Minun laitumeni lampaat

Osa 1-1

Esipuhe
Hopeajärven kylä
Kukaan ei tiedä huomisesta
Viisaus on näytetty toteen teoissa
Kantakaa toistenne kuormia
Merkit taivaalla

-"'...ja sanon sielulleni: sielu, sinulla on paljon hyvää tallessa moneksi vuodeksi; nauti lepoa, syö, juo ja iloitse.' Mutta Jumala sanoi hänelle: 'Sinä mieletön, tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta pois, kenelle sitten joutuu se, minkä sinä olet hankkinut?'

-"Näin käy sen, joka kokoaa aarteita itselleen, mutta jolla ei ole rikkautta Jumalan tykönä" (Luuk. 12: 19- 21).

-"...kehoita heitä, että tekevät hyvää, hyvissä töissä rikastuvat, ovat anteliaita, omastansa jakelevat, kooten itsellensä aarteen, hyvän perustuksen tulevaisuuden varalle, että saisivat todellisen elämän" (1. Tim. 6: 18- 19).

Tämä kirja on tarkoitettu vilpittömille sydämille; niille, jotka todella ovat halukkaita seuraamaan Herraa minne tahansa Hän sitten meneekin. Ehkä vain kaikkein läheisimmät ystäväni voivat käsittää sen todellisen tuskan ja hädän, mikä on ikään kuin sormieni välityksellä imeytynyt näille kirjoitetuille sivuille. Ensimmäinen ja helpoin näkökanta kaikelle on varmastikin useiden mielestä henkilökohtainen ahdistus ja pettymykset erilaisissa ihmissuhteissa. Joka haluaa kaiken nähdä tällaisella tavalla, tulee tuskin saamaan minkäänlaista todellista kosketusta siihen, mikä kuitenkin on kaikkein tärkeintä tässä ajassa. Veljemme Paavali sai kokea ennennäkemätöntä vastustusta Herramme tavoin, ja kaikesta saamme lukea Pyhän Kirjan sivuilta. Hänen täytyi tulla osalliseksi Kristuksen kärsimyksistä niin henkilökohtaisella tavalla, että vain samaa kokenut saattoi käsittää hänen tuntemuksiansa. "Sillä suuressa sydämen ahdistuksessa ja hädässä minä kirjoitin teille monin kyynelin, en sitä varten, että te murheellisiksi tulisitte, vaan että tuntisitte sen erinomaisen rakkauden, joka minulla on teihin" (2. Kor. 2: 4).

Todellisen Jumalan palvelijan koko elämällä on vain yksi päämäärä: antaa Herran sen kautta toimia Hänen Seurakuntansa keskellä niin uskovaisten rakentumiseksi kuin vielä Häntä tuntemattomien pelastuksen tien löytämiseksi. Tämän johdosta hänen tuntemuksensa ja kokemuksensa eivät mitenkään voi olla vain häntä itseänsä varten, tai vain yksilöä varten tarkoitettuja, vaan nimenomaan tässä kohden toteutuu kaiken heikkouden keskellä Jumalan Sana: "...kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat..." (Room. 8: 28).

Tämän ajan seurakunta tekee suuren virheen ajatellessansa kaikkea hengelliseen elämään liittyvää ikään kuin tiettyjen etuoikeutettujen yksityisasiana. Tämä on johtanut siihen, että on syntynyt, joskin useimmille havaitsemattomana, ainutlaatuinen luokkayhteiskunta niin sanotun Jumalan seurakunnan sisällä. Se, minkä olisi tullut palvella uskovaisten todellista yhteyttä, onkin johtanut ennen kokemattomaan hajaannukseen uskovaisten keskuudessa. Ei ole mikään ihme, että veljemme Paavali aikanaan huudahti todellisessa ahdistuksessansa galatalaisille: "Oi te älyttömät galatalaiset! Kuka on lumonnut teidät, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinnaulittuna?" (3: 1).

Jumalan Sana toteutuu keskuudessamme sellaisella tavalla kuin ei milloinkaan aikaisemmin. Lähes päivittäin lopun ajan merkit näyttäytyvät kaikin mahdollisin tavoin, ja raamatullinen profetia täyttyy silmiemme edessä. Meillä on kaiken tämän johdosta enemmän tietoa hengellisistä asioista kuin millään aikaisemmalla sukupolvella, sillä nyt voimme nähdä Jumalan Sanan selittävän itseänsä sen kautta, että toteutuu se, mitä siinä on luvattu. Mutta miksi kaikesta huolimatta sisimmässäni tunnen täysin samaa kuin veljeni Paavali: "Sillä minä kiivailen teidän puolestanne Jumalan kiivaudella... ...Mutta minä pelkään, että niin kuin käärme kavaluudellaan petti Eevan, niin teidän mielenne ehkä turmeltuu pois vilpittömyydestä ja puhtaudesta, joka teissä on Kristusta kohtaan" (2. Kor. 11: 3).

Jumala on puhunut tässä ajassa seurakunnallensa sellaisella tavalla, kuin ei milloinkaan muulloin alkukristillisyyden jälkeen. Jumalan Sana on keskuudessamme sellaisella tavalla, että on todella mahdollista palata takaisin alkuun, siihen uskoon, joka ensimmäisillä veljillämme ja sisarillamme oli, takaisin apostolien ja profeettojen julistukseen ja opetukseen. Mutta miksi kaikki tämä yhä vielä useimpien kohdalla antaa odottaa itseänsä, miksi ei toteudu kaikki se, mikä on luvattu? Itseasiassa toteutuu hyvin paljon, vaikka emme sitä näekään, sillä se rajautuu niin harvoihin yksilöihin, tai sitten sellaisiin asioihin, mitä emme niin mielellämme haluakaan nähdä.

Ensimmäisillä ihmisillä, tämän luomakunnan alussa, oli tietyssä mielessä ainutlaatuinen ilmestys kaikesta Jumalan tahdosta ja tarkoituksesta, mutta mikä rikkoi tuon harmonian? Mikä rikkoo sopusoinnun Jumalan ja Hänen seurakuntansa välillä tänä päivänä? Meillä tosin on Jumalan Sana ja tietoa ylen määrin, mutta yhä vielä kaikuu maailmanlaajuisesti, ehkä voimallisempana kuin milloinkaan aikaisemmin, kavalan houkutteleva ja viettelevä, kuin kuiskaamalla lausuttu sanoma: "Onko Jumala TODELLA sanonut?"

Kirjoitettuani tätä kirjaa noin sivulle 64, kirjoitin sille siinä vaiheessa esipuheen, jossa julkituon ajatuksen, joka vielä nytkin on tietyssä mielessä eräänlaisena otsikkona kaiken tämän kirjoitetun yläpuolella: "Kun teemme jonkin virheen kyllin usein, ei se enää tunnukaan virheeltä!" Me olemme monessa suhteessa olleet tottelemattomia Jumalan selvää käskyä ja tahtoa vastaan, ja kun emme ole kokeneet minkäänlaisen tuomion tulleen yllemme - ei ole maa avautunut tai tuli langennut taivaasta - olemme ikään kuin huojentuneina unohtaneet ja antaneet itsellemme kaiken anteeksi, tehdäksemme sitten saman yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes itse asiassa olemme tässäkin kohden alkaneet uskoa palvelevamme ja miellyttävämme Jumalaa. Todellisuudessa kaiken tämän kautta emme ole ainoastaan henkilökohtaisesti kuiskutelleet tai julistaneet, vaan koko olemuksellamme julkituoneet: "ONKO JUMALA TODELLA SANONUT!"

Tässä vaiheessa tämä kirja on vielä selvästi oikovedoksen luonteinen, ja lähetettyäni sen aikaisemmassa vaiheessa ollutta osaa joillekin tutuilleni, sain kuulla kommentteja, joiden pohjalta on syytä tuoda julki jotakin. Miksi ylipäätänsä kirjoittaa jotakin tällaista? Miksi en vain julista ja kirjoita tavanomaisella tavalla? Miksi lähetyssaarnaajan tittelin omaava ryhtyy kirjoittamaan "romaania" tai novellikokoelmaa? Eikö sananjulistaja tällaista kirjoittaessansa osoita kadottaneensa todellisen julistuksen käsitteensä? Mutta tähän asiaan tuo ehkä selvimmin valoa se, mitä eräs sisar sanoi: "Minä en ole tullut koskaan ajatelleeksi näitä asioita!"

Ehkä tässä on yksi perussyy kaiken tämän kirjoittamiseen. Me olemme tottuneet niin tietynlaisiin elämän kaavamaisuuksiin, että tottumuksesta on tullut toinen luontomme. Niin kuin tämän kirjan sivuilla tuodaan julki, on suuri osa uskovaisista kadottanut todellisen kosketuksensa tähän elämään, ja uskoo palvelevansa Jumalaa koko sydämestänsä, mutta siitä huolimatta on enemmänkin tuon miehen kaltainen, joka Laodikean hengessä toteaa kristillisestä kokemuksestansa ja tiedostansa: "...sielu, sinulla on paljon hyvää tallessa moneksi vuodeksi; nauti lepoa, syö, juo ja iloitse!"

Näiden sivujen tuska ja ahdistus perustuu mitä suurimmassa määrin siihen, minkä julkituovat Herramme varoittavat sanat: "Näin käy sen, joka kokoaa aarteita itselleen, mutta jolla ei ole rikkautta Jumalan tykönä!" Olen yli kahdenkymmenen vuoden ajan itse kirjoittanut ja suomentanut hengellistä kirjallisuutta. En milloinkaan ole tuntenut olevani tavanomaisessa mielessä evankelista tai katutyöntekijä, vaikka minua itse kukin on melkein kuin pakottanut tulemaan kaltaiseksensa. Olen aina tuntenut tehtäväkseni pitää Jumalan Sanaa tarjolla julkaisujeni ja myöskin sananjulistukseni kautta. Mutta tässä kohden tulemme yhteen suurimpaan kysymysmerkkiin, joka kaikkina näinä vuosina on ollut silmieni edessä veljiäni ja sisariani ajatellen, mutta mikä toisaalta on selvä vastauskin.

Minä en voi mennä kaikkialle, en voi olla kaikkialla läsnä. Mutta julkaisuni ja saarnani voivat postin ja uskovaisten välityksellä kulkeutua minne tahansa. Vaikka olen saanut kokea ennennäkemätöntä vastustusta, on siitä huolimatta kaikki julkaisemani otettu vastaan kiitollisuudella, mutta mitä olen ihmetellyt ja ihmettelen yhä vieläkin on se, että vain todella harva on tilannut lisää kirjallisuutta tai kasetteja antaaksensa jotakin jollekin toiselle maan matkaajalle. Näyttää siltä, että ikään kuin useimpien kohdalla palvelustehtäväni ja toimintani löytäisi täyttymyksensä siinä, kun itse kukin ITSE SAA käsiinsä ja tietoonsa nämä kallisarvoiset asiat. Mutta jos todella on ymmärretty mistä on kysymys, eikö minulla silloin tulisi olla tavaton kiire painoasioissa, jotta voisin täyttää lähettämispyynnöt?

Mitä on todellisuudessa uskonelämämme? Millaista aarretta me keräämme itsellemme? Onko Jumalan edessä todellakin rikkautta se, mitä me omistamme tällä hetkellä? Mitä sanoi veljemme Paavali? "Kehoita heitä, että tekevät hyvää, hyvissä töissä rikastuvat... kooten itsellensä aarteen..." Suurin osa meistä on uskonut olevan riittävää sen, kun tietää kaiken siitä, mitä Herramme on tehnyt ja puhunut tässä ajassa. Mutta lukiessamme näitä sivuja, esittäkäämme itsellemme kysymys: "Missä on todella aarteemme, missä on sydämemme? Onko meillä rikkautta Jumalan tykönä, minkä olemme koonneet toteuttamalla Hänen tahtoansa ja rakastamalla lähimmäistämme niin kuin itseämme? Onko suuri tietämys ja asioiden näkeminen rikkautta, jos käytännön elämässä uskomme leijailee vain pilvissä, mutta ei kosketa auttaen ja kohottaen veljeämme ja sisartamme?"

Me etsimme ja odotamme täydellisyyttä, täydellisyyttä Jumalan Sanan ja tahdon pohjalta. Mutta miten ja milloin sen voimme saavuttaa? "...ja teoista usko tuli täydelliseksi!" (Jaak. 2: 22). Mitä kuitenkin osoittavat tällä hetkellä useimpien kohdalla näkemämme teot? Mistä täydellisyydestä ne puhuvat? "Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Sentähden on rakkaus lain täyttämys!" (Room. 13: 10). Miksi keskuudessamme on niin paljon ahdistusta ja kärsimystä ja tuskaa, jos kerran rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa? Eivätkö näkemämme asiat todellisuudessa osoita sen, että olemme todella kaukana täydellisestä miehuudesta Kristuksessa, sillä tekojemme mukaisesti ei sen paremmin rakkaus kuin ei uskokaan ole saavuttaneet täydellisyyttä!

"Ja tehkää tämä, koska tunnette tämän ajan, että jo on hetki teidän unesta nousta; sillä pelastus on nyt meitä lähempänä kuin silloin, kun uskoon tulimme. Yö on pitkälle kulunut, ja päivä on lähellä. Pankaamme sen tähden pois pimeyden teot, ja pukeutukaamme valkeuden varuksiin" (Room. 13: 11- 12).

Tämän kirjan henkilöistä yksikään ei ole vain yksi ihminen, vaan ne kaikki kuvaavat ihmisryhmiä, erilaisia luonteita ja tehtäviä seurakunnan keskuudessa. Suokoon Herra, että voimme näiden sivujen välityksellä päästä näkemään sen, ettei todellisessa uskovaisuudessa ole kysymys jostakin kaukaisesta, ylimaallisesta, ilmassa leijuvasta asiasta, vaan jokapäiväisestä, meitä jokaista koskettavasta todellisuudesta. Niin kuin on avioliitossa, niin on seurakunnankin suhteen: ei ole tietyssä mielessä enää mitään yksityiselämää ja mahdollisuutta vain oman tahdon toteuttamiseen, vaan meidän täytyy päästä näkemään vuorovaikutuksemme toisiamme kohtaan. Ei ole samantekevää mitä uskomme ja miten käyttäydymme kotonamme, vaan kaikki vaikuttaa joko seurakunnan parhaaksi tai sen vahingoksi.

Yksi kommenteista jo silloin kirjoitetun suhteen kuului: "Miksi Johannes kuvataan sellaisella tavalla. Miksi hän ei tee enempää virheitä, ja miksi ei kerrota enempää hänen pahoista teoistansa!" Tietyllä tavalla tämä huomautus tuo julki kaiken kokemamme ja elämämme surullisuuden. Me olemme ajautuneet niin kauaksi johonkin sellaiseen, mikä murehduttaa meidän Herraamme, ettemme enää käytännössä jaksa uskoa mihinkään todelliseen, aitoon, vaan oman sydämemme epäusko ja katkeruus riistävät meiltä luottamuksen ja uskon tämänhetkisen elämän uskontodellisuuteen. Jos meillä itsellämme ei ole aitoa ja syvällistä kokemusta Herran kanssa, jos olemme tunteneet epäonnistuneemme vuodesta toiseen, emme halua enää uskoa kenelläkään toisellakaan olevan sen parempaa. Ja juuri tästä syystä me emme näe missään ponnahduslautaa tai rohkaisua parempaan ja todelliseen pyrkimiseen, vaan ikään kuin mustamaalaamme jokaisen toisenkin Tämän Tien kulkijan tehden tyhjäksi heidän jumalakokemuksensa. Käsitämmekö, että tällainen tie vie meidät väistämättömästi alas, alas, alas, pois Jumalan viitoittamalta tieltä!?

Johannes ei ole yhtään sen parempi ihminen tai uskovainen kuin kukaan toinenkaan. Hänessä itsessänsä ei ole mitään hyvää, ei mitään kiitosmainintaa ansaitsevaa. Hän ei ole yhtään mitään, niin kuin ei kukaan toinenkaan ihminen. Miksi emme jo käsitä sitä? Emmekö käsitä, että katselemme aivan vääriä asioita, odotamme aivan vääriä asioita? Kysymys ei ole siitä mitä Johannes on tai mitä joku toinen meistä on. Me jokainen olemme itsessämme kadotuksen ja iankaikkisen eron Jumalasta ansainneita. Piste! Toinen piste! Kolmaskin piste! "Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää!" (Room. 7: 18).

Tuskin on sen suurempaa kallisarvoisen ja iankaikkisesti ohitse rientävän ajan tuhlausta kuin sen pohtiminen, mitä kukin itsessänsä on. Missä olisi kerskauksemme? "Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään!" (Room. 3: 10- 12). Piste!

"Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä!" (2. Kor. 4: 7). Meidän Herramme haluaa asua meissä, käyttää meitä, ja ilman Häntä me teemme vain kaikkea sitä, mikä palvelee sielunvihollisen asiaa. "Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy Minussa ja jossa Minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman Minua te ette voi mitään tehdä" (Joh. 15: 5).

Tämä on inhimillisesti ahdistava kaksijakoisuus uskovaisen elämässä. Itsessänsä kuoleman ansainnut, vain pahaa palveleva olento, mutta toisaalta taas Pyhän Hengen temppeli, Herran asumus! Meidän tulee todella tarkata sitä, miten suhtaudumme toinen toisiimme, sillä osoittaessamme sormellamme jotakin jumalanlasta tai sananpalvelijaa, me samalla osoitamme itse Herraa, joka asuu tuossa läheisessämme. Meidän ei tarvitse eikä tulekaan uskoa jonkun ihmisen hyvyyteen tai paremmuuteen, vaan meidän tulee nähdä Herra Jeesus Kristus veljessämme ja sisaressamme. Usko tai älä, me emme kiellä Häntä niinkään tietyissä tunnustuksellisissa asioissa, vaan tänä päivänä me kiellämme Hänet enemmänkin veljessämme ja sisaressamme! "...kaikki, mitä te olette tehneet yhdelle näistä Minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet Minulle!" (Matt. 25: 40).

Minä olen itse lukenut nämä sivut kymmeniä kertoja, kysyen itseltäni jälkeenpäin, olenko minä todella tämän kirjoittanut. Jos ne tuovat esiin tietynlaista ahdinkoa ja tuskaa, sisältävät ne kuitenkin tavattoman määrän sellaista, mikä rohkaisee etsimään Herraa aivan uudella tavalla. Joku saattaa ajatella, että minulla on ollut valtava työ saadakseni kaiken tämän paperille, valtava pohtiminen ja miettiminen. Totuus on kuitenkin se, että Jumalan Sana on ollut jokaisen rivin ja jokaisen sivun kirjoittamisen ajan edessäni avoimena, ja minä olen vain istunut ja kirjoittanut kuin saneltuna kaiken sen, mitä nyt on luettavanasi. Minä en itsestäni pystyisi jotakin tällaista kirjoittamaan ja julkituomaan. Tietysti kaikessa on inhimillinen leima ja paljon henkilökohtaista, mutta uskon kaiken syntyneen Jumalan Hengen vaikutuksesta. Ainainen murheeni on vain se, että tiedän kaikella kirjoittamallani olevan kaksijakoisen vaikutuksen. Niille, jotka näkevät rakkaudellisen Jumalan käden ja kuulevat Hänen äänensä, nämä sivut ovat oleva suureksi siunaukseksi, mutta jotka vain ajattelevat kaikkea inhimillisesti ja yksinomaan ihmisestä lähtöisin olevaksi, nämä sivut tulevat olemaan tuomioksi. Luettuaan tämän kirjan, ei kenelläkään ole enää mitään puolusteluja!

Minä haluaisin kirjoittaa aivan toisella tavalla, positiivisemmin, ilman esimerkkejä negatiivisista asioista. Mutta näin oli tämä kirja ilmeisesti kirjoitettava, koska niin monet eivät ole lainkaan tulleet edes ajatelleeksi tällaisten asioiden olemassaoloa! Suokoon Herra, että pian saan kirjoittaa kaikesta siitä hyvästä, mikä on syntynyt seurakunnan keskuuteen todellisen muutoksen tapahduttua ihmisten sydämissä! Oi, kuinka kaipaankaan päästä kertomaan kaikesta siitä!

Itseasiassa mitään lukua ei ole muokattu jälkikäteen, vaan ainoastaan kirjoitusvirheet on korjattu siinä määrin kuin niitä olen löytänyt. Niinpä teksti on juuri sellaisena kuin se on kunakin hetkenä muistiin merkitty. Suokoon sama Herra, joka minut on kaiken tämän laittanut kirjoittamaan, että itse kukin näkee kaiken oikealla tavalla, siten kuin se on tarkoitettu. Kenellekään ei haluta mitään vahinkoa, vaan rakkaus Herraa ja Hänen Seurakuntaansa kohtaan on ollut motiivinani alusta loppuun asti. Me emme tiedä, milloin meidän itse kunkin sielumme vaaditaan meiltä pois. Suokoon armollinen Herramme, että meidät itse kukin löydetään Hänen armostansa, että me emme ole itsessämme mitään tehneet, vaan että Hän on vaikuttanut meissä todellisen uskonelämän, jonka johdosta ansiottomina saamme iankaikkisuudessa nauttia ansiottomasta palkkiostamme Isämme luona!

Esipuhe

Kirjoitettuani tätä kirjaa sen tämänhetkiseen vaiheeseen asti tunnen sydämelläni tarpeen tuoda julki joitakin selvittäviä asioita.

Mistä tämä kirja todellisuudessa alkaa ja mihin se loppuu, siitä en ole itsekään selvillä. Voin vain koko sydämestäni vakuuttaa jokaiselle vilpittömälle lukijalle, ettei mikään luku tai mikään vaihe kirjoittamastani ole tuottanut minulle muistiinmerkitsemisvaiheessa pienintäkään päänvaivaa, sillä on ikään kuin joku olisi koko ajan sanellut minulle tekstiä, jonka minä sitten vain saatoin luettavaan muotoon.

Olen lukenut jokaisen jakson tai luvun mahdollisesti kymmeniä kertoja itsekin ihmetellen joitakin asioita, jotka vasta itse luettuani ovat tuoneet minulle valoa kaikkeen siihen mitä on tapahtunut ja tapahtuu yhä edelleen.

Jumalallinen rakkaus ja jo maallisen lain tuoma suoja henkilökohtaisissa asioissa estää kirjoittamasta sellaisella tavalla, että tietyt henkilöt voitaisiin nimetä oikeilla nimillänsä. Siksi on ollut suorastaan pakko tuoda kaikki esiin sellaisella tavalla, että asiat puhuvat ilman että olisi orjallisesti kerrottu tapahtumista ja ihmisistä elävän elämän mukaisesti. Juuri tässä onkin tämänhetkisen hengellisen elämän pulma. Me olemme niin tottuneet tiettyihin elämän kuvioihin, että monet eivät ole lainkaan panneet merkille näitä asioita. Jopa aivan sellaiset seikat, jotka ovat johtamassa uskovaisia ihmisiä ulos Jumalan armon suojan alta, ovat tottumuksen turruttavassa ilmapiirissä saaneet jäädä särkemään sitä harmoniaa, minkä tulisi vallita todellisen seurakunnan keskuudessa.

Yksi kuvaavimmista ajatuksista ikään kuin otsikoksi kaikkien näiden lukujen ylle on hiljattain kuulemani ilmaisu: "Kun teemme jonkin virheen kyllin usein, ei se enää tunnukaan virheeltä!" Juuri näin on tapahtunut seurakuntaelämänkin kohdalla. Mitkä sitten ovat kaikki ne tekijät, jotka tämän ovat tehneet mahdolliseksi, ovat itse kunkin kohdalla erilaiset.

Kirjoittajalle on aina ollut yksi kautta aikojen puhuttelevimmista sanankohdista Jes. 43: 18- 19: "Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. Katso, Minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan." Joku saattaa hyvinkin voimakkaasti arvostella sitä, että tällaisella tavalla tuon esiin asioita, jotka ovat tapahtuneet jopa parikymmentä vuotta sitten. Enkö ole nyt uskoton tuolle puhuttelevalle jakeelle, joka kehottaa unohtamaan kaiken ja olemaan välittämättä menneistä?

Kautta näiden vuosien olen pyrkinyt omassa elämässäni noudattamaan tätä sanankohtaa, mutta nyt minut on ikään kuin pakotettu kirjoittamaan näistä asioista. Tämän kautta olen päässyt itse helpottamaan sisimmässäni olevaa taakkaa, mutta uskon olevan suuremman merkityksen sillä, että kaikki nämä asiat ovat olleet tähän päivään asti raskauttavana kuormana koko seurakunnan yllä sen johdosta, että missään elämän vaiheessa niistä ei oikealla tavalla ole tehty parannusta ja osoitettu todellista Jumalan mielen mukaista murhetta.

Jotkin kirjoitetut jaksot saattavat osua kipeästi joihinkin ihmisiin, mutta voidaanko ajatella kirjoittajan tehtävän olevan yksin kokea kaikki kivulias ja tuskallinen? Jokaiselle asioita tuntevalle on itsestään selvää, että nämä sivut sisältävät suuren määrän hyvin henkilökohtaista kokemusta. Onko sitten väärin uskoa näiden sivujen sanoman kautta vihdoinkin tulevan sen hetken, jolloin menneet voidaan unohtaa ja niistä ei enää tarvitse välittää? Jumalamme halu on tehdä uutta, ja olkoon nyt se hetki, jolloin se puhkeaa taimelle!

Yksi kivuliaimmista asioista on ollut se, kuinka useammatkin ovat antaneet ymmärtää, että olisi ollut oikein panna kaikki nämä asiat paperille ja sitten jättää kirjoituspöydän laatikkoon. Pääasia olisi tavoitettu sillä, että allekirjoittanut olisi saanut asiat sydämeltänsä, ja siten kaikki olisi saavuttanut lepotilan. Näin olisi näiden ihmisten mielestä parempi, sillä nämä tämän kirjan sisältämät asiat ovat niin satuttavia ja menneisyyden haavoja auki kaivelevia.

Tunnustan avoimesti sen, että pitkäksi ajaksi säikähdin itsekin kirjoittamaani ja tein annettujen ohjeiden mukaan. Mutta päivä päivältä jouduin tuntemaan yhä suurempaa syyllisyyttä Jumalani ja Herrani edessä. Elämäni lanka on yhtä hauras kuin kenen tahansa toisenkin, ja en voisi mennä iankaikkisuuteen sellaisen tietoisuuden kanssa, että sydäntäni polttavat asiat ja seurakunnan todellinen hätä jäisivät lepäämään kirjoituspöytäni laatikkoon.

Minä olen henkilökohtaisesti saanut kokea vertaansa vailla olevan ajojahdin, ihmismetsästyksen, ruoskimisen ja ristiinnaulitsemisen; siihen asti, että lukemattomia kertoja olisin mieluiten nukkunut pois tästä elämästä. Minut ja elämäni ja palvelustehtäväni on tuhrittu sellaisella määrällä vihamielisyyttä ja valhetta, väärinkäsitystä ja väärää tuomiota, että tuskin on olemassa jotakin pahempaa ilman suoranaista tappamista. (Ehkä suoranainen tappaminen olisi sittenkin ollut armollisempi vaihtoehto!?) Kaikesta huolimatta joudun Jumalan armosta toteamaan, etten ole katkeroitunut, mutta olen sydänjuuriani myöten murheellinen veljieni ja sisarteni tähden. Jumalan Sanan mukaisesti minun osani on kaikesta huolimatta hyvä: "Autuaita olette te, kun ihmiset minun tähteni teitä solvaavat ja vainoavat ja valhetellen puhuvat teistä kaikkinaista pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän palkkanne on suuri taivaissa. Sillä samoin he vainosivat profeettoja, jotka olivat ennen teitä" (Matt.5: 10- 11).

Tuskin on tarve mainita jotakin omista heikkouksistani ja puutteistani, sillä ajoittain olen tuskin jaksanut elää niiden taakan alla. Kuinka olisinkaan toivonut voivani vastata enemmän ihmisten odotuksia, niin että olisin voinut paremmin palvella iäisyysasioissa! Paavali joutui toteamaan, että hän on apostoleista halvin eikä sen arvoinen, että häntä olisi apostoliksi kutsuttu, koska hän oli vainonnut Jumalan seurakuntaa. Minä koen itseni halvimmaksi kaikista Jumalan palvelijoista sen johdosta, että on ollut mahdollista sälyttää ylleni sellainen määrä syyllisyyttä ja tuomiota. Sen johdosta, vaikkakin vääryydellä, ovat monien sydämet sulkeutuneet kaikelle työlleni Jumalan Valtakunnassa.

Paavalin tavoin voin kuitenkin veljieni ja sisarteni tähden sanoa: "Minä sanon totuuden Kristuksessa, en valhettele - sen todistaa minulle omatuntoni Pyhässä Hengessä - että minulla on suuri murhe ja ainainen kipu sydämessäni!" Olemme ajautuneet Jumalan seurakuntana kestämättömään tilanteeseen, johon yhtenä syyllisenä on se seikka, ettei milloinkaan tietyistä asioista ole tehty totista parannusta Jumalan mielen mukaisessa murheessa!

Jos tässä kirjoitettujen asioiden johdosta omattunnot tulevat tuomituiksi ja ihmisille tulee murhetta, niin entä sitten? Eikö juuri siten anneta mahdollisuus jollekin uudelle puhjeta taimelle? Jos joku saa häpeää tekemisiensä ja asenteidensa johdosta jopa ihmisten edessä julkisesti, niin onko se yksinomaan jonkun nimetyn ihmisen osa ja arpa? Paavalin tavoin en voi tuntea katumusta kirjoittamani suhteen: "Sillä vaikka murehutinkin teitä kirjeelläni, en sitä kadu, ja jos kaduinkin, niin minä - kun näen, että tuo kirje on, vaikkapa vain vähäksi aikaa, murehuttanut teitä - nyt iloitsen, en siitä, että tulitte murheellisiksi, VAAN SIITÄ, ETTÄ MURHEENNE OLI TEILLE PARANNUKSEKSI; SILLÄ TE TULITTE MURHEELLISIKSI JUMALAN MIELEN MUKAAN, ettei teillä olisi mitään vahinkoa meistä. SILLÄ JUMALAN MIELEN MUKAINEN MURHE SAA AIKAAN PARANNUKSEN, JOKA KOITUU PELASTUKSEKSI JA JOTA KUKAAN EI KADU; MUTTA MAAILMAN MURHE TUOTTAA KUOLEMAN!" (2. Kor. 7: 8- 10).

Näin jälkeenpäin ajatellen tähän liittyville asioille antaa eniten valoa se, mitä eräs veli kertoi hänen ja vaimonsa välisistä asioiden selvittelyistä. Veli oli usein väärässä, niin kuin jokaisen ihmisen ja avioliiton suhteen on, mutta vaimossa oli yksi piirre, mikä suuremmassa tai pienemmässä määrin vallitsee melkein jokaista uskovaistakin vaimoa. Hän ei mielellään kuullut ojentavia sanoja, ei sen paremmin kauniisti kuin ei vähemmän kauniisti sanottuina. Joutuessaan tuntemaan häviönsä eteen tuotujen totuuksien edessä, hän kiiruhti sänkyyn ja veti peiton päänsä ylitse sanoen: "Puhu mitä puhut, mutta minä olen hiljaa enkä sano sanaakaan!" Ja niin veli puhui tai ei puhunut, ja vaimo nukkui eikä enää milloinkaan ottanut asiaa uudelleen esille.

Sama vaimo sanoi usein tehtyään jotakin arvostelua herättävää: "Tästä ei sitten puhuta!" Nämä asiat toistuivat lukemattomia kertoja vuosien aikana, ja voin hyvin ymmärtää tuon veljen tunteet. Asiat jäivät siis todellisuudessa täysin selvittämättä sen johdosta, ettei vaimo halunnut tai ollut kykenevä asettumaan kasvokkain elämän todellisuuden kanssa. Tuo avioliitto ajautui pakostakin eräänlaiseen epätodellisuuteen, mikä oli lähes kestämätön taakka veljelle.

Juuri näin on tapahtunut seurakunnallekin tässä ajassa. Mikään muu kuva ei voisi sitä selvemmin tuoda esiin! Lukemattomat seurakunnan jäsenet ovat kautta vuosien vetäneet tällaisen peiton korviensa ylitse ja sanoneet: "Puhu mitä puhut, minä kuuntelen mutta en sano mitään!" Eivät he ole kuunnelleet sen paremmin kuin tuon veljen vaimokaan! He makaavat unohduksen huovan alla! Onko siis ihme, jos neitsyet nukkuvat peittojen alla tässä mitä vakavimmassa ajassa juuri ennen Yljän tuloa!

