Minun laitumeni lampaat

Osa 1-3

Kuin haihtuva savu
Kieli - vääryyden maailma
Ottakaa Minun ikeeni
Totuuden pylväs ja perustus
Raatelevat sudet
Veljien syyttäjä
Kuninkaan lapset
Suuri päämäärä

Kuin haihtuva savu

"Ja meri antoi ne kuolleet, jotka siinä olivat, ja Kuolema ja Tuonela antoivat ne kuolleet, jotka niissä olivat, ja heidät tuomittiin, kukin tekojensa mukaan" (Ilm. 20: 13).

"Kuulkaa nyt, te, jotka sanotte: 'Tänään tai huomenna lähdemme siihen ja siihen kaupunkiin ja viivymme siellä vuoden ja teemme kauppaa ja saamme voittoa' - te, jotka ette tiedä, mitä huomenna tapahtuu; sillä mikä on teidän elämänne? Savu te olette, joka hetkisen näkyy ja sitten haihtuu - sen sijaan, että teidän tulisi sanoa: 'Jos Herra tahtoo ja me elämme, niin teemme tämän tai tuon'." (Jaak.4:13-15).

Kylän hautausmaa oli aivan sen reitin varrella, mitä pitkin Johannes hyvin usein kulki järvelle. Jo lapsuudesta lähtien hän oli tuntenut erikoista vetovoimaa tuota rauhallista ja hiljaista puistikkoa kohtaan, jossa kylän asukkaat saivat viimeisen maallisen leposijansa. Etenkin sen jälkeen kun hänen isoäitinsä oli saatettu maan poveen, olivat Johanneksen askeleet usein johtaneet noille soraisille ja lähes päivittäin haravoiduille käytäville.

Suuri osa kylän väestöä suhtautui pimeään aikaan kammoksuen tuohon päivällä niin kauniiseen ja rauhaa henkivään metsikköön, jossa valkoiset ristit hohtivat kuin aavemaista valoa kuutamon tai kylältä heijastuvien valojen loisteessa. Pakanalliset tottumukset ja mieltymykset olivat säilyttäneet käsittämättömän otteen kyläläisten mielissä, ja monet todellakin kiiruhtivat askeliaan ohittaessaan tuota kalmistoa. Ei tullut kysymykseenkään, että joku olisi oikaissut sen lävitse päästäksensä nopeammin sen takana olevalle asutusalueelle.

Johannes oli lukenut jo nuorena riivatusta miehestä, joka asusti haudoissa ja pelotteli lähistöllä kulkevia. Oli olemassa ihmisiä, jotka suhtautuivat väärällä tavalla näihin asioihin ja kokivat sairaalloista kiintymystä tätä paikkaa kohtaan. Mutta Johannekselle tämä oli vain paikka, minne vietiin maallisen vaelluksensa päättäneiden ihmisten tomumajat odottamaan tulevaa osaansa.

"Parempi kuin pitotaloon on mennä surutaloon, sillä siinä on kaikkien ihmisten loppu, ja elossa oleva painaa sen mieleensä ...Viisaitten sydän on surutalossa, tyhmien sydän ilotalossa..." (Saar. 7: 2). Johannes käyskenteli usein noita hiljaisia käytäviä lähes loputtomalta näyttävien hautakivi ja -ristirivien välissä. Kuinka hauras olikaan ihmisen elämän lanka! Aivan erikoislaatuinen tunne valtasi hänet aina kun eteen sattui vielä kukka-asetelmien peittämä tuore hautakumpu! Mitä nuorempi ihminen siinä oli saavuttanut elämänsä pään, sitä murheellisempi olo Johannekselle tuli. Lähes joka kerta kyyneleet valuivat hänen silmistänsä hänen katsellessansa muistokirjoituksia ja kiviin kaiverrettuja tekstejä ja syntymä- ja kuolinpäiviä!

Kuinka moni näistä täällä lepäävistä ihmisistä oli ollut valmis kohtaamaan Herransa ja Luojansa? Oliko heillä ollut joku, joka oli heitä rukouksinensa kantanut ja kertonut heille Jumalasta ja Herran Jeesuksen sovitustyöstä Golgatan ristillä? Tuskin täällä lepäsi yhtäkään tomumajaa tai sen jäännöstä, joka ei olisi kuullut hengellisistä asioista, mutta millä tavoin heitä oli informoitu iankaikkisuusasioissa? Millainen vastuu olikaan niillä, jotka olivat julistaneet Jumalan Sanaa tämän elämän matkamiehille!

Johannes ei voinut olla ajattelematta sitä hetkeä, kun hän harvoja kertoja elämässään oli joutunut katselemaan kuollutta ihmistä. Hopeajärvi jäätyi suhteellisen aikaisin syksyllä, mutta usein sateiden ja lämpimien ilmojen johdosta mahdollisesti paksuksikin ehtinyt jääpeite oli paikoitellen ohentunut sellaisella tavalla, ettei se olisi kantanut edes pulleaa hanhea tai joutsenta.

Kylällä asusti joitakin hyvin säälittäviä ihmisraukkoja, joiden osa oli todella surkea. Heillä ei ollut kunnon asuntoa, saati sitten työpaikkaa, ja lähes ympäri vuoden he vaeltelivat paikasta toiseen nukkuen missä milloinkin ilmojen lämpötilasta johtuen. Nyt olivat tulleet ensimmäiset pakkaset, ja ymmärrettävää oli, etteivät nämä poloiset tarjenneet enää rannalla olevien veneiden alla, vaan hakeutuivat kylälle rappukäytäviin ja pihavajoihin, mistä heitä jatkuvasti hätisteltiin pois. Heidät koettiin eräänlaiseksi maanvaivaksi, ja siksi heitä kutsuttiin pultsareiksi ja puliukoiksi.

Jos kristillinen rakkaus ja toisesta välittäminen olisivat vallinneet hiukankin enemmän tuolla kylällä, olisivat varmaankin jotkut näistä onnettomista välttyneet kohtaloltansa. Heidän joukossansa oli muutamia, jotka aikoinaan olivat olleet huomattavassakin asemassa kyläläisten keskuudessa, mutta elämän vastoinkäymiset olivat saattaneet heidät tilaan, jota he eivät aikaisemman elämänsä aikana olisi osanneet edes kuvitella. He olivat rakastavien äitien ja isien lapsia, jotka olivat jokaisen muun tavoin kokeneet lapsuuden ja nuoruuden, toivossa jostakin hyvästä ja onnellisesta tulevaisuudessa. Miksi juuri he päätyivät johonkin sellaiseen, mitä kukaan ei toivonut itsellensä saati sitten lapsillensa, oli kysymys johon kukaan ei löytänyt vastausta.

"Kippari" oli miellyttävä, hyväntahtoinen, ei milloinkaan mitään pahaa tarkoittava keski-ikänsä ohittanut entinen merimies, joka koko elämänsä oli viettänyt merillä. Hän oli sairauden johdosta joutunut lopettamaan työnsä, ja oli perheensä kanssa asettunut viettämään eläkepäiviänsä kylän laidalla sijaitsevalle vanhalle, hyvin pienelle maatilalle. Juuri kun kaikki oli näyttänyt olevan hyvin, oli perheen toinen lapsi sairastunut vakavasti ja oli kuollut äitinsä käsivarsille ennen kuin häntä oli ehditty viemään sairaalaan. Äiti otti asian niin vakavasti, että tuli synkkämieliseksi ja ikään kuin vetäytyi pois tästä elämästä. Sosiaalilautakunta otti jäljellejääneen lapsen huostaansa isän ja kyläläisten vastustelusta huolimatta. Eräänä päivänä äiti löydettiin kuolleena kylän katolisen kirkon penkistä.

Kippari koki elämänsä luhistuvan, mutta etsi apua eri seurakunnista. Hän oli jatkuvasti nähty vieras niin katolisen kuin muidenkin kirkkojen kokouksissa, mutta jokin ei suonut hänelle rauhaa ja lepoa, niin että hän alkoi ryypätä ja viettää aikaansa rannalla oleilevien alkoholisoituneiden miesten kanssa. Johannes ei usein vieraillut näissä muissa seurakunnissa, mutta sattui kerran olemaan paikalla kun kylän suurimman seurakunnan edustaja piti ulkoilmakokousta järven rannalla. Kuunnellessansa sivusta kokouksen jälkeen käytävää keskustelua tämän papin ja Kipparin välillä, nousivat Johanneksen hiukset pystyyn. Pappi vakuutti Kipparin olevan Jumalan lapsi sen perusteella, että tämä oli kastettu kirkon jäseneksi, ja kutsuessansa tätä osallistumaan seuraavana sunnuntaina vietettävään ehtoollisjumalanpalvelukseen, vakuutti pappi tämän kaikkien syntien olevan anteeksiannettu.

Johannes tapasi Kipparin kaivelemassa torin laidalla olevaa roskalavaa ja halusi vaihtaa muutaman sanan tämän kanssa. Kippari ei tuntenut Johannesta sen paremmin, mutta tiesi tämän olevan saarnamiehen, joka ei tyrkyttänyt mitään, mutta kuitenkin osasi lähestyä ihmisiä oikealla tavalla. Johanneksen sisin itki tämän miehen puolesta, sillä tämä pitäytyi pakonomaisesti siihen, mitä pappi oli hänelle sanonut. Hän oli käynyt ehtoollisella ja oli polvistunut kirkon alttarille, missä pappi erikoisella tavalla oli julistanut hänelle kaikki synnit anteeksi. "Minä olen elänyt karua elämää, kaveri", sanoi nuhruisiin vaatteisiin pukeutunut entinen merimies, "minä en ymmärrä hengellisistä asioista juuri mitään, mutta luotan siihen, mitä pappi sanoi."

Kippari ei malttanut kuunnella, mitä Johanneksella olisi ollut sanottavana, vaan lähti kulkemaan kohti järvenrantaa, missä kaverit odottivat muovikasseineen ja pulloineen.

Johannes oli juuri kääntymässä rantatielle kun paloauto ajoi hänen ohitsensa. Hän kiiruhti askeleitaan ja ehti juuri rannalle, kun palokunnan vene toi tumman mytyn asettaen sen nojalleen suurta kiveä vasten. Kippari oli lähtenyt käsittämättömästä syystä oikaisemaan lahdenpohjukan ylitse vastakkaiselle rannalle, mutta oli jo muutaman kymmenen metrin päässä vajonnut jään läpi hyiseen veteen.

Johannes ei voinut siirtää katsettaan pois tuosta kiveen nojaavasta miehestä. Oli aivan kuin tämä olisi vain nukkunut siinä märkänä, mutta juuri sen näköisenä kuin Johannes oli hänet hetki sitten nähnyt kylällä. Muutama minuutti sitten elävä, puhuva, liikkuva olento, nyt vain liikkumaton, eloton mytty kylmällä, valkoisella lumella, nojaten mustaan ja rosoiseen kiveen. Kuinka hauras olikaan ihmiselämä, kuinka odottamattomasti tulikaan lähtö tästä elämästä!

Mikä oli tämän miehen osa iankaikkisuudessa, sitä ajatusta Johannes halusi paeta. Hänen mielessänsä olivat papin ilmeettömät kasvot ja saarnanuotti, jolla tämä oli julistanut Kipparin Jumalan lapseksi ja antanut synnit anteeksi. Mutta oliko tämän sisimmässä todella tapahtunut jotakin? Oliko hän saanut tulla osalliseksi todellisesta Jumalan Sanan julistuksesta, jonka kautta sielu voi uudestisyntyä ja valmistautua kohtaamaan Luojansa?

Hautausmaalla oli erikoislaatuisia muistokiviä, jotka saivat Johanneksen sydämen huokaamaan Herransa puoleen. Jos juuri umpeen luodut haudat olivat erikoinen puhuttelu hänelle, olivat sitä ehkä vielä enemmän nuo kivet, joihin oli kaiverrettu nimi ja syntymäaika, mutta kuolinpäivän kohta oli avoin. Joidenkin mielestä tällainen oli sopimatonta ja väärää, mutta jossakin mielessä Johannes hyväksyi sen täysin. Todellisuudessa jokaisen kyläläisen nimi ja syntymäaika oli jo kaiverrettu, jos ei tällaiseen näkyvään kiveen, niin kuitenkin näkymättömään hautakiveen, joka vain odotti kuolinpäivänkin merkitsemistä.

