Minun laitumeni lampaat

Osa 1-2

Pysyköön veljellinen rakkaus
Minun laitumeni lampaat
Taivaalliset piirustukset
Luulevaisuus, pahempi kuin syöpä
"Sillä ihmiset ovat..."
Kirje Otolta
Epilogi - Jälkikirjoitus edelliseen

Pysyköön veljellinen rakkaus

Otto oli yksi Jumalan kärsivistä lampaista, kovien koettelemusten mies. Ei ollut siis ihme, että Johannes ja Otto ystävystyivät päivä päivältä yhä enemmän.

Nämä kaksi kohtasivat melko usein, vaikka kummankin asuinpaikan välillä oli useamman tunnin ajomatka. Alussa vierailut olivat olleet melko pidättyväisiä, sillä molemmat olivat joutuneet niin usein petetyiksi ystävyyssuhteissansa. Luottamus oli palkittu takanapäin puhumisella ja rippisalaisuuksien julkistamisella. Täytyi todellakin olla niin, että elettiin jo aivan viimeisiä aikoja ennen Herran Jeesuksen tulemusta, sillä ihmiset vastasivat sitä kuvausta, mikä on tallennettuna 2. Tim. 3: "Mutta tiedä se, että viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja. Sillä ihmiset ovat silloin itserakkaita, rahanahneita, kerskailijoita, ylpeitä, herjaajia, vanhemmilleen tottelemattomia, kiittämättömiä, epähurskaita, rakkaudettomia, epäsopuisia, panettelijoita, hillittömiä, raakoja, hyvän vihamiehiä, pettureita..."

Otto oli joutunut kokemaan monet näistä piirteistä viimeisten vuosien aikana. Suurin pettymys ja käsittämätön asia hänelle oli se, että nämä piirteet olivat joissakin hänen seurakuntatuttavissansa. "...heissä on jumalisuuden ulkokuori, mutta he kieltävät sen voiman. Senkaltaisia karta."

Hän oli suurissa vaikeuksissa niin kotona kuin työnsäkin puolesta. Vaimo oli mukana seurakunnan toiminnassa, mutta näytti ainakin Oton kertoman mukaan siltä, ettei tämä tarkoittanut aivan täyttä totta uskonelämässänsä. Otto oli hyvin herkkä ihminen, joidenkin mielestä melkein naisellisen pehmeä, herkästi mielensä pahoittava. Vaimo, Erika, puolestansa oli luonteeltansa aivan vastakkaista - ainakin suhteessansa Ottoon.

Ei siis ollut ihme, että masentunut mies iltakaudet käyskenteli lähiseudun puistoissa ja katseli kaihoisasti ohitse virtaavan vuolaan joen pintaa. Ajoittain pinta oli hohtavan kirkas ilta-auringon loisteessa, mutta öisin taas synkeän musta ja masentava, etenkin kun alajuoksulla laskettiin padosta vettä runsaammin. Silloin vesi virtasi entistäkin nopeammin ja uhkaavammin. Ei, sitä hän ei tunnustanut, mutta jokin hänessä olisi mielellänsä pudottautunut tuon virran vietäväksi.

Tällaisissa tunnelmissa hän oli vieraillut eräässä lähiseudun uskovaisten yhteisössä ja tavannut pistäväsilmäisen saarnamiehen, joka ehdottomuudessansa kiehtoi Oton mieltä. Ehkä tässä olisi veli, joka voisi auttaa häntä ahdistuksissansa, tuoda jonkun neuvon Herralta.

Saarnamies oli kuunnellut hartaasti ja antaumuksella ja päätänsä puistellen tai nyökytellen. Masentunut mies koki helpotusta ajatellessansa toisen ymmärtävän hänen pulmiansa. Aina väliin vilkaisivat tummat silmät häntä läpitunkevasti, ja huulilta kuului: "Ai, kerro lisää. Kerro tarkemmin." Ja Otto kertoi.

Oli jo aamuyö kun rukoiltiin, ja väsynyt matkaaja riensi kotiin noustaksensa muutaman tunnin kuluttua koettelevaan työhönsä. Miksi olikaan Herra sallinut hänen tehdä sellaisen erehdyksen, että oli suostunut perustamaan leipomon!

Otto oli laiska leipuri yleisen mittakaavan mukaan. Hän ei ollut täysin terve, ja jauhot aiheuttivat nykyään ilkeätä kurkunärsytystä. Milloin olisi hänellä jauhoallergia ja lopulta pölykeuhkot?

Mieli oli kuitenkin tulevina päivinä helpottuneempi kuin tavallisesti, sillä olihan hän saanut purkaa sydäntänsä. Jokin kuitenkin askarrutti häntä tässä saarnamiehessä. Oliko se vain tämän selvästi havaittava fanaattisuus ja kiihkomieli joissakin asioissa, vai oliko se epäilys tämän luotettavuudesta? Sellaisia asioita hän oli puhunut Erikasta ja heidän elämästänsä, että jos ne vuotaisivat julkisuuteen, olisi se hänen loppunsa!

Erika ei pitänyt lainkaan miehensä ammatinvalinnasta, niin kuin ei monen muunkaan veljen vaimot. Seurakunnan kokouksissa tämä kuitenkin riippui jatkuvasti kiinni miehensä käsivarressa ja hymyili kaikille. Kaikille! Toivotti Jumalan rauhaa ja siunausta ja puhui kauniita asioita niin Otosta kuin tämän työstäkin. Tällaista vaimoa arvostettiin seurakunnassa, ja hiukan moitittiin miestä, joka leipomon omistajana ja leipurina nukkui monta tuntia pitempään kuin muut alan ammattilaiset. Leipä tosin oli hyvää, ja olihan se tavallaan etu, kun myöhemminkin päivästä oli saatavissa tuoretta leipää. Eiväthän kaikki tarvinneet sämpylöitänsä aamukahdeksalta!

Mikä Oton sai epätoivon partaalle oli eräs piirre (voi, itse asiassa näitä piirteitä oli niin monta, niin monta!) Erikassa. Se liittyi juuri näihin vierailuihin seurakunnassa. Miksi Erikan täytyi olla niin näkyvästi ihastunut mieheensä, kuin julistaaksensa jokaiselle kohtaamallensa: meillä menee hyvin, minä olen erinomainen vaimo tälle nahjukselle! Eikö olisi ollut parempi, että hän olisi vain ollut, sanonut päivää tai Jumalan siunausta kaikille eteen tuleville, eikä olisi niin lujasti pitänyt kiinni toisen hihasta? Miten joku voi olla niin ulkokultainen? Ei, ei Erika ollut ainoa, sen hän tiesi.

Kaikki tämä johtui samasta asiasta kuin miten oli laita Johanneksenkin seurakunnassa. Pelkkä ajatuskin siitä, että jonkun seurakuntalaisen avioliitossa olisi vaikeuksia, oli kauhistuttava ajatus. Saarnaajat julistivat ikuista yhteyttä ja liiton peruuttamattomuutta, samalla hymyillen loistavin kasvoin kohti etupenkissä istuvia vaimojansa. Niin, siellä istui ihana vaimo, suloisin otus maan päällä, jonka kanssa ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia, ei ajatustakaan mistään kauhistuttavasta avioerosta. Ei, he olisivat elävä elämänsä loppuun asti onnellisina ja täydellisessä harmoniassa! Näinkö nämä saarnamiehet ajattelivat saarnansa lomassa? Ei, vaan kaiken tämän he moneen kertaan vuodessa kuuluttivat kesken saarnaansa kaikelle kansalle!

Mutta Otto tiesi paremmin, ja häntä melkein oksetti. Kyllä hän tiesi, kuinka viimekuisella kevätretkellä Ilse, seurakunnan saarnaajan vaimo, oli suutahtanut siinä määrin, että oli paiskonut joen rannalla kaikki heidän retkivarusteensa ja eväänsä koreineen päivineen virtaaviin kuohuihin, ja mitä kukaan ei saisi tietää, miehensä kaiken perään. Tästä vannotettiin lapsiakin vaikenemaan viikon arestin uhalla.

Kaikkein kauheinta ja pilkkaavinta, mitä vaimo parka pitkään sai katua ja pyydellä anteeksi hurskaalta mieheltänsä oli se, että tämän päähän oli kolahtanut jokin kova heti hänen päästessänsä pinnalle. Ei, se ei voinut olla totta, hänen vaimonsa oli tehnyt melkein kuoleman synnin!

Kotimatkalla ei puhuttu halaistua sanaa, ja lapset istuivat takapenkillä seuraten nenä kiinni sivulasissa ohitse vilistäviä maisemia. Kyllä hän oli ollut oikeassa! Autoa suu yhtenä viivana ajavalla Ilsellä ei ollut vihkisormusta sormessansa!

Kotona jatkui molemminpuolinen murjotus, mutta aina jonkun ihmisen läsnäollessa hymyiltiin mitä suloisimmin, ja vaikka juuri olisi oltu melkein tukkanuottasilla, siveli Ilsen käsi miehensä hartiaa ja niskahiuksia. Mutta heti kun kukaan ei ollut näkemässä, jatkui kiivas ilmapiiri. Tämä oli juuri se, mikä oli Otolle lähes sietämätöntä. Hän tiesi kaikesta tästä, sillä Ilse oli puhunut Erikan kanssa luottamuksellisesti näistä asioista, ja Erika oli puhunut luottamuksellisesti Oton kanssa.

Erika oli paheksunut suuresti Ilsen miehen asennetta. Tämä oli omalla käytöksellään provosoinut vaimonsa sellaiseen vimmaan! Mutta ei hän myöskään voinut sietää Ilsen tapaa esiintyä niin hellänä, vaikka tunteet olivat aivan jotakin muuta. Ei, Erika ei olisi osannut olla niin ulkokultainen! Kaikkea tätä kuunnellessansa Otto ei ollut pysyä nahoissansa.

Erika oli kurkkuansa myöten täynnä Oton leipomoa, ja sen Otto sai jatkuvasti tuntea nahoissansa. Yksin hän ahersi päiväkaudet yrityksessänsä, eikä Erika juuri työntänyt nenäänsä sen paremmin leipomon kuin myymälänkään puolelle. Toisaalta oli vaimolla oma työnsä, joka vaati tämän voimavaroista melkoisen osan. Tämä järjestely oli pitkäaikaisen kissanhännänvedon lopputulos ja yhteinen päätös, vaikka ei se todellisuudessa tuntunut hyvältä yksinäisestä miehestä. Pelkäsikö vaimo, että jos hän tulisi katsomaan miestänsä tämän työpaikalle, tämä odottaisi hänen auttavan?

Erika ei siis pikkusormellaankaan auttanut miestänsä, mutta piti sitäkin suuriäänisempiä esitelmiä siitä kurjuudesta, minkä miehen työ perheelle aiheutti. Otto kuunteli korvat punaisena tietäen, että oli parasta vain kuunnella, sillä vuosikausien kokemus oli opettanut hänelle, että näin hän pääsi kaikkein vähimmällä. Kaiken tämän keskellä tuntui käsittämättömältä, että heidän kohdallansa oli kysymys uskovaisesta perheestä. Mutta ei, uskovaisuus ei auttanut näissä asioissa, vaikka Otto kuinka oli sydänvertansa vuodattanut öisissä rukoushetkissä. Oliko tämä hänen ristinsä, hänen saatanan enkelinsä, joka häntä kuolemaan asti olisi rusikoiva? Ei, ei hän tarkoittanut Erikaa, vaan näitä asioita!

Erikan vanhemmat olivat vierailleet heidän luonansa useaankin otteeseen, ja Otto oli todella hämmästynyt näiden vierailujen yhteydessä. Elämä oli täynnä käsittämättömiä asioita! Leipomon ovi kolahti joka aamu niin kauan kuin vanhemmat olivat heillä, ja Erika tuli esiliina edessänsä, huivi päässänsä, päättäväinen ilme kasvoillansa, ja alkoi pyöritellä sämpylöitä. Ensimmäisellä kertaa Otto oli kuin ei olisi ollut herännytkään vielä. Tämä ei voinut olla totta! Mutta kyllä se oli totta, sillä vaimo väänsi kasvot hikeä valuen taikinaa, välillä pyyhkäisten jauhoisilla käsillä pisaroita otsaltansa.

Totta oli, että kerrankin oli Otolla reipas apulainen, niin että kaikki oli ainakin tuntia aikaisemmin valmiina myymälän puolelle kiikutettavaksi. "Näin meillä ahkeroidaan jatkuvasti", huokaisi väsyneesti hymyilevä lapsi äidillensä ja isällensä näiden tullessa katsomaan leipomoa. Otto oli tilassa, jota eivät sanat riitä kuvailemaan. Hän sai kätensä pysymään rauhallisina ja kasvonsa ilmeettöminä sisällä riehuvista tunteista huolimatta, ja väsyneen vaimon poistuessa säälivien vanhempiensa yhdessä keittämälle aamukahville, oli miesraukka revetä liitoksistansa.

Ei, ei ja ei! Otto ei voinut käsittää tätä! Oliko se ulkokultaisuutta, oliko se tyhmyyttä, oliko se ilkeyttä? Mitä se oli? Eikä vain Erika ollut näin; samanlainen oli Ilse, samanlainen oli varmastikin joka kolmas, jollei joka toinen, ellei sitten kolme neljästä seurakunnan naisesta. Otto-paran hermot joutuivat sellaiselle koetukselle, että hänet määrättiin eräässä vaiheessa useamman kuukauden hermolomalle.

Otto oli aina tarkoittanut totta uskovaisuudellansa. Hän oli iloiten vastaanottanut julistuksen, joka oli vienyt hänet yhä vain syvemmälle hengellisiin asioihin. Hän uskoi koko sydämestänsä, että Jumala oli tässä viimeisessä ajassa lähettänyt palvelijansa, joka oli osoittanut seurakunnalle kaikki ne kätketyt ja laiminlyödyt totuudet, jotka nyt olivat tarpeen Herran tulemukseen valmistautumiseen. Hänen edesmennyt äitinsä oli opettanut hänet rehellisyyteen, eikä hänen mieleensä ollut milloinkaan tullut ajatus jonkun pettämisestä tai sellaisen ottamisesta, mikä ei hänelle kuulunut.

Pettymys oli ollut suuri hänen elämässänsä, kun hänelle oli alkanut selvitä seurakunnan tila. Voiko todellakin olla totta kaikki se, mitä hän lähes päivittäin näki ja koki kohdatessansa näitä ihmisiä? Hänellä oli melko laaja asiakaspiiri ottaen huomioon liiketoiminnan koon. Hän iloitsi työstänsä, nautti tavatessansa päivittäin niin erilaisia ihmisiä, jotka kuitenkin jatkuvasti jaksoivat hymyillä hänelle lähtiessänsä. Nämä ihmiset pitivät hänen sämpylöistänsä ja leivistänsä, kehuivat säätä ja leipästen kuoren rapeutta. Otto tunsi tekevänsä jotakin hyödyllistä.

Mutta oli myöskin sellaisia asiakkaita, jotka eivät selvästikään arvostaneet hänen työtänsä; eivät ainakaan ilmeistänsä päätellen. Ja aina välillä nämä ihmiset toivat julki ajatuksensa siitä, että laatu voisi olla vieläkin parempi, mausteita voisi muuttaa niin ja näin. Nämä ihmiset eivät juuri hymyilleet, eivät sanoneet tervehdykseksi tai jäähyväisiksi liikoja sanoja. Nämä ihmiset saivat Oton tuntemaan itsensä jossakin määrin laiskaksi, epäkelvoksi; niin, nämä ihmiset saivat hänet tuntemaan melkoista alemmuudentunnetta. Rehellisesti sanoen Otto olisi toivonut, että nämä ihmiset olisivat ostaneet purtavansa muualta; hän aina sisäisesti vavahti ja koki hymynsä muuttuvan väkinäiseksi näiden astuessa liikkeeseen. Nämä ihmiset olivat hänen seurakuntalaisiansa!

Sinä syksynä Otto oli ollut valmis hyppäämään kävelysillalta voimakkaana kuohuviin joen pyörteisiin. Tuo pistäväsilmäinen, ankaramielinen saarnaaja, Hartmut Steinherz nimeltään, oli tullut hänen liikkeeseensä ja nähnyt että tällä oli myynnissä alkoholijuomia. Tämä oli aivan luonnollista tässä osassa maailmaa, ja voidaksensa edes jotenkin säilyttää kannattavuuden ja asiakkaansa, oli tämä ollut pakotettu, joskin vastentahtoisesti, ottamaan nämäkin tuotteet valikoimiinsa nimenomaan asiakkaiden vaatimuksesta. Lähiseudulla asui paljon eläkeläisiä paapparaisia, jotka eivät halunneet lähteä lähes kilometrin päässä olevasta liikkeestä hakemaan oluttansa tai muita juomiansa.

Tämä oli ollut sellainen järkytys tuolle pistäväsilmäiselle kiivailijalle, että Otto oli pelännyt tosissansa. Hän oli vakavissaan ajatellut, että noista silmistä voisi syöksyä tuli hetkenä minä tahansa ja kuluttaa hänet leipomoinensa. Hartmut oli uskonkiivaudessansa melkein kironnut leipurin ja vannonut pysyvänsä iäksi pois tästä paheiden pesästä. Seuraavana päivänä oli jokaisen seurakuntalaisen postilaatikkoon kannettu kirje, jossa kerrottiin kaikki Oton rippiyönänsä kertomat asiat. Ei toki sellaisina, kuin tämä oli ne puhunut, vaan sen mukaisesti, kuin Hartmutin kiihkohurskas sydän oli kaiken mieltänyt.

Erika oli kauhuissaan ja sätti kelvotonta miestänsä. Vai oli tämä suunnitellut avioeroa ja jonkun toisen ottamista! Tästä lähtien Otto oli nukkuva toimistonsa sängyssä pitkän aikaa, ellei sitten lopullisesti!

Otto vaati selitystä tämän saarnamiehen teolle; miten saattoi sielunhoitaja julkistaa kaikki rippisalaisuudet? Mutta ei tällä saarnamiehellä ollut mitään selitettävää, sillä olihan Otto pettänyt häntä niin raa'asti! Hän oli pitänyt Ottoa uskovaisena, mutta liikkeessä käynti oli avannut hänen silmänsä näkemään, mitä tämä todella oli. Mikään ei estänyt julkistamasta tällaisen ulkokultaisen elämää ja salaisuuksia! Vielä Oton sulkiessa tämän jumalisen miehen kodin oven, kuului tämän kiivas tuomionjulistus eteisen avonaisesta ikkunasta.

Kaikki tämä oli uskomatonta ja käsittämätöntä sellaisen mielestä, joka tarkoitti täyttä totta uskonelämässänsä. Niinpä Otollekin kesti todella pitkän aikaa mieltää tämä asia ja asettaa kaikki oikeisiin lokeroihinsa aivoissansa ja sydämessänsä. Sana oli varoittanut ulkokultaisista ihmisistä, mutta hän ei ollut käsittänyt tämän varoituksen käytännön merkitystä.

Tämä Hartmut oli ollut hyvin suuressa määrin kaikkein hurskain ja jumalisin mies koko lähimaakuntien seurakuntalaisista, ja oli saarnannut syntiä vastaan kaikkialla, minne olikin mennyt. Hän oli korostanut täydellisen antaumuksen ja puhdistautumisen merkitystä, ja määrätynlaisesta fanaattisesta asenteestansa huolimatta saavuttanut suurta luottamusta näissä seurakunnissa. Ei hän ollut missään suhteessa kieltänyt jumalisuuden voimaa, päinvastoin! Mutta nyt Otto ei voinut olla näkemättä, miksi Jumalan Sana puhui eksytyksistä, jotka jos mahdollista, saisivat todelliset valitutkin menemään harhaan.

Tämä jumalisuuden kieltäminen ei tapahtunutkaan siten, kuin hän oli luullut. Julistus oli mitä täydellisintä, hurskainta, vakuuttavinta; sielunhoidollinen keskustelu oli tuonut pitkäaikaista lievitystä ja helpotusta masentuneelle matkamiehelle. Mutta tähän juuri kätkeytyikin suurin eksytys ja valhe. Herra Jeesus varoitti omiansa: "Kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka tulevat teidän luoksenne lammastenvaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevaisia susia. Heidän hedelmistään te tunnette heidät!" (Matt. 7: 15- 16). Kuinka selvästi hän nyt näkikään, ettei ulkonaisesti hurskas käytös ja palava julistus olleetkaan se hedelmä, mistä Herra oli puhunut, vaan heidän toimintansa tulos!

Herramme aikaiset fariseukset ja kirjanoppineet edustivat senaikaista hengellistä ylimystöä, ja heidän olisi olettanut tunnistavan Herramme palvelustehtävän ja toimivan jumalallisen ohjelman mukaisesti. Mutta ei, heidän käsityksensä ei ollut hengellinen, vaan ihmismielen mukainen, ulkonaisesti jumalisuuden viimeisimpäänkin piirteeseen takertuva, mutta kuitenkin sydänten Tuntija näki jotakin aivan muuta.

Kaikkina aikoina oli ollut näitä vääräsydämisiä, jotka lammasten vaatteissa lähestyivät erikoisesti ahdistuksissa olevia toisten seurakuntien jäseniä luvaten apuansa. Mutta heidän motiivinsa eivät olleet oikeat ja Jumalan Valtakunnan kokonaisuutta ja yhtenäisyyttä palvelevat. "Minä tiedän, että minun lähtöni jälkeen teidän keskuuteenne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä, ja teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka väärää puhetta puhuvat, VETÄÄKSENSÄ OPETUSLAPSET MUKAANSA" (Apt. 20: 29- 30).

Tämä nyt niin kovasydämiseksi osoittautunut saarnamies oli kiertänyt vuosien ajan kaikkia seurakuntia etsien itsellensä kannattajia; ei, tämä ilmaisu ei tuonut oikein julki hänen tarkoitusperiänsä. Keskusteluissansa Johanneksen kanssa he olivat tulleet siihen johtopäätökseen, että oli kysymys enemmänkin siitä, mitä sanotaan: "Mutta voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te kierrätte meret ja manteret tehdäksenne yhden käännynnäisen; ja kun joku on siksi tullut, niin teette hänestä helvetin lapsen, kahta vertaa pahemman, kuin te itse olette!" (Matt. 23: 15).

Kummallakin veljellä oli kokemuksia tästä saarnamiehestä, ja kumpaankin tämä oli pettynyt. Otto oli tuntunut erityisen otolliselta taivutettavaksi hänen ajatuskantoihinsa. Suuret vaikeudet olivat murtaneet tietynlaista vastustuskykyä ja avanneet ovia auttamiseen pyrkiville vaikutteille. Tässä oli juuri yksi saatanallisimmista asioista hengellisellä rintamalla! Liian monella auttajalla oli väärät motiivit! Auttaminen ei ollut todellista auttamista, vaan keino yksinäisten opetuslasten vetämiseksi mukaan omien äärimmäisyyksiin menevien näkemysten jumaloimiseen! Kaikki tällainen ulkonaisesti jumalinen toiminta todellisuudessa vain särki jumalanlasten yhteyttä ja palveli itsekkäitä motiiveja. Ei ihme, että ulkopuolinen maailma tämän kokiessaan ja nähdessään piti uskovaisuutta uhkana itsellensä!

Otosta tuntui koko ajatus pahalta, mutta katsellessansa eräänä kuutamoyönä kävelysillan kaiteeseen nojaten uhkaavina kiitäviä vesimassoja, ei hän voinut mitään sille, että hänen oli hyväksyttävä se. Hän oli uskonut ja luottanut tämän veljen nimellä kulkevan tahtovan hänen parastansa. Hän oli pitänyt tätä veljenänsä, ystävänänsä, koska tämä vielä oli antanut ymmärtää, että ystävä ei salaa toiseltansa mitään. Nyt kuitenkin tämä ystävä oli valvonut koko yön myymälässä käymisensä jälkeen ja pannut paperille vääristeltynä kaiken hänen puhumansa. Mikä vaiva hänellä olikaan ollut, saati sitten ajatellen hänen kiirettänsä saadaksensa sepustuksensa heti aamuksi jokaisen seurakuntalaisen postilaatikkoon. Tätäkö varten hän oli menneinä vuosina kerännyt kaikkien osoitteet? Nyt Otto seisoi yöllä virtaavien kuohujen yllä miettien elämänsä lopettamista. Kiljuva jalopeura oli nielemäisillänsä hänet, mutta miksi sillä kosken kuohuissa oli ikään kuin Hartmutin kasvot?

Tuo ajatus ei jättänyt häntä rauhaan. Herra Jeesus oli joutunut toteamaan aikansa uskonnollisille johtajille: "Mutta nyt te tavoittelette minua tappaaksenne, miestä, joka on puhunut teille totuuden, jonka hän on kuullut Jumalalta!" Hän ei ollut varsinaisesti saarnamies, vaikka olikin aina tilaisuuden tullen avannut suunsa kertoaksensa siitä, mitä Herra oli hänelle tehnyt. Hän oli pitänyt totuudesta kiinni niin pitkälle kuin oli kyennyt. Nyt Hartmutin kasvot omaava leijona oli nielemässä häntä. Kyllä, tässäkin ajassa oli ihmisiä, joille saattoi sydän kipua täynnä todeta: "Te olette isästä perkeleestä, ja isänne himoja te tahdotte noudattaa. Hän on ollut murhaaja alusta asti..." (Joh. 8).

Otto ei ollut ainoa, joka oli joutunut kokemaan vastaavaa. Johannes oli samalla tavoin ollut jo aivan leijonan hampaissa, mutta Paavalin tavoin Herra oli pelastanut hänet kerta toisensa jälkeen. Surullisinta kaikessa oli se, että kaiken negatiivisen ja väärän keskeltä oli hyvin vaikea nähdä sitä, mikä oli hyvää. Mutta oli vain luotettava siihen, että Herra oli luvannut että lopussa, ennen Hänen tulemustansa, olisi oleva sellainen seurakunta kuin alussakin oli ollut. Se ei ollut vielä tullut nähtävällä tavalla, mutta se oli jo olemassa niiden keskuudessa, joiden sydämissä paloi aito ja todellinen Hengen tuli heidän kuulemansa Jumalan Sanan tähden. Oli vain ajan kysymys, milloin se olisi voimalla tuleva esiin, ei ehkä pitkäksi aikaa, mutta kuitenkin. Ei ihmisen eikä nykyaikaisen tekniikan voimalla, vaan Jumalan Hengen voimalla. Nyt vihollinen teki kaikkensa masentaaksensa nämä harvat valitutkin ja tuhotaksensa heidät.

Mutta ei kukaan eikä mikään voinut tuhota Jumalan valittuja, jotka olivat piirretyt Jumalan kätten hipiään (Jes. 49: 16)! Ulkonaisesti heille saattoi tapahtua melkein mitä vain, kuten veli Jobille aikoinaan, mutta oli tuleva se päivä, jolloin kaikki väärät lohduttajat ja väärät todistajat olivat joutuva häpeään. Olisi oleva vielä ennen Herran tulemusta veljeyden juhlapöytä, jossa kaikki olisivat istuva jumalallisessa harmoniassa ja rakkaudessa, ilman että kenelläkään olisi mitään pahaa sanottavaa toisellensa. Tämän odottaminen antoi voimaa ja kärsivällisyyttä. Nyt ei tullut tuomita ketään, ei huokailla ketään vastaan, sillä niin kuin Job oli joutunut rukoilemaan ystäviensä puolesta, niin tuli nytkin vain rukoilla, sillä Herra oli kykenevä antamaan mielenmuutoksen, niin, jopa Hartmutille, joka tällä hetkellä oli vihollisen ase. Oton tapauksen johdosta tuossa seurakunnassa jouduttiin tahtomattaankin tekemisiin avioliittovaikeuksien kanssa. Nyt oli esillä aihe, jota kaikin tavoin oli pyritty karttamaan. Vallitsi äärimmäisen kiusallinen tilanne, ja kannanotot vaihtelivat lähes päivittäin. Kaikkein hämmästyttävintä oli se, että Oton maan rakoon painava ja hänen eliminoimiseksensa laadittu murhakirje oli keskustelujen aikaansaajana, mutta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ei kukaan tullut ajatelleeksi, että he syyllistyivät veljenmurhaan yleensä ottaen jo hyväksymällä luettavaksensa tuollaisen saatanallisuuden. Sen sijaan että muutaman rivin lukemisen jälkeen olisivat repineet ja heittäneet sen roskiin, tai mieluummin tuleen, he lukivat sitä useampaan kertaan päätänsä puistellen. Se sai vaikuttaa heidän mieliinsä ja suhtautumiseensa niin Ottoon kuin toisiinkin.

Jälleen kerran toteutui Jumalan Sana: "Panettelijan puheet ovat kuin herkkupalat ja painuvat sisusten kammioihin asti!" (Snl. 18: 8). Ei riittänyt se, että tämä kirje kului seurakuntalaisten käsissä. Jotkut lähettivät siitä kopioita tuttavillensa muissa seurakunnissa!

Seurakunta koki alennustilaansa. Ei käsitetty, että kannanotoissa puolesta ja vastaan, Erika vastaan Otto, Otto vastaan Erika, rikottiin itseänsä Jumalaa vastaan, joka oli sanonut: "Ei ole hyvä pitää syyllisen puolta ja vääräksi vääntää syyttömän asiaa oikeudessa" (Snl. 18: 5). Kukaan ei tässä oikeudenkäynnissä voinut olla selvillä sen paremmin syyllisyyksistä kuin ei syyttömyyksistänsä; olihan oikeuden kutsunut koolle täysin ulkopuolinen, jolle asia ei kuulunut lainkaan. Koko asia oli täysin laiton, jumalaton, oikeusmurha. Ei ollut hyvä se, mitä tehtiin, mitä puhuttiin, mitä ajateltiin! Seurakunnassa nieltiin herkkupaloja, jotka se oli eräänä päivänä oksentava ulos verisesti! Kaikkivaltiaan kaikkinäkevät silmät tarkkailivat, ja Korkeimmassa Tuomioistuimessa oltiin selvillä kaikesta. Muutoksen oli tultava, ja nopeasti!

Kuinka olisi siis kukaan voinut olla vanhurskas tuomari tai mielipiteen lausuja? Edellä kerrotusta on jo selvästi käynyt julki, ettei ulkonainen käytös esimerkiksi sunnuntaisin seurakunnan kokouksissa ollut mikään todiste, joka olisi voinut puhua toisen puolesta toista vastaan. Vaimot esiintyivät edukseen, ja kotona vallitsevista ristiriidoista vaiettiin visusti muiden edessä. Ja tavallaan tämä olikin täysin oikein. Perhepyykkiä ei tullut pestä julkisella rannalla. Aviopuolisoiden väliset asiat tuli selvittää harkitusti ja luottamuksellisesti mahdollisimman suljetussa piirissä. Pulmana oli vain se, että oli olemassa liian monia Hartmutin kaltaisia sielunhoitajia, jotka saivat sairasta mielihyvää kuunnellessansa toisten vaikeuksia.

On helppoa ja yksinkertaisinta vyöryttää kaikki nämä asiat ja ulkokultaisuudet vaimojen ja sisarten ylle. Ehkä on totta, että juuri naispuoliset ihmiset ovat tällä alueella näkyvämmin ulkokultaisia, suokoot sisaret sen anteeksi, mutta miehet pystyvät siihen aivan yhtä hyvin, joskin he ovat siinä hillitympiä ja pidättyväisempiä, mitä tuskin voidaan katsoa ansioksi. Samat vääryydet ja synnit vallitsevat kummankin puolen, mutta miksi kaikelle tälle ei tahdo löytyä loppua ja Jumalan apua?

Perheiden sisäisiä asioita ei siis tule selvitellä julkisesti, eikä niistä tule puhua yksityiskohtaisesti seurakunnan omassa piirissäkään. Mutta jokainen avoimin silmin ja korvin kulkeva voi hetkessä todeta, että lähes jokaisessa perheessä on suuriakin vaikeuksia, vaikka niistä vaietaankin. Niin nuoret kuin vanhemmatkin avioparit kokevat tämän vaikean ajan taistelut, joiden yhtenä suurimpana syynä ovat ulkopuoliset, maailmalliset vaikutteet ja esimerkit. Ja tässä tulemme seurakunnan suurimpaan pulmaan tässä ajassa.

Perhe on yhteiskunnan tukipylväs ja sen varaan rakentuu koko terve yhteiskunta. Näin on, vaikka joku viisas väittäisikin jotakin muuta. Aivan samoin on Jumalan Valtakunnassa perheellä, avioparin elämällä, toiseksi suurin merkitys tärkeysjärjestyksessä. Ensimmäisellä sijalla on Herra Jeesus Kristus ja usko Häneen, toisella sijalla on avioliitto. Muuten ei Paavali olisi rohjennut sanoa: "Sen tähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.' TÄMÄ SALAISUUS ON SUURI; MINÄ TARKOITAN KRISTUSTA JA SEURAKUNTAA!" (Ef. 5: 31- 32).

Seurakunnassa ei kuitenkaan käsitetty sitä, että nimenomaan tässä viimeisessä ajassa ennen Herran Jeesuksen tulemusta vihollinen käy juuri sen kimppuun, mikä sille on suurimpana vaarana. Kyllä vihollinen tietää, että terve ja oikea avioliitto on linnoitus, jonka muurien ylitse sen on vaikea päästä. Miten siis hän jättäisi rauhaan uskovaisten avioliitot? Tässä ajassa hän säälimättömästi hyökkää uskovaisia vastaan käyttäen mitä salakavalimpia keinoja.

Seurakunta ei ole tiennyt mitä on tehnyt kieltäessänsä vaikeudet tällä alueella. Hyssytellessänsä jatkuvasti ja suorastaan pyytäessänsä vaikenemaan näistä asioista, on se tehnyt mitä suurimman karhunpalveluksen viholliselle, tai sanottakoon, että se on tehnyt jalopeuran palveluksen kiljuvalle perkeleelle. On kaksi aivan eri asiaa ruotia jonkun perheen asioita julkisissa keskusteluissa, kuin että seurakunnan keskuudessa tiedostettaisiin se tosiasia, ettei ole juuri yhtään uskovaista perhettä, jossa ei olisi vaikeuksia. Juuri tällä vaikeuksien kieltämisellä on viholliselle avattu ovet ja suojamuurit vapaalle toimimiselle.

Jumalan Sana puhuu mitä selvintä kieltä siitä, että näiden asioiden tulee tulla hoidetuiksi jumalallisen järjestyksen mukaisesti, eikä jättää kaikkien tuulten puhalluksen varaan. Joka vain avoimin silmin lukee Jumalan Sanaa, voi todeta, että Herra on ihmeellisellä tavalla pitänyt huolta kaikista tarpeistamme ja vastaa kaikkiin pulmiimme. Koska tätä ei ole haluttu nähdä, on jouduttu tilanteeseen, jossa saarnaajillakin menee sormi suuhun kun tulee puhe avioliittoasioista.