Epämiellyttävät asiat on haluttu unohtaa, painaa villaisella, vetää peitto niiden ylitse hurskaassa uskomuksessa, että Kaikkinäkevä Silmä ei niitä näkisi, ja Kaikkivaltias unohtaisi! Mutta Hän ei unohda, Häneltä ei ole salassa sellainen, mitä Veri ei ole peittänyt! Kuinka Veri voisi peittää sellaiset asiat, mistä ei ole tunnettu oikeaa häpeää ja Jumalan mielen mukaista murhetta? "Tästä ei sitten puhuta!" ovat julistajatkin kuuluttaneet puhujanlavoilta omista ja rakkaittensa asioista, mutta säälimättömästi ovat katoilta kuuluttaneet kanssapalvelijoidensa ikävät asiat. Tällaisenko joukon ylle olisivat Jumalan siunausten sateet lankeava?

Ihmiset ovat tunteneet tietynlaista häpeää ja katumusta, mutta mitä he ovat hävenneet ja mitä katuneet? Eikö tuota "parannuksentekoa" voitaisi kuvata sillä, mitä erään veljen seurakunnan saarnaajan vaimo teki?

Sisar oli käyttäytynyt todella sopimattomasti, ja perhe oli sopinut ettei asiasta puhuttaisi kenellekään seurakuntalaiselle. Mutta tapauksen todistajana oli ollut kaikesta huolimatta asianomaisille näkymättömissä olleita ihmisiä, jotka olivat saattaneet asian julkisuuteen. Sisar joutui nyt kokemaan ennennäkemätöntä häpeää hänen tekonsa tullessa ihmisten tietoisuuteen. Hänen kasvonsa punastuivat ja sydänalassa oli paha olo. Niinpä hän seuraavan seurakunnankokouksen aikana astui puhujanlavan eteen ja pyysi kaikilta anteeksi käytöstänsä; myös mieheltänsä. Oli todella ollut sopimatonta se, mitä hän oli miehellensä tehnyt! Hän tunnusti sen avoimesti, ja seurakunta kyyneleet silmissä nyökytteli ja antoi anteeksi.

Sisar siis pyysi anteeksi ja katui, mutta tarkkaavainen seuraaja voi seuraavien päivien tuoman valon nojalla todeta, että sisar katui ja pyysi anteeksi vain siksi, että oli paljastunut. Sisimmässänsä hän tunsi häpeää asian julkitulemisen tähden, mutta ei itse tekemisensä tähden! Hän ei katunut sitä, mitä miehellensä oli tehnyt, sillä hän olisi tehnyt sen uudelleen vastaavassa tilanteessa. Hän tunsi häpeää, mutta ei tekonsa tähden, vaan paljastumisen tähden!

Kuinka samanlaista onkaan ollut meidän keskuudessamme! Sen todistaa seurakunnan nykyinen tila. On ollut murhetta, katumusta, häpeää, mutta vain tuon saarnaajan vaimon tasolla! Todellinen Jumalan mielen mukainen murhe johtaa parannukseen, asioiden korjaantumiseen. Alkuseurakunnan aikaan ihmisten saadessa piston omalletunnollensa he kysyivät: "Miehet, veljet, mitä meidän pitää tekemän?" Eivät nämä ihmiset menneet kotiin paksujen peittojen alle tai sanoneet: "Olemme tehneet sitä ja sitä, virheitä ja erehdyksiä kaikenlaisia, mutta niistä ei sitten puhuta!" Nämä ihmiset käsittivät tarvitsevansa jumalanpalvelijoita, joiden kautta he halusivat kuulla: Veli hyvä, sinä olet Jumalan palvelija, sinulla on Jumalan viisaus, minä olen nyt vaikeuksissa omien tekemisieni tähden, antakoon Herra sinulle oikeat sanat kertoaksesi minulle mitä minun tulee tehdä!"

Ei ole siis mikään ihme, että alkuseurakunnan veljiemme ja sisartemme keskuudessa oli yksi sydän ja yksi sielu, sillä uskovaiset tekivät parannuksen, ja voivat päivä päivältä kohdata matkakumppaninsa avoimin katsein. Kenenkään ei ollut tarve vältellä toista saman tien matkaajaa, sillä asiat oli selvitetty. Kenenkään mieleenkään ei tullut nostaa itseänsä esiin toisen kustannuksella, toista alas painamalla.

Näiden asioiden kirjoittamisella on vain hyvä tarkoitus ja päämäärä: saada ihmiset lopultakin näkemään todellisuus ja hylkäämään kaikki mennyt, jotta uusi aika voisi koittaa todellisten jumalanlasten keskuudessa.

Jonkun mielestä näiden sivujen sisältämät kertomukset ovat liian teennäisiä ja keksittyjä, kaukana todellisuudesta. Totuus on kuitenkin se, etteivät ne paperilla olevassa muodossansa läheskään vastaa käytännössä tapahtuneen tuhoisaa vaikutusta, eikä ole tarpeenkaan liiallisen haavoittamisen välttämiseksi. Mutta ne sisältävät sellaisen määrän symboliikkaa ja todellisuuden esiin tuovia vertauskuvia, että kirjoittaja itsekin on joutunut yhä uudelleen hämmästelemään sitä täydellisyyttä, millä näiden kautta silmiemme eteen tuodaan elävä todellisuus.

Herramme käytti paljon vertauskuvia puhuessansa asioista, joiden merkityksen tuli säilyä salaisuutena tietyille ihmisryhmille. Toisaalta taas hengellisesti valaistuille ihmisille nämä vertauskuvat toivat täydellisen ymmärryksen asioiden suhteen. Jumalan tässä ajassa käyttämä suuri jumalanmies käytti puheissansa paljon vertauskuvallisia kertomuksia halutessaan selventää sanomaansa. Miksi en minä voisi tässä myöhäisessä hetkessä tehdä saman?

Haluan ottaa esiin ainoastaan yhden esimerkin. Tuskin on kukaan tullut ajatelleeksi omien asenteidensa ja tekojensa vakavuutta ja merkitystä saattaessansa Jumalan työn väärään valoon julkisuuden edessä. Suuri häpeä on tullut sen ylle, minkä tässä ajassa olisi tullut olla kuin pimeässä loistava lamppu kaikkien ihmisten edessä. Ajattelemattomat ja taitamattomat ihmiset ovat antaneet ulkopuolisille täysin väärän kuvan siitä, mitä Jumala tässä ajassa tekee, ja mikä on todellisten uskovaisten seurakunnan tehtävä ja asema. Jos meidän keskuudessamme todellakin kokousrakennuksen, Jumalan huoneen, remontoinnin yhteydessä joku sisar olisi sukulaisinensa maalannut julkisivun peltisen seinän, vastoin kaikkia ohjeita, toiseen tarkoitukseen määrätyllä vernissaa sisältävällä puumaalilla, lisäksi väärän värisellä, olisi jokainen omannut niin paljon käsityskykyä, että olisi voinut selvästi todeta: "Sisaren teon johdosta koko seurakunta ja Jumalan työ joutuivat häpeän ja pilkan kohteeksi, sillä julkisivun ulkopuolisille antava kuva ei lainkaan vastannut sitä jumalallista vakavaa tehtävää, mikä täällä kokoontuneelle joukolle oli uskottu. Sotkuinen, kirjava, hirvittävän ja samalla naurettavan näköinen julkisivu teki lähes tyhjäksi kaiken sen, mitä Jumala näiden ihmisten kautta halusi tehdä ja vaikuttaa. Ja kaikki yhden ihmisen itsepäisyyden, itsensä korostamisen tähden."

Hengellisesti täysin vastaavaa on tehty kaikkien näiden vuosien aikana, niin että tänään ei juuri tiedä miten lähestyä ihmisiä, jotka niin suuresti ovat pettyneet näiden väärien "tuhertelijoiden" toiminnan vuoksi. Nyt on tullut aika nähdä sen ajan vakavuus, jossa me elämme. Nyt on tullut aika mennä itseensä ja pyytää Herraa tutkimaan oma sydän ja sen aivoitukset. Olemmeko todella valmiit kohtaamaan Herramme ja Ylkämme tässä tilassa?

On aika seurakunnan todella tulla murheelliseksi kaiken tekemänsä johdosta. On aika itkeä todellisia katumuksen kyyneleitä, tuntea todellista häpeää. On aika tulla esiin peittojen alta ja kohdata todellisuus. Jumalan mielen mukainen murhe on tuova mukanansa kyynelten jälkeen todellisen ilon Herrassa, sillä silloin kaikki entinen on mennyttä: "Minä, Minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi itseni tähden, enkä sinun syntejäsi muista!" (Jes. 43: 25). Ja kun Herra on pyyhkinyt kaiken pois, on niin kuin sitä ei olisi milloinkaan tapahtunutkaan!

Älä kysy kuka on Klaus tai kuka on mikäkin tämän kirjan henkilöistä. Jos joku asia puhuu sinulle, olet se sinä. Jos kirjoitetun kautta pääset näkemään jonkun toisen kanssamatkaajasi virheitä ja erehdyksiä, älä sinä tee sitä erehdystä että tuomitsisit tämän! Itse olet syyllinen samoihin asioihin Hänen edessänsä, joka tutkii kaikki sydämet ja niiden aivoitukset! Ole kiitollinen siitä Jumalan armosta, että nyt voit nähdä asiat selvemmin. Ole sinä nyt viisaampi, ja rukoile koko sydämestäsi veljesi ja sisaresi puolesta. Sinä et voi olla täydellinen Herran edessä ilman veljeäsi tai sisartasi, sillä me muodostamme yhden Ruumiin. Nyt jokaisen kanssamatkaajasi tulee olla sinulle rakas ja kallis. Nyt on pienten alkujen päivä, jossa mitättömältäkin tuntuvat asiat johtavat suuriin ja ansaitsemattomiin tuloksiin todellisten jumalanlasten keskuudessa! Kuuntele sisimpäsi ääntä, kuuntele hiljaista kuiskausta, joka johtaa sinua kohti Häntä, Joka tässä ajassa niin armollisesti ojentaa kättänsä jokaista meitä kohti ja sanoo: "Katso, tässä Minä olen, sinun Jumalasi!"

Lakikaan ei ole sitä, mitä lakihenkinen siitä ajattelee ja miten hän sen tuo esiin. Pitäkäämme mielessämme näitä sivuja lukiessamme se, mitä Herramme sanoi lähes kaksi tuhatta vuotta sitten: "Mutta minä sanon teille: tässä on se, joka on pyhäkköä suurempi. Mutta jos tietäisitte, mitä tämä on: 'Laupeutta minä tahdon enkä uhria', niin te ette tuomitsisi syyttömiä. SILLÄ IHMISEN POIKA ON SAPATIN HERRA!" (Matt. 12: 6- 8).

Ihmisen Poika on myöskin kaikkien muiden elämäämme liittyvien asioiden Herra ja ainoa Tuomari kysymyksissä, joissa ihminen viedään kestämättömiltä tuntuviin tilanteisiin. "Sapatti on asetettu ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten!" (Mark. 2: 27).

Heinolassa 24.8.1992 Herran armosta se mikä on

Lähetyssaarnaaja Markku Vuori

Hopeajärven kylä

Kaukainen ukkosenjylinä kantautuu laaksoa pitkin, ja tuulenpuuskat havisuttavat rinteiden kasvustoja. On kesäilta vuoristossa. Korkealla taivaansinessä leijailee suuri kotka mahtavat siipensä levitettyinä, käyttäen hyväksensä etelästä lähestyvän rajuilman edellä puhaltavaa ilmavirtaa. Pikkulinnut ovat lopettaneet laulunsa ja vetäytyneet suojaisiin pesäkoloihinsa. Kotka on kaiken yläpuolella, majesteettisena, ikään kuin hiukan pilkallisesti tarkkaillen pieniä maan asukkaita, jotka kiireisesti hakeutuvat suojaan. Järvellä olevat veneet ovat suunnanneet kokkansa rantaa kohti, ja voidaan selvästi havaita airojen käyvän normaalia tiheämpään tahtiin. Pihoilla naisväki kokoilee kuivumassa olevaa pyykkiä suojaan sateelta. Itseasiassa kukaan ei ole varma siitä, tulisiko sade, osuisiko ukkosilma tähän laaksoon; kaikesta huolimatta varaudutaan pahimman varalta. Tällaiset ilmat kuuluvat kesään siinä kuin kaikki muukin vuoristossa. Juuri kukaan ei pelkää salamoita ja vuorilla niin erikoisella tavalla kaikuvaa jylyä. Toisaalta sellaiset, jotka eivät koskaan ennen ole kokeneet ukonilmaa vuorilla, ikään kuin vetäytyvät kasaan tuon infernaalisen, loppumattomalta tuntuvan tykkitulen keskellä. Jokainen jyräys moninkertaistuu kimmotessaan vuorenseinämästä toiseen. Kyläläiset taas kokevat kuin yliluonnollisen hurmion seuratessaan salamoiden läiskettä ja tuntiessaan maan tärisevän jalkojensa alla.

Hopeajärven kylä on juuri sellainen kylä kuin kaikki muutkin pienehköt asujaimistot vuoristossa tuolla seudulla. Nimensä se on saanut järvestä, jonka kirkas vesi kuutamolla hohtelee kuin lainehtiva hopea. Kuka nimen ensimmäiseksi oli antanut, sitä ei kukaan tiennyt, mutta tähän mennessä ei kukaan ollut pyrkinyt esittämään jotakin poikkeavaa; kaikki olivat sitä mieltä, että nimi oli kuin luomisen alusta tarkoitettu juuri tälle seudulle. Hopeajärvi, samaa nimeä kantoi niin vesi kuin maaperäkin. Kuin luonnostaan johti tämä aina silloin tällöin väärinkäsityksiin niin ulkopaikkakuntalaisten kuin kyläläistenkin keskuudessa. Menikö joku suutuspäissänsä järveen vaiko kylän oluttupaan, joka sekin oli nimetty paikan mukaan, sitä mietti moni aviovaimo tulisen riidan jälkeen. Kun mies sitten tuli kotiin yömyöhällä hiukan horjuen, kävi hienoinen helpotuksen hymyn häive odottavan suupielessä; kaikki oli hyvin, mies oli kuiva ja keuhkoissa vuoriston raikasta ilmaa, ei Hopeajärven kimmeltävää vettä.

Hopeajärven kylää voitaisiin pitää eräänlaisena keskivertona ihmisasujaimistosta, jossa voidaan nähdä koko elämän kirjo laidasta laitaan, syntymästä kuolemaan. Täältä voi löytää kaikenlaisia ihmistyyppejä, kaikenlaisia elämäntapoja, niin, tämä kylä käy mitä erinomaisimmaksi tarkastelun kohteeksi kun haluamme tutustua elämään yleensä, asioihin, jotka koskettavat ihmisrotua lähes kaikkialla maailmassa.

Jossakin muualla päin maailmaa tämä paikkakunta olisi varmastikin ollut kaupunki, mutta aivan kylästä itsestään riippumattomista seikoista johtuen se oli ikään kuin jäänyt lähiseudun suuremman asutustaajaman varjoon, hiukan kuin toiselle sijalle, eipähän ollut täällä teollisuutta kuin nimeksi, kun taas tuon kaupungin ilmaa saastutti useampikin savua syöksevä musta piippu. Kaupunki, suurella kirjaimella, oli tuon paikkakunnan nimi, eikä juuri koskaan kuultu siitä puhuttavan sen oikealla nimellä. Kun tarvittiin jotakin sellaista, mitä kylän kaupoista ei saanut isollakaan rahalla, oli mentävä Kaupunkiin. Siellä oli kaikkea yllin kyllin ja juuri koskaan ei tarvinnut tilata mitään kauempaa. Kylä eli yksinkertaista elämää ja tyydyttiin siihen, mitä lähiseudulla oli tarjolla.

Jossakin mielessä kylän sijainti oli aivan erinomainen. Ilmasto oli vuoristollinen; olihan järven pinta laakson lähes korkeimmalla kohtaa, melko tarkasti 800 metrin korkeudessa. Talvella voitiin ylempänä olevalta laskettelurinteeltä tulla pujotellen aivan kylän pohjoislaidalla sijaitsevalle ala-asemalle asti lähes kolmen kilometrin korkeudesta. Useana talvena ikävä kyllä lumi ei ollut riittänyt läheskään alas asti, ja niinpä ylempänä olevat kylät olivat saaneet majoittaa rahaa tuovat turistit. Tästä johtuen suuremmat majoitusliikkeet olivat joutuneet lopettamaan, ja nyt voi enää majoittua yksityiskoteihin ja majataloon. Kesällä oli suhteellisen vilkasta, ja kaikki paikat olivat täynnä turisteja, mutta talvella ei kukaan halunnut majoittua kylään, josta seuraavalle hissille oli usean kilometrin ajomatka. Mukavuus, mukavuus oli ajan tunnussana, ja kaiken tuli olla rahaa tuovan matkailijan käden ulottuvilla. Hopeajärvi ei täyttänyt tätä vaatimusta, ja niinpä kasvua rajoitti se seikka, että ainoastaan nostalgisuuteen taipuvaiset ihmiset olivat kiinnostuneet seudusta.

Mielenkiintoista kylän sijainnissa on vielä se, että se oli ikään kuin ulkomaan portilla; pienen ajomatkan päässä oltiin jo naapurivaltion puolella, ja hiukan pitemmän autossa istumisen jälkeen saavuttiin taas eri kansallisuuden keskuuteen. Yleisesti ottaen hyvin laajalla alueella tuli toimeen yhdellä kielellä, mutta ei tarvinnut mennä kauaksikaan, kun vanhempi väestö jo puisteli päätään ja kieltäytyi ymmärtämästä muuta kuin kotikieltään. Nuoriso hallitsi useamman kielen, ja varttuneemmasta väestä lähes poikkeuksetta suurin osa puhui useampaa lähiseudun kieltä ja murretta. Ulkomaanmatkalle lähdettiin melko usein, ja säästäväisimmät kävivät pitkänkin matkan päässä hankkimassa halvempia tuotteita.

Naapurivaltioissa moni asia oli halvempi kuin kotona. Niinpä esimerkiksi kylän vaurain maanviljelijä Klaus (jostakin kummallisesta syystä koko kylä tunsi hänet vain tällä etunimellä) lähes viikoittain kävi edullisella ostosmatkalla kahden naapurivaltion puolella, hankkien siitä suurta taloudellista etua. Koko perhe hyppäsi maasturiin, ja niin he ylpeästi hurauttivat kylän lävitse ja heiluttivat kättänsä tien varressa oleville. Heillä oli varaa, heillä oli mistä ottaa. Klaus tiesi miten säästetään helposti monta sataa markkaa, ja siitä hän ei vaiennut miesten välisissä keskusteluissa. Korvansa hän tyystin sulki vihjailuilta, että samat tavarat olisi Kaupungista saanut vielä halvemmalla, kun ei olisi ollut matka- ym. kuluja - lihaa ja muuta vastaavaa kun ei saanut tuoda maahan kuin vain hyvin pienet, rajoitetut määrät. Naapurissa liha oli huomattavasti halvempaa, niin paljon, että kannatti ottaa pieni riski hyvässä toivossa, että tullimies vain heilauttaa kättänsä vapaan reitin merkiksi.

Jotkut kyläläiset olivat olleet tullissa silloin tällöin samanaikaisesti Klausin porukan kanssa, ja heitä oli hieman ihmetyttänyt se, että Klausin muutenkin pönäkkä vaimo Ann-Marie oli etuistuimella aivan kuin rehottanut. Olipa joku suorastaan ihmetellyt maastoauton ikkunasta leijuvaa salamimakkaran tuoksua, kun oli kumartunut tervehtimään hämillisesti hymyileviä tuttaviaan. Olisi voinut vaikka vannoa, että Ann-Marie oli lihonut ainakin kymmenen kiloa! Kotikylällä hän taas oli näyttänyt aivan tavanomaiselta. Naiset suuresti ihmettelivät sitä, että matkoillaan käyttämää kukallista hametta tämä ei milloinkaan pannut päällensä kotinurkissa. Kukapa olisi osannut kuvitella, että miehensä käskystä tämä oli neulonut ihonmyötäisen liivin, joka oli täynnä litteitä taskuja. Kukapa olisi osannut kuvitella sitäkään, kuinka levähdyspaikalla ennen rajaa koko perhe lapset mukaan lukien leikkeli lihat ja makkarat tasapaksuiksi siivuiksi, jotka muoviin käärittyinä sujutettiin äidin avarasta hameenkauluksesta noihin lukuisiin pikkutaskuihin. Klaus oli sen verran älyn mies, että tajusi kokonaisten makkaroiden ja lihakimpaleiden liian selvästi erottuvan vaimonsa profiilia vasten. Niinpä kaupassa ostettiin, jos mahdollista, liha valmiiksi viipaloituna tai jauhettuna. Kukapa ei olisi riemuinnut siitä näystä ja lasten onnesta, kun nämä käsissänsä leipoivat jauhelihasta ohuita tiiliskiviä, jotka sitten muoviin käärittyinä saivat Ann-Marien tuhdistumaan entisestään. Miksi eivät sitten tullimiehet yhtään ihmetelleet tämän rouvan muodonmuutosta? Tämänkin oli Klaus valmiiksi pohtinut. Kylän kaatopaikka oli kaukana, ja jokainen käynti siellä maksoi niin polttoaineena kuin kaatopaikkamaksuinakin. Viikon varrella kaikki mainoslehtiset ja sanomalehdet leikeltiin juuri taskuihin sopiviksi palasiksi, ja jopa talousjätteitä kantoi sitten tuo ylväs rouva ruumiinsa täytteenä rajan yli ajettaessa, juuri yhtä tuhtina kuin takaisinkin tullessa. Mahtaisi siitä syntyä melkoinen riemu, kun joskus käry kävisi!

Klausilla on niin sanotusti venyvä omatunto, minkä jakaa hänen kanssansa koko perhe. Klaus on kylän vapaan seurakunnan vanhemmistoveljien esimies. Klaus on niin sanottu todellinen uskovainen.

Näissä kertomuksissa tulemme tutustumaan elämään sellaisena kuin se on, taruakin ihmeellisempänä. Tulemme puhumaan hyvin vakavista asioista, joiden kohdalla on kysymys kuolemasta ja elämästä. Ketään ei kuitenkaan saa loukata, ketään ei saa mainita nimeltä asioiden yhteydessä, jotka eivät tuo kunniaa ja hyvää mainetta asianomaisille. Siksi, kunnianloukkaussyytteiden ja väärinkäsitysten välttämiseksi, tapahtuu kaikki tässä kaukaisessa, pienessä kylässä vuoristomaisemissa. Kaikki henkilöt ovat keksittyjä, kaikki tapahtumat perustuvat vanhojen kansanviisauksien pohjalle, eli opin saamiseksi muiden kokemuksista. Suuri osa tapahtumista ja asioista on otettu todellisesta elämästä, sellaisena kuin ne ovat tapahtuneet, mutta ne on siirretty muunneltuna eri ihmisten elämään. Mitä tulee ihmisluonteisiin ja erilaisiin käytöstapoihin, on nekin otettu todellisesta elämästä, mutta sijoitettu niin erilaisten ihmisten kohdalle, lisäksi jakaen useammalle henkilölle, ettei kenenkään ole mahdollista tunnistaa ketään. Mutta jos tapahtuu niin kuin vanha sananlasku sanoo: "Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa", voitaneen sanoa saavutetun jotakin näiden kirjoitusten pohjalta. Ei ole kirjoittajan vika se, jos joku löytää täydellisen kuvauksen itsestänsä. Me jokainen olemme monessa suhteessa samanlaisia, ja samat asiat tuottavat meille niin vaivaa kuin iloakin.

Kirjoittaja on pian lähes kolmenkymmenen vuoden ajan kulkenut uskon tiellä ja joutunut näkemään kaikenlaista hengellisellä rintamalla. Yleinen käsitys uskovaisuudesta ja hengellisistä asioista on saanut vuosikymmenien aikana aivan kuin kouriin tuntuvan muodon, eli niin kuin nuorison kielellä voitaisiin sanoa, on ikään kuin taivutettu malli rautalangasta. Yksi yleisimmistä käsityksistä näiden asioiden kohdalla on se, että uskovaisuus on vakavaa, yksitotista, kuolettavan ylimaallista. Näistä asioista voitaisiin kirjoittaa kokonainen kirja, mutta siihen emme tässä yhteydessä ryhdy. Kirjoittajan kokemuksen perusteella kuitenkin niin sanottuun yleiseen kristillisyyteen liittyy valtava määrä asioita, jotka ovat jääneet kulissien taakse, hurskaiden kulissien, jotka usein ovat olleet ja ovat edelleenkin vain kuin vaatekappale, jolla kuollut ruumis on peitetty paareille rikospaikalla. Yleisesti ottaen samanlaiset linnut lentävät yhdessä, ja kissa sähisee koiralle, ja koira haukkuu kissaa. Kautta aikojen niin sanotut uskovaiset ovat pitäneet uskonnon ja hengellisyyden puolta, ja kaikista riidoista ja eripuraisuuksista huolimatta kuitenkin on todettu, että kristittyjen asia on yhteinen. Moninaiset käsitykset on selitetty ihmisten erilaisuudella, ja samasta asiasta vallitsevia kymmeniä käsityksiä on puolusteltu Jumalan moninaisuudella. Puutteellisuudet ja rikkeet on selitetty ja anteeksiannettu inhimillisen heikkouden nimissä.

Kirjoittaja kuitenkin on luonut itsellensä jonkun mielestä ehkä liiankin muista poikkeavan käsityksen nykyisestä tilanteesta ja vallitsevista asioista. Kaikkien puolustellessa ja selitellessä ja peitellessä tiettyjä asioita yhteiskristillisyyden varjolla, kirjoittaja on tullut siihen pisteeseen, jossa hän haluaa kutsua kaikkia asioita oikealla nimellänsä. Kun yleinen suuntaus kaikesta maallistumisesta ja uskosta vieraantumisesta huolimatta ylistää vuosituhantista uskon riemuvoittoa ja kaikkialle leviämistä, puhuu kirjoittaja mieluumminkin lähes täydellisestä kristillisestä konkurssista ja vararikosta. Voittoa ei ole kaikki se, mille voiton nimi on annettu. Kristillistä ei ole kaikki se, mitä kristilliseksi kutsutaan. Jumalasta ei ole kuin murto-osa siitä, mitä Jumalan nimiin työnnetään. Uskovainen ei ole läheskään jokainen, joka itseänsä uskovaiseksi nimittää. Tai voitaisiinko sanoa, uskovainen on jokainen, joka johonkin uskoo, mutta tästähän ei nyt olekaan kysymys. Me puhumme Herraan Jeesukseen Kristukseen uskovaisista! Usein ei tänä päivänä halua edes kutsua itseänsä uskovaiseksi, koska tämän nimityksen alle on sisällytetty aivan liian paljon sellaista, mikä ei sinne kuulu.

Kirjoittaja siis rohkenee väittää, että kristillisyyden nimen alle kätkeytyy tavaton määrä sellaista, mikä sinne ei lainkaan kuulu, ja toisaalta taas sen ulkopuolelle on rajattu suuri määrä asioita, jotka todellisuudessa kuuluvat jokapäiväiseen, Jumalan luomaan ja tarkoittamaan elämään. Syntikäsitys on hämärtynyt entisestään, niin että joku elää intomielisen maailmallisesti synnissä, kun taas joku toinen siivilöi hyttysenkin. Toinen nielee kamelin, toinen tukehtuu kesäkärpäseen. Synniksi on julistettu sellaista, mikä ei mitenkään voi olla syntiä, vastaavasti taas on julistettu vapaus asioissa, jotka jo terveen järjen pohjalta ovat syntiä, ihmiselle vahingoksi.

Kirjoittaja on kokenut niin paljon, että päivittäin tietyt asiat aivan kuin kuvakertomuksen tavoin alkavat elää mielessä. Niin kuin jo on mainittu, ei elävistä ihmisistä, kuin ei poismenneistäkään, saa kirjoittaa tunnistettavalla tavalla ainakaan ilman heidän lupaansa. Ikään kuin avuksi tähän asiaan tulevat nuo kuvakertomukset sielun silmien eteen sopivalla tavalla muuttuneina, ei enää tunnistettavina, mutta kuitenkin samoina kuin minä ne ovat tapahtuneet. Tukevasta on tullut laiha, tummasta vaalea, nuoresta vanha, vanhasta nuori. Tärkeintä on se, että nämä asiat saavat puhua, tuoda julki sanomansa. Kuulijoita, ymmärtäväisiä lukijoita taitaa kuitenkin olla vähän, mutta näitä muutamiakin varten kannattaa nämä rivit kirjoittaa.

Toisaalta nämä asiat ovat kuolemanvakavia, mutta toisaalta tietynlainen pienoinen huumori ja leikillisyys ovat toinen puoli asiaa. Kirjoittaja on menneinä aikoina antanut muutamia oikovedoksia näihin kertomuksiin liittyvistä osasista tuttavillensa ja saanut monenlaista vastinetta. Hämmästyttävintä on se, että muutamat antoivat ymmärtää näiden asioiden olevan heille niin vieraita, vaikka uskovaisia ovatkin, tai ehkä: sen tähden, että ovat uskovaisia! Joku taas saattoi suorastaan vihamielisesti puhelimessa tokaista: "Pitääkö nyt sitten jokaisen itse päätellä, missä hänestä kirjoitetaan!" Tällainen kannanotto ei voi olla johtamatta entistäkin päättäväisempään kirjoittamiseen, kun kerran henkilöt, joita tietyissä kohdissa ei ole lainkaan ajateltukaan, ilmoittautuvat kirjan henkilöiksi eri nimistä ja muunnelluista asioista huolimatta.

Hyvin mielenkiintoinen on myöskin se seikka, että kun kirjoittajaa uhkailtiin oikeudenkäynnillä kunnianloukkauksen johdosta, niin millaiseksi tulisikaan tuo oikeudenkäynti muodostumaan! Olisi varmastikin innoittavaa ja jännittävää kuunnella, kuinka ihmiset todistaisivat heistä kirjoitetun, vaikka nimet eivät pidä paikkaansa, paikkakunnat eivät pidä paikkaansa, eivätkä myöskään muut yksityiskohdat. Olisi siinä oikeusistuimella kuultavaa, kuinka ihmiset todistaisivat omista kömmähdyksistään ja yrittäisivät sovittaa niitä kirjoitettuun!

Kuinka vieraita nämä asiat sitten ovatkin joillekin, eivät ne ole sitä kirjoittajalle. Vaikka uskovaisuutta on aina pilkattu ja halveksittu, on sitä kuitenkin totuttu pitämään melko pidättyväisenä ja asiallisena omalla alueellaan. Jos uskovaisista kerrotaan jotakin huvittavaa ja koomillista, pidetään näitä asioita hyvin yksittäisinä tai sitten keksittyinä. Itseasiassa totuus on kuitenkin se, että sairaalat täyttyisivät sydänkohtauksen ja jonkinlaisen krampin saaneista ihmisistä, jos esimerkiksi televisiossa esitettäisiin yhtenä pätkänä kaikki se, mitä jo yksin kirjoittaja on saanut nähdä ja kokea. Osa ihmisistä nauraisi itsensä kuoliaaksi. Kaikki ei varmastikaan ole naurun asiaa näennäisessä koomillisuudessaan, vaan pikemminkin asioita ymmärtäville sydäntä raastavan murheellista. Uskovaisuuden nimessä, Jumalan nimessä, tehdään asioita, joista Jumala todellisuudessa on yhtä kaukana kuin taivas maasta!

Yksi vallitsevan kristillisyyden peruspiirteistä on kaksijakoinen. Toinen puoli elää "kristillistä elämää" avoimen maailmallisesti, toinen puoli selvästi jokapäiväiselle elämälle vieraana. Todellinen kristillisyys kulkee kummankin välissä. Kun puhutaan niin sanotusta todellisesta kristillisyydestä, tarkoittaa se usein kristillisyyttä, joka leijuu ikään kuin pilvissä, koskettamatta lainkaan maata tai kanssaihmisiä. Mutta me emme nyt puhu tästä todellisesta kristillisyydestä, vaan siitä todellisesta kristillisyydestä, joka uskoo Jumalan Sanaan ainoana auktoriteettinansa, jolla on uskon kädet ja jalat, lähimmäisenrakkaus ja uskon teot.