Jotkut Johanneksen veljistä ja sisarista pitivät sopimattomana sitä, että tämä kävi niin usein hautausmaalla, koska todellinen uskovainen ei voinut palvoa kuolleita. Johannes ei palvonut kuolleita, ei kiinnittänyt sydäntänsä sen paremmin isoäidin kuin ei kenenkään muunkaan hautaan, mutta täällä käyminen oli sellainen muistutus ihmiselämän lyhytaikaisuudesta, että Johannes toivoi kaikkien ihmisten viettävän enemmän aikaansa tällä kauniilla, mutta toisaalta pelottavalla paikalla. Hän ei pelännyt, hän ei tuntenut pelkoa edes yöllä sattuessansa tälle alueelle. Monta kertaa hän oli kipujensa keskellä unettomina öinä käyskennellyt hetken tässä puistossa. Jokaisen pitäisi käydä siellä, ei niinkään ajatellen poisnukkuneita, kuolleita, vaan itseänsä ja elossa olevia omaisiansa.

Johannes ei pelännyt, ei vapissut edes kuutamoöinä, sillä hän tunsi erikoisella tavalla Herransa läsnäolon. Hän tunsi kiitollisuutta sen johdosta, että oli etuoikeutettu elämään tässä ajassa. Hän oli kiitollinen siitäkin määrästä terveyttä, mitä hänellä oli sillä hetkellä. Täällä oli ihmisen maallisen vaelluksen välietappi, ruumiin odotuspaikka viimeistä tuomiota varten useimmille, mutta myöskin lepäsi tälläkin hautausmaalla todellisten jumalanlasten ruumiita, jotka eräänä päivänä olisivat kuuleva Herran äänen tämän kutsuessa omiansa suurelle hääaterialle.

Aina katsellessansa näitä hautoja ei Johannes voinut olla ajattelematta Lasarusta. Useimmille tämän kuolleista herääminen oli vain suuri ihmeteko ilman sen laajempaa merkitystä, mutta Johanneksen sisimmässä kävivät voimakkaat liikutuksen aallot tämän ihmeteon tuodessa hänen hengellisten silmiensä eteen jotakin sellaista, mitä vain Jumalan kanssa yhteydessä oleva saattaa kokea. Kuinka suuri olikaan Hänen Jumalansa, joka kuitenkin oli ottanut inhimillisen hahmon Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa! Useimmille Hän oli vain valkoiseen viittaan pukeutunut Jeesus- niminen mies, jota tosin pidettiin yliluonnollisena ja jumalallisena, mutta kuka todella käsitti sen, mitä Hän tarkoitti sanoessansa: "Joka on nähnyt Minut, on nähnyt Isän!" (Joh. 14: 9). Niin kauan oli saarnattu Evankeliumia ja puhuttu iankaikkisuusasioista, mutta harva todella ymmärsi, että tarvittiin Kaikkivaltias Jumala kutsumaan ulos haudasta mies, jonka ruumis jo oli alkanut mädäntyä.

Johannes ei ollut paikalla tämän ihmeteon tapahtuessa, mutta sisimmässänsä hän saattoi kokea sen juuri nyt. Hän näki tuon valkoiseen viittaan puetun lempeän miehen lävitse ja tiesi, että tämä oli vain eräänlainen temppeli, jossa asui itse Kaikkivaltias Jumala. Tuohon aikaan tuhannet ja tuhannet näkivät Hänet, ja jopa koskettivat Häntä ihmistungoksessa, mutta vain hyvin harvat saivat Häneen henkisen ja hengellisen kontaktin. Kuinka paljon Hän tekikään kaikkea, kuinka palavasti Hän saarnasikaan Jumalan Valtakunnasta, joka oli tullut lähelle! Silti näytti siltä, että Hänen palvelustehtävänsä tämän maan päällä oli useimpien kohdalla turha.

Johannesta lohdutti tavattomasti tämä ajatus. Hän oli ollut vuosikaudet todella masentunut nähdessänsä kaikkien ponnistelujensa ainakin inhimillisesti katsoen valuneen hiekkaan. Hän oli parhaansa mukaan pyrkinyt tuomaan ihmisten silmien eteen kaikkein tärkeimmän tässä elämässä, todellisen uskon ja Kristus- elämän merkityksen. Usein hän oli tuntenut kuin taivaallisen virran, joka pani sanat hänen suuhunsa, ja hän koki puhuvansa jotakin sellaista, mikä oli hänelle itsellensäkin uutta; hän ei ollut milloinkaan aikaisemmin tullut ajatelleeksi niitä asioita, joita hänen oma suunsa puhui. Siitä huolimatta useat hylkäsivät kaiken, kuka milläkin verukkeella ja puolustelulla. Miksi hän oli niin murheellinen, miksi niin masentunut? Jos ihmiset eivät Herramme aikana uskoneet edes Hänen puhettansa, kuinka voisi olla toisin Johanneksen kohdalla tässä ajassa? Paavali-veli jätettiin useampaan kertaan aivan yksin taistelemaan taistelujansa, ja hänen muistiin kirjoittamansa Sanat olivat jokaisen luettavissa, mutta kuinka moni uskoi siihen, mitä luki?

Vaikka ihmiset eivät vastaanottaneetkaan julistettua, oli silti Jumalan Sana Jumalan Sanaa. Johannes ei voinut tietää, mitä kaikkien vuosien aikana levitetty kirjallisuus ja kasetit olivat aikaansaaneet, ja toisaalta se oli hyväkin niin. Kaikki ei ollut aivan sitä, miltä se näytti, ja muistellessansa kokouksissa istuneiden ihmisten kasvoja, joista oli selvästi nähnyt Sanan puhuttelevan kuulijoita, tunsi masentunut saarnamies parhaaksi jättää kaikki Herran käsiin. Pääasia oli se, että hän teki parhaansa kylvötyössänsä. Iankaikkisuus olisi kerran paljastava tuloksen.

Jumalan Sana oli Jumalan Sanaa, vaikka juuri nyt ei inhimillisesti voinutkaan nähdä paljon hyvää. Siemen oli kuitenkin ihmissydämissä, ja tarvittiin vain todellista Jumalan Hengen liikehdintää kaiken saattamiseksi elämään. Inhimillinen luonto oli malttamaton, ja odotti näkevänsä jotakin enemmän. Mutta nyt elettiin ajassa, jossa ihminen oli osoittautunut juuri sellaiseksi kuin hän olikin. "Mutta Herra Jeesus itse ei uskonut itseänsä heille, sen tähden että hän tunsi kaikki, eikä tarvinnut kenenkään todistusta ihmisestä, sillä hän tiesi itse, mitä ihmisessä on" (Joh. 2: 24- 25).

Ihminen oli tehnyt voitavansa ja yrittänyt saavuttaa hengelliset päämääränsä väellä ja voimalla, korskuvien hevosten selässä, sotavaunuilla ja voimallisilla aseilla. Mutta käytäntö näytti jo näkevälle, mikä oli kaiken tulos. Ihmiskunnan ainoa toivo oli Hän, joka on Jumalan Sana, joka eräänä päivänä ratsastaa valkoisella hevosella ylitse kaiken inhimillisen. Ihmisen, Evankeliumin julistajan, paikka ei ollut hevosten selässä, vaan hänen tuli nöyryydessä, jalkamiehenä, julistaa todellista voiman Evankeliumia: "Kuinka suloiset ovat vuorilla ilosanoman tuojan jalat, hänen, joka julistaa rauhaa, ilmoittaa hyvän sanoman, joka julistaa pelastusta, sanoo Siionille: 'Sinun Jumalasi on kuningas!" (Jes. 52: 7).

Täällä hautausmaalla näki todella sen, mitä ihminen itsessänsä on. Kuolemassa loppui kaikki se, mikä nyt oli nähtävissä ja koettavissa. Mitä hyödytti kylän rikkainta miestä mahtava ja yli kaikkien muiden kohoava kivipaasi? Mitä hyödyttivät häntä kaikki hänen rikkautensa ja rahan hankkimat ystävänsä, sillä kaiken oli hän joutunut jättämään jälkeensä, perillistensä riitojen aiheeksi? Hän ei ollut nyt yhtään sen erityisemmässä asemassa kuin köyhä mökin mummu, joka oli kuollut viime syksynä aliravitsemukseen. Kumpikin makasi saman mullan alla, kumpikin oli enää vain kasa luita, joiden ympäriltä madot olivat syöneet kaiken lihan. Mitä he voivat tehdä muuttaaksensa kaiken, mitä he voivat tehdä tullaksensa joksikin muuksi, elääksensä jälleen? Eivät yhtään mitään, sillä heidän kohdallansa aika oli loppu.

Kuinka voimakkaasti tunsikaan Johannes juuri nyt asioiden tärkeysjärjestyksen! Hänkään ei tiennyt kuinka paljon oli aikaa jäljellä hänen elämänsä tiimalasissa. Hän tiesi Lunastajansa elävän, ja elävä toivo hänessä puhui lohtuansa, mutta samalla toi julki jokaisen jumalanpalvelijan vastuuta. Juuri kukaan ihminen ei painottanut hänen sydämellensä hengellisen työn merkitystä, sillä kiire ja näkyvän elämän paineet olivat saattaneet suurimman osan ihmisistä siihen tilaan, että he päivästä päivään ikään kuin siirsivät kaikkea eteenpäin, luottaen tulevaisuuden suomiin mahdollisuuksiin. Mutta Johannesta kauhistutti kaikki tämä. Hänen sydämellänsä oli niin polttavana tarve tiedottaa kaikille siitä, mitä Jumala tässä ajassa teki, kertoa Jumalan lupauksista tälle viimeiselle ajalle. Mutta mitä enemmän hän teki, mitä enemmän hän ponnisteli, sitä voimakkaammin hän tunsi jopa läheisimpienkin ystävien hyssyttelevän häntä rauhallisuuteen; ei ollut mitään kiirettä, ei ollut mitään hätää!

Johanneksen sisimmän täytti hätä veljiensä ja sisartensa puolesta, niiden puolesta, jotka eivät vielä tienneet mitään siitä, mitä juuri nyt tapahtui pelastushistorian viimeisimmissä hetkissä. Usea Johanneksen palvelustehtävän kanssa tekemisiin joutunut veli ja sisar oli nukkunut pois tästä elämästä. Kukaan ei tiennyt kuka olisi seuraavana vuorossa.

Kirkkokunnalliset ihmiset harjoittivat hengellistä elämäänsä ja pitivät kokouksia kuten aina ennenkin oli pidetty. Mutta näissä piireissä ei todella käsitetty sitä, mitä tässä ajassa tapahtui. Suuntaus oli aivan selvä, ikään kuin vanha sananlasku olisi saanut vasta nyt todellisen merkityksensä: "Kaikki tiet vievät Roomaan!" Todella hengelliselle mielelle oli käsittämätöntä se, kuinka uskonpuhdistuksen ja marttyyrien taisteleman uskonvapauden jälkeen kukaan ei enää protestoinut, vaan kaikkien katseet olivat suuntautuneet takaisin sinne, mistä Jumalan Henki aikoinaan oli uskovaiset johtanut ulos.

Uskonpuhdistuksen kautta Jumalan Henki oli Sanan miekalla haavoittanut petoa (Ilm. 13: 3). Katolinen kirkko oli saanut kuolettavan iskun protestanttisen liikkeen johdosta, mutta nyt tuo kuolinhaava oli parantumassa, sillä entisaikojen voimakkaasta hengellisestä liikkeestä oli loppunut veto, ja se alkoi valua mäkeä alas takaisin sinne, mistä oli lähtenyt. Oli unohdettu marttyyrien veri, oli unohdettu Jumalan Sanan totuudet. Äitikirkko kutsui takaisin helmaansa jokaista sieltä aikanaan lähtenyttä.

Ihmiset olivat todella hengellisesti sokeita, kun eivät käsittäneet mistä on kysymys. Paavi salli juhlia ja kumartaa itseänsä Jumalan sijaisena, vaikka katolisen kirkon opetuksessa ei käytännöllisesti katsoen mikään pitänyt yhtä Pyhien Kirjoitusten todistuksen kanssa. Paavi ei ollut kenenkään isä, mutta siitä huolimatta hän kutsutti itseänsä pyhäksi isäksi, ikään kuin rienaten Jumalan Sanan pyhiä käskyjä vastaan: "Ja isäksenne älkää kutsuko ketään maan päällä, sillä yksi on teidän isänne, hän, joka on taivaissa" (Matt. 23: 9).