Kaikki voidaan huoletta, jos todellista syyllistä etsitään, heittää valkokaapuisen ja valkopipoisen miehen ja hänen kirkkonsa pohjattoman syyllisyyden mustaan pataan. Mutta miten löytää oikea tie ennen kuin on liian myöhäistä? Ainoa keino on mennä takaisin Kirjoituksiin ja niiden antamiin ohjeisiin. Ei tule odottaa heti suuria, vaikka selvä ratkaisu löytyisikin Sanasta, sillä ihmiset ovat ihmisiä ja vaativat oman aikansa omaksuaksensa tarvittavan. Voitaneen myöskin sanoa, ettei suuri enemmistö milloinkaan tule näkemään näitä asioita tai niiden tarpeellisuutta, mutta on olemassa tuo pieni lauma, jolle on luvattu Valtakunta, ja näiden on löydettävä oikea tie ja oikea käytäntö, ja he ovatkin sen Jumalan armosta löytävä.

Todettakoon vielä kerran, että todellisuuden kieltämisellä on asetettu mitä suurimmat esteet asioiden korjaantumiselle, koska tällä kieltämisellä on saatettu lukemattomat, erikoisesti nuoret avioliitot, kestämättömien paineiden alle. Elämän todellisuus on tuonut näiden nuorten eteen aivan odottamattomia ja yllättäviä vaikeuksia; rakkaus ei olekaan riittänyt niin pitkälle kuin luultiin, toinen ei olekaan juuri sellainen kuin odotettiin ja lujasti uskottiin, kaikki ei sujukaan juuri siten kuin odotettiin. Tämä on normaalia, jokapäiväistä, kaikkien osaksi tulevaa. Mutta jos seurakunnan piirissä on annettu ymmärtää, ettei sellaista olekaan, joutuvat nämä ihmiset sanoinkuvaamattoman hämmennyksen valtaan ja ajattelevat olevansa poikkeus kaikesta. Onko sitten ihme, jos seurauksena on avioeroja tai kestämättömiä liittoja, joissa vähän kerrassaan paloitellaan toinen, niin että lopulta on jäljellä vain ihmisraunioita, jotka saattavat ryhtyä epätoivoisiin tekoihin?

Oton seurakunnan saarnaaja useamman kerran vuodessa melkein kuin nostatti vaimonsa seisomaan kesken kokouksen ja ylisti tämän hienoa luonnetta, ja julisti kaikille säteilevästi hymyillen ja käsiään hieroen, kuinka mallikelpoinen heidän avioliittonsa on. Ei, ei milloinkaan hänen mieleensä ollut tullut erota! Kristuksen Morsiameen kuuluva ei voinut erota! Se oli suoranainen mahdottomuus! Kuinka kauniisti hän saattoikaan hymyillä vaimollensa ja tämä hänelle! Seurakunnan oli suorastaan pakko taputtaa ja osoittaa suosiotansa tällaiselle jumalalliselle esimerkille.

Itsessänsä ei tässä kaikessa ollut mitään väärää, päinvastoin. Niin olisikin tullut olla kaikkien perheiden kohdalla, ja sitä jokainen toivoi niin itsellensä kuin toisillekin. Mutta saarnaaja ei tiennyt tekevänsä kaikessa tässä jalopeuran palveluksen omalle joukollensa, sillä oikeitakin ja taatusti vanhurskaita asioita voidaan käyttää vääryyden käsivarsien vahvistamiseen. Tämän hymyilyn ja kättentaputusten seurauksena oli, että entistä enemmän joutuivat ahdinkoon ne, jotka eivät samaa rohjenneet sanoa tai tehdä; koska se ei pitänyt paikkaansa! Se ei pitänyt paikkaansa heidän kohdallansa, kuin ei saarnaajankaan kohdalla, sillä näkevä näki ja kuuleva kuuli, vaikka sitä ei aina uskottukaan.

Minun laitumeni lampaat

Otto ja Johannes eivät itse asiassa olleet käsittäneet sitä, kuinka lopussa elettiin, mutta seuratessaan kaikkea tapahtuvaa niin seurakunnan kuin maailmankin keskuudessa, täytyi heidän pakostakin todeta, että Herran tulemus oli hyvin lähellä. Kaiken ei ollut mahdollista jatkua pitkään näin!

Laittomuus oli päässyt valtaan, ja vain harvan sydämessä sykki enää aito rakkaus Jumalaa ja Hänen Sanaansa kohtaan. Ja ellei tätä rakkautta ollut, ei voinut olla myöskään rakkautta toisia Jumalan lapsia kohtaan. "Rakkaani, rakastakaamme toinen toistamme, sillä rakkaus on Jumalasta... joka rakastaa häntä, joka on synnyttänyt, rakastaa myöskin sitä, joka hänestä on syntynyt" (1. Joh. 4: 7; 5: 1).

Rakkauden kylmeneminen oli syynä myöskin siihen, että oikeasta opista huolimatta veljen ja sisaren hätä jäi huomioimatta, sillä oikeaoppisella ei voinut olla vaikeuksia! Kuinka järjetön, mieletön ajatus sellaisilta, jotka uskoivat olevansa valistettuja! Juuri tässä ajassa, jossa jouduttiin kohtaamaan ennennäkemättömiä vaikeuksia, oli tarpeen auttaa ja tukea toista, kantaa toistensa kuormia!

Suuri jumalanmies oli sanonut, että viimeisinä aikoina, viimeisten aikojen säälimättömässä paahteessa, hirvittävässä kylmyydessä, todellisten uskovaisten tuli painautua toisiansa vasten kuten lampaat laitumella. Kuumuudella ne soisivat varjoa toisillensa, kylmyydessä ne antaisivat omasta lämmöstänsä vieressänsä olevalle. Kuinka ihana esikuva tämä olikaan, mutta kuinka väärin se olikaan käsitetty! Käytännössä se ei tästä syystä toiminut lainkaan.

On sanottu, että meidän tulisi tehdä niin kuin lampaat tekevät. Me kuitenkin olemme ihmisiä, emme villaisia lampaita. Vertauskuvallisesti kylläkin me olemme Jumalan lampaita, mutta jos todella olisimme käytännössäkin lampaita, meillä olisi myöskin lampaan mieli. Lammas ei näe eikä koe sellaisia asioita kuin mitä ihminen. Lampaalle asiat ovat täysin erilaisia kuin ihmiselle. Nyt kuitenkin oli tämä käsitetty siten, että luultiin haluttavan ihmiset todella lähelle toisiansa, kumarassa ruohoa syömään.

Johannesta tämä ajatus oli huvittanut usein. Oli juuri siten, kuin kävi näin ajatellen. Ihmiset oli saatu kyhjöttämään hetki toistensa lähellä. Kuvitelkaamme todella, millaista se on!

Ihmiset ovatkin yhtäkkiä lampaita ilman lampaan mieltä. He ovat hyvin lähekkäin toisiansa. Antakaamme heille Hopeajärven seurakuntalaisten nimet. Klausilla on kaikkein suurimmat sarvet, ja hän on ylväin kaikista pässeistä. Thomaksella on kirkkain määkinä-ääni ja Gretchen ja Ann-Marie pöyhistelevät villojansa ja vertaavat valkoisuutta muihin vaatimattomampiin lampaisiin, kuten Hildegard ja Martha, joille ei ole suotu aivan yhtä tuuheaa turkkia. Bruno, Hildegardin mieskin, voidaan laskea mukaan, sillä onhan hän tehnyt selvän kääntymyksen vakavan sairauden koettelemana. Hänellä on mustat, takkuiset villat, ja muutenkaan hän ei ole suosittu pitkäaikaisen huonon elämänsä tähden. Mukana on joitakin muitakin nimeltä mainitsemattomia lampaita, mutta kaikki huomaavat Johannes-pässin ja Maria- naaraan läsnäolon.

Kuvitelkaamme nyt mitä tapahtuu, kun koko tämä lauma on samalla laitumella ja yrittää noudattaa sille annettuja ohjeita ja säädöksiä -ilman lampaan mieltä!

Vastahakoisesti ja vaivaantuneen tuntuisesti kaikki yrittävät mennä niin lähelle toisiansa, että heidän varjonsa todellakin soisi suojaa vieressä olevalle. Kaikki tämä on vaikeata siitäkin syystä, että on mahdoton asettua siten, että jokainen saisi koko ajan varjoa. Kukaan ei haluaisi asettua aurinkoiselle sivustalle, ja niinpä joukko liikehtii koko ajan. Suojan antamiseksi on myöskin mahdoton asettua siten, ettei kukaan joutuisi katselemaan toisensa takapäätä; kuinka makaaberia! Jos kaikki kääntyisivät siten, että päät olisivat yhdessä, joutuisivat kaikki haistelemaan toistensa hengitystä, ja happi menisi vähiin. Ja kuinka hassun näköistä se olisi, jos lammaslauma olisi kuin kärrynpyöränä keskellä laidunta! Eikä kukaan huomaisi, jos tulisi vaikka kuinka monta sutta, jotka puraisisivat, mikä kauheinta, kukaan ei tietäisi ketä ne ensimmäiseksi puraisisivat takapuoleen!

Kyllä oli annettu vaikea tehtävä vähä-älyisille lampaille! Liike on jatkuvaa, kun itse kukin etsii parasta paikkaa. Kokeillaan myöskin sitä, että kaikki panevat takapäänsä yhteen ja niin kaikki katsovat eri suuntaan kuin valonheittimet urheilukentän mastossa. Liian hullun näköistä! Liike jatkuu ja jatkuu, eikä löydy yksimielistä ratkaisua.

Vähitellen liike kuitenkin hidastuu, sillä kaikki alkavat väsyä. Niinpä pysähdytään hetkeksi paikallensa huokaisemaan. Kukaan ei huomaakaan, kuinka lähelle toisiansa on jouduttu. On mielenkiintoista seurata nyt näiden ajatuksia.

Ann-Marie, lammas kun on, ilman lampaan mieltä, on joutunut aivan kasvokkain Hildegardin kanssa, jota tämä ei koskaan ole oikein voinut sietää. Hildegard katselee lempeästi aivan edessänsä olevaa valkovillaista lajitoveriansa, ja ei tiedä miten julkituoda kiintymystänsä rakkaaseen läheiseensä. Ann-Marieta tämä kiusaa tavattomasti, ja niinpä katse painuu kun ei kestä katsella toista silmiin. "Hyi sentään", ajattelee tämä, "miksi minun pitikään joutua juuri tämän hempeämielisen määkättäjän kanssa silmikkäin. Sellainen villi pässi kuin tuo Bruno on ollut, ja toinen sen kuin vain jaksaa hymyillä ja ymmärtää. Hyi sentään, minä en voi sietää tuollaista lampaankatsetta! Jos se edes kertoisi enemmän Brunon ryyppyreissuista ja ukkopässin pahuudesta, olisi ehkä helpompi elää sen kanssa, mutta ei, minä en voi sietää lammasta, joka ei määi muillekin murheitansa. Ja kuinka se voi pitää sorkkansa noin puhtaina? Onko se jatkuvasti nuolemassa niitä, vai käykö se koko ajan järvenrannassa pesemässä niitä. Hyi, millaista puhtausintoilua!"

Thomasin pää on kuin käsittämättömästä johdatuksesta osunut jäämään aivan Klausin muhkean peräpään kohdalle, ja ymmärtäähän sen, että mehevää ruohoa syötyään tällä on ollut kaikenlaisia tarpeita, joko suoritettuja tai keskeneräisiä. Kun nyt tässä ollaan lampaita ilman lampaan mieltä, huomataan sellaistakin, mitä lampaat eivät huomaisi. Thomasin turpa ja sieraimet alkavat yhtäkkiä väristä, sillä ne aistivat jotakin hyvin epämiellyttävää. Ilmassa on vastenmielisen hajuista kaasua, ja Klausin hieman kakkainen hännänpää huiskaisee Thomasin herkkää kirsua. "Hyi sentään", ajattelee tämä, "minä en voi sietää tätä kerskailevaa pässiä, joka on niin olevinaan jotakin, mutta haisee samalla tavalla kuin muutkin. Aivan yhtä takkuinen ja paakkuinen villa kuin muillakin, mutta onhan sillä isommat sarvet kuin muilla pässeillä. Tekisi mieleni pukata sitä takapuoleen niin että hyppää puuhun, mutta saattaisin siinä saada papanoita silmilleni!"

Johannes-pässi on kuin huomaamatta jäänyt keskelle laumaa, ja niin sitä tarkkaillaan useammalta suunnalta. Takapäässä, etupuolella, kummallakin sivustalla on joku tarkkoine hajuaisteinensa ja terävine silminensä. Kyllä, kaikenlaisia hajuja ollaan haistavinaan, riippuen siitä mistä suunnalta haistellaan.

Yhtäkkiä kuuluu röyhtäisy, ja kaikkien katseet kääntyvät joukon mustaan lampaaseen. Aivan lähellä olevat Gretchen ja toinen kylän tarkkanenäisistä nuuhkivat ilmaa, ja ikään kuin eivät olisikaan tosissansa tahtoneet haistaa mitään, irvistävät huonovointisen näköisinä. "Mitä ihmettä tuo Bruno-pässi onkaan syönyt? Ei kai se vain taas ole käynyt siellä ahonlaidan kielletyillä pensailla pureskelemassa niitä punaisia marjoja, joista tulee aivan tolkuttomaan tilaan? Vaikea on tästä lemusta sitä päätellä, mutta eivätkö vain sen silmät ole oudon näköiset? Se on sanonut lopettaneensa itsensä päihdyttämisen, mutta voiko siitä olla niin varma? Paras pitää sitä tarkasti silmällä!"

Martha-lammas on rinnakkain Maria-määkijän kanssa, ja nämä kaksi tulevat melko hyvin toimeen keskenänsä, ehkä juuri Marthan ansiosta, sillä kukapa ei tulisi toimeen tämän kanssa! Mutta kaikki muut miettivät ankarasti, että mitä nämä kaksi kuiskivat keskenänsä. Onko Marialla kyyneleitä silmissänsä; kyllä vähän siltä näyttää, vai onko se vain auringon kimallusta? Onkohan Johannes-pässi taas sarvillansa puskaissut naarasraukkaa? Vaistomaisesti katseet käyvät Johanneksen sarvissa, jotka eivät ole lainkaan niin komeat kuin Klausilla. Ei, ei niissä näy villaa; ei ainakaan Marian väristä. Mutta entä olisiko niissä jonkun naapurilauman naaraan takapään villoja? Eihän siitä pässistä tiedä yhtään, missä se käy nuuskimassa. Naapurikylällä oli nähty aivan Johanneksen näköinen pässi lauman kauneinta neitolammasta ahdistelemassa, mutta olihan toki sielläkin aivan samannäköisiä pässejä!

Kuinka mielellään olisikaan suotu tulevan julki varman tiedon siitä, että tämä kylän huonomaineisin pässi olisi käynyt vieraissa! Mutta aina oli jouduttu toteamaan, että muita pässejä oli ollut liikkeellä. Katseet kääntyvät taas Maria-määkijään, ja niiltä ei jää näkemättä mitään. Eikö Marialla ole aivan selvästi mutaa naamassansa? On taas yrittänyt peittää pässinsä tekemiä mustelmia! Lampaankallot nyökkäilevät tyytyväisinä ja omahyväisinä, ja silmät mulkoilevat kohti jalkoja. Missähän se on taas rypenyt, kun on polvia myöten mudassa? Hyi sentään, me sentään pidämme huolen puhtaudestamme. Me peseydymme joka päivä huolellisesti!

Eivät osuneet katseet omiin säärikarvoihin, jotka olivat vieläkin paksumman lian peitossa. Olivatpa vielä vatsavillatkin aivan tummanharmaita pitkäaikaisesta pesemättömyydestä. Eiväthän lampaat peseytyneet sillä tavoin, kuin ihminen ajatteli. Mutta oma lika ei ollut mitään, jos toinen oli havaittavissa likaiseksi!

Silmät olivat jo kyllin kauan etsineet merkkejä puskemisesta, kun sieraimet aistivat jotakin. Se oli käynyt hieromassa itseänsä hyvänhajuisiin yrtteihin metsikön reunassa! Sellainen hienohelma, ketä se yritti vikitellä? Ei kai se tuota tehnyt oman pässinsä takia!?

Voimat olivat jo palautumassa laumaan, ja kaikki olisi jatkunut jotenkin tähän malliin, ellei olisi tapahtunut jotakin maata järisyttävää ja kauhistuttavaa.

Johannes-pässi oli koko päivän herkutellut kedon mehevällä ruoholla, ja aivan yhtä luonnollista kuin oli vihreän ruohon häviäminen nälkäiseen nieluun, aivan yhtä luonnollista oli sekin, mitä tämä nautiskelu toi seurauksenaan.

Kaikkien valmistautuessa uudelleen etsimään omaa, hyvää paikkaansa, tunsi Johannes-pässi aikansa tulleen. Ahdistava ja puristava tunne oli saatava pois, niin kuin oli luonnon laki, ja kesken kaiken tätä ystävällistä ja rauhanomaista, rakkaudellista ilmapiiriä, tapahtuu jotakin sellaista, mikä saa koko lauman yhtä lukuun ottamatta pakenemaan paniikissa paikalta. Kuuluu vain hurjaa sorkkien töminää itse kunkin paetessa kuin henkensä edestä. Vasta niityn laidalla kaikki pysähtyvät hengästyneinä ja sydän paniikissa läpättäen kääntyvät katsomaan sinne, mistä olivat lähteneet.

Johannes-pässi seisoo keskellä aukeata yksinänsä ja paskantaa! Miksi kaikki pakenivat paikalta? Oliko susi tulossa? Johannekselta jää asian toimittaminen kesken, ja pelokkaana hän tähyilee ympärillensä? Mistä päin vaara uhkaa, mitä tapahtuu, miksi kaikki pakenevat hänen ympäriltänsä?

Kestää hyvän tovin, ennen kuin hän alkaa käsittää mistä on kysymys. Kaikki muut saivat haista lampaan lailla, Klaus sai töräytellä kaasupilviä, mutta kun hänelle tulee luonnollinen tarve päästää paine pois, ei hän enää olekaan lammas, eikä kukaan muukaan.

Johannes ei voinut olla nauramatta ääneen näiden mielikuvien näyttäytyessä hänen sielunsa silmien edessä.

Kuinka oikeassa olikaan Jumalan Sana sanoessansa: "Härkä tuntee omistajansa ja aasi isäntänsä seimen; mutta Israel ei tunne, minun kansani ei ymmärrä" (Jes. 1: 3).

Kuinka ihania olivatkaan Jumalan Sanan vertaukset, kun ne vain ymmärrettiin oikein! Herra Hyvänä Paimenena haluaa viedä lampaansa hyvälle laitumelle ja ruokkia niitä parhaalla ruoholla ja mehevimmillä lehdillä, mitä on tarjolla. Lammas on yksinkertainen, vaatimaton eläin, joka on täysin riippuvainen isännästänsä, paimenestansa. Juuri siitä syystä uskovaisia verrataan lampaisiin.

Lammas ei näe toisen likoja, ei takkuisia villoja, ei mutaisia jalkoja. Lammas ei haista toisten hajuja jonakin epämiellyttävänä, vaan toisen lampaan haju kertoo sille turvallisuudesta, läheisyydestä, jostakin miellyttävästä. Se ei ole yksin, muita on lähellä!

Lammas ei syö toisen ulosteita, mutta syö sieltä, missä ruoho on puhdasta. Kun tulee tarve päästää ulos se, mikä ulos on päästettävä, tapahtuu se siinä missä tarve tulee, eikä kukaan toinen lammas loukkaannu siihen, pakene paikalta. Lampaalla on lampaan luonne, lampaan mieli. Lammas tietää toisen lampaan tarpeet hyvine ja huonoine puolineen, sillä onhan se itsekin lammas. Siksi kaikki lampaat tuntevat olonsa niin hyväksi toisten lampaiden seurassa!

Kuinka kauan olisi todellinen lampaan luonne, Jumalan lampaan luonne, harhaileva ja etsivä sijaa tämän ajan uskovaisissa? Kaikki oli aina hyvin siihen asti kun ei tullut esiin mitään yhteistä uskonelämää häiritsevää, poikkeavaa. Sanan kuuleminen oli luonnollista, hyväksyttävää, oikeaa. Mutta jos joku esimerkiksi pyysi esirukousta avioliittonsa puolesta, katsottiin se joksikin niin loukkaavaksi ja pahaksi asiaksi, että lauma kuin tömisten pakeni paikalta. Ei, tällaista ei voinut hyväksyä, sellaista ei ollut olemassa! Ihmisten paineiden ja tuskien tuli pysyä seurakunnalta salassa! Ei käsitetty, että oli kysymys aivan yhtä luonnollisesta asiasta kuin oli Sanan kuuleminen ja kristillinen elämä yleensä. Miksi niin hirvittävästi pelättiin vaikeuksien esiintuomista ja esirukouksen pyytämistä? Pelättiinkö tunnustaa itselle, että omassakin elämässä olisi ollut korjaamisen varaa? Pelättiinkö tehdä itse parannusta?

Taivaalliset piirustukset

Aviollisia vaikeuksia pidettiin siis jonakin häpeällisenä seurakunnan keskuudessa. Kun niitä ei edes saanut mainita, ei niitä siis voinut olla olemassakaan! Mutta miksi oli Jumalan Sanaan kirjoitettu seuraavaa? "...niin myöskin vanhat naiset (parempi käännös: vanhemmat naiset) olkoot käytökseltään niin kuin pyhien sopii, ei panettelijoita, ei paljon viinin orjia, vaan hyvään neuvojia, voidaksensa ohjata nuoria vaimoja rakastamaan miehiänsä ja lapsiansa, olemaan siveitä, puhtaita, kotinsa hoitajia, hyviä, miehilleen alamaisia, ettei Jumalan Sana pilkatuksi tulisi" (Tiit. 2: 3-5).

Aviovaikeudet siis olivat todellisuutta, mutta johtuikohan kaikki siitä, ettei tätä sanankohtaa oltu noudatettu? Oliko kenellekään annettu oikeata esimerkkiä sellaisesta avioliitosta, mitä Jumala omiltansa odotti? Miksi oli niin harvassa sellaisia vanhempia naimisissa olevia tai olleita sisaria, jotka olivat kykenevät toimimaan toisten auttajina? Eikö heitä ollut, vai eikö heitä haluttu kuulla, uskoa heidän olemassaoloonsa?

Monet nuoremmat ihmiset avioliittoon mennessään eivät ole olleet kauan uskovaisia, tai eivät ole vielä olleet uskovaisia. Mistä he voisivat saada käsityksen aidosta avioliitosta, jos näistä asioista ei milloinkaan puhuta, jos heitä ei valmisteta tuleviin ongelmiin ja yllättäviin tilanteisiin? Siksi on ehdottoman tärkeätä oikea asenne niin neuvojien kuin neuvon vastaanottajienkin puolella. Ei voida odottaa, että jokainen kokeilee itse kaiken ja ikään kuin kantapään kautta oppii jatkamaan elämää mahdollisesti hyvinkin pahasti haavoittuneena. Uskossaan vanhempien sisarten tehtäväksi on sälytetty todella vaativa tehtävä, josta heidän tulisi ottaa vaarin niin kuin kaikesta muustakin Jumalan Sanasta.

On täydellisesti hyljättävä tässä ajassa ajatus siitä, ettei haluta kenenkään neuvoja. Hyvin moni erheellisesti viittaa ajatukseen Jumalan Sanasta, että tässä ajassa kaikki tulevat Jumalan opettamiksi, eikä tarvita enää mitään palvelustehtäviä tai neuvojia. Mutta tässä ollaan mitä suuremmassa määrin kohtalokkaaksi osoittautuneen virheen kanssa tekemisissä. Nyt Jumala on paljastanut Sanansa salaisuudet, ja sen johdosta aidot Jumalan Sanan julistajat ovat kykeneviä opettamaan todella siten, että voidaan sanoa opetuksen tulevan suoraan Jumalalta.

Kun lukee kaikkia esimerkiksi avioliitosta laadittuja kirjoja, voi hyvin ymmärtää mitä merkitsee se, että ihmiset nyt voivat tulla Jumalan opettamiksi. Menneinä aikoina kukin on tuonut julki mielipiteensä ja laatinut niistä oppikirjoja muille, mutta vuosikymmenet ovat osoittaneet, että nuo opit ovat olleet vain ihmisistä lähtöisin. Ihminen on opettanut toistansa, ehkä parhaan kykynsä mukaan ja hyvää tarkoittaen, mutta tuloksena ei olekaan ollut Jumalan mielen mukainen avioliitto.

Se, mitä seurakunnan tuli nyt tehdä, oli aloittaa yksinkertaisista asioista. Yhdellä kertaa ei voi nielaista koko leipää, vaan on puraistava pala kerrallaan. Korjaaminen on aloitettava siitä, mikä nähdään virheellisesti tehdyksi.

Jokaiselle ymmärtäväiselle on itsestään selvää, ettei silminnähtävä ja ulkonainen seurakunta ole milloinkaan noudattava kaikkea Jumalan vaatimaa, eikä siten ole pääsevä Jumalan mielen mukaisiin tuloksiin sen paremmin avioliitossa kuin ei muussakaan kristillisessä elämässä. Mutta jokaisen sellaisen, jonka silmät Jumala oli avannut, tehtävä oli nyt alkaa rohkeasti toteuttaa sitä, minkä tiesi oikeaksi. Kaikki suuri on aina ennenkin alkanut pienistä asioista, kuinka nyt sitten voisi olla toisin!?

Moni vilpitön oli jo kauan sitten käsittänyt todellisen muutoksen tarpeen. Samoin nämä olivat tienneet melko tarkkaan, miten kaiken tulisi olla, mutta oli puuttunut rohkeutta seisoa sen takana, minkä tiesi olevan Jumalan tahdon. Mutta nyt oli tullut niin myöhäinen hetki, ettei ollut varaa enää odottaa.

Johannes koki yhdeksi vaikeimmista asioista elämässänsä sen, mikä on jokaisen jumalanpalvelijan tuska. Armossansa, johon hänellä ei ollut mitään ansiota, Jumala oli vienyt hänet näkemään iankaikkiset suunnitelmansa, suuret jumalalliset rakennuspiirustukset. Hän ei ollut profeetta, eikä hän nähnyt asioita aivan siten, kuin profeetta ne näkee, mutta hän tiesi jumalallisella varmuudella, miten kaiken olisi tullut olla. Kaikkien näiden elinvuosiensa aikana näitä piirustuksia oli tuotu hänen eteensä, tai paremminkin hän hengessä oli jatkuvasti vieraillut Taivaallisessa Suunnitteluhuoneessa. Hän tiesi nyt, ansiottomasti, armosta, millainen todellisen seurakunnan tuli olla, millainen oli todellinen avioliitto, millainen todellinen mies ja nainen. Mutta millaisen tuskan toikaan sen näkeminen, että tämä taivaallinen malli oli niin vähän saanut muotoansa niin yksilöissä kuin seurakunnassakin! Se oli jatkuva, kalvava tuska ja paino sydämellä.

Tätä tuskaa ei kantanut yksin Johannes, vaan monet muutkin hänen ohellansa. Otolla ei ollut samanlainen palvelustehtävä kuin minkä Johannes tunsi tulleen osallensa, mutta hänkin oli saanut tehdä samoja vierailuja kuin veljensäkin. Nämä vierailut olivat täynnä jumalallista iloa ja riemua, ihastusta. Kuinka surullista olikaan palata takaisin maan pinnalle sen hetkiseen todellisuuteen!

Vaikka murhe täyttikin sydänalan, oli sisimmässä kuitenkin tietoisuus siitä, että kaikkialla maailmassa, lähempänä ja kauempana, oli jumalallinen prosessi käynnissä niissä sieluissa, jotka oli säädetty olemaan osallisena Taivaalliseen Hääateriaan. Nyt ei vielä voinut nähdä kaikkia näitä veljiä ja sisaria, mutta oli lähellä se hetki, kun Taivaallinen Henki olisi esittelevä heidät toisillensa! Oli vain odotettava kärsivällisesti, sillä Jumala oli pitävä lupauksensa.

Oli käsittämätöntä se, kuinka voitiin pitää sillä tavalla häpeällisenä kaikkia vaikeuksia. Käsitteet häpeä ja katumus, jumalan mielen mukainen murhe, olivat saaneet väärän selityksen. Jokainen todellinen jumalanlapsi oli kautta pelastushistorian ollut vain kiitollinen kaikesta ojennuksesta, sillä palvelihan se hänen iankaikkista parastansa. Juhlapuvussa ei saanut olla tahroja eikä ryppyjä. Kuinka toisin olikaan monessa suhteessa tänään!

Johannes muisti sen, kuinka hän aikoinaan oli ujona opiskelijana ollut koulun juhlissa, ja tahtoen tavata tilaisuuden jälkeen sen aikaisen tyttöystävänsä, hän oli kovalla touhulla kiiruhtanut torille, minne muutkin olivat rientäneet. Mutta kiireessänsä hän oli takkia pukiessansa ottanut vahingossa mukaansa jonkun kaulaliinan, joka nyt roikkui takin alta kuin pitkä häntä. Hän ei odottavassa mielessään tullut kiinnittäneeksi asiaan mitään huomiota, ihmetteli vain nauravia ja pilkkaavia kasvoja ympärillänsä. Kukaan ei armahtanut häntä tulemalla vaikkapa salavihkaa hänen luoksensa ja nykäisemällä kaulaliinan pois. Lopulta hän itse huomasi ylimääräisen vaatekappaleensa ja lähes itkua lykäten pakeni paikalta.

Tämä kaikki saattoi tuntua nyyhkysaarnalta, mutta kuinka elävä kuva se olikaan hengellisestä elämästä! Aikoinaan oli Hildegard tullut ensimmäisiä kertoja kokouksiin. Sinä päivänä Bruno, hänen miehensä, oli lähtenyt jo aamusta istumaan kylän kapakkaan, niin että hän oli ollut valmis kotiin kuljetettavaksi jo aikaisin illalla. Hildegard oli päättänyt sinä iltana mennä kokouksiin erään ystävänsä pyynnöstä, ja oli kiitollinen siitä, että oli ehtinyt retuuttaa juopuneen miehensä kotiin. Mutta hänen lähtiessänsä miestään tukien kapakasta, oli eräs ilkeämielinen Brunon ryyppykaveri heittänyt lasillisen likööriä Hildegardin selkään. Tämä ei sitä miestään retuuttaessaan huomannut, ja voidaan vain kuvitella niitä katseita, jotka hän sai osakseen jo kokouspaikan pihalla, saati sitten lähempänä astelevien paheksuvia ilmeitä alkoholin haistessa näin pyhässä paikassa.

Kukaan ei ollut niin ystävällinen ja armahtavainen, että olisi kauniisti ottanut sisaren syrjään ja selittänyt tälle ihmettelevät katseet. Monella olisi ollut ylimääräinen vaatekappale, jolla olisi voinut peittää muutenkin ahdistetun kanssamatkaajansa tuhritun selän. Mutta ei, sellaisenaan istuutui Hildegard kokousyleisön joukkoon valkoisessa, parhaassa pyhämekossansa, jonka selkää tahrasi suuri punertava läikkä!

Kaikki tämä oli jotakin sellaista, mikä kirjattiin taivaassa. Oli sydäntä raastavaa se, ettei kukaan halunnut peittää toisen häpeätä, armahtaa toista. Päinvastoin hymyiltiin salaa ja kuiskuteltiin toinen toisellensa. Unohdettiin se, kuinka paljon itse oltiin saatu anteeksi, kuinka suuri armo oli tullut itsensä osaksi. Ei oltu pukeuduttu sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen. (Kol. 3:12).

Nyt elettiin aikaa, jolloin tarkattiin toinen toistansa virheiden löytämiseksi, ja kun niitä keksittiin, oli tyytyväisyys huipussaan. Oli varmastikin totta se, mitä Johannes aina oli ajatellut: Suurin osa, mahdollisesti 90 prosenttia uskovaisuudesta perustui siihen, että nähtiin toiset huonompina ja epäonnistuneempina kuin itse. Toisen häpeä nosti itsetuntoa monta astetta, sen sijaan että olisi säälitty ja pahoiteltu toisen vahinkoa.

Kylälle vasta hiljattain muuttanut perhe oli kova puhuttelu paikkakunnan uskovaisille, heidän omilletunnoillensa. Martha perheineen oli jotakin sellaista, mihin ei oltu totuttu. Franz, hänen miehensä, oli käynyt ankaran koulun Jumalan korkeakoulussa, eikä siltä opilta Marthakaan ollut säästynyt. Oli aivan ilmiselvää, että ne ihmiset, joilla oli sydäntä toisille, rakkautta ja laupeutta, olivat kaikki läpikäyneet saman koulun.

Dietrich ja Lisa Kaufmann olivat naapurikylän asukkaita, jotka suhteellisen usein kävivät kokouksissa kaikesta huolimatta, ja eräässä mielessä heidät katsottiin kuin kylän asukkaiksi. Heidän elämänsä oli ollut yhtä murhenäytelmää lapsuudesta lähtien, ja vasta nyt muutettuaan lähiseudulle olivat he saaneet jonkunlaisen rauhansataman elämällensä. Murheen terävä ja terveellinen veitsi oli tehnyt työnsä hyvin kaikkien näiden ihmisten kohdalla, ja näkymätön mutta luja side yhdisti kaikkia saman koulun käyneitä. Sitä eivät voineet ymmärtää ne, joilla kaikki meni hyvin, joilla ei ollut mitään vaikeuksia.

Voiko olla totta, että tällaisiakin ihmisiä oli? Kyllä, mutta mistä se johtui? He antoivat virran kuljettaa itseänsä; heillä ei ollut vihollista, sillä he olivat tehneet kompromissin tämän kanssa. He kävivät kokouksissa ehkä säännöllisestikin, he puhuivat Jumalan valtakunnan asioista, saattoivat todistaakin seurakunnassa, mutta järkevästi pitivät asiat päässänsä, varoen niiden tunkeutumista sydämeen asti. Siten he pitivät oman osansa sopimuksesta, ja vihollinen jätti heidät rauhaan. Kaikki sujui tasaisesti ja rauhallisesti, ainakin johonkin asti.