Vaelluksensa aikana kirjoittaja on tavannut valtavan määrän erilaisia uskovaisia ja tutustunut lähes kaikkiin vallitseviin kristillisiin suuntauksiin. Todella harvoin on tullut vastaan ihminen, josta on voinut sanoa, että tämä on todellinen uskovainen, kristitty niin hengessä kuin myöskin suhteessansa kanssaihmisiinsä. Mikä aina on ollut koskettavinta, on ollut se, että on pakko asettua niiden arvostelijoiden joukkoon, jotka toteavat, että uskovaiset ovat kadottaneet todellisuudentajunsa, kosketuksensa jokapäiväiseen elämään. Joskus jo kävelytyylistä näkee, minkä uskonsuunnan edustajasta on kysymys. Kasvojen ilme on usein tietyn uskonsuunnan tunnusmerkki. Mutta mikä todella pahinta, kuinka moni kulkeekaan kansan keskuudessa ikään kuin olisi kadottanut kaikki luonnolliset aistinsa, joilla ottaa yhteyttä kanssamatkaajiinsa ja ympärillänsä oleviin.

Kirjoittaja ei lainkaan ihmettele sitä, jos uskonasiat eivät kiinnosta tämän päivän ihmistä. Niiden edustajat, mannekiinit, esimerkkihenkilöt, eivät innoita toisia etsimään samankaltaisuutta, samaistumista siihen, mitä nämä ihmiset edustavat. Päinvastoin, tietynlainen ymmärrettävä vastenmielisyys on luonnollisempi reaktio.

Kun kirjoittaja uskoo, että todellinen kristillisyys on lähes kokonaan kadonnut, ei se tarkoita sitä, että tulisi menettää toivonsa ja uskonsa johonkin parempaan. On yhä vielä olemassa todellista, aitoa, alkuperäistä kristillisyyttä. Usein se on meitä lähempänä kuin arvaammekaan tai pystymme käsittämään. Tänä päivänä on ehkä enemmän totta kuin koskaan se, mitä Herramme aikoinaan sanoi sen ajan hurskaimmille uskonnon edustajille: "Publikaanit ja portot menevät ennen teitä Jumalan valtakuntaan." Eli lyhyesti sanottuna hengellisille asioille sillä hetkellä vierailla on suuremmat mahdollisuudet todelliseen sydämenmuutokseen kuin sellaisilla, jotka ovat tuudittaneet itsensä omahyväiseen, pettävään kristillisyyden ulkomuotoiseen uneen. Vanha sanonta kuuluukin kaikille tuttuna: Taivaassa on oleva kahdenlaisia yllätyksiä. Siellä on niitä, joiden emme olisi koskaan uskoneet siellä olevan, ja sieltä puuttuu sellaisia, joiden aivan varmasti uskoimme sinne menevän.

Näissä kertomuksissamme puhutaan asioista, jotka saavat monenlaiset uskovaiset halveksivasti tuhahtamaan: "Tuokin kirjoittaja on olevinaan uskovainen, mutta silti kehtaa toisista kirjoittaa tällaista. Ja toisaalta, eihän tuollaista voi olla olemassakaan!" Niin kuin moni mielellään uskookin, tulkoon se tunnustetuksi, ei näitä asioita ole "kirjoitettu toisista", vaan yhtä hyvin sisältyy niihin kirjoittajan omia asioita. Mitä tulee siihen, onko mahdollista kaiken tällaisen tapahtuminen, joudumme nyt uskovaisina todella vakavan ratkaisun eteen: onko meille yhä vielä mahdollista kieltäytyä näkemästä kaikkia negatiivisia ja hulluja asioita elämässämme, vai olisiko tullut aika tuomion alkaa Jumalan huoneesta, itse kustakin meistä? Me olemme olleet kuin tietokoneita, joiden muistiin on ohjelmoitu käskyt poistaa sieltä kaikki sellainen, mikä saattaa meidät häpeään tai suorastaan naurunalaisiksi. Me muistamme itsestämme vain hyvät asiat, huonot kiellämme, joskus jopa muuttaen historian kirjoitusta, eli tietoisesti muuttaen tapahtunutta todellisuutta.

Tämän hetken uskovainen, jos kuka, on aivan yhtä inhimillinen ja vajavainen kuin kaikki muutkin ihmiset. Ihmisessä itsessään ei ole mitään hyvää. Aikoinaan meidän Herrallemme joku huudahti: "Hyvä Mestari!" Ei edes Herramme halunnut kutsuttavan itseänsä hyväksi, vaan totesi heti: "Miksi kutsut Minua hyväksi? Jumala yksin on hyvä!" Kuinka sitten joku meistä maallisista tomumajoista voisi olla hyvä ihminen? Uskon olevan aika tulla alas pilvilinnoista ja harhakuvitelmista ja nähdä todellisuus sellaisena kuin se on. Todellinen muutos voi syntyä vain sen kautta, että rehellisesti olemme sitä mitä olemme. Näiden kirjoitusten tarkoitus on auttaa meitä näkemään uskonelämän todellisuus sellaisena, kuin se oli alkukristillisyydessä. Uskovaisuus ei ole jotakin ilmassa leijuvaa, vaan se on karua todellisuutta, jokapäiväistä elämää uskovaisena.

Aikoinaan kirjoittajan tuttavapiirissä oli hurskaimman henkilön maineessa mieshenkilö, joka nukkuessansakin hoki: "Jeesus, Jeesus!" Kaikki tällainen saa jäädä omaan arvoonsa. Todellinen uskovainen ei ole kaukainen tälle elämälle ja puhu ainoastaan hengellisistä asioista. On ulkonaisesti äärettömän hurskasta lihatiskillä huutaa myyjälle: "Saanko kilon läskiä, halleluja, kiitos Herralle!" Samoin sitä on linja-autoasemalla yhtäkkiä karjaista: "Halleluja, Jeesus pelastaa!" Yksi Raamatun perusopetuksista on rakastaa lähimmäistänsä kuin itseänsä. Onko tällainen käyttäytyminen lähimmäisenrakkautta? Saako se lähimmäisen kaipaamaan sitä, mitä me niin suuresti väitämme rakastavamme? Kirjoittaja ainakin toivoisi, jos ei jo olisi pelastuksen tietä löytänyt, asian esitettävän hänelle sellaisella tavalla, että siihen haluaa tutustua. Samoin ajattelevat varmastikin monet muut.

Tuskin löytyy miltään muulta alalta maailmanlaajuisesti yhtä huonoja markkinamiehiä ja edustajia kuin hengelliseltä alalta. Tuskin kukaan on sillä tavoin pilannut oman edustettavan tuotteensa mainetta kuin niin sanottu seurakunta. Joskus tuntuu siltä, kuin tehtäisiin kaikki mahdollinen, jottei vain kukaan kiinnostuisi tuotteesta, ja saataisiin itse pitää kaikki. Näihin asioihin ei milloinkaan ole tuleva todellista muutosta sen paremmin yleismaailmallisesti kuin ei kansallisestikaan. Kaikki on menevä ajan myötä entistä hullummaksi. Mutta Jumala ei etsikään kokonaisia kansoja tai heimoja, vaan yksilöitä kaikkialta. Yksilöitä, jotka ovat halukkaita toteuttamaan seurakuntakäsitystä, joka perustuu siihen, mitä helluntaina syntyi. Usko ei ole jokamiehen, ja mitä pidemmälle ajassa mennään, sitä harvinaisemmaksi tulee todellinen usko. Yhä todellisemmaksi tulevat suuren jumalanmiehen sanat, jotka hän kauan sitten toi julki: "Tässä ajassa Jumala kulkee miljoonien ohitse siunataksensa sinua, joka uskot!" Näille yksilöille nämä kertomukset ovat kirjoitetut.

Meitä kiinnostaa lähinnä Hopeajärven kylän hengellinen elämä, joskin jo alkukirjoituksen perusteella on pakko todeta, ettei hengellistä elämää voi erottaa normaalista, jokapäiväisestä elämästä, vaikka se monen mielestä tuntuukin mahdolliselta ja hyvin hurskaalta. Hengellinen elämä lyö leimansa aivan tavalliselle, päivittäiselle elämälle, ja vastaavasti ns. maalliset asiat vaikuttavat hyvinkin suuresti hengellisen elämän ylä- ja alamäkiin, vaikka sitä ei aina huomatakaan.

Kaikkein korkeimmalle kylän yläpuolelle ikään kuin vuorenhuippuja hipoen kohoaa katolisen kirkon koristeltu risti. Kirkko on rakennettu menneinä aikoina, ja tuolloin oli uskollisia kannattajia suurin osa väestöstä. Myöhemmin kuitenkin väestössä tapahtui suuria muutoksia, ja evankelisen herätyksen aaltoiltua hyvän aikaa tuolla seudulla rakennettiin toinen melkein yhtä ylväs katedraali luterilaisen Martti Lutherin kunniaksi. Tämän lisäksi kylän laitamalla on helluntailaisten kokoushuone, ja joitakin pieniä lähinnä kotihartauspaikoiksi luonnehdittavia uskonyhteisöjä. Kaikkein huomiota herättävin on kuitenkin pieni uskovaisten joukko, joka ei sanoudu mukaan mihinkään vallitsevista oppinäkemyksistä, vaan antaa ymmärtää olevansa kaikkien muiden ulkopuolella. Seitsemänkymmentäluvun alkupuolella tuo joukko oli ostanut entisen varastohuoneen, jonka se oli kunnostanut kokoontumispaikaksensa.

Tämä joukko ei siis ollut suuri, ja juuri erilaisuutensa tähden kaikki tämän uskonyhteisön edustajat olivat kaikkien silmätikkuina. Kaikkeen muuhun kristillisyyteen oli totuttu, ja sitä pidettiin jokapäiväiseen elämään kuuluvana, niin totunnaisena, ettei sitä itse asiassa pantu juuri merkille muuta kuin tiettyinä juhlapäivinä ja jonkin erikoisen asian sattuessa. Mutta mikä oli perimmäinen syy siihen, että jokaisen tähän ryhmään kuuluvan elämää tarkkailtiin erikoisesti, se oli itsekullekin hiukan erilainen. Itseasiassa oli kuitenkin niin, että lähes jokainen tämän vapaan suunnan edustaja oli omalta osaltansa niin tottunut kaikkeen tarkkailuun, että piti sitä aivan luonnollisena, eli ei loppujen lopuksi enää käsittänyt lainkaan sitä, että häntä tarkkailtiin, tutkailtiin, punnittiin.

Klausista olemme jo puhuneet, Klaus-parka! Hän on yksi esimerkkihenkilöistämme, jossa ruumiillistuu ja kokoontuu eräänlainen ihmismielen ja ihmiskäytöksen kirjo, joka sisältää sekä hyvää että pahaa. Klaus, todellinen uskovainen, saarnamies pienemmässä mittakaavassa, esimerkkihenkilö koko seurakunnan keskuudessa, tulisen julistuksensa johdosta koko kylän tuntema henkilö. Lieneekö jumalisuuden, jumalallisen valinnan syytä, vaiko tietynlaisen rajallisen fanaattisuuden ansiota, että hänen perheensä on saavuttanut sellaisen aseman kylän kansalaisina, ettei juuri mikään heidän tekemänsä ole salassa keneltäkään! Kyläläiset ovat itse kukin vuosien saatossa vierailleet ainakin kerran tämän yhteisön kokouksissa, ja useimmat heistä ovat korvat punaisina palanneet kotiinsa miettimään kuulemaansa.

Mistä johtunee, että monet kirjakauppiaan tavoin ovat vannoneet etteivät milloinkaan enää aukaise tuon seurahuoneen ovea? Klaus ei sitä voi käsittää. Hän on vain julistanut sen, mitä on sydämellänsä tuntenut! Oliko mitään väärää siinä, että hän kesken julistuksensa alkoi saarnata moraalittomuutta vastaan, kun pormestarin vaimo erään seurakuntalaisen houkuttelemana viimeinkin osallistui kokoukseen! Ulos asti oli pienestä kaiuttimesta kuulunut palava julistus uskosta ihmeisiin, Jairuksen tytär oli parantunut, ylistys Herralle, kaikki tämä oli mahdollista tässäkin kokouksessa! Mutta kun pormestarinna oli päässyt käytävän päähän, ja Klausin silmät olivat salamannopeasti luoneet katsauksensa sisään saapuviin, olikin Jairuksen tytär saanut väistyä minihameisten ja maalattujen "Iisepelien" edessä. Miksi tuo melkoisen viehättävän näköinen keski-ikäinen kylän johtohenkilön vaimo oli ollut istuutua ohitse hänen taaksensa asetetun tuolin? Miksi hänen kasvojensa väri vaihteli vitivalkoisen ja tummanpunaisen, niin, jopa mustanharmaan välillä? Miksi hänen kätensä krampinomaisesti yrittivät vetää polven yläpuolelle ulottuvaa hamettansa alaspäin - ei, ei ollut mitään mahdollisuutta peittää polvia tuolla kangaskappaleella!

Seurakunta ihmetteli seuraavina päivinä ja viikkoina niitä katseita, joita itse kuhunkin luotiin. Pormestari ei halunnut edes nähdä yhtäkään näistä kylän hurskaista, hänellä oli jatkuvasti kiire, kiire mihin tahansa, kunhan vain ei joutunut tekemisiin näiden hänen "hurmahenkisiksi" kutsumiensa ihmisten kanssa. Kyläläisten aikaisemmin ehkä hiukan välttelevä asenne oli muuttunut torjuvaksi. Seurakunnan kokouksissa tämä kaikki nähtiin omalla tavallansa, uskon koettelemuksena ja maailman vihana todellisia uskovaisia kohtaan. Eihän maailma voinut ymmärtää näitä asioita, usko ei ollut jokamiehen!

Kukapa olisi voinut selittää näille hurskaille, että tässä juuri lausuttiin eräänlainen totuus, joka ei niinkään puhunut seurakuntalaisten hyväksi, vaan päinvastoin! Maailma ei todellakaan voinut ymmärtää asioita sillä tavoin, kuin ne kokouksissa esitettiin! Kukaan ei tullut ajatelleeksi, että oli aivan eri asia se, mitä julistettiin seurakunnan omissa kokoontumisissa, kuin mitä saarnattiin silloin, kun ulkopuolisia saapui kokouksiin, nimenomaan seurakuntalaisten pyynnöstä!

Tässä olikin yksi suurimmista ristiriidoista, ristiriidoista, jotka eivät rajoittuneet vain seurakuntaan, vaan koko kylän elämään! Uskovaisuus saavutti tietynlaisen kohokohtansa, eräänlaisen lakensa, voimallisen julistuksen johdosta, mutta jokainen todellinen, järkevä tarkkailija saattoi todeta kaiken johtavan mäkeä alas, vuorenrinnettä alas, niin kuin rinteellä liukastunut vuoristopukki mukkelismakkelis putosi alas, alas, alas, vaikka kuinka yritti sorkillansa tavoittaa otetta kovasta kalliosta.

Jumalan Sanan mukaisesti todellisen kristityn tulee olla suloinen tuoksu jokaiselle lähellensä tulevalle. Vaikka kyläläiset eivät lukeneetkaan kovinkaan paljon Raamattua, oli useimmille ainakin pyhäkoulussa ja rippikoulussa opetettu Sanaa niin paljon, että jonkinlainen kuva kristillisyydestä oli piintynyt itse kunkin sisimpään. Mutta nyt tämä "todellinen" kristillisyys oli suorastaan henkeäsalpaavaa näille tavallisille "kristityille". Niin katolisessa kuin luterilaisessakin kirkossa kyläläiset suurin piirtein ymmärsivät sen, mistä puhuttiin. Jokainen kuunteli hartaana saarnan, osallistui seremonioihin, luki kaikkien mukana uskontunnustuksen ja tunnusti syntinsä; rukoili jopa koko sydämestänsä. Mutta mitä nämä vapaat julistivat, siitä he eivät käsittäneet juuri mitään!

Paavali halusi olla kaikille kaikkea, voittaaksensa edes muutamia sille asialle, mitä hän edusti. Mutta mitä tarkoitti tämä sanonta: olla kaikkea kaikille? Siitä ei milloinkaan saarnattu tuossa seurakunnassa, ei ainakaan sen jälkeen, kun Johannes oli saatu syrjään. Siihen aikaan kun Johannes vielä oli mukana, oli kokouksiin osallistunut useita kyläläisiä, ja muuallakin pidetyissä kokouksissa oli osanotto ollut melkoinen, mutta nyt olivat ulkopuoliset vain ani harvoin eksyneet mukaan.

Johannesta eivät seurakuntalaiset, muutamaa lukuun ottamatta, voineet katsoa kunnon uskovaiseksi, olihan siitä yksi hyvin tätä vastaan todistava tekijä ollut se, että tämän puhuessa jopa kylän pahimmat jumalattomat olivat pyyhkineet kyyneleitänsä ja kiittäneet Johannesta hyvästä puheesta. Hyvä puhe! Jo pelkkä sanonta sai seurakuntalaiset voimaan huonosti. Mutta eivät he tulleet ajatelleeksi sitä, että nämä ihmiset julkitoivat ajatuksensa sen sanavaraston ja ajattelun mukaisesti, mitä he olivat oppineet; he eivät tienneet jostakin paremmasta sanonnasta. Niin, Johannes oli antanut ymmärtää haluavansa olla kaikille kaikkea, mutta eihän sellainen käynyt päinsä! Jos kunnan johtavat henkilöt iloisesti tervehtivät tätä, ja tämä tuli hyvin toimeen suorastaan kaikkien kyläläisten kanssa, eivät Johanneksen asiat voineet olla kunnossa!

Uskovaisuuden eri laidat löivät toisiansa vastaan sellaisella voimalla, että kyläläisetkin voivat pahoin. Uskovaisuus ei ollutkaan sitä, mitä nämä ihmiset aina olivat odottaneet siltä. Kylän vähäosaiset olivat monien sydämellä ja hyväntekeväisyyttä harrastettiin suorastaan avokätisesti. Mutta kun oli kysymys jostakin keräyksestä tällaiseen tarkoitukseen, olivat nämä uskovaiset antaneet ymmärtää heillä olevan omat kohteensa tässä tarkoituksessa. Jokainen kuitenkin aavisti, tai suorastaan tiesi, ettei mitään tällaista ollut olemassa. Kukkaronnyörit pysyivät kiinni, vaikka kaikki muut antoivat suuriakin summia. Tosin Klaus ja jotkin muut silloin tällöin antoivat roponsa yhteisen asian vuoksi, mutta lopputulos oli se, että kaikkien näiden keräysten yhteydessä ei enää edes lähestytty näitä hurskaita.

Kaikki tämä oli käsittämätöntä kyläläisille, vaikkeivät seurakuntalaiset sitä lainkaan tiedostaneet. Juopa kasvoi, mutta kenen oli syy, kuka oli kaiken aiheuttanut? Hengellistä nälkää saattoi havaita useissa kyläläisissä, mutta heidän kohdallansa ei toteutunut se, mitä Jumalan Sana sanoi: "Ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä Minä olen käskenyt teidän pitää." Jonkinlaista opetusta oli, saarnaa oli, mutta mikään ei vienyt kyläläisiä todellisen ratkaisun paikalle, kohtaamaan julistetun kautta Elävä ja Todellinen Jumala. Monella kyläläisellä oli alkuaikoina ollut suuret odotukset tämän ryhmän johdosta, sillä olihan noissa kokouksissa todistettavasti tapahtunut paljon hyvääkin. Monet juopot ja julkisyntiset olivat korjanneet elämänsä kulun, ja useat itsemurhaa hautoneet olivat tulleet muihin ajatuksiin. Mutta kaikki se, mitä nyt joidenkin vuosien aikana tuon joukon piirissä oli tapahtunut, oli sulkenut kyläläisten sydämet ja mielet tämän joukon julistukselta ja elämältä. Ei, vaikka kuinka yritti ajatella positiivisesti, ei näitä ihmisiä voinut katsoa hyvällä silmällä!

Jokainen käsitti, lukuun ottamatta suurinta osaa seurakuntalaisista, että asioihin täytyi tulla muutos - kylän väki käsitti, muutamat seurakunnan keskuudessa käsittivät, ettei tällainen meno voinut jatkua. Jos pormestarinna oli häväistyksensä jälkeen alkanut kiinnostua entistä enemmän Uuden Ajan uskonnosta, kenen oli syy? "Häväistys?" Se ei edes tullut kenenkään hurskaan mieleen, sillä olihan julistus täyttänyt heidän odotuksensa, heidän ajattelutapansa. Mutta kukaan ei ollut tullut ajatelleeksi sitä, etteivät nämä heidän "maailmallisiksi" kutsumansa olleet milloinkaan kuulleet siitä, miten pitkä naisen hame saa olla tai tulee olla. Kukaan heistä ei tämän maailmanajan keskellä tiennyt tai edes tullut ajatelleeksi sitä, että meikkaamisessa voisi olla jotakin pahaa, sillä meikkasivathan kaikki! Osa seurakuntalaisistakin käytti jonkin verran ainakin tummaa silmäkulmissansa. Tässäkö siis oli saarnanaihe, jolla avattiin ulkopuolisten, vielä uskosta osattomien sydän Herran Jeesuksen astua sisään?

Järki oli jättänyt suuren osan näistä niin riviuskovaisista kuin saarnamiehistäkin. Kukaan näistä ei halunnut edes ajatella olevansa jotakin muuta kuin sitä mitä oli. Oli Paavali ollut mitä tahansa, suvaitsevainen tai kaikille mieleen, niin nämä olivat nyt jumalanvaltakunnan valioyksilöitä, joiden ei tarvinnut tehdä minkäänlaisia kompromisseja tai tinkiä missään. Seurakunnasta oli tullut kuin sisäänlämpiävä savusauna, joka suitsutti mustaa savua kylän taivaalle ja sai asukkaat yskimään, jotkut jopa tukehtumiseen asti. Omat uskomukset ja näkemykset saivat sellaisen voiman, että unohdettiin Kristusta kaipaava maailma tyystin ja julistus seurasi linjaa: älä tartu, älä maista, älä tee sitä, älä tee tätä, älä, älä, älä! Seurakunta oli saavuttanut jotakin suurta, jumalallista, ehdotonta. He olivat erottautuneet maailmasta, he olivat Jumalan valitut tässä ajassa. He olivat, eivät parempia kuin muut ihmiset, mutta erikoisluokkaa, joka ei halunnut koskea mihinkään epäpyhään. Jumalan asia oli heille ensimmäinen asia elämässä, mutta, mutta, mutta...

Johannes oli painokkaasti vuosikaudet korostanut Evankeliumin työn merkitystä, mutta näennäisesti turhaan. Suuri jumalanmies oli jo vuosia sitten sanonut, että sinä hetkenä kun seurakunta unohtaa kadotukseen menevän maailman, on seurakunta kuollut, hengellisesti kuollut. Jumalan asia oli näille ihmisille tärkeä, mutta millä tavalla, millä seurauksilla? Kuinka moni todella käsitti, että oli aitauduttu ennennäkemättömällä tavalla sellaisten raja-aitojen sisälle, mitä ei vielä koskaan ollut tapahtunut? Kuinka moni käsitti, että oli otettu Jumalan Sanasta kaikki itselle sopiva, mutta torjuttu kaikki sellainen, mikä olisi johtanut henkilökohtaisen elämän korjaamiseen ja parannuksen tekoon? Parannus kuului vain jonnekin seurakunnan ulkopuolelle; tämä joukko oli saavuttanut korkeamman pyhyyden tason, eikä ollut enää mitään, mistä olisi tullut tehdä parannus!

Seurakunnassa naureskeltiin pitkään sille, kuinka pormestarinna oli melkein istunut lattialle. Tavatonta riemua kokivat kaikki, jotka itse kertoivat tai kuulivat toisten kertovan tämän vaihtelevista kasvonilmeistä ja tyrmistyksestä. "Saipahan kerrankin kuulla tuo maailmallinen nainen, joka kylää johtaa pahennukseen, kunniansa ja todellista Jumalan Sanaa!" Tämä oli johtavien veljien kannanotto asiaan. Se, että kyläläiset tuomitsivat kyseisen asian, aiheutti vain sitäkin suurempaa kiitosta ja ylistystä Herralle tuossa "halveksitussa ja pienessä" joukossa. Näin tulikin olla, ylistys Herralle! Maailman tuli vihata todellisia uskovaisia, ja nyt saatiin konkreettisesti kokea sitä, mitä Herrakin oli kokenut. ----- Tässä kohden enkelitkin taivaassa huokaavat ja itkevät.

Tuskin oli kourallista tämän joukon keskellä, jotka sydämessänsä huokasivat Herran puoleen ja sanoivat, etteivät he oikein voineet yhtyä tähän - sanoivat Herralle, ei muille. Vallitsi sama laki kuin Herramme aikana, että joka asettui jotakin sellaista vastaan, mitä seurakunta uskoi, se erotettiin synagogasta; ei ehkä käsketty lähtemään pois, mutta äärimmäisellä viisaudella savustettiin ulos seurakuntayhteydestä, niin että monikaan ei loppujen lopuksi ollut selvillä siitä, mitä kaiken kaikkiaan oli tapahtunut. Yksi toisensa jälkeen vain jäi syrjään ja vieraantui seurakuntaelämää kohtaan. "Niin on maailma saanut vallata monien mielen", saarnasi Klaus ääni vapisten.

Ei siis ole ihme, jos ulkopuoliset pitivät tätä joukkoa kokonaisuutenansa höyrähtäneenä. Ei auttanut se, että muutamat Johanneksen tavoin säilyttivät terveen asenteen kaikkeen, ja olivat kuin puskurina kaiken välissä. Näitä ihmisiä ei kerta kaikkiaan voinut käsittää ja asettaa johonkin ymmärrettävään lokeroon aivoissa, saati sitten sydämessä. Majatalonpitäjä perheinensä oli seurakunnan keskuudessa huonossa maineessa, koska samalla anniskeli olutta ja muitakin väkeviä kyläläisille. Ei merkinnyt mitään se, että tässä jatkettiin vuosikymmenistä perinnettä, ja jos ylipäätänsä tahtoi majoitustoiminnan jatkuvan, oli pakko pitää yllä myöskin tätä toimintaa. Se oli elinehto tuolle perheelle, ja sen käsitti jokainen kyläläinen. Tuskin oli maassa tai koko maailmassa toista samankaltaista paikkaa, jossa miehet tosin iltaisin humaltuivat, mutta jota johdettiin niin hienolla tavalla kuin tuota ravintolaa. Tupakointi oli kielletty itse salissa, ja pieninkin rähinänalku loppui siihen paikkaan kun Martha-emäntä tuli esiin tiskin takaa kaulin kädessänsä. Totta, kaulin kädessänsä! Kertaakaan ei hänen ollut tarvis sitä käyttää, mutta jokainen ymmärsi nyt tulleen hetken madaltaa kiihkoa. Tätä naista kunnioitettiin niin salassa kuin julkisestikin, eikä kukaan kyläläisistä epäillyt tämän Jumala-suhdetta. Toista niin hienoa naista ei ollut koko kylällä julkisessa palveluksessa!

Toistettakoon, ettei todellakaan ollut ihme, jos tätä joukkoa näitä muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta pidettiin jonakin sellaisena, sellaisena... oli todella vaikea sanoa asiaa olematta liian karkea. Mutta minkä olisi tullut aiheuttaa vieläkin suurempaa hämmästystä oli se, että tämä hurskas joukko piti näitä kyläläisiä suorastaan hölmöinä ja järjettöminä, kadotukseen matkalla olevana jumalattomana laumana. Puolueeton tarkkailija olisi ikävä kyllä päätynyt sellaiseen lopputulokseen, mitä tuskin olisi ilman takanansa olevaa avointa ovea ja nopeaa pakomahdollisuutta uskaltanut julkaista tälle joukolle. Näytti aivan selvästi siltä, että näillä uskovaisilla olivat uskovaisten puheet, mutta kaikki hyvät teot olivat kyläläisillä!

Tämän asian toi esiin eräs henkilö eräänä päivänä muutamien uskovaisten ollessa koolla, ja yritti puhua Johanneksen puolesta. Tuskin voidaan kuvitella sitä närkästystä ja loukkaantumista, joka oli seurauksena tästä puheenvuorosta! Asia levisi koko seurakunnan keskuuteen, ja siitä puhuttiin useiden viikkojen ajan. Suurin osa vei pian keskustelun muille alueille, ja koki siten asian liian kiusalliseksi ja mahdottomaksikin. Mutta moni sai sydämeensä piston ja alkoi ajatella asioita.

Kylällä ihmeteltiin todellakin, kuinka jotkut uskovaiset olivat suurissa vaikeuksissa ja hädässä. Klausin sukulaismiehen perheen asioista oltiin hyvin selvillä, vaikkeivät seurakuntalaiset sitä tiedostaneetkaan. Kuinka usein tulikaan kyläläisten mieleen ajatus, että mikseivät seurakuntalaiset auta tuota perhettä? Olihan kylällä kerätty avustuksia jatkuvasti vaikeuksissa oleville, ja eräälle mainetta niittäneen kansanlaulajan leskelle ja lapsille oli jopa kerätty niin paljon rahaa, että sillä oli saatu ostetuksi kokonainen uusi talo.

Mitä oli tuo usko, jota nämä ihmiset edustivat, lukivatko he ollenkaan samaa Raamattua, josta kyläläiset useaan kertaan olivat kuulleet, että tuli kantaa yhteistä taakkaa ja auttaa hädässä olevia myöskin maallisessa mielessä? Olihan kirkossakin saarnattu niin painokkaasti: "Mitä hyötyä, veljeni, siitä on, jos joku sanoo itsellään olevan uskon, mutta hänellä ei ole tekoja? Ei kaiketi usko voi häntä pelastaa? Jos veli tai sisar on alaston ja jokapäiväistä ravintoa vailla, ja joku teistä sanoo heille: 'Menkää rauhassa, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne', mutta ette anna heille ruumiin tarpeita, niin mitä hyötyä siitä on? Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut" (Jaak. 2: 14-).

Kyläläiset olisivat mielellään nähneet hyviä tekoja ja hyviä asioita seurakunnan keskuudessa, mutta eivät ikävä kyllä voineet juuri mitään mainita niiltä vuosilta, jotka viimeksi olivat kuluneet. Muutamat seurakuntalaisetkin alkoivat asiaa pohtia, ja tulivat yhä enemmän sille kannalle, että kyläläisten keskuudessa oli monessa suhteessa parempi kuin hurskaiden joukossa. Miksi ihmeessä todellakin näytti siltä, ja todellisuudessakin tuntui olevan niin, että aivan tavalliset, maalliset ihmiset, osoittivat toinen toisellensa enemmän rakkautta ja ymmärtäväisyyttä kuin uskovaiset? Ei ollut lainkaan niin älytön ajatus, että uskovaisten puheet olivat seurakunnassa, mutta teot kyläläisillä!

Kaikki hyvät luonteenpiirteet ja kaikki hyvät teot eivät siis olleetkaan siellä, missä niiden olisi kaiken järjen ja Jumalan Sanan mukaan tullut olla hallitsevina. Toisen hätä ja tuska ei saanut sijaa siellä, missä sen olisi luullut olevan päällimmäisenä tunteena, tekoihin johtavana rakkautena. Kuinka usein olikaan Hildegard joutunut taksilla kuljettamaan juopuneen miehensä kotiin, vaikka niin monella seurakuntalaisella olisi ollut auto! Mutta kukaan ei joutanut kyyditsemään tätä itkua nieleskelevää sisarta ja tämän juopunutta miestä; mieshän ei ollut uskovainen, vaan juoppo, kadotukseen matkalla oleva! Kaikki tiesivät Hildegardin tehneen ratkaisunsa Johanneksen kokouksissa, mutta kun tämä ei käynyt jokaisessa tilaisuudessa, ei hänen hätänsä koskettanut seurakuntaa.

Yksi surullisimmista tapauksista seurakuntalaisten joukossa oli Lydia-sisar, joka vastoin omaa tietoisuuttaan oli joutunut naimisiin miehen kanssa, joka aluksi esiintyi mitä hurskaimpana veljenä ja uskovaisena, mutta joka sittemmin osoittautui Sanan mukaisesti uskotontakin pahemmaksi, kieltäessänsä uskonsa ja ollen pitämättä huolta perhekuntalaisistansa. Se, kuinka hän halveksivasti ja loukkaavasti suhtautui vaimoonsa, antaen lapsiensakin kohdella tätä mielivaltaisesti, pysyi salaisuutena useimpien silmissä. Olihan mies niin hienokäytöksinen kylällä liikkuessansa ja osasi laulaa niin ihanasti hengellisiä lauluja! Kaikkien silmät olivat takertuneet tähän ulkonaiseen, kauniiseen puoleen, eikä kukaan halunnut ajatella mitään pahaa tällaisesta henkilöstä.