Kippari oli lähtenyt pois tästä elämästä hyvin surullisissa puitteissa. Soiko katolismielisen papin siunaus ja anteeksiantamus hänelle sijan tuonpuoleisessa elämässä, siellä paremmalla puolella, sitä ei ollut juuri miettiminen. Kaikki oli nyt lopullisesti liian myöhäistä, mitään ei voinut enää muuttaa. Mutta täällä kalmistossa kävellessään Johannesta kauhistutti ajatus siitä, millainen vastuu jokaisella julistajalla todellisuudessa oli, käsitti tämä sitä tai ei. Mikään ei ollut sen kauhistuttavampi tai kohtalokkaampi petos, kuin petos hengellisellä rintamalla! Ihmismielelle oli käsittämätöntä se, että Jumala ylipäätänsä oli säätänyt asiat tällaisella tavalla; laskenut tällaisen vastuun inhimillisten olentojen ylle.

Pelottavaksi kaiken teki loppujen lopuksi vain se puoli asiasta, mikä kaiken ratkaisi. Jonka Jumala todella oli kutsunut ja valtuuttanut tällaiseen hengelliseen virkaan, puhui Jumalan Sanoja, ja vastuu oli silloin Lähettäjän. "Sillä hän, jonka Jumala on lähettänyt, puhuu Jumalan sanoja..." (Joh. 3: 34). Mutta mikä oli niiden osa, jotka olivat itse itsensä kutsumia, inhimillisestä mielenkiinnosta ja väärästä hengellisestä inspiraatiosta kansan eteen astuneet? Jos he olivat itse virkansa valinneet, ilman Herran kutsumusta, niin ei heillä voinut olla todellista Hengen opastustakaan. "Sillä jonka Jumala on lähettänyt, puhuu Jumalan Sanoja; sillä ei Jumala anna Henkeä mitalla" (Joh. 3: 34).

Suuri eksytys ja hengellisen elämän pulma olikin siinä, että niin monella näennäisesti oli Hengen vaikutus elämässänsä. Tapahtui ihmetekoja, sairaat paranivat, ihmiset liittyivät seurakuntaan, ja julistajat puhuivat kielillä ja profetoivat. Mutta siitä huolimatta jokin ei heidän kohdallansa ollut kunnossa, sillä he eivät itse olleet vastaanottaneet koko Jumalan Sanaa. Aivan erikoisesti tämä tuli esiin tilanteissa, joissa Johannes pyrki avaamaan keskustelun erilaisten ihmisten ja julistajien kanssa. Mutta heti kun nämä saivat tietää, että Johannes uskoi kasteeseen Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen, sulkeutuivat saarnaajienkin sydämet ja nämä osoittivat tälle ovea.

Kuka tahansa apostoleista sitten kastoikin Uuden Testamentin todistuksen mukaisesti, jokainen kastoi Herran Jeesuksen nimeen. Siitä todistivat useat Apostolien tekojen kohdat. Mutta mikä henki oli näissä saarnamiehissä, jos he kauhistuivat ajatusta tulla kastetuksi Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen, sillä eikö se ollut juuri se nimi, jossa kaikki tulee uskovaisen osaksi? "Eikä ole pelastusta yhdessäkään toisessa; sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman!" (Apt. 4: 12). Samat saarnaajat rukoilivat kuten alkuseurakunnan uskovaiset: "...ja ojenna kätesi, niin että sairaat parantuvat ja tunnustekoja ja ihmeitä tapahtuu sinun pyhän Poikasi Jeesuksen nimen kautta!" (Apt. 4: 30), mutta siitä huolimatta he eivät käsittäneet, että heidän tuli myöskin tulla kastetuiksi tässä nimessä.

Jo helluntaisaarnassansa Pietari julisti kastetta pian sen jälkeen kun Herramme oli antanut käskyn: "Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen NIMEEN..." Samaan käskyyn kuului kehotus opettaa kastettuja pitämään kaikki se, mitä opetuslapsille oli opetettu. Pietari oli yksi läheisimmistä opetuslapsista ja hän oli saanut kokea erikoislaatuista puhuttelua sinä aikana, minkä hän oli vaeltanut Herran Jeesuksen kanssa. Nyt helluntaina Pyhä Henki oli hänenkin yllänsä, ja jos joskus hän ei ollut ymmärtänyt kaikkea oikealla tavalla, niin nyt ei itse asiassa puhunut hän, vaan Pyhä Henki: "Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan" (Apt. 2: 38).

Herramme rukoili ennen siirtymistään tästä maailmasta Isän tykö: "Minä olen kirkastanut sinut maan päällä: minä olen täyttänyt sen työn, jonka sinä annoit minun tehtäväkseni... minä olen ilmoittanut SINUN NIMESI IHMISILLE... Ja minä en enää ole maailmassa, mutta he ovat maailmassa, ja minä tulen sinun tykösi. Pyhä Isä, varjele heidät NIMESSÄSI, JONKA SINÄ OLET MINULLE ANTANUT, että he olisivat yhtä niin kuin mekin" (Joh. 17).

Todellisten uskovaisten tuli olla yhtä, kuin yksi ruumis, niin kuin Isä ja Poika olivat yhtä. Nyt vääryydellä pyhän isän nimen ottanut valkokaapuinen, jumalaa pilkkaava mies, oli ottanut tehtäväksensä yhdistää koko maailman "uskovaiset", niin että hän jopa hinduille huudahti: "Me olemme kaikki yhtä!" Kuka todella käsitti, mitä Johanneksen sisimmässä liikkui hänen ajatellessansa tätä kaikkea! Jos hän saarnasi Jeesusta Kristusta, hän sai sen johdosta tuomion yllensä, mutta kun valkopipoinen antikristus piti hartaushetkiänsä ja otti vastaan vierailuja kaikkialta maailmasta, jopa helluntailaiset katsoivat tietynlaisella kunnioituksella televisiolähetyksiä ja aikakauslehdissä olevia kuvia.

"Minä olen ilmoittanut SINUN NIMESI IHMISILLE... VARJELE HEIDÄT NIMESSÄSI, JONKA SINÄ OLET MINULLE ANTANUT!" Totisesti, joka ei tätä käsittänyt, oli hengellisesti sokea! "...vaan he olivat ainoastaan kastetut Herran Jeesuksen nimeen" (Apt. 8: 16). "Ja hän käski kastaa heidät Jeesuksen Kristuksen nimeen" (Apt. 10: 48). "Sen kuultuansa he ottivat kasteen Herran Jeesuksen nimeen" (Apt. 19: 5).

Mitä hyödyttivät kaikki juhlalliset menot, mitä hyödyttivät kauniit puheet, jos kerran ihminen ei ollut halukas ottamaan yllensä tuota lunastavaa nimeä, joka on yli kaiken? Johannesta suorastaan oksetti hänen seuratessansa pappien ristinmerkkejä ja monotonista puhetta. Hän ei ollut ihmisiä vastaan, vaan sitä henkeä vastaan, joka sai ihmiset tekemään kaiken tämän. "Isän ja Pojan ja Pyhän hengen nimeen!", kaikui toistamiseen hartaista suista. Ikään kuin koko avaruus olisi ollut täynnä tuota hurskasta hoentaa, mutta ilmiselvästi siinä ei ollut mitään taivaallista, jumalallista voimaa.

Tuossa sanonnassa oli pikemminkin jotakin muuta voimaa, sillä sitä käyttivät niin vapaamuurarit kuin spiritistitkin salaperäisissä menoissansa. Tuskin oli olemassa yhtäkään taikuutta tai noituutta harrastavaa henkilöä, joka ei olisi ollut valmis lukemaan tuota loitsua. Johannesta kauhistutti tämä ajatus. Jumalan Sanasta tullut loitsu? Kyllä, väärät mielet ja väärät henget olivat tehneet siitä jotakin sellaista, mikä ei palvellut Jumalan asiaa, vaan vain sielunvihollisen tarkoitusperiä. Oli ikään kuin vaskikäärmeen suhteen, joka aikanansa oli tuonut parantumisen Israelin kansan keskellä, mutta josta sitten oli tehty epäjumala, joka oli tuonut hengellisen ja ruumiillisenkin kuoleman kansan keskuuteen. Oi, tuo valkokaapuinen, vaatimaton, hiljainen, ulkonaisesti huomiota herättämätön Hahmo, jota kutsuttiin Jeesukseksi, Marian ja Johanneksen pojaksi, Hän käyskenteli Johanneksen hengellisten silmien edessä. "Lasarus, tule ulos!" Oi, tämä oli jotakin valtavaa! Mitä olisi tapahtunut, jos Herramme olisi vain huudahtanut: "Tule ulos!" Silloin olisivat varmastikin kaikkien pyhien haudat avautuneet, sillä tuossa äänessä, noissa sanoissa, oli Voima, Ylösnousemusvoima! Inhimilliset huulet lausuivat nuo sanat, mutta puhuja itse oli Kaikkivaltias Jumala, Luoja, joka oli ihmisen tehnytkin. Nyt ei riittänyt mikään vähempi, sillä tarvittiin luomisihmettä jo mädäntyneen ruumiin saattamiseksi ennalleen.

Tuo puusepän Poika, väärinymmärretty, halveksittu, ei minään pidetty nuori mies, oi, Hän oli itse Kaikkivaltias Jumala ihmishahmossa! Kerran olisi tuleva hetki, jolloin kaikki kuolleet kuulisivat Hänen äänensä, mutta kuinka onnellinen Johannes olikaan saadessansa kuulla Hänen äänensä jo nyt tässä elämässä, viimeisessä ajassa, Herran tulemuksen ajassa! Kunpa hän vain olisi osannut arvostaa sitä kylliksi kaiken ahdingon keskellä, saatanan enkelin rusikoidessa häntä! Hänelle oli uskottu jotakin sellaista, että jos häntä ei olisi nöyryytetty asioilla, joita hän ei itse ollut valinnut, jos toinen ei olisi vyöttänyt häntä, hän olisi varmastikin ylpistynyt.

Johannes oli koko elämänsä taistellut näitä nöyryyttäviä asioita vastaan. Hän oli kapinoinut Jumalaa vastaan, pyytänyt tätä ottamaan pois nämä lihaa kurittavat asiat, mutta Paavalin tavoin olivat nämä pyynnöt jääneet kuulematta. Mutta yhä uudelleen hiljainen ääni hänen sisimmässänsä oli vakuuttanut: "Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa!" (2. Kor. 12: 9). Ei, hän ei voinut ottaa mitään kunniaa itsellensä, sillä ilman sitä jotakin, mikä häneen oli ilman häneltä kysymistä, häntä kuulematta, laitettu, hän olisi mennyt maailman teitä jo vuosikymmeniä sitten. Ei, hänellä ei ollut mitään ansiota, hän ei ollut itseänsä tiellä pitänyt, vaan häntä olivat kannattaneet ja tukeneet näkymättömät käsivarret. Hän oli vain ansioton palvelija, joka ei itsessänsä voinut mitään tehdä.

Kuinka Johannes kaipasikaan sitä hetkeä, että tämä Kaikkivaltias ääni kuuluttaisi hajallaan oleville Jumalan lapsille: "Tule ulos!" Tosin oli vuosikausia kuulunut ääni tässä pimenevässä yössä: "Katso, Ylkä tulee, menkää Häntä vastaan!", mutta nyt tarvittiin Jumalan itsensä asioihin puuttumista. Johannes oli inhimillisesti tiensä päässä. Hän ei enää tiennyt mitä tehdä, mitä sanoa. Vain yksin todellinen Pyhän Hengen voima saattoi tuoda muutoksen siihen katastrofaaliseen tilanteeseen, joka vallitsi seurakunnan keskuudessa. Kuinka hän kaipasikaan saada kohdata todellisia Jumalan lapsia, jotka olivat ottaneet Sanan vastaan puhtaaseen sydämeen. Johannes ei ollut todellisuudessa yksin, sen hän tiesi, mutta missä oli tuo jäännös, ne, jotka Jumala oli varannut itsellensä tässä lopunajassa aivan niin kuin Eliankin aikana? "Minä olen jättänyt itselleni seitsemäntuhatta miestä, jotka eivät ole notkistaneet polvea Baalille." (Room. 11: 4).