Eräänä päivänä humalainen mies tuli seurakunnan pihalle. Kaikki pyrkivät mahdollisimman pian sisälle, sitäkin nopeammin kun tämä kaatua mäjähti pitkin pituuttaan ja löi päänsä pihakiveykseen. Otsaan tuli ammottava haava, josta vuoti runsaasti verta miehen kasvoille. Kainalossa ollut salkku jäi tämän kainaloon, niin että hän makasi todella pahannäköisessä asennossa. Kun kukaan ei ollut edes aikomuksissa mennä auttamaan, riensi jo Martha auttamaan kaatunutta parempaan asentoon ja tyrehdyttämään verenvuotoa valkoisella liinallansa, joka hänellä lähes aina oli kaulassansa.

Useampi paikalla ollut kauhisteli tällaista tuhlaavaisuutta ja aivan liiallista juopuneen hoivaamista. Asettaessaan salkkua miehen pään alle ihmetteli Martha sitä, ettei mies haissut ollenkaan viinalta. Muutenkaan ei tämän asu vastannut sitä kuvaa, mikä hänellä oli juopuneista ihmisistä. Kun mies pakon omaisesti pyrki ottamaan jotakin pukunsa takin taskusta, työnsi sisar kätensä mainittuun paikkaan ja sai käteensä pienen muovirasian. Avattuaan sen hän totesi siellä olevan sokeripaloja. Hetkessä hänelle selvisi, mistä oli kysymys. Ei tämä mies ollutkaan juovuksissa, vaan hänellä oli paha sokeritauti! Mitä olisi hänelle tapahtunut, jos hänet olisi jätetty tajuttomana makaamaan?

Saatuaan sokeria suuhunsa mies virkosi nopeasti, ja selvisi että hän on uskovainen Oton seurakunnasta. Hän oli halunnut tulla katsomaan näitä uskovaisia tällä kylällä, mutta ei ollut huomannut kuluneen liian pitkän ajan siitä, kun oli syönyt jotakin. Juuri kokouspaikan pihalle tullessa häntä oli alkanut pyörryttää, ja ennen kuin oli ehtinyt mitään sanoa, tuupertunut maahan.

Kuinka väärin voitiinkaan asioita tuomita, kuinka väärin voitiinkaan arvioida toisen kohtaa! Kaikki ei ole sitä, miltä se ensisilmäykseltä näyttää. Oma uskonveli voi kuolla pihallemme, jos meillä on voimakkaat ennakkoluulot!

Luulevaisuus, pahempi kuin syöpä

Oli taas yksi syyskesän sateisista päivistä. Lämpimät keskikesän hetket olivat ohitse auttamattomasti. Pian olisi vuorenhuippujen lumipeite päivä päivältä ikään kuin valuva alaspäin. Todellisuudessa se ei valunut minnekään, mutta sitä mukaa kuin ilmat kylmenivät, säilyi satanut lumi alemmillakin rinteillä. Johannes tunsi hienoista surua sisimmässänsä. Hän rakasti kesää, linnunlaulua, auringon lämpöä. Mutta tällainen oli luonnon kiertokulku ja siihen täytyi tottua. Kuitenkin pian olisi koittava iankaikkinen kesä, sillä Israel oli jo aikaa ollut omassa maassansa, ja nyt kansakunnat kaikkialla puhkesivat lehteen, ravistelivat orjuuden ikeen yltänsä. (Luuk. 21: 29- 33).

Johanneksella oli halu eritä tästä maailmasta ja mennä Herran luokse. Mitä oli tällä maailmalla tarjottavana hänelle? Pelkkää ahdistusta ja tuskaa, vaikeuksia vaikeuksien perään. Tietysti hänellä oli huoli lapsistansa ja omaisistansa, ystävistänsä. Mutta jälleen kerran hän tänään oli kuullut siitä, kuinka hänen ystävinänsä pitämät ihmiset olivat paljastuneet pahanpuhujiksi. Nämä ihmiset eivät itsessänsä voineet edes tietää hänestä mitään, sillä heidän kanssansa hän ei ollut puhunut mitään sellaista, minkä olisi voinut ajatella terveen järjen mukaan lähtökohdaksi jollekin moitteelle; päinvastoin, ne hetket jotka hän tiesi viettäneensä näiden ihmisten kanssa olivat tuntuneet olevan siunaukseksi jokaiselle läsnä olleelle. Mutta nyt kaikki oli toisin.

Saatana seuloi seurakuntaa sellaisella tavalla, mitä ei ollut tapahtunut milloinkaan aikaisemmin. Seulontaa oli tapahtunut aina, mutta se mikä asian nyt teki vakavaksi oli uskovaisten ihmisten korkea tietoisuus hengellisistä asioista. Menneinä vuosina ja vuosikymmeninä ihmiset olivat tietämättänsä ja käsittämättänsä olleet vihollisen välikappaleina, mutta nyt ei voinut millään puolustella sitä, että hengellisesti valistetut ihmiset antautuivat täysimittaiseen panettelukampanjaan. Nämä ihmiset eivät voineet olla tietämättä mitä tekivät, mutta he eivät taatusti tienneet tekojensa ja asenteidensa vakavuutta. He eivät ainoastaan huokailleet toisia jumalanlapsia vastaan, niin kuin Jaakobin kirjeen 5. luvussa puhutaan, vaan vihassansa menivät niin pitkälle, että joidenkin kohdalla tuomioiden lausuminen oli tuonut itsensä ylle sen, mitä toiselle oli ajateltu. Tuomari seisoi ovella.

Mitä enemmän oli puhuttu siitä, ettei tullut puhua pahaa kenestäkään, sitä enemmän jotkut ihmiset yltyivät tässä paheessansa, joka saastutti koko ruumiin. Johannes oli hetkittäin jopa aivan kauhuissaan. Eivätkö nämä ihmiset käsittäneet, että kaikki tämä johti väistämättömästi siihen, että he olivat vaarassa jäädä ulkopuolelle? He uskoivat olevansa sisällä seurakunnassa, uskovaisten yhteydessä, mutta puheidensa johdosta he olivat lausuneet tuomion itsensä ylle. He luulivat voivansa kävellä tulessa kärventymättä, mutta nyt he olivat palaa itse sytyttämänsä tulen mukana.

"Katso, kuinka pieni tuli, ja kuinka suuren metsän se sytyttää! Myös kieli on tuli, on vääryyden maailma; kieli on se meidän jäsenistämme, joka tahraa koko ruumiin, sytyttää tuleen elämän pyörän, itse syttyen helvetistä" (Jaak. 3: 5- 6). Siitä tulimäärästä päätellen, mikä paloi niin sanotun seurakunnan keskuudessa, oli uskovaisen nimellä kulkevien joukossa monia sellaisia, joilla oli suora yhteys helvettiin. Tämä tuntui kauhistuttavalta ajatukselta, mutta se oli NÄIN SANOO HERRA, sillä niin on kirjoitettu.

Pahanpuhujat olivat saastuneet pienen jäsenensä johdosta koko ruumiiltansa, ja vertauskuvan mukaisesti koko seurakuntaruumis oli saastunut sellaisella tavalla, että tarvittiin suurta Jumalan armoa asioiden korjaantumiseksi.

Yksi näistä ensimmäisistä pahanpuhujista oli Isabel-sisar, joka jokaisessa kokouksessa palavasti rukoili niin ymmärryksellä kuin kielilläkin, ja saarnan aikana äänekkäästi huusi aamenensa ja hallelujansa. Aina edessäpäin hän oli ystävällinen ja vakuutti, ettei hän kenellekään ole puhunut mitään pahaa kenestäkään. Mutta miksi tällainen vakuuttelu oli tarpeen? Mitä oli tällaisen ihmisen sydämessä? Mitä oli vilpittömyys ja rehellisyys, jos elämä oli niin suuressa ristiriidassa tunnustuksen ja todistuksen kanssa?

Isabel oli ollut mukana toiminnassa jo pidemmän aikaa. Mutta jatkuvasti oli vaikeuksia yhteistyön kannalta, sillä tällä sisarella oli yksi suuri vaikeus, mikä tuhosi suureksi osaksi kaikki hyvät aikomukset. Hänen oli mahdotonta ottaa vastaan ohjeita, neuvoja. Kaiken hän halusi tehdä oman päänsä mukaisesti. Ei hän toki ollut ainoa tällainen, mutta ehkä voimakastahtoisin tällä alueella.

Kun seurakunta oli ostanut entisen varastohuoneen kokouspaikaksensa, oli edessä tavaton siivous- ja remontointiurakka, johon koko joukko osallistui suuremmin valittelematta menetettyä vapaa-aikaa. Tässä vapaaehtoisessa talkoissa Isabel oli yksi ensimmäisistä ja näkyvimmistä ahkeroitsijoista. Mutta Johannekselle tämä into tuotti mitä suurinta murhetta ja ahdistusta. Jumalan Sana sanoo, että "Ilman taitoa ei ole intokaan hyväksi, ja kiirehtivän jalka astuu harhaan" (Snl. 19: 2).

Johannes oli vastuussa rakennustöistä niin ihmisten kuin Herransakin edessä, ja johtajana hänen oli pidettävä huoli siitä, että nimenomaan Jumalan huonetta laitettaessa tuli vallita jumalallisen järjestyksen.

Eräänä iltana oli pieni joukko lupautunut maalaamaan rakennuksen julkisivun. Koska tilat ennen olivat olleet varastona, olivat ulkoseinät kulmikaskuvioista aaltopeltiä. Entinen maali oli pahasti rapissut pois, ja kun viime päivinä oli ollut liian viileätä ja sateista, tuli nyt käyttää hyväksi tämä aurinkoinen ja lämmin päivä.

Mitä lie tapahtunut eri hurskaiden kotona tai työelämässä, kuitenkin oli lopputulos se, että paikalle saapui työpäivän päätyttyä ainoastaan Isabel kahden poikansa ja sisarensa kanssa, sekä vajaaälyinen Harald-veli. Johannes oli jo edellisenä iltana asettanut seinän viereen edullisesti hankitut peltimaalipöntöt, ja kaikkien läsnäollessa tarkoin selittänyt miten purkit avataan, ja miten maalaus suoritetaan. Pensselit ja telat olivat kauniissa rivissä pahvilaatikossa. Kaikkein selvintä olisi ollut suorittaa maalaus ruiskulla, mutta oli tekijöitä jotka puhuivat sitä vastaan. Eihän nyt ollut pulaa työntekijöistä, ja nykyiset maalit tasaantuivat erinomaisesti pensselinkin jäljiltä.

Missä lie harhailleet Isabelin ajatukset edellisenä iltana, sillä nyt hän ei tiennyt miten purkit olisi saatu auki. Asiaa tuskailtiin pitkään, ja koska aika oli rahaa, oli jotakin tehtävä. Voiko kukaan käsittää tämän hurskaan naisen ajatuksia ja tekoja, sitä oli Johannes ja joku muukin miettivä loppuelämänsä ajan. Käsittämättömät olivat joidenkin ihmisten tiet!

Isabel halusi miellyttää Herraa ja olla ahkerasti mukana yhteisessä hankkeessa. Mutta nyt purkit eivät auenneet, ja sen täytyi olla vihollisen juoni uskovaisia vastaan, sillä ellei seinää maalattu nyt, se saattoi jäädä maalaamattomaksi koko talveksi. Hänelle oli annettu tehtäväksi maalata seinä niillä maaleilla, jotka sen vieressä olivat, mutta hän käski lapsiansa kiertämään ympäri rakennustyömaalla, jotta nämä etsisivät mahdollisia muita purkkeja!

Varastorakennuksen siipiosa oli puurakenteinen ja tätä varten oli ostettu samanlaista maalia kuin siinä oli ollut ennenkin, öljypohjaista puumaalia. Jokaisen purkin päälle oli Johannes kirjoittanut tussilla suurin kirjaimin: "Puumaali! Siipirakennus!"

"Äiti, äiti, me löysimme monta hyvää maalipurkkia autotallista!" Isabel riensi poikiensa perässä autotalliin ja totisesti, siinä oli maalia! Ja näiden purkkien avaamisen hän ymmärsi, sillä olihan hänen miehellänsäkin ollut tällaista maalia kun piharakennus oli maalattu. Purkit lastattiin kerralla kottikärryille, ja kun lapset välttämättä halusivat työntää niitä, lähti sisar kävelemään tuhdisti edellä työmaallensa. Mutta kuinka tällaiset keskenkasvuiset pikkumiehet olisivat selvinneet urakastansa ilman kommelluksia! Pihalle oli jäänyt kaikenlaisia laudanpätkiä, ja yhteen tällaiseen osui kärrynpyörä sillä seurauksella, että kaikki maalipöntöt kaatuivat asfaltille. Tämä ei ollut mitään, mutta toinen pojista jäi kärryn aisan väliin ja alkoi parkua surkeasti.

Kauhistunut äiti riensi paikalle auttamaan hädässä olevaa poikaansa. Lapsi oli ensimmäisellä sijalla hänen mielessänsä, eikä hän suonut pisaraakaan huomiostansa yhdelle purkeista, jonka kansi oli osittain avautunut. Vasta kun koko sisältö oli valunut pihalle, havahtui tämä maalinhajuun. Kyynelvirta oli jo taukoamassa lapsen silmistä, kun tämä huomasi seisovansa maalilammikossa. Silmissä välkähti riemullinen pilke, ja hetken kuluttua kaksi rasavilliä läiskytti maalissa ja otti aina entistä pidemmän pyrähdyksen puhtaana säilyneelle asfalttipinnalle. Äiti käsitti tietysti, etteivät nämä yhä lisääntyvät suloiset lapsen jalanjäljet pihan pinnassa tulisi ilahduttamaan muita seurakuntalaisia, mutta lasten riemu oli niin ehdoton ja selvä, ettei äiti raaskinut kieltää näiltä tätä nautintoa; olihan toinen juuri melkein tullut invalidiksi! Miksi ei oltu hankittu sellaista kärryä, jossa olisi ollut kaksi pyörää, tai neljä!

Haraldin järjenjuoksu ei yltänyt kovin laajoille kierroksille, mutta vaikka jokin osa hänestäkin olisi halunnut liittyä tähän erikoiseen ilotteluun, ei hän voinut olla ajattelematta Johannesta, joka sopivan paikan tullen osasi olla arvaamattoman ankara. Kädet menivät silmille Haraldin ajatellessa sitä nuhdesaarnaa, mikä olisi seuraava tämän nähdessä kaiken tämän iltaisen ahkeroinnin tuloksen. Tästä ei Johannes olisi pitävä!

Maali tarttui huonosti peltiseinään, ja Isabel tuskitteli voimakkaasti näkyviä pensselinjälkiä ja selviä kohtia, joita maali aivan pakeni. Mutta telineillä seisten hän hankasi seinää pensselillä kuin transsissa ja jakeli komentoja jo melkein seinänvärisille pojillensa, sisarellensa ja Haraldille, joka telalla yritti saada maalia tarttumaan aaltoharjojen pintaan. Aina vähän päästä Harald kallisti päätään ja tutkaili saavutettua tulosta. "Tästä ei Johannes tule pitämään!" kuului hänen suustansa ainakin sata kertaa, niin että Isabel oli tukehtua raivoonsa. "Ei ole mitään väliä sillä, mitä Johannes sanoo!", tuiskaisi vihastunut maalarimestari. Mutta tästä ei Harald välittänyt mitään, vaan huulilta tuli jälleen: "Tästä ei Johannes tule pitämään! Tästä ei Johannes tule pitämään!"

Isabel halusi saada urakkansa valmiiksi ennen pimeän tuloa, mutta se ei onnistunut. Pihavalonheittimet täytyi panna päälle, ja oli melkein aamu ennen kuin nämä väsyneet ihmiset lähtivät kotiinsa. Kuka arvannee, mitä Harald lausui luodessansa viime silmäyksen pihamaalle, kun nouseva aurinko vuorten takaa lähetteli ensimmäisiä säteitään valaisemaan maisemaa? "Tästä ei Johannes tule pitämään!" Vaistomaisesti menivät kädet silmille tämän kauhukuvan edessä.

Johanneksella oli ollut paljon asioita hoidettavanansa, ja hän tuli paikalle vasta myöhään iltapäivällä liittyäksensä ihmettelevään ryhmään seurakuntalaisia, jotka seisoivat portin luona. Sydän jätti muutaman lyönnin väliin ja henki salpaantui. Silmät oli pakko sulkea hetkeksi ja avata ne uudelleen, sillä ei tämä voinut olla totta! Jotakin tällaista ei yksinkertaisesti voinut olla olemassa! Ei, ei, ei! Näky oli niin murheellinen, että joidenkin vanhempien veljien silmänurkassa oli kyyneleet.

Seinä oli kauhistuttavan näköinen auringon voimakkaassa loisteessa. Ikkunat ja seinänvierustalla olevat pensaskasvit olivat kaikki paksussa maalissa, koko piha oli täynnä maalisia jalanjälkiä suuren maalilammikon ympärillä. Kaikki kahdeksankymmentä litraa kallista maalia oli hävitetty, sillä seinustalla oli kolme tyhjää kahdenkymmenen litran purkkia, neljäs keskellä pihaa siinä, mihin se oli kaatunutkin.

Thomas haki yhden muun vanhemmistoveljen kanssa hämmästyneen Isabelin paikanpäälle. Tämä katseli öisen aherruksensa tulosta hiukan hämillään, muttei osoittanut mitään suurempaa ällistystä. Kukaan muu ei uskaltanut sanoa mitään, joten Johanneksen oli aloitettava: "Mitä ihmettä täällä on tapahtunut? Sinä olet nyt selityksen velkaa, sillä enkö minä aivan tarkkaan selittänyt, miten kaikki tuli tehdä? Nyt sinä olet tuhonnut kaikki siipirakennuksen maalit, ja ensimmäisillä sateilla seinässä olevat maalit alkavat rapista pois! Ja seinähän on aivan hirvittävän näköinen! Miksi et käyttänyt niitä maaleja, jotka oli seinään tarkoitettu? Puumaalithan olivat lukitussa autotallissa? Ikkunastako te sinne menitte? Nyt seinä on pilalla! Millä se puhdistetaan uutta maalaamista varten?"

Johannes oli täynnä jumalallista kiivautta, sillä tämä meni ylitse kaiken käsityskyvyn. Hän ei huutanut, mutta puhui tukahdutetulla tunteella. Isabel kuunteli ilmeisen järkyttyneenä ja tuohtuneena. Tuskin oli Johannes saanut lopetettua puheensa, kun jo Isabel alkoi huutaa: "Mikä sinä luulet olevasi, kun jatkuvasti komentelet ja neuvot meitä! Kyllä kai me osaamme tehdä jotakin itsekin, ilman että sinä puutut joka asiaan! Miksi ostit sellaisia purkkeja, joita ei saa auki! Me maalasimme sillä maalilla, mitä löysimme, ja sillä selvä! Koko yön toinen tekee parhaansa ja sitten saa vain haukkumiset palkaksensa! Kyllä minä olen aina tiennyt mikä sinä oikein olet! Olet kiittämätön, häijy ihminen! Lapset joutuivat menemään maalisina kouluun, kun eivät enää sietäneet maalin hankaamista tärpätillä; tulivat jo aivan näppyläisiksi. Vaatteet ovat aivan pilalla, ja sitten joku alkaa moittia! Sinussa ei ole pisaraakaan Jumalan rakkautta! Sinä olet vain olevinasi jotakin, mutta et ymmärrä yhtään mitään!"

Kaikki seurakuntalaiset olivat järkyttyneitä tästä asiasta, mutta juuri kukaan ei rohjennut tuoda ajatustansa julki Isabelin kuullen, joka kaikesta huolimatta jatkoi touhuamistansa. Hänen tekonsa järjettömyys oli jokaiselle ilmiselvää, sillä parempi olisi ollut, jos hän olisi lähtenyt kotiin todettuaan, ettei saanut purkkeja auki. Hänen vaivannäkönsä ei ollut ainoastaan turha, vaan hänen tekonsa seurauksena oli kymmenkertainen haitta. Kymmentuntisen mielettömän ahkeroimisen tulos oli koko seurakunnan murhe, yli viidentuhannen markan lisämeno, likaantunut piha, viivästyneet vihkiäisjuhlat. Ja mikä Johanneksen kannalta pahinta, koska kukaan muu ei rohjennut nuhdella sisarta, jäi tästä tapauksesta lähtemätön vihan siemen Isabelin sisimpään.

Seinä jouduttiin hiekkapuhaltamaan ja kaikki kauniit pensaat hävittämään seinustalta. Vaitonaisesti maalattiin ja puhdistettiin pihaa niin hyvin kuin voitiin, mutta tahroja jäi kaikkialle, eikä ainoastaan ulkonaisia, vaan myöskin sisäisiä. Vuosien kuluttua kukaan ei enää muistanut, että Johannes oli aiheellisesti ollut vihainen sisarelle. Johannes oli tehnyt sen, minkä jumalallinen järjestys vaati, ja mistä hän oli vastuussa Jumalansa edessä. Mutta hän sai kantaa aiheetonta syyllisyyttä.

Jokaiselle oli tässä yhteydessä ollut selvää, että olisi ollut parempi jos Isabel ei olisi tehnyt mitään, sen kuin että teki jotain näin järjetöntä. Mutta asioissa, jotka eivät olleet niin selviä, oli moni sokea tänäkin päivänä. Seurakunta oli vuosien ajan julkaissut pikku kirjasia ja lehtisiä, jotka painettiin pienessä sivuhuoneessa. Innokkaita auttajia oli paljonkin, ja selvästikin hauskimmalta tuntuviin tehtäviin oli ajoittain tungosta. Eniten etenkin sisaria kiinnosti ladontaa varten hankittu erikoiskirjoituskone. Tuohon aikaan ei ollut mahdollisuutta hankkia oikeata latomakonetta, sillä sellainen olisi maksanut enemmän kuin mihin seurakunnalla oli varaa.

Johannes uskoi jumalalliseen järjestykseen, sillä sanoihan Sana selvästi, että Jumala on järjestyksen, eikä epäjärjestyksen Jumala. Kirjasten kautta pyrittiin lähestymään ulkopuolisia ihmisiä, ja niiden ulkoasu ja siisteys olivat tärkeitä asioita oikeanlaisen vaikutelmaan antamiseksi. Johannes pyrki tunnollisen tarkasti neuvomaan jokaiselle, miten päästiin parhaaseen mahdolliseen tulokseen. Mutta moni oli hänen kanssansa eri mieltä, sillä näille ihmisille oli tärkeintä vain päästä mahdollisimman mittaviin tuloksiin. Määrä oli tärkeintä, ei laatu! Johannes oli kadottamassa otettansa toimintaan kaiken tämän keskellä.

Thomas hankki halvalla, todella halvalla, suuren autolastin painopaperia. Se oli tulosta hänen suhteistansa entiseen armeijatoveriin. Hankinta teki suuren loven yhteisiin varoihin, mutta saatiinhan sellainen määrä paperia, että sitä oli varastoitava jopa osittain uskovaisten koteihin. Mutta tämä edullinen ja halpa paperi oli todellakin halpaa, halpa-arvoista, ja Johannes oli vakuuttunut siitä, että Thomasia oli jymäytetty pahemman kerran. Tai sitten Thomas oli jymäyttänyt muita, sillä samassa kaupassa oli tullut suuri keittiökalusto, jonka tämä oli ostanut itsellensä.

Paperi oli neljä kertaa suurempaa kuin mitä painokoneeseen mahtui, ja niinpä sitä leikkautettiin paikkakunnan pienessä kirjapainossa oikeaan kokoon. Mutta kun ensimmäisiä kirjasia painettiin, vahvistui Johannekselle se, miksi kirjapainon omistaja oli katsellut vähän ihmetellen näitä hurskaita kilpailijoitansa. Painoväri imeytyi paperiin siinä määrin, että teksti näkyi kummankin puolen arkkia! Thomasin ystävä oli myynyt painopaperina tavallista käärepaperia, jota kauppiaat käyttivät elintarvikeliikkeissä!

Thomas pyöritteli painettuja arkkeja käsissään ja käski kokeilemaan uudelleen, vähemmällä värillä, kuivemmalla painorummulla. Mutta vaikka mitä tehtiin, ei painaminen onnistunut. Joko teksti näkyi lävitse tai sitten rumpu suttasi liiallisen kuivuuden tähden. Isabel yhtyi muutamaan muuhun ääneen, jotka kehottivat painamaan vain toiselle puolelle arkkia. Mutta Johanneksen sisimmässä kuohui. Tässä oli kysymys aivan samanlaisesta asiasta kuin Isabelin maalausurakka. Oli turha yrittää jotakin sellaista, mikä ei voinut onnistua.

Muutenkin kaikki oli ollut vaikeata. Vihkosia kootessa joukko oli ahkeroinut eräänä iltana ja nitonut satamäärin vihkosia, joissa osa arkkeja oli väärinpäin. Johannes oli käskenyt purkamaan kaikki ja kokoamaan uudelleen. Jälleen kerran kylvettiin katkeruuden siementä tätä itsensä korottanutta kohtaan, sillä monen mielestä nämä kirjaset olivat lähettämiskelpoisia. Voihan lukija kääntää kirjasen sitä mukaa kuin lukeminen edistyi! Johanneksen sisimmässä kuohui ja hänen oli vaikea olla lausumatta julki sitä, mitä hän todella ajatteli.

Hänen neuvomisensa oli kuin punainen vaate joillekin ahkerille kirjasten kokoajille. Erästä lentolehtistä nämä ihmiset nitoivat satoja kappaleita, mutta ei keskeltä, vaan monta milliä vierestä. Johannes oli tarkkaan sanonut mihin asentoon nitoja tuli laittaa, mutta hänet suorastaan työnnettiin pois. Mutta nyt jos lehtiset haluttiin taittaa, oli toinen puoli yli puoli senttiä pidemmällä kuin toinen. Kun Johannes huomautti tästä ja sanoi ahkeroimisen, ei ainoastaan olleen turhaa, vaan tuhonneen kallista materiaalia, joutui hän entistä suurempaan epäsuosioon näiden ihmisten silmissä.

Kaikkein pahinta häneltä oli ollut se, että hän oli torjunut erään merkittävän seurakuntalaisen vaimon latomistyöt. Tämä ei milloinkaan aikaisemmin ollut kirjoittanut koneella, ja nyt valmiissa saarnavihkosessa saattoi olla yli kymmenen kirjoitusvirhettä yhdellä sivulla, joillakin parikin kymmentä. Johanneksen mieleenkään ei tullut painaa jotakin sellaista, mutta muutamat olivat sitä mieltä, etteivät muutamat virheet voineet pilata Jumalan Sanan vaikutusta. Latomistyö annettiin toiselle, mutta jälleen oli kylvetty siemen katkeruudelle, joka olisi puhkeava esiin ajoittain jopa kymmenienkin vuosien kuluttua.

Johannes oli syyllinen kaikkeen, hän vain halusi korottaa itsensä muiden ylle. Hän oli huono jumalanpalvelija, kun kieltäytyi antamasta irrallisia kirjasten sivuja eräälle avioparille, joka olisi halunnut jakaa niitä kotikaupunkinsa asukkaille kadulla. Aina kun kirjanen painettiin, annettiin tulla muutama kymmenen arkkia ylitse tarvittavan, sillä saattoihan välissä olla sellaisia arkkeja, jotka olivat liimautuneet toisiinsa, niin että teksti oli vain toisella puolella. Samoin saattoi olla jotakin suttua. Kun sitten kirjaset oli kasattu, oli jäljelle jäänyt mahdollisesti muutama kymmenen arkkia, joissa oli sivut 5,6,19 ja 20. Joitakin arkkeja ei jäänyt ollenkaan, joten näistä jäljelle jääneistä ei voinut mitenkään muodostaa kokonaista kirjaa. Mitä ajattelisivatkaan tuon perheen kotikaupungin asukkaat, kun ystävällinen aviopari tulisi heitä vastaan ja ojentaisi tällaisen arkin käteen toivotuksella: "Tässä teille tärkeätä luettavaa! Jumalan siunausta!"

Johannes ei voinut olla tiedustelematta tältä avioparilta tarkemmin heidän tarkoitustansa. Eihän kukaan voinut saada mitään järkevää käsitystä tuollaisesta arkista, saati sitten löytää yhteyttä Jumalaan. Mutta kaiken selvittävä vastaus kuului: "Eiväthän ne kuitenkaan ymmärrä mitään!"

Jos Johannes nyt olisi kertonut kaikista näistä asioista jollekin, ei häntä varmastikaan olisi uskottu. Eihän tällaista voinut olla olemassakaan, Johannes vain halusi mustata nyt korkeassa asemassa olevien uskovaisten mainetta kateuttansa! Olisiko kukaan uskonut, jos hän olisi kertonut joidenkin veljien painaneen lentolehtisiä voipaperille? Olisiko kukaan uskonut, että kiivaimmin Johannesta vastaan aviollisten asioiden varjolla taisteleva veli oli itse harjoittanut julkisesti haureutta ja taputellut Johanneksen vaimoa? Ei, näistä asioista ei edes haluttu kuulla, ja oliko se tarpeenkaan? Ei Johanneksen mielestä, mutta miksi hän oli nyt syyllinen rakkaudettomuuteen, huonoon käytökseen ja veljiä ja sisaria vastaan hyökkäämiseen?

Murheissansa ollessansa Johannes oli keskustellut näistä asioista niin Thomasin kuin Klausinkin kanssa. "Mitä Veri on peittänyt, Johannes, sitä ei ole enää olemassakaan. Kaikki on upotettu merten syvyyksiin!", oli Thomasin vankkumaton kanta asiaan. Ei tullut ajatella vanhoja, ei kaivella menneitä. Se oli Johanneksenkin mielestä parasta ja oikein. Mutta yksi kummallinen asia vaivasi hänen mieltänsä jatkuvasti. Jos kerran kaikki oli unohdettu ja haudattu ja heitetty syvimpään kohtaan merta, niin miksi jonkun onkeen tarttuivat jatkuvasti kaikki Johannesta vastaan olevat negatiiviset asiat? Kaikki muu oli unohdettu, mutta eivät hänen asiansa, hänen rikkomuksensa. Hän oli vain halunnut palvella Jumalaa, mutta kaikki oli ymmärretty väärin.

Jokaiselle muulle löytyi puolestapuhujia, mutta ei hänelle. Tuon avioparin irtosivujen jakaminen ymmärrettiin ihmeellisen herkällä mielellä, mutta ei sitä, että Johannes oli niin kaikkea tällaista vastaan. Olivathan ihmiset jumalattomia ja ymmärtämättömiä, eikä niin ollut väliä sillä, mitä heille jaettiin! Mutta tässä tehtiin mitä suurin ja kohtalokkain virhe. Jo pelkkä ulkoasu ja lopuksi kieliasu olivat sulkeneet monien sydämet sille asialle, mitä noissa vihkosissa esitettiin. Ei ollut ihme, että näitä ihmisiä pidettiin järkeä vailla olevina!

Minkä Veri peittää, sitä ei saa eikä tule muistella, mutta oliko näistä asioista milloinkaan tehty parannusta? Oliko Veri voinut peittää ne? Eikö sama mieliala vallinnut yhä edelleenkin? Tämänhetkisen veljellisen yhteyden rikkoivat vieläkin nuo vuosien takaa mieleen jääneet asiat, joissa Johannes ei todellisuudessa ollut rikkonut mitään eikä ketään vastaan, vaan oli pitänyt kiinni jumalallisesta näystänsä. Hän ei saanut kaivella vanhoja, koska ne oli unohdettu, mutta oliko Jumala unohtanut ne, sillä vielä tänään ne olivat syytteenä veljeä vastaan!?

Johannes oli saanut tuntea sanoinkuvaamatonta vihaa itseänsä kohtaan, käsittämätöntä, järjetöntä vihaa. Ja mikä tuo vihan selvemmin esiin kuin puuttuminen asioihin, joita oli totuttu pitämään yksityisasioina, perheasioina! Yksi tapaus oli erikoisesti ollut rikkomassa seurakuntayhteyttä.

Tuohon aikaan ei ollut vielä mitään omaa kokoushuonetta, ja niinpä kokoonnuttiin yksityiskodeissa. Johanneksen vuoro oli nyt kutsua väki koolle leivänmurtoon omaan kotiinsa. Niin kuin tässä piirissä uskottiin raamatullisesti, kuului ehtoolliseen jalkojenpesu aivan itsestään selvänä asiana, niin kuin sitä oli harjoitettu joissakin vapaissa piireissä jo aikoja sitten. Mutta nyt oli samoin kuin usein aikaisemminkin. Vanhemmat toivat lapsensa mukaan näihin tilaisuuksiin, ja se oli maailman luonnollisin asia. Lasten tuli tottua pienestä pitäen hengellisiin kokouksiin. Mutta asiassa oli yksi suuri mutta.

Ennen kokousta tai sen jälkeen oli tapana juoda kahvit tai syödä yleensä jotakin. Ennen kuin saarnaaja tai aikuiset ehtivät pöytään, olivat lapset saattaneet jo syödä kaikki pullat ja piparkakut, niin että oli tyytyminen pelkkään juomaan. Näin tapahtui niin lasten kotona kuin muuallakin. Vanhemmat eivät mitenkään puuttuneet tähän kurittomuuteen. Johannes pystyi vaikenemaan melko pitkään, sillä hän näki vanhempien selvästi hyväksyvän tämän epäjärjestyksen. Kokouksen aikana lapset pitivät niin hirvittävää meteliä ja huusivat, että Sanan lukemisen ja saarnan aikana piti korottaa äänensä ylitse tämän häiriötekijän. Vanhemmat vain kuuntelivat ja nyökyttelivät päitään.

Tällaisena jatkui kokousten pito, kunnes Johanneksen sisimmässä jokin sanoi päätekohdan tulleen. Tämä ei ollut mitään Jumalan palvelemista ja Hänen edessänsä olemista, vaan suorastaan Baabelin sekoitusta! Tämä ei ollut Jumalan tahdon mukaista, sen sanoi jo terve järki. Vanhempien tuli kasvattaa lapsiansa ja pitää huoli siitä, etteivät nämä ylettömästi puhu ja metelöi kokousten aikana.

Kun sitten oltiin Johanneksen kotona ehtoollistilaisuudessa, katsoi hän olevansa omalla maaperällänsä, missä hänellä oli sananvaltaa. Kokous alkoi entiseen tapaan lasten hallitessa tilannetta. Huoneeseen tuotu jalkojenpesuvati lensi melkein nurin lasten telmiessä ja läiskytellessä vettä. Johannes komensi lapsia menemään eri huoneeseen, mutta nämä eivät olleet kuulevinaankaan häntä, vaan vilkaisivat vain äitiinsä. Tämä ei ollut näkevinään tai kuulevinaan mitään. Johannes korotti jo ääntänsä ja komensi uudelleen. Nyt äidin huomio heräsi, ja hän antoi ymmärtää olevan väärin komennella hänen lapsiansa. Johannes oli nyt täynnä kiivautta Jumalan ja Hänen huoneensa puolesta, mutta sisar ei halunnut kuunnella.