Sisaren ahdistus oli kuitenkin todellinen ja silminnähtävä. Ei hän rohjennut paljon puhua asioistansa, mutta muutamille uskotuille hän kertoi elämänsä kauhuista. Aluksi hänelle osoitettiin jonkin verran myötätuntoa ja ymmärrystä, mutta jonkin ajan kuluttua alettiin suhtautua epäilevästi hänen ahdistustensa todellisuuteen. Ainoa, mitä haluttiin nähdä, oli aviopuolison komea ulkonäkö ja kaunis lauluääni. Niin, olipa tämä laulanut seurakunnassakin, ja jopa kuultiin Johanneksen joskus kastaneen tämän.

Tässä kohden kosketettiin nyt jotakin sellaista, mikä sai seurakunnan kuin tulisille hiilille! Avioliittovaikeudet olivat jotakin sellaista, mistä ei haluttu puhua tai edes kosketella niitä. Tämä joukko oli naimisissa ja niin tuli pysyä! Kukaan ei edes ajatellut jättävänsä puolisoansa, saati sitten sallinut jonkun muun edes mainitsevan jotakin sellaista.

Lydiasta tuli yksi ulossavustetuista, hyljeksityistä, yksinäistäkin yksinäisimmistä. Mies ei suorastaan hakannut häntä, ei lyönyt kädellä, mutta suullansa sitäkin enemmän. Isä nautti siitä kun lapset haukkuivat äitiä tyhmäksi ja aivottomaksi. Äiti ei ollut sellainen, kuin isä olisi halunnut, ja tämä oikeutti lähes mihin tahansa. Isä oli uskovainen niin omissa kuin toistenkin hurskaiden silmissä, vaikka toisaalta olisi tullut herättää hämmästystä sen, että tämän usko ei mitenkään sopinut niihin kehyksiin, mihin seurakunnassa uskottiin. Miksi ihmeessä sitten hän sai sijan seurakunnan sydämessä, kun taas vilpittömästi uskova ja totuuteen pitäytyvä sisar ahdistettiin ulos seurakuntayhteydestä? Tämä oli jotakin sellaista mitä Johannes ei voinut käsittää, eivätkä ne kyläläisetkään, joilla oli sydän paikallaan.

Koko kylä tiesi senkin, että Johannes oli joutunut myymään vähitellen melkein kaiken maatilan kaluston rahapulassansa, voidaksensa välttyä ulosotolta. Miksi eivät uskovaiset olleet auttaneet edes tätä, joka vuosikymmenet oli palvellut heitä, jättäen ajatukset omasta hyvinvoinnista? Johannes oli monessa suhteessa pätevä ammattimies, ja olisi voinut saavuttaa elämässänsä paljonkin, jos olisi halunnut ajatella omaa itseänsä ja omaa parastansa. Moni piti Johannesta hulluna, kun pani kaikki rahansa ja aikansa hengellisiin asioihin, mutta toisaalta taas häntä salaisesti kunnioitettiin sen johdosta. Mies oli kohta viidenkymmenen, eikä omistanut käytännöllisesti katsoen mitään! Asuntovaunun, traktorin, kaiken hän oli joutunut myymään saadaksensa laskunsa maksetuksi. Hän oli pyytänyt lainaa uskonveljiltänsä, mutta nämä eivät olleet halukkaita sellaiseen, mutta olivat kuitenkin valmiit ostamaan tilan koneita. Heidän silmissänsä ei siinä ollut mitään pahaa, näinhän oli parempi! Oppi Johanneskin arvostamaan rahaa!

Kenet olisi siis voitu mainita seurakunnan keskuudessa, jolle olisi todella osoitettu rakkautta, armahtavaisuutta, laupeutta? Kukaan ei tiennyt mainita ketään todella sitä tarvinnutta ja saanutta! Niitä oli autettu, jotka eivät todella olleet hädässä, puutteessa. Miksi auttaa sellaisia, jotka eivät ole kuuliaisia kaikelle sille, mitä seurakunta uskoo? Jotta tuli tehdä hyvää vihamiehillekin, siitä ei kukaan saarnannut, sitä ei kukaan maininnut, lukuun ottamatta Johannes-luopiota!

Kukaan ei tiedä huomisesta

Ensimmäiset auringonsäteet heijastuvat sisään ikkunaluukkujen rakosista. On miltei tyyntä, linnut laulavat loppukesäistä lauluaan pihapuissa. Johannes kääntelehtii levottomasti vuoteellansa. Koko yönä hän ei ole nukkunut kunnolla. Jo useamman vuoden ajan on käsittämätön väsymys ja pahaolo vaivannut siinä määrin, että ajoittain hän on ajatellut voivansa ikään kuin nukkua pois elämästä kyllänsä saaneena. Hän tunsi itsensä vanhaksi mieheksi, vaikka ei ollut lähelläkään viidenkymmenen vuoden maagista rajaa. Lääkärit eivät olleet lukuisista tutkimuksista huolimatta löytäneet mitään vikaa. Kuinka raskaalta ja mielettömältä tuntuikaan Johanneksesta tämän kuunnellessa näiden asiantuntijoiden lausuntoja. Ei mitään vikaa, vaikka hän oli valmis kuolemaan!

Ensimmäinen tuulenvire nousee järveltä ja saavuttaa viimein Johanneksenkin pihapiirin. Ikkunaluukku kolahtaa salpaa vasten ja Johannes havahtuu. Silmään on pudonnut roska. Käsi pyrkii vaistomaisesti poistamaan sen, vaikka tajunta ei ole vielä täydellisesti herännyt. Sekunnin murto-osassa on kaikki uni kuin pyyhkäisty pois. Hirvittävä tuska valtaa silmän ympärystän ja Johannekselta pääsee huuto. Mitä tämä oikein on? Mitä on tapahtunut? Katsoessaan lattialle hän toteaa hieraisseensa ampiaisen kuolleeksi silmäänsä vasten, ja ennen murskaantumistaan on tämä ehtinyt pistää todella arkaan paikkaan. "Jeesus, Jeesus, Jeesus, auta!" Johannes itkee. Tällaista herätystä hän ei ollut odottanut! Juuri illalla ennen nukkumaanmenoa hän oli seurustellut Herran kanssa ja pyytänyt Tämän suojelusta. Miksi tällaista voi tapahtua!

Lähes kaikilla maallisilla asioilla on oma hengellinen sanomansa, jos vain on kyky nähdä se. Johanneksen tuskainen ja kauhistuttava herääminen johti siihen, että niin kuin usein ennenkin, hiljainen ääni alkoi puhua hänen sisimmässänsä. Se oli ihmeellinen ääni, joka alkoi pienen pieneltäkin tuntuvasta yksityiskohdasta ja vähitellen toi esiin mitä syvällisimpiä asioita, jotka täydensivät toisiansa niin koko sydämen valtaavalla tavalla, että usein oli kuin Johannes olisi kuunnellut valtavaa ja voimallista saarnaa, joka sai hänen silmänsä vuotamaan kyyneliä. Jumalan kunnia oli nähtävissä ja kuultavissa luonnossa, ja Raamatun pyhät Sanat alkoivat elämään hänen sydämessänsä.

Kuoleman pistin olisi eräänä päivänä pistävä jokaista maan matkalaista. Kuinka odottamattomalla hetkellä se saattoikaan kohdata itse kutakin! Johanneksen oli pakko ajatella kuolemaa, tämän elämän jättämistä. Kuinka helposti tottuikaan päivittäisen elämän rytmiin, ja piti itsestään selvänä seuraavana aamuna heräämistä! Tämä oli ollut vain ampiainen, ampiaisen pistin, mutta tämä oli esikuva jostakin sellaisesta, mitä ei mielellään ajatellut, mutta mikä oli todellisuutta. Kuinka tärkeätä olikaan olla valmis, valmis kohtaamaan kuolema, mutta samalla Herra, sillä olihan kuolema vain kuin portti, Herran luokse siirtävä voima todelliselle uskovaiselle.

Kuinka kauaksi olikaan ihminen joutunut siitä, mihin Luoja hänet alun pitäen oli tarkoittanut! Kiire oli päällimmäisenä kaikessa, eikä ihmisellä ollut aikaa syventyä lukemaan "Luonnon Raamattua" saati sitten syventymään jumalallisiin asioihin Raamattu kädessänsä. Ihminen oli totisesti osa luontoa, joskaan ei sillä tavoin kuin jotkut halusivat sen esittää. Ihminen ei polveutunut apinasta, sillä muutoinhan olisivat apinat jo aikaa sitten kehittyneet ainakin siihen asteeseen, että olisivat pitäneet puolensa kotimetsiensä kaatajia vastaan.

Johannes rakasti luontoa koko sydämestänsä. Hän saattoi tuntikausia lepuuttaa silmiänsä vuorten rinteitä seuraillen ja tähyillen taivaalla kiitäviä pilviä. Tämä kaikki oli jotakin todella profeetallista, majesteettista. "Sillä Minun ovat kaikki metsän eläimet ja tuhansien vuorten karjat. Minä tunnen kaikki vuorten linnut, ja kaikki, mikä kedolla liikkuu, on Minun edessäni. Jos Minä isoaisin, en minä sitä sinulle sanoisi; sillä Minun on maanpiiri ja kaikki, mitä siinä on." (Ps. 50: 10- 12). Johanneksen sydäntä voideltiin taivaallisella öljyllä. "Tuhansien vuorten karjat!" Hengellinen silmä katsoi kauas luomiseen, ja samalla kautta aikakausien ihmiskunnan historian loppuvaiheeseen. Seurakuntalaiset eivät suuremmin osanneet edes ajatella näitä asioita, ja usein olikin Johannesta ojennettu näissä hänen "maallisissa" ajatuksissansa. "Vain Sana on tärkeä, Johannes, pitäisihän sinun ymmärtää se saarnamiehenä! Pitäydy yksin Sanaan ja saarnaa sitä, niin olet näkevä hyviä tuloksia työstäsi; mutta lopeta nuo hömpötykset ihmisten ja eläinten ja luonnon yhteyksistä, se on historiaa."

Mistään hinnasta ei Johannes voinut olla pois veden äärestä. Usein hän ajoi usean kymmentä kilometriä voidaksensa istuutua mahtavan putouksen äärelle. Siinä hän vain istui ja katseli veden kuohuja ja ohitse kiitäviä vesimassoja. "Saarnaa vain sanaa! Lopeta nuo hömpötykset, saarnamies!" Johannes ei voinut olla hymyilemättä, vaikka sydämessä tuntuikin ikävänlainen tuska näiden ystävien puolesta. Hiljainen ääni Johanneksen sydämessä oli muuttunut suureksi pauhuksi: "Sinun koskiesi pauhussa syvyys syvyydelle huutaa!" (Ps. 42: 8). Vuorikauris putkahti yhtäkkiä esiin tiheiköstä jyrkällä rinteellä. Se ei huomannut aivan paikallaan istuvaa Johannesta. "Minä tunnen kaikki vuorten linnut, ja kaikki, mikä kedolla liikkuu, on minun edessäni!" Jälleen kerran kyyneleet vuotivat virtanaan kalliolla istuvan silmistä. Kaikkivaltias Jumala oli läsnä, lähellä. Peipponen lennähteli rantapajukon oksalta oksalle ja melkein istahti Johanneksen olkapäälle.

Johannes oli syrjäytetty saarnaajanvirastansa. Todellista syytä ei kukaan tietänyt, eikä mitään virallista viraltapanoa ollut tapahtunut. Ilkeät huhumyllyt vain olivat jauhaneet vuosikausia niin kitkeriä jauhoja seurakuntaelämään, että Johannes oli kuin joutunut vetäytymään syrjään välttääkseen noihin jauhoihin tukehtumisen. Seurakunta kokoontui niin kuin aina ennenkin, ja huomiseen suhtauduttiin luonnollisena asiana. Niin kuin elettiin tätä päivää, odotettiin ja uskottiin huomisenkin olevan.

Tuulenvire vihmoi kosken pärskettä Johanneksen kasvoille. Ikävät ajatukset painuivat taka-alalle ja hiljainen saarna jatkui: "Viheriäisille niityille Hän vie minut lepäämään; virvoittavien vetten tykö Hän minut johdattaa. Hän virvoittaa minun sieluni." (Ps. 23). Hänelle todellakin oli katettu pöytä hänen vihollistensa silmien eteen, ja hänen maljansa vuoti ylitse!

Seurakuntalaiset olivat vaieten kuunnelleet kaikkia pahoja puheita, ja jopa mitä epämääräisimmät panettelukirjeet he olivat lukeneet paheksuvalla innolla, ja kukaan kylän alueelta oleva ei ollut sanallakaan tuonut julki osanottoansa sen johdosta, että joku ylipäätänsä kehtasi kirjoittaa sellaista. Muutama kauempana asuva oli jopa soittanut ja sanonut, ettei Johanneksen tullut pahoittaa mieltänsä sellaisen johdosta. Eihän kukaan uskovainen voinut kirjoittaa mitään sellaista, niin sairasta ja hävytöntä asioiden vääristelyä. Mikä oli sairasta ja uskovaiselle mahdotonta näille ystävällismielisille, se oli mannaa niille, jotka toivoivat pahaa Johannekselle. "Me olemme tämän kaiken aina tienneet" sanoi eräskin hurskas. Ei ollut mitään väliä sillä, että tuon kauhistuksen kirjoittaja oli pannut samaan mustaan pataan myöskin nämä hurskaat. Nyt oli tärkeintä ottaa kaikki hyöty tästä paljastuksesta!

Ihmisen tulisi olla lähellä Luojaansa ja Jumalaansa seurakunnan kokouksessa, mutta nyt oli tavallaan tämä etuoikeus riistetty Johannekselta. Hän ei ollut tervetullut juuri minnekään. Kukaan ei tullut ajatelleeksi sitä, etteivät mitkään panettelut perustuneet totuuteen, vaan hengellisesti sairaitten ihmisten mielipiteisiin ja ajatuksiin. Kukaan ei tullut ajatelleeksi myöskään sitä, että huhupuheisiin uskomalla he määrätyllä tavalla sulkivat itsensä todellisen seurakunnan ulkopuolelle. "Älkää huokailko, veljet, toisianne vastaan, ettei teitä tuomittaisi; katso, tuomari seisoo ovella." (Jaak. 5: 9). Johannes saattoi sisimmässänsä tuntea nämä huokailut, jotka kuin saatanan huntuna yrittivät tukahduttaa kaiken elämän hänessä. Nämä huokailut eivät tunteneet mitään välimatkoja, vaan satojenkin kilometrien päästä ne ulottivat lonkeroitaan kohti tätä hyljeksittyä saarnamiestä.

Kuinka moni loppujen lopuksi tulee ajatelleeksi, mitä tällainen huokailu merkitsee seurakunnalle ja yksilölle? Todellisen uskovaisen sisimmästä tulisi jatkuvasti nousta hiljainen rukous Herran eteen jokaisen toisen uskovaisen puolesta. Mutta mitä kaikkea tapahtuu silloin, kun uskotaan ja vastaanotetaan kaikenlaisia huhupuheita ja panettelukirjeitä vaieten ja totuudellisuutta tarkistamatta? Ensinnäkin lakkaa todellinen rukous ja aito huokaus veljen puolesta, rukous, joka voisi kantaa Jumalan eteen. Toiseksi alkaa sydämemme huoata tavalla, joka ei kohotakaan ajatuksiamme ja rukouksiamme ylöspäin, ja niin nämä ilmoille lennättämämme huokaukset veljeämme vastaan kimpoavat pimeydessä vallitsevia valtoja kohti, jotka mielellänsä lennättävät ne omalla voimalatauksellansa varustettuina suoraan ajatuksen kohteeseen ikään kuin huutaen: "Veljesi ja sisaresi ovat antaneet meille valtuudet hyökätä sinua vastaan. He ovat kieltäneet sinulta rukoustensa suojamuurin ja antaneet sinut tulisten nuoliemme maalitauluksi. Mikään ei estä niitä iskeytymästä sinuun!"

Moni uskoo, etteivät tällaiset huokaukset ole niinkään vaarallisia tai haitallisia. Mutta se on väärä luulo, sillä kieltäessämme todellisen sydämemme rukouksen veljeltämme tai sisareltamme, me jätämme hänet suojattomaksi. Jos vielä huokailemme sydämessämme häntä vastaan, tulee näistä huokauksista tulisia nuolia, jotka saavat voimansa sielunviholliselta. Miksi muuten olisi Paavali kirjoittanut tessalonikalaisille: "Sitten vielä, veljet, rukoilkaa meidän edestämme, että Herran sana nopeasti leviäisi ja tulisi kirkastetuksi muuallakin niin kuin teidän keskuudessanne, ja että me pelastuisimme nurjista ja häijyistä ihmisistä; sillä usko ei ole joka miehen." (2. Tess. 3: 1- 2).

Johanneksen palvelustehtävä oli tehty lähes inhimillisesti mahdottomaksi. Nurjat ja häijyt ihmiset olivat näyttäneet saavuttaneen päämääränsä, niin kuin eräskin oli oikein toivottanut: "Astu syrjään, tee parannus!" Kuka rukoili hänen puolestansa, kuka tahtoi hänen pelastuvan vihamiestensä käsistä? Kuka halusi rukouksinensa kuin kilven kanssa olla pysäyttämässä noita tulisia nuolia, jotka aiheettomasti oli pantu lentämään häntä kohti? Johannes tiesi sydämessänsä ja Herransa edessä: Yksikään siihen mennessä esitetyistä syytöksistä ei ollut kestävä Herran kaikkinäkevien silmien edessä, eikä myöskään todellisen seurakunnan tuomion edessä. Kuinka usein olikaan Johanneksen tehnyt mieli huutaa näiden syytösten edessä: "Ystävät, te olette väärässä! Nämä syytökset eivät pidä lainkaan paikkaansa, jos haluatte syyttää minua, niin syyttäkää siitä ja siitä!" Mutta ei, se ei olisi ollut mahdollista nyt niin kuin ei milloinkaan aikaisemminkaan pelastushistorian aikana. Ketään todellista jumalanlasta ei milloinkaan ole murhattu hengellisesti tai ruumiillisesti todellisuuteen perustuvien syytteiden perusteella, kuten Itse Herrammekin sai kokea. "Minkätähden te ette ymmärrä minun puhettani? Sentähden, että te ette kärsi kuulla Minun Sanaani...hän on ollut murhaaja alusta asti, ja totuudessa hän ei pysy, koska hänessä ei totuutta ole. Kun hän puhuu valheita, niin hän puhuu omaansa, sillä hän on valhettelija ja sen isä." (Joh. 8).

"Autuaita olette te, kun ihmiset Minun tähteni teitä solvaavat ja vainoavat ja valhetellen puhuvat teistä kaikkinaista pahaa." (Matt. 5: 11). Hiljainen ääni Johanneksen sydämessä puhui lohtuansa murheen keskellä. Johannes oli todella murheellinen, ei niinkään itsensä tähden, kuin kaikkien läheistensä tähden. Kuinka hän kaipasikaan seurakuntayhteyttä näiden rakkaidensa kanssa, mutta juopa oli tullut liian suureksi, joskaan ei Johanneksen taholta. Ilkeät kielet jatkoivat kalkatustansa eikä kaikella näyttänyt olevan mitään loppua. Jo alun pitäen valheelliset asiat ja tiedot olivat vakiinnuttaneet paikkansa ihmisten mielissä, ja ikään kuin muuttuneet mitä lujimmaksi ja perustelluimmaksi totuudeksi. Johannes ei ollut se, joka eniten kärsi, suurimman vahingon saivat sielullensa ne, jotka hylkäsivät sen, jonka Jumala oli lähettänyt.

Johannes olisi halunnut saarnata kaikkea muuta kuin sitä, mitä hänen sydämellensä laitettiin. Kuinka paljolta hän olisikaan voinut itsensä säästää, jos olisi halunnut miellyttää ihmisiä ja vaieta vääryyksistä, ajoittain huutavistakin vääryyksistä, jotka vallitsivat seurakunnan keskuudessa. Mutta ei, Jumalan antamassa yksinkertaisuudessansa hän kuulutti puhujanlavalta kaiken sen, mitä hänelle oli annettu. Ja tässä olikin suurin murhe Johanneksen sisimmässä. Hän tiesi varmuudella: "Joka kuulee teitä, se kuulee Minua, ja joka hylkää teidät, hylkää Minut; mutta joka Minut hylkää, hylkää Hänet, joka on Minut lähettänyt!" (Luuk. 10: 16). Ihmiset eivät aivan ilmiselvästi halunneet ottaa vastaan ojennusta ja korjausta. Oliko nyt kypsimmillään se aika, josta sanotaan, että ihmiset korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia, jotka puhuvat vain sellaista, mikä heitä miellyttää? Useamman kerran olivat muutamat ihmiset aivan lähipiiristä tuoneet julki paheksuntansa Johanneksen saarnoja kohtaan ja sanoneet: "Me emme pitäneet kuulemastamme, koska siinä oli moitetta. Viimeinen kiertokirjekin oli sellainen, mistä emme pitäneet!" Jokin itki todella katkerasti Johanneksen sisimmässä. Puhuttu Sana oli tullut yhdeksi Johanneksen olemuksen kanssa, ja Sanaa kohtaan kohdistuvat syytökset osuivat häneen itseensä kuin miekanpistot. Hän tunsi olevansa vain tuomioksi näille ihmisille, vaikka oli vain halunnut auttaa!

"Tämän tähden monet Hänen opetuslapsistaan vetäytyivät pois eivätkä enää vaeltaneet Hänen kanssansa." (Joh. 8: 66). Kuka itse asiassa vaelsi kenen kanssa? Kuka oli seurakunnan sisäpuolella ja kuka ulkopuolella, todellisuudessa? "Jos me valkeudessa vaellamme, niin kuin Hän on valkeudessa, niin meillä on yhteys keskenämme..." (1. Joh. 1: 7). Uskovaisten yhteys! Kuinka elintärkeä asia se olikaan Sanan mukaan, sillä olihan Herramme Itse ikään kuin viimeisenä tahtonansa rukoillut: "...että he olisivat yhtä, niinkuin Me olemme yhtä - Minä heissä ja Sinä minussa - että he olisivat TÄYDELLISESTI YHTÄ, niin että maailma ymmärtäisi, että Sinä olet Minut lähettänyt ja rakastanut heitä, niinkuin Sinä olet Minua rakastanut." (Joh. 17). Oliko mikään ihme, jos hengellinen työ ei menestynyt, kun tämänkin kylän maailma näki uskovaisten ristiriidat ja sotkut?

Kylän väki oli suurimmalta osaltaan uskonnollismielistä, ja niinpä jouluna eivät minkään kirkon tilat riittäneet halukkaille hartautta kaipaaville. Oli katolisia, oli ortodokseja (joilla oli oma kokouspaikkansa lähikaupungissa), oli luterilaisia, oli helluntailaisia, oli vapaakirkollisia, oli yleensä ottaen vapaita uskovaisia. Tämä kaikki ei niinkään herättänyt minkäänlaista ihmetystä, sillä vallitsihan sama tilanne kaikkialla maailmassa. Mutta mikä todella ihmetytti niin kutsutun maailman keskuudessa, oli tämä vapaa ryhmä, joka ei kuulunut mihinkään valtasuuntaukseen, vaan halusi olla kaikkien kirkkokuntien ulkopuolella.

Kaikki tiesivät Johanneksen viraltapanosta, sillä jos ei kukaan muu niin Ann-Marie, Klausin säestyksellä, oli aina valmis ihmettelemään Johanneksen pahuutta missä tahansa asioidessansa. Kirjakaupan pitäjällekin he jatkuvasti toivat esiin jotakin negatiivista tästä naapuristansa, johtuneeko siitä, että tiesivät tämän kauppiaan yhtenä kyläläisistä maailmallisista kovasti seisovan Johanneksen rinnalla. Klausin perhe oli tunnetusti yksi arvostetuimmista ja mainituimmista vapaan suunnan edustajista - vapaan toisista kristillisistä, ei hengellisistä normeista - jotka korostivat kaikkialla todellisen uskon merkitystä. Kaikesta huolimatta oli kauppiaalla sydän ja aivot siinä missä muillakin, ja välistä oli hänellä sappi kiehahtaa ylitse näiden maireiden asiakkaiden jatkaessa jaaritustansa. Jaaritusta, sitä se oli hänen korvissansa!

Klaus oli mitä hurskaimman maineessa, ja sunnuntaisin ja joskus keskiviikkoisin ja lauantaisinkin hän mitä suurimmalla paatoksella saarnasi kaikkea syntiä vastaan, nimeämällä mitä lukuisampia asioita, jotka Henki hänen sydämellensä oli vakuuttanut synniksi. Kuunnellessa näitä vuodatuksia tuli pakostakin ajatelleeksi, että voiko kaikki se olla syntiä kaikille? Kun todellisuuspohjaisesti laati yhteenvedon kaikista esitetyistä asioista, ottaen mukaan jokaisen saarnaavan ajatukset, ei jäänyt todellakaan jäljelle muuta mahdollisuutta kuin muuttaa luostariin. Mutta sekin oli tavallaan poissuljettu, sillä saarnasivathan useimmat puhujat katolista kirkkoa vastaan samalla tuomiten luostarijärjestelmänkin epäraamatullisena. Mitä ajattelivatkaan silloin tällöin kokouksiin osallistuvat kyläläiset näistä ihmisistä! Uskoivatko nämä seurakuntalaiset todellakin kaiken tämän, myöskin ilmiselvästi ristiriitaiset asiat? Tarkkakorvainen kuulija huomasi saarnaajan saarnaavan toistansa vastaan. Kuinka olisi maailma voinut uskoa, kun uskovaiset olivat niin erimielisiä?

Kirjakauppias ei ollut varsinaisesti uskovainen, vaikka kävikin kirkossa niin jouluna kuin pääsiäisenäkin. Milloin katolisessa, milloin luterilaisessa. Tässä vapaassa seurakunnassa hän oli käynyt vain kerran, eikä puheidensa mukaan olisi toista kertaa sisään astuva. Miksi, siitä toisaalla. Mutta hän oli järkevä ihminen ja kunnioitti tuonpuoleisia asioita, eikä milloinkaan puhunut pilkkaavasti uskonnosta tai Jumalasta. Mutta hän ei voinut sietää hurskastelua. Kun Klaus ja Ann-Marie jälleen kerran tulivat selaamaan lehtiä ja moittivat Johannesta, ei hän enää voinut pitää suutansa kiinni. Tämä aviopari oli kyllä tietoinen siitä, että kirjakauppias oli useammallekin asiakkaalle todennut, että nämä kaksi ovat ulkokultaiset kuin "Pietarinkirkon kultanauriit", mutta olivat laskeneet sen maailmanmiehen jumalattomuuden laskuun. Mutta nyt ylittyi jonkinlainen raja, ja se, mitä vuosikaudet oli pidätelty huulten salpojen takana sisimmässä kuohuvana, vellovana paineena, puhkesi esiin.

Kauppias tiesi monen kyläläisen tavoin, että Klaus oli pikkuhiljaa ryhtynyt yhä enemmän ja enemmän salakuljettamaan elintarvikkeita ja muutakin rajan takaa. Asia oli alkanut aivan viattomasti, kuten kenellä tahansa. Tullimiehet olivat täysin tietoisia siitä, että määräyksiä jatkuvasti rikottiin, ja jossakin määrin asioita katsottiin sormien lävitse, kunhan oli kysymys pienistä tavaramääristä. Kilosta tuli helposti kaksi tai kolmekin, eikä tullimies laukun avattuaan ollut huomaavinaan mitään, ellei sitten jotakin muutakin ollut moninkertainen määrä. Laki oli siis tehty täällä ihmistä varten, eikä ihmistä lakia varten. Laki oli joustava, ihmiset olivat joustavia ja mukavia, tullimiehetkin, olihan raja itse asiassa vain raja kahden samankielisen maan välillä.

Klausin omatunto oli alkanut vähitellen joustaa kaiken muun tavoin. Ensin oli määrät ylitetty pienoisesti, jakaen tavarat nimenomaan lasten laukkuihin, lasten, jotka olivat mukana joka ikisellä ulkomaanmatkalla. Eiväthän tullimiehet halunneet pienten lasten laukkuja tutkia! Tullimiehet olivat olemassa suuria rikollisia varten, todellisia salakuljettajia varten, jotka aiheuttivat kansakunnille suurta vahinkoa myyräntyöllään. Klaus oli uskovainen ja ajatteli maansa parasta. Mutta vähitellen hänen ajattelunsa ikään kuin joutui väärille urille, hänen itsensä sitä lainkaan käsittämättä. Häneltä ei puuttunut rahaa, ja perhe eli hyvinvoivasti. Mutta yhteiskunnan vääryydet heikko-osaista kohtaan saivat hänet hyväksymään suuremmat määrämittojen ylitykset. Hän ei ollut heikko-osainen, mutta hänen sukulaisperheensä kylällä oli todellakin säälittävässä asemassa. Kuten toisaalla on kerrottu, kantoi Klausin vaimo kehonsa ympärillä tavattomat määrät halpaa makkaraa ja lihaa rajan takaa kotiin. Ei omaa lihaansa, vaan kaupan antimia, sikaa, lammasta, nautaa, härkää. Pienissä taskuissa, jotka ympäröivät hänen kehoansa mekon alla. Kaikki oli alkanut pienestä, hyvin pienestä. Kaikkihan niin tekivät, kaikkihan salakuljettivat! Tullimiehetkin sen salaisesti hyväksyivät ja jopa hymyilivät alta kulmain, kun laukussa oli jotain ylimääräistä. Kaikki niin tekivät, kaikki niin tekivät, joten se oli hyväksyttävää häneltäkin! Mutta Klaus oli todellinen uskovainen, joka rakasti totuutta salatuimpaan asti. Valheellisuus oli suurinta syntiä, mitä saattoi ajatella. Siihen ei Klaus milloinkaan halunnut syyllistyä.

Joka kerta, kun heidät rajalla pysäytettiin, mitä ei tapahtunut läheskään aina, kysyi tullimies: "Onko jotakin tullattavaa?" Alussa Klaus oli punastunut ajatellessaan jopa tupakkakartonkeja, jotka oli kätketty tyttären koululaukun pohjalle, mutta oli onnistunut sanomaan sisimmässä kaivertavasta tunteesta huolimatta: "Ei ole, kävimme vain katselemassa paikkoja!" Klaus ei polttanut, kuten ei kukaan seurakuntalaisista, mutta mielellään hän teki palveluksen vaimonsa vanhalle isälle, joka asui kylän toisessa laidassa. Tämä oli armoton tupakkamies, joka ei mistään hinnasta lopettaisi pahettansa. Klaus ei enää puhunut sanaakaan tästä asiasta sen paremmin vanhukselle kuin ei kyläläisillekään, vaikka toisaalta paheksui suuresti joidenkin muiden polttamista. "Onko jotakin tullattavaa?" "Onko jotakin tullattavaa?" Kuinka monta kertaa Klausin perhe olikaan kuullut nämä sanat viimeisten vuosien aikana? Kertaakaan ei tämä järkevä mies ollut niin typerä, että olisi vastannut: "Kyllä, olisi kyllä tullattavaa, mutta olemme kätkeneet kaiken hyvin. Tupakkaa on yliannos tytön laukun pohjalla, pojan laukussa on kiväärinammuksia, mitä ei meidän maassamme saa käyttää, mutta ne eivät tule minulle itselleni, vaan ystävällemme Thomasille, vaimon mekon alla on kymmenen kiloa parasta lihaa, mitä rahalla saa, vaikka tuoda saisi vain yhden kilon." Oli siinä Klaus ajaessansa monta kertaa hekotellut ja koko perhe oli nauranut ajatellessansa sitä, minkä näköiseksi tullimies olisi mennyt, jos kaiken tämän olisi tälle päin naamaa ladellut!

Näille asioille naurettiin ja niitä pidettiin mitättöminä, sillä tapahtuihan kaikki tuon hädässä olevan sukulaisen tähden. Mutta entä ammukset, nehän tulivat Thomasille, tupakat vaimon isälle? Lihasta suurin osa jäi perheen pakastimeen, ja vain pieni osa meni puutteessa oleville sukulaisille. Asia oli riistäytynyt käsistä, eikä Klaus tiennyt miten kaiken lopettaa, tai ei tiennyt edes haluaisiko lopettaa. Hän tiesi kyllä, että jos edes kerran tullimies haluaisi lähemmin nuuskia vaimoa makkaravöineen, tulisi siitä ennenkuulumaton käry. Koko maassa tultaisiin nauramaan henkitoreissa tälle jutulle, ja Klaus vaimoinensa saattaisi joutua istumaan jopa vankilassa. Tämä ajatus ajoittain suorastaan värisytti häntä aamuyön painajaismaisissa unissa: "Uskovainen mies käytti vaimoansa törkeään salakuljetukseen. Vaimo salakuljetuksen välineenä takavarikoitu valtiolle ja myydään pakkohuutokaupassa seuraavan kuun alussa." Tällainen otsikko kummitteli Klausin unissa aina silloin tällöin, ja lasten kanssa hän parkui täyteen ääneen kodin kellarissa, johon olivat ilmestyneet kalterit niin ikkunoihin kuin oveenkin. Hän heräsi hiestä märkänä.