Jumalan Sanan lupauksen mukaisesti tässäkin ajassa oli oleva jäännös armon valinnan mukaan (Room. 11: 5). Jälleen kerran tuo sana: armo! Todella, armoa oli kaikki, armoa, sanoinkuvaamatonta armoa! Oi, kunpa pian tulisi se päivä, jolloin kaikki todelliset uskovaiset ovat kuin yksi sydän ja yksi sielu, niin että koko seurakunta huokaa yhdessä Hengen kanssa: "Tule, Herra Jeesus!"

Kieli - vääryyden maailma

Asiat olivat saaneet kohtuuttomia mittasuhteita seurakunnan keskuudessa, niin että oli suorastaan mahdoton käsittää tapahtunutta. Kuvaavaa kaikelle tälle oli se, mitä eräänä päivänä oli esitetty kylän lihakaupassa. Keski-Eurooppalaiseen tapaan kylällä oli suuri määrä pieniä liikkeitä, jotka olivat erikoistuneet omiin tuotteisiinsa. Kylän teurastaja eli lihakauppias oli seurakunnan jäsen ja arvostettu avokätisyytensä tähden.

Tuona perjantai-aamupäivänä oli Isabel mennyt ostamaan koirallensa teurasjätteitä Peter-veljeltä, joka aina suuripiirteisesti sulloi nahkoja ja luita muovikassin täyteen todeten, että koirienkin tuli elää yltäkylläisesti. Tälläkin kertaa kauppias meni takahuoneen suurelle muoviastialle, mihin oli heitetty kaikki ihmisille kelpaamaton. Nahanpalat olivat liian suuria sullottavaksi sellaisenansa kassiin, ja niinpä tämä otti lihaveitsen katkoakseen liian pitkiä suikaleita. Miten ollakaan, niin teräviin työkaluihin tottunut ammattimies lipsautti veitsen vasemman kätensä peukaloon sillä seurauksella, että verta tuli virtanaan. Suuttuneena omaan kömpelyyteensä kauppias ryntäsi kaupan puolelle ja pyysi Isabelia sitomaan haavan ensiapukaapissa olevilla tarpeilla.

Ennen kuin Isabel oli ehtinyt löytää oikeanlaiset sideaineet, oli haavasta ehtinyt valua melkoinen määrä verta Peterin valkoiselle esiliinalle. Sisaren kädet vapisivat jännityksestä, ja kesti hyvän tovin ennen kuin haava oli välttävästi saatu sidotuksi verenvuodon tyrehdyttämiseksi. Isabel oli suorastaan järkyttynyt veren näkemisestä nimenomaan tällaisessa kaupassa, ja rientäessään kotia kohti teurasjätepussi kädessänsä pysähtyi hän jokaisen tuttavansa kohdalla kertomaan tästä hirvittävästä tapahtumasta.

Ei kestänyt kauankaan kun tieto oli kulkenut suusta suuhun ja talosta taloon. Miten Ann-Marie asian kuuli, oli suurin piirtein tähän tapaan: Lihakauppias oli lihasahalla työskennellessään horjahtanut ja silponut itseänsä todella pahasti. Veri oli suorastaan roiskunut paikalla olleen Isabelin ylle. Tieto ei sinänsä ollut väärä, sillä sitoessansa haavaa oli sisarkin saanut muutaman veripisaran mekollensa. Voidaan hyvin ymmärtää Ann-Marien hätä veljen puolesta, ja viedessään asiaa eteenpäin tämä jalo sisar varmuuden vuoksi kertoi asian vieläkin dramaattisemmin kuin mitä tähän asti olivat sanoman kantajat hänelle kuvailleet.

Gretan puhelin oli soinut jo muutaman tunnin kuluttua tapahtuneesta, ja hän oli itkua tuhertaen kiirehtinyt kertomaan suruviestiä miehellensä Thomasille, joka pilkkoi puita piharakennuksen seinustalla. Kauhistuneena hän ajatteli tapahtunutta ja miehensä kädessä heiluvaa terävää kirvestä. "Hyvä Jumala sentään, Thomas, pane kirves pois! On tapahtunut jotakin aivan kauhistuttavaa! Ann-Marie soitti minulle ja kertoi erään sisaren soittaneen hänelle. Tämä oli kadulla tavannut Brunhilden, joka oli Gertrudilta kuullut siitä, mitä Isabel oli kertonut tämän pojalle kadulla. Hirvittävää, hirvittävää! Kuinka voin ylipäätänsä kertoa sinulle kaiken sen, mitä olen kuullut!? Jo pelkkä ajatuskin niin koskee sydämeeni ja rintaani kouristaa! Hirveätä, hirveätä!"

Greta puhkesi sellaiseen nyyhkytykseen ja parkuun, että Thomas oli tukahtua huolestuneisuuteensa. Tukien murheen murtamaa vaimoansa hän johti tämän kuistilla olevalle leposohvalle. Kyyneleet tulivat raavaan miehenkin silmäkulmaan kauhistuttavaa viestiä odottaessa. Malttamattomana hän yritti tyynnytellä toista sen verran, että tämä julkitoisi murheensa.

Gretaa puistattivat valtavat tunneaallot, ja kertomisesta ei tahtonut tulla mitään. Thomas alkoi jo ajatella kaikkea mahdollista ja mieleen tuli jos minkäkinlaisia kauhukuvia. Oliko Gretan sisar kuollut, oliko joku lapsista joutunut onnettomuuteen? Mitä ylipäätänsä oli tapahtunut? "Peter, Peter, voi Peter!" sai surun murtama nyyhkytetyksi. Nyt Thomas käsitti. Rakas Peter-veli oli siis siirtynyt ajasta iankaikkisuuteen, sehän oli selvääkin selvempää, ja murhe valtasi veljen mielen. Ajatukset menivät väistämättömästi kaikkiin niihin ihaniin hetkiin, kun seurakunnan tilaisuuksien jälkeen oli nautittu aterioita, joihin lihat ja makkarat oli lahjoittanut tämä antelias ja niin hyväsydäminen veli. Niin, huokaus pääsi Thomasin sydämestä asti, nyt ei enää olisi tiedossa ilmaisia lihakaupan tuotteita, sillä Peterin vaimo ei varmastikaan jatkaisi liikkeen pitämistä, tai ei ainakaan antaisi mitään ilmaiseksi!

Miten kaikki oli tapahtunut? Greta tuskin pystyi kertomaan kaikkea sitä kauheutta. Veri oli levinnyt pitkin liikettä, ja joka paikka oli rakkaan veljen veressä. Oli raukka vuotanut kuiviin varmasti jo teurastushuoneessa! Siinä oli sekoittunut jalo veri eläinten veren kanssa! Voi kauhistus, voi kauhistus! Greta huusi kuin pistetty sika, ja Thomasia aivan hirvitti. Eivät tuollaiset kokemukset olleet herkkiä naisihmisiä varten! Vaimo tulisi lopun ikäänsä olemaan järkyttynyt tällaisen tietoisuuden kalvaessa mieltä.

Niin järkyttynyt kuin Greta olikin, oli hänen suorastaan pakko tarttua puhelimeen ja varmistaa se seikka, että kaikki seurakuntalaiset saivat tiedon asiasta. Klausilla ei kukaan vastannut, mutta erään toisen vanhemmistoveljen vaimo oli kotona ja oli myöskin aivan suunniltaan. Tiesikö Greta tarkemmin mitä oli tapahtunut? Kyllä, kyllä Greta tiesi kertoa asiasta hyvinkin paljon, ja käsittämättä itsekään miten se oli mahdollista, olivat nämä kaksi keskustelunsa päätteeksi tulleet vakuuttuneiksi siitä, että kauppiasparan ruumis oli silpoutunut niin pahasti, että jäsenenriekaleita oli kaikkialla huoneessa paloiteltujen ruhojen joukossa. Kuinka kauhistuttavaa, hirvittävää, eihän ruumista voinut edes näyttää omaisille! Eivät voisi lapsetkaan tuoda viimeisiä tervehdyksiänsä isällensä, joka sellaisen kohtalon oli joutunut kokemaan!

Mitä enemmän seurakuntalaiset toisillensa soittelivat, sitä tarkemmaksi tuli tieto yksityiskohdista ja asioiden kulusta. Kun vielä seurakunnan vanhemmistoveljet saivat mitä seikkaperäisimmän selvityksen tapahtuneesta, ei voinut olla minkäänlaista epäilystä sen suhteen, että seurakunta oli kokenut suuren menetyksen!

Klaus saatiin kiinni autopuhelimella lähikaupungista, ja murhesanoma toi hänet mitä suurimmalla ylinopeudella kokoushuoneelle kokoontuneiden surevaan joukkoon. Ilman muuta oli selvää, että paikallaolijoiden oli nyt tehtävä jalo päätös. Sitä edellyttivät jo lukemattomat nautitut ilmaisateriat. Ääni vapisten alkoi Thomas tuoda julki kaikkien ajatuksia. Kello oli jo yli kahden iltapäivällä, ja oli kiire ottaa yhteys naapurikylän hautaustoimistoon, sillä omalla kylällä ei sellaista ollut. Peter- veljen tomumajan jäännökset oli saatava pikimmiten viimeiseen leposijaansa, pois järkyttyneiden omaisten silmistä.

Klaus itsestään selvänä johtajana tarttui puhelimeen ja valitsi hautaustoimiston numeron. Millaista arkkua suosittelisi asiantuntija täysin silpoutuneelle ruumiille? Ei, sinkkiarkku ei ollut tarpeen, koska ruumista ei ollut tarvis lähettää lentorahtina ulkomaille. Riittäisi hyvin kaunis tammiarkku, johon ruumiin kappaleet asetettaisiin kauniisti, ja vain toimiston ihmiset saisivat nähdä sen, mitä veljestä olisi jäljellä.

Arkun hinta kauhistutti läsnäolevia, sillä se oli enemmän kuin mitä kukaan ansaitsi kokonaisessa kuukaudessa bruttona. Mutta seurakunnan tilillä oli rahaa ainakin sen verran. Niin, ja seppele seurakunnan puolesta! Siinä ei saanut säästellä. Joku esitti ajatuksen siitä, että oliko vielä aika tilata seppelettä, kun ei tiennyt milloin hautajaiset olisivat. Mutta, mutta, eivätkö nämä yksinkertaiset ihmiset käsittäneet sitä, että ei tuollaista ruumista voinut säilyttää päivää pidempään! Nyt oli perjantai- iltapäivä ja huomenna olisi oivallinen hautajaispäivä!

Tuskin oli hautausurakoitsija kokenut mitään tämänveroista aikaisemman elämänsä aikana! Yhdellä kertaa häneltä tilattiin sellainen määrä hautajaisseppeleitä, että hänen koko perheensä oli ryhdyttävä sitomaan niitä tavattomalla kiireellä. Osa hänen olisi tilattava kukkatukusta valmiina. Niiden ja arkun kanssa olisi hänen oltava vielä illalla ennen kymmentä annetun osoitteen kohdalla kadulla. Jos seppeleet eivät olleet mahdollisia, riittivät toki kauniit kukkakimputkin!

Annettuna aikana lipui arvokkaasti kylän lävitse kaksi mustaa ruumisautoa pysähtyen lihakauppiaan talon eteen. Samanaikaisesti asteli runsaslukuinen joukko seurakuntalaisia mustiin pukeutuneina ja surusta kumaraisina kohti samaa päämäärää ottaaksensa kukin toisen suruauton täyttävistä kukka-asetelmista omansa. Yhdessä oli päätetty, että jo tänään kukin asettaisi seppeleensä vainajan arkun vierelle, ja sitten huomenna kantaisi sen arkun jäljessä hautausmaalle.

Isabel ei oikein ollut aluksi käsittänyt, mistä on kysymys, mutta oli sitten myöskin saanut valaistusta päivän tapahtumiin. Peter-raukka, oli tietysti haavoitetun sormensa ansiosta ollut niin taitamaton, että kaikki hänelle kerrottu oli päässyt tapahtumaan! Mutta miksi ei kaupan ikkunassa ollut mitään merkkiä vainajan muistamisesta? Ja millaista huolimattomuutta, lipputangossa ei ollut edes lippua julistamassa surua koko kylän asukkaiden tietoisuuteen!