"Herran Jeesuksen Kristuksen Nimessä, kuuntele nyt minua!" oli Johanneksen sanottava lopulta. Mutta sisar pakkasi tavaransa ja lapsensa autoon ja ajoi pois, tulematta enää milloinkaan sen jälkeen kokouksiin. "Johannes yritti ajaa minusta pois paholaista!" oli hänen kommenttinsa myöhemmin asiaan, ja monet loukkaantuivat Johannekseen.

Ajatus ei myöhemmin tuntunut tästä saarnamiehestä kovinkaan kaukaa haetulta, sillä näytti todella siltä kuin paholainen olisi mennyt useampaan sisareen. Ehtoolliskokouksiin ei suhtauduttu tarvittavalla vakavuudella ja lasten annettiin tehdä mitä tahansa. Ei siis ollut ihme, että eräänlainen kirous oli seurakunnan yllä, ja olisi todella ollut tarve ajaa nämä riivaajat pois.

Vanhemmat naureskelivat vain vähätellen, kun lapset huutelivat Johannekselle hävyttömyyksiä tämän tullessa kokouksia pitämään. Sellaisia olivat lapset heidän mielestänsä tässä viimeisessä ajassa Sanan mukaan, joten mitä he voisivat tehdä asiaa muuttaakseen? Oli totta, että Jumalan Sanan mukaisesti lapset olisivat oleva tottelemattomia vanhempiaan kohtaan, mutta tässä seurakuntalaiset tekivät vakavan virheen, joka oli tuottava katkeraa hedelmää niin heidän lapsillensa kuin seurakunnallekin.

Olisi ollut oikein, että Johannes olisi lohduttanut surevia vanhempia tällä kohdalla, mutta että nämä itse ottivat sen puolustukseksi välinpitämättömyydelleen ja kurittomalle kasvatuksellensa, oli rikos niin Jumalaa kuin ihmisiäkin kohtaan. Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee, oli jo sananlasku kansan keskuudessa. Jumalan Sana vaati lasten kasvattamista yhtenä osana kristillistä elämää, niin kuin kaikkea muutakin. Se, että Johannes oli rohjennut puuttua näihin asioihin, oli luettu hänelle vääryydellä asiaksi, joka tänäänkin vielä aiheutti katkeruutta häntä kohtaan.

Samat asiat vallitsivat muodossa tai toisessa yhä vielä näiden ihmisten keskuudessa, eikä niistä milloinkaan oltu edes tahdottu tehdä parannusta. Parannusta ei tarvinnut tehdä sen varjolla, että Johanneksen syliin oli työnnetty sellainen määrä keksittyä syyllisyyttä, mikä kiinnitti kaiken huomion pois heidän rikkomuksistansa. Kuinka kuvaava tästä olikaan se tapaus, kun komea villihanhiparvi oli eksynyt seudulle metsästysajan ulkopuolella.

Tuo parvi oli kaarrellut kylän talojen ja pihojen yläpuolella moneen kertaan, äännellen kuin ivallisesti intomielisiä pyssymiehiä pilkaten: "Kväk, kväk, tässä me liihottelemme aivan pyssyjenne kantomatkan sisällä, mutta nyt ei ole metsästysaika, kväk, kväk!" Tapaus sai niin suuren huomion, että paikallislehtikin kirjoitti näistä harvinaislaatuisista vierailijoista. Tämä laji ei koskaan aikaisemmin ollut eksynyt tälle alueelle, ja niinpä varoitettiin jokaista pyssymiestä hillitsemään itsensä, sillä olisi rikos ampua yhtäkään näistä komeista linnuista.

Thomas oli suorastaan mahdoton intoilija kun oli kysymys metsästämisestä, ja omistaessaan suuren maa-alueen vehmaisella vuoren rinteellä, oli tälle pinttynyt eräänlainen lähes sairaalloinen käsitys luonnon ja ihmisen yhteenkuuluvuudesta, vaikka hän ei sitä itse nähnytkään. Johannesta hän oli moittinut liiallisesta rakkaudesta luontoon, ja ehkä nämä kaksi kiinnostusta poikkesivatkin toisistansa yhtä suuressa määrin kuin mitä Thomasilta puuttui käsitystä. Thomasin uskomus oli se, että maan omistajana hänellä oli oikeus ampua kaikkea hänen alueellansa liikkuvaa mihin vuodenaikaan tahansa. Kaikki tämä kuului Jumalalle, ja jumalanlapsena hänellä oli oikeus siihen, mikä hänen Isällensäkin kuului.

Thomasin huulille herahti vesi kun tieto tästä parvesta tuli hänen korviinsa. Aamuvarhaisesta iltamyöhään tämä vaelteli kiikari kädessänsä maillansa odottaen sitä armollista johdatusta, että tuo parvi pyrähtäisi hänenkin mailleen.

Maria oli lähettänyt Johanneksen hakemaan jotakin vaatekappaletta Gretalta, ja hänen tullessansa kuistille oli Thomas ruokapöydästänsä noussen ja suutansa pyyhkien tullut häntä vastaan. "Nyt mennään vähän kävelylle", oli hän tokaissut ja tarttunut toisella kädellänsä kivääriinsä ja toisella Johanneksen käsivarteen.

He olivat usein kävelleet yhdessä Thomasin mailla ja keskustelleet hengellisistä asioista. Miksi ei siis nytkin liittyä tämän vanhan konkarin seuraan? Mutta miksi aina piti tuon kiväärin olla mukana, vaikka nimismies niin usein oli varoittanut Thomasia siitä? Mutta tämä oli herra omilla maillansa, eikä kertaakaan ollut ketään todistamassa salakaadosta.

Kaikki tiesivät, ettei tämän hurskaan miehen maille saanut mennä, ja koska lähistöllä kulki vuoren huipulle asti johtava viitoitettu polku, oli hyväksyttävää se, että tämän maiden rajoilla kulki korkea piikkilanka-aita. Karjan takia, karjan takia, oli selitys, mutta kyllä asia käsitettiin kylällä!

Veljet olivat ehtineet korkealle rinteelle lähelle tuota yleisessä käytössä olevaa polkua, kun Thomas sähköistyi. Kuului raskaan linnun siipien läpsytystä ja muutama äännähdyskin, ja samassa heidän ylitsensä lensi monta kymmentä kiloa parasta paistilihaa - näin ainakin Thomas mielessään ajatteli; siitä Johannes oli varma. Linnut lensivät kansallispuistoaluetta kohti ja Thomas alkoi juosta perässä.

Johannes juoksi hengästyneenä jäljessä, ja tultiin jo polulle kun edestä päin kuului kova pamahdus ja Thomasilta pääsi riemunkiljahdus. "Ei, ei, veli hyvä. Älä ammu!" huusi Johannes ja ehti paikalle nähdäksensä kuinka osuman saanut lintu kaarsi lentorataansa muuttaen kohti kalliojyrkännettä. Thomas seisoi kuin halvaantuneena seuratessaan katseellaan aivan väärään suuntaan kaartavaa kuolemansyöksyä. Todellakin, lintu putosi jyrkänteen reunan yli ammottavaan kuiluun!

"Ei voi olla totta, ei voi olla totta!" puuskui Thomas itkunsekaisella äänellä ja riensi perässä. Polku teki tässä mutkan ylöspäin, ja aivan sen reunasta avautui huimaava pudotus pitkälle alas laaksoon. Reuna ei kuitenkaan ollut äkkijyrkkä, ja suoraan alapuolella oli kallion kolonen, johon ei voinut nähdä täältä ylhäältä. Sinne oli lintu pudonnut. Johannes kuuli alhaalta polulta ihmisääniä, ja ennen kuin oli ehtinyt sanoa sanaakaan, oli Thomas sysäissyt kiväärinsä tämän käteen ja oli jo lipumassa alas onkaloon.

Siinä seisoi Johannes kivääri kädessänsä ja suu auki tuijottaen rinnettä ylös tulevaa matkailijajoukkoa, jonka kärjessä marssi yksi kylän oppaista. Syyllisemmän näköinen tuskin voi olla kukaan, eikä minkäänlainen selityksen sana olisi voinut tulla tämän kokoon kuristuneesta kurkusta. Hanhiparvesta ei näkynyt jälkeäkään, mutta laukauksen oli täytynyt kuulua näiden ihmisten korviin. Mutta ampuja oli kadonnut kallionkoloon ja syytön seisoi tässä kaikkien silmien edessä.

Matkaopas katseli Johannesta ihmettelevästi ja syyttävästi, sillä eihän ollut laitaa että ammuskeltiin yleisillä kulkuväylillä. Johanneksen kääntyessä tuijottamaan onkaloon, tuli opaskin polun reunalle luodaksensa vilkaisun sinne. Mutta Thomas oli kuullut ihmisten äänet ja oli jäänyt piiloon läheisimmän kivipaaden taakse. Mihin lopputulokseen oli opas tullut, sitä voi vain arvailla, mutta tämä jatkoi matkaansa ryhmänsä kanssa.

Seuraavana päivänä huomasivat tarkimmat lintuystävät yhden hanhista puuttuvan. Tuskin he olivat selvillä kaikesta siitä, mitä tämän asian tiimoilla oli tapahtunut. Tuskin he voivat kuvitella sitä salaisuudeksi jäävää ahdistavaa pettymystä ja tuskaa, millä Thomas oli todennut linnun kadonneen käsittämättömällä tavalla. Kyyneleet silmissä oli tämä kiivennyt vaivalloisesti ylös onkalosta ottaen kiväärin Johanneksen kädestä.

Polku teki mutkan jälleen ylempänä, mistä oli suora näkyvyys tälle kohtaa. Kumpikaan veljistä ei huomannut paikalle pysähtynyttä opasta, joka kiikarillansa katsoi heidän suuntaansa.

Seuraavana päivänä Thomaksen pihaan ajoi poliisiauto ja sen perässä riistanvartijan Landrover. Ensimmäinen ajatus Thomasin mielessä oli, että nyt Johannes oli käynyt ilmiantamassa hänet, sillä eihän kukaan ollut nähnyt häntä. Mutta kuinka usein olikaan todistajia sellaiselle, mitä ei kuviteltu kenenkään näkevän! Aina oli ainakin Yksi, joka näki kaiken!

Riistanvartija laskeutui köyden avulla niin pitkälle rotkoon kuin oli mahdollista, mutta ei löytänyt jälkeäkään etsimästänsä. Thomas vain pyöritteli päätänsä ja kiisti yrittäneensä osua mihinkään elävään. Koska todistusaineisto puuttui, sai Thomas vain sakot luvattomasta ammuskelusta yleisellä alueella.

Thomasin täytyi saada tietää, miten oli mahdollista että häntä epäiltiin, sillä olihan tuo ryhmä nähnyt vain Johanneksen. Poliisi melkein suuttui hänen uteluistansa ja totesi vain ykskantaan, että todistaja ja silminnäkijä asialle oli löytynyt, eikä se ollut Johannes. Eihän tällä ollut edes aseenkantolupaa, koska pelkäsi hetken mielijohteesta epätoivoisessa tilanteessa tekevänsä jotakin harkitsematonta. Annettuaan vaimollensa tehtäväksi udella asiaa, selvisi lopulta miten opas oli nähnyt hänen kiipeävän ylös polulle.

Mutta milloinkaan ei tästä seikasta kerrottu sen paremmin seurakuntalaisille kuin ei kyläläisillekään, ja Johannes oli saanut uuden tahran maineeseensa. Häntä epäiltiin kyläläisten kuiskailuissa salametsästäjäksi, ja seurakunnan keskuudessa ilmiantajaksi. Se oli sopimatonta näissä piireissä, sillä kukaan todellinen veli ei ilmianna veljeänsä. Tuliko kukaan ajatelleeksi asiaa siltä kannalta, edes Thomas, ettei kukaan todellinen veli voi antaa syyttömän veljensä kärsiä aiheetta, hänen tähtensä, hänen rikkomuksensa tähden?

Tämänkaltaisista asioista Johannes kantoi nyt katkeraa hedelmää. Tähän päivään mennessä ei yksikään syytös ollut perustunut todellisuuteen, vaan ihmiset olivat luulleet luulemisen perään, olettaneet olettamisen perään, ja nyt heidän mielissänsä oleva kuva Johanneksesta perustui juuri tällaisiin harhakuviin, minkä alkulaukauksen joku toinen oli antanut, ja todistekappale oli sitten sydämettömästi sysätty hänen syliinsä. Kuinka usein hänet olikaan jätetty yksin rikospaikalle raskauttavien todisteiden puhuessa häntä vastaan! Näin oli monen mielestä parempi, sillä olihan Johanneksen tehtävä kärsiä kaikki ne kärsimykset, jotka Paavalillakin oli ollut. Taloudelliset ja muut maalliset sekä hengelliset edut ja niiden säilyttäminen olivat tärkeitä perheellisille ihmisille, eikä Johanneksen maine ollut niin tärkeä kuin hanhipaisti sen niin suuresti ansainneen hampaissa. Kukaan ei vain tullut harvaa poikkeusta lukuun ottamatta käsittäneeksi sitä, että seurakunta oli kadottanut uskottavuutensa, sillä se etsi jopa oman saarnaajansa kustannuksella enemmän ajallista hyvää kuin Jumalan Valtakuntaa. Oliko siis ihme, jos taivaat eivät suoneet siunausten sateitansa?

Mikään ei ole sen suurempi petos kuin itsepetos hengellisellä alueella. Mutta kuinka moni seurakunnan keskuudessa tekeytyikään sokeaksi tai kuuroksi tarpeen mukaan! Miten totuus saattoi olla niin pelottava asia, ikään kuin ei olisi uskallettu katsoa lainkaan peiliin likaisten kasvojen tai likaisten vaatteiden tähden, ja uskottiin kaiken olevan puhdasta - kunhan vain ei itse nähty sitä!

Niin kuin jo mainittiin, esiintyivät Isabelin kaltaiset sisaret mitä hurskaimmin seurakunnan keskuudessa, mutta kuka ymmärsi sitä tuskaa, joka vallitsi näkevien sydämissä, Johannes ensi sijalla!

Jumalanpalvelukset, tai kokouksiksiko niitä oli paras kutsua, jatkuivat vuodesta toiseen, ilman että selvästi havaittavaa muutosta olisi tapahtunut. Kaikki panettelut ja pahanpuhumiset jatkuivat tai niistä ei puhuttu. Puhuttiin pahaa, mutta ei puhuttu pahanpuhumisesta, koska kukaan ei enää uskonut sellaiseen; tuotiin vain esiin tosiasioiksi uskottuja asioita. Mutta mitä sanoi Jumalan Sana tällaisesta Jumalanpalveluksesta? "Ja jos joku luulee olevansa jumalanpalvelija, mutta ei hillitse kieltään, vaan pettää sydämensä, niin hänen jumalanpalveluksensa on turha!" (Jaak. 1: 26).

Kuinka kauhistuttava sana onkaan tuo "turha"! Eivätkö ihmiset lainkaan käsittäneet, kuinka ohuen langan varassa he riippuivat iankaikkisuuden yllä? Olisivatko he mahdollisesti jo ennen seuraavaa aamua kuuleva sanat: "Kaikki hengellinen elämäsi oli turhaa!" "Turhaa, turhaa, turhaa!" olisi kaiku vastaava.

Ihmiset eivät todellakaan käsittäneet, mitä tekivät, kuinka hauras on ihmiselämä kaikesta huolimatta. Johannes ei voinut olla ajattelematta erästä untansa, jonka hän oli nähnyt jo vuosia sitten, mutta ei ollut sen tarkemmin tähän päivään mennessä ajatellut sen merkitystä. Kuinka usein hän olikaan nähnyt unia, joissa hän koki asiat niin elävinä, että vieläkin voi ikään kuin kädessänsä tuntea niissä tapahtuneet kosketukset.

Ihminen voi nähdä monenlaisia unia, eikä läheskään kaikkia unia tule kertoa julkisuuteen. Mutta tämä uni oli hyvin erikoinen ja puhutteleva nimenomaan ajatellen kaikkea tätä aikaa ja siinä tapahtuvia asioita.

Johannes pyöri ilmassa, ja avattuaan silmänsä hän tunsi olevansa kuin kaivossa, pohjattomassa kaivossa lähellä sen suuta. Hän riippui jonkun näkymättömän, hyvin ohuen rihman varassa ja pyöri syvyyden yllä. Vieläkin hän voi muistaa sen tunteen, kuinka ihmisiä putosi hänen ohitsensa tuohon syvyyteen ja samalla tönäisten häntä pudotessansa. Vielä tänään hänellä oli selvä mielikuva ainakin yhdestä noista töytäisyistä. Tilanne oli ollut pelottava, mutta hän ei ollut pelännyt putoamista.

Kunpa ihmiset todella käsittäisivät, että heidän elämänsä on kiinni Jumalan armosta, armon näkymättömästä, ohuesta rihmasta, joka riittää kannattamaan heitä elämänsä loppuun asti, jos vain eivät itse saata tuota rihmaa katkeamaan. Jumalan armo on tavattoman suuri ja runsas, mutta itse kutakin ihmistä varten se on rajoitettu tiettyyn määrään, mitä ihmisen ei tule ylittää. Meille se on näkymätöntä uskovaisinakin ihmisinä, ja vain armo pitelee meitä ammottavan kuilun yläpuolella lukemattomien pudotessa sinne, joskus ehkä meitä töytäisten. Mutta kuinka tunteettomia me olemmekaan, kuinka armottomia! Nämä töytäisyt eivät näytä merkitsevän meille juuri mitään!

Johannes ei voinut olla ajattelematta sitä, kuinka pelottavaa oli se jumalanpalvelus, jossa ylistettiin Herraa Hänen hyvyydestänsä, oltiin varmoja siitä, että omistettiin paljon, mutta sen sijaan että olisi kannettu toistensa kuormia, tuettu, autettu, tallattiin toisia kaidan tien kulkijoita mutaan ja liejuun. Kuinka kauan olisi armon rihma kannattava niitä, jotka ikään kuin pyrkivät katkaisemaan veljeä ja sisarta kannattavan yhteyden Herraan? "Jos joku luulee olevansa jumalanpalvelija, mutta ei hillitse kieltään, vaan pettää sydämensä, niin hänen jumalanpalveluksensa on turha!"

Oliko Kaikkivaltias nyt mieltynyt näihin kokouksiin? Joskus vieraillessansa lähiseutujen yhteisöjen kokouksissa, oli jo salin ovella tullut kummallinen ajatus. Hän ei voinut sille mitään, se oli niin todellista. Kyllä, hän oli joskus elämänsä aikana vieraillut jehovan todistajien ja vastaavien kokouksissa, käynyt ulkomailla epäjumalanpalveluspaikoissa, ja nyt hänellä oli sama tunne.

Näissä kokouksissa puhuttiin hurskaita asioita, mutta mikä oli ratkaisevaa Johanneksen sydämelle, ei näissä kokouksissa tullut Herra Jeesus Kristus kirkastetuksi, vaan avoimesti suitsutettiin jollekin suurelle profeetalle tai jumalanmiehelle. Mikä nämä kokoukset erotti epäjumalanpalveluksista, jos kerran Herra ei saanut täyttä kunniaa?

"Tämä kansa kunnioittaa minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on minusta kaukana, MUTTA TURHAAN HE PALVELEVAT MINUA OPETTAEN OPPEJA, JOTKA OVAT IHMISKÄSKYJÄ!" (Matt. 15: 8- 9).

Jokin Johanneksen sisimmässä oli aina värähtänyt näiden asioiden yhteydessä. Kun Herra Jeesus oli puhunut näistä asioista, säikähtivät opetuslapset jossakin määrin, sillä he sanoivat Herralle: "Tiedätkö, että fariseukset loukkaantuivat kuullessaan tuon puheen?" (Matt. 15: 12). Mutta Herra tiesi tehtävänsä ja vastasi heille samoin kuin mitä Hän haluaa sanoa meillekin tässä ajassa: "Jokainen istutus, jota minun taivaallinen Isäni ei ole istuttanut, on juurineen revittävä pois. Älkää heistä välittäkö..."

Kaikesta huolimatta Johannes rakasti näitä ihmisiä ja halusi auttaa heitä, suojella heitä. Parempi olisi olla hiljaa ja etsiä Herraa, kuin että lähes jokainen halusi astua Herran ja Hänen kansansa eteen jonkinlaisena johtajana ja pappina. Tästä eivät tehneet poikkeusta sen paremmin miehet kuin ei naisetkaan. Mutta mitä hyödytti jumalanpalvelus verisin käsin; mitä hyödytti jumalanpalvelus, jos sydämessä oli viha jotakin kanssamatkaajaa kohtaan? Turhaan, turhaan palveltiin Jumalaa!

Kaikkein pettävintä oli se, että näennäisesti Jumalan siunaukset olivat läsnä. Isabel rukoili entistä palavammin ja iloitsi Herrassa, vaikka oli juuri palannut matkalta, jonka aikana oli tehnyt kaikkensa saadaksensa tuttavansa peruuttamaan kokouksen, johon Otto oli kutsuttu puhujaksi. Miksi hänelle ei riittänyt oman kylän ja seurakunnan asiat, vaan satojen kilometrien päähän hän matkusti puhumaan pahaa toisen kylän veljestä!? Joutuessansa joskus kasvokkain tämän sisaren kanssa, kauhistutti Johannesta tämän sisaren kasvojen ilme. Miksi hänestä tuntui kuin olisi ollut tekemisissä kuolleen kanssa?

Isabel sai järjestettyä niin, että kokouksessa puhui hänen oma sukulaisensa. Tässä tilaisuudessa parantui yksi sukulaisista juuri todetusta sairaudesta, ja tulipa jopa profetia, jossa sanottiin Jumalan käden lepäävän heidän yllänsä. Mutta lepäsikö tuo Käsi siunataksensa vaiko tuomion kätenä?

Johannesta oli aina vaivannut se, että ehtoolliskokoukset olivat ikään kuin jokin mystinen rituaali, jossa ammennettiin voimaa, mutta ei erotettu Herran Ruumista. Näissä kokouksissa ei tiettyjen veljien annettu puhua mitään, eikä niihin edes toivottu näiden tulevan. Äidit pitivät sylilapsiakin helmassansa ja rutistivat pieniä ehtoollisleivän palasia näiden suuhun, ikään kuin olisi ollut kysymys jostakin mystisestä, pelastusta tuovasta aineesta. Samoin he kostuttivat ehtoollismaljaan paperinenäliinan kulman ja antoivat lasten imeä sitä. Mitä ymmärsivät nämä imeväiset ehtoollisesta, joka oli tarkoitettu ymmärtäväisille ihmisille, jotka pystyivät erottamaan hyvän ja pahan? Kaiken lisäksi oli ehtoollinen muistojuhla, jossa kaiken tuli olla anteeksiannettu; toistensa jalat pestiin ikään kuin aivan konkreettisesti julkituoden: Niin kuin Herra on meille kaikille anteeksi antanut, niin mekin olemme toisillemme anteeksi antaneet. Niin kuin päivittäin jalkamme likaantuvat, ja me vaelluksessamme olemme vajavaisia, niin me nyt pesemme toinen toisemme jalat osoitukseksi samankaltaisuudestamme. Me olemme kaikki syntisiä ihmisiä, kuitenkin armosta pelastettuja. Me olemme yksi ruumis, emmekä halua kenenkään ruumiin jäsenen tuntevan itseänsä ulkopuoliseksi.

Oliko ihme, että Johanneksen mieleen usein tulivat sanat: "Jospa olisi teidän joukossanne joku, joka sulkisi ovet, ettette pitäisi tulta Minun alttarillani turhaan!" (Mal. 1: 10).

Ihmiset todella luulivat palvelevansa Jumalaa, ja luulivat tekevänsä tälle palveluksen kaikella sillä, mitä he tekivät kanssamatkaajillensa. He odottivat jopa Jumalan palkitsevan heidät, ja ehkä juuri tämä on kaikessa kauhistuttavinta. Todellisuudessa he ovat hyljänneet suoran tien ja ovat eksyneet ja seuranneet Bileamin, Beorin pojan tietä, hänen, joka rakasti vääryyden palkkaa (2. Piet. 2). Samasta palkkion etsimisestä puhuu Juuda 11: "Voi heitä, sillä he kulkevat Kainin tietä ja heittäytyvät palkan tähden Bileamin eksytykseen..."

Tässäkin ajassa on Baalakeja, jotka haluavat jonkun Bileamin kiroamaan Israelin kansan keskuudesta heille vastenmieliset ihmiset. Mitä muutakaan on se, kun tietyt ihmiset matkustavat satojakin kilometrejä kertoaksensa jostakin jumalanpalvelijasta mitä kauhistuttavimpia asioita valheellisesti, omien luulojensa ja käsitystensä, kuulopuheiden mukaisesti? Eikö Hartmutin Otosta laatima kirje ollut kuin Bileamin kirous?

Aikanaan Bileam ei rohjennut puhua muuta kuin sen, minkä Herra hänen suuhunsa pani, mutta tämän ajan Bileamit eivät pelkää lausua jopa suoranaista kadotustuomiota. He johtavat "paljastuksillansa" ja "totuuksillansa", jotka he heittävät jonkun hengellisen Israelin osan ylle, suuren osan kansaa Bileamin eksytykseen, uhraamaan ja palvelemaan epäjumalia.

Aivan kuten Kain näki ainoaksi mahdollisuudeksensa veljensä pois tieltä raivaamisen, aivan samoin monet tänä päivänä kulkevat samaa tietä, uskoen tekevänsä palveluksen Jumalalle.

Nämä tämän tien kulkijat tietävät, ettei tarvita mitään todellista veljenmurhaan. Riittää epäilyksen, epäluulon, herättäminen. "Luulevaisuus on mätä luissa", sanovat sananlaskut 14: 30). Samoin sanotaan, että "Luulevaisuus nostaa miehen vihan" (6: 34). Kuka todella voi käsittää tämän taudin hirvittävyyden? Se on syöpääkin pahempi, sillä se tunkeutuu luun ytimiin, eikä sitä paranna mikään muu kuin Jumalan ihme. Seurakuntaruumis oli nyt tämän kammottavan vihollisen vallassa, ja mädän haju tunkeutui esiin.

Toteutui myöskin osaltaan se, mistä Paavali puhuu 1. Kor. 11: "...kokoontumisenne ei tee teitä paremmiksi, vaan pahemmiksi". Seurakunta kiinnitti huomionsa vääriin asioihin, eikä siten voinut kasvaa. Riitakysymykset saivat aikaan sanakiistoja ja seurauksena oli "...joista syntyy kateutta, riitaa, herjauksia, pahoja epäluuloja... ja jotka pitävät jumalisuutta keinona voiton saavuttamiseen..." (1. Tim. 6: 3- 5). Herjauksia, pahoja epäluuloja! Kaikki oli talletettuna jo etukäteen Jumalan Sanaan!

"Sillä ihmiset ovat..."

"Älköön kukaan katsoko omaa parastaan, vaan toisen parasta" (1. Kor. 10: 24).

"Sillä niin kuin meillä yhdessä ruumiissa on monta jäsentä, mutta kaikilla jäsenillä ei ole sama tehtävä, niin me, vaikka meitä on monta, olemme yksi ruumis Kristuksessa, mutta itse kukin olemme toistemme jäseniä; ja meillä on erilaisia armolahjoja sen armon mukaan, mikä meille on annettu; jos jollakin on profetoimisen lahja, käyttäköön sitä sen mukaan, kuin hänellä uskoa on; Jos virka, pitäköön virastaan vaarin; jos joku opettaa, olkoon uskollinen opettamisessaan; jos kehottaa, niin kehottamisessaan; joka antaa, antakoon vakaasta sydämestä; joka on johtaja, johtakoon toimellisesti; joka laupeutta harjoittaa, tehköön sen iloiten" (Room. 12: 4- 8).

"Samalla tavoin tulee myös miesten rakastaa vaimojansa niin kuin omia ruumiitaan; joka rakastaa vaimoansa, hän rakastaa itseänsä... 'Sen tähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.' Tämä salaisuus on suuri; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa" (Ef. 5).

Jumalan Sanan mukaisesti viimeisinä päivinä on oleva vaikeita aikoja. (2. Tim. 3: 1- 9). Tämän asian ovat monet niin julistajat kuin tavalliset sananlukijatkin panneet merkille erikoisena lopunajan merkkinä, mutta onko koskaan todella syvennytty ajattelemaan mitä se käytännössä merkitsee ja mitä seuraamuksia siitä on?

Johannes oli jo yli neljännesvuosisadan ajan seurannut tätä kehitystä niin seurakunnan kuin niin kutsutun maailmankin keskuudessa, ja hän oli mielessänsä joutunut monenlaisten kysymysten eteen. Tänään hän joutui tekemään tietynlaisia pakollisia korjauksia käsityksiinsä, vaikka kaikki tämä ei häntä yhtään miellyttänytkään. Mutta eihän ollutkaan kysymys siitä, mikä häntä miellytti tai ei, vaan oli alistuminen jumalallisiin totuuksiin, vaikka ihmismieli kuinka pyristeli vastaan.

Vuosia sitten oli ollut monessa suhteessa parempia aikoja, ja seurakuntatoiminta oli ollut suuressa määrin aidompaa ja sydäntä koskettavampaa. Mutta nyt oli nähtävissä niin paljon sellaista, mitä ei olisi lainkaan halunnut nähdä tai edes ajatella. Useampikin henkilö oli julkituonut ajatuksia, joita Johannes ei olisi rohjennut ääneen lausua, mutta nyt hän joutui tunnustamaan ajatelleensa jo pidemmän aikaa samaan suuntaan.

Muutamaa päivää sitten oli Maria ollut todella hyvin väsynyt ja hermostunut. Heillä oli jo noin vuoden ajan ollut jotakin siitä, mitä todellisessa avioliitossa tulisi olla, vaikka kaikkia vaikeuksia ei läheskään oltu voitettu. Maria oli itkenyt Johanneksen kainalossa ja etsinyt läheisyyttä. Hän oli tuntenut itsensä todella yksinäiseksi ja surkeaksi. Miten tämä voi olla mahdollista, oli varmaankin useammankin kysymys. Sitä Johanneskin joutui miettimään lähes päivittäin, mutta nyt Maria julkitoi sen hetkisen totuuden: "Minä olen todella väsynyt kaikkeen tähän tällaiseen elämään. On todella vaikeata elää jäsenenä sellaisessa uskonyhteisössä, jossa ei voi nähdä juuri mitään muuta kuin kielteisiä asioita. Päivästä toiseen tulee esiin vääryyttä ja vääräsydämisyyttä. Puhutaan vain pahaa toisista ihmisistä, eikä kenenkään kanssa voi puhua mistään. Olen niin usein luullut olevani tekemisissä ystävien ja todellisten sisarien kanssa, mutta jälkeenpäin on puhumiani asioita kerrottu sukulaisille ja tuttaville. Minä olen todella niin yksinäinen, ettei kukaan voi sitä käsittää!"

Johannes saattoi ymmärtää sen, sillä kuka olisi voinut todellakaan käsittää kaikkea sitä, mitä oli tapahtunut! Yksi Marian parhaista ja uskotuimmista sisarista oli ensin loukkaantunut Johannekseen aivan järjettömältä tuntuvan asian johdosta, ja sitten oli tultu tilanteeseen, joka toisaalta oli koominen ja toisaalta äärimmäisen murheellinen. Kumpikin perhe asui samalla kylällä vain muutaman sadan metrin päässä toisistansa, ja kummankin sisaren oli käytävä ruokaostoksilla lähes päivittäin kylän kaupoissa. Samoin oli kaikkia muita normaaleja asioiden hoitamisia, kuten apteekissa käynnit jne. Mutta kokonaiseen vuoteen oli Maria kohdannut tämän sisaren vain kaksi kertaa! Joku olisi saattanut voida ajatella, että miksei Maria itse mennyt sisaren luokse, vaikka tämä ei tullutkaan hänen luoksensa. Maria oli todellakin käynyt vierailulla, mutta huomatessaan kuinka häntä välteltiin, ei hän yksinkertaisesti omannut voimaa pitää väkisin yhteyttä, josta ei tunnuttu välitettävän. Mutta käsittämättömältä tuntui se, kuinka tämä sisar saattoi nähdä sellaisen vaivan, että pystyi välttämään Marian ja Johanneksen kohtaamisen päivästä ja kuukaudesta toiseen. Se oli mahdollista vain siten, että tämä oli tarkkaan pannut merkille milloin Maria tuli töistä, ja vahingossakaan hän ei mennyt liikkeisiin tähän aikaan. Samoin hänen oli täytynyt tarkoin miettiä sellaiset ajoreitit, ettei hän kohdannut sisartansa näillä ajomatkoillansa. Kumpikin ajoi saman kylän teillä joka päivä!

Tämän sisaren lapset eivät olleet näkevinäänkään sen paremmin Mariaa kuin ei Johannestakaan, eikä voinut olla kysymys siitä, että lapset olisivat sellaisia tänä aikana, sillä tavallisten kyläläisten lapset kauniisti hymyilivät ja sanoivat päivää milloin tahansa näkivätkin jomman kumman kylällä. Käsittivätkö tämä sisar ja hänen kaltaisensa, mitä hedelmää heidän katkeruutensa kantoi? He eivät vain itse saastuneet, vaan he saastuttivat katkeruuden juurilla lapsensakin, joiden piirteisiin oli tullut kovia juonteita. Mitä ymmärsivät lapset näistä asioista muuta kuin sen, mitä heidän vanhempansa heihin iskostivat?

Jos joskus Maria sattui olemaan lähikaupungin tavaratalossa samaan aikaan tämän sisaren kanssa, tuli tälle hirvittävä kiire kassalle Marian nähdessään. Ja kumpikin olivat jäseniä samassa yhteisössä, samassa seurakunnassa!

Näin ei ollut ainoastaan tämän sisaren kohdalla, vaan samanlaista, joskaan ei näin kärjistetysti, oli ollut havaittavissa vuosien ajan. Johannes ei ollut tavannut erästä veljeä ainakaan kymmeneen vuoteen, mutta hänelle oli tullut halu soittaa tälle. Kun puhelimeen vastattiin ja saatiin kuulla Johanneksen olevan soittajan, ei tämä saanut edes tervehdystä, vaan häntä alettiin ensimmäisestä sanasta lähtien moittimaan ja suorastaan haukkumaan. Kuka voi sitä käsittää?