"Onko mitään tullattavaa?" "Ei ole!" Käsittikö Klaus ollenkaan, että hän jatkuvasti valehteli yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes omatunto ei kolkuttanut enää lainkaan? Kauppias käsitti tämän asian paremmin kuin kukaan uskovainen olisi edes osannut kuvitellakaan. Kauppias täräytti suoraan: "Kuulkaa te kaiken maailman haaskalinnut. Mieleni tekisi soittaa tulliin ja käskeä pitämään ruumiintarkastus ihanalle vaimolle, joka aina tullissa suuntaan tai toiseen kulkiessaan on kymmenen kiloa lihavampi kuin kylällä tepastellessaan. Jätteitä pusseihin kotona, lihaa takaisin tullessa. Kyllä siinä joku jo ihmettelee, kuinka roskakori rajan takana on aina pullollaan määrämittaan leikeltyjä jätteitä. Voisiko kukaan keksiä jotakin yhtä hullua kuin teidän kaltaisenne ulkokultaiset hurskastelijat! Jättäkää Johannes ja muut rauhaan, kun itse olette todellisia pahantekijöitä!"

Klaus vaimoineen ei käynyt kirjakaupassa moneen kuukauteen, niin kuin ei myöskään rajan takana. Kauppiaasta oli tullut heidän ikuinen vihamiehensä. Jonkin aikaa Klausin omatunto jäyti jonkin verran, mutta sitten se taas rauhoittui hänen keskittyessänsä sukulaisperheensä hätään.

Perheen vaimo oli Klausin vaimon siskon lapsi. Aikanaan isoisän ja isoäidin kuollessa oli päätetty tilan siirtyvän isälle, joka sitten puolestaan oli jättänyt tilan näille nuorille. Tila oli loppujenlopuksi hyvin pieni, mutta arvoa sille antoi suuri teollisuushalli, jossa kautta aikojen oli valmistettu tarvekaluja ympäristön maanviljelijöille. Paikalta olivat lähteneet parhaat aurat ja äkeet ja niittokoneetkin. Ajan myötä kaikki oli koneellistunut maataloudessa, ja nykyajan vaatimukset olivat liikaa tälle perheyritykselle. Tulivat lähiympäristön laskettelukeskukset, ja niinpä jo isä alkoi valmistaa matkamuistoesineitä turisteja silmälläpitäen. Tulot eivät milloinkaan olleet suuret, mutta perhe tuli toimeen. Kun lapset sitten alkoivat pitää tilaa ja harjoittaa teollisuutta, halusi nuorimies laajentaa hallia entisestään. Tehtiin suuri velka, joka kyläläisiä kauhistutti, mutta nuoripari tietynlaisessa ylpeydessä naureskeli voitonvarmana näiden epäilysten keskellä.

Ajat muuttuivat jälleen, eivätkä missään suhteessa tällaisen teollisuuden eduksi. Suuret tuontiliikkeet syytivät vuoriston lahjatavaravarastot täyteen esineitä varustettuna paikkakuntien tarroilla, joskin jossakin melkein näkymättömissä luki: "Made in Hongkong tai Taiwan". Velat painoivat päälle, ja eräänä päivänä oli ulosottomies paikalla. Kaikki meni, mutta paikan ostanut pankki oli poikkeuksellisen vakavarainen ja ymmärtäväinen. Se lohkaisi peltomaat joenrannasta ja rakennutti tuottavan lomakylän. Vanha teollisuusrakennus ei sitä kiinnostanut, koska se oli aivan maantien laidassa, ja sille riitti hyvin pieni tontti. Pormestarin myötävaikutuksella rakennus myytiin edullisilla lainaehdoilla takaisin perheelle; olihan kysymys vuosikymmenisestä sukutilasta.

Perhe yritti jälleen, mutta tuloksena oli taas tietynlainen vararikko. Koska perheen asunto oli hallin yhteydessä, ei suoritettu minkäänlaista ulosmittausta, koska katsottiin edullisimmaksi antaa rakennuksen säilyä perheen hallussa; kukaan ei olisi halunnut ostaa sitä, sillä kylä oli aivan liian pieni, jotta mikään yritys olisi asettunut sinne.

Tästä alkoi Klausin omantunnon venyminen. Perheen hätä oli niin hänen sydämellänsä, että se kosketti kaikkia muitakin lähellä olevia. Perheellä oli asunto, mutta rahaa ruokaan ei tahtonut riittää. Ajoittain äiti ajoi suorastaan romuksi luonnehdittavalla autolla kylälle ruokaostoksille, mutta tuli takaisin tyhjän ostoskorin kanssa, kun ei ollut tullut rahaa tilille. Yhteiskunta oli ymmärtänyt määrättyyn rajaan asti, mutta nyt sekään ei voinut tehdä enempää. Vastaavia perheitä oli vuoristo täynnä. Kunkin tuli pyrkiä pärjäämään sen mukaan kuin voi, jos ei niin ei.

Ilta- ja yökaudet istui Klaus tuvan penkillä murheen murtaman perheenisän kanssa ja pohti elämän vääryyttä. Jos ei yhteiskunta antanut apuansa, oli keksittävä jotakin. Mahdollisuus oli yrittämiseen, mutta viranomaiset olivat päättäneet, että tietty osa isännän palkasta menisi velkojen maksuun, ja jäljelle jäävällä summalla oli vaikea tulla toimeen. Ystävämme laittoi kuntoon hallin vanhat koneet ja muutti ne valmistamaan aivan uudenlaisia tuotteita. Mutta kysyntä oli rajattua, eikä hän katsonut voivansa maksaa veroja niin pienistä tuloista. Uskovaisena miehenä hän tiesi, että perheestä on pidettävä huolta, ja voidaksensa tulla toimeen hiukan helpommalla hänen olisi tullut muuttaa muualle asumaan vuokralle ja luopua siitä, mitä tilasta oli jäljellä. Sitä hän ei halunnut mistään hinnasta.

Hallin ikkunat peitettiin mustalla, valoa läpäisemättömällä muovilla, ja ovien eteen ajettiin vanhat rattaat. Kaikki näytti suljetulta ja hyljätyltä. Täällä ei harjoitettu teollisuutta; kaikki oli suljettu. Kukaan ei edes halunnut tutkia asiaa, kun kaikki niin selvästi viittasi sellaiseen. Ulosottoviranomaiset ja verottaja saivat tiedusteluihinsa samankaltaiset vastaukset, ja niin asia jäi lepäämään. Mutta isäntä ei levännyt. Yökaudet kävivät koneet ja tuottivat tavaraa, joka sitten myytiin kauempana oleviin kyliin ja kaupunkeihin. Klaus hankki asiakkaita, isäntä myi ja kuljetti. Mutta mistään ei tehty kuittia, mitään ei kirjattu ylös.

Jokainen kyläläinen harjoitti tietyllä tavalla niin sanottua pienoista vilppiä omantuntonsa mukaisesti. Johannes tiesi näistä asioista, mutta ei ollut koskaan saarnannut liikeasioista tai myymisestä ja ostamisesta. Hän katsoi näiden asioiden olevan jokaisen henkilökohtaisia asioita. Yksi naapurialueen seurakuntalaisista, fanaattinen, pistäväsilmäinen saarnamies taas osaltaan saarnasi jokaisen penninkin ilmoittamista. Tuskin on näissä asioissa kysymys penneistä tai markoista, vaan periaatteista ja omastatunnosta. Kukaan tuskin menee kadotukseen muutaman markan takia, tai riittämättömän veroilmoituksen takia. Ihminen saa sielullensa vahingon vääräsydämisyyden tähden, ja siinä on kysymys jostakin paljon suuremmasta.

Klausin salakuljetus oli alkanut yhdestä ylimääräisestä lihakilosta ja päätynyt suorastaan organisoituun salakuljetukseen. Sen verran hän tiesi, ettei auton rakenteisiin saanut mitään piilottaa, sillä tällaisessa tapauksessa käryn käydessä koko auto olisi menetetty valtiolle. Klaus ei suorastaan ollut vaarassa joutua kadotukseen, mutta hänen omantuntonsa tila oli suorastaan vakava. Mikä olisi seuraava aste?

Jälleen kerran istuvat isännät tuvan penkin ääressä ja pohtivat keinoja tilanteen parantamiseksi. Tuntuu siltä, kuin kaikki keinot olisivat luvallisia, sillä onhan kysymyksessä kymmenlapsinen perhe. Perheen on saatava ruokaa, lasten on syötävä, jos mahdollista, kiinteistövelka on maksettava, ettei perhe joudu vieraisiin muuttamaan.

"Onko tullattavaa?" Kuinka monta kertaa olikaan Klaus joutunut valehtelemaan? "Millaisia summia olet ansainnut viimeisten kuukausien aikana?" oli juuri tänään kysytty isännältä. "Eipä ole tullut paljon mitään ansaittua!" oli tämä vastannut. Ulosottotoimiston virkailija omasi sydämen eikä raaskinut sanoa siten kuin olisi voinut sanoa: "Oletko ansainnut ylitse tämän määräsumman; kaikki ylitsemenevä on ulosotettava!" Oliko isäntä valehdellut? Ei mielestänsä, sillä hän tarkoitti jotakin aivan muuta. Hän oli tosin saanut suurehkon summan rahaa tekemällä matkallansa jopa erittäin hienon vaihtokaupan, myyden nämä uudet tavarat pimeästi naapurikylän kaupalle. Ei, hän ei ollut ansainnut niin paljon, että siitä olisi voinut ulosmitata, sillä ylitse menevällä osalla hänen oli ollut pakko maksaa kiinnelaina. Hän ei siis periaatteessa valehdellut, vaikka koko ruumiintoiminnot todistivat hänelle vastakkaista. Hän muisti niin hyvin, kuinka tuo kiusallinen Johannes oli puhunut siitä, kuinka ihmisen valehdellessa koko hänen ruumiinsa reagoi siihen, niin että jopa elektroniset mittalaitteet pystyvät sen toteamaan valheenpaljastustestissä. Mitä isompi valhe, sitä pitemmälle mittarin neulat lyövät!

Milloin oli Klaus ensimmäisen kerran valehdellut? Milloin oli tämä isäntä ensimmäisen kerran valehdellut? Ehkä ulosottoviranomaiselle? Oliko se sinänsä valhe, sitä moni saattaa kysyä. Mitä valhe todellisuudessa on? Onko se valehtelemista, jos perhettään ajatellen lausuu muunneltua totuutta? Muutama muunneltu totuus tuskin ketään tieltä sortaa, mutta entä sitten kun asiaa pitää uudelleen korjailla? Kun paikka menee rikki, tarvitaan suurempi paikka paikan päälle, pienen valheen peittämiseksi tarvitaan suurempi valhe. Isännästä oli tuntunut pahalta ulosottotoimistossa, mutta mieli oli rauhoittunut pankkiin mennessä. Kuinka hyvältä tuntuikaan maksaa rästissä ollut lainanlyhennys! Kiitos Herralle, että sattui eteen niin hyviä tilaisuuksia!

Virkailija laski tiskille pinottua rahakasaa, kun pankinjohtaja sattui astumaan ulos huoneestansa. "Kas, Metallimies, kuinkas menee!" Pankinjohtaja piti tästä miehestä, joka niin ankarasti oli taistellut perheensä toimeentulon puolesta. "Onpahan totisesti sievä kasa rahaa, oletko ryhtynyt taas tekemään auroja!" Tiesihän tämä, ettei mitään auroja enää tehty, vaikkakin epäili verstaan olevan käytössä. Siksipä isäntä huolettomasti saattoi todeta suorakantaan: "En toki, kukapa niitä auroja enää!" Hän ei valehdellut, vaan kertoi totuuden; ei auroja, ei. Eihän pankinjohtajakaan sitä ollut tarkoittanut, vaikka järjen mukaan ajatellen oli selvääkin selvempää, että kysymys tarkoitti: "Oletko valmistanut lahjaesineitä ja saanut myytyä hyvään hintaan?" "Oletko sinä kokonaan sulkenut verstaasi?", jatkoi johtaja keskustelua. "No, kyllähän se niin lähinnä on", vastasi puhuteltu, ja uskoi jälleen kerran kertoneensa totuuden. Kaikkihan oli suljettu, ikkunat, kärryt oven edessä. Verstaalle kuljettiin keittiön takaovesta. "Itse asiassahan olen lopettanut kaiken valmistuksen!" Sydän hypähti kurkkuun ja kasvot punehtuivat. Miksi ihmeessä hän ei saanut edes rauhassa tuoda rahojaan tähän vihonviimeiseen pankkiin! Nyt pankinjohtaja oli viekoitellut hänet puhumaan suoranaista puppua. "Minä vain satuin keksimään pienen tuota... sellaisen kauppahomman, mistä hiukan sain voittoa. Eipä tässä liiemmälti ole tuloja ollut."

"Onko tullattavaa?" "Onko ollut tuloja?" "Mistä tulot ovat?" "Onko tässä kaikki?" Maailma täynnä kysymyksiä, hankalia kysymyksiä, ja toinen näkee nälkää, lapsille ei ole ostaa vaatteita.

Kaikesta tästä ei olisi mitään kerrottavaa, ellei olisi kysymys ihmisistä, jotka kutsuvat itseänsä todellisiksi uskovaisiksi, elävässä Jumala-yhteydessä oleviksi. Jumalan Sana selvästi tuo julki, ettei valhettelijoilla ole osaa iankaikkiseen elämään. Uskovaisen tulisi puhua vain totuutta.

Johannes ja Klaus keskustelivat eräässä yhteydessä näistä asioista, ja Johannes tuli sanoneeksi, että tulisi rukoilla tämän veljen puolesta, ettei hän harjoittaisi pimeätä kauppaa, koska se ei sovi uskovaiselle. Sillä hetkellä ei Klaus sanonut mitään kummempaa, koska ei todellakaan ollut varaa sanoa mitään tällaista toteamusta vastaan. Mutta pohdittuaan asiaa Ann-Marien kanssa koko sen illan ja osan yötäkin, soitti hän suuttuneena heti aamukahdeksalta Johannekselle ja suorastaan huusi: "Mikä sinä Johannes olet olevinasi, kun tuomitset muita. Oletko itse kirjannut jokaisen pennin, minkä olet saanut?"

Kylällä alkoi kiertää huhu, että Johannes oli pimittänyt niin maatilastansa saamiansa kuin uskovaistenkin varoja. Kuka tämän huhun oli pannut liikkeelle, sitä voi vain arvailla. Huhut eivät vielä koskaan ole lentäneet ilmassa, vaan niillä on aina kaksi jalkaa, joko lahkeiden tai hameen verhoamaa. Johannes käyttänyt varoja väärin! Miten se oli tapahtunut, sitä ei kukaan voinut sanoa, mutta pian Johannesta karteltiin entistä enemmän. Kukaan ei halunnut ajatella sitä tosiasiaa, että Johannes ei omistanut yhtään mitään, vaan kaikki hänen rahansa olivat menneet Jumalan valtakunnan työhön siinä määrin, että ajoittain vaimo oli hyvinkin katkera siitä, että hänenkin palkastaan osa meni tähän työhön, joka inhimillisesti ajatellen ei tuottanut mitään tulosta. Klaus salakuljetti niin paljon kuin halusi, sukulaismies myi pimeästi niin paljon kuin halusi, mutta Johannes oli se, jota suomittiin rikollisena!

"Kenelle vero, sille vero, kenelle tulli, sille tulli, kenelle pelko, sille pelko, kenelle kunnia, sille kunnia!" (Room. 13: 7). Seuraavaa 14. lukua voitaisiin kutsua omantunnon luvuksi, missä jokaiselle annetaan vapaus Sanan puitteissa päättää mikä on oikein ja mikä ei. Jokainen on varmastikin pannut merkille kaksi ensimmäistä asiaa, mutta vakavaksi kaiken tekee kolmas asia. "Kenelle pelko, sille pelko!" Tässä tuskin puhutaan ilmitulemisen pelosta tai paljastumisen pelosta. Maailman malli on niin voimakkaasti esillä, että jumalanpelko on suorastaan kadonnut seurakunnan keskuudesta. Niin kuin jo on mainittu, jokainen avarasydäminen sanantutkija voi todeta, ettei Jumalan kohdalla ole kysymys siitä, mitä jotkut kiihkomieliset pitävät pinnalla: "Älä tartu, älä maista, älä koske, tämä on syntiä, tuo on syntiä!"

Meidän on pakko nähdä asiat kokonaisvaltaisesti, ikään kuin palapelinä. Jokaisen todellisen uskovaisen kohdalla on aina kysymys samanlaisesta asetelmasta. Jossakin vaiheessa elämän aikana, osittain jo syntymästä asti on Jumala viisaudessansa laittanut meihin pieniä palasia suuresta jumalallisesta palapelistänsä. Elämämme varrella sitten vastaanottohalustamme ja -kyvystämme riippuen saamme hengellisen elämämme palapeliin aina uusia, lisäpalasia, jotka yhä enemmän suovat meidän nähdä jotakin suuresta, ihanasta kokonaisuudesta. Tämä kehitys jatkuu koko elämämme ajan, ja saavuttaa täyteytensä vasta tästä elämästä siirtymisemme hetkellä. Kukaan meistä ei ole täydellinen, kukaan meistä ei voi kerskua täydellisellä tiedolla, täydellisellä palapelin valmiilla kuvalla, mutta jokaisella meistä tulisi olla tämä kasvava, kehittyvä prosessi käynnissä elämämme jokaisena päivänä. Meissä tulisi jumalallisen kuvan tulla yhä selvemmin ja selvemmin nähtäväksi. Kysymys ei ole jostakin meistä lähtöisin olevasta, vaan meihin pannusta, jumalallista alkuperää olevasta.

Mitä on tehnyt suurin osa niin sanotuista uskovaisista? Näistä yksittäisistä palapelin palasista on tehty jotakin sellaista, mitä ne eivät voi milloinkaan olla. Sen sijaan että niistä muodostuisi täydellinen kokonaiskuva, ovat hurmaantuneet ja väärän innoituksen omaavat ihmiset alkaneet kehystää yksittäisiä palasia. Irralliset palaset on asetettu väärälle paikalle, ulos kokonaiskuvasta, ja niin ovat muodostuneet kaikki uskonsuunnat. Kukin voi kerskata osatotuudellansa, mutta kenellä on yleiskuva jumalallisesta tahdosta? Vain sillä, joka sallii Jumalan Hengen asettaa kunkin palasen oikealle kohdallensa, oikeaan syvyyteen. Raamatullinen on itse asiassa vain sellainen henkilö, jonka kohdalla tämä voi toteutua. Irtopalaset saattavat tuottaa hetken nautintoa ja mielihyvää, tyydytystä, mutta todellista jumalallista päämäärää ei saavuteta näillä keinoin. Oikea vastaus raamatulliseen kysymykseen voidaan saada ainoastaan Sanasta. Toinen kohta selittää toista, antaa valoa toiselle.

Hopeajärven kylällä oli itsetietoinen, omahyväinen uskonnollisuus saanut jalansijaa siinä määrin, että voitiin jopa puhua hengellisestä kuolemasta. Tapahtui niin kuin Tuomarien aikana ja Mooseksen aikana - kukin teki sitä, minkä omasta mielestään näki oikeaksi. Juuri kukaan ei ollut kiinnostunut siitä, mikä oli Jumalan tahto. Nimenomaan siksikö oli tärkeätä saada Johanneksen kaltaiset ihmiset vaikenemaan? Johannesta syytettiin kaikesta siitä, mikä hengellisellä rintamalla meni vikaan. Hänen syytänsä oli kaikki, aivan kaikki! Hän oli seurakunnan turmioon saattaja, ja kuka saattoi mitata sitä huokausten määrää, mikä kohdistui häneen!

Johannes ei halunnut kenellekään mitään pahaa, vaan hänellä oli ainoastaan paimenen sydän. Hän ei saattanut vaieten katsella sitä, kuinka näennäisesti pienet asiat ajoivat uskovaisia aina vain kauemmaksi Jumalasta, vaikka nämä eivät sitä halunneetkaan tunnustaa. Tiukkapipoiseksi ei kukaan ollut rohjennut Johannesta syyttää, vaan ajoittain häntä moitittiin liiallisesta rakkaudellisuudesta maailmallisia ihmisiä kohtaan. Miten tuollainen saarnamies saattoi niin kauniisti hymyillä meikatuille naisille kokousten jälkeen näiden kanssa hengellisistä asioista keskustellessaan? Hänen kasvojensa olisi pikemminkin tullut olla hyvin synkät ja toruvat - te jumalattomat, miksi maalaatte itseänne kuin "Iisepeli", te olette aivan kuin antikristuksen joukkoa, helvettiin olette matkalla! Näin ei Johannes, hän keskusteli ja kuunteli - ihmisetkin kuuntelivat. Mutta jotenkin kaikki todisti Johanneksen jumalattomuuden puolesta, sillä sellaiset ihmiset, jotka kylältä olivat muutaman kerran - tai vain yhden ainoan kerran - käyneet kokouksissa, eivät enää keskustelleetkaan uskovaisten kanssa, mutta Johanneksen nämä aina panivat merkille ja keskustelivat niin innokkaasti tämän kanssa.

Näin Johanneksesta vähitellen tuli syrjitty ja murheellinen maan matkaaja. Toisaalta tuo hiljainen ääni tämän sisimmässä yhä uudelleen lausui lohduttavia sanoja. "Eivätkö ihmiset juuri näin tehneet Minullekin? Minua syytettiin kaikesta mahdollisesta, Minua kohdeltiin kuin mitäkin jumalatonta, vaikka koko ajan tein vain hyvää. Minulla ei aina ollut minne pääni kallistaa, kukaan ei halunnut minua kotiinsa. Minua syytettiin ystävyydestä syntisiä kohtaan, ja sitä Minä olinkin, syntisten Ystävä. Minä menin sinne, missä kaipaavat sydämet olivat. Minun omani hylkäsivät Minut, ja niille kahdelletoistakin Minun oli kerran sanottava: 'Tahdotteko tekin mennä pois?' Kuka voi mitata sitä, mitä Minä sydämessäni tunsin, kuka voi mitata tuskaani? Nyt sinä opit ymmärtämään jotakin siitä, mitä Minä ajattelen, tunnen."

Johanneksen asioita ruodittiin jokaisen seurakuntalaisen pöydässä, pahoiteltiin, kauhisteltiin, hämmästeltiin. Johanneksen takapihalle oli kerätty jokaisen seurakuntalaisen sontaläjät, ja sieltä ne levittivät kauhistuttavaa lemuansa. Kukaan ei ajatellut mistä kaikki oli peräisin, kuka sen oli sinne vienyt. Kukaan näistä hengellisistä ylimyksistä ei ajatellut sitä, ettei yhdestä miehestä tai yhdestä perheestä lähde millään konstilla tuollaista kasaa!

Johannes sai kirjaimellisesti kokea Paavalin kohtalon: "Me olemme kuin mikäkin maailman tunkio!" Johannes oli kuin peili, josta kukin näki oman itsensä, kauhistui, vakuutti itsellensä, ettei hän voi olla tuollainen, ja niin tapahtui, että jokainen syytti Johannesta omista synneistänsä ja vääryyksistänsä. Lähes jokainen samaisti Johanneksen kanssa itsensä, omat asiansa, negatiiviset, ravistellen ne itsensä yltä ja sälyttäen ne tämän muutenkin murretun miehen ylle. "Ei, me emme voi olla tuollaisia, me emme ole voineet tehdä tuollaista, me olemme uskovaisia, hyviä ihmisiä, siispä sen täytyy olla Johanneksen, joka on kaiken tämän tehnyt!" Historian kirjoitusta muutettiin raakalaismaisella tavalla, todella tapahtuneelle tehtiin suurta vääryyttä, väärässä innoituksessa kehiteltiin teorioita, joista tuli todellisuutta valheen ilmapiirissä. Seurakunta oli suurelta osaltaan kietoutunut johonkin sellaiseen, mikä oli tulevaisuudessa koituva sen turmioksi, jollei asioihin tullut muutosta.

Klaus vieraili entistä useammin hädässä olevan sukulaisensa luona, ja sitäkin harvemmin Johanneksen luona, vaikka oli rajanaapuri. Yhä vielä antoi Johannes hänen pitää mullikoitansa tyhjilleen jääneessä navetassansa, mikä johti siihen, että nämä ruokittiin aina silloin, kun Johannesta ei näkynyt pihapiirissä. Harva se päivä kuultiin Klausin kyselevän: "Oletko nähnyt Johannesta?" ikään kuin olisi kaivannut tätä, mutta helpotuksen hymynhäive kävi hänen suupielessänsä hänen kuullessansa, että tämä oli nähty kylällä. Jälleen kerran hän saattoi rauhassa mennä katsomaan mullejansa, pelkäämättä kohtaamista Johanneksen kanssa. Miksi mullit piti pitää Johanneksen navetassa, sen saattoi vain arvailla. Milloinkahan veroviranomaiset alkaisivat kysellä Johanneksen mulleista?

Klaus rauhoitteli sukulaisensa mieltä, ja yritti puhua rohkaisevasti. Tämä oli alkanut masentua entistä enemmän. Rahat riittivät juuri ja juuri kiinnelainojen hoitoon, mutta ruokaan jäi melko vähän. Tosin silloin kun kauppa oli käynyt hyvin, oli todella herkuteltu ja juhlittu. Oli kiitetty Herraakin, mutta entistä harvemmin avattiin Raamattu tai käytiin kokouksissa. Yhä useammin soivat iskelmät työn tahdittajina hallilla. Yhä enemmän tuli elämään mukaan sellaista, mikä aikaisemmin olisi tuntunut pahalta.

Tuloja oli siis miten sattui. Ulosottoviranomaiset kyselivät silloin tällöin, verottaja kyseli, pankinjohtaja kyseli, kysyipä poliisikin kerran, kun joku oli murtautunut halliin. Naapuri mokoma oli soittanut poliisin! Oli siinä selittäminen, että saatiin naapuri ja poliisit vakuuttuneiksi siitä, ettei ollut mitään tarvetta mennä halliin. Lapset ne vain eivät olleet yöllä saaneet unta, ja olivat kivellä heittäneet oven lasin rikki. Varastetut kulmahiomakone ja pieni mukana kuljetettava hitsauslaite kaiversivat mieltä. Kuinka Herra salli kaiken tämän tapahtua? Poliisille ei voinut kertoa totuutta; asia piti peittää hätävalheella. Kenellekään ei voinut kertoa totuutta, ja niinpä tämä muutoin niin rehti ja hyvä mies oli jonkin ajan kuluttua sellaisessa valheiden verkossa ja paulassa, että hän ei enää itsekään tajunnut missä kulki oikean ja väärän raja. Joka paikassa oli kerrottava muunneltua totuutta, mitä vääryydellä vältetään kutsumasta valheeksi. Hän maksoi kiinnelainat, mutta ei tullut missään vaiheessa ajatelleeksi, että jossakin vaiheessa häneltä haluttaisiin selvitys siitä, mistä nuo rahat ovat tulleet.

Myydessänsä tuotteitansa eri puolilla hän ei voinut antaa kuittia, tai vastaavasti ottaa vastaan mitään paperilla. Kerrankin ollessansa viemässä lähetystä erääseen liikkeeseen, oli paikalle sattunut toinen kauppias halunnut hänen osoitettansa tilataksensa hänkin tätä tavaraa kauppaansa. Onneksi vaiko vahingoksi oli hänen korvaansa ehditty kuiskaamaan, ettei tälle voinut myydä, sillä hänen poikansa oli verotoimistossa töissä, ja isä itse oli hyvin tarkka kaikessa.

Hän alkoi pelätä ihmisiä, epäillä petosta. Keneen voi luottaa, keneen ei? Kuka pitää suunsa kiinni, kuka ei? Entä jos joku tulee uskovaiseksi ja tunnustaa pimeät kauppansa? Kuinka monta tekijää olikaan olemassa, kuinka pieni asia voikaan puhkaista koko kuplan! Mutta tällä hetkellä Johannes oli syyllinen kaikkeen, eikä kukaan osannut ajatellakaan mitään pahaa tästä perheenisästä, joka perhettään elättääkseen teki kaikkensa. Mutta kukaan ei tullut itse asiassa ajatelleeksi järkevästi. Kukaan ei ajatellut sitä, mitä tämä itse asiassa teki. Kuinka kauan viranomaiset uskoisivat, ettei tällä ollut mitään sellaista liiketointa, josta ei olisi tullut rahaa? Mutta Johannesta tarkkailtiin entistäkin enemmän, ja mitä hulluimmat asiat kulkivat uskovaisten keskuudessa suusta suuhun.

Oli olemassa monta sellaista henkilöä, jotka olisivat voineet oikaista esitettyjä asioita Johanneksen hyväksi, mutta yksikään ääni ei noussut korjaamaan vääryyksiä. Haluttiin säilyä hyvissä väleissä jokaisen perheen kanssa, ja nyt Johanneksen kustannuksella nautittiin hyvästä kahvista ja erinomaisista leivonnaisista. Joka puolusti Johannesta, oli erotettava synagogasta! Tämä oli henkien laki. Kaikki muut vääryydet haluttiin suurella innolla poistaa ja korjata kaikki mahdolliset väärinkäsitykset, mutta Johanneksen selän ylitse kuljettiin entistä raskaammin saappain!

Pieni hapatus hapattaa suurenkin taikinan. Koko seurakunta oli happanemisen viimeisimmässä vaiheessa. Kaikki näytti olevan ennallaan, laulut kaikuivat, Herraa ylistettiin, Sanaa luettiin, mutta kuitenkin ihmiset muuttuivat. Klaus ei ollut entisensä, sukulaismies ei ollut entisensä. Kasvoihin oli itsekullekin tullut joitakin aivan uusia juonteita, silmät katselivat erilailla kuin ennen. Ilmapiiri oli pilaantunut. Miksi jokin ikään kuin muistutti siitä pääsiäisestä, kun Herra Jeesus riippui ristillä pahantekijäin välissä, ja samanaikaisesti hurskas seurakunta lauloi ylistyslaulujansa temppelissä? Tämä pieni joukko jakaantui erilaisiin näkemysryhmiin, ja sitä ei voitu olla huomaamatta maailmankin, kylänväen keskuudessa.

Viisaus on näytetty toteen teoissa

Johannes ei ollut kovin nopea puhumaan ja lausumaan mielipiteitänsä. Ajoittain häntä pidettiin liiankin hiljaisena, ja joidenkin seurakuntalaisten mielestä hän ei ollut sopiva virkaansa, sillä odotettiinhan seurakunnan saarnaajalta tietynlaista tulisieluisuutta ja ankaruutta. Olipa yhdenaikainen tyttöystäväkin hyljännyt hänet hänen liiallisen vaitonaisuutensa tähden. Toisaalta Johannes oli ollut lähes kaikkea mahdollista täyttääkseen virkansa. Jos hän esiintyi varmana ja lujana, saarnaten voimallisesti kaikkea seurakunnassa ilmenevää vääryyttä vastaan, moitittiin häntä liiallisesta itsevarmuudesta ja itsensä korottamisesta. Niin, hänen olisi tullut puhua varovaisemmin ja lempeämmin, kun oli kysymys oman seurakunnan asioista. Hän oli parhaansa mukaan yrittänyt olla niin arvovaltainen, kuin saarnaajan hänen kuulemansa mukaan tuli olla, jotta tätä voitaisiin oikealla tavalla kunnioittaa. Mutta tämä ei ollutkaan hyvä, lempeyttä vaadittiin nyt ankaralla mitalla!