Lähellä asuva seurakunnan jäsen kiiruhti kotiinsa ja nouti oman lippunsa, jonka hän surun murtamien veljien ja sisarten läsnäollessa nosti puolitankoon kapealla jalkakäytävän ja talon välisellä kaistaleella seisovaan lipputankoon. Paikalle alkoi luonnostaankin kokoontua yhä enemmän väkeä, sillä olihan kerrassaan ennen kokematonta tällainen surujuhla juuri ennen iltakymmentä.

Joukko järjestäytyi hiljaisuuden vallitessa oviaukon ympärille Klausin rykiessä liikutusta kurkustansa ja soittaessansa ovikelloa esittääksensä koko seurakunnan surunvalittelut murheen murtamalle leskelle. Kaikkien katseet olivat kohdistuneet ovelle, ja useimpien mieltä liikutti ajatus rakkaan sisaren hennosta ja murretusta olemuksesta, joka kohta olisi ilmestyvä oviaukkoon.

Kuinka voitaisiin julkituoda kaikki se tunnevyöry, minkä aikaansai lihakauppiaan itsensä ilmestyminen ovelle nuhruisissa kotihousuissansa ja hihattomassa paidassansa! Kuka pystyisi kuvailemaan tämän hämmästyneen ilmeen lähes koko seurakunnan seisoessa surupukeissa hänen talonsa edessä tukkien kadun liikenteen! Kuinka pitkä olikaan se tovi, kun puolin ja toisin tuijotettiin epäuskoisin ja tyrmistynein katsein puoleen ja toiseen!

Tyhjää arkkua kantohihnoissa kannattelevat veljet olivat pudottaa kantamuksensa järkytyksensä seurauksena. Klausin suu avautui ja sulkeutui vuoronperään ja henki tuskin kulki kurkussa. Kukkaseppeleitä edessänsä roikottavat kädet vapisivat kiihtymyksestä ja tavattomasta äimänä olosta. Jotkut uskoivat ihmeparantumisen tapahtuneen, ja kokivat ilmeistä uskonvahvistusta, mutta useimmat alkoivat jossakin määrin käsittää, että nyt oli tapahtunut sellainen töräys, että sen johdosta olisi seurakunnan loppukin maine mennyttä.

Peterin vaimokin tuli oviaukkoon, ja hänen katseestansa voi päätellä melkoista hämmästystä. Kuka oli kuollut, ei ihmeessä, hänen kotiinsa ei tuotaisi arkussa kenenkään ruumista! Ei, ei edes hänen kuolleen ruumiinsa ylitse! Eikö noilla ihmisillä ollut muuta kuin hulluja päähänpistoja! Tuoda nyt joku kuollut heidän ovellensa; mutta sisään ei yksikään olisi tuleva!

Niin Peterin kuin hänen vaimonsakin katseet osuivat Klausin kädessä olevan seppeleen muistolauseeseen. Miksi heidän sydäntänsä kouraisi niin kummallisella tavalla? Ensin tunne oli kuin kalman kosketus kullattujen sanojen tunkeutuessa tajuntaan: "Rakkaan Peter-veljemme muistoa kunnioittaen...", mutta toisaalta villi ja raivoisa kaiken älyttömyyden ja tragikoomisuuden paljastava tunne pyrki päällimmäiseksi. Kyllä, Peter oli ollut huomaavinaan jotakin outoa olevan tekeillä, mutta ei kukaan eikä mikään ollut päivän mittaan tuonut hänen tietoisuuteensa sitä, mikä oli mitä varmimpana tietona seurakunnan keskuudessa. Sormea oli kipottanut sen verran, että hän oli antanut vaimonsa hoitaa liikkeen loppupäivän ajan. Hän oli pitänyt vapaata ja vain lekotellut olohuoneen sohvalla. Kadulla ohitse kiitävät seurakunnan jäsenet olivat vaikuttaneet niin kummallisilta pyrkiessään näkemään eteen vedettyjen verhojen lävitse. Miksi kaikki olivat vaikuttaneet niin surun vallassa olevilta? Sitä hän ei ollut käsittänyt, mutta nyt hän luuli tietävänsä, mistä oli kysymys!

Seurakunta oli tullut siis hautaamaan rakkaan veljensä hiukan ennenaikaisesti! Siinä oli hänen arkkunsa, siinä olivat hänen hautajaisseppeleensä! Jos hän tämän kaiken kestäisi saamatta sydänkohtausta, ei enää mikään koko loppuelämän aikana voisi häntä kaataa! Kenen tunteet kuumimpina ja koko olemusta repivimpinä sitten aaltoilivatkin, sitä tuskin kukaan pystynee kuvailemaan. Tuskin oli hetken miettimisen jälkeen yhtäkään kadulla seisovaa, joka ei siinä paikassa olisi ollut halukas vaipumaan kestopäällysteen tai pihanurmikon lävitse!

Johannes seisoi takarivissä ilman kukkalaitetta Maria vierellänsä. Hän oli saanut suruviestin vaimonsa kautta juuri hetki sitten ja oli tämän kanssa rientänyt muiden ohella surutalon eteen. Hän ei tiennyt antaako huumorintajunsa vaiko pidättyvämpien tunteiden saada vallan. Hän ei kerrassaan voinut mitään sille, että luotuaan silmäyksen vähän matkan päässä olevan Marthan ja Franzin nykiviin ja naurua pidätteleviin kasvoihin, hän oli tukehtua yskänkohtaukseen, joka muuttui aivan henkeäsalpaavaksi naurukohtaukseksi. Jos hän ei nyt omannut oikeutta nauraa koko tälle farssille, niin ei hänellä milloinkaan olisi oleva sitä oikeutta! Yksi toisensa jälkeen yhtyi tähän mitään rajoja tuntemattomaan tunteiden purkaukseen, niin että kädet läiskivät rintoja tai toisiinsa, ja siellä täällä jotkut olivat lentää nurin naurun voimasta.

Kaikki eivät kuitenkaan voineet tähän iloon yhtyä, sillä häpeä oli aivan liian suuri. Kukkalaitteet olivat maksaneet omaisuuden, ja mitä nyt tehtäisiin kalliilla arkulla? Isabel oli kauhuissaan ajatellessansa sitä, että hän oli tuon suruviestin alullepanijana vastuussa koko joukkoa kohdanneesta häpeällisestä alennustilasta.

Johannes tunsi otsasuoniensa pullistuvan ja pelkäsi verisuonen ratkeavan, mutta mikään voima ei voinut pysäyttää nyt alkanutta tunnepurkausta. Jotakin näin hullua ei ollut tapahtunut tällä seudulla milloinkaan!

Johannes ei ollut vahingoniloinen, mutta nyt ylittyivät kaikki entiset rajat sellaisella tavalla, ettei sitä voinut ohittaa olankohautuksella. Mutta yksi virhe Johanneksen puolelta tapahtui jälleen kerran, sillä hänen ei olisi pitänyt ryhtyä nauramaan ensimmäiseksi! Nyt olisivat kaikki muistava sen, kuinka hän oli ollut tukehtua nauruunsa, joka tuli ja tuli ilman hänen pienintäkään myötävaikutustansa. Asiaa eivät auttaneet joidenkin seurakuntalaisten lähes vihaa hehkuvat häpeän kasvot, vaan päinvastoin koko tilanteen tragikoomisuus tuli sen johdosta entistäkin ilmeisemmäksi.

Kaiken keskellä Johannes tunsi sisimmässänsä, kuinka jotkut paikalla olijoista olisivat mielellänsä avanneet arkun kannen ja tunkeneet hänet sinne elävänä tai kuolleena, hällä väliä, kunhan vain olisivat päässeet hänestä viimeinkin eroon. Mutta ei, näin komeaan arkkuun ei häntä olisi päästetty, ja vaikka olisi hetkeksi pantukin, olisi kiireimmiten otettu pois kun kuolema olisi varmistettu.

Tämä ei ollut ensimmäinen ennenaikainen hautajaiskulkue tällä kylällä eikä näille seurakuntalaisille. Kukaan ei vain ollut pannut tätä asiaa merkille, eikä tulisi ehkä milloinkaan panemaankaan. Koska nämä hautajaistilaisuudet eivät olleet tulleet tällaisella näkyvällä tasolla, ei monikaan ollut tietoinen asioiden todellisesta laidasta, mutta kyllä, monta hautajaiskulkuetta oli jo menneiden vuosien aikana ollut liikkeellä. Minne nämä kulkueet olivat arkkuinensa pysähtyneet? Ne olivat kulkeneet vuorenrinnettä nousevaa tietä myöten Johanneksen pihalle! Johannekselle oli tarjottu lukemattomia tilaisuuksia ryömiä arkkuun ja tulla kannetuksi pois hengelliseen kuolemaan.

Mikä oli ollut ensimmäinen hautajaistarjous ja mikä olisi viimeinen, sitä hän ei voinut tietää, mutta joitakin tapauksia oli lähtemättömästi jäänyt hänen mieleensä. Miksi ylipäätänsä ajatella sellaista, mitä vihollinen, perkele teki ja oli tehnyt? Eikö kaikki tämä saatanallinen työ tulisi unohtaa ja vain kulkea eteenpäin? Sen Johannes olikin tehnyt, mutta toisaalta ei voinut olla pohtimatta sitä, miten vihollisen oli onnistunut niin viekkaasti saada lähes koko seurakunta valmiiksi hänen hautajaisiansa varten. Eikö ollut sittenkin viisasta paljastaa koko vihollisen juoniverkosto, jotteivät tulevat ihmiset enää lankeaisi samaan ansaan?

Tähän osaltaan perustui kaikki se viha, mitä Johannes kautta kaikkien vuosien oli joutunut kantamaan yllänsä. Hänen ajoittain ehkä vaatimattomankin toimintansa kautta vihollisen juonet oli paljastettu sellaisella tavalla, että tämän sielujen tappajan oli jatkuvasti keksittävä jotakin uutta. Milloin tahansa käärmeen pää putkahtikin esiin, heti oli Johannes paikalla murskaavan Sanan vasaran kanssa.

Hartmut joidenkin muiden säestyksellä oli mitä voimallisimmin yrittänyt vakuuttaa kaikki uskovaiset sekä itse Johanneksenkin siitä, ettei tällä voinut olla mitään palvelustehtävää, sillä minkäänlaiset merkit eivät seuranneet tämän palvelustehtävää heidän näkökulmastansa katsoen. "Nämä merkit seuraavat niitä, jotka uskovat..." Mitään tästä ei Hartmut voinut nähdä Johanneksen elämässä, ja hän oli hyvin pettynyt. Aikoinaan hän oli ollut melkoisessa ahdingossa omien asioidensa kanssa. Johannes oli jopa vieraillut hänen luonansa ja keskustellut yömyöhään tämän kanssa. Rukouksen jälkeen oli Hartmut tuntenut jonkinlaista helpotusta, mutta myöhemmin ahdistus oli jälleen palannut.

Johannes ei siis voinut omata palvelustehtävää siitä syystä, ettei Hartmut saanut apua ongelmiinsa. Näin jälkeenpäin ajatellen Hartmut oli oivallinen esimerkki useista muistakin avunhakijoista, jotka olivat olleet tekemisissä Johanneksen kanssa. Useiden hänen lähetysmatkojensa jälkeen oli monen mielessä ollut usko siihen, että tämä olisi palaava muuttuneena miehenä ja täynnä Herran tulta, joka olisi tarttuva muihinkin. Odotettiin suuria parantumisihmeitä ja apua kaikkiin ahdistuksiin. Mutta kun Johannes palasi kotiin, ei ollutkaan havaittavissa jotakin yliluonnollista, sillä tämä saarnasi aivan kuten ennenkin. Hartmutin tietynlainen sydämenkovuus ei voinut jäädä Johannekselta salatuksi, ja niinpä tämä keskusteluissa yritti luodata veljensä mieltä tämän omaksi parhaaksi. Olisiko hän itse syyllinen ainakin jossakin määrin suuriin vaikeuksiinsa, olisiko hän itse aiheuttanut ne? Eikö korjaantuminen sittenkin lähtenyt hänen oman sydämensä tasolta? Jos hän niin sydämettömästi oli kohdellut läheistä ihmistänsä, niin voitaisiinko kaikki syyt vyöryttää toisen niskoille?