Tämä oli käytännön tilanne, ja usein oli Johannes joutunut miettimään, että oliko täysin väärin ajatella tällä tavoin. Oliko täysin väärin nähdä tilanne sellaisena kuin se oli, kun kaikkialla kuulutettiin kovaan ääneen, ettei näitä asioita tullut miettiä, koska niitä monen mielestä ei ollut olemassakaan. Mutta eikö Maria ollut lausunut totuuden sanoessansa, ettei ollut ainakaan nähtävissä tai havaittavissa mitään todellista rakkautta ja toisesta välittämistä siinä piirissä, missä he olivat? Eivätkö Lydia-sisaren kokemukset todistaneet täysin samoista asioista? Eivät sen paremmin paimenet kuin yksittäiset seurakuntalaisetkaan välittäneet yksinäisistä lampaista Jumalan lauman keskuudessa.

Niin, Johannes joutui todellakin nyt korjaamaan ajatuksiansa siitä ajasta, missä hän eli. Nyt hän käsitti, että elettiin vieläkin myöhäisemmässä ajassa kuin mitä hän oli ollut halukas uskomaan! "Mutta TIEDÄ SE, että viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja..." Nyt hän todellakin tiesi sen! Jos hänen edessänsä tällaisella tavalla näytettiin kaikki, oli hänen suorastaan pakko uskoa. Jos joku sisaren nimellä kulkeva ja moni hänen tavallansa, saattoi sillä tavoin vältellä vuosikautista ystäväänsä ilman mitään todellista syytä, oli kysymys todella vakavista asioista. Tunnustus ja elämä olivat joutuneet sellaiseen ristiriitaan keskenänsä, ettei sille ollut mitään puolusteluja. Eräänlainen hengellinen sokeus ja Laodikean henki oli vallannut mielen. Kokouksissa ylistettiin Herraa niin kielillä kuin hallelujaa ja aamenta huutaen, mutta kiellettiin veljen ja sisaren osuus Kristuksen Ruumiiseen. Vietettiin ehtoollista, mutta tutkimatta itseänsä, näkemättä verta omissa käsissänsä.

"Mutta tiedä se, että viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja!" Mitä se tarkoitti, mihin nämä vaikeat ajat olisivat perustuva? "SILLÄ IHMISET OVAT...!" IHMISET OVAT! Kuinka tärkeitä ovatkaan ihmiskontaktit jokaiselle meistä, mutta jos meidät erotetaan tästä yhteydestä ja jätetään aivan yksin, emme enää olekaan sitä mitä voisimme olla! Meiltä riistetään mahdollisuus olla sitä, mitä haluaisimme olla ja mitä voisimme olla! Jumala on luonut ihmisen sellaiseksi, että hän kaipaa yhteyttä ja kanssakäymistä toisen ihmisen kanssa. Nimenomaan seurakunnan keskuudessa tämä on elinehto!

Juuri tämä ajatus oli jo pitemmän aikaa toistamiseen soinut Johanneksen mielessä. Vihollinen oli saanut hajotettua lauman sellaisella tavalla, että niin karitsoiden kuin varttuneempienkin lampaiden katkera itku oli vuosikausia kaikunut Jumalan korviin elämän korpimailta. "SILLÄ IHMISET OVAT!" Niin, ihmiset olivat niin monenlaista, mutta eivät sitä, mitä heidän olisi tullut olla!

Ihmiset olivat juuri sitä, mitä Timoteus julkitoi selvyydellä, mitä ei voinut epäillä, sillä samoista asioista nimenomaan viimeisiä aikoja ajatellen puhui jo Hesekiel: "Näin sanoo Herra, Herra: Voi Israelin paimenia, jotka ovat itseänsä kainneet! EIKÖ PAIMENTEN OLE KAITTAVA LAMPAITA? Te olette syöneet rasvat, pukeneet päällenne villat, teurastaneet lihavat; mutta ette ole kainneet laumaa, ette ole vahvistaneet heikkoja, ette parantaneet sairaita, sitoneet haavoittuneita, tuoneet takaisin eksyneitä, etsineet kadonneita, vaan te olette vallinneet niitä tylysti ja väkivaltaisesti. Ja niin ne ovat hajaantuneet paimenta vailla ja joutuneet kaikkien metsän petojen syötäviksi - hajaantuneet ne ovat. Minun lampaani harhailevat kaikilla vuorilla ja kaikilla korkeilla kukkuloilla; pitkin koko maata ovat minun lampaani hajallaan, EIKÄ KENKÄÄN NIISTÄ VÄLITÄ EIKÄ NIITÄ ETSI!" (Hes. 34: 2- 6).

Millainen murheellisuus ja tuska Herramme ja Paimenemme sydämeltä välittyykään näistä sanoista? Johanneksen lukiessa näitä sanoja hänen oli pakko itkeä ääneen, sillä niin surullinen oli hänenkin sydämensä. Menneinä vuosina oli laumasta käyty kovaa taistelua, ja itsensä paimeniksi ja johtajiksi näkevät veljet olivat säälimättömästi tuoneet julki oikeutensa näihin ihmisiin. Käytiin sellaista valtataistelua, josta lampaat kärsivät eniten, sillä harvalla näistä veljistä oli edes hiukan paimenen sydäntä. Jossakin mielessä jopa Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjatkin jäivät sen mustaamisstrategian varjoon, jota uskovaisten keskuudessa käytettiin hyväksi. Kuinka moni olikaan joutunut väistymään niin presidentinvaali- kuin kuvernöörikilvassa sen jälkeen, kun kaivamalla oli kaivettu esiin jotakin negatiivista tämän elämästä, ikään kuin hän olisi ollut ainoa epäonnistunut ja yleisiä linjoja rikkonut henkilö maailmassa. Sama henki levitti nyt hapatustansa uskovaisten keskuudessa, ja verta oli monien käsissä veljenmurhan seurauksena.

Käsittikö kukaan näistä toisiansa tallaamalla korkean aseman saavuttaneista veljistä, että heidän tekemisensä ei ollut salassa sen paremmin todellisilta uskovaisilta kuin ei myöskään Häneltä, jonka silmät näkevät kaiken? Niin surullinen kuin tilanne olikin, oli Paimen itse antanut lupauksensa: "Sen tähden paimenet, kuulkaa Herran sana: NIIN TOTTA KUIN MINÄ ELÄN, sanoo Herra, Herra, totisesti, koska minun lampaani ovat ryöstettävinä ja koska minun lampaani ovat kaikkien metsän petojen syötävinä, kun paimenta ei ole ja kun minun paimeneni eivät välitä minun lampaistani, vaan minun paimeneni kaitsevat itseänsä, eivätkä kaitse minun lampaitani, sen tähden paimenet, kuulkaa Herran sana: Näin sanoo Herra, Herra: katso, minä käyn paimenten kimppuun, VAADIN LAMPAANI HEIDÄN KÄDESTÄNSÄ JA TEEN LOPUN HEIDÄN LAMMASTEN-KAITSENNASTAAN, eivätkä paimenet saa enää kaita itseänsä. Minä pelastan lampaani heidän kidastansa, eivätkä he sitten enää ole heidän syötävinänsä. SILLÄ NÄIN SANOO HERRA, HERRA, KATSO, MINÄ ITSE ETSIN LAMPAANI JA PIDÄN NIISTÄ HUOLEN. Niin kuin paimen pitää huolen laumastaan, kun hän on lampaittensa keskellä ja ne ovat hajallaan, niin minä pidän huolen lampaistani, ja minä pelastan ne joka paikasta, minne ne ovat hajaantuneet pilvisenä ja pimeänä päivänä" (Hes. 34: 7- 12).

Kuinka vakavaa tekstiä tämä olikaan, kun vain ymmärsi sen merkityksen! Kuinka vakavaa oli myöskin se, että Herra kutsuu näitä paimenia "Minun paimenikseni" ja lampaita "Minun lampaikseni"! Kysymys ei siis ole joistakin selvästi ulkopuolisista ihmisistä, vaan Herran nimeen ja Hänen käskyynsä vetoavista julistajista, jotka todellisuudessa kuitenkin etsivät vain omaa asemaa ja kunniaa lauman keskellä. Aivan niin kuin apostolien teoissa Paavali toteaa, uskovaisten omasta joukosta on noussut miehiä, jotka ovat puhuneet väärää puhetta VETÄÄKSENSÄ OPETUSLAPSET MUKAANSA! (Apt. 20: 30).

Johannes ei voinut olla ajattelematta sitä, kuinka noissa kokouksissa oli iloisesti laulettu ylistyslauluja ja rukoiltu palavasti, mutta sananjulistus oli, jos sitä sananjulistukseksi voitiin kutsua, kiinnittänyt kuulijoiden huomion vain johonkin sellaiseen, mikä ei kirkastanut Herraa Jeesusta Kristusta, eikä johtanut henkilökohtaisen yhteyden vahvistumiseen. Joku muu sai kunnian, mutta ei Herra Jeesus, vaikka sitä ei moni huomannutkaan. Mutta kuinka olisikaan voinut olla toisin, sillä itse pääjulistaja kävi vuodesta toiseen ankaraa kampanjaa toisia julistajia vastaan, eikä itse antanut anteeksi veljensä lankeemusta. Jumalan Sanan mukaisesti hänen omat syntinsä olisivat pysyvä, sillä tämä on NÄIN SANOO HERRA: "...mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne!" (Matt. 6: 15).

Tässä suhteessa ei rikkonut vain muutama veli, vaan jotkin sisaretkin kantoivat sisimmässänsä hirvittävää vihaa niitä sananpalvelijoita kohtaan, jotka olivat rohjenneet kertoa heille totuuden. Niinpä eräskin kunnioitettu ja arvostettu sisar sanoi jumalanpalvelijasta, joka koko elämänsä oli antanut Herran palvelemiseen: "Jos tämä saarnaaja tulee minun eteeni, syljen minä häntä suoraan kasvoille!" Johannes ei tiennyt, saiko tällaisia asioita muistella saati sitten mainita koskaan. Pitikö niistä vaieta ja uskoa lapsenmielisesti kaiken muuttuvan paremmaksi? Ei, enää hän ei voinut sulkea silmiänsä kaikelta tältä, sillä seurakunta rakensi rakennustansa kauhistuttavan roska- ja saasteläjän päälle käsittämättä, ettei tarvittu edes tulta koettelemaan tuota rakennusta, vaan pelkkä saasteiden mätäneminen olisi romahduttava niiden päälle rakennetun.

Johannes ei ollut ainoa, jonka harteilla seisten ja jonka selkää pitkin kulkien monet olivat saavuttaneet epäilyttävän aseman Jumalan seurakunnan keskuudessa. Saman kohtalon kokivat kaikki Totuudelle uskolliset julistajat ja tavalliset uskovaiset. Kaiken tämän johdosta saatana pääsi seulomaan uskovaista kansaa sellaisessa vapaudessa, mitä sillä ei ollut varmastikaan koskaan ollut. Hyvä laidun ja kirkas vesi tallottiin nyt röyhkeästi omien etujen tavoittelussa, oman aseman etsimisessä. Tämän ajan jumalankansalle oli tuotu mahdollisuus palata siihen uskoon ja siihen asemaan, jossa alkuseurakuntakin oli ollut, ja hetken kaikki oli näyttänyt hyvältä, mutta nyt olivat lampaiden huonot välit johtaneet käsittämättömään vihoitteluun ja välienselvittelyyn. Ei ajateltu sitä, että kaiken ylle oli jo tuhansia vuosia sitten julistettu tuomio:

"Minä itse kaitsen lampaani ja vien itse ne lepäämään, sanoo Herra, Herra. Kadonneet minä tahdon etsiä, eksyneet tuoda takaisin, haavoittuneet sitoa, heikkoja vahvistaa; MUTTA LIHAVAT JA VÄKEVÄT MINÄ HÄVITÄN. Minä kaitsen niitä niin, kuin oikein on. Mutta te, minun lampaani! Näin sanoo Herra, Herra: Katso, minä tahdon tuomita lampaan ja lampaan, oinasten ja vuohipukkien välillä. Eikö teille riitä, että olette hyvällä laitumella, kun vielä tallaatte jaloillanne loput laitumestanne, ja että saatte juoda kirkasta vettä, kun vielä hämmennätte jaloillanne loput? JA ONKO MINUN LAMPAITTENI OLTAVA LAITUMELLA SIINÄ, MITÄ JALKANNE OVAT TALLANNEET, JA JUOTAVA SITÄ, MITÄ JALKANNE OVAT HÄMMENTÄNEET? Sen tähden sanoo Herra, Herra niille näin: Katso, minä, minä tuomitsen lihavan lampaan ja laihan lampaan välillä. Koska te olette kylki- ja niskavoimalla sysineet ja sarvillanne puskeneet kaikkia heikkoja, kunnes olette saaneet ne ajetuiksi ulos ja hajallensa, niin minä tahdon vapauttaa lampaani, etteivät ne enää jää ryöstettäviksi; ja minä tahdon tuomita lampaan ja lampaan välillä" (Hes. 34: 15- 22).

Koska paimenet eivät olleet paimentaneet laumaansa, pitäneet huolta siitä, sai paimenten oman välinpitämättömyyden henki sijansa myöskin lampaissa, niin että vahvemmat alkoivat sortaa heikompia. Hyvä laidun sotkettiin, ja kirkas vesi samennettiin. Kuinka elävä kuva tämä olikaan kaikesta siitä mitä oli tapahtunut! Itse kukin uskoi olevansa Jumalan Sanan opettaja ja asiantuntija. Veljen ei tarvinnut olla uskovainen montakaan kuukautta, kun hän jo oli valmis opettamaan muita niillä hyvin rajallisilla käsityksillänsä, mitä hänelle oli ehtinyt muodostumaan. Koska juuri kukaan ei suostunut menemään Hengen kouluun ja panemaan pois omia, vanhentuneita ja perinteisiä ajatuksiansa, palveli itse kunkin julistus ja opetus yksinomaan hajaannuksen hyväksi, sillä jokainen opetti erilailla ja eri hengessä. Kaikki tämä siitä huolimatta, että tässä ajassa Jumala itse oli palvelijansa kautta antanut julistaa totuuden seurakunnalle. Mutta kukaan ei suonut itsellensä aikaa tutustua siihen, syventyä Jumalan Sanaan. Astioista ei pesty pois vanhaa hapatusta, ja niinpä kunkin astiassa happani taikina omaperäisessä, henkilökohtaisessa hapatuksessa.

Useimmille ei ollut väliä sillä, mitä uskottiin ja miten opetettiin, vaan tärkeintä oli toiminta, jossa sai tuntea itsensä tärkeäksi. Nyt puhtaasta Jumalan Sanan julistuksesta, tässä viimeisessä ajassa mitä tärkeimmästä Sanomasta Seurakunnalle, oli tullut jotakin aivan muuta kuin miksi se oli tarkoitettu. Ulkopuoliset ja muiden seurakuntien jäsenet loukkaantuivat aivan oikeutetusti nähdessänsä kaiken sekaannuksen ja hapatuksen. Siitä, mikä oli todella kaunista ja puhdasta, loistavaa tässä ajassa, oli annettu aivan väärä kuva!

Kuinka kaikkea olisikaan voitu tuoda esille selvemmin kuin sillä kuvalla, mikä avautui silmien eteen Isabelin tapauksessa! Koko seurakunta iloitsi uudesta rakennuksesta, joka tosin oli hyvin vaatimaton, mutta kuitenkin todella käytännöllinen. Ulkokuori oli myöskin vaatimaton, mutta hyväkuntoinen ja vaati ainoastaan uuden maalin. Tämä seurakunnan julkisivu oli tärkein osa koko rakennusta, sillä ohitse kulkevat ihmiset näkivät sen kauaksi kadulle ja jopa järvelle asti, sillä rakennus oli pienellä mäellä kylän laidalla. Siksi oli tavattoman tärkeätä, että tämä puoli maalattiin ja koristeltiin sellaisella tavalla, että ohitse kulkijat ja tarkkailijat voisivat nähdä sen asian tärkeyden, mitä tuo rakennus edusti. Ihmisten tuli nähdä, että täällä kokoontui joukko, joka arvosti uskonsa kohdetta ja piti huolen ulkonaisistakin asioista.

Itse asiassa kaikki olivat halukkaita osallistumaan tämän julkisivun kunnostamiseen, ja olivatpa jotkut tuoneet puutarhastansa kauneimmat pensaansa rakennuksen seinustalle poistamaan karua teollisuusrakennuksen leimaa. Nyt oli satanut monena päivänä, ja syksy oli tulossa. Monet seurakuntalaisista olivat maanviljelijöitä, ja sateiden johdosta elonkorjuutyöt olivat myöhässä. Nyt sitten sinä iltana, kun aurinko oli paistanut koko päivän kuivaten pellot ja viljelmät, ei tähän tärkeään työhön lupautuneista paikalle tullut kuin Isabel lapsineen ja siskoineen, sekä aina auttamaan valmis Harald. Oliko tuomittavaa se, että nyt useimmat ajattelivat vain omia talouksiansa Herran huoneen kustannuksella, sitä ei kukaan halunnut ajatella.

Johannes oli hyvin tarkkaan selvillä siitä, kuinka tärkeä oli se vaikutelma, minkä ohitse kulkevat ja pihalle tulevat ihmiset saivat ensi näkemällä. Jumala oli järjestyksen Jumala, ja kirottu oli se, joka laiskasti teki Herran työn, näin sanoi jo Sana. Siksi julkisivuun hankittiin paras mahdollinen maali, sillä ei saanut tapahtua sitä, että se olisi alkanut rapistua jo muutaman vuoden sisällä. Niinpä seinä oli yhteistoimin harjattu, ja kaikki irrallinen maali oli poistettu huolellisesti. Seinäpelti oli kuin uutta, ja tulisi kestämään edelleenkin kaikki säiden hyökkäykset. Tärkeintä vain oli olla huolellinen ja tarkka, sillä siitä riippui kokonaisvaikutelma.

Kaikella tällä oli hengellinen, todella syvä merkityksensä, kuten kaikella muullakin Johanneksen ja seurakunnan kokemalla. Sillä mitä uskovaiset tekivät, puhuivat, ajattelivat, oli mitä suurin merkitys sille kuvalle, minkä ulkopuoliset loivat heidän uskostansa ja Herrastansa. Kautta aikojen oli Herran nimi tullut pilkatuksi kaikessa maailmassa sen johdosta, että uskovaiset olivat käyttäytyneet fanaattisesti tai ulkokultaisesti; mahdollisesti täysin väärähenkisesti. Nyt tämä seurakunta uskoi johonkin parempaan, eikä Herran nimen enää tullut tulla pilkatuksi.

Isabel kuului niihin, joilla oli intoa ja halua, mutta ei kuitenkaan samassa suhteessa taitoa. Kuten hänen suhtautumisensa lapsiin osoitti, oli hän mitä suurimmassa määrin suuripiirteinen ja välinpitämätön. Ja tämä välinpitämättömyys oli se sana, joka toi oman kirouksensa kaiken ylle niin hänen kuin koko seurakunnankin elämässä. Ei todellakaan käsitetty sitä, että seurakunnassa ja kodissa tuli vallita jumalallisen järjestyksen, ei vain sen tähden, että saarnaajana toiminut Johannes sitä yritti tuoda esiin, vaan siksi että se oli Jumalan säätämä perusedellytys Hänen siunauksiensa ja mieltymyksensä saavuttamiseksi.

Johannes oli tarkoin selittänyt näiden purkkien aukaisemisen, sillä se ei ollut itsestään selvää. Lähikaupungissa sijaitseva maalitehdas oli ystävällisesti ollut halukas kylän kauppiaan suosituksesta ja käsittämättömästä myötämielisyydestä johtuen toimittamaan ilman välikäsiä nämä maalit suoraan seurakunnalle. Tämä erä oli erikoismaalia, jota ei myyty normaaliin yleiseen käyttöön, vaan erikoisliikkeille erikoiskoetukselle joutuvia metallirakenteita varten. Siksi maali oli eräänlaisissa erikoissäiliöissä, joita ei asiaa tuntematon osannut avata. Maali oli tarkoitettu ruiskutettavaksi, mutta nyt oli jo ehditty istuttaa pensaat ja kukat seinustalle, ja näiden suojaaminen olisi ollut työlästä. Samoin oli julkisivussa suuri määrä ikkunoita ja venttiilejä, jotka kaikki olisi täytynyt peittää ruiskuttamisen ajaksi. Päätettiin siis maalata teloilla ja siveltimillä.

Kun Isabelin kiinnostus oli ollut muualla Johanneksen selittäessä asiaa, ei hän nyt ollutkaan kykenevä suorittamaan sitä urakkaa, johon hän oli osallisena. Todellisuudessa hän ei siis ollutkaan niin kiinnostunut, kuin mitä hänen ulkonainen käytöksensä osoitti. Hän halusi tehdä jotakin, mutta ei ollut halukas kuulemaan ohjeita. Hän ei käsittänyt olevansa osa suurempaa kokonaisuutta, jonka tuli toimia yhteishengessä. Tämä juuri oli perusvaikeus tässä joukossa, sillä omia mielipiteitä ja ajatuksia oli aivan liiaksi, ja nämä täyttivät mielen siinä määrin, ettei ollut riittävää energiaa ohjeiden vastaanottamiseksi.

Kun purkit eivät auenneet millään, tuli esiin Isabelin ja hänen kaltaistensa väärä asenne yhteiseen asiaan. Hän laittoi keskenkasvuiset lapsensa etsimään jotakin muuta maalia, ikään kuin olisi ollut aivan yhdentekevää miltä rakennus näytti.

Lapset kiipesivät aikansa etsittyään ikkunan kautta autotalliin, ja löysivät aivan muuhun tarkoitukseen soveltuvat maalipurkit. Vaikka päällä luki selvästi, mihin ne olivat tarkoitetut, ei se haitannut tätä sisarta uskonnollisessa innossansa. Purkit lastattiin kottikärryihin, ja yli kahdeksankymmenen kilon kuorma tällaisessa kuljetusvälineessä olisi kauhistuttanut ketä tahansa muuta, mutta hänellä oli kiire joka ei suonut järkevää ajattelua. Salliessansa pienten lasten työntää tällaista kuormaa, toi hän julki välinpitämättömyyden huipun.

Lopputulos oli itsestään selvä, ja kärryn kaatuessa hän oli vihainen Johannekselle, joka ei ollut hankkinut useampipyöräistä kärryä. Pihalle valunut kallis maali ei häntä hätkäyttänyt, ja salliessaan lasten levittää sen pitkin pihaa kengissänsä hän julisti suureen ääneen todellista välinpitämättömyyttänsä.

Johannes ei voinut olla ajattelematta näitä asioita yhteydessä moniin vanhempiin, jotka lastensa käytöksen kautta antoivat täysin väärän kuvan todellisesta uskovaisuudesta. Aivan kuten Isabelin lapset sotkivat koko seurakunnan pihan, aivan samoin ei ulkopuolisilta jäänyt huomaamatta se, että usein juuri uskovaisten lapset käyttäytyivät huonosti niin koulussa kuin kylälläkin. Se, että tuon aikaisemmin mainitun sisaren lapset eivät edes tervehtineet Johannesta ja Mariaa, ei jäänyt huomaamatta kyläläisten silmissä. Äidistä lapsiin siirtynyt katkeruus löi leimansa kaikkeen kanssakäymiseen.

Jo vajaaälyinen Harald käsitti asian mielettömyyden hokiessansa ja silmiänsä peitellessänsä: "Johannes ei tule tästä pitämään!" Isabel sotki itsensä ja lapsensa tässä mielettömässä työssänsä, ja tämä sotku kulki lasten mukana kouluunkin. Tahrat eivät olleet vain ulkonaisia, vaan myöskin sisäisiä.

Pakolla peltiseen pintaan sudittu, jopa väärän värinen maali, ei voinut tarttua siihen, koska se oli täysin toisenlaiseen käyttöön valmistettu. Kyläläiset eivät milloinkaan tulisi unohtamaan sitä kuvaa, mikä heidän silmiensä eteen tuona aamuna levittäytyi. Se oli jotakin käsittämätöntä, odottamatonta, uskomatonta! He olivat olleet hyvin varauksellisia tämän joukon suhteen, ja odotuksiakin oli ollut, sillä tietynlainen vilpittömyys ja rehtiys oli henkinyt näistä ihmisistä. Ehkä tässä nyt on viimeinkin todellisia uskovaisia, oli moni ajatellut. Mutta nyt kokoushuoneen julkisivu oli jotakin täysin liian koomista ja traagista kellertävine istutuksineen ja pihoineen! Nämä ihmiset olivat sittenkin täysin kaheleita, hulluja, fanaatikkoja, pöpejä, jne. Tuskin oli sellaista ilmaisua, jota ei joku kyläläinen olisi julkituonut katsellessansa tätä ihmettä.

Tämä oli jotakin sellaista, mikä kuin kulovalkea levisi ympäriinsä, ja pian oli jatkuva katselijoiden ja autojen virta kulkeva seurakunnan ohitse. Jopa jotkut lehtimiehetkin kävivät kuvaamassa uskonnollista sensaatiota. Johannes olisi halunnut painua maan alle, yksinkertaisesti lakata olemasta. Samoin muutama muu hänen kanssansa. Hän ei totisesti ollut halukas uteliaille ihmisille kertomaan, mistä oli kysymys.

Yllättävän moni seurakuntalainen ei nähnyt asiaa näin vakavasti, vaan asialle naureskeltiin hyväntahtoisesti, sillä olihan sisar kaikkien kunnioittama ja arvostama. Mutta Johannes näki asian paljon syvällisemmin. Mikään kuva ei selvemmin voinut tuoda esiin sitä, mitä heidän joukossansa oli tapahtunut!

Yksi toisensa jälkeen oli tehnyt saman kuin Isabel, joskin vain hengellisellä tasolla. Heidän fanaattisen ja taitamattoman, omaa arvostusta etsivän käytöksen ja julistuksen johdosta koko seurakunnan julkisivu, jumalanvaltakunnan asia, oli tahrattu ja sotkettu sellaisella tavalla, ettei juuri kukaan voinut asiallisesti suhtautua heihin. Oli tapahtunut niin mielettömiä asioita, että uskottavuus oli kärsinyt vakavan takaiskun, sillä ei kukaan ulkopuolinen ollut halukas samaistumaan tällaisiin ihmisiin, saati sitten liittymään heihin!

Johanneksen tai jonkun muun oli aivan turha selitellä tätä näkyä kenellekään, sillä sen johdosta koko seurakunnasta oli tullut naurun ja pilkan kohde. Ihmiset eivät unohtaisi näkemäänsä! Tässä olikin kaiken vakavuus. Uskovaiset ihmiset eivät käsittäneet, kuinka pienet asiat loivat ulkopuolisten silmissä ikään kuin maalipinnan seurakunnan hengellisen elämän julkisivulle. Oli suorastaan saatanallista se, millaisella vapaudella itse kukin maalasi tätä julkisivua kärsimättä minkäänlaisia omantunnon tuskia, vaikka olikin saattanut naurettavaksi ja vahingonalaiseksi itsensä Kaikkivaltiaan Jumalan työn.

Kaiken tällaisen täytyi loppua ja pian! Nyt oli todella tullut aika sille, että Jumala itse tarttui asioihin ja alkoi itse kaita lampaitansa. Johannes luotti Jumalan lupauksiin. Nyt oli ihmiskeskeisyydestä todellakin tultava loppu. Ei ollut enää mahdollista tiettyjen julistajien paistatella ihmisten suosion loisteessa väärine asenteinensa ja julistuksinensa. Joka ei tahtonut olla Jumalan Valtakunnassa ja rakentamassa sitä, oli pian huomaava, että oli rakentanut omaa valtakuntaansa ikään kuin todellisen Valtakunnan sisälle, mutta oli siitä huolimatta ulkopuolella. Lampaan ei enää tullut kiinnittää huomiotansa tällaisiin paimeniin, puskeviin pässeihin, vaan sen tuli huutaa ja määkiä todellisen Paimenen puoleen, joka oli luvannut: "Minä vaadin lampaani heidän kädestänsä ja teen lopun heidän lammasten- kaitsennastaan... Minä itse etsin lampaani ja pidän niistä huolen!"

Miten tämä kaikki tapahtuu? Eikö enää ole palvelustehtäviä seurakunnassa, eikö enää kukaan palvele Herraa tällä tavoin? Vielä emme ole päässeet yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa, täyteen miehuuteen, Kristuksen täyteyden täyden iän määrään. Siksi ovat vielä todelliset palvelustehtävät seurakunnan keskuudessa: "Ja hän antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset paimeniksi ja opettajiksi... Mitä varten, mihin asti? ...tehdäkseen pyhät täysin valmiiksi palveluksen työhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen, kunnes me kaikki pääsemme..." (Ef. 4: 11-).

Seurakunnalla on tässäkin ajassa suuri tehtävä, sen Johannes käsitti. Oli vieläkin niitä, jotka Herra itse oli antanut seurakunnalle palvelijoiksi, auttajiksi. Näiden ei enää tullut masentua siitä, jos itse valitut ja itsensä korottaneet ihmiset nauttivat niska- ja kylkivoimin saavuttamistansa asemista. Se ei tulisi kestämään pitkään, sillä itse Herra oli antanut lupauksensa siitä, että Hän itse puuttuu asioihin. Se ei olisi mitään sellaista, josta ihminen saisi kunnian tai voisi sanoa: Katso, enkö minä aina ole ollutkin oikeassa! Ei, ihminen ei milloinkaan ollut oikeassa, vaan ainoastaan puhuessansa sen, mitä Herra oli sanonut, oli Herra oikeassa! Nyt jos koska, oli aika luottaa yksin Herraan ja Hänen Sanansa lupauksiin, sillä hetki oli myöhäisempi kuin kukaan oli osannut edes ajatella!

"IHMISEN POIKA ON SAPATINKIN HERRA"

"Minun lampaani harhailevat kaikilla vuorilla ja kaikilla korkeilla kukkuloilla; pitkin koko maata ovat minun lampaani hajallaan, eikä kenkään niistä välitä eikä niitä etsi" (Hes. 34: 6).

Kaiken sekaannuksen ja hajaannuksen keskellä oli joitakin, joiden sydämissä oli aito ja todellinen kaipaus saada oppia tuntemaan kadoksissa olevat veljensä ja sisarensa. Nämä muutamat tiesivät etteivät he olleet ainoat, joille Herra oli puhunut tässä ajassa, ja jotka vilpittömästi etsivät vain Herran kunniaa ja panivat kaiken toivonsa Hänen suureen armoonsa.

Väärä julistus ja väärät korostukset olivat johtaneet siihen, että suurin osa uskovaisia rakensi väärälle perustukselle. Ulkonaisessa jumalanpalveluksessa ei ollut mitään selvää merkkiä siitä, mutta kuitenkin oli selvääkin selvempää, että kuviteltiin päästävän Herran luokse ikään kuin jostakin ansiosta. Mikä sitten tämä ansio itse kullakin oli, niin yksi yhteinen piirre oli kaikilla. Suuri tiedon määrä hengellisistä asioista luettiin ansioksi, jonka nojalla voitiin lyödä toisia alas ja uskoa itsensä olevan osallinen ensimmäiseen ylösnousemukseen, eli ylöstempaamiseen. Puhuttiin rakkaudesta, mutta vihattiin koko sydämestä. Oikea oppi juovutti!

Jokaiselle asiaa ymmärtävälle oli selvää, ettei enää ollut massaevankelioimisen aika, mutta oli aika etsiä hajallaan olevia Jumalan lapsia, joiden tuli kuulua pakanoista koostuvan seurakunnan täyteen lukuun. Ennen sitä ei Herra voisi tulla. Mutta nyt ei kukaan ollut todella kiinnostunut näistä kadoksissa olevista, vaan kiistaa käytiin jo tunnetuista joukoista, joiden omistuksesta jokainen oli varma omalla kohdallaan.

Oli toki kokouksia, joissa tarjottiin "todellista" Jumalan Sanaa, mutta olivatko ne omiaan saavuttamaan eksyksissä olevia? Ei, sillä nämä eksyksissä olevat olivat todellisia Jumalan lampaita, eivätkä ne voineet olla kiinnostuneita sellaisesta seurakunnasta, jonka julkisivu oli sutattu täysin asiaan kuulumattomilla asioilla. Näillä vielä tuntemattomilla, ei kuitenkaan tuntemattomilla Herran edessä, oli tavaton kaipuu saada kuulla todellista Jumalan Sanaa ja olla osa seurakunnasta, jossa todella rakastettiin jokaista jäsentä Jumalan rakkaudella.

Johanneksen mielestä ei milloinkaan ollut häipyvä se laulu, jonka sanat korostivat Jumalan armon suurta merkitystä. "Ainoa, mihin kerran voin luottaa, on Jumalan armo, Jumalan rajaton armo!" Nykyinen uskovaisuus suorastaan pilkkasi Jumalan armoa, eikä ole ihme että Herra sanoo tällaisesta jumalanpalveluksesta, jossa tieto ja viisaus on päällimmäisenä: "Koska tämä kansa lähestyy minua suullaan ja kunnioittaa minua huulillaan, mutta pitää sydämensä minusta kaukana, ja koska HEIDÄN JUMALANPELKONSA ON VAIN OPITTUJA IHMISKÄSKYJÄ, sen tähden, katso, minä vielä teen tälle kansalle kummia tekoja -kummia ja ihmeitä, ja sen viisaitten viisaus häviää, ja sen ymmärtäväisten ymmärrys katoaa!" (Jes. 29: 13- 14).

Uskovaisuuden perusta ei ollut Jumalan armossa ja luottamuksessa siihen, vaan uskottiin saavutetun jonkinlainen korkea taso jumalallisuudessa. Jotkut jopa toivat julki ajatuksen, että oltiin korkeammalla kuin mihin Paavalin julistus rakkaudesta johti. Uskovaisesta ihmisestä oli siis tullut hyvä itsessänsä, suuren hengellisen tietomäärän perusteella. Mutta sydänten Tutkija tiesi, ettei näin ollut. Veljen ja sisaren kielletty hätä todisti siitä, että kaikki oli vain kaunista puhetta ja ihmiskäskyjen pitämistä, koska sydän ei voinut tuntea toisen ahdistusta ja tuskaa. Todellinen Jumalan kunnioittaminen tulee julki veljen ja sisaren rakastamisessa, sillä se on Herran ehdoton käsky. Jumalan kansa oli pian kokeva sellaisen Jumalan puhuttelun, ettei kukaan jotakin käsittävä rohkenisi enää levätä oman viisautensa ja ymmärryksensä varassa.