Johannes oli lempeä, ystävällinen, ymmärtäväinen, ja puhui niin kauniisti kuin osasi; olihan se hänelle helppoa, sillä sehän vastasi täysin hänen omaa luonnettansa. Mutta ei, tämä ei käynyt päinsä, sillä eihän seurakunnan paimen voinut olla sellainen! Seurakunnan paimenen tuli olla lujaotteinen ja puhua asiat halki sellaisena kuin ne olivat! Johannes teki taas odotusten mukaisesti, kätteli kokousvieraat yksi kerrallaan ja esiintyi arvokkaasti, paras ja ainoa puku yllänsä, toivotti väen tervetulleeksi ja jakoi puheenvuoroja. Mutta tämä ei käynyt päinsä, muut jäivät hänen varjoonsa! Hänen tuli olla huomaamattomampi, jotta muutkin veljet näkyisivät. Odotukset löivät ristiin ja Johannes koki olevansa kuin kaarnanpala valtavien aaltojen keskellä. Mikään ei ollut milloinkaan hyvin, milloinkaan hän ei osannut olla siten, ettei olisi ollut moitteen sijaa!

Johannes ei tiennyt mitä ajatella. Kuinka kaikki tämä voi olla totta? Oliko hän tullut hulluksi, vai olivatko muut kadottaneet terveen arvostelukykynsä? Suorastaan epätoivo tahtoi vallata mielen. Mutta jälleen kerran hiljainen ääni alkoi puhua lohduttavia sanojansa. Ei hän ollut ensimmäinen eikä ehkä viimeinenkään, joka joutui kokemaan samankaltaista! Jos Herramme aikainen sukupolvi oli erikoislaatuisessa asemassa pelastushistoriallisesti, niin sitä oli vieläkin suuremmassa määrin tämä sukupolvi, jossa Johannes eli. Laittomuus pääsi yhä suurempaan valtaan, ja rakkaus oli kylmennyt useimpien sydämissä. Ihmiset haalivat korvasyyhyynsä itsellensä opettajia, jotka vastasivat heidän odotuksiansa, mutta mikä olisi oleva kaiken lopputulos? Minne päätyisivät nämä matkaajat, jotka itse valitsivat itsellensä opettajansa ja opetettavat asiat?

"Jolla on korvat, se kuulkoon", sanoi Herramme aikanaan. Tarkoittiko Hän sillä sitä, että jokainen kuulee mitä tahtoo? Samat sanat toistuvat useaan kertaan Matteuksen Evankeliumissa. Kenellä todella ovat korvat, se voi kuulla monenlaista useammasta suunnasta. Mutta Herramme haluaisi Hänen oman seurakuntansa kuulevan vain Hänen ääntänsä, niin kuin Johanneksen Evankeliumissa sanotaan, että Hänen lampaansa kuulevat Hänen äänensä. Mutta meidän korvamme täytyy olla viritetty oikealle taajuudelle, vastaanottamaan oikeita asioita. Ihmisen tavalliset korvat kuulevat niin maallisia kuin hengellisiäkin asioita, ja usein on vaikea erottaa mikä on oikeata ja mikä väärää, sillä kaikki on nimenomaan tässä ajassa niin sekaista ja sotkuista. Kaikella on hengellinen ulkokuori, ja ulkokultaisuus on saavuttanut eräänlaisen huipentumansa.

Kaikelle tälle tuo mitä kirkkainta valoa se, mitä Ilmestyskirjassa sanotaan useaan otteeseen seurakunnille osoitettujen kirjeiden yhteydessä.(2-3) "...jos joku kuulee Minun ääneni... Jolla on KORVA, se kuulkoon, mitä Henki seurakunnille sanoo" (3: 20, 22). Mistä on kysymys? Herramme puhui Matteuksen kohdissa korvista, mutta nyt tässä profeetallisessa kirjassa puhutaan korvasta! Tämän kohdan mukaisesti riittää yksi korva sen kuulemiseen, mitä Henki seurakunnille tahtoo sanoa. Mikä on tuo korva? Se on hengellinen korva, sydämeen suoraan yhteydessä oleva kuuloelin, joka on viritetty Jumalan Hengen aaltopituudelle, eikä mikään muu taajuus pääse lävitse!

Johanneksen sydämessä riemuitsi, ja suusta pääsi vaistomaisesti "Halleluja!" Tässä se oli! Ylivoimaisesti valtaosa niin kutsutuista kristityistä omasi vain tavalliset kaksi korvaa, mutta harvoilla oli tämä hengellinen korva Pyhän Hengen äänen kuulemiseksi! Ei siis ollut ihme, että Johanneskin joutui kokemaan saman kuin Herramme itse palvelustehtävässänsä. "Jolla on korvat, se kuulkoon. Mutta mihin minä vertaan tämän sukupolven? Se on lasten kaltainen, jotka istuvat toreilla ja huutavat toisilleen sanoen: 'Me soitimme teille huilua, ja te ette karkeloineet; me veisasimme itkuvirsiä, ja te ette valittaneet'. Sillä Johannes tuli, hän ei syö eikä juo, ja he sanovat: 'Hänessä on riivaaja'. Ihmisen Poika tuli, hän syö ja juo, ja he sanovat: 'Katso syömäriä ja viininjuojaa, publikaanien ja syntisten ystävää!' JA VIISAUS ON OIKEAKSI NÄYTETTY TEOISSANSA." (Matt. 11: 15- 19).

Todellakin, viisaus oli oikeaksi näytetty tämänkin ajan teoissa! Seurakunta ei ollut oikein viisas kaiken näennäisen tietämyksen keskellä. Johannesta suretti suuresti se, että oli niin paljon kielteistä ja väärää seurakunnan keskellä kaikesta Jumalan Sanan julistuksesta huolimatta. Tahdottiin toki kuulla Sanaa, mutta kuinka usein olikaan Johannes saanut pikkulintujen laulamana kuulla, että todella monta kertaa oli loukkaannuttu julistukseen, koska se oli ollut liian henkilökohtaisesti puhuttelevaa. Asioista, jotka koskettivat seurakuntalaisten elämää tuli vaieta. Oli muutama aihepiiri, joista Johannes oli oman kokemuksen mukaan todennut, että niitä ei edes saanut mainita. Ehdoton ykkönen oli avioliitto ja sen vaikeudet. Tämä oli aihe johon viittaaminenkin aiheutti sellaisen ilmapiirin, että Johannekselta oli hengitys salpaantua voimakkaan vastustavan hengen vaikutuksesta.

Miksi sellaisella tavalla vastustettiin julistusta, joka vei ihmiset todella Jumalan Sanan peilin eteen? Miksi ihmiset sellaisella tavalla kauhistuivat näkemäänsä kuvaa ja vaativat saarnaamaan vain yleisistä, laajoista totuuksista, kuten kasteesta Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen, Pyhän Hengen kasteesta, hengellisistä lahjoista, lopunajan merkeistä jne? Eivätkö nämä ihmiset olleet jo sataan kertaan kuulleet nämä asiat viimeisten vuosien aikana? Eikö kaikki tämä ollut heille tuttua? Eivätkö itse asiassa kaikki perustavaa laatua olevat Raamatun totuudet olleet itse kunkin tietoisuudessa? Eikö seurakunta itse asiassa leijaillut hengellisissä korkeuksissa kaiken tietonsa kanssa? Mutta koskettivatko näiden ihmisten hengelliset jalat enää ollenkaan tämän maan pintaa?

Ihmiset olivat hengellisiä, tavattoman hengellisiä, mutta niin kuin oli moneen kertaan todettu, ei tämä hengellisyys johtanut siihen, että uskovaiset olisivat käytännön elämässä toteuttaneet kaikkea sitä, mitä Jumalan Sana vaati. Suurissa asioissa palveltiin Jumalaa ja elettiin sunnuntaikristillisyyttä. Mutta arkipäivänä unohdettiin kaikki ne pienet asiat, jotka hengellisestä elämästä olisivat tehneet juuri sen, mitä sen tuli olla. Lähimmäisenrakkaus oli vain sanoina läsnä, luonteet saivat rauhassa mellastaa, eikä kukaan halunnut kuulla jotakin itsehillinnästä ja jumalallisesta luonteesta, jonka täytyi olla jokaisessa uskovaisessa.

Tilanne näytti todella pahalta, ja Johannes olisi saarnannut mieluummin mistä tahansa kuin siitä, mitä hänen sydämellensä ja suuhunsa ylhäältä annettiin. Kaikki saarnaaminen näytti kuitenkin turhalta, sillä jos kokouksessa oli saarnattu siitä, ettei tullut puhua pahaa kenestäkään ihmisestä, olivat ihmiset sanoneet aamenensa useampaankin kertaan, mutta heti kokouksen jälkeen oli keittiössä alkanut ankara ruodinta, jonka kohteena hyvin usein oli itse Johannes. Näin ei voinut jatkua, sen tämä saarnamies tunsi sydämellänsä, mutta kaikki alkoi näyttää yhä synkemmältä ja synkemmältä, niin että loppujen lopuksi häntä ei enää pyydetty saarnaamaan sen paremmin omaan seurakuntaan kuin ei kauemmaksikaan.

Mutta jos oli paljon vääriä asioita, tahroja uskovaisten vaatteissa, niin eikö tämä ollut juuri se aika, jolloin kaikki tuli laittaa kuntoon Karitsan häitä varten? Eikö tämä ollut juuri se aika, jolloin Morsiamen tuli tehdä valmisteluja kohdataksensa Ylkänsä? Eikö tämä ollut se aika, jolloin tuli panna pois kaikki painot ja kuormat, jotka olivat esteenä Herraa vastaan nousemiselle? Inhimilliset perinnäissäännöt ja epäraamatulliset opit tuli panna pois ja avata sydämet Herran puheelle, palata takaisin siihen, mitä apostolit ja profeetat olivat opettaneet, palata takaisin isien uskoon." Takaisin Raamattuun!" oli julistettu kautta vuosien, mutta väki oli ikään kuin polkenut paikallaan. Tiedettiin mitä tulisi tehdä ja minne mennä, mutta vain harva kulki sitä kohti.

Johannekselle alkoivat tulla jälleen taivaalliset, hengelliset näyt. Maalliset esikuvat toivat hänen silmiensä eteen jotakin sellaista, mikä sai hänet kesken ruokapöydässä istumisen melkein purskahtamaan itkuun. Oli aika peseytyä, puhdistautua, taivaallista hääjuhlaa varten. Mutta mitä teki morsian tässä ajassa, miten hän käyttäytyi? Morsian tiesi, että tuli tehdä valmisteluja, peseytyä, puhdistautua, pukeutua hääpukuun, peseytyä Sanan kylvyssä. Mutta miksi oli niin vähän vaahtoa, miksi niin vähän likaa irtosi? Näytti todellakin siltä, että halutessaan tietää kaikki salaisuudet ja kaiken jumalallisen, seurakunnalla ei ollutkaan aikaa muuhun kuin uuden kuulemiseen ja uuden tietämiseen! Kuka peseytyi, kuka puhdistautui? Halutessansa tietää enemmän ja enemmän, oli kuin seurakuntalaiset olisivat yhä enemmän ja enemmän varastoineet pesuainetta kotiinsa. Päivästä toiseen kerättiin valkaisuaineita, pesupulvereita ja saippuoita, ja pian kaapit olivat pullollaan hygieniatuotteita, tuoksuvia deodorantteja ja hyväntuoksuisia hajusteita. Kuukaudesta toiseen kierrettiin kaupoissa ja ostettiin uusia ja erilaisia merkkejä ja laatuja. Seurakunta valmistautui juhlaansa hankkimalla kotinsa täyteen pesuaineita, ja kaikki mahdolliset säiliöt täytettiin vedellä. Pesuaineesta ja vedestä ei ollut puutetta missään, ja kukin kerskasi omalla varastollaan, joka näytti suuremmalta ja paremmalta kuin naapurin varasto.

Jokaisen uskovaisen talouden täyttivät siis nyt nämä varastot, mutta siitä huolimatta alkoi itse kukin haista entistä enemmän, ja jokaisen vaatteet olivat päivästä toiseen likaisemmat ja haisevammat. Kasvot alkoivat olla kuin nokisutareilla, ja vaikka itse kukin tottui omaan hajuunsa, oli lemu sietämätön siellä, missä enemmän seurakuntalaisia oli koolla. Lika oli pinttynyt kiinni itse kunkin vaatteisiin ja ihoon, ja hiukset olivat kuin likamöykky kunkin pään päällä, niin että seurakunnankokoukset aiheuttivat sanoinkuvaamatonta pahoinvointia ulkopuolisille ja niille harvoille, jotka olivat peseytyneet. Johannes koki seisovansa puhujanlavalla ja huutavansa täyttä kurkkua: "Peseytykää, peseytykää, puhdistautukaa, puhdistautukaa!" Seurakunta huusi hänelle yhteen ääneen, niin että koko rakennus tärisi: "Anna meidän olla, niin kuin olemme, meistä tuntuu hyvältä!" Uudelleen Johannes huusi: "Katsokaa peiliin ja nähkää millaisia olette! Peskää vaatteenne, peseytykää Sanan kylvyssä, sillä Herra tulee pian!" Ja kuorossa kuului jälleen vastaus: "Me emme halua kuulla tuollaista, kerro meille lisää erilaisista pesuaineista! Me haluamme lisää pesuainetta!"

Johannes alkoi vapista koko ruumiiltansa ja huusi jälleen koko sydämensä tuskassa: "Teillä on kaikilla kotinne täynnä pesuainetta ja varastot täynnä vettä! Miksi te ette peseydy, miksi te ette pese vaatteitanne, kohta on liian myöhä! Ylkä tulee, menkää häntä vastaan, mutta tuollaisessa kunnossa te ette voi tehdä sitä!" Kuinka irvokas tämä kuva olikaan, mutta kuinka elävä ja todellinen se oli kaikesta huolimatta! Eräs toinenkin kuva tuli hänen mieleensä.

Vuosia sitten hänen ja vaimonsa Marian välit olivat olleet todella tulehtuneet, ja Johanneksen lähtiessä yhdelle lähetysmatkoistansa, selviteltiin asioita melko kiivaassa hengessä. Maria oli lopen väsynyt kaikkeen työmääräänsä, ja ainakin puheidensa mukaan tarvitsi lepoa kaikesta siitä työstä, mitä Johannes hänelle teetti. Johannes olisi nyt pois lähes kaksi kuukautta, ja tänä aikana Marialla olisi hyvä tilaisuus levätä ja valmistautua kohtaamaan elämä aivan uudella tavalla Johanneksen palatessa kotiin tämän luokse. Olisi aikaa miettiä elämää ja syventyä hengellisiinkin asioihin. Kumpikin luotti siihen, että kahden kuukauden kuluttua kaikki olisi toisin, sillä molemmat saisivat keskittyä omiin puuhiinsa.

Vaikka avioliitto oli kuinkakin myrskyisä, ja vaikeuksista ei ollut puutetta, oli kummallakin ikävä toisiansa. Välimatkaa oli yli kymmenentuhatta kilometriä, ja aika kului Johannekselta hitaasti, sillä saarnamatka oli todella vaativa ja rasittava. Illoin oli vaikea saada unta kovassa kuumuudessa ja huonossa sängyssä. Moskiitot surrasivat huoneessa, ja ajatukset riensivät kotiin. Tietynlainen mielikuvitus ja toiveajattelu olivat hyvässä maaperässä tässä kaukaisessa maailmankolkassa, ja Johannes uskoi kaiken muuttuvan jälleen hyväksi. Marian kasvot oli ajoittain vaikea palauttaa mieleen, mutta kun tuo kuva jälleen tuli silmien eteen, oli kaikki ikään kuin kaunistunut, ja Johannes odotti sitä hetkeä kun vaimo olisi vastassa lentoasemalla. Varmastikin tämä oli laittanut itsensä sievän näköiseksi ja pukeutunut siihen leninkiin, josta Johannes piti eniten!

Matka oli vaatinut kovan veronsa, ja painoa oli pudonnut noin kymmenen kiloa, sillä kummallinen sairaus oli vaivannut melkein matkan alusta asti. Kuinka hyvä olisikaan mennä kotiin ja kohdata levännyt ja virvoittunut Maria, joka olisi pitävä hyvän huolen huonossa kunnossa ja väsyneenä palaavasta miehestänsä! Kun kone laskeutui lentokentälle, huokaisi Johannes onnesta. Jälleen kotona hengissä ja melkein terveenä! Mieli kaipasi nähdä perhettä, ja heti tullin jälkeen katse etsi Mariaa. Paikalla oli runsaasti vastaanottajia, ja kädet heiluivat ja iloiset ilmeet olivat vallitsevina, sillä kauan odotetut rakkaat saapuivat kotiin. Muutaman kerran Johannes jo ajatteli nähneensä Marian, ja heilutti kättänsä muutamalle ventovieraalle. Onneksi kaikki heiluttivat, eikä kukaan huomannut tätä erehdystä. Mieli alkoi tulla jo hieman hämilliseksi, ja kun ketään ei tullut vastaan, ehti Johannes jo paikoitusalueelle ennen kuin hän näki heidän autonsa saapuvan renkaat vinkuen kulman takaa. Maria oli myöhässä, mutta tuli sentään ennen kuin saapuva oli ehtinyt pettyneenä astua linja- autoon.

Johanneksen mieliala oli jo melkoisesti laskenut, mutta saavuttuansa auton luokse hänen rintaansa kouraisi sellainen tunne, mitä hän ei ollut valmistautunut kokemaan. Kädet puristivat matkalaukkujen kahvoja sellaisella voimalla, että rystyset olivat valkoisena ja kurkku tuntui kuristuvan kasaan. Mitä kauheata olikaan tapahtunut, kun Maria oli tuon näköinen! Hän oli odottanut jotakin aivan muuta, kuin mitä hänen silmiensä eteen nyt astui! Ei ollut Marialla kaunis leninki päällänsä, ei hän näyttänyt levänneeltä, vaan mielikuvituksen luoman ihanan ladyn sijasta hänen eteensä asteli väsynein askelin ja tavaton uupumus kasvoilla "pyykkärimuija" samat vaatteet päällä, jotka tällä olivat hänen puuhatessaan puutarhassa tai kanalassa. Johannes pelkäsi tunteitansa, pelkäsi näkemäänsä. Pettymys oli niin tavaton, että sanaakaan hän ei saanut sanotuksi ennen kuin laukut olivat takakontissa ja lentokenttä jäi taakse.

"Millainen oli matka?" kysyi Maria, ja odottamatta toisen vastausta alkoi kertoa siitä kuinka väsynyt hän oli kaikesta siitä työstä, mitä hänellä oli kotona ollut. Hän oli kuolemanväsynyt ja sairaskin. Koko kotimatkan ajan sai Johannes kuulla samaa vanhaa virttä elämän kurjuudesta ja siitä, kuinka vaimolla ei ollut aikaa käydä edes suihkussa kun tuli sellainen kiire lentoasemalle. Oli ollut vähällä tulla kolari vuoriston mutkaisilla teillä, kun oli sellaisella vauhdilla ehdittävä konetta vastaan. Olisihan mies toki päässyt linja-autollakin kotiin, mutta eihän se käynyt päinsä, vaikka toisella olikin sellainen työtaakka yllänsä!

Johanneksen sisintä kuristi yhä enemmän ja enemmän. Hän tuli vaarojen keskeltä kotiin, ja vaimo puhui kuin papupata kaikesta siitä, mitä Johannes oli kaikkien vuosien ajan kuullut enemmän kuin tarpeeksi. Kahden Afrikan maan rajalla oli jouduttu kulkemaan risaisella linja-autolla, ja koko ajan sai pelätä jotakin tapahtuvan. Aivan rajan lähellä olivat aseistautuneet miehet pysäyttäneet auton keskellä viidakkoa ja ajaneet kaikki ulos tarkastusta varten. Matkatavarat oli tutkittu mitä tarkimmin, ja koko tilanne oli tuntunut kauhistuttavalta. Eräänä yönä oli ollut maanjäristys ja hotelli oli vapissut. Koko ajan oli saanut pelätä ja varoa ympärillä olevia ihmisiä, sillä edes veljeys ei taannut turvallisuutta, jos piti esillä tuntuvaa rahasummaa. Rahat oli kätkettävä hyvin, ja otettava kerralla esiin vain hyvin pieniä summia ja esiinnyttävä köyhänä. Ja nyt Maria jatkoi samaa vanhaa valitusvirttä siitä, kuinka hänellä ei ollut lainkaan aikaa valmistautua Johanneksen tuloon! Kaunis leninkikin oli pyykkikorin pohjalla, ja illaksi hän oli lupautunut menemään naapuriin lapsia katsomaan.

Jos Johannes olisi hartaasti halunnut painua maan alle tai palata takaisin pimeimpään Afrikkaan, niin mitä olisikaan Herra Jeesus taivaallisena Ylkänä tunteva, jos Hän joutuisi kokemaan jotakin samaa? Olisiko seurakunta Marian tavoin saapuva Herransa eteen kanalavaatteet yllänsä, tukka sotkuisena ja likaisena, kasvot rasvaisina ja vanhat risaiset nahkasaappaat jalassa? Tämä kuva alkoi suorastaan kauhistuttaa Johannesta. Tällaisessa tilassako seurakunta uskoi voivansa kohdata kauan odottamansa Ylkänsä? Kaikki olivat niin kiireisiä maallisissa ja hengellisissä askareissansa, ettei kenelläkään näyttänyt olevan aikaa valmistautua tähän tärkeään tapaamiseen. Pesuainetta oli, vettä oli yllin kyllin, mutta kenelläkään ei ollut aikaa pestä sen paremmin itseänsä kuin vaatteitansakaan!

Maria tuli tuskin ajatelleeksi sitä, että saapuessansa tässä tilassansa kauan poissa ollutta miestänsä vastaan, hän kaikella ulkonaisella olemuksellansa osoitti sen, ettei hän pitänyt tämän paluuta tärkeänä, vaan ikään kuin viestitti tahtomattansa: "Sinä et ole minulle tärkeä, vaan ensimmäisellä sijalla ovat muut asiat, jotka vievät kaiken aikani." Millaisia viestejä me seurakuntana lähetämme Herraamme kohti? Mihin kuluu meidän aikamme, mitä me teemme tänä lyhyenä valmistelujen aikana? Voiko olla jotakin tärkeämpää, kuin pukeutua sellaiseen pukuun, joka miellyttää Rakastamme, peseytyä Sanan ihanassa kylvyssä ja tuoksua taivaalliselle parfyymille? Oi seurakunta, seurakunta, herää, ennen kuin on liian myöhä! Peseydy, valmistaudu, puhdistaudu, pukeudu, sillä sinulle ei saa tulla kiire, sinä et saa myöhästyä tuosta tapaamisesta! Jos sinä todella rakastat Herraasi, on sinun juuri nyt heti korjattava kaikki laiminlyöntisi, otettava kiinni menetetty aika ja tehtävä kaikkesi, että voisit miellyttää Häntä, joka pian on saapuva pilvissä!

Kuinka kertoa kaikki tämä seurakunnalle sellaisella tavalla, että se käsittäisi asian vakavuuden? Sitä Johannes itki sydämessänsä ja huokasi Herran puoleen. Jos hän tunsi sillä tavoin pettymystä Marian suhteen, kuinka kauheata ja surullista olisikaan kaikki oleva sinä hetkenä, kun Herra Jeesus saapuisi ja kohtaisi meidät sellaisena, kuin Hän ei toivoisi! Kuinka rakkaudellisesti Hän olikaan antanut seurakunnan tietää kaikki toivomuksensa ja halunsa tätä kohtaan! Kuinka elävästi olikaan kaikki tuotu esiin kirkkaana loistavassa ehtootaivaan valossa! Mutta ihmiset olivat kuunnelleet ainoastaan sanoja käsittämättä niiden sisältämää toivetta ja käskyä. Vielä tuli yksi kuva surullisen sananpalvelijan mieleen.

Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee. Taivaallista leipää oli jaettu seurakunnalle vuosikausien ajan sellaisella runsaudella, ettei sitä olisi menneinä aikoina saatettu edes kuvitella. Todellakin oli Pyhän Hengen kautta kaikki epäselvät ja salaperäiset asiat selvitetty seurakunnalle, niin että tuskin oli mitään kysymyksiä perustotuuksien suhteen. Jokainen käsitti elettävän viimeisimmässä ajassa ennen Herran tulemusta, ja jokainen oli halukas nauttimaan siitä hengellisestä ruuasta, mitä kansalle jaettiin.

Kun Herra aikoinaan oli ruokkinut muutamalla kalalla ja leivällä tuhannet ihmiset, kerättiin jäännökset koreihin. Miksi tuo koriasia nyt pyöri Johanneksen mielessä? Kyllä, ihmiset olivat tänä päivänä kuin kori kädessä. Siihen he keräsivät kaiken saamansa ruuan, mutta näyttivät siitä huolimatta nälänhätää kärsiviltä. Jos ihmiset eivät pesseet itseänsä valtavista pesuainevarastoista huolimatta, oli sitäkin ihmeellisempää, että ihmisten korit olivat täynnä ruokaa, mutta nämä eivät koskeneetkaan siihen syömistarkoituksessa. He kulkivat vain kaduilla ja kodista kotiin availlen koriensa kansia ja ylpeinä esitellen niiden sisältämiä ruokamääriä. Koreja oli kaikenlaisia ja kaikenkokoisia, ja joillakin oli niin valtavat korit täynnä ruokaa, että nämä selkä vääränä raahasivat sitä pitkin katua. Juuri nämä ihmiset olivat kaikkein ylpeimpiä kantamustensa suhteen, ja katsoivat kuin halveksien niitä, joiden korit olivat vaatimattomampia ja pienempiä.

Yksi huomionarvoinen seikka oli se, että noista koreista ajoittain levisi ilmiselvä mädäntymisen haju, ja monet korit tippuivat ikävännäköistä, tahmeata, pahanhajuista nestettä. Pinnalla olevia hedelmiä ja leipiä oli kosketeltu ja pidelty käsissä niin usein, että kaikki oli täynnä likaisia sormenjälkiä, ja jotkut elintarvikkeet olivat runsaasta koskettelusta muuttaneet niin muotoansa, ettei enää voinut saada selvää siitä, mitä ne olivat alunperin olleet. Koreja, koreja, kaikkien käsissä koreja täynnä ruokaa! Ja jokainen koria kantava nääntyneen ja nälkäisen näköinen! Mutta siitä huolimatta jokainen jaksoi ylistää korinsa sisältöä jumalallisena ruokana ja hengellisenä ravintona tätä aikaa varten!

Kuinka elävä kuva tämä olikaan kaikesta hengellisestä tilanteesta! Aikoinaan Israelin kansa sai kunakin päivänä kerätä sen päivän tarpeen mannaa, joka oli syötävä samana päivänä. Ainoastaan sapattia edeltävänä päivänä sai kerätä kahden päivän annoksen. Joka rikkoi näitä säädöksiä vastaan, sai kokea ruokansa mädäntyvän ja rangaistuksen koittavan tottelemattomuudesta. Nyt nämä ihmiset keräsivät koriinsa ruokaa ja koskettelivat ja ihailivat sitä, mutta eivät tehneet Jumalan Sanan mukaisesti: "Sentähden pankaa pois kaikki saastaisuus ja kaikkinainen pahuus ja OTTAKAA HILJAISUUDELLA VASTAAN SANA, JOKA ON TEIHIN ISTUTETTU ja joka voi teidän sielunne pelastaa" (Jaak. 1: 21). Jumalan Sana oli todellakin kylvetty ihmisten keskuuteen ja ihmisiin, mutta se tuli syödä ja niellä, jotta se olisi muuttunut todelliseksi, henkilökohtaiseksi, hengelliseksi ruuaksi. Sitä ei ollut tarkoitettu jossakin korissa säilytettäväksi, vaan jokapäiväiseksi, uudeksi, tuoreeksi ruuaksi, joka johti hengelliseen kasvuun ja sielujen pelastumiseen. Sana oli ihmisillä, osittain heissäkin, mutta se oli vain tietona ja tietyn tasoisena ymmärryksenä, mutta se ei ollut karvastellut vatsassa ja saanut suorittaa puhdistusta ja muuttua ravinnoksi. Siksi kehotus: Ottakaa vastaan Sana, syökää se, nielkää se, vaikka se kuinka karvastelisi!

Ei todellakaan voinut pitempään jatkua se, että kaikki pienet ja kuitenkin tärkeät henkilökohtaisen elämän asiat syrjäytettiin suurien oppien varjolla. Jos kerran oli kysymys koko Sanan pitämisestä, tarkoitti se todellakin KOKO SANAA KANNESTA KANTEEN! Hengen hedelmät puuttuivat lähes tyystin suurimmalta osalta seurakuntalaisia, mutta vielä oli armon päivä ja vielä oli taivas avoin. Nyt tuli valmistautua, muuttua mielensä uudistuksen kautta.

Kantakaa toistenne kuormia

Johannes oli luonnostaan melko hiljainen, vaikka sopivan tilanteen tullen häntä ei missään suhteessa voinut pitää tuppisuuna. Johtuneeko osittain tästä ajoittain suurestakin vaikenemisesta se, että jo melko varhaisina vuosina häntä oli alettu pitää jossakin määrin tyhmänä. Tyhmän täytyi olla sellaisen, joka ei heti ollut valmis puolustamaan itseänsä tai tuomaan julki ajatuksiansa seurassa! Kun muut jo olivat kertoneet mielipiteensä, istui tämä vain paikallansa ja seurasi katseellansa muita.

Johannes oli koko ikänsä rakastanut ihmisten katselemista ja seuraamista. Hän ei tehnyt sitä ilkeyttään tai pahansuopaisuuttaan, vaan pikemminkin kaikki ihmisiä kohdanneet onnettomuudet ja epäonnistumiset koskivat Johanneksen sydämeen aivan kuin kaikki olisi tapahtunut hänelle itsellensä. Jo kouluaikana hänen sydämensä oli itkenyt kyyneleitä hänen seuratessansa sitä, kuinka luokan vähempiosaisia kiusattiin ja pilkattiin. Hänen olisi tehnyt mieli puuttua asioihin, mutta siihen eivät hänen voimavaransa riittäneet.

Se että häntä pidettiin tyhmänä, huvitti häntä melkoisesti. Mitä tyhmempänä häntä pidettiin, sitä avoimemmin ihmiset paljastivat omat heikkoutensa, ja naureskellessansa tietyille asioille ikään kuin Johannes ei olisi käsittänyt mitään, eivät he aavistaneet tekevänsä itsensä naurunalaisiksi. Johannesta hymyilytti usein se, kuinka ihmiset vuodesta toiseen selittivät hänelle tiettyjä asioita aivan kuin jollekin, jolla ei ole aivoja ollenkaan!

Seuratessaan ihmisiä ja heidän edesottamuksiansa jo niin monen vuoden ajan, oli hänelle kehittynyt melkoisen tarkka psykologinen silmä. Hän ei ollut milloinkaan opiskellut psykologiaa, mutta nyt selaillessaan joitakin oppikirjoja joutui hän toteamaan, että elämä oli jo opettanut hänelle samat asiat. Kirjoilla oli tuskin mitään uutta sanottavaa.

Uskovaiset yleensä ottaen suhtautuivat halveksivasti kaikkea psykologiaan viittaavaa kohtaan, eikä Johanneskaan ollut mitenkään kovasti laajemman alan opiskelun kannalla. Mutta perusmuodossaan ei tätä tieteenalaa vastaan voinut mitään sanoa, koska lyhyesti sanottuna oli kysymys käytännön ihmistuntemuksesta, niin itsensä kuin toisenkin ihmisen. Perusajatus kaikessa oli se, että ihminen tiesi kuka ja mitä oli, ja osasi nähdä itsensä oikealla paikalla muiden ihmisten keskuudessa, ja vastaavasti osasi nähdä muiden ihmisten paikan tässä yhteisessä elämässä. Mitä voitaisiinkaan sanoa useimmista uskovaisista tämän ajatuksen pohjalta? Tiesivätkö uskovaiset ihmiset oman paikkansa tämän ihmiskunnan keskuudessa, vai elivätkö he jossakin eristäytyneessä maailmassa omissa mielikuvissaan?

Johannes mietti kaikkia näitä asioita vaellellessaan vuoristopolkuja pitkin. Hän oli todellakin yksinäinen, sillä pitkään aikaan ei kukaan ollut soittanut tai kirjoittanut. Ja jos joku kirjoitti tai soitti, niin se koski jotakin sellaista, mitä toivottiin Johanneksen tekevän. Kukaan ei soittanut hänen itsensä tähden, vain saadaksensa kuulla hänen äänensä ja tietääksensä mitä hänelle kuului. Jos nyt puhelin soi tai joku tuli hänen luoksensa, oli näillä ihmisillä joitakin odotuksia tai vaatimuksia hänen suhteensa.