Eräs veli oli joitakin vuosia sitten tullut Johanneksen luokse suuressa ahdistuksessansa. Hänen avioliittonsa oli purkautunut, ja hän kärsi yksinäisyydestä siitäkin huolimatta, että lapset olivat jääneet hänelle. Hän ei voinut elää ilman vaimoa, ja sen hän teki selväksi Johannekselle. Mutta jokin ei suonut rauhaa auttamishaluiselle veljelle, ja jonkin ajan keskusteltuaan ahdistuksessa olevan kanssa, ei ollut enää juuri minkäänlaista kysymysmerkkiä sen suhteen, missä vika piili. Tämä veli oli todella fanaattinen ja odotti vaimoltansa mahdottomia. Kukaan nainen tässä ajassa ei olisi kykenevä kestämään hänen rinnallansa niin kauan kuin hän jatkuvasti syytti toista kaikista vastoinkäymisistä. Jopa aivan kuin kerskaillen tämä veli kertoi siitä, kuinka hän oli kahteen eri otteeseen lyönyt vaimoansa nyrkillä sellaisella voimalla, että tämä oli tajuttomana maannut lattialla. Tämän hän olisi valmis milloin tahansa kertomaan missä tahansa, osoituksena vilpittömästä totuudenrakkaudestansa!

On luonnostaankin selvää, ettei tämä veli saanut apua sen paremmin Johanneksen puheista kuin ei rukouksistakaan, sillä hän ei halunnut todellisuudessa muuttua tai korjata näkemyksiänsä ja tapojansa. Mutta kaiken seurauksena tästä veljestä tuli yksi arkunkantajista, joka kaikkialla oli valmis todistamaan Johanneksen palvelustehtävän voimattomuudesta.

"Ja nämä merkit seuraavat niitä, jotka uskovat; minun nimessäni he ajavat ulos riivaajia, puhuvat uusilla kielillä, nostavat käsin käärmeitä, ja jos he juovat jotakin kuolettavaa, ei se heitä vahingoita; he panevat kätensä sairasten päälle, ja ne tulevat terveiksi" (Mark. 16: 17- 18).

Jos milloinkaan mitään jaetta on niin vääryydellä irrotettu oikeasta yhteydestänsä, niin se on tämä jae. Niin Hartmut kuin monet muutkin tuijottivat tässä lueteltuihin asioihin seuratessaan muiden elämää, mutta omalla kohdallansa he eivät tarvinneet minkään näkemistä, sillä he olivat tyytyväisiä omaan uskovaisuuteensa. Mutta mitä tämä jae todellisuudessa pitää sisällänsä, sen vain todella harva on tullut näkemään ja ymmärtämään tässä viimeisessä ajassa.

Kaikelle hengellisessä elämässä tapahtuvalle täytyy olla Sanan mukaiset edellytykset. Jumalan Sanan lupaukset pätevät vain niille, jotka niihin todella uskovat ja ovat halukkaita seuraamaan Herraa Hänen jalanjäljissänsä. Tietynlaiset ihmeet ja merkit eivät ole mikään tae jumalallisesta lähettämisestä, sillä itse paholainenkin on tässä ajassa Sanan todistuksen mukaisesti tekevä ja aikaansaava suuria ihmeitä ja merkkejä, niin että jopa tuli lankeaa taivaasta.

Mitä sanoi Herramme siinä yhteydessä muutakin, kun Hän lausui nämä sanat? Voi kuinka Johannes rakastikaan tuota ajatusta: MITÄ MUUTAKIN HERRA ON SANONUT? "Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille!" Tässä oli sanottu kaiken ydin. Seurakunnan tehtävä oli julistaa Jumalan väärentämätöntä Sanaa kaikessa maailmassa, opettaa Herran omiksi tulevia pitämään kaikki se, mitä Herra oli heidän käskenyt pitää. Tässä kohden Johannes voi olla turvallisella mielellä, sillä hänelle sananjulistus oli aina ollut tärkein asia elämässä. Hänelle oli Jumalan Henki tehnyt jo nuoruudessa selväksi sen, että sananjulistus oli todellisen seurakunnan ensimmäinen sydämenasia, sillä se oli edellytys kaikelle sille, minkä tuli seurata julistusta. "Minä vannotan sinua Jumalan ja Kristuksen Jeesuksen edessä... SAARNAA SANAA!" (2. Tim. 4: 1- 2).

Johannes oli saarnannut ja kirjoittanut aivan kuten lukemattomat muutkin sananpalvelijat kaikkialla maailmassa, mutta sama todellisuus oli kohdannut jokaista palvelustehtävää. Kansanjoukot olivat suurempina tai pienempinä virranneet kuulemaan julistusta, mutta miksi eivät merkit seuranneet näitä palvelustehtäviä sellaisella tavalla, kuin mitä monet odottivat? Olivatko saarnaajat ilman jumalallista kutsumusta; oliko vika saarnaajissa? Jossakin täytyi todellakin olla vikaa, jos ihmeet ja merkit eivät seuranneet, ja mikä oli yksinkertaisempaa, kuin syyttää saarnaajia kaikesta! Mutta mitä sanoi Jumalan Sana jo Hesekielin kirjassa tästä viimeisen ajan palvelustehtävästä? "Ja sinä, ihmislapsi! Sinun kansasi lapset puhuvat sinusta seinänvierustoilla ja talojen ovilla ja sanovat keskenään, toinen toisellensa, näin: 'Lähtekäämme kuulemaan, millainen sana nyt on tullut Herralta'. He tulevat sinun luoksesi joukoittain, istuvat edessäsi minun kansanani ja kuuntelevat sinun sanojasi, mutta he eivät tee niitten mukaan..." (Hes. 33).

Johannes ei enää yhtään ihmetellyt kaikkea kokemaansa, ja jos ihmisten odotukset merkkien ja ihmeiden suhteen eivät voineet toteutua, ei hän enää pystynyt syyttämään itseänsä. Viime aikoina hän oli käynyt sellaista itsetutkistelua, että koko hänen olemustansa ja ruumistansa särki. Hän oli kerta toisensa jälkeen lukenut ja kuunnellut kaikkea puhumaansa, ja jokin hänen sisimmässänsä vakuutti toistuvasti hänelle, ettei hän niissä olosuhteissa ollut voinut asioita paremmin julkituoda. Jos ihmiset olisivat edes pienimmässä määrin toteuttaneet edes jotakin siitä, mitä Herran Henki ilmiselvästi oli hänen kauttansa tuonut julki, olisi koko seurakunta ollut aivan erilaisessa tilassa. Julistuksessa ja opetuksessa ei milloinkaan ollut jotakin vikaa, vaan ihmiset olivat todellakin kuulleet Herran Sanaa. Mutta, mutta, kuinka kauan oli vielä toteutuva se, mikä toi sellaista tuskaa Johanneksen sydämelle: "He kuuntelevat sinun sanojasi, mutta he eivät tee niitten mukaan!"

Yksi seikka oli liian silmiinpistävä kaiken tämän keskellä voidaksensa tulla unohdetuksi tai ohitettavaksi vain olankohautuksella: Ei vielä milloinkaan ollut kukaan tullut Johanneksen luokse Raamattu kädessänsä osoittaaksensa tämän opettaneen tai julistaneen jotakin Sanan vastaista! Ei milloinkaan, ei edes kirjeessä häntä oltu ojennettu jostakin epäraamatullisesta opetuksesta. Mitään Jumalan Sanaan perustuvaa ei oltu nostettu häntä vastaan, hänen palvelustehtäväänsä vastaan. Kaikki oli ollut vain pahanpuhumista, josta hän oli kuullut joltakin toiselta ihmiseltä. Mutta kertaakaan ei kukaan ollut tullut hänen luoksensa raamatullista tietä, ojentaaksensa häntä ensin kahden kesken ja sitten, jos hän ei olisi kuunnellut, kahden todistajan kanssa.

Kautta aikojen kaikki häntä vastaan esitetty oli ensin kierrellyt uskovaisten joukossa juuri siten kuin Isabelin kauhukuva Hopeajärven kylällä. Koko seurakunta oli ollut valmis hautaamaan Peter-veljensä vaikka tämä oli parhaissa miehuuden voimissansa; kaikki vain huhupuheiden johdosta, joilla ei ollut päätä eikä häntää.

Nyt viimeksi oli Hartmut kutsunut koolle hautajaisseurueen, jonka tehtävänä oli lopultakin saattaa Johannes palvelustehtävineen haudan lepoon. Niin äänekästä hautajaissaattuetta ei vielä milloinkaan ollut astellut tämän murheen laakson pinnalla. Jos Johanneksella ei todellakaan ollut mitään palvelustehtävää, niin mistä sitten niin mahdoton poru ja melu ja vaiva? Eihän olematonta ollut tarve haudata tai osoittaa olemattomaksi! Miksi itse kunkin täytyi tätä asiaa vakuuttaa vuodesta toiseen ikään kuin ei siihen itsekään oikein olisi uskottu? Ihmiset ikään kuin huumasivat itseänsä tällä ajatuksella, ja mitä useammin se esitettiin, sitä uskottavammalta se tuntui.

"Katso, kuinka pieni tuli, ja kuinka suuren metsän se sytyttää! Myös kieli on tuli, on vääryyden maailma..." (Jaak.3: 5- 6). VÄÄRYYDEN MAAILMA! Todellakin, näkyvä seurakunta oli astunut vääryyden maailmaan, epätodelliseen maailmaan. Käytäntö puhui siitä niin voimakasta kieltä, ettei sitä voinut sokeinkaan kieltää, mutta kieltäjiä oli siitäkin huolimatta.

Miksi Johannes niin kauan aikaa oli haluttu haudata? Siksi, että hänet oli haluttu viedä mukaan tähän vääryyden maailmaan, mitä vastaan hän vuosikaudet oli taistellut. Kieli, tuo pieni mutta tuhoisa ihmisruumiin jäsen, oli sytyttänyt sellaisia paloja, joita ei kukaan inhimillinen olento ollut kykenevä sammuttamaan, saati sitten korjaamaan sen aiheuttamia tuhoja. Peterin "hautajaiset" osoittivat sen mitä karrikoiduimmalla tavalla.

Yhä uudelleen Johannes ei voinut olla ajattelematta sitä, kuinka suurella määrällä valhetta ja panettelua hänet oli maalattu kaikkina näinä vuosina, mutta milloinkaan ei todellakaan kukaan ollut tullut moittimaan häntä kasvoista kasvoihin. Kaikki häntä koskeva oli kiertänyt uskovaisten suissa kunnes sitten joku oli hänelle kertonut kuulemastansa. "...kieli on se meidän jäsenistämme, joka tahraa koko ruumiin, sytyttää tuleen elämän pyörän, itse syttyen helvetistä!" Miksi helvetti oli niin kiinnostunut kaikesta Johannekseen liittyvästä? Jos hänellä ei kerran ollut mitään palvelustehtävää, niin mistä moinen viha? Miksi nyt vieläkin, kun tämä oli mennyt syrjään ja vain silloin tällöin lähestyi kiertokirjein niitä, jotka vielä jotakin häneltä halusivat, miksi nyt vieläkin häntä tahdottiin arkkuun?

Oli ylipäätänsä Jumalan ihme sinänsä, merkki jokaiselle näkevälle, että hän tänä päivänä oli vielä järjissänsä ja hengissä. Sellaisin liekinheittimin oli häntä korvennettu, sellaiset käärmeet olivat häntä pistäneet, sellaisia juomia oli hänelle juotavaksi annettu, että vain Hyvän Jumalan ihme oli hänet pystyssä pitänyt. "Nämä merkit seuraavat niitä, jotka uskovat..." Johannesta olivat todellakin merkit seuranneet, vaikka sitä eivät monet nähneet. Jos ihmiset eivät tehneet kuulemansa mukaisesti, niin miten olisivat merkit voineet tulla esiin seurakunnassa sellaisella tavalla kuin odotettiin? Ihmiset saivat nyt aivan toisenlaisia merkkejä, kuin mihin oli varauduttu.

"Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen!" JOKA USKOO! JOKA USKOO! MERKIT SEURAAVAT NIITÄ, JOTKA USKOVAT! Kuinka olisivat nämä merkkiä etsivät ihmiset voineet sellaisen saada, jos he eivät todella uskoneet siihen, mitä Jumala tässä ajassa tekee? He pitäytyivät siihen, mitä menneisyydessä oli tapahtunut ja olivat kiitollisia siitä, mitä Jumala oli tulevaisuudessa luvannut tehdä, mutta kulkivat täydellisesti sen ohitse, mitä Jumala juuri nyt teki!

"Nostavat käsin käärmeitä..." Johannes oli koko elämänsä pannut likoon Jumalan Valtakunnan tähden, vaikka hänen vaelluksensa olikin ollut hyvin vajavaista ja puutteellista. Kysymyshän ei ollut jostakin sellaisesta, mitä hän itsessänsä olisi ollut, vaan siitä, mitä häneen oli laitettu häneltä kysymättä ja häntä kuulematta. Nyt häneltä vain toistamiseen kysyttiin: "Johannes, olenko Minä sinulle rakas?" Aivan niin kuin Pietarikin, oli Johannes tullut murheelliseksi siitä, että niin moneen kertaan häneltä tätä kysyttiin. Hän itsessänsä ei voinut rakastaa Herraansa, vaan ainoa mitä hänellä oli tarjottavana, oli se Rakkaus, jonka Herra itse oli häneen asettanut.

Suuri jumalanmies oli sanonut aikanaan, ettei meidän tule pelätä tallata käärmeitä noustessamme vuorta ylös. Aikanaan Johannes oli pelännyt käärmeitä ylitse kaiken muun, mutta nyt kaiken kokemansa jälkeen hän saattoi nähdä tallanneensa niin monen käärmeen pään murskaksi, ettei ollut mikään ihme jos vihollisen henget jatkuvasti pitivät häntä hyökkäystensä kohteena. Enää eivät käärmeet kiemurrelleet maassa, vaan hän todellakin oli aivan omine käsinensä joutunut nostamaan käärmeitä sieltä, minne ne seurakunnassa olivat ryömineet. Häntä oli pistetty, hän oli saanut kokea myrkyn tuskaa, mutta oli jäänyt siitä huolimatta henkiin, hengellisesti entistäkin vahvempana.

Ottakaa Minun ikeeni

"Huuda täyttä kurkkua, älä säästä, korota äänesi niin kuin pasuna, ilmoita minun kansalleni heidän rikoksensa ja Jaakobin huoneelle heidän syntinsä. Minua he muka etsivät joka päivä ja haluavat tietoa minun teistäni niin kuin kansa, joka tekee vanhurskautta eikä hylkää Jumalansa oikeutta... Katso, riidaksi te paastoatte, lyödäksenne jumalattomalla nyrkillä. Te ette nyt paastoa niin, että teidän äänenne kuultaisiin korkeudessa... Eikö tämä ole paasto, johon minä mielistyn: että avaatte vääryyden siteet, irroitatte ikeen nuorat, ja päästätte sorretut vapaiksi, että särjette kaikki ikeet? Eikö tämä: että taitat leipäsi isoavalle ja viet kurjat kulkijat huoneeseesi, kun näet alastoman, vaatetat hänet etkä kätkeydy siltä, joka on omaa lihaasi?" (Jes. 58).

Johannes ei saanut unta. Mielen täyttivät niin monet ajatukset sellaisella voimalla, että koko hänen ruumistansa särki. Milloinkaan aikaisemmin hän ei ollut tuntenut itseänsä niin voimattomaksi ruumiillisesti, ja vaikka hän viime aikoina oli saanut kokea olevansa erikoisella tavalla Herran puhuttelussa, ja Sana oli avautunut aivan ihmeellisesti, tunsi hän myöskin henkisesti olevansa aivan lopussa. Tällä hetkellä kaikkeen tuntui olevan suurimpana syynä ristiriita taivaallisen esikuvan ja todellisuuden välillä. Mitä enemmän Jumalan Henki hänelle avasi taivaallisen suunnitteluhuoneen piirustuksia, sitä ahdistavammalta tuntui seurakunnan tila. Miten ylipäätänsä oli mahdollista, että vihollinen sellaisella tavalla oli saanut otteen niin monesta uskovaisen nimeä kantavasta?

"Huuda täyttä kurkkua, älä säästä, korota äänesi niin kuin pasuna, ilmoita minun kansalleni heidän rikoksensa!" Hän oli tehnyt juuri siten, joskin suuren heikkouden vallassa. Mutta siitä huolimatta oli niin kuin Sana sanoi, oikeus kaukana seurakunnasta eikä vanhurskaus saanut sijaa. Odotettiin valoa, mutta oli pimeää, odotettiin aamunkoittoa, mutta vaellettiin synkeydessä (Jes. 59: 9). "Oikeus työnnetään takaperin, ja vanhurskaus seisoo kaukana, sillä totuus kompastelee torilla, suoruus ei voi sisälle tulla" (Jes. 59: 15).

Mihin oli todellakin kadonnut suoruus ja vilpittömyys ihmisistä? Nyt oli seurakunnalle julistettu jumalallinen totuus sellaisella kirkkaudella, mistä ei ollut vielä yksikään sukupolvi osallisena alkuseurakunnan jälkeen. Siitä huolimatta totuus kompasteli sellaisella tavalla, ettei sitä voinut käsittää. Joka päivä etsivät seurakuntalaiset Herraa ja halusivat yhä enemmän tietoa Hänen teistänsä, mutta kaikesta oli seurauksena vain riitaa ja toraa. Ja mikä käsittämättömintä, seurakunnan keskuudessa jumalaton nyrkki iski puoleen ja toiseen!

Mistä tämä kaikki johtui, sen tiesi yksin Herra. Uskonnollinen mieli paastosi, kuritti ruumistansa, mutta ei voidellut kasvojansa, ei salannut paastoansa. Päinvastoin, jokaisen tuli nähdä tämä hurskaus, oikeaoppisuus. Ihminen oli tehnyt nyt polkunsa entistäkin mutkaisemmiksi (Jes. 59: 8) ja rauhaa etsittiin sieltä, mistä sitä ei voinut löytää. Rauhaa ja jumalisuutta etsittiin omavalintaisesta jumalanpalveluksesta, hurskaasta vaelluksesta; haluttiin löytää täydellisyyden tila oikeaoppisuuden kautta, kuitenkaan käsittämättä Jumalan vanhurskautta.

Kaikesta tästä johtuen oikeaoppisuuden jumalaton nyrkki iski lähimmäistä, veljeä ja sisarta, jotka eivät olleet saavuttaneet samanlaista korkeata hengellisyyden tasoa. Itse kukin julistaja pyrki mahdollisimman lujin sitein kiinnittämään kuulijansa päämääriensä saavuttamiseen. Tuskin kukaan näistä julistajista käsitti, millaisia ikeitä he kiinnittivät vääryyden siteillä jumalanlasten niskaan. Eivät he käsittäneet, mitä Herra tarkoitti puhuessansa ikeestänsä, sillä tämän julistuksen aiheuttama kuorma painoi alas kantajansa. He kutsuivat ihmisiä tulemaan luoksensa, mutta ei ollut heillä sitä mieltä, joka Herralla Jeesuksella oli: "Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne!" (Matt. 11: 28- 29).

Mikä oli se ies, joka oli muutenkin raskautettujen painoksi asetettu? Se ei varmastikaan ollut se ies, josta Herramme puhui, "Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä." Johannes joutui ajattelemaan niitä vuosia, kun hän oli ollut todella painavien lastien alla. Vieraillessansa erilaisissa uskonyhteisöissä hän oli kokenut tietynlaista helpotusta, mutta toisaalta taas kukin ryhmä oli heti ollut lastaamassa jotakin uutta hänen yllensä. Itse asiassa jokaisella julistajalla oli ollut oma käsityksensä ristin kantamisesta ja Herran ikeestä, niin että jälkeenpäin ajatellen ei voinut olla miettimättä sitä, että juuri kukaan näistä julistajista ei kantanut mitään siitä, mistä puhui.

Mutta sitten oli Johannes päässyt kosketuksiin julistuksen kanssa, joka erosi täydellisesti kaikesta entisestä. Hän ei voinut kaikkien takanansa olevien uskonvuosien jälkeen olla näkemättä tässä palvelustehtävässä kaikkea sitä, mikä lähes täydellisesti puuttui suurimmalta osalta julistajia. Nyt ei kerättykään rahaa, nyt ei etsitty kunniaa ja mainetta ihmisten edessä.

Tästä miehestä puhuttiin tavattomasti pahaa, vaikka Jumala aivan ilmeisesti käytti häntä aivan erikoisella tavalla. Lukiessansa hänen ensimmäisiä saarnojansa Johannes oli kuin jumalallisen virran vietävänä. Mitä enemmän hän luki, sitä käsittämättömämmältä tuntui kaikki se vastustus, mikä tätä julistusta vastaan kohdistettiin. Mutta toisaalta se oli ymmärrettävää, sillä aina oli ollut seurakunnan keskuudessa ihmisiä, jotka näennäisestä hurskaudestansa huolimatta vain olivat esteenä todelliselle Herran työlle. Niinpä eri seurakunnissa kiertelivät asian omaksensa ottaneet julistajat, jotka varoittivat tästä "harhaopista". Itse alkuperäinen julistus ei mitenkään voinut olla harhaoppia, sillä se perustui täydellisesti Jumalan Sanaan, mutta käytännössä lukemattomat ihmiset olivat tehneet jumalattomuudessansa sen pohjalta mitä erilaisimpia harhaoppeja. Niinpä nuo varoitukset eivät sinänsä olleet täysin perusteettomia, mutta nyt ne kohdistuivat väärään kohteeseen. William Marrion Branhamilla ei todellisuudessa ollut mitään tekemistä sen kanssa, mitä nämä ihmiset häneen vedoten opettivat ja veivät eteenpäin!

Jumala lähetti nöyrän palvelijansa johtamaan todellisen jumalankansan takaisin Raamattuun, takaisin apostolien ja profeettojen uskoon, jotta se voisi päästä samaan tilaan jossa alkuseurakuntakin oli. Mutta nyt väärämieliset ihmiset olivat ottaneet johtavan aseman vääryydellä, vedoten Jumalan lähettämään profeettaan, niin että vastoin kaikkea profeetan julistusta sidottiin vapautta kaipaavien sielujen selkään entistäkin julmempia ja raskaampia ikeitä.

Kuka kykenisi avaamaan nämä vääryyden siteet, irrottamaan ikeen nuorat? Kuka kykenisi vapauttamaan sorretut ja sidotut? Jos keskiajalla Jumalan Sana oli määrättyjen harvojen yksinoikeutta, niin tässä ajassa sitäkin suuremmalla vääryydellä yksi julistaja toisensa perään nousi esiin ja vaati kuuliaisuutta julistamillensa asioille. Jumalan lähettämän miehen saarnoissa olisi kätkettynä kaikki tarpeellinen, mutta aivan selvästi voitiin nyt havaita, ettei sen löytämiseen riittänyt kuin vain näiden julistajien valaisu ja ymmärrys. Mutta kenellä oli rohkeutta huutaa suureen ääneen kaiken tämän vääryyden keskellä: "Ja siellä on oleva valtatie, ja sen nimi on 'pyhä tie': sitä ei kulje saastainen; se on heitä itseänsä varten. Joka sitä tietä kulkee, ei eksy - eivät hullutkaan! ...Niin Herran vapahdetut palajavat ja tulevat Siioniin riemuiten, päänsä päällä iankaikkinen ilo. Riemu ja ilo saavuttavat heidät, mutta murhe ja huokaus pakenevat!" (Jes. 35: 8- 19).

Nyt julistetun kautta oli kärsiville tullut yhä enemmän murhetta ja he huokasivat raskautettuina. Mutta miksi ei kukaan julistanut heille, että jos sillä tiellä ei eksy hullukaan, niin ei voinut todellakaan olla kysymys jostakin sellaisesta, mitä nämä jumalanvaltakunnan "portinvartijat" esittivät asettuessansa oven eteen ja antaessansa ymmärtää ainoastaan heidän olevan kykeneviä avaamaan ovet. Yhä vielä täyttivät Herramme sanat Johanneksen mielen kiitollisuudella ja ilolla, ja näitä sanoja hän halusi kuuluttaa kaikille niille, jotka oli peloteltu väärään alamaisuuteen näiden itsekkäiden julistajien opetuksella: "Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet salannut nämä viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut ne lapsenmielisille. Niin Isä, sillä näin on sinulle hyväksi näkynyt" (Matt. 11: 25- 26)

Johannes ei voinut olla ajattelematta Haraldia, jonka järjenjuoksu ei olisi millään riittänyt käsittämään kaikkia näiden erikoisoppien julistajien opinkiemuroita. Jo tämän perusteella hän olisi auttamattomasti jäänyt ulkopuolelle sen joukon, joka kerran, hyvinkin pian, tultaisiin tempaisemaan yläilmoihin. Haraldia ei voinut pitää hulluna, mutta hän oli vähäjärkinen, huomattavasti jotakin enemmän kuin varsinainen hullu. Siispä hänellä täytyi olla vieläkin paremmat mahdollisuudet olla osallinen Herran tiestä tässä ajassa!