Kaikesta tästä negatiivisesta johtuen ei juuri kukaan voinut olla sitä mitä olisi voinut olla toisenlaisissa olosuhteissa. Niin ulkonaista kuin sisäistäkin elämää jossain määrin hallitsi ulkonaiseen, näkyvään elämään keskittynyt hengellinen korostus. Jumalan Sana ei ollut omakohtainen peili, josta nähtiin oma tila ja muutoksen tarve, vaan se oli kuin pitkän varren päässä oleva kuvastin, joka työnnettiin toisen eteen ja sitten lyötiin sillä hämmästynyttä kanssamatkaajaa. Oma vaellus ja elämä nähtiin esikuvallisena kaikesta vääryydestänsä huolimatta, ja sen seurauksena oma omatunto ei ollutkaan itsensä tuomitsija, vaan lähes kaikki olivat toisen omantunnon tuomitsemia.

Aikoinaan joku ensimmäistä kertaa antoi hyvän neuvon lapsellensa: "Jos et tiedä onko jokin asia oikein, kysy omaltatunnoltasi. Jos voit tehdä sen omaatuntoasi loukkaamatta, ei siinä ole mitään pahaa!" Tämä neuvo pätee vielä tänäänkin, mutta kuinka vaikeata onkaan päästä selville siitä, mitä oma omatunto sanoo, kun on niin tavaton määrä ääniä ja muiden omiatuntoja, jotka täysin avoimesti ja hyökkäävästi kahlitsevat toisia matkaajia.

Johannes kärsi siitä mitä oli ja olisi tahtonut olla täysin toisenlainen. Hän joutui päivittäin ponnistelemaan lujasti säilyttääksensä oman identiteettinsä, sillä häntä vastaan kohdistuvat hyökkäykset pyrkivät murtamaan kaiken oman persoonallisuuden ja henkilökohtaisen elämän. Samasta todistivat kaikki ne, joiden kanssa hän oli viime aikoina keskustellut. Kukaan ei saanut olla sitä mitä olisi halunnut olla, yksinkertaisesti sen tähden, ettei uskovaisten yhteys toiminut. Kuinka voisi mikään tämän Yhden Ruumiin jäsen olla todella sitä, mitä sen tuli olla, jos kaikki jäsenet olivat hajallaan kuka missäkin päin maailmaa, ilman keskinäistä yhteyttä?

Vihollinen oli susien tavoin iskenyt lauman keskuuteen ja hajottanut sen. Oli monia todellisia ja kaipaavia sydämiä, mutta näiden elämää hallitsi ehkä liiallinenkin ja turha pelko. Itse kukin kuin säikähtäneenä sydän pompahdellen katseli orjantappurapensaikkoon kätkeytyneenä kedolle ja mietti uskaltaisiko mennä aterioimaan vihreään ruohoon. Itse kukin uskalsi astua esiin hetkeksi, mutta ei kyllin pitkäksi aikaa, jotta olisi tavannut muita. Kuka voi kuvata sitä kaipuun määrää, mikä näissä yksinäisissä karitsoissa ja lampaissa huusi Hyvän Paimenen puoleen! Sydän aivan kuristui tässä ikävässä ja ahdistavassa odotuksessa. Mutta pelolla oli suuri ote, ja tarvittiin jotakin, mikä sen hälventäisi!

Osa uskovaisista tunsi suurta itsetyytyväisyyttä omavalintaisessa jumalanpalveluksessansa, ja toisaalta taas se osa, jonka sydämessä oli aito rakkaus Jumalan Sanaan ja Herraan itseensä, oli kuin käpertynyt jonkinasteiseen itsesääliin ja omiin puutteisiin ja virheisiin tuijottamiseen. Se oli juuri se, mistä oli pian päästävä eroon! Kukaan ihminen ei ole itsessänsä täydellinen niin kauan kuin on tässä liharuumiissa, jossa hyvä ja paha taistelevat keskenänsä. Loppuun asti on kestettävä ja siedettävä tätä ristiriitaa, ja vain Hengen kautta voidaan pitää huoli siitä, että lihan teot tulevat kuoletetuiksi.

Nyt tarkattiin siis inhimillistä, ulkonaista vaellusta, ja jokainen epäonnistuminen ja näennäinen lankeaminen ja syntiin syyllistyminen kirjattiin ylös ja kuulutettiin suurella äänellä katoilta kaikkien kuultavaksi. Mutta tämä kaikki oli vain sielunvihollisen ansaa, sillä jokainen ihminen oli näiden heikkouksien alainen omassa itsessänsä. Jos joku oli onnistunut paremmin, oli se vain Jumalan armoa. Jos joku ymmärsi enemmän, oli se vain Jumalan armoa. Jos joku oli päässyt eroon jostakin sitovasta ja orjuuttavasta asiasta, oli se vain Jumalan armoa! Kaikki, alusta loppuun, oli Jumalan armoa!

Jokainen päivä oli Jumalan armoa, jokainen mahdollisuus kuulla Jumalan Sanaa oli armoa, jokainen henkäys, jokainen sydämensyke, jokainen silmänräpäys, kaikki oli sanoinkuvaamatonta Jumalan armoa! Sen tiesi Johanneskin, ja nyt häntä alkoi hävettää oma heikkoutensa ja itseensä käpertyminen. Eikö itse asiassa kaikki se, mitä hän viime elinvuosiensa aikana oli saanut kuulla ja kokea, ollut mitä suurinta Jumalan armoa!? Eikö koko tässä ajassa kuultu ja julistettu Sana ollutkin alusta loppuun suurta Jumalan armoa, kun tämä sellaisella rakkaudella ja laupeudella tarjosi yhteyttänsä ja Omaa Elämäänsä itsessänsä kuolevaisille ihmislapsille!?

Armollinen Kaikkivaltias Jumala oli tuonut nyt esiin todelliset ajatuksensa kansaansa ja omiansa kohtaan, mutta kuinka moni sen oli käsittänyt, ottanut sydämeensä?

Lydian tapaiset uskonperheen jäsenet olivat raskaana Johanneksen sydämellä. Lydiassa nähtiin vain kaikkea pahaa, ja hänestä puhuttiin jopa jonkinlaisella inholla, sillä tämä oli silloinkin, kun kaikki muut olivat kääntäneet selkänsä Johannekselle, uskollisesti seisonut tämän palvelustehtävän rinnalla. Aikaisempina vuosina jopa kaikki veljet olivat vetäytyneet pois, mutta eikö Herrammekin joutunut kokemaan vastaavaa? Uskollisimpiin seuraajiin kuului naisia, jotka koko sydämestänsä rakastivat Häntä ja palvelivat Häntä varoinensa. (Luuk. 8: 3).

Aikoinaan syntinen nainen tuli Jeesuksen luokse tämän vieraillessa erään fariseuksen luona, ja pesi Herramme jalat kyynelillänsä. Voitaisiinko kuulla kauniimpia sanoja, kuin mitkä Herramme sanoi tästä naisesta: "Tämän paljot synnit ovat anteeksi annetut; hänhän näet rakasti paljon; mutta jolle vähän anteeksi annetaan, se rakastaa vähän... Sinun syntisi ovat anteeksi annetut" (Luuk. 7). Kuinka moni todella käsittää, kuinka paljon hänelle on anteeksi annettu? Meitä ei ole armahdettu vain joistakin maallisen elämän rikkomuksista, varastamisista, valehtelemisista ja vastaavasta, vaan meille on annettu anteeksi synti, joka on kuolemaksi. Me kaikki olimme epäuskon vallassa, palvellen sielunvihollista, mutta nyt tämä vihollisuus on poistettu. Jos me rakastamme niin vähän, niin olemmeko lainkaan kokeneet todellista anteeksiantamusta?

Toisen kerran tuli nainen vuodattaen kallisarvoista voidetta Herramme päähän, mutta käsittämättä tätä lainkaan opetuslapset närkästyivät sellaista "tuhlausta". Tuo nainen osoitti rakkauttansa Herraa kohtaan, ja opetuslapset pahoittivat hänen mielensä. Heillä olivat vain ulkonaiset ja taloudelliset asiat mielessänsä; kuinka paljon rahaa tuosta voiteesta olisikaan voinut saada Jumalan Valtakunnan eteenpäin viemiseksi? Mutta oli jotakin kallisarvoisempaa ja suurempaa kuin kaikki silmiin näkyvä! "Laupeutta Minä haluan, enkä uhria!" Sama Herra sanoi myöskin vääriä asioita korostaville: "Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te annatte kymmenykset mintuista ja tilleistä ja kuminoista, mutta JÄTÄTTE SIKSEEN SEN, MIKÄ LAISSA ON TÄRKEINTÄ: OIKEUDEN JA LAUPEUDEN JA USKOLLISUUDEN! Näitä tulisi noudattaa, eikä noitakaan sikseen jättää!" (Matt. 23: 23).

Opetuslapset olivat hetkittäin hekin farisealaisen hengen vallassa, olisiko meidän suhteemme sitten toisin? Eräälle sanottiin kerran: "Vai onko silmäsi nurja sen tähden, että Minä olen hyvä?" (Matt. 20: 15). Jumala armahtakoon meitä nurjia ja nurjamielisiä ihmisiä! "Voi sinä epäuskoinen ja nurja sukupolvi, kuinka kauan minun täytyy olla teidän kanssanne?" (Matt. 17: 17).

Miksi meidän onkaan niin vaikea noudattaa Jumalan Sanaa ja iloita iloitsevien kanssa ja itkeä itkevien kanssa? Miksi meidän on niin vaikea noudattaa selvää Jumalan Sanaa: "Ja jos yksi jäsen kärsii, niin kaikki jäsenet kärsivät sen kanssa; tai jos jollekulle jäsenelle annetaan kunniaa, niin kaikki jäsenet iloitsevat sen kanssa!" (1. Kor. 12: 26).

Joidenkin mielestä kalliin voiteen vuodattaminen Herramme päähän oli suurta tuhlausta, mutta Herra itse nuhtelee väärästä asenteesta ja naisen mielen pahoittamisesta. Kohdistuisikohan tällaista nuhdetta juuri nytkin joihinkin tekoihimme ja asenteisiimme? Herra näkee milloin Häntä kunnioitetaan ja rakastetaan; Hän näkee, milloin Häntä rakastetaan veljessä tai sisaressa. Hän ei unohda näitä rakkaudellisia tekoja ja eleitä, niin kuin Hän tuolloinkin sanoi: "Totisesti minä sanon teille: missä ikinä kaikessa maailmassa tätä evankeliumia saarnataan, siellä sekin, minkä hän teki, on mainittava hänen muistoksensa." (Matt. 26: 13).

Tässäkin ajassa oli tekoja, joita ei tullut unohtaa. Jos kiitosta ei olisi tuleva tämän elämän aikana, olisi kaikki kuitenkin odottava ylhäällä Herran luona ansiotonta tekijäänsä. Mitä tahansa hyvää ihmisten joukossa olikin, päti siihen Jaakobin tallentama jumalallinen totuus: "Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta, ei vaihteen varjoa" (1: 17).

Lydia oli yksi niistä sisarista, joka olisi voinut olla todellinen vaimo miehellensä, jos tämä vain olisi suonut sen. Ainakin tällaiselta Johanneksesta näytti. Mies oli eräänlainen uskovainen, omalla tavallansa fanaattinen, maailman ja ulkonaisen kirkollisuuden kanssa kompromisseja solmiva. Joku oli sitä mieltä, että mies oli tällainen sen tähden, ettei Lydia ollut erilainen. Mutta miten hänen olisi tullut olla erilainen? Hän oli yhtä vajavainen ja puutteellinen ihminen kuin kaikki muutkin, itsepäinen, lujatahtoinen. Mutta ilmiselvästi hän rakasti Jumalaa ja tahtoi pitäytyä kiinni Hänen Sanaansa. Olisiko hän voinut olla erilainen, kun mies jatkuvasti sanoi suoraan: "Sinä ja sinun uskontosi ovat perkeleestä, mutta haluan maata kanssasi!"

Lydian mies kielsi täydellisesti sen uskon, mitä hän oli osoittanut tullessansa seurakunnan piiriin. Hän kielsi kasteensa Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen, hän kielsi kaikki ne totuudet, joita hän itse oli opettanut. Hän teki niin hulluja asioita, ettei Johannes edes halunnut ajatella niitä, mutta siitä huolimatta Lydiaa osoitettiin sormella ja käskettiin olemaan alamainen miehellensä. Mutta oliko hänellä mahdollisuus olla erilainen, alamainen miehelle, joka koko ajan vain haavoitti häntä, antoi jopa lasten avoimesti haukkua häntä aivottomaksi, tyhmäksi?

Lydia oli vieraillut niin Ann-Marien kuin Gretankin luona ja kumpikin näistä oli vanhemman sisaren velvollisuuden tuntien nuhdellut tätä tottelemattomuudesta miestänsä kohtaan. Oikealla vaelluksella nainen voisi kääntää miehen kuin miehen pään! Paatoksella oli Ann-Marie lukenut 1. Piet. 3:1- "Samoin te vaimot, olkaa alamaiset miehillenne, että nekin, jotka ehkä eivät ole sanalle kuuliaisia, vaimojen vaelluksen kautta sanoittakin voitettaisiin, kun he katselevat, kuinka te vaellatte puhtaina ja pelossa..."

Lydia kyllä tiesi kaiken tämän, ja tiesi senkin, kuinka Greta niin hyvin tuli toimeen miehensä Thomasin kanssa, joka uskonnäkemyksiltään vastasi tämän näkemyksiä, joten siinä suhteessa ei ollut tuossa perheessä ristiriitoja. Mutta Thomasilla oli todella vaikea luonne, eikä hän oikein tiennyt miten heikomman astian kanssa tuli elää. Niinpä avio-onni kukoisti, ja kumpikin todisti siitä ajoittain niin yksityisesti kuin seurakunnan pihallekin kokoontuneelle joukolle. Kylällä he usein kulkivat kuin kaksi kyyhkyläistä, käsi kädessä. Mutta kuka tiesi kaiken tämän salaisuuden? Gretan sisar asui Bodenseen rannalla ihastuttavassa huvilaa muistuttavassa rakennuksessa, ja tämän luokse hän aina riensi ilmapiirin kuumennuttua. Niinpä ulkonaisesti suuri kunnia kruunasi tätä avioliittoa, jossa vaimo oli niin jalo ja uhrautuvainen, että vietti suuren osan vuodesta sisarensa apuna! Tarvitsiko tämä todella apua, vaiko Greta?

Lydia tiesi senkin, kuinka Ann-Marie ajoittain huusi kurkkunsa käheäksi itsepäiselle miehellensä, joka ei käsittänyt miten tässä talossa tuli elää. Tulipa tämä alamaisuus kerran todella esiin naapureidenkin nähtävällä tavalla, kun kiivastunut Ann-Marie talon pihalla roikkui kiinni Klausin kauluksessa ja huusi tälle: "Usko nyt vain, minä olen sinulle alamainen! Minä olen sinulle alamainen, etkö sitä käsitä! Minä olen niin alamainen kuin vain olla voi!" Jos Klausin oli hiukan vaikea sitä käsittää, sen ymmärsi Lydiakin.

Sopiko edellä mainittu sanankohta Lydiaan ja hänen mieheensä, sitä mietti niin Johannes kuin Otto ja Lydiakin. Kenellekään ei voinut tarjota mitään patenttiratkaisua, sillä kaiken sekaannuksen lisäksi hyvin monen avioliittokäsityksiä sotki valkopipoisen ja valkokaapuisen miehen kirkon näkemykset. Tämä ulkonaisesti hurskas kirkko opetti asioita sellaisella tavalla, mistä Raamatussa varoitettiin ankarasti: Jotka kieltävät sitä ja sitä! Näihin kieltoihin ja näkemyksiin pitäydyttiin siitä huolimatta, vaikka nähtiin todellisuus tämän kirkon piirissä. Papit eivät saaneet mennä naimisiin muka jumalallisen säädöksen johdosta, mutta jo Paavali oli todennut, että hänelläkin olisi ollut oikeus kuljettaa mukanansa uskonsisarta. Niinpä nyt yhdessä suurimmista aikakauslehdissä katolisen kirkon pappi totesi, että ainakin kolmannes tämän kirkon papeista elää salassa joko naisen tai toisen miehen kanssa!

Koko maailmalle oli tiedotettu, kuinka naisluostareiden vallihaudoista ja lammista oli löydetty satoja juuri syntyneiden lasten luurankoja. Ja tämän kirkon opetukset saivat hallita tämänkin ajan vapaita uskovaisia, sitä ei Johannes voinut käsittää!

Kun naista kehotettiin alamaisuuteen, ei tätä käskyä voinut irrottaa muista samaan asiaan liittyvistä kohdista. Ann-Marie oli niin alamainen, että halusi sen Klausia kurkusta kuristamalla vakuuttaa tälle; Greta jätti miehensä yksin pitkiksikin ajoiksi ja oli "alamainen". Isabel oli alamainen, mutta päätti kaikista asioista kuulematta miehensä mielipidettä; tai jos kuunteli, ei kuitenkaan ottanut sitä huomioon.

Martha oli yksi todellisista aarteista vaimojen joukossa, sillä hänellä oli mies, joka osasi houkutella kaiken hyvän esiin aviopuolisostansa. Lisa ja Dietrich olivat kuva jostakin sellaisesta, mistä vain muut osasivat haaveilla. Oli siis hyviäkin avioliittoja, mutta valitettavasti ei kovin monia.

Alamaisuus perustuu kaiken muun raamatullisen ohella siihen seikkaan, että se tehdään mahdolliseksi, sen sallitaan olla mahdollista. Naisen alamaisuudesta oli tässä ajassa tehty ikään kuin nuija, jolla lyötiin niitä, joilla oli vaikeuksia. Siitä oli tehty pelottava, suorastaan kammottava asia niille, jotka olivat kriisissä. Pelotti alamaisuus, joka johtaisi nöyryytyksiin, alistamiseen, oman tahdon tukahduttamiseen. Mutta aivan niin kuin alamaisuus Kristusta kohtaan ei ole mikään pelon asia, koska voidaan luottaa siihen, ettei Herra tee kenellekään mitään pahaa, aivan samoin täytyy olla avioliitonkin suhteen.

"Tämä salaisuus on suuri, minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa!" Aivan niin kuin Kristus ja Seurakunta ovat yhtä, niin tulisi olla jokaisessa uskovaisessa avioliitossa. Tämä oli pinnallisesti ymmärretty kylän seurakunnassa niin kuin muissakin seurakunnissa kautta maailman. Tähän vedoten saarnattiin myöskin ankarasti tämän liiton purkautumattomuutta, sen rikkomisen mahdottomuutta. Kristus ja Seurakunta olivat ikuisiksi ajoiksi yhdistetyt! Siksi ei avioeroa voinut olla olemassakaan.

Kukaan todellinen Jumalan palvelija ei voi saarnata avioerosta, vaan avioliitosta. Siksi Jumalan Sanassa niin voimakkaasti korotetaan avioliiton merkitystä. Tämän liiton edellytyksenä on kuitenkin molemminpuolinen sopimus ja sen pitäminen. Mutta entä jos uskovainen sanoutuu irti sopimuksestansa hengellisessä haureudessa, kieltää Herransa? Pitääkö tämä liitto senkin jälkeen? On helppoa vedota kahden liittoon, kun ei ole kysymys omasta liitosta. Olivatko nyt kaikki todelliset uskovaiset naimisissa ihmisten kanssa, jotka koko sydämestänsä riippuivat kiinni Herrassa? Mitä jos aviopuoliso kielsi uskonsa ja vaati vaimoansa tai miestänsä tekemään samoin?

Lydian mies olisi halunnut tämän leikkaavan hiuksensa, vaikka Jumalan Sana selvästi sanoo, että aviovaimoilla tulee olla pitkät hiukset. Tässä joukossa uskottiin myös, ettei naisen tullut pukeutua pitkiin housuihin. Mies vaati siitä huolimatta vaimoansa pukeutumaan niihin.

Näissä asioissa on tärkeätä, että mainitun 1. Pietarin kirjeen kohdan lisäksi on myöskin kirjoitettu: "Mutta jos joku ei pidä huolta omaisistaan ja varsinkaan ei perhekuntalaisistaan, niin hän on kieltänyt uskon ja on uskotontakin pahempi." (1. Tim. 5: 8). Lydian mies oli siis sanoutunut irti kaikista aikaisemmista uskonnäkemyksistänsä, ja vaikka tämä sanankohta on osoitettu leskille, koskee se kaikkia niitäkin, jotka eivät näe perheen merkitystä Jumalan Valtakunnassa.

Jos mies antaa lastensa pilkata ja häpäistä äitiänsä, jopa yllyttää siihen, ei voida puhua enää miehestä, jolle voisi olla joku todellisessa mielessä alamainen. Miehen oma käytös todistaa sen, että hän on kelvoton aviomieheksi ja uskovaisen nimellä kulkemaan. On myöskin kirjoitettu: "Miehet, rakastakaa vaimojanne, niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä, että hän sen pyhittäisi, puhdistaen sen... Samalla tavoin tulee myös miesten rakastaa vaimojansa niin kuin omia ruumiitaan; joka rakastaa vaimoansa, hän rakastaa itseänsä. Sillä eihän kukaan koskaan ole vihannut omaa lihaansa, vaan hän ravitsee ja vaalii sitä, niin kuin Kristuskin seurakuntaa, sillä me olemme hänen ruumiinsa jäseniä. 'Sen tähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä..." (Ef. 5: 25-).

Suurimmat vaikeudet olivat ilmeisestikin sellaisissa liitoissa, joissa molemmat puolisot olivat uskovaisia, mutta mahdollisesti eri uskonyhteisöjen jäseniä. Johannes ei milloinkaan ollut kuullut sellaisista vaikeuksista perheissä, joissa toinen osapuoli oli uskosta osaton, kuin mitä hänen korviinsa tuli näistä sekaliitoista, eri uskonnäkemysten sotkemista liitoista.

Yleensä ottaen tavallisilla maailman ihmisillä oli vielä jonkinlainen järki tallella, ja tällaiset miehet ymmärsivät sen, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, niin kuin petaat, niin makaat. Samoin he käsittivät, että itsellensä sika kiusaa tekee, jos purtilonsa kaataa. Tässä olisi ollut viisautta jakaa seurakuntalaisillekin. Mutta Lydian miehen kaltaisilla fanaattinen uskonnäkemys tuhosi kaikki hyvätkin yritykset, sillä mikään ei ole verrattavissa uskonkiihkoon. Miehen tuli rakastaa vaimoansa niin kuin itseänsä, sillä eihän kukaan koskaan ollut vihannut omaa lihaansa. Kukaan normaali ihminen ei vihaa omaa lihaansa Jumalan Sanan todistuksen mukaisesti. Mutta oli olemassa ihmisiä, jotka eivät tätä noudattaneet. Johannes oli varma, että Lydian miehen kaltaisia uskovaisia voitiin verrata sellaisiin hurmahenkiin, jotka ruoskivat ja viiltelivät omaa ruumistansa, niin että veri vuoti haavoista. Auringon palvojat tuijottivat aurinkoa kunnes silmät sokeutuivat. Jotkut istuivat pylvään nokassa tai luolassa päivänvalolta sulkeutuneina. Jos tällaisen ihmisen suhtautuminen omaan ruumiiseensa olisi ollut esikuvana, olisi varmastikin tuloksena ollut jotakin sellaista, mitä Lydia joutui kokemaan. Jumalattomankin kanssa on joskus ja useinkin parempi, kuin uskonnollisen, vääräsydämisen kanssa!

Mitä Lydian sitten olisi tullut tehdä tässä kestämättömässä ahdistuksessansa, sitä ei Johannes voinut sanoa, eikä kukaan muukaan. Lydian oli itse ratkaistava. Mutta asian suurin vääryys oli siinä, että näiden asioiden tähden hänet oli hyljätty omaan yksinäisyyteensä. Hän ei ollut syyllinen alun alkaenkaan siihen, että oli naimisissa tämän miehen kanssa. Hänet oli ikään kuin pakolla viety vihille; olosuhteissa, jotka hallitsivat häntä.

Laki vaati nyt tuomiota, asioiden selvittämistä. Kumpi oli syyllinen, kumpi syytön? Oliko kumpikin syyllinen, tai ei kumpikaan? Tämä ei ollut ihmisten päätettävä asia. Laki ei ollut todellisuudessa sitä, mitä sen luultiin olevan. Luettiin vain itselle sopiva toisen tuomitsemiseksi, mutta unohdettiin yhä uudelleen: "Mikä laissa on tärkeintä: oikeus, laupeus, uskollisuus! Unohdettiin myöskin: "Sillä nämä: 'Älä tee huorin, älä tapa, älä varasta, älä himoitse' JA MIKÄ MUU KÄSKY TAHANSA, NE SISÄLTYVÄT KAIKKI TÄHÄN SANAAN: 'RAKASTA LÄHIMMÄISTÄSI NIIN KUIN ITSEÄSI'. RAKKAUS EI TEE LÄHIMMÄISELLE MITÄÄN PAHAA. SEN TÄHDEN ON RAKKAUS LAIN TÄYTTÄMYS!" (Room. 13: 8- 10).

Kaikki ei ole niin kuin farisealainen mieli sen lukee, sillä sanotaan myöskin: "Sapatti on asetettu ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten. Niin Ihmisen Poika on sapatinkin herra!" (Mark. 2: 27).

Kaikkiin todellista uskovaista ahdistaviin kysymyksiin on olemassa Jumalan vastaus, kunhan vain se halutaan löytää ja annetaan löytää. Avioliittokysymyksissäkin pätee sama: Säädökset avioliitosta ovat muuttumattomat, mutta niitä tulee soveltaa oikein. Daavid seuralaisinensa söi leipiä, joita vain pappien oli lupa syödä. Sapattina kukaan ei jättänyt eläintänsä kaivoon. Miksi sitten veljemme tai sisaremme tulisi tukehtua tai hukkua vaikeuksiinsa? Onko Jumalan puolelta esteitä avun ja ratkaisun löytymiselle, vai ovatko kaikki esteet ja sitovat oppirakennelmat ihmisen toisensa selkään asettamia taakkoja?

...jatkuu

Kirje Otolta

(Tapaukset sijoittuvat varhaisemmille vuosille)

Veljeni Herrassa. Kiitos sinulle kirjeestäsi ja muistamisistasi. Minä olen ollut useamman viikon ajan sairaana ja olen maannut muutaman vuorokauden sairaalassakin. Vaimoani lukuun ottamatta kukaan ei käynyt minua katsomassa, vaikka varmastikin suurin osa ystävistämme tiesi minun olevan sairaana. Toisaalta ei ole kysymys mistään kovin vakavasta asiasta, mutta toisaalta kuitenkin kaikki tämä sai minut jälleen kerran ajattelemaan meidän todellista hengellistä tilaamme. Millaisia uskovaisia me oikein olemmekaan?

Maatessani siinä sairasvuoteella en voinut olla ajattelematta meitä itse kutakin. Jokaisella on omat taistelunsa ja koettelemuksensa, eikä itse asiassa olekaan kysymys siitä, mikä meitä kohtaa, vaan mitä se meille tekee. Kaikki kohdallemme tuleva, olkoon se mitä laatua tahansa, on tarkoitettu tekemään meille tai meistä jotakin; muuttamaan meitä toisenlaisiksi kuin mitä juuri sillä hetkellä olemme. Jumala ei kiusaa ketään, vaan Hän ainoastaan sallii koetella meitä. Jos olemme sitä mieltä, että Jumala kiusaa meitä, emme me vielä koskaan ole todella tulleet tuntemaan Häntä.

Job oli hurskas mies, jota Jumalan ei missään kohden ollut tarve osoittaa sormellansa ja moittia häntä jostakin rikkomuksesta. Mutta vihollinen tuli Herran luokse ja pyysi lupaa saada koetella Jobia. Aivan samoin on tänäkin päivänä. Miksi Jumala on sallinut kaiken tällä tavoin, se ei ole meidän asiamme. Jos Hän on nähnyt hyväksi osoittaa lastensa uskollisuus sen kautta, että antaa vihollisen käydä heidän kimppuunsa, tulee meidän hyväksyä se nurisematta. Onhan Hän luvannut olla meidän kanssamme, ja antaa voimansa meille.

Itse asiassa meidän ei siis tule kiinnittää niinkään huomiotamme siihen, mitä vihollinen tekee, vaan meidän tulee nähdä oikealla tavalla kaiken tarkoitus, ja muuttua entistä enemmän sellaiseksi, kuin Herramme haluaa. Usein teemme suuren virheen näiden koetusten keskellä ja pakenemme ihmisten keskuuteen, ja voitaisiin jopa sanoa: maailman keskuuteen, sen sijaan että etsisimme yksin Herraa avuksemme. Kuinka suuri opetus tähän kaikkeen kätkeytyykään, ja kuinka paljon aikaa sen oppiminen viekään! Joku itämainen oppinut, luonnollisestikin vieraan uskonnon edustaja, on sanonut erittäin viisaat sanat, joita meidänkään ei tule ohittaa välinpitämättömästi. "On surkuteltavaa, jos valitetaan ihmisten edessä niin kuin tulisi valittaa Jumalan edessä." Tässä juuri on yksi osasyy siihen, miksi Jumalamme ei pääse vastaamaan meille elämämme vaikeuksissa. Me valitamme väärien henkilöiden edessä, käsittämättä sitä, että todellinen apu tulee yksin Jumalalta. "Jumalaa yksin minun sieluni hiljaisuudessa odottaa, häneltä tulee minulle apu. Hän yksin on minun kallioni, minun apuni ja turvani; en minä suuresti horju" (Ps. 62: 2-3). "Heitä murheesi Herran huomaan, hän pitää sinusta huolen, ei hän salli vanhurskaan ikinä horjua" (Ps. 55: 23).

Koska ihmisiltä on puuttunut kärsivällisyyttä, ovat he alkaneet puhua asioistansa toinen toisellensa, ja niin on syntynyt se sanoinkuvaamaton sekaannus, joka vallitsee juuri nyt keskuudessamme. Toinen toisensa asioista puhuminen on hyväksytty itsestään selväksi asiaksi, eikä koeta yhtään surkuteltavaksi sitä, että valitetaan ihmisten edessä niin kuin Jumalan edessä tulisi tehdä. Kaikki ei olisi lainkaan niin pahaa, jos jokainen olisi tyytynyt puhumaan ainoastaan paikalla olevan asioista. Kirous on tullut yllemme sen johdosta, että me olemme asettuneet tuomareiksi toinen toisemme yläpuolelle ja olemme hengellisessä puutteellisuudessamme, korostaaksemme omaa hengellisyyttämme, alkaneet etsiä siunauksien sateen tulppia toistemme elämästä. Jos Herra ei kerran voi siunata meitä, täytyy jossakin olla jotakin vialla; niinpä tuota vikaa etsitään kanssamatkaajista sen sijaan että itse asetuttaisiin Herran eteen vilpittömässä rukouksessa: "Tutki minua, Jumala, ja tunne minun sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Ja katso, jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle" (Ps. 139: 23-24).

Kuinka monen rukous ja ajatus kuuluukaan: "Tutki Herra tuota minun veljeäni! Hän on saarnaaja, ja seurakunnan tila on nyt näin surkea, hänessä täytyy olla jotakin vialla! Näin suuret vaikeudet voivat tulla yllemme vain sen johdosta, että jollakin johtavalla veljellä asiat eivät ole kunnossa. Ja kuka muu se voisi olla, kuin tuo veljemme, joka haluaa olla saarnaajana keskuudessamme. Hänen puheissansa ei ole voitelua, hän ei julista siten, kuin todella tulisi julistaa. Herra, tutki häntä ja koettele häntä. Jos mahdollista, suo minulle armolahja tuntea ihmisten ajatuksetkin, niin että voisin paljastaa kaikki vääryydet!"

Sydäntäni ovat vuosikaudet puhutelleet ne sanat, jotka ovat Psalmissa 106. Israelin kansa oli napissut Moosesta ja siten Herraa vastaan jo aivan Egyptin porteilta saakka. Sanotaan: Ja heissä syttyi leirissä kateus Moosesta vastaan ja Aaronia, Herran pyhää, vastaan (jae 16). Painostus Moosesta vastaan oli kova, niin kova, että hän oli murtumispisteessä. Ihmiset valittivat hänen edessänsä niin kuin olisi tullut valittaa Jumalan edessä, ja syyttivät häntä kaikista vastoinkäymisistänsä. Vaikka koko seurakunta oli ollut todistamassa, kuinka maa oli auennut ja niellyt Daatanin ja Abiramin joukot, eivät monet arastelleet hyökätä Herran valittua vastaan. Kun Herra sai kylliksensä kansan häpäisystä ja aikoi hävittää heidät, seisoi Mooses suojana Hänen edessään kääntäen pois Hänen vihansa tuhoa tuottamasta. Mutta mikä oli hänen palkkionsa siitä kansan edessä? Yhä enemmän painostusta ja syytteitä. Kiivastuneena hän teki elämänsä suurimman virheen ja löi kalliota kaksi kertaa. "Mooses, Mooses, mitä teit? Olet aivan yhtä inhimillinen kuin mekin; kuinka saatat sillä tavoin hermostua ja kiivastua? Sinunhan tulisi olla esikuva meille kaikille ja osoittaa mitä suurinta mielenmalttia! Millainen häpeä tulikaan tekosi johdosta Jumalan seurakunnan ylle! Katso nyt, mitä olet tehnyt!" Mutta mitä sanoo Jumalan Sana kaikkien syytösten keskellä? "He vihoittivat Hänet Meriban vetten luona, JA MOOSEKSEN KÄVI PAHOIN HEIDÄN TÄHTENSÄ!" (jae 32).

Eikö tässä ole todella paikka meidän pysähtyä ja reväistä ihokkaamme ja sydämemme? Moosesko oli jumalaton ja syntinen, kärsikö hän omien syntiensä tähden? "Sillä he niskoittelivat Jumalan Henkeä vastaan, ja hän puhui huulillaan ajattelemattomasti" (jae33). Mooses oli täysin tietoinen rikkomuksestansa, eikä sitä parantanut mikään syyttävällä sormella osoittaminen. "Myöskin minuun Herra vihastui teidän tähtenne ja sanoi: 'Et sinäkään sinne pääse'." (5. Moos. 1: 37). Siitä huolimatta hän oli Herramme kanssa Kirkastusvuorella!

Kuinka kauhistuttava asia onkaan olla langetukseksi jollekin toiselle ihmiselle, saati sitten jollekin jumalanpalvelijalle, jossa on Herran sinetti! Kuinka monen saarnaajan onkaan käynyt pahoin kansan niskoittelun tähden, eikä omien syntiensä tähden? Usein saamme kuulla, että varojen puute jossakin työssä on merkki siitä, ettei sananpalvelija ole oikealla paikallansa Herran ja seurakunnan edessä. Miksi sitten voimme lukea Jaak. 5: 4: "Katso, työmiesten palkka, jonka te vainioittenne niittäjiltä olette pidättäneet, huutaa, ja leikkuumiesten valitukset ovat tulleet Herran Sebaotin korviin."