Vuosia sitten puhelin oli soinut usein, ja häntä oli pyydetty mukaan moniin tilaisuuksiin. Olipa joku kutsunut hänet eräälle alppijärvelle kalareissullekin, mutta jälkeenpäin tokaissut kiitollisuudenvelkaan joutuneelle veljelle: "Käsitätkö lainkaan, kuinka kalliiksi tuo matka minulle tuli?" Ei, kaikesta huolimatta Johannes ei ollut katkeroitunut, mutta hänen sydämensä oli murheellinen. Lähes kaikesta, mitä hänelle oli vuosien mittaan annettu, häntä muistutettiin ja toivottiin hänen olevan kiitollinen. Hän oli kiitollinen, kyllä, mutta jokin hänessä itki koko ajan.

Aikaisempina vuosina häntä oli tarvittu, sillä siihen aikaan hän oli ainoa todella kielitaitoinen ja myöskin ainoa, joka oli paremmin perillä hengellisistä asioista kylällä. Mutta ajan mittaan yksi toisensa jälkeen oli tullut kylläiseksi ja jättänyt Johanneksen omiin oloihinsa. Häntä ei tarvittu, sillä hän ei suostunut niihin vaatimuksiin, joita hänelle asetettiin. Häntä olisi tuettu niin taloudellisesti kuin hengellisestikin, jos hän olisi tehnyt juuri niin kuin hänelle sanottiin. Jos hän olisi saarnannut juuri sitä, mitä Valloista tulevat veljet esittivät, ei hänellä olisi ollut huolta huomisesta eikä rahasta. Mutta kuinka hän olisi voinut tehdä jotakin sydämensä vakaumusta vastaan? Kuinka hän olisi voinut myydä pois esikoisoikeutensa? Ei, hän ei voinut loukata Häntä, joka oli hänen sydämeensä asettanut totuudenrakkauden!

Mikä oli se todellinen syy, miksi hän oli jäänyt näin yksinäiseksi, sitä hän ei pystynyt täysin käsittämään. Mutta oli joitakin tapauksia, jotka olivat pahentaneet tilannetta suuresti, ja saattaneet hänen yllensä sellaista syyllisyyttä, mihin hänellä ei ollut osaa eikä arpaa. Hänet vain vietiin mukaan asioihin, joista hän olisi pysynyt visusti erossa, ellei veljenrakkaus olisi yhä uudelleen asettanut vaatimuksia ja odotuksia.

Klaus oli Johanneksen lähinaapuri, ja tämän kanssa hän usein matkusti yhdessä, ja silloin tällöin he suorittivat yhdessä joitakin työurakoita. Klaus ei ollut missään suhteessa kätevä käsistänsä, mutta karkeamman ja voimaa vaativan työn suhteen hän oli todellinen asiantuntija ja voimamies. Rakentaessansa uudisrakennusta itsellensä tämä joutui tilanteeseen, jota ei ollut milloinkaan uskonut kohdallensa sattuvan. Rahat olivat loppua ennen kuin uudet huoneet olivat valmiit! Pankkilaina oli tuntunut aluksi riittävän, ja hetken innoituksessa oli koko perhe ajanut muutaman viikon lomalle Italiaan. Matka oli ollut suurenmoinen, vaikka kukaan perheestä ei osannut maan kieltä. Ylpeänä esitteli Klaus vuodesta toiseen tuon matkan niin dia- kuin värikuviakin, ja kertoi suurieleisesti maailmanmatkaajan tavoin kokemuksista, joiden veroisia kenelläkään seurakuntalaisella ei saattanut olla. Olihan harvalla varaa matkustaa aivan saapasmaan eteläkärkeen asti. Mutta tämän matkan seurauksena oli se, että aivan kuin salamana kirkkaalta taivaalta iski perheen tietoisuuteen se, että yhteisellä pankkitilillä olleet lainarahat loppuivat, ennen kuin ullakkokerros oli valmiina mäntylaudoituksineen. Alakerta oli tosin melkein valmis, mutta ulkokaton ja pohjakerroksen välissä oli vain valtava tuulen läpipuhallettava ullakko. Tämä tyhjyys alkoi kauhistuttaa niin Ann-Marieta kuin Klausiakin.

Rakennusaineet olivat tunnetusti kalliita tässä osassa maailmaa, ja niinpä Klausin ei auttanut muu kuin ryhtyä haalimaan käytettyä puutavaraa kaikista mahdollisista paikoista. Mutta tämä ei ollutkaan niin helppoa kuin oli luultu. Tietoisena hintatasosta ei juuri kukaan ollut valmis luopumaan puupalasestakaan puoli- ilmaiseksi, ja niinpä Klaus joutui ajelemaan kauas ympäristöalueille. Näillä matkoillansa hän tuli suunnanneeksi maastoautonsa metsäiselle järvialueelle, jonka laidassa sijaitsi vanha mylly aikanaan vuolaana virranneen vuoristopuron paikalla. Nyt puro oli lakannut virtaamasta, sillä eräänä talvena oli lumivyöry tuonut mukanansa sellaisen määrän kiviainesta, että puron virtaus oli siirtynyt jonkin matkan päähän myllystä. Mylly oli hyljätty käyttökelvottomana.

Itseasiassa enemmän lammeksi kuin järveksi kuvattava vesi oli muuttunut vähitellen yhä enemmän suoksi. Asioista tietämätön saattoi lähteä kiertämään myllyrakennusta ruohoista pengertä pitkin käsittämättä sitä, että tukevan näköinen ruohokenttä olikin upottavaa sammalta ja mutaa.

Kukaan ei tiennyt kenelle tuo rakennus tuossa tilassansa kuului, ja niin nuoriso kuin vanhempikin väki oli kantanut paikalta kaiken irrallisen ovia ja ikkunaluukkuja myöten. "Kiitos Herralle" alkoi kuulua Klausin suusta tämän kiipeillessä myllyn rakenteissa puumateriaalin kuntoa tarkastellen. Kaikki tukirakenteet ja yläkerran puulaudoitus olivat kuin uutta, ei, vaan parempaa kuin uusi! Vuosikymmenet olivat patinoineet raaka-aineen ja se olisi pysyvä sellaisena ja muuttumattomana vielä toisetkin vuosikymmenet. Mylläri oli aikoinaan asunut täällä yläkerrassa perheineen, ja siksi kaikki oli tehty niin huolella.

Tässä oli nyt Herran vastaus Klausin pulmaan, ja ilonkyyneleet silmistä virraten hän polvistui ikkunan viereen katsellen seinien mäntypintaa. Nämä laudat ja tukirakenteet riittäisivät suurenmoisesti hänen yläkertansa rakentamiseen. Kaikki oli täällä odottanut vain sitä hetkeä, kun saisi siirtyä oikealle paikallensa hänen taloonsa. Hän saattoi kuvitella olevansa omassa kodissansa.

Seuraavana päivänä Klaus ajoi traktorinsa aivan myllyn viereen ja alkoi purkaa laudoitusta. Ensin sisältä, mahdollisesti paikalle eksyvien kulkijoiden varalta. Eihän ollut aivan varmaa, etteikö joku mahdollisesti olisi saattanut tietää jonkun, jolla olisi ollut vaatimuksia myllyn suhteen. Mutta tämä ei vaivannut Klausin omaatuntoa, sillä mylly oli näin pitkän ajan ollut hyljättynä, ja ulkolaudoitus oli niin mädäntynyt, ettei kenenkään mieleen olisi voinut tulla, että rakennuksessa olisi vielä käyttökelpoista puutavaraa. Ei, tämä oli Herran johdatus, tämä oli ratkaisu Klausin pulmiin!

Pian oli purkaja huomaava, ettei työstä tullut mitään yksin. Hänen oli saatava apulainen, joku, joka pitäisi suunsa kiinni. Mutta kuka olisi sellainen? Katto olisi pakko purkaa ennen kuin yläkerran seinälaudoitukseen pääsisi käsiksi. Kuka olikaan tuohon aikaan ollut niin taidoton ja tyhmä rakentaja, että oli laudoituksen päät laittanut kattotukien alle!

Illalla vielä Klaus ajoi Johanneksen pihalle ja toi mukanansa kylältä halvalla ostamansa tasakärkisen lapion. "Oli niin hyvä tarjous, että ajattelin ostaa sinullekin yhden", totesi hän ja istuutui pihakeinuun. Olisiko Johanneksella kovia kiireitä lähipäivinä? Kyllä Klaus tiesi, ettei tällä ollut moneen kuukauteen ollut mitään ansioita, eli ei mitään työtä.

Johannes hiukan ihmetteli sitä, kuinka Klaus oli voinut ostaa purkuoikeuden tuohon autiomyllyyn, joka niin kauan oli ollut nuorison lemmiskely- ja temmellyspaikkana, mutta koska hänen tapanansa ei ollut kysellä turhia, ei hän osannut epäillä asiassa olevan mitään hämärää; olihan kysymyksessä seurakunnan vanhemmistoveli. Toisaalta kuitenkin tuntui mahdottomalta ajatus, että yhtäkkiä olikin löytynyt joku, joka saattoi toimia myyntimiehenä.

Paikanpäällä Johannesta alkoi kuitenkin kauhistuttaa. Myllyn turvepeitteinen katto näytti olevan taivaissa takana siintäviä vuorenhuippuja vasten. Tuonne hänen pitäisi kiivetä liukkaalle, aamukasteen liukastamalle, limaiselle ja jyrkälle katolle! Pelkkä ajatuskin sai hänet tuntemaan huimausta! Talvella satoi yleensä vuorilla niin paljon lunta, että katto oli tehty hyvin viettäväksi, etteivät suuret lumimäärät pääsisi kerääntymään sille. Miten siellä ylipäätänsä voisi pysyä niin kauan että voi tehdä alun reiälle, mistä ryhtyä purkamaan mätiä lautoja? Johanneksen kanta oli selvä: työ oli suoritettava siten, että sisältäpäin puhkottiin katto, ja sitten työnnettiin turpeet ja mädäntyneet laudat räystään ylitse. Mutta sehän ei sopinut Klausille! Turpeet oli lapioitava katolla seisten pois ja vasta sitten koskettava laudoitukseen!

Klaus kaivoi traktorin penkin alta pitkän köyden ja sitoi sen Johanneksen vyötärön ympärille ojentaen tämän käteen juuri ostamansa lapion. Johannes katsoi ihmetystä täynnä olevin silmin veljeään, ja suu haukkoi kuin sanoaksensa jotakin, mutta ei saanut aikaiseksi minkäänlaista korvin kuultavaa ääntä.

Hetken aikaa Klaus tuijotti takaisin, mutta sitten muisti, kuinka Johannes kerran oli ollut pudota navetan katolta. Tämä mokoma koki silloin tällöin korkeanpaikan kammoa ja tällaisen kohtauksen tullessa ei leikillä ollut sijaa! Huokaisten otti Klaus köyden ja pyysi ojentamaan itsellensä lapion aukosta, josta ennen oli mennyt katolle eräänlainen puinen tuuletusputki tai uuninpiippu. Varovaisesti edeten hän pääsi harjalle, mutta joutui toteamaan, ettei ollut minkäänlaista paikkaa, mihin köyden olisi voinut kiinnittää. Johannesta kauhistutti koko asia, ja veljenhädässänsä tämä anoi toista tulemaan pois katolta. "Älä huuda siellä niin kovasti", tiuskaisi Klaus katolta. Homma oli tehtävä ja sillä selvä!

Vuoristossa kaikki äänet kaikuvat kauaksi, ja nytkin Klaus kuuli Johanneksen varoittavan äänen vastaavan kaikuna viereisestä kallioseinämästä. Pilaa koko homman, tuli heti ajatus katolla tasapainoilevan mieleen. Joku saattaa kuulla ja tulla katsomaan mitä täällä on tekeillä.

Nyt ensimmäistä kertaa Johannes todella alkoi käsittää, ettei kaikki ollut aivan siten kuin hänelle oli kerrottu. Jos ei saanut huutaa, varoittaa veljeänsä putoamasta, niin jokin oli silloin pahasti vialla. Mitä Klaus pelkäsi enemmän kuin putoamista katolta? Hetken kuluttua tuli aukosta esiin köydenpää ja kehotus sitoa se lattialankkuun kiinni. Johannesta kauhistutti se, että köysi piti sitoa kiinni aivan päästänsä. Näin oli tehtävä, jotta Klaus itse voi säädellä pituutta siirtyessänsä katolla lähemmäksi ja kauemmaksi räystästä. Oliko tuo nyt oikein viisasta? Eikö olisi parempi että Johannes pitäisi kiinni toisesta päästä ja säätelisi pituutta? Mutta Johannes saattoi päästää irti ja pudottaa katolla ahkeroivan; ei, Johannekseen ei voinut luottaa tällaisessa tapauksessa, vaikka tämä olisi sitonut köyden itsensä ympärille!

Toistamiseen toisen suuttumuksesta huolimatta Johannes anoi tätä tulemaan pois aivan järjettömästä yrityksestä. "Mene hakemaan sorkkarauta traktorin penkin alta, äläkä häiritse minua koko ajan!", kuului tiukka käsky katolta.

Johannes aloitti vaivalloisen matkansa alas puutteellisia portaita pitkin. Klaus katseli taivaan sineen ja siintäviin vuoriin ja unohti suuttumuksensa tuota hermoilijaa kohtaa, joka tosin varmasti tarkoitti hyvää, mutta ei ymmärtänyt mitään todellisesta työnteosta. Se oli sellainen mammanpoika, joka tosin saattoi kovastikin ajoittain tehdä työtä, mutta ei, todellisiin miesten töihin siitä ei ollut! Toista oli hänen, joka ankaralla ruumiillisella työllä oli hankkinut perheellensä katon pään päälle, ja milloinkaan ei ollut puuttunut ruoka pöydästä. Hetkeksi tahtoi jälleen tulla huolestunut mieli ajatusten mennessä tyhjään pankkitiliin. Ei, nyt oli Herra auttanut häntä ja suonut tällaisen mahdollisuuden talon valmiiksi saattamiseen.

Jälleen kerran katse kohosi taivaan sineen, ja Klaus viritti koko sydämestä nousevan kiitoslaulun Herralle, joka niin oli pitänyt hänestä huolta. Jalat niin tukevasti kuin mahdollista limaisen sammalkaton päällä, tämä riuska mies nosti lapionsa ensimmäiseen iskuun tuota vihollista vastaan, joka esti häntä pääsemästä käsiksi siihen, mitä hänen mielensä niin suuresti janosi. Melkein alas asti päästyään Johannes ehti kuulemaan mahtavan baritonin laulavan sanat: "Oi Herra suur!", kun tämä riemullinen ääni katkesi kuin leikaten, ja katolla kävi humaus ja kuului surkea parkaisu: "Apua, Herra auta!" Yläkerrasta kuului kova napsahdus kun köysi kiristyi lujasta tempauksesta, ja samaan hengenvetoon kuului ankara tömähdys tuon onnettoman ruumiin iskeytyessä köyden pysäyttämänä myllyn ulkoseinään.

Johanneksen sydän hypähti kurkkuun, ja jalat lamaantuivat niin ettei hän voinut astua askeltakaan eteenpäin. Hän ei kestänyt nähdä läheisen veljen kuolemaa! Hetkeen ei kuulunut mitään, ja kauhu täytti sisällä olevan mielen. Klausin täytyi olla kuollut! Muutamaan hengenvetoon hän ei voinut kuvitellakaan menevänsä ulos katsomaan kuollutta. Mutta sitten alkoi ulkoa kuulua surkeaa korinaa ja ahdistunutta vinkunaa. Vielä ei Klaus ollutkaan kuollut, nyt oli kiiruhdettava apuun!

Klaus oli pudonnut lammen puolelle, sinne, missä ei ollut pitävää maaperää. Mutta sitä ei Johannes tiennyt. Siinä roikkui tuo onneton taivaan ja maan välillä. Tämän oikea käsi oli oudosti sotkeentunut köysisilmukoiden väliin, niin että vain vasen käsi oli vapaana. Tämä onneton oli kietonut köyden vatsansa ympärille, ja pudotessa oli pyörinyt räystään ylitse voimatta pysäyttää putousta.

Johannes ei tiennyt mitä tehdä. Takaisin katolle vetäminen olisi ollut täysin mahdotonta, ja tässä tilassansa Klaus olisi tukehtuva muutamassa hetkessä, sillä köysisilmukat estivät tätä hengittämästä. Tällä seinustalla oleva ikkuna oli aivan liian kaukana, eikä sieltä voinut ajatella minkäänlaista apua löytyvän. Jotakin oli tehtävä ja nopeasti, sillä ystävän kasvot alkoivat näyttää hirvittäviltä kun tämä ei saanut vedetyksi henkeä. Ainoa mahdollinen keino auttaa oli rientää tämän alle ja nostaa jaloista. Johanneksen niskassa seisoen Klaus saattaisi yrittää hellittää kuristavaa otetta.

Klausilla oli eräänlainen salattu ihastus armeijaa kohtaan, ja tämä oli hankkinut ylijäämävarastosta teräsvahvisteiset maihinnoususaappaat, joita hän suurella mieltymyksellä piti aina metsällä käydessään. Nyt onnettomuuden lisäksi hänellä oli nämä saappaat jalassansa, ja teräsvahvisteiset reunat pureutuivat Johanneksen niskaan ja kaulaan sellaisella voimalla, että tältä pääsi huuto, ja kyyneleet tulivat silmiin. Mihin tilanteeseen hän olikaan joutunut! Vielä hetki sitten hän oli ollut kotona kaikessa rauhassa, miettien asioita, ja nyt yhtäkkiä hän herää todellisuuteen, jota hän ei ollut milloinkaan kuvitellut kohtaavansa. Tässä hän seisoo veljensä alla ja yrittää estää tätä tukehtumasta mielettömyytensä köyteen!

Klaus rimpuilee köydessä henkensä edestä. Hänellä ei ole mitään mahdollisuutta nostaa itseänsä köyden varasta, sillä yhdellä kädellä se ei onnistu. Köyden kuristavaa otetta on kuitenkin hellitettävä ajoissa, ennen kuin hapenpuute tulee liian suureksi. Johanneksen tuska alkaa käydä kestämättömäksi, ja koko ruumis alkaa vapista ylivoimaisesta ponnistuksesta. Jalat alkavat pettää hänen allansa.

Klaus alkaa hiukan rauhoittua ja onnistuu hiukan helpottamaan köyden puristusta. Yhtäkkiä Johannes kuitenkin huomaa, etteivät hänen jalkansa olleet se mikä petti, vaan maa hänen jalkojensa alla alkoi antaa myöten. Ohut pintakerros murtui tämän painon alla, ja vesi nousi nilkkoihin. Klaus alkoi uudelleen vikistä ja valittaa alla olevan alkaessa hellittää nostavaa voimaansa. "Nosta, nosta!" soperteli tämä suorastaan vihaisesti. Mutta kuinka Johannes olisi voinut nostaa, kun ei ollut tukevaa maaperää jalkojen alla? Kumpikin painui hyvän matkaa liejuiseen mutaan, ei, Klaus oli yhä kuivilla ja köyden varassa, mutta Johannes alkoi jo pelätä. Kuinka ihmeessä Klaus saattoi koko ajan tulla alaspäin hänen päällänsä?

Yläkerran lattiaan kiinnitetty köysi alkoi rikkoa aukon reunaa ja katkoi mätiä lautoja yhden kerrallaan. Aina kun yksi lauta katkesi, pääsi köysi alemmaksi, ja Klaus tuli kymmenisen senttiä syvemmälle. Klausia tukehdutti, mutta muuten hänellä ei ollut suurtakaan hätää verrattuna siihen, että veli hänen allansa painui yhä syvemmälle liejuun.

Klaus oli hädissänsä omasta puolestansa, ja hänen elämänsä hänen omien sanojensa mukaisesti lipui hänen silmiensä editse kuin elokuva. Näin hän kertoi myöhemmin. Miten kävisi vaimon ja lasten, jos hän nyt kuolisi? Miten kävisi uudisrakennuksen? Jalat alkoivat rimpuilla entistä enemmän, ja suusta pääsi yhtenäinen komennusten vyöry. "Nosta, nosta, nosta!" Mutta mitä auttoi Johannesta se, vaikka kuinka komennettiin seisomaan alallaan ja tukemaan selässä seisovaa, kun lieju yhä enemmän imi sisäänsä, ja selässä seisovan kengät pureutuivat yhä syvemmälle niskaan? Klaus omalla rimpuilullaan pahensi tilannetta entisestään, ja ylhäältä kuuluva lautojen paukahtelu ja räystään ylitse tippuvat turvepaakut tuntuivat todella pelottavilta, ja saivat kauhun kasvamaan veljien mielissä. Jokaisella paukauksella veljet painuivat syvemmälle ja syvemmälle.

Johanneksen syytä oli kaikki, kun ei ollut suostunut menemään katolle! Olisihan Klaus hallinnut tilanteen silloin paremmin, ja nyt tuo huomattavasti heikompi ja ruumiillisesti voimattomampi oli alla. Tilanne ei ollut enää hallittavissa, ja nyt kaikki loppuisi siihen, että molemmat tukehtuisivat mutaan!

Tähän mennessä ei putoamisen jälkeen kumpikaan ollut korottanut ääntään, mutta ollessaan jo vyötäisiään myöten liejussa alkoi Johannes voimiensa takaa karjua apua. Kallionseinämät kaikuivat ja toistivat huutoa moninkertaisena. Mutta kaiken tämän hädän keskellä oli mielettömintä se, että Klaus toistamiseen hoki allansa painuvalle: "Ole hiljaa, ole hiljaa, kyllä tästä selvitään!"

Johannes oli hetken hiljaa ja pohdiskeli tilannetta. Jos nyt irrottaisin nuo kuristavat saappaat otteestansa ja yrittäisin pelastaa vain itseni, saattaisin selvitäkin vielä tukevalle maaperälle. Olenhan tässä syyttäni, toisen mielettömyyden takia, väärän voiton tavoittelun takia. Mitä minä nyt välitän hänestä, kun itse olen hukkumassa? Mutta vain hetken kävivät tällaiset ajatukset hänen mielessänsä. Ei, hän ei voinut ajatella lakkaavansa nostamasta tuota, joka ehkä olisi tukehtunut ilman sitä, että tätä nostettiin alhaalta. Jälleen kerran katkeavan laudan ääni, ja Johannes oli kaulaansa myöten liejussa. Nyt vielä yksi katkeava lauta, ja hänen elämänsä olisi lopussa!

Klausin hätä kasvoi kasvamistaan, sillä köysi oli alkanut puristaa uudelleen kestämättömällä tavalla. Jalat polkivat Johannesta yhä syvemmälle, ja tämän pää oli jo täysin tunnistamattoman näköinen möykky kahden tukevan saapasjalan välissä katolta putoavien turpeiden pärskyttäessä liejua silmiin ja korviin ja hiuksiin.

Nyt Johannes anoi veljeltä lupaa saada huutaa apua. "Kyllä tästä selvitään, odota hiukan!" Ei, kyllä ei enää voinut odottaa, ja niin Johannes huusi todellisessa kuolemanhädässä niin kovaa kuin jaksoi. Klausia tämä hänen altansa kuuluva parkuna kauhistutti. Käsittikö hän lainkaan, mitä oli tapahtumassa, vai ajatteliko tämä koko ajan vain sitä, että nyt hänen suunnitelmansa menevät täysin mynkään, jos joku tulee paikalle? Miten Herra saattoi antaa tällaisen tapahtua? Oi Herra, Herra, Sinä johdatit minut tänne ja annoit kokea iloa siitä, että viimeinkin saadaan talo valmiiksi, ja nyt kaikki menee vikaan niin pahasti kuin vain voi. Tuollaisen huudon täytyi kuulua jonnekin, ja pian joku tulisi. Niin kummastuttavaa kuin se olikin, ei Klaus toivonut kenenkään tulevan!

Johannes kadotti ajantajunsa, ja viiltävä tuska olkapäillä alkoi turtua. Tämä oli nyt siis kaiken loppu. Hän päättäisi maallisen elämänsä tässä haisevassa ja limaisessa mudassa. Millaiselta se tuntuisi, kun mutainen vesi hengityksen mukana menisi keuhkoihin? Joutuisiko hän kärsimään kauan viiltävää tuskaa?

Jo pitkään oli Johannes ajatellut kuolemaa ja tästä elämästä pois menemistä. Kuinka hyvin hän ymmärsikään Paavali-veljeään, joka jo aikanaan joutui toteamaan: "Ahtaalla minä olen näiden kahden välissä: halu minulla on täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa, sillä se olisi monin verroin parempi; mutta teidän tähtenne on lihassa viipymiseni tarpeellisempi." (Fil. 1: 23). Hänen maallisen telttamajansa vaarnoja oli irroteltu menneiden vuosien aikana sellaisella tavalla, että hänellä oli ikävä Herran luokse. Kuinka paljon kaikessa oli vaikeuksien pakenemisen halua, sitä hän osannut määritellä. Rehellisyyden nimessä hänen täytyi tunnustaa, että osittain siitäkin oli kysymys.

Suurin tuska tämän miehen elämässä oli se, mikä oli jokaisen todellisen jumalanmiehen osa. Milloinkaan hän ei ollut kuvitellut suuria itsestänsä, ja niinä nuoruutensa vuosina, kun hän jo oli tuntenut Jumalan kutsun sydämellänsä, oli hän lähinnä uskonut toimivansa joskus tulevaisuudessa jonkun maineikkaan saarnamiehen apulaisena tai jonkin hengellisen liikkeen monitoimimiehenä. Mutta nyt Jumalan kutsumus hänen elämässänsä oli johtanut hänet pohjattomalta tuntuvaan yksinäisyyteen. Henki hänen sisimmässänsä oli jo kauan sitten antanut ymmärtää, että tämä hänen tehtävänsä oli yksinäinen tehtävä, mutta jotakin sellaista, mitä hän nyt joutui kokemaan, hän ei ollut osannut odottaa.

Kukaan ei pysty edes kuvittelemaan sellaisen Jumalan palvelijan tuntemuksia, jolla on Herran selvä kutsu johonkin tehtävään, mutta jota sitten kaikin tavoin estellään suorittamasta sitä. Hän olisi halunnut vain saarnata ja julkaista hengellistä kirjallisuutta ihmisten rakentumiseksi, mutta niin monet seikat estivät häntä tekemästä sitä, mitä hän sydämellänsä niin voimakkaana tunsi. Joko hän oli hyvin sairas pitkiä aikoja, tai sitten taloudelliset vaikeudet pakottivat hänet pitkiksikin ajoiksi mihin tahansa työhön. Hän ei voinut ajatella sitä, että jokin työ mahdollisesti teki hänet vieläkin sairaammaksi, vaan jokainen eteen tuleva ansiomahdollisuus oli käytettävä hyväksi.

Uskovaiset olivat torjuneet hänet jumalanpalvelijana, ja mikä pahinta, osittain joutui Johannes tuntemaan tulleensa hyljätyksi jopa jumalanlapsena. Paavalin tavoin hän oli yrittänyt tehdä töitä omilla käsillänsä ja kustantaa jumalanvaltakunnantyönsä, mutta siitä huolimatta hän oli saanut vain moitetta osaksensa. Jos hän ei ollut töissä, oli hän laiska, ja ihmiset eivät halunneet tukea häntä taloudellisesti. Jos hän oli töissä, oli hän ahne, ja ihmiset eivät halunneet tukea sellaista työntekijää, joka maallisen työn ajaksi jätti hengellisen työn. Johannes olisi mielellään ollut päivät töissä ja iltaisin kirjoittanut ja antanut aikansa Herralle, mutta sairautensa johdosta tämä ei ollut vuosikausiin onnistunut. Käsittämätön sairaus vei voimat siinä määrin, että iltaisin ei jaksanut tehdä juuri mitään, jos oli ollut päivän raskaassa ja epäterveellisessä työssä. Hoito auttoi jonkin verran, mutta siitä huolimatta Johannes oli sairas mies, mahdollisesti loppuelämänsä, ellei Herra sitten auttanut häntä.

Johannes oli aina ajatellut, että kuoleman hetkellä koko elämä lipuu silmien editse kuin filminauha. Mutta hänen silmiensä edessä olivat vain kaikki surulliset asiat, ja varmastikin oli totta, että hän tunsi myöskin itsesääliä. Voitiinko häntä syyttää siitä, sillä olihan hän vain inhimillinen ihminen? Jos hän koki jääneensä ilman sääliä ihmisten taholta, niin oliko hän nyt huono uskovainen viimeisillä hetkillänsä? Hänen mieleensä olivat lähtemättömästi jääneet erään veljen nimellä kulkevan sanat: "Sinä olet tämän viran itsellesi valinnut ja hyväksynyt, ja sinun on siihen tyytyminen. Siksi sinun on turha odottaa meiltä jonkinlaista sääliä. Meillä on oikeus sanoa sinulle aivan mitä tahdomme, sillä olethan sinä jumalanpalvelija!"

Johannesta nämä sanat olivat usein murehduttaneet, sillä ne toivat osaltaan esiin sitä, mikä oli seurakunnan tila. Sääli oli heikkoutta, eikä sitä pyydetty saati sitten annettu. Mutta oliko se jotakin sellaista, mitä uskovaisen tuli karttaa, mitä uskovaisena ei edes tullut odottaa? Psalmin 69 sanat olivat usein lohduttaneet kärsivää miestä, ja jälleen tässä kohden hän oli usein saanut kokea, ettei ollut yksin tämän tunteensa kanssa. Tuo psalmi oli osaltaan profetiaa ja puhui myöskin meidän Herramme elämästä. Hänen tuntemuksiaan kuvaavat jakeet 21- 22. "Häväistys on särkenyt minun sydämeni, minä olen käynyt heikoksi; MINÄ ODOTIN SÄÄLIÄ, MUTTA EN SAANUT, JA LOHDUTTAJIA, MUTTA EN LÖYTÄNYT. Koiruohoa he antoivat minun syödäkseni ja juottivat minulle janooni hapanviiniä."

Johannes oli kadottanut suuressa määrin elämänhalunsa, ja hän näki Jumalan Seurakunnan ainoaksi syyksi, miksi hän yleensä enää näki järkeväksi elää. Hän ei kokenut hänelle olevan sijaa tässä elämässä. Oli tosin muutamia hyviä ja uskollisia ystäviä, jotka jossakin määrin muistivat häntä ja pitivät silloin tällöin yhteyttä, mutta suurin osa niistä sadoista ihmisistä, jotka vuosien kuluessa olivat hänen kokouksissansa istuneet ja pitäneet häneen yhteyttä, oli hajonnut sinne tänne kuin lammaslauma susien ajamana.

Laumasta oli käyty kovaa kiistaa eri veljien kesken, ja itse kukin oli vaatinut itsellensä oikeutta ja hallintaa seurakuntaan. Kuinka monen kädessä olikaan ollut miekka kuin Salomon tuomiolla! Kuinka monet äänet olivatkaan huutaneet kuorossa: "Halkaise, halkaise, ei kummallekaan, jos minä en saa!" Tämä kaikki oli ollut kuin painajaista Johannekselle, ja se oli särkenyt hänen sydämensä. Hän mieluummin antoi toisten pitää hengelliset lapsensa, kuin että olisi ryhtynyt väkisin Salomonin tuomiolle. Nyt vain kyllä toistaiseksi näytti olevan niin, että väärä kasvattaja oli saanut lapsen haltuunsa, mutta hiljainen ääni Johanneksen sisimmässä oli pitkään vakuuttanut hänelle, että oli tuleva päivä, jolloin kaikki todelliset Jumalan omat olisivat oleva koolla kaikesta tästä kauhistuttavasta kehityksestä huolimatta.

Tähän asti ihmisillä oli ollut suuret luulot itsestänsä, ja oli tehty hengellistä työtä kuin väellä ja voimalla. Mihin oli menneinä vuosina todella tarvittu Jumalaa ja Hänen apuansa? Kaikki oli ollut helppoa ja tyventä, mutta nyt viimeisten aikojen myrskyt pauhasivat täydellä voimalla ja ravistelivat seurakuntaa saatanan seuloessa sitä säälimättömällä voimalla. Nyt vasta alettiin huomata, kuinka mitätön ja voimaton ihminen on itsessänsä. Inhimilliset voimavarat oli käytetty loppuun, oli nähty ja jumalallisesti näytetty uskovaisille, mitä he itsessänsä pystyvät tekemään. Nyt oli tullut aika luottaa yksin Jumalaan ja odottaa ja rukoilla sitä, mitä Hän olisi tekevä Henkensä voimalla. Väet ja voimat olivat uponneet Punaisen Meren liejuiseen pohjaan, ja pian vedet olisivat peittävä ne. Nyt tuli etsiä yksin Herraa ja luottaa Häneen!