Tässä yhteydessä en voi olla ajattelematta veljeäni Johannesta. Näinä aikoina hän on ollut hyvin huonossa kunnossa, ja minä olen kantanut suurta huolta hänestä. Hän on varmaan sinullekin kirjoittanut kallionjyrkänteillä istuskelemisistaan ja toivomuksestaan päästä Herran luokse. Minä olen suorastaan pelolla odottanut puhelinsoittoa, jossa kerrottaisiin hänelle tapahtuneen jotakin. Minä en tunne ketään toista, jota vastaan oltaisiin hyökätty sellaisella häikäilemättömyydellä ja syytetty kaikesta mahdollisesta. Hänestä on Jumalan Sanan mukaisesti tullut todella kuin koko kansan tunkio, jonne kaikki heitetään ja jota sitten pengotaan ja myllätään ja yritetään löytää jotakin moitteen sijaa. Mutta kuka itse asiassa on sinne kaiken heittänyt? Mitä itse kukin löytää sieltä? Minulle tulee juuri nyt aivan eriskummallinen ajatus, jossa on jotakin todella valaisevaa. Jumalan Sana puhuu Sanan peilistä, johon meidän tulisi katsoa ja nähdä itsemme sellaisena kuin todella olemme. Mutta nyt onkin olemassa kokonainen sukupolvi ihmisiä, jotka eivät tyydy peilikuvaan, vaan etsivät jonkinlaista muotokuvaa tunkiosta. Oi, millaisia kuvapatsaita voidaankaan saada aikaan tunkion jätteistä! Mutta eikö kukaan haista mitään, eikö kukaan huomaa itse haisevansa ja olevansa yltä päältä sonnassa valmista kuvaa katsellessansa? Eikö kukaan käsitä katselevansa omaa kuvaansa; omaa sonnasta ja liasta ja jätteistä muovaamaansa kuvaa? Katso tarkemmin veljeni, sisareni, eikö se olekin oma kuvasi?

Minä tiedän että nämä kertomukseni ovat joidenkin mielestä täysin sopimattomia kerrottavaksi niin kutsutuiden todellisten uskovaisten keskuudessa, mutta voimmeko päivästä toiseen sulkea silmämme siltä vääryydeltä, joka vallitsee omassa sisimmässämme? Me emme ehkä ole tiedostaneet näitä asioita oikealla tavalla, ja emme käsitä sitä merkitystä, mitä väärillä sanoilla ja asenteillamme olemme saaneet aikaan. Mooseksen kävi pahoin kansan tähden, kuinka pahoin onkaan Johanneksen ja monien muidenkin käynyt sen tähden, että heidät on ajettu umpikujaan, jossa kukaan ei ole seisonut heidän rinnallansa, ja heidät on jätetty aivan yksin käymään taisteluansa.

Minä rakastan Johannesta ruumiillisena veljenäni, mutta ennen kaikkea Herran palvelijana. Kaikkina vuosina hänestä on puhuttu tavattomasti pahaa, ja usein hän onkin sanonut minulle: "Kuulehan veljeni, minulla ei tulisi olla todellakaan mitään valittamista, sillä kohdallani toteutuu Jumalan Sana: Autuaat ovat ne, joista valhetellen puhutaan kaikkinaista pahaa. Kaikki perättömät väitteet ovat tavalla tai toisella kantautuneet korviini, ja kaikista niistä voidaan sanoa, että ne ovat valhetta ja väärin tulkittua totuutta. Joskus mieleni tekisi sanoa, että jos todella haluatte syyttää minua jostakin, niin syyttäkää tästä ja tästä, mikä pitää paikkansa. Mutta silloin kysymys ei olisikaan valheesta, vaan totuudesta! Totuuden puhuminen ei vahingoita ketään, vaan johtaa asioiden korjaantumiseen." Siksi sielunvihollinen ei olekaan todella kiinnostunut elämämme tosiasioista, vaan muuttaa kaiken näyttämään joltakin aivan toiselta, kuin mitä se todella on. Kenessä vihollinen oli vallalla Mooseksen aikana? Ketä vihollinen käytti? Moosestako, vaiko kansaa, joka häntä koko ajan syytti? Kuka oli syyllinen Mooseksen rikkomukseen?

Tässä ajassa meidät todella ajetaan äärimmäisyyksiin omasta tahdostamme riippumatta. Johannes ei ole varmaankaan kertonut sinulle siitä, mutta joitakin viikkoja sitten hän teki tempun, joka ei jäänyt vaille ihastusta ja vihastusta. Onko hän vähäjärkinen vaiko viisas, siitä päättäköön itse kukin. Minä itse näen hänet kuin nurkkaan ajettuna eläimenä, jota jokainen yrittää tökkiä seipäällä ja sanoa: "Katsokaa, kuinka villi se on, kun tökkään sitä seipäälläni, katsokaa, kuinka se ulvahtelee!"

Maria on tullut yhä etäisemmäksi, eikä käsitä mitään Johanneksen kärsimyksistä. Marian puheiden takia useimmat ystävät ovat jättäneet Johanneksen eräänlaiseen yksinäisyyden erämaahan, ja vain ylen harvoin kukaan edes soittaa hänelle. Ainoat ystävät hänellä ovat tällä hetkellä muutamat ihmiset paikkakunnalla ja naapurikaupungeissa, joita yleisesti ei pidetä uskovaisina, ei ainakaan niin sanottujen todellisten uskovaisten piirissä. Olen usein joutunut ajattelemaan, että kuinka todella joku voi olla niin yksinäinen kuin Johannes on. Lähimmätkään ihmiset eivät säästä häntä missään suhteessa, vaikka sanovatkin osoittavansa vain rakkautta. Hänen syytänsä on kaikki mikä menee vikaan niin maallisesti kuin hengellisestikin. Kaikkein eniten sydäntäni särkee se, että hänen suhteensa omiin lapsiinsakin on ikään kuin eristetty, vaikka hän päivittäin saakin tavata näitä. Eriskummallisella taialla on Maria voittanut lapset itsellensä, niin että vaikka lapset pitävätkin Johanneksesta tavattomasti, on kuin jonkinlainen juopa heidän välillänsä. Onhan isä syyllinen niin moniin vastoinkäymisiin, mitkä ovat kohdanneet perhettä; kuinka paljon enemmän rahaa olisikaan käytettäväksi elämiseen ja lasten opiskeluun, jos isä olisi ollut toisenlainen ja käynyt tavallisessa maallisessa työssä. Kumpikaan lapsista ei kehtaa puhua koulussa siitä, mitä heidän isänsä tekee.

Minä siis ymmärrän hyvin, miksi Johannes usein sanoo: "Minä voisin milloin tahansa nukkua pois ihmisenä, joka on saanut kylliksensä tästä maailmasta. Ainoa syy, miksi voin ajatella vielä eläväni on se usko, että Herra minua vielä joskus käyttää johonkin veljieni ja sisarteni hyväksi."

Joitakin kuukausia sitten Johanneksen kylän majatalonpitäjä kuoli. Kukaan ei ollut kiinnostunut jatkamaan yritystä, joka juuri ja juuri piti leivässä tuon vanhan miehen ja hänen vaimonsa. "Zum Silbernen See" "Hopeajärvi" on tyypillinen keskieurooppalainen majatalo aivan järven läheisyydessä. Alakerrassa on ravintola, josta voi ostaa edullisen aterian tai sitten juoda olutta tai muuta alkoholijuomaa. Yläkerrassa on useampi huone vieraiden majoittamiseen sekä omistajan oma asunto toisessa päädyssä, joka ulottuu molempiin kerroksiin.

Johanneksellekin tarjottiin tuota taloa ostettavaksi ja toiminnan jatkamiseksi, mutta mistä hän olisi ottanut lähes 245 000 Saksan markkaa (612500 Suomen markkaa)? Lisäksi hän olisi joutunut jatkamaan alkoholitarjoilua, joka on merkittävä tulonlähde sen johdosta, että suuri osa kylän miehistä istuu juttelemassa iltakaudet ja jokaisella pitää olla kolpakko tai lasi edessänsä. Karlilla on veli, joka asuu muutaman sadan kilometrin päässä, ja vieraillessaan Karlin luona tämä kuuli "Hopeajärvestä". Lähes kaksikymmentä vuotta tämä oli kaivannut päästä muuttamaan takaisin kotikyläänsä, ja moneen kertaan oli suunnitellut rakentavansa talon Karlilta ostamansa niityn reunaan, mutta aina oli ollut jokin este. Nyt hän oli joutunut eläkkeelle vaikean sairauden johdosta ja kiertäessään "Hopeajärveä" useaan kertaan hänellä oli herännyt ajatus: "Tämä on minun paikkani, tämä on minun kotini loppuelämäkseni. Puutarha siirretään talon päädystä järven puoleiselle sivulle ja taloa jatketaan kymmenen metriä ravintolan puoleisesta päästä. Minä ja Martha asumme entisessä majatalonpitäjän asunnossa ja Markus ja Bettina saavat laittaa kotinsa uuteen osaan."

Franz osti majatalon käteisellä myytyään entisen talonsa, ja muutamassa kuukaudessa oli talo pidentynyt kymmenellä metrillä ja sellaisella taidolla, ettei kukaan osannut sanoa missä entisen ja uuden raja kulki. Johannes olisi välttämättä tarvinnut työtä, mutta tuohon aikaan hän oli niin huonossa kunnossa, ettei pystynyt tekemään juuri muuta kuin istuskelemaan järven rannalla ja katselemaan ylös vastakkaisille vuorille. Katsellessani häntä siellä rannalla katse kohotettuna vuorille en voinut olla ajattelematta, mitä psalmin kirjoittaja sanoo: "Minä nostan silmäni vuoria kohti; mistä tulee minulle apu? Apu minulle tulee Herralta, joka on tehnyt taivaan ja maan." (121: 1- 2). Kuinka kauan hän olikaan huutanut ja itkenyt vuodesta toiseen ja kaivannut muutosta elämäänsä! Kuinka usein näinkään hänen kasvonsa illan hämärissä katsovan ullakkohuoneen ikkunasta -kasvot, joilta loisti sanoinkuvaamaton hätä ja avuntarve. Siellä nuo kasvot vuodesta toiseen katselivat vuorille ja jouduin ajattelemaan: "Herra, milloin sinä muutat kansasi kohtalon? Milloin loppuu tämä hirvittävä ihmisjahti, jossa veljellä ei ole minkäänlaista arvoa?" Kaikkina näinä vuosina Johannes oli halunnut yrittää kaikkensa palvellaksensa Herraa, ja kaikki varansa hän oli käyttänyt Jumalan valtakunnan hyväksi.

Johannes otti jokaisen hänelle tarjotun työn vastaan voidaksensa selvitä kustannuksistansa. Usein hän joutui tekemään sellaistakin, mikä aivan selvästi vaaransi hänen terveytensä, mutta siitä huolimatta seurakunnan keskuudessa jatkuvasti moitittiin häntä rahojen käytöstä. Kuinka usein Ann-Marie sanoikaan Johannekselle mitä mairein hymy kasvoillansa: "Kun sinä Johannes annat kaikkesi, on kaikki menevä hyvin ja Herra on siunaava sinua ja tätä työtä!" Kotona hän kuitenkin Klausin kanssa koko ajan pohti, miten Johannes voisi elää säästeliäämmin, jotta hänen vähäiset varansa riittäisivät paremmin jumalanvaltakunnan työn tekemiseen. "Mitä se Johannes oikein tekee omalla autolla? Auton pitäminen tulee niin kovin kalliiksi; miksi ei hän aja Marian autolla silloin kuin tämä ei sitä tarvitse? Johanneksen rahat riittäisivät silloin paljon paremmin kaikkeen!" Ann-Marie niin kuin Klauskin tietävät aivan hyvin, että Maria tarvitsee autoansa joka päivä käydäkseen töissä naapurikaupungin tukkuliikkeessä.

Jokainen on kiinnostunut siitä, miten Johannes käyttää rahansa ja mikä on työtulos. Kukaan ei kuitenkaan ajattele sitä, että Johannes ei ole mikään kone, jonka voi sulkea pois päältä silloin kun sitä ei tunnuta tarvitsevan. Millainen säästö siitä tulisikaan, kun hänen ei tarvitsisi sairauden tai muiden vaikeuksien keskellä syödä tai juoda tai kävellä tai mennä jonnekin. Naps, Johannes pois päältä! Sitten kun katsomme tarvitsevamme häntä, naps, ja taas on Johannes käytössämme! Kuinka taloudellista! Mikä vahinko, ettei ihmistä ole varustettu tällaisella nappulalla! "Kuule Johannes, sinulle riittää se, kun sinulla on tuota vatsaakin noin paljon, että ostat Riedmanilta halpoja kaloja ja Hoffmannilta eilisiä leipiä. Sillä sinä elät hyvin!" "Kuulehan Johannes, myy pois tuo autosi, niin Herra siunaa sinua entistä runsaammin!" "Rakas Johannes, miksi sinä ihmettelet aina sitä, ettei sinulla ole rahaa? Lopeta ihmeessä tuo matkusteleminen! Kyllä sinulle riittää se, että olet kahden Herran kanssa ja palvelet Häntä yksinkertaisuudessa! Näin rahat riittävät sinulle paremmin ja Herra siunaa sinua entistä enemmän!" Minä en ole koskaan kuullut Johanneksen ihmettelevän rahanpuutetta! Muut ihmiset sitä ihmettelevät! Muut ihmiset sen ottavat puheenaiheeksi ja syyttävät väärinkäytöksistä!

Miten kaikki on ymmärrettävissä? Minä olen täysin tietoinen siitä, että kaikkina niinä vuosina kun Johannes on tehnyt Jumalan Valtakunnan työtä, hän on suurimman osan kustannuksista peittänyt omalla työllänsä ja osittain Marian palkasta otetuilla rahoilla; siihen asti, että Maria on kuin vereslihalle lyönyt koko Johanneksen, vaikka onkin julkisesti antanut ymmärtää mielihyvin antavansa rahansa jumalan valtakunnan työhön. Muistan erikoisesti erään ajankohdan, kun kevättalvella vierailin Johanneksen luona. Maria oli silloin jollakin matkalla, ja meillä oli aikaa olla kahden kesken. Johannes oli silloin erikoisen murrettu, ja huomasin hänen vähänväliä puhkeavan kyyneliin, jotka hän salamannopeasti pyyhkäisi hihaansa. Jälleen kerran oli ollut puhetta rahojen käytöstä, ja Maria oli lähtenyt vihan hengessä matkallensa. Jääkaappi oli kuitenkin pullollaan kaikkea mahdollista hyvää, mutta Johanneksen oli silminnähden vaikeata ottaa sieltä mitään. Minä istuin ruokapöydän ääressä ja tarkkailin hänen ruuanlaittoaan. Yhtäkkiä hän ei enää kestänyt, vaan istuutui minua vastapäätä ja puhkesi hillittömään itkuun. Minusta se oli kauheaa katseltavaa ihmiseltä, jota rakastan syvästi ja jonka tiedän olevan hyvin sairas. Itkunsa seasta hän nyyhkytti: "Veljeni, minä en tiedä mitä minun tulisi tehdä. Minä en enää tiedä kehtaanko syödä tässä talossa mitään. Tuntuu kuin minulla tulisi olla huono omatunto jokaisesta suupalasta, jonka suuhuni laitan. Onhan Maria kaiken maksanut ja ostanut. Mikään ei maistu todelliselta; Maria on vain koko ajan vihainen ja moittii minua siitä, kun en tuo enemmän rahaa talouteen."

Minun mielessäni alkoivat soida Jumalan Sanat 1. Kor. 9: "Puhunko tätä vain ihmisten tavalla? Eikö myöskin laki sano samaa? Onhan Mooseksen laissa kirjoitettuna: 'Älä sido puivan härän suuta'. Eihän Jumala häristä näin huolta pitäne? Eikö hän sano sitä kaiketikin meidän tähtemme? Meidän tähtemmehän on kirjoitettu, että kyntäjän tulee kyntää toivossa ja puivan puida osansa saamisen toivossa. Jos me olemme kylväneet teille hengellistä hyvää, onko paljon, jos me niitämme teiltä aineellista?" Jo tuohon aikaan Paavali toteaa: "Jos muilla on teihin tällainen oikeus, eikö paljoa enemmän meillä? Mutta me emme ole käyttäneet tätä oikeutta, vaan kestämme kaikki, ettemme panisi mitään estettä Kristuksen evankeliumille." Koska olisi Johannes pyytänyt rahaa? Ei milloinkaan, vaan niiden varojen puitteissa mitä hänellä on ollut, hän on tehnyt voitavansa. Jos hän on puhunut rahasta, niin ainoastaan muiden pakottamana. "Veljeni, sisareni, älkää puhuko pahaa kenestäkään, älkää minustakaan, te vahingoitatte todellisuudessa vain itseänne."

Miksi Ann-Marie ja Klaus ja Thomas ja monet muut haluavat niin kärkkäästi neuvoa Johannesta rahojen käytössä? Johanneksen rahojen käytössä? Jos he olisivat rehellisiä, sanoisivat he suoraan: "Kuulepas Johannes, syö vain halvinta ruokaa mitä löydät, pysy kotona, älä liiku paljon, niin et kuluta paljon energiaa. Sinä olet Jumalan palvelija (kummallista, tämä on ainoa kohta, missä Johanneksen palvelustehtävä tunnustetaan avoimesti) ja sinulle riittää yksinkertaistakin yksinkertaisempi elämä. Sinä et tarvitse juuri mitään itsellesi, joten käytä kaikki varat Jumalan asian hyväksi! (Mitä muuta Johannes olisikaan tehnyt kaikkina näinä vuosina!?) Sinulla ei ole edes taloa (aviosopimuksella talo on Marian ja hänen sisarustensa nimissä) ja sitä sinä et tarvitsekaan. Eihän Herrallammekaan ollut paikkaa minne päänsä kallistaisi; katso kuinka hyvin sinulla on, kun sinulla on tuollainen vaimo, joka pitää sinusta huolen! Meillä tosin on kaikilla omat talot, osittain vielä maksamattakin; hhmm, osamaksut vievät suuren osan tuloistamme, joten me emme voi uhrata Jumalan valtakunnalle. Lapset kasvavat aina vain suuremmiksi ja vaativat aina enemmän rahaa; me emme voi antaa edes kymmenyksiämme työhön, jota tekee joku sellainen, joka odottaa saavansa siitä jonkinlaista palkkaa; me kaikki saamme palkkamme Herran luona! - Minä ostin juuri niin ja niin kalliin auton; kaikki rahani menevät lainanlyhennyksiin! -Minä ostin juuri kesänviettopaikan Sant Moritzin läheltä, arvaat kai ettei meillä ole varaa tukea työtäsi. Tässä on sinulle kuitenkin muutama kymppi, muista merkitä se verotukseesi! - Meillä menee nyt niin huonosti, kun isällä ei ole kunnon työtä ja lapsia on paljon; äidin täytyy käydä töissä. Me maksamme kymmenykset sitten, kun olemme saaneet velkamme maksetuksi!"

MOOSEKSELLE KÄVI PAHOIN HEIDÄN TÄHTENSÄ! Miksi Johanneksen täytyy huonolla omalla tunnolla syödä leipänsä ja juoda juomansa? Senkö tähden, että hän on syntinen, paha ihminen? Me elämme koettelemusten ajassa, mutta koskaan ei ole meitä kehotettu koettelemaan toinen toistamme! Johannes nähdään hyvin vajavaisena ihmisenä, puutteellisempana kuin kukaan muu. Mutta kuka on koskaan selittänyt hänen puutteellisuuttansa? Minä olen vakuuttuneempi kuin koskaan aikaisemmin, että hän on todellinen Jumalan palvelija Jumalan Sanan mukaisesti, ja jokainen katsoessaan häneen näkee oman elämänsä sontatunkion, eikä todellisuudessa mitään Johanneksesta. Missä Jumalan Sanan peili oikein on, kysyn itseltäni juuri nyt? Eikö se osaltaan ole Johanneksessakin? Johannes on vajavainen, puutteellinen, siitä ei pääse mihinkään, sillä sellainen on jokainen ihminen, mutta häpeämätöntä ja anteeksiantamatonta on syyttää häntä omista rikkomuksistansa! Jos hän on tehnyt jotakin hullua, niin eikö juuri niiden painostuksesta, jotka häntä koko ajan kepillä tökkivät?

Franz avasi majatalon suurella juhlallisuudella, ja Martha loisti iloa ja riemua. Hän todella iloitsi Franzin kanssa. Markus ja Bettina olivat nuorenaparina pukeutuneet kansallispukuun niin kuin muutkin. Virallisesti Markus oli vävynä koko hoidon vastaava majatalomestari. Olivatko nämä ihmiset uskovaisia, sitä kyseltiin seurakunnan piirissä jatkuvasti, eikä kukaan osannut antaa selvää vastausta. Franz toki oli kirkollinen ja hyvin hurskas mies, mutta entä muut? Miten heidät oli kastettu, mitä he uskoivat, sitä udeltiin yhdeltä ja toiselta ja pian pyöri kylällä sanoinkuvaamaton huhumylly. Kuinka uskovainen mies voi pitää majataloa, joka kuka ties on minkäkin laisten riivaajien majapaikka, kun siellä on niin monenlaista matkaajaa ollut. Thomas muiden uteliaiden kärjessä kiersi jokaisen huoneen ja itsekseen mumisten "ajoi riivaajat ulos" jokaisesta huoneesta Jeesuksen nimessä!

Bettina oli suloisin ihminen, mitä maa päällään saattoi kantaa. Pitkät vaaleat hiukset olivat kuin kruunu hänen nuoren ja viehkeän olemuksensa yllä. Ei ole ihme, että Markus oli rakastunut häneen ensi silmäyksellä. Ja ellei Markus olisi ollut sitä mitä oli, tuskin olisi Bettina häntä omaksensa ottanut. He selvästikin rakastivat toisiansa sellaisella rakkaudella, jota kylällä ei oltu nähty. Jokainen tavallinen ihminen tervehti koko perhekuntaa suurella vastaanottavaisuudella ja ilolla ja luottamuksella. Jokainen tavallinen ihminen - mutta miten oli seurakunnan suhteen? Karlin veli juoppopaikan pitäjänä! Nyt turmeltuivat nuo nuoretkin hänen ohellansa! Huhumylly pyöri ja pyöri ja kahvipannut olivat kuumina seurakuntalaisten kodeissa. "Meidän on erikoisesti rukoiltava noiden ihmisten puolesta", oli lähes jokaisen huokaus.

Jos joku, niin Thomas oli jokapäiväinen vieras niin majatalossa kuin uskovaistenkin luona. Joka päivä pohdittiin tämän perheen asioita ja viinan kiroja. Mitä nämä ihmiset oikein olivat? Mitä he uskoivat? He pukeutuivat uskovaisen tavalla vaatimattomasti ja siveästi, mutta mitä he oikein uskoivat? Minne he kuuluivat, mistä he tulivat? Miksi he muuttivat tänne, mitä he tekivät täällä? Olivatko he lähteneet pakoon joitakin ikäviä asioita? Itse Perkele astui seurakunnan keskuuteen ja hallitsi jokaista keskustelua ja yhdessäolon hetkeä.

Kun oli ensimmäiset kokoukset, oli jokainen saapunut jo tavallista aikaisemmin kokouspaikalle. "Hopeajärven" väki tuli kokouksiin! Klaus vanhemmistoveljenä oli ensimmäisenä toivottamassa heitä tervetulleeksi ja sanoi: "Toivottakaamme kaikki tämä veljeni perheineen tervetulleeksi. Kuinka iloitseekaan sydämeni, kun oma veljeni asuu jälleen luonamme!" Seurakunta yksi toisensa perään kävi kättelemässä jokaista erikseen ja kokous aloitettiin siunaamalla uudet "jäsenet" Herran siunauksella. Johannes istui viimeisessä penkissä. Jo kuukausiin häntä ei ollut pyydetty sanomaan mitään. Mikä oli perimmäisin syy, sitä ei kukaan osannut sanoa, mutta häntä pidettiin kuin luopiona, koska hän oli niin voimakkaasti noussut näkyjä ja ilmestyksiä vastaan, joita seurakunnan keskuudessa jatkuvasti kerrottiin. Itse asiassa seurakunnassa ei julistettu niinkään Jumalan Sanaa, vaan itse kukin odotti saavansa Jumalalta erikoisen ilmestyksen jostakin erikoisesta asiasta. Luettiin Jumalan Sanaa kuin rivien välistä. Useamman kerran oli Johannes sanonut minulle: "On kuin ei olisi enää kysymys kristillisestä seurakunnasta, vaan joskus tuntuu samalta kuin istuisi joidenkin muiden uskontojen kokoushuoneessa."

Kun annettiin vapaan todistuksen vuoro, nousi Franz ensimmäisenä ja aloitti todistuksensa rukouksella kiittäen Jumalaa kaikesta johdatuksesta ja avusta. Sitten hän yksinkertaisin sanoin kertoi lyhyesti elämästänsä, ja kiitti Herraa myöskin tyttärestänsä, joka oli jättänyt elämänsä Herralle ja saanut niin hyvän ja luotettavan aviopuolisonkin. Kaikki olivat siis uskovaisia! Seurakunta kohahti. Mutta oliko heidät kastettu oikealla tavalla? Uskoivatko he oikealla tavalla, siinä vasta oli työkenttä seurakunnalle pitkäksi aikaa!

Niin kuin jo kerroin, oli Thomas innokkain vierailija kaikkialla, ja eläkeläisenä hän saattoi käyttää kaiken aikansa uuden kuulemiseen ja uuden kertomiseen.

Eräänä päivänä ajoi majatalon pihaan luksusluokan matkailuauto, ja pihalle pelmahti monilapsinen perhe. Thomas istui tietenkin pihalla puutarhatuolissa (kuin jo kiusanhenkenä, joka ei tilaa mitään, mutta ei ymmärrä mennä kotiinkaan) ja seisomaan nousten halusi nähdä paremmin. Hei, nämähän olivat selvästi Franzin perheen parhaat tuttavat edellisestä asuinpaikasta! Thomas rientää esittelemään itsensä perheen parhaana ystävänä ja sanoo: "Eivätkös olekin laittaneet hienon ravintolan! Kyllä siellä kelpaa istua!"

Koko joukko istuu ravintolassa, ja Thomas tietysti mukana, perheen parhaana tuttavana, kuin perheenjäsenenä. Samalla penkillä istuvat illalla juomarit ja syömärit; nyt se ei haittaa mitään, sillä onhan nyt mahdollisuus kuulla kaikenlaista sellaista, mitä muut eivät voi kuulla. Thomasin korvat kuin pyörivät ja höristyvät entistä enemmän sitä mukaa kuin keskustelu pöydässä edistyy.

Nämä tuttavat eivät ole missään suhteessa uskovaisia, mutta ovat mukavia ihmisiä sanan parhaimman merkityksen mukaisesti. He ovat ajaneet satoja kilometrejä vain vieraillaksensa Franzin luona. Tuliaiset ovat sanoinkuvaamattomat! Martha lyö käsiään yhteen ja hämmästelee sellaista avokätisyyttä. Asuntoauton pohja nousee ainakin kymmenen senttiä, kun tuliaiset on kannettu sisälle. Thomas on sekavissa tunnelmissa. Mitä tämä kaikki oikein merkitsee? Mafian touhuahan tällaisen täytyy olla! Kuinka kukaan muuten tuollaista määrää lahjoittaisi? " Mahvia, mahvia", alkaa soida Thomaksen päässä! Ilkikurinen hymynhäive käväisee suupielessä. Jopas nyt jotakin. Nyt tarkkana! --- Ihmishyvyys ja lähimmäisenrakkaus, aito antamisen ja mukana iloitsemisen henki on leimattu rikolliseksi mafiaksi! Vihollisuuden siemen on kylvetty Thomaksen sydämeen. Sokeudeltaan ei yksinkertainen sydän näe sitä hyvää, mitä sen tulisi nähdä, vaan ainoastaan pahuutta, kätkettyä syntiä, joka on paljastettava.

Thomas ei koskaan nauti alkoholia julkisesti. Mutta nyt vieras mies, punakka, tukeva, suorastaan lihava, ottaa pullon parasta viiniä tuliaisten joukosta ja Thomasia käsivarresta nostaen sanoo: "Otapa ystävä hyvä tuosta kaksi lasia, niin mennään juttelemaan tuonne verannalle. Järveltä käy niin mukava vilpoinen henkäys!" Siinä istuvat nyt kaksi ystävystä köynnösten varjossa. Ihanan lempeä ja vilvoittava tuuli puhaltaa järveltä. Linnut laulavat; on lempein aika kesästä.

Thomasin kädessä on lasillinen punaisen hehkuvaa makeaa viiniä. Käsi pyrkii vapisemaan, kun omatunto käy kovaa kamppailuaan. Aina hän on pyrkinyt vastustamaan alkoholia, ja vaikka Johanneksen kanssa on käyty asiasta pitkät keskustelut, ei hän siitä huolimatta voi ottaa alkoholia muuta kuin lääkkeeksi. Mutta entä nyt? Jos hän ei juo lasiaan tyhjäksi, alkaa tuo vieras ihmetellä, eikä ehkä avaakaan suutansa ja paljasta jotakin salattua Franzin perheestä. Yhdellä kulauksella hän tyhjentää lasin ja huokaisee helpottuneena. "Kyllä Herra sitten osaa jakaa hyvyyksiänsä jollekin! Kuinka ihana paikka tämä onkaan! Kuin Jumalan paratiisi!" Hämmästellen itsekin omia sanojansa hän alkaa miettiä. Tottahan se on, rehellisesti sanoen minä olen itse sitä mieltä!

Vähitellen pullo on tyhjä, ja kummankin kumppanin posket punoittavat. Eihän Thomas juonut läheskään niin paljon kuin tuo lihava ystävä, mahvian mies. Siitä Thomas oli aivan varma, vaikka kumpikin oli juonut täsmälleen yhtä monta lasillista. Hyvän olon tunne valtaa Thomaksen ja hän nojautuu lepotuolissa taaksepäin. Kyllä on todella mukava paikka, hän toteaa puoliääneen. Niin, kumpikin on samaa mieltä ja nostalgisessa mielialassa lihava mies alkaa muistella menneitä päiviä, hyviä hetkiä Franzin kanssa, joka, vaikka olikin aina ollut uskovainen, siitä huolimatta oli kunnon veikko. Niin, parikymmentä vuotta he jo olivat tunteneet toisensa ja olleet hyvät kumppanukset niin sodassa kuin rauhassakin. Yhteisiä liiketoimia heillä oli ollut, ja kuinka mielenkiintoista kaikki olikaan ollut! Pienessä ajassa olivat tehneet pienen omaisuuden. Heh, heh, kyllä se oli ollut aikaa!

Thomas kuuntelee tarkkaavaisena. Liiketoimia, suuret summat pienessä ajassa! Ahaa, eivät ole siis puhtaat jauhot Franzinkaan pussissa! Ovat tietysti tehneet pimeätä liiketointa ja pimittäneet tulonsa verottajaltakin! Nyt on saatava tietää lisää! Vaikka mitä utelisi kautta rantain kierrellen, ei lihava ystävä paljasta sen enempää. "Mahvia!, "mahvia!", mylvii nyt ääni Thomaksen sisällä. On se onni, että on se haulikko aina käyttövalmiina tuolla auton perällä, jos tulee hätätilanne! Tässä hän, Thomas, istuu mafian miehen kanssa ja juttelee niitä näitä. Miksi juuri mafia, eikö jokin pienempi rikollisjärjestö riittäisi? Sillä ei yksinkertainen Thomas vaivaa päätänsä. Noin lihava ja ruma mies, sen täytyy olla mahviaa. Onko tuo mies tukeva vaiko lihava, ruma vai kaunis, sillä ei ole mitään merkitystä. Hän on merkitty mies Thomaksen silmissä. Thomas on hiukan alkoholin vaikutuksen alainen ja mittasuhteet vääristyvät. Kuinka voisi noin yhdeksänkymmentä kiloisesta miehestä yhtäkkiä tulla lähes puolitoistasataa kiloinen mafiapomo?

Vai siten ovat asiat, pohdiskelee Thomas, Franz on sekaantunut nyt johonkin kertakaikkiseen rikollisuuteen. Thomas on todella tarkka veroasioiden kanssa. Laki on laki, hän on aina sanonut. Keisarille, mikä keisarin on, Johannes! Joka penni on ilmoitettava verotukseen, jos aikoo taivaaseen mennä. Franzin iankaikkinen autuus on nyt vaarallisesti uhattuna. Veropetoksia, pimeitä kauppoja! Laki on annettu noudatettavaksi! Thomaksen omaatuntoa ei yhtään paina se, että hän laittomasti kuljettaa autonsa takakontissa valmiiksi ladattua haulikkoa. Luonto on yhtä ihmisen kanssa, minulla on suuret tilukset, ajattelee Thomas "jumalanlapsen vapaudella", ja pamauttaa valmiiksi ladatun haulikkonsa kohti kaikkea pienriistaa, mitä hänen näköpiiriinsä sattuu; tietystikin vain silloin, kun ei kukaan ole näkemässä!

Mafian mies noutaa uuden pullon, mutta nyt Thomasta jo närästää sen verran, että hän kieltäytyy juomasta enempää. Puhe menee lapsiin, ja vieras mies ihastelee Bettinan suloisuutta. "Kyllä sillä tytöllä olisi ollut ottajia, kun on niin kaunis kuin äitinsäkin nuorena oli. Ei ollut ihme, että Martha ei ollut mahtua hääpukuunsa! Hih, hih." Thomas säpsähtää. Rikollista toimintaa, ja vielä esiaviollisia suhteita! Kuinka kauhistunut Greta onkaan kuullessaan kaiken tämän! Kaikkea rakkaan vaimoni pitääkin kuulla! Kyllä tämä tulee olemaan kovaa hänen sydämellensä! Niin, tässä olemme pääsemässä toiseen saatanallisuuden asteeseen! Thomas ei yhtään ajattele, kuinka yksinkertaista olisi säästää Greta kaikilta näiltä huolilta ja murheilta, mutta voisiko Thomas pitää suunsa kiinni!

Mafian mies tuntuu lihomistaan lihovan Thomaksen silmissä, ja kasvot alkavat yhä enemmän näyttää itse paholaiselta. Vai onko Thomaksen silmissä vikaa? Ei, kyllä pahuus aivan kuvastuu tuon miehen juopuneilta kasvoilta. Entä sitten Markus, ajattelee hyväsydäminen jumalanmies. Mitä onkaan tuo himokas nuori mies tehnyt? Himokas tai ei, nyt ei säästellä missään suhteessa. Thomas on omassa elementissään. Milloinkaan aikaisemmin ei hän ole törmännyt sellaiseen roskakasaan, haisevaan tunkioon. Nämä asiat on selvitettävä, muuten eivät taivaan portit aukene tälle perheelle!