Klaus ei suonut Johannekselle vieläkään lupaa avun huutamiseen, mutta tämä oli ehtinyt huutaa äänensä käheäksi. Toteutui se, mistä samassa psalmissa puhuttiin: "Pelasta minut, Jumala, sillä vedet käyvät minun sieluuni asti. Minä olen vajonnut syvään, pohjattomaan liejuun, olen joutunut vetten syvyyksiin, ja virta tulvii minun ylitseni. Minä olen väsynyt huutamisesta, minun kurkkuni kuivettuu, minun silmäni ovat rauenneet odottaessani Jumalaa" (2- 4).

Miksi ei hän todellakin voisi nyt nukkua pois tästä elämästä? Sehän olisi loppu kaikelle ahdistukselle ja tuskalle. Hän ei ollut halunnut kenellekään mitään pahaa; hän oli halunnut olla kaikille ystävä ja auttaa mahdollisuuksiensa mukaan. Miksi Jumala olikaan luonut hänet tällaiseksi, niin seuranhaluiseksi, niin yksinäisyyttä pelkääväksi? Hän oli melkein vihainen Jumalallensa, vaikka tiesikin sen olevan väärin. Miksi ei hän voinut olla toisenlainen, tyhmempi, ettei tajuaisi kaikkia vääryyksiä niin selvästi ja voimakkaasti! Kuinka onnellinen olikaan Harald-veli, joka synnytyksessä ei ollut saanut kylliksi happea ja oli saanut vakavan aivovamman! Mutta hän ei siitä välittänyt, vaikka sen vähäisellä ymmärryksellänsä tajusikin. Häntä piti koko seurakunta ja kylän väki pilkkanansa hyvinkin usein, mutta tämä nauroi mukana ja oli onnellinen.

Miksi ei niin vihattu ja halveksittu mies kuin hän, Johannes, jonka nimikin oli jo melkein tullut kuin kirosanaksi, miksi ei hän nyt voisi tukehtua tähän ja tulla haudatuksi ihmisten kyynelehtiessä hänen hautajaistilaisuudessansa? Kuinka ironista olikaan koko ihmiselämä! Vasta kun joku on poissa, havaitaan hänen elämällänsä sittenkin olleen jonkinlaisen merkityksen. Mutta näin ei missään tapauksessa tullut olla Jumalan seurakunnan keskuudessa, vaan todellisen rakkauden tuli jo eläessä tulla jokaisen osaksi! Mutta miksi hän nyt joutui psalmintekijän sanoin toteamaan: "Enemmän kuin hiuksia päässäni on niitä, jotka minua syyttömästi vihaavat; paljon on niitä, jotka tahtovat tuhota minut, jotka syyttä ovat vihollisiani; mitä en ole ryöstänyt, se täytyy minun maksaa" (Ps. 69: 5).

Usein oli Johannes ajatellut, ettei hän ollut kokenut paljoakaan Herrassa, etenkin silloin, kun suuret julistajat olivat kertoneet suurista saavutuksistaan ja kokemuksistaan. Kuitenkin vuodet olivat osoittaneet, että monien sanat olivat olleet tuulen pieksäntää. Itsessänsä ei hän tuntenut olevansa mitään, mutta olisi ollut huutava vääryys, jos hän olisi kieltänyt sen, mitä häneen oli jumalallista asetettu, häneltä kysymättä ja häntä kuulematta. Kuinka ihmeellisellä tavalla olikaan jumalallinen johdatus ollut hänen elämässänsä pieniä yksityiskohtia myöten, vaikka sitä ei ollut aikaisemmin huomannut! Itseasiassa hän joutui toteamaan tässä pimenevässä ajassa, että jossakin määrin hän oli vaiennut enemmästä jumalallisesta ja henkilökohtaisesta kokemuksesta, kuin mitä monet olivat suureen ääneen julki julistaneet.

Kun Johannes oli tuonut julki hengellisiä asioita hyvin persoonallisina ja syvällisinä kokemuksina, oli siihen hämmästyttävällä tavalla loukkaannuttu ja sitä oli paheksuttu. Tuli julistaa vain Jumalan Sanaa tai sitä, mitä jotkut maineikkaat julistajat olivat puhuneet. Tässä kohden jälleen kerran tuli Johannekselle ajatus: Lukevatko ketkään muut Jumalan Sanaa kuin vain hän? Mitä oli se, mitä armoitettu Jumalan lähettiläs Paavali toi julki kirjeissänsä? Eikö hän vuodattanut koko sielunsa ja elämänsä noille sivuille, jotka hän ainakin osaksi omakätisesti kirjoitti? Mitä olivat apostolien teot? Eivätkö ne olleet kuvausta Jumalan suurista teoista Hänen kansansa keskellä? Eikö nyt saanut olla henkilökohtaista kokemusta, persoonallista elämää, joka oli kuin osa tämän ajan apostolien tekoja? Kyllä, Johannes käsitti sen jumalallisella varmuudella, että tässäkin ajassa taivaassa kirjattiin apostolien tekoja tälläkin hetkellä, kirjattiin sitä, mitä todella Kristusta seuraavien elämässä tapahtui. Kukaan ei maan päällä tulisi enää kirjoittamaan apostolien tekoja tämän viimeisen seurakunnan elämästä ja kokemuksista, sillä se olisi menevä ylös Herran luokse. Kaikesta väärästä huolimatta oli olemassa seurakunta, todellinen Jumalan Seurakunta, Kristuksen Ruumis, jonka jäsenet olivat siellä täällä. Oli olemassa joukko ihmisiä, jotka kaipasivat jumalallisella veljenrakkaudella löytää eksyksissä tai kadoksissa olevat veljensä ja sisarensa saadaksensa nähdä nämä ja syleillä toisiansa. Ei, ei Johannes ollut todellisuudessa yksin! Jossakin oli jumalanlapsia, jotka eräänä päivänä olisivat istuutuva saman pöydän ääreen aivan kuin Jobin aikana. Ehkä eivät kärsimyksen ajat vielä olleet ohitse, mutta tämän päivän ajatteleminen ja odottaminen oli antanut voimaa kestää kaiken lävitse.

Johannesta oli pidetty hulluna, kun oli niin henkilökohtaisesti ottanut koko tehtävänsä. Jos hän oli hullu, niin ei hän siinäkään ollut ensimmäinen eikä viimeinen. "Jumala, sinä tunnet minun hulluuteni, eivätkä minun vikani ole sinulta salassa. Älä anna minussa häpeään joutua niiden, jotka odottavat sinua, Herra, Herra Sebaot. Älä salli minussa pettyä niiden, jotka etsivät sinua, Israelin Jumala. SILLÄ SINUN TÄHTESI MINÄ KÄRSIN HERJAUSTA, pilkka peittää minun kasvoni. Veljilleni minä olen tullut vieraaksi, olen tullut oudoksi äitini lapsille." (6- 9).

Kyllä, Johannes oli ottanut kaiken kovin henkilökohtaisesti aivan uskonelämänsä alusta asti. Kuinka monet käsittelivätkään Jumalan Sanaa ja Hänen asioitansa kuin pitkillä pihdeillä, peläten niiden polttavan itseänsä!? Näin näytti olevan juuri tänä aikana, vaikka kaiken Herraan tai Hänen työhönsä kohdistuvan vääryyden olisi tullut koskettaa jokaisen todellisen uskovaisen sydäntä. "Sillä kiivaus sinun huoneesi puolesta on minut kuluttanut, ja niiden herjaukset, jotka sinua herjaavat, ovat sattuneet minuun!" (10).

Herra on Hyvä Paimen ja Hyvä Isä. Hän kurittaa ja ruoskii jokaista, joka on Hänelle rakas. Joskus Johanneksesta tuntui, eikä rehellisesti sanoen vain joskus, että tätä kuritusta tuli jo liikaakin. Aina hän oli tiennyt, että jokaista todellista jumalanlasta irrotellaan tästä maailmasta ja rakkaudesta siihen. Hänelle tämä maailma oli kadottanut merkityksensä, ja se oli toisaalta asia, josta tuli olla kiitollinen. Mutta se, että häntä syytettiin kaikesta mahdollisesta, sellaisesta, mitä muut olivat tehneet, se satutti häntä kovasti. Hänet ikään kuin pantiin maksumieheksi asioissa, jotka eivät sillä tavoin kuuluneet hänelle. Mitä hän ei ollut ryöstänyt, siitä hän joutui maksamaan. Hänen sairautensa oli monelle vain merkki siitä, että Jumala ei ollut mieltynyt häneen, ja nyt tämä oli seurausta synnistä. "Sillä he vainoavat sitä, jota sinä olet lyönyt, ja juttelevat niiden tuskista, joita sinä olet haavoittanut" (Ps. 69: 27).

Johannes oli saanut tarpeeksensa kaikesta siitä huhu- ja puhemyllystä, joka oli jauhanut hänet ja hänen palvelustehtävänsä pirstaleiksi. Hän ei jaksanut enää ponnistella kaikkea vastaan. Jos hänellä olisi todellisia veljiä ja sisaria, hän olisi kohtaava heidät Herran luona. Kuka häntä tarvitsisi, kuka kaipaisi hänen seuraansa, saati sitten hänen saarnojansa? Hän ei pelännyt kuolemaa, hän odotti vapautusta.

Outo rauha täytti Johanneksen mielen, ja hän tunsi itsensä ikään kuin painottomaksi. Epämukavuudesta huolimatta ympäröivä muta ja lieju tukivat hänet lujaan pystyasentoon. Hän ei halunnut päästä tästä pois. Ainoa arveluttava asia oli se, mitä tapahtuisi kun hän ensimmäisen kerran vetäisisi liejua henkeensä. Aika kului ja katolta tippuvat turvepaakut pärskyttivät kuraa yhä enemmän siitä esiin pistävän pään päälle. Pian kaikki olisi lopussa; alkaisi iäisyys. Mutta vaikka aika kului, ei muta tullutkaan suuhun asti. Hän tunsi jalkojensa alla jotakin, mikä ei sallinut hänen vaipua alemmaksi. Hän pystyi varovasti siirtämään jalkaansa, ja hän totesi seisovansa virtaavan veden sileäksi hiomalla kalliopohjalla! Hän seisoi kalliolla, hän seisoi kalliolla! Hän ei ollut enää kunnolla tajuissaan, mutta käsitti, ettei hän vielä päässytkään pois tästä murheen alhosta. Aikakausien kallio oli hänen jalkojensa alla!

Johannes ei huomannut, kuinka väkevät kädet nostivat lähes kestämättömän painolastin hänen selästänsä. Hänen avunhuutonsa olivat hälyttäneet lähistöllä kadonnutta karjaansa etsineen talonpojan. Alue ei siis ollut aivan asumaton, niin kuin Klaus oli pelännytkin.

Klausia oli tutkittu jo jonkin aikaa, ja tämä oli valitellut kipua siellä ja täällä. Oli todella suuri ihme, että hän oli selvinnyt niin vähäisin vammoin sellaisesta pudotuksesta. Mutta mikä oli estänyt hänet uppoamasta lammen mutaan? Ellei katolta olisi jälleen pudonnut turvepaakkua, joka sai liejun vellomaan, olisi Johannes ehkä pitkäksikin aikaa jäänyt ahdistukseensa. Mutta nyt ensimmäisen kerran hän sai limaa hengitykseensä ja alkoi yskiä epätoivoisesti. Klaus oli täysin unohtanut mainita jotakin Johanneksesta!

Johanneksen irrottaminen tuosta vellistä ei ollut mikään pieni asia, ja tarvittiin paikalle hälytetyn pelastusauton henkilökuntaa ja nostoköysiä, jotta liejuun vaipunut saatiin ylös ihmisten ilmoille. Hän ei osoittanut juuri minkäänlaisia elonmerkkejä, ja niin hänet asetettiin paareille ja häntä lähdettiin kiidättämään sairaalaan. Klaus joutui istumaan tällä matkalla kovalla penkillä, ja se oli asia, joka häntä suututti vuosikausia. Hän, joka oli tehnyt sellaisen ilmalennon, joutui vakavasti loukkaantuneena istumaan, kun hänen mielestänsä tajutonta näyttelevä Johannes sai maata mukavasti paareille muoviin käärittynä.

Heti sairaalaan päästyä olivat siellä poliisit odottamassa. Tällaisissa tapauksissa tiedotettiin aina tapahtunut poliisille, sillä hyvinkin usein sattui vuorilla onnettomuuksia. Mutta mitä olivat nämä kaksi tehneet tuolla hylätyllä myllyllä, jonka olemassaolon useimmat jo olivat unohtaneet? Klausin ei auttanut kierrellä mitään, kun pelastusmiehet kertoivat paikalla olevasta traktorista ja purkuvälineistä. Kehtasivatkin kuulustella pahasti loukkaantunutta, jota vain sairaanhoitaja tutki, kun taas Johannes sai ainoan paikalla olevan päivystävän lääkärin kaiken mielenkiinnon osaksensa! Klaus joutui tunnustamaan, mutta muistaisiko hän sen myöhemmin?

Johannes virkosi nopeasti, mutta hän olisi lopun elämäänsä kantava veljensä rautakenkien arpia niskassansa ja selässänsä. Kipu ei ollut kestämätön, mutta kiusallinen, ja moneen viikkoon hän ei pystynyt nukkumaan kunnolla.

Kaikkein suurin kipu Johanneksella kuitenkin oli siitä, mitä tuon myllyseikkailun jälkeen tapahtui. Klaus ei ollutkaan kiitollinen siitä, että tämä oli pelastanut hänet tukehtumiselta, joka varmastikin olisi seurannut välittömästi, jos köysi olisi jatkuvasti saanut kuristaa häntä palleasta ja estänyt siten hengittämisen. Vyötäröllä jonkin aikaa hallitseva kipu ei ollut mitään sen rinnalla, että hän ei ollutkaan saanut haluamaansa puutavaraa. Poliisi oli heti tiennyt kenelle mylly kuului, koska oli useamminkin joutunut käymään siellä rauhoittelemassa nuorisoporukoita. Nyt Klaus joutui jopa maksamaan korvauksia aiheutetusta vahingosta! Hän joutui maksamaan samalla muidenkin vahingontekoja, koska miten hän olisi voinut osoittaa ja rajata omat särkemisensä? Kaikki olisi mennyt aivan toisin, jos Johannes olisi suostunut tekemään siten kuin hän tahtoi ja sanoi! Johanneksen huutamisen syytä oli kaikki! Kysymyshän oli hänen liiketoimestansa, jonka Johannes oli pilannut!

Kuinka kauan Klaus todellakin olisi ollut valmis seisomaan Johanneksen harteilla omien itsekkäiden pyyteidensä johdosta? Hänen mielestänsä Johannes oli aivan liian hätäisesti ryhtynyt huutamaan apua, sillä olihan Jumalan varjelus niin ilmiselvästi ollut mukana, ja ennen tukehtumista oli alla seisoneen jalkojen alle ilmestynyt luja kallio. Klaus katsoi itsellensä ansioksi sen, että oli niin pitkään tallannut toista liejun sisään, sillä näinhän koko asia oli saanut hyvän lopun. Mutta nyt avunhuudot olivat hälyttäneet tuon miehen, joka radiopuhelimellaan oli kutsunut pelastusmiehet ja poliisit! Käsittikö tuo ajattelematon Johannes lainkaan, millaisen vahingon hän oli aiheuttanut Klausille ja tämän rakkaalle perheelle! Kukaan ei milloinkaan tulisi käyttämään noita lautoja, ja oli Johanneksen syy, että ne jäivät sinne mätänemään. Myllyn omistava mies oli jo niin vanha ja ilman perillisiä, että hänen kuoltuansa piankin kaikki menisi valtiolle tai jollekin hyväntekeväisyyslaitokselle.

Johannes ei voinut käsittää kaikkea tätä syyllisyyttä. Hän tiesi vain selkäänsä särkevän ja maineensa tulleen tahratuksi. Hän oli ollut osallisena hyvin epäilyttävässä puuhassa. Hän oli joutunut heti sairaalasta päästyänsä poliisimestarin kuulusteluun, ja oli kertonut koko asian juurta jaksain siten kuin se oli tapahtunut. Mitä muuta hän olisikaan voinut tehdä, sillä eihän tämä mies ollut mikään ääliö, joka ei olisi kaikesta osannut tehdä omat ja hyvin oikeatkin johtopäätöksensä. Häntä uskottiin, sillä ei milloinkaan häntä oltu saatu kiinni valheesta seurakunnan ulkopuolella (seurakunnassa häntä syytettiin jos mistäkin valheesta). Täysin unohtaen sen seikan, että oli itse sairaalassa tunnustanut rikoksensa, syytti Klaus erinäisissä keskusteluissa Johannesta veljen ilmiantamisesta, mikä ei ollut ensimmäinen kerta tämän elämässä. Olihan Thomas hiljattain saanut hänet näyttämään rikolliselta ja ilmiantajalta, vaikka kysymys oli jostakin täysin vastakkaisesta.

Johannes valvoi lukemattomia öitä. Hänet oli toinen ihminen kirjaimellisesti tallannut maan rakoon, pettävään mutaan; ei vain ruumiillisesti, vaan vielä enemmän henkisesti. Hänet oli viety jonnekin, minne hän ei itse olisi mennyt, ja oli joutunut kannattelemaan toista oman henkensä uhalla. Mutta nyt hän olikin syyllinen veljen mustelmiin ja ruhjeisiin sekä taloudellisiin menetyksiin. Kuinka saattoi joku kerskuen kehua veljillensä tämän mutaan painamisen olleen hänen puoleltansa vain jotakin hyvää, kun kerran toinen oli löytänyt kallion jalkojensa alle?

Tämä mutaan tallatuksi tuleminen oli sata- ja tuhatprosenttisesti kuva siitä, mitä Johanneksen elämässä oli tapahtunut yhtä kauan kuin hän oli ollut uskovainen. Ei ollut Klaus ainoa, joka oli häntä maahan tallannut. Kuinka usein olikaan Johanneksen auttamisyritys muuttunut tilanteeksi, jossa häntä syytettiin ja häväistiin, kun taas selässä keikkunut oli päässyt pälkähästä. Auttajasta oli tullut rikollinen, syyllisestä sankari ja marttyyri. Syyllisyys painoi Johanneksen selässä enemmän kuin yli satakiloinen Klaus rautakenkineen, jotka olivat piirtäneet jälkensä veljen selkään. Paljon rumempia arpia tekivät kaikki väärät syytökset ja häpäisyt.

Klaus olisi voinut puhdistaa Johanneksen maineen tämän tapauksen yhteydessä, mutta ei sanallakaan tämä maininnut asiasta mitään seurakuntalaisille. Mutta näinhän oli aina ollut. Johannes oli puhunut asiasta vain poliisimestarille tämän jo tiedettyä kaiken, ja oli siitä huolimatta ilmiantaja. Olivatko nämä uskovaiset näin pahoja, vaiko vain tyhmääkin tyhmempiä jossakin suhteessa?

Usein oli Johannes joutunut ajattelemaan sitä, kuinka vähän kukaan oli valmis sanomaan jotakin hänen hyväksensä. Mutta näin oli ollut aina, ja tulisi olemaan niin kauan kuin aikaa riittäisi. Jo aikoinaan Paavali oli joutunut toteamaan kaikkien syytösten ja hyökkäysten keskellä: "Aleksander, vaskiseppä, on tehnyt minulle paljon pahaa... ensi kertaa puolustautuessani ei kukaan tullut avukseni..." (2. Tim. 4: 14).

Pian olisi Herra kuitenkin tarttuva asioihin. Tämä oli vain väliaikaista, ja pian olisi todellisen seurakunnan keskuudessa nähtävissä Jumalan väkevä käsivarsi. "Mutta Herra auttoi minua ja vahvisti minua, että sanan julistaminen minun kauttani tulisi täydelleen suoritetuksi, ja kaikki pakanat sen kuulisivat; ja minä pelastuin jalopeuran kidasta. Ja Herra on vapahtava minut kaikesta ilkivallasta ja pelastava minut taivaalliseen valtakuntaansa; hänelle kunnia aina ja iankaikkisesti! Amen!" (2. Tim. 4: 17- 18).

Merkit taivaalla

"Niin Hän sanoi: 'Katsokaa, ettei teitä eksytetä. Sillä monta tulee minun nimessäni sanoen: 'Minä olen se, ja 'Aika on lähellä'. MUTTA ÄLKÄÄ MENKÖ HEIDÄN PERÄSSÄÄN. Ja kun kuulette sotien ja kapinain melskettä, älkää peljästykö. Sillä näitten täytyy ensin tapahtua, mutta LOPPU EI TULE VIELÄ HETI."

Sitten hän sanoi heille: 'Kansa nousee kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan, ja tulee suuria maanjäristyksiä, tulee ruttoa ja nälänhätää monin paikoin, JA TAIVAALLA ON OLEVA PELJÄTTÄVIÄ NÄKYJÄ JA SUURIA MERKKEJÄ.

Ja on oleva merkit auringossa ja kuussa ja tähdissä, ja ahdistus kansoilla maan päällä ja epätoivo, kun meri ja aallot pauhaavat. Ja ihmiset menehtyvät peljätessään ja odottaessaan sitä, mikä maanpiiriä kohtaa; sillä taivaitten voimat järkkyvät." (Luuk. 21).

"Näin sanoo Herra: 'Älkää totutelko itseänne pakanain menoon ÄLKÄÄKÄ KAUHISTUKO TAIVAAN MERKKEJÄ, SILLÄ PAKANAT NIITÄ KAUHISTUVAT" (Jer. 10: 2).

Niin kuin usein ennenkin istui Johannes jonkin matkan päässä kotoaan vuorenharjanteella ja tähyili vastakkaisten vuorten rinteille ja taivaalle. Alhaalla laaksossa kaikki jatkoi tavanomaista menoaan. Kalastajien veneet keinuivat kevyesti järven aalloilla näiden pyydystäessä forelleja. Maatalojen pihoilla suoritettiin jokapäiväisiä askareita, ja pelloilla niitettiin heinää talven varalle varastoitavaksi. Itse kylältä kantautui vaimenneena autojen hurina, ja ajoittain voitiin kuulla katolisen kirkon kellojen kumina. Kaikki oli niin kuin oli ollut aina ennenkin. Oliko loppujen lopuksi mikään muuttunut? Maisema oli sama kuin aina ennenkin, joskin lisää rakennuksia oli noussut kylän laitamille ja siten asujaimisto oli laajentunut lähes kaksinkertaiseksi siihen nähden, mitä oli ollut noin viisitoista- kaksikymmentä vuotta sitten.

Usein ennenkin oli Johannes seurannut suihkukoneiden vanoja taivaalla. Edistystä oli tapahtunut tavattomasti hänen lyhyenä elinaikanansa. Oli suorastaan siirrytty hevoskärryistä avaruusluotaimiin ja -sukkuloihin. Oli jo kauan siitä kun ihminen ensimmäisen kerran oli astunut kuun kamaralle, vaikka monet hurskaat olivatkin naureskellen Herran nimessä vakuuttaneet jopa kokousyleisölle, ettei ihminen milloinkaan ole kuuhun pääsevä. Herra olisi pitävä siitä huolen. Kun sitten televisiosta voitiin seurata, kuinka ihminen pienen painovoiman ansiosta aivan kuin lennähteli kuun pinnalla, voitiin havaita hämillistä rykimistä ja vaikenemista. Tuo paholaisen vehje välitti kuvia, joihin hurskaat sielut eivät olleet valmistautuneet. Milloinkaan muulloin eivät nämä jumalan valitut tuota kirottua laitetta olisi töllöttäneet, mutta nyt jumalallinen kutsumus suorastaan pakotti seuraamaan tätä ihmisen mieletöntä yritystä. Hetkenä minä hyvänsä saatettiin nyt nähdä Jumalan voiman tuhoavan nuo järjettömät olennot, jotka uhmasivat luonnon lakeja!

Ihminen palasi kuusta ehjänä ja kokonaisena, eikä kukaan rohjennut puhua asiasta sen enempää, saati sitten pyytää anteeksi näin sanoo Herraansa, joka ei ollutkaan näin sanoo Herra, vaan näin sanoo Klaus, tai näin sanoo Thomas Gruender.

Ihmisen synti kasvoi ja jumalattomuus pääsi yhä enemmän valtaan. Kaikenlaiset profetiat seurasivat toisiaan, ja aivan yhtä monta kertaa kuin niitä tuli, yhtä monta kertaa ne jäivät toteutumatta. Eivät jyllänneet vihollisen armeijat rajan ylitse ja tuoneet tuomiota ylpeän kansan ylle. Oli siis vielä tuhansia ja kymmeniä tuhansia esirukoilijoita ja katuvia, jotka profetian vaatimusten mukaisesti löytyivät Herran edestä, ja siten tuomio ei vielä tullutkaan! Tuskin kukaan uskovaisista, muutamia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, tuli ajatelleeksi sitä, että asia oli suorastaan järjen vastainen ja mahdoton. Noiden prosenttien ja lukujen mukaisesti noin kolmanneksen koko Hopeajärven kylän asukkaistakin olisi tullut olla suorastaan aitoja uskovaisia, ja sehän ei mitenkään voinut pitää paikkaansa! Ei oltu tehty parannusta, ei oltu paastottu Herran edessä, vaan jokapäiväinen elämä oli jatkunut sellaisena kuin aina ennenkin.

Uskonnollinen elämä jatkui luonnollista kulkuaan, ja hengellisillä asioilla tehtiin liiketoimintaa niin kuin aina ennenkin. Mutta viime vuosien aikana oli tarkkaavaisen tutkistelijan silmissä tapahtunut todellakin jotakin aivan erikoista. Osaltaan kaikki näytti jatkavan tavanomaista kulkuaan, mutta toisaalta, riippumatta fanaattisista kannanotoista, voitiin havaita muutoksia, joita ei ennen olisi osattu ajatellakaan.

Jälleen kerran matkustajakoneen vana oli nähtävissä taivaalla. Itse konetta tuskin näki tämän kiiltävän rungon heijastaessa taivaan sineä, mutta valkoinen, pettävän puhtaalta ja kiehtovalta näyttävä pakokaasuvana eteni kuin näkymättömän käden piirtämänä. Joka kerta nähdessänsä tämän ilmiön taivaalla, oli se Johannekselle eräänlainen merkki; tietynlainen pelonsekainen tunne valtasi mielen. Tämä ei vielä ollut pahinta, mutta kun harjoittelevat armeijan koneet melkein puidenlatvoja hipoen pyyhkäisivät laakson halki, oli jyly sellainen, että olisi voinut kuvitella tuomiopäivän koittaneen. Vielä pitkään soivat korvat tuon kauhistuttavan metelin jälkeenkin, ja todellakaan ei ollut vaikea kuvitella sitä, millaista kerran olisi oleva maan päällä Jumalan tuomioiden langetessa kaiken vääryyden ylle.

Aurinko ei enää ollut paljonkaan nähtävissä kaukaisten vuorenhuippujen takaa, mutta oli jotakin erikoista sen loisteessa. Johannes olisi vaikka voinut vannoa, ettei aikaisempina vuosina ollut milloinkaan ollut sellaisia auringonlaskuja! Toisinaan oli kuin valtavat mustat savukimpaleet, paksuna ja kovana kuin kivi, olisivat vyöryneet taivaankantta pitkin. Oliko Jumala jo nyt valmis syöksemään synkeyden murskaavat, palavat voimat maan päälle? Toisinaan taas taivaanranta ikään kuin paloi Rooman paloa, ei, vaan jotakin paljon kauhistuttavampaa, maailman paloa. Näytti todellakin siltä, kuin koko läntinen maailma olisi ollut tulessa!

Johannes ei voinut olla ajattelematta kaikkea sitä, mitä Jumalan Sana puhui ihmiskunnan viimeisistä hetkistä. Kuinka kauhistuttavaa kaikki tulisikaan olemaan! Eikä siihen itse asiassa voinut olla pitkää aikaa. Niin kuin aina ennenkin ihmiskunnan historian aikana, olivat kaikenlaiset hurmahenget ja väärät profeetat astuneet esiin, ja aikansa jossakin määrin kauhistuttaneet asujaimistoa. Mutta kun mitään ei ollutkaan tapahtunut määräaikana, huokasivat iltarukouksensa pidentäneet helpotuksesta ja nukahtivat ilman suurempia omantunnon tuskia. Hurskaat mielet ajattelivat palvelleensa Jumalaa ja herätelleensä kansan omiatuntoja ja sieluja, mutta eivät käsittäneet toimineensa suorastaan sielunvihollisen apumiehinä! Todellisuudessa herättämisen sijasta nämä väärät opettajat olivat tuudittaneet pienen havahtumisen jälkeen ihmiset vieläkin syvempään välinpitämättömyyden uneen ja sulkeneet näiden korvat ja silmät tulevilta Jumalan lähettämiltä sanansaattajilta. Ihmiset olisivat aidon julistajan saapuessa kohauttava olkapäitään ja toteava, että tässä on jälleen yksi niistä hurmoslaisista, jotka eivät mitään mistään tiedä. On toteutuva kirjaimellisesti se, mistä meille kerrotaan Raamatussa, kuinka eksyttäjät saivat mukaansa ihmisjoukkoja ja saattoivat nämä häpeään ja turmioon.

Kaikkeen aikaisempaan julistukseen ja fanaattiseen asennoitumiseen oli niin totuttu, ettei monikaan seurakuntalaisista todellisuudessa pannut tarpeellista huomiotansa ajan merkkeihin. Niin kuin kaikessa muussakin hengellisessä elämässä, suhtauduttiin kaikkeen ylimalkaisesti, ja niinpä ajan merkit olivat vain ajan merkkejä, eikä juuri enempää. Mitä nämä ajan merkit tarkemmin sanottuna olivat, sitä ei juuri kukaan jaksanut edes ajatella. Pääasia oli, että tiedettiin elettävän ihmiskunnan historian loppuhetkissä, sillä olihan jo Yhdysvaltain presidentti todennut puheessansa, että tämä sukupolvi on ensimmäinen, joka tietää olevansa viimeinen.

Yleisesti oli tietoisuudessa, että muutaman vuosikymmenen aikana olisi maan päällä oleva liian paljon ihmisiä, jotta normaali elämä voisi jatkua. Tämä tiedostettiin, mutta kukaan ei rohjennut ajatella asiaa niin pitkälle, että olisi väistämätön katastrofi edessä, koska tarkkojen laskelmien mukaan nykyiset voima- ja ravintovarat riittäisivät suunnilleen puolelle nykyisestä väestöstä, saati sitten vuoteen 2040 mennessä kaksinkertaistuvalle väkimäärälle. Pienessä hetkessä olisi oleva totta se, mitä ihmiskunnan historian alussa sanottiin: "Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja TÄYTTÄKÄÄ MAA" (1. Moos. 1: 28).

Ihminen siis oli toteuttava hetkessä sen, mitä Luoja alussa, vuosituhansia sitten oli sanonut. Milloinkaan aikaisemmin ei tämä maa ollut kantanut sellaista ihmismäärää päällänsä, eikä siten syntikään ollut saavuttanut sellaista mittaa kuin tässä ajassa. Millainen määrä Jumalasta vieraantuneita, välinpitämättömiä ihmisiä, jotka mielessänsä ja olemuksellansa palvelivat muita jumalia, pimeyden henkivaltoja!

Kalastajat menivät päivittäin järvelle niin kuin ennenkin, mutta tulivat päivä päivältä yhä pienemmän saaliin kanssa rantaan. Kalojen väheneminen oli tietenkin pantu merkille jo vuosia sitten, mutta niin kuin ihminen on, hän omassa tilassaan tottuu jokapäiväisyyteen, eikä hetken kuluttua huomaa muutosta enää ollenkaan, koska kahden tai muutaman päivän välinen ero on niin pieni. Johannes ei voinut olla huokaamatta raskaasti. Tässä oli juuri se eksyttävin asia seurakunnassakin. Tottumus, puuduttava jokapäiväisyys, väärä luottamus kaiken jatkuvuuteen ja kestävyyteen, säilyvyyteen. Inhimillinen silmä ja korva olivat saaneet vallata niin suuresti tilaa hengellisiltä aisteilta.

Jokaisella oli tavaton kiire. Aivan niin kuin uudemmat autot kiitivät entisiä nopeammin, samoin tämän ajan rytmi oli kuin kaleerilaivan tavallisesta rytminlyöjän rauhallisesta matkatemposta muuttunut rynnäkköhyökkäyksen sydäntä ja keuhkoja raastavaksi, keskeytymättömäksi repimiseksi. Elämän pulssi löi kiivaasti, mutta ei hengelliseksi hyväksi, vaan kuolemaksi. Niin monet tarjolla olevat asiat täyttivät ihmisten elämän, ettei näillä ollut aikaa ajatella iankaikkista parastaan.