"Miten on tuon suloisen Markuksen suhteen", sanoo Thomas, "siinä näyttää olevan oikein kunnon nuorimies." Huomaamattaan kaataa paholainen Thomaksenkin lasin piripintaan ja nostaa lasin Thomaksen käteen: "Nyt juomme tuon kelpo nuorukaisen maljan", sanoo hän, ja Thomaksen on pakko tyhjentää lasinsa. Vilkaisu ympäriinsä; kukaan ei onneksi nähnyt. Ei pidä paikkaansa, sillä ruokasalissa istuu yksi kylän uskovaisista aviopareista fasaanipaistia mutustellen. Ihmettelevät katseet seuraavat noiden kahden miehen kanssakäymistä, sillä onhan ennenkuulumatonta että Thomas ryyppää. Ei, ei todellakaan ole kahta eri pulloa, vaan samasta pullosta kaadetaan taas kumpaankin lasiin. Mutta tästä ei kukaan ole kuuleva näiden kahden suusta, he ovat todellisia uskovaisia. Kiitos Jumalalle, on olemassa niitäkin, jotka osaavat vaieta näkemästänsä ja kuulemastaan!

"Kyllä Markus on kunnon poika ja pätevä alallansa. Yksi parhaista televisiokorjaajista ja radioalan harrastajista koko maakunnassa. Se poika osaa tehdä mitä haluaa, toiset tekevät, mihin pystyvät. Nytkin se jo laittelee radioamatööriantenneja katolle, onko ystävä hyvä huomannut? Niillä vehkeillä kuulee niin poliisin kuin armeijankin puheet, heh, heh." Jälleen kerran Thomasin sisällä soivat kellot. Vakoilua, vakoilua, sitä sen täytyy olla! Mietittyään kuitenkin hetken Thomas järkiintyy tässä asiassa. Kyllä vakoilu on jotakin aivan muuta. Onneksi hänelle selviää, ettei Markus nyt sentään aina seuraa poliisin radiota, onhan se ankarasti kielletty. Mutta oli hänellä joskus sellainenkin radiolaite, jolla kaikki kuului.

Yhä lumoutuneena Bettinan kauneudesta alkaa ystävä kertoa siitä ajasta, kun Bettina vielä istui hänen sylissänsä pikku tyttösenä. Saavuttaessaan kypsän naisen iän tämä oli kaikkien kaupungin poikien ihastus, mutta ei, kaikesta hän ei mitenkään voi kertoa, sattuuhan sitä jokaiselle jotakin! Ja eihän se Markus siitä mitään sitten välittänyt, kun menivät naimisiin. On siinä todella kaunis nuoripari, ja vielä kun panevat toivonsa Jumalaan, niin se on jotakin arvostettavaa. Kyyneleet tulevat lihavan miehen silmiin. Hänellä ei ole ollut aikaa ajatella Jumalaa ja niitä asioita. Kyllä se olisi varmasti hyvä valmistautua, mutta kun ne uskovaiset ovat sellaisia sekopäitä, lukuun ottamatta tietenkään näitä Fanzia ja Marthaa ja Markusta ja Bettinaa.

Nyt olisi Thomaksella mahdollisuus todistaa tuolle kumppanillensa, mutta eihän hän tietenkään voi tehdä sitä, onhan tämä jo juovuksissa. Tai mikä pahinta, Thomaksen päässä humisi kummallisella tavalla. Mutta tarkoitus pyhittää keinot, sanoo rauhoittava ääni hänen sisimmässänsä. Nyt hän on kuullut kaiken tarpeellisen. On vain selvitettävä kaikki juurta jaksain, ja mikä parempi, kuin mennä kotiin ja ottaa oikein kynä ja paperia esiin. Thomaksen auto ei ole koskaan aikaisemmin kulkenut niin hyvin kuin nyt. Mikä lienee syytä siihen? Ovat varmasti karstat palaneet pois!

Seuraavana päivänä Maria ravaa edestakaisin keittiössä osaamatta tarttua mihinkään. "Mikä sinulla oikein on?", kysyy Johannes. "Tule tänne istumaan, niin minä kerron." Brunhilde, eräs uskovaisten vaimoista, oli heti aamulla lypsyn jälkeen tullut kertomaan kauhistuttavia uutisia. Franz olisi huhujen mukaan sekaantunut mafian toimintaan, ja olisi jopa ollut jonkinlainen maanalaisen osaston johtaja. Siitä siis se vauraus ja mahdollisuus ostaa tuollainen kallis hotelli (majatalosta tuli ykskaks hotelli) käteisellä. Mistä kaikki tämä tieto? Mitä varmimmalta taholta; Thomas oli haastatellut Franzin entistä pomoa, joka oli asuntoautossansa salakuljettanut valtavan määrän viinaksia ja herkkuja palkkioksi Franzille tämän toiminnasta mafian hyväksi. Poliisi olisi valmiina tarkastamaan vieraan auton ensi tilassa, kunhan ensin oli tarkastettu henkilöllisyys ja rikollisuuspaperit keskusrikospoliisin arkistosta. Tämä oli kaikkein kauhistuttavin asia, saati sitten esiaviolliset suhteet ja Bettina! Mitä hirvittävää olikaan tapahtunut Bettinalle ja miksi siitä ei puhuttu kenellekään?

Johannes oli heti alusta pitäen ystävystynyt erikoisesti tuon nuoren parin kanssa, ja heidän välillänsä näytti syntyvän mitä syvällisin ystävyys. Harva oli se ilta, jolloin Johannes ei olisi istunut terassilla, tai etteivät he olisi vapaailtoina ajaneet yhdessä jonnekin. Mutta tänä päivänä tullessaan jo päivällä ravintolaan, huomasi Johannes jotakin erikoista tapahtuneen. Ystäväperheen oli ollut tarkoitus jäädä ainakin vielä muutamaksi päiväksi, mutta aamulla oli tullut kolme poliisiautoa, ja tuon asuntoauton kaikkine väkineen oli ollut pakko istuutua kyytiin ja ajaa poliisiautosaattueessa läheiseen kaupunkiin. Ennen lähtöään olivat poliisit halunneet talon omistajan luvalla luoda silmäyksen jok'ikiseen koloseen talossa. Ihmetys oli ollut suuri, mutta eivät edes poliisit olleet selittäneet mitään.

Bettinaa ei näkynyt missään, ja Johannekselle selitettiin tämän olevan sairaana. Illalla asuntoauto ilmestyi jälleen pihalle, mutta väki oli hyvin vaitonaista ja suorastaan vihamielistä. Johannes ikään kuin aavisti jotain tapahtuneesta, ja sai vahvistuksen epäilyksillensä. Herra mafiamies oli ollut niin vihainen ja uhkaillut oikeustoimilla, että poliisien oli ollut pakko paljastaa "ilmiantaja". Aamuyöstä oli poliisiasemalle soitettu, että nyt on sellainen ja sellainen rikollinen saapunut kylälle, ja majoittunut entisen mafiapomon taloon. Sama ääni oli ilmoittanut paljastavansa myöskin ennennäkemättömät veropetokset. Niin, nimeksensä tämä mies oli ilmoittanut Gruender; niin, ei hän pahalla, mutta kristityn velvollisuus on kitkeä kaikki paha pois sieltä, missä se kukoistaa. Thomas Gruender, kyllä, niin luki päivystäjän paperissa.

Tällaisessa tapauksessa oli poliisin pakko tutkia asia, ja yhteydenottojen jälkeen keskusarkistoihin ja Interpoliin ei ollut ilmennyt mitään hälyttävää. Miehestä ei ollut minkäänlaista rikosrekisteriä sen paremmin kuin Franzistakaan. Kumpikin nautti täyttä luottamusta paikkakuntansa poliisilaitoksella. Mitä tuli salakuljetukseen tai johonkin muuhun, mistään ei ollut näyttöä. Markuksen oli esiteltävä kaikki radiolaitteensa mukana tulleelle siviilipukuiselle poliisille. Miksiköhän???

Surullisinta oli Bettinan kohta. Kaikki kylällä puhuivat hänestä ja jostakin kauheasta, mitä hänelle oli tapahtunut. Kukaan ei puhunut siitä ääneen, mutta jokainen piti itsestään selvänä, että tämä nuoruuden mielettömyydessä olisi hetken myynyt itseänsä kotikaupunkinsa kaduilla. Tämän oli Thomas päätellyt riipustaessansa "tosiasioita" paperille. Nämä asiat oli paljastettava myöskin, eihän tuo perhe muutoin voinut milloinkaan päästä taivaaseen!

Suuren ilon keskelle oli tullut turruttava tuska ja ahdistus. Veroviranomaiset soittivat heti seuraavana päivänä, ja Johannes keksi sen viisauden, että näiden tuli soittaa sille poliisille, joka tutki asiaa. Kaikki pantiin heikkomielisen ihmisen väärän ilmiannon tiliin. Olisipa Thomas kuullut, mitä kaikkia sanoja julkilausuttiin niin poliisin kuin joidenkin muiden taholta! Thomas kuitenkin puhkui intoa, ja asioita taivasteltiin kaikkialla minne hän menikin. Kukaan ei tiennyt vielä, että tätä odotti syyte väärästä ilmiannosta.

Thomas teki sen virheen, että ajoi Johanneksenkin pihalle. Johannesta on aina pidetty jos minäkin, mutta sitä mitä nyt tapahtui, ei kukaan osannut odottaa. Johannes oli tullut tilanteeseen, josta ei ollut paluuta. Tietoisena kaikesta tapahtuneesta Johannes antoi Thomaksen tulla istumaan aurinkokatokseen, ja kuin muina miehinä kyseli tämän vointia. Thomas alkoi selittää voitonpilke silmäkulmassaan kaikkia niitä kauheuksia, joita seurakunnan keskellä tapahtui. Jos Johannes olisi pysynyt puhtaassa Sanassa, olisi tämäkin heti huomannut, ettei Franzin porukan kohdalla kaikki ollut kunnossa. "Otatko juotavaa?" kysyi Johannes. Kyllä, kyllä, tämä ottaisi mielellään lasillisen tuoremehua. Jos Thomas olisi ollut normaalitilassaan, olisi tämä huomannut varoa jotakin, mutta innossaan päästä kertomaan lisää, tämä ei lainkaan huomannut Johanneksen menneen autonsa luokse, missä tämä avasi takakontin ja otti esiin haulikon.

"Tulehan tänne navetan taakse", sanoi Johannes. Thomas huomaa vasta nyt haulikon osoittavan suoraan rintaansa. Thomaksen kasvot kalpenevat, ja ääni tuskin tulee huulten välistä." Älä ihmeessä, se on ladattu, se on minun haulikkoni!" Johannes on armoton: "Ala painella navetan taakse, tai minä pamautan haulit mahaasi!" Tällaisena hän ei ole milloinkaan nähnyt Johannesta, tuota rakkauden apostolia. Mutta Johanneksen silmät kertovat sen, että haulikko voi laueta milloin tahansa. Vapisevin polvin hän alkaa kärsimystaipaleensa kohti navettaa. "Ota tuolta seinustalta lapio", sanoo säälimätön ääni. Nyt Thomasta alkaa kauhistuttaa, kauhistuttaa toden teolla. - Nyt se hullu ampuu minut, mutta panee ensin kaivamaan oman hautani. Mieli tekee huutaa apua, mutta Thomas on varma siitä, että tässä painajaisessa ei hänen suustansa lähde minkäänlaista ääntä.

Veljespari saapuu navetan taakse, missä on valtava tunkio, sekoitus talousjätteitä niin kuin sonninlantaakin, mikä on peräisin Klausin lihakarjasta, jota hän on pitänyt tyhjilleen jääneessä navetassa. "Katsohan tänne, Thomas, tuossa on iso sontaläjä; alapas kaivaa siitä ja tee tähän uusi kasa." Johannes piirtää saappaansa kärjellä ympyrän muutaman metrin päähän sontaläjästä. Thomas ei tiedä mitä tekisi, mutta kun haulikonpiippu jysähtää hänen palleaansa, alkaa tämä mättää sontaläjästä sontaa osoitettuun paikkaan. "Katso tarkkaan, mitä teet. Mitä siinä kasassa on?" Thomas katsoo ihmetyksissään Johannesta, joka totisena osoittaa hänen omalla haulikollaan häntä suoraan vatsaan. Ei, tähän nurkkaukseen ei näe tieltä sen paremmin kuin naapuristakaan! Hän on kadotettu! Nämä ovat hänen viimeiset hetkensä! Tämä hullu aikoo haudata hänet sontakasaan. Siellä hän saa rauhassa mädätä ilman että edes koirat haistaisivat häntä. "So-so-so-sontaa", saa Thomas soperrettua, "so-so-so-shontaa" tulee uudestaan kuin varmistukseksi.

Thomasin selästä valuu kylmä hiki, mutta hän jatkaa lapioimistansa. "Mitä sinä lapioit siinä, Thomas?" Voi ei, ei minkäänlaista rauhaa! "Mitä sinä lapioitset, Thomas? Mitä se on?" "So-so-so-shontaa!" "Miltä se haisee?" "So-sho-shonnalta!" Thomasin sydän hakkaa haljetakseen. Pitäisikö huutaa apua? Ei, tuo hullu ampuu tietysti heti. Miksi tulikaan ladattua haulikko teräskuulilla? "Miltähän se maistuu, Thomas, oletko koskaan maistanut?" Ei, ei tämä on kauhistuttavaa! Hän mieluummin kuolee, kuin syö häränsontaa! Haulikko tekee pientä liikettä tunkion ja Thomaksen suun välillä. Thomas kouraisee sontaa käteensä ja on jo valmis pistämään sen suuhunsa, kun veli armahtaa häntä ja käskee onnetonta hieromaan sen naamaansa. Thomas tekee helpottuneena työtä käskettyä ja hieraisee kummankin poskensa ruskeaksi.

"Mitä sinulla on tuossa lapioimassasi kasassa, Thomas?" Tämä tuijottaa aikaansaamaansa läjää ja toteaa jälleen kerran: "So-so- shontaa". Thomas jatkaa puuhaansa ja odottaa uusia käskyjä. Ei kai tätä koko läjää ole siirrettävä, eihän hän millään jaksa niin kauan! "Tarkkaa, Thomas, mitä teet. Tarkkaa, mitä sinulla on tuossa suuressa läjässä, ja miksi se muuttuu mättäessäsi sen tuohon toiseen läjään. Huomaatko sille tapahtuvan mitään?" Thomas alkaa vähitellen kadottaa kuolemanpelkonsa ja aavistaa olevan kysymyksen jostakin muusta. "Se, she on sontaa tässä ja tuossa. Ehkä se vain haisee enemmän tuossa uudessa läjässä!" Johannes vaikuttaa jo tyytyväisemmältä ja haulikkoa heilauttaen käskee Thomasia siirtymään kauemmaksi kasoista. "Missä sinä kaivoit, Thomas?" "Te- teidän takapihalla!" "Hyvä on, veljeni, nyt liikettä, me ajamme nyt sinun takapihallesi.

Thomas on jo sotkenut itsensä niin sontaan, että häntä kauhistuttaa istuutua melko uuden autonsa etupenkille. Mutta nyt on tärkeintä jäädä henkiin, eikä niinkään ajatella autoa, kyllähän Greta pesee kaiken jälkeenpäin! Koskaan ei matka kylältä ole tuntunut Thomaksesta niin pitkältä. Kauhistus, Gretakaan ei ole kotona! Greta on lähikaupungissa kangasostoksilla. Thomasin on pakko ajaa hieno autonsa takapihalle aivan valtaisan lantatunkion viereen.

"Missä olemme nyt, Thomas? Kenen lantatunkio tämä tässä on? Olisiko se mahdollisesti sinun?" "Kyllä, se on minun ja Gretan lantatunkio", tunnustaa Thomas sovittelevasti ja alkaa jo tajuta mistä on kysymys. Jälleen kerran piirretään maahan ympyrä ja Thomas alkaa mättää sontaa, tällä kertaa jo reippaammin siitä ilosta, ettei ehkä sittenkään hänen viimeinen hetkensä ole tullut. "Thomas, väsyttääkö sinua, ole hyvä ja istu siihen kasan päälle!" Siinä istuu väsynyt, vanha mies, haisevan lantakasan päällä, ja nyt saadessaan kuin miettimisaikaa, alkaa hiljainen ääni hänen sisimmässänsä puhua. Thomas ei ole mikään kuollut kristitty, vain tyhmä, joskus armottoman tyhmä. Jumalan Henki ei ole häntä kokonaan jättänyt, ja nyt hän alkaa miettiä, miettiä toden teolla.

"Jatketaan vielä, Thomas, tarkkaa koko ajan mitä teet. Mitä mätät, miksi se muuttuu? Haluatko nyt maistaa omaa sontaasi?" Nyt Thomas tajuaa senkin, että seassa on ihmissontaa heidän kuivakäymälästään. Siitä huolimatta hän ottaa jälleen kätensä täyteen tuota ruskeaa ainetta ja hieroo sillä poskiansa ja otsaansa. Hänen jalkansa alkavat vapista ja kyyneleet tulevat hänen silmiinsä. Yhtäkkiä hän näkee, hän näkee tavalla, jolla hän ei ole vielä milloinkaan nähnyt. Hän itkee, itkee katkerasti, kuin voidaan aikoinaan kuvitella Pietarin itkeneen tajuttuaan kieltäneensä oman Mestarinsa. Hän tajuaa koko elämänsä kurjuuden ja vääryytensä. Lapio putoaa hänen kädestänsä ja hän lankeaa polvillensa lapioimaansa sontakasaan. "Oi Jumalani, armahda minua ja seurakuntaasi! Armahda meitä sontakuskeja, sonnankaivelijoita!"

Johannes heittää haulikon nurmikolle ja heittäytyy polvilleen Thomasia vastapäätä ja ottaa tämän lujaan halaukseensa. Siinä ovat polvillansa sontaläjässä kaksi veljeä, kumpikin itkien hillittömästi ja vapisten koko ruumiiltansa. Kukaan ihminen ei näe heitä, mutta on Eräs, joka näkee kaiken. Minä uskon, että tuona hetkenä Jumala hymyili; onhan Hänelläkin huumorintajua. Kaksi veljeä sontakasassa, inhimillisesti parhaimmassa paikassa, mihin kukaan ihminen voi milloinkaan joutua. Tässä on alin paikka tiellämme, josta voidaan kulkea ainoastaan ylöspäin.

Kuinka kauan nuo veljet siinä olivat polvillaan, sitä ei kukaan tiedä. Siitä he kumpikin nousivat ja pesivät toinen toisensa. Noutaessaan myöhemmin haulikkonsa pihalta Thomas totesi sen olevan tyhjän. Hän ei voinut olla hymyilemättä ja arvostamatta veljeänsä vieläkin enemmän. Sontatunkiokokemuksen jälkeen noiden kahden välille syntyi jotakin todellista, syvällistä, eikä kumpikaan ollut sen jälkeen sama kuin ennen.

Thomas pyysi anteeksi kaikilta osallisilta niin suullisesti kuin paikallislehdessäkin. Lisäsikö se uskovaisten mainetta positiivisesti vai negatiivisesti, sitä on vaikea sanoa. Joka tapauksessa tuon tapahtuman jälkeen ei juuri kukaan rohjennut puhua toisten asioista.

Epilogi - Jälkikirjoitus edelliseen

Monilla maallisilla asioilla on oma hengellinen merkityksensä ja tarinansa, mitä useinkaan emme tule panneeksi merkille. Miksi Paavali kirjoittaa mitä kirjoittaa? "...meistä on tullut kuin mikäkin maailman tunkio, kaikkien hylkimiä, aina tähän päivään asti." (1. Kor. 4: 13). Mikä on tunkio? Tunkio on paikka, minne heitetään kaikki sellainen, millä ei ole mitään arvoa. Sinne heitetään myöskin kaikki sellainen, mikä ennen pitkää alkaa haisemaan; jos siitä ei ajoissa päästä eroon, haisee kyseinen asia omissa nurkissa, niin että eläminen hankaloituu.

Thomas joutui kaivelemaan Johanneksen takapihalla olevaa tunkiota, lantaläjää. Tuskin on ainakaan maaseudulla ainoataan taloa, jonka liepeillä ei olisi jonkinlaista tunkiota tai lantaläjää. Erotuksena suomalaiseen maisemaan voidaan Keski-Euroopassa havaita komeita ruskeita kasoja jopa aivan maantien vieressä, aivan maalaistalon portilla. Yksinäisen talonko portilla jossakin metsän keskellä? Ei, vaan jopa aivan keskellä kylää!

Johanneksen komea, lähes piharakennuksen, yhdistetyn säilytys- ja karjatilan, räystääseen asti ulottuva lanta- ja tunkiokasa levitti omaperäistä "tuoksuaan" sopivan tuulen vallitessa jopa alas kylälle asti. Jos haju kylällä oli joskus lähes huumaava, niin mitä se olikaan maantiellä talon kohdalla! Kasalta oli maantielle runsaan viidenkymmenen metrin matka, eikä sitä havainnut pensaikon takaa muuta kuin hajuaistin johdosta. Itse Johannes perheineen oli tottunut hajuun, joka kuin jonkinlaisen varjeluksen kautta ei juuri koskaan osunut varsinaiselle asutulle piha-alueelle, vaan vuorenrinteitä pitkin puhaltavat tuulet ikään kuin kukkuloiden takaa tullessaan loivat pihalle eräänlaisen suojatun alueen, niin ettei määrätyillä kohdilla pyykkikään kuivanut nopeasti ilmavirran puuttuessa.

Ohiajavista autoista luotiin tietynlaisia silmäyksiä taloa kohti. Polkupyörillä ja skoottereilla liikkuvat kyläläiset ja lähikylien asukkaat nyrpistelivät nenäänsä erikoisesti juuri tällä kohtaa, huolimatta siitä, että samanlaisia kasoja voitiin havaita kymmenittäin muutaman kilometrin säteellä. Juuri tämä kasa oli kaikkein haisevin ja rumin kaikkien mielestä! Miksiköhän?

Ann-Marie kulki melkein joka päivä talon ohitse matkallansa vuoriniitylle, missä oli aidattuna pieni alue heidän lampaitansa varten. Polkupyörää kiivaasti polkien hän nousi loivaa mäkeä pitkin huivi tiukasti nutturan päälle vedettynä ja pitkä esiliina liehuen. Ei sattunut kovinkaan harvoin niin, että Johanneksen tieliittymän kohdalla olevalla vanhalla lastauslavalla istui joku kyläläinen huokaamassa ylämäen ponnisteluista, ja Ann-Marien nähdessään pyysi tätä pysähtymään juttelemaan. Mielellään tämä sen tekikin, sillä Klausista ei ollut kovinkaan rattoisaksi puhekumppaniksi, kun oli sellainen jörrikkä. Tuskin käytiin yhtäkään tällaista keskustelua koskettelematta paikalla isännöivää "luonnontuoksua". Oli tullut suorastaan tavaksi lausua enemmän tai vähemmän lempeäsävyinen tuomio tällaisen välinpitämättömyyden suhteen. Eikö tämä Johannes, joka päiväkaudet maleksi kotinurkissansa, saanut sen verran aikaiseksi, että olisi kärrännyt tämän jokaista koskettavan hajuhaitan sellaiseen paikkaan, missä se ei olisi häirinnyt ketään? Eihän sillä itsellään ollut enää peltoa, minne luonnonravintoa levittää, kun oli kaikki vuokrannut naapureille, mutta eikö aina ole jokin keino olemassa?

Tästä siis puhuttiin lähes päivittäin, ja olisiko voinut olla sattumaa se, että harva se päivä juuri Ann-Marien mäkeä ylös puhkumisen aikaan joku kylän naisista "sattui istumaan" levähdyspaikalla? Kesän kuluessa paheksunta kasvoi kasvamistaan helteiden aiheuttaessa entistä suuremman kuumuuden tuossa ruskean kullan kasassa, niin että illan viiletessä voitiin havaita lämmön väreilevän korkealla piharakennuksen yli havaittavana heijastuksena. Kasa näytti vain kasvavan silmissä, vaikka mädäntymisen seurauksena sen olisi luullut kutistuvan päivittäin. Hajukaan ei ollut enää oikein häränsonnan haju, vaan jotakin paljon epäilyttävämpää. Kuinka Johannes saattoi pitää tuollaista kasaa takapihallansa? Millainen nenä oikein oli hänen väellänsä, kun saattoivat tällaista kärsiä yhä edelleen?

Ann-Marie toi osansa näihin surunvalitteluihin ja puisteli päätänsä. Ei, ei hänkään voinut käsittää tällaista holtittomuutta. Heidän pihallaan ei ollut minkäänlaista jätekasaa! Klaus osasi pitää huolen kaikesta, ja pihapiiri oli mitä suloisimmassa sopusoinnussa, eikä tuota rauhaa häirinnyt mikään muu kuin tietty haju tietystä suunnasta tuulen osuessa tiettyyn paikkaan! Mutta miksi Ann-Marien silmänurkassa karehti tietynlainen ilkikurinen pilke? Kuka sitä tällaisessa tilanteessa huomaisi! Johannes, Johannes sitä, Johannes tätä, niin terveen näköinen mies. Ei se todella voinut olla sairas, vaikka sellainen huhu kiersi kylällä. Veli olisi käynyt tavallista useammin tätä tapaamassa.

Ajatteliko kukaan sitä, ettei Johanneksella ollut minkäänlaista peräkärryä, saati sitten traktoria lantakasan siirtämiseksi? Kaikki hän oli joutunut myymään pois rahapulassaan. Toisaalta taas, missä oli kyläläisten äly kaiken tämän pohdiskelun keskellä? Tuliko kukaan ajatelleeksi, mistä tuollainen lähes päivittäin suurentuva kasa saattoi muodostua? Vaimonsa ja kahden lapsensa kanssako hän ulostaisi tuollaisen määrän? Jo täytyi olla mahdottomat vehkeet siihen hommaan! Eihän niillä ollut edes karjaa enää! Toisaalta ei karjan lanta haissut sellaiselta kuin mitä tuo kasa eritti. Kummallinen, eriskummallinen juttu - vai oliko vielä eriskummallisempi se juttu, että äly oli kaikonnut niin monen päästä!

Johannes ja Maria eivät tulleet ajatelleeksi tätä asiaa sen kummemmin, kun ei ollut juuri asiaa navetan taakse, ja niin kuin jo mainittu, jonkinlainen laupeus oli saattanut ilmavirrat puhaltamaan hajut muualle. Mutta nämä muut nenät eivät ilmituoneet ajatuksiansa asianomaisille, vaan pohtivat niitä jopa illanistujaisissa kylän majatalossa. Johannesta oli karteltu ainakin uskovaisten piirissä muutenkin, joten hän ei suuremmin osannut ihmetellä erikoisesti häntä seuraavia katseita kylällä kulkiessaan. Olisipa joku edes kertonut hänelle, mutta ei; hän ei voinut käsittää, mistä johtui tietynlainen kylmeneminen ja pidättäytyvät tervehdykset. Martha oli majatalonpitäjän hurskas vaimo, joka ei milloinkaan puhunut toisten asioista, vaan aina korosti sitä, että jokainen vastaa omista asioistaan. Kukaan ei ollut koskaan kuullut hänen moittivan ketään, vaikka olikin asunut kylällä jo useamman kuukauden ajan. Hän oli poikkeava yksilö, ja niinpä häntä karttelivat tietyt uskonsisaret aivan kuten Hildegardiakin. "Minä en kerta kaikkiaan voi käsittää tuota Marthaa", sanoivat he. "Hänen kanssaan ei voi puhua yhtään mistään. Hän ei kerta kaikkiaan suostu puhumaan Fransista yhtään mitään - hokee vain aina, että heillä menee erinomaisen hyvin. Ei sellaista voi ollakaan! Ajattelepas vain meidänkin miehiämme! Voisitkos sanoa heistä jotakin hyvää? Saati sitten eräistä tietyistä veljistä, jotka ajattelevat olevansa jossakin tietyssä asemassa meidän keskuudessamme, eivätkä kuitenkaan tule toimeen vaimojensa kanssa! Voi sitä Hildegardinkin ukkoa, sellainen juoppo se oli, ja nyt muka heillä on kuin paratiisi maan päällä! Pyh! Johannesta tuskin kannattaa mainitakaan; oletko kuullut mitä se on taas tehnyt? Kuulin kylän ruokakaupassa käydessäni saarnaajan rouvan kuulleen kaupungissa käydessään erään sisaren nähneen aivan Johanneksen näköisen miehen menneen aivan juovuksissa erään naisen kanssa erääseen epämääräiseen taloon. Kyllä se hyvinkin saattoi olla Johannes, kun ei sitä enää kylälläkään juuri näe! Siitä nyt voi uskoa aivan mitä vain!"

Kylän uskovaiset näkivät Johanneksen kaikkialla muualla, mutta ei siellä, missä hän todella oli. Johannes sitä, Johannes tätä! Sellainen tunkio takapihalla, ettei kukaan voinut edes kuvitella sellaista. Eikö siitä pitäisi ilmoittaa terveysviranomaisille? Eikö pormestarin tulisi tietää siitä? Tälle hävyttömyydelle täytyi tulla loppu! Pieni lähetystö teki vierailun pormestarin luokse asian johdosta, mutta joutui pettyneenä palaamaan takaisin kokoushuoneelle. Että pormestari kehtasi nauraa tälle hurskaalle seurueelle, ja antoi ymmärtää jokaisen sontatunkion olevan tämän oman asian. "Menkää omalle takapihallenne", oli tämä sanonut, "ja vetäkää syvään henkeä!" Kuka tuollaisen lurjuksen oli valinnut noin korkeaan virkaan!

Kuinka kauan olisikaan Johannes säilynyt tässä "viattomuudessansa", ellei armollinen sattuma olisi paljastanut kaikkea! Jo jonkin aikaa oli kylällä vallinnut eräänlainen puhtaus, mikä ei ollut aivan tavallista. Seurakuntalaisten takapihoilla saattoi todella vetäistä henkeä syvään, sillä ihmeellisellä tavalla kaikkien sontatunkiot ja roskaläjät olivat hävinneet kesän aikana. Mikä oli selityksenä siihen?

Klausilla oli aivan uusi traktori ja etukuormaaja. Jo kevättalvella hän oli hankkinut hienon peräkärryn, joka hydraulisesti nosti koko kuorman yli kolmen metrin korkeuteen ja kippasi sen vaikka pienen talon katolle. Hän oli saanut rajatun liikennöintiluvan, ja ajoikin soraa ja rakennustarvikkeita lähiympäristössä. Kenellekään hän ei ollut kertonut, että Johannes oli hyvän hyvyyttään luvannut hänen pitää mullikoitansa tyhjilleen jääneessä navetassansa. "Johanneksen kasa" olikin siis todellisuudessa "Klausin kasa"! --- Hetken hiljaisuus.--- Ajellessansa veljesrakkaudesta yhtä sun toista seurakuntaveljien pihoille, olivat näiden pihoilta veljellisessä rakkaudessa kadonneet kaikki törkykasat. Ilkikurinen virne naamallansa oli hän kipannut ne Johanneksen takapihalle, ja kauhakuormaajalla painanut lantakasan sisään. Siellä muhivat koko kylän uskovaisten töryt ja käymälänalustat Johanneksen takapihalla! Ainoa pulma vain oli se, ettei enää ollut mahdollista kasvattaa kasaa ilman paljastumisen pelkoa. Tai toisaalta olisi tietysti koko asia paljastunut jo aikaa sitten, jos Johannes olisi ollut paremmassa kunnossa, ja olisi jaksanut paneutua paremmin ympärillänsä tapahtuviin asioihin.

Klaus oli käytännön mies, näppärä käsistään tietyissä asioissa. Paikkakunnan ainoa joentapainen virtasi aivan hänen talonsa vieritse, ja tämän rannalle hän oli rakentanut pienen pumppuaseman. Rantatöyräällä kahden seipään varassa oli myöskin suuri, kaareva rautaputki, joka oli porattu täyteen reikiä. Hänen ei tarvinnut muuta kuin ajaa peräkärry putken alle ja avata vesihana. Hitaasti hän pienimmällä vaihteella antoi peräkärryn lava kallellaan kulkea vesisuihkujen alitse, ja kas, millään lailla itseänsä sotkematta hän voi ajaa puhtaan kärryn kotipihallensa. Alajuoksulla uimassa olevat ihmiset ajoittain ihmettelivät veden mukana kelluvia lantakokkareita ja veden pahaa hajua.

Martalla ja Franzilla oli todella kaunis puutarha majatalon edessä järven rannassa. Ilman minkäänlaista fanaattisuutta he viljelivät luonnonmukaisesti kaikkia mahdollisia maan tuotteita. Terveysviranomaiset olivat kieltäneet ravintolan takia omien eläinten pitämisen, ja niinpä he joutuivat hankkimaan lannoitteet kylältä. Kysellessään ravintolavierailta mahdollista luovuttajaa, saivat he kuulla Klausin ryhtyneen "sontakuskiksi". Klaus tiesi Martan väen pitävän yli kaiken Johanneksen perheestä, ja voidaan kuvitella hänen vaivaantumisensa kun häneltä tiedusteltiin kuormallista lannoitetta. Hän kuulemma oli tyhjentänyt kaikkien uskovaisten takapihat kiusallisista hajukasoista. Minne hän oli ne kärrännyt? Koskaan ei ollut Martha nähnyt Klausia niin kummallisen näköisenä! Oli aivan kuin mies olisi halvaantunut, ja veri olisi lakannut kiertämästä tämän suonissa.

Martha oli teräväpäinen nainen. Hän oli kuullut jutut kylän kuuluisimmasta sontakasasta. Ainoa, mitä hän ehti sanoa oli: "Et kai sinä vain..?" kun Klaus jo ryntäsi ulos ovesta ja hyppäsi traktorinpenkille. Kolme kertaa sammui moottori ennen kuin Klaus kaasutti renkaat savuten matkaansa.

Kukaan ei huolinut pellollensa lantaa, jonka seassa oli kaikkea mahdollista. Klausilta kului lähes tilatankillinen naftaa ja monta päivää, ennen kuin kasa oli ajettu lähes kolmenkymmenen kilometrin päässä olevalle kaatopaikalle. Klaus maksoi joka kuormasta lisäksi kaatopaikkamaksun, mikä ei ole pieni tuon seudun kaatopaikoilla. Tämän jälkeen hurskas Klaus sai loppuiäkseen lempinimen "Sontakuski". Voitaisiinko tästä kertomuksesta vetää jonkunlaisia hengellisiä johtopäätöksiä?