Useamman kerran olivat erikoisoppien opettajat istuttaneet Haraldin eteensä ja olivat yrittäneet selittää hänelle niin ihmeellisiä ja erikoisia asioita, että Haraldille oli tullut tuskanhiki otsalle hänen yrittäessänsä seurata opetusta, joka olisi tervejärkisenkin saanut huokaamaan. Hetken oli Harald tuskastellut tämän käsittämättömän edessä ja luovuttanut päätänsä keinautellen: "Harald tyhmä, Harald hullu, Harald ei ymmärrä mitään! Mutta Jeesus rakastaa Haraldia, Jeesus pelastanut Haraldin. Jeesus noutaa Haraldin kotiin, sillä Harald rakastaa Jeesusta." Päätänsä puistellen olivat suuret saarnamiehet lähteneet ulos paheksuvasti tuhisten. Mutta Herra näki kaiken ja tiesi tämän yksinkertaisista yksinkertaisimman veljen sydämen. Hän todellisella lapsenmielellä uskoi Herraansa, ja sen osoittivat ajoittaiset suoranaiset ilmestykset, mitkä tulivat tämän halveksitun osaksi taivaallisena lahjana. Hänellä oli yhteys Herraan, ja se oli pääasia.

Harald olisi oleva osallinen ylöstempaamiseen, siitä Johannes oli varma, mutta juuri tämänkaltaiset ihmiset osoittivat kaiken sen mielettömyyden, mitä väärämieliset julistajat väkisin yrittivät tuoda seurakuntiin. Jos todellisen uskovaisuuden perusta olisi ollut heidän mukaisensa, ei Haraldilla olisi ollut pienintäkään mahdollisuutta. Samoin ei olisi ollut pienintäkään mahdollisuutta niillä vanhuksilla, joita seurakunnassa oli useampiakin. He olivat rakastaneet Herraa vuosikausia, mutta nyt aika teki työtänsä ja oli päivästä toiseen vaikeampi käsittää ennen niin selviä asioita. Olisiko nyt tie Herran luokse suljettu sen johdosta?

Viisaat ja ymmärtäväiset rakentelivat käsittämättömiä oppirakennelmiansa ja saivat aikaan yhä suurempaa sekaannusta. Todelliset uskovaiset eivät menneet kaikkeen tähän mukaan, mutta tulivat kaiken vaikutuksesta ikään kuin lamaannutetuiksi ja ulos suljetuiksi. Suuret ja voimakkaat vihollisen henget saivat arkailemaan, epäilemään.

Johannes tunsi olevansa voimaton kaiken tämän keskellä. Hän oli vuosikaudet yrittänyt pitää tarjolla puhdasta Jumalan Sanaa ja korostaa tervettä ja jumalisuuden mukaista oppia, mutta hänen sanansa ja kirjoituksensa olivat kaikuneet kuuroille korville ja sokeille silmille monien kohdalla. Vaikka hän oli perustanut kaiken esiintuomansa kahden tai kolmen sanankohdan yhteneväiseen todistukseen, joskus jopa kymmeniin samasta aiheesta puhuviin kohtiin, oli kaikki torjuttu sellaisella tavalla, että ajoittain kylmät väreet kulkivat Johanneksen selkäpiitä pitkin. Kuinka kauan olisi Jumalan armo katseleva kaikkea tätä?

Ulkonaisesti Johannes oli hyljätty ja työnnetty näiden uskovaisten piirien ulkopuolelle, mutta sisimmässänsä tämä alkoi päivä päivältä tuntea itsensä Herran johtavan häntä kaiken ulkopuolelle ja irrottautumaan kaikesta tästä sekaannuksesta. Tuli ei varmastikaan ollut lankeamassa taivaasta tai maa avautumassa väärien opettajien ja Jumalan Sanan vastustajien alla, mutta jokin Johanneksen sisimmässä sanoi: "Erottaudu tästä joukosta!" Vaikka tämän kiusatun saarnamiehen sisimmässä kuohui lähes kestämätön jumalallinen kiivaus kaikkea suorastaan järjetöntä fanaattisuutta ja ilmeistä jumalanpilkkaa kohtaan, huusi siitä huolimatta jokin hänen sisimmässänsä anteeksiantamusta ja Jumalan armoa näille seurakuntayhteyttä särkeville harhaoppisille. Ehkä vielä oli heidänkin kohdallansa aikaa asioiden korjaamiseen, vaikka ilmestyskirjan tuomiot lepäsivätkin heidän yllänsä Sanaan lisäämisen ja siitä poisottamisen johdosta.

Nyt ei ollut enää aikaa turhanpäiväisille asioille ja kevytmieliselle suhtautumiselle. Vuosikausien ponnistelut harhaan menneiden ohjaamiseksi takaisin Kristus-tielle tuntuivat nyt tuhlatulta ajalta; ainoastaan iankaikkisuus olisi paljastava lopputuloksen ja kaikki oli pakko jättää Jumalan haltuun.

Johannes oli tehnyt lujan päätöksen. Hän ei olisi enää kuunteleva kenenkään ihmisen ajatuksia tai selityksiä, vaan hän olisi koko sydämestänsä seuraava Herraa Jeesusta siinä valossa, mikä oli tullut hänen osaksensa. Ihmisiin ei voinut luottaa, ei edes omaan itseen, nyt oli tullut aika luottaa Herraan ja Hänen Henkensä voimaan!

Totuuden pylväs ja perustus

"Kelpo vaimon kuka löytää? Sellaisen arvo on helmiä paljon kalliimpi. Hänen miehensä sydän häneen luottaa, eikä siltä mieheltä riistaa puutu. Hän tekee miehellensä hyvää, ei pahaa, kaikkina elinpäivinänsä" (Snl. 31: 10- 12).

Oton seurakunnan saarnaajan vaimo Ilse oli menettänyt kaiken malttinsa sinä keväänä koko perheen ollessa retkellä lähiseudun vuolaana virtaavan joen rannalla. Niin kuin edellä on kerrottu, viskeli hän kaikki retkivarusteet kosken kuohuihin, ja kun hänen miehensä oli yrittänyt estää häntä heittämästä veteen myöskin todella kalliita retkituoleja, oli Ilse tyrkännyt miehensä virtaan sellaisella voimalla, mitä ei olisi odottanut hennosta naisesta lähtevän. Oli ikään kuin näkymätön voima olisi suonut apunsa tähän julmaan tekoon, jonka seuraukset eivät tulleet olemaan aivan vähäiset. Miehen pärskiessä vettä suustansa ja nenästänsä, oli Ilse vetäissyt vihkisormuksen sormestansa ja paiskannut sen miehensä Reinholdin päähän.

Kaikesta tästä ei olisi kukaan tiennyt tarkemmin, ellei Ilse olisi ahdistuksessansa kaikkea kertonut Erikalle. Saarnaajan uittaminen vaimon taholta oli jotakin niin ennenkuulumatonta, ettei kukaan saanut tietää siitä mitään. Lapsia vannotettiin vaikenemaan pitkän kotiarestin uhalla ja viikkorahat poistettaisiin ainakin vuodeksi, jos he sanallakaan hiiskuisivat tästä kaikesta jollekin ulkopuoliselle.

Niin kuin aina uskovaisen elämässä, oli kuitenkin tälläkin kertaa Eräs, joka näki kaiken. Lieneekö Hänen johdatustansa ollut se, että toinenkin perhe samalta kylältä oli retkeilemässä joen mutkan takana. Lapsien ahmiessa eväitä olivat vanhemmat nousseet huovaltansa mennäksensä pensaiden takaa katsomaan, mikä ihmeellinen mekkala toisella rannalla oli käynnissä, sillä virran kuohuissa keikkui yhtä sun toista sinne kuulumatonta, ja korviin kantautui kimakka naisen ääni, josta ei yksittäisiä sanoja pystynyt erottamaan. Hahmot olivat tutun näköisiä ja miehen koskeen syöksymistä säestävä avunhuuto "Ilse, mitä sinä oikein teet!" vahvisti epäilykset todeksi. Kyllä, tässä nautti kevään aurinkoisen päivän säteistä kylän vapaan seurakunnan perhe, joskin vain mies näytti olevan kiinnostunut uimisesta.

Tämä tarkkaileva perhe ei ollut uskovaisia, mutta siitä huolimatta tämä tultaisiin kertomaan kaikille tutuille ja tuttujen tutuille! Läpimärkä saarnaaja oli mennä virran mukana, mutta sai ennen seuraavaa voimakkaampaa koskea kiinni turvakaiteesta joen mutkassa. Tämä joki oli niin vuolas, että sen rantoja oli pitkältä matkalta vahvistettu betonireunoilla, ja koska niistä oli mahdoton saada otetta, oli tietyin välimatkoin betoniin kiinnitetty kaiteita, joihin veden varaan joutunut saattoi tarttua.

Reinhold oli vuodesta toiseen useamman kerran vuodessa kokouksissa ylistänyt avioliittonsa onnellisuutta ja oli nostattanut vaimonsa seisomaan jotta jokainen voisi osoittaa tälle suosiotansa. Jos heillä olisi riitoja, olisivat ne aina hänen, saarnaajan, syytä, sillä niin suloinen ja hyvä vaimo oli tämä Ilse, josta jokaisen seurakunnan vaimojen tulisi ottaa mallia!

Viime aikoina Reinhold oli kuitenkin alkanut tuntea omantunnon pistoksia, sillä hän oli selvästikin syyllistynyt ylisanoihin ja jonkin sellaisen kehumiseen, mikä ei ollutkaan totta. Mitä jos kaikki naiset ottaisivatkin mallia siitä Ilsestä, joka kotona hallitsi rautaisella otteella koko perheen elämää?

Reinhold oli vuosien aikana käynyt useita keskusteluja veljien kanssa avioliittoasioista, vaikka niistä ei julkisesti keskusteltukaan. Monena iltana oltiin veliporukalla istuttu Oton puutarhassa ja puhuttu yhteisistä ongelmista. Kummallista kyllä, lähes jokaisen veljen kertomukset olivat siltä osin kuin totuutta rohjettiin tuoda esiin, lähes samankaltaiset. Ei ollut harvoin niin, että yksi ja toinen totesi kuulemansa olevan aivan kuin omasta elämästänsä. Paljastui se, että vaimoilla oli hyvin suuressa määrin samanlaisia piirteitä, samanlaisia suhtautumistapoja, jotka ikävä kyllä raskauttivat useimpien veljien avioelämää.

Reinholdilla ei kuitenkaan ollut milloinkaan rohkeutta julkistaa ajatuksiansa puhujanlavalta, ja niinpä hän sai tuntea kalvavaa tuskaansa ilman minkäänlaista helpotusta. Juuri ennen nukkumaan menoa hän oli lukenut Sananlaskuista veljensä Daavidin ajatuksia naisista. Ilsen kurkkiessa tämän olan ylitse oli hänen ollut pakko nopeasti siirtyä psalmien puolelle, sillä hänen oli selvästi annettu tietää, ettei ollut soveliasta hänen lukea niitä kohtia, jotka puhuivat naisista. Kaiken sen aika oli jo kauan ollut ohitse, ja oli suorastaan lain vastaista lukea jotakin sellaista kuin: "Minä ryhdyin sydämessäni oppimaan, miettimään ja etsimään viisautta ja tutkistelun tuloksia, tullakseni tuntemaan jumalattomuuden typeryydeksi ja tyhmyyden mielettömyydeksi. Ja minä löysin sen, mikä on kuolemaa katkerampi: naisen, joka on verkko, jonka sydän on paula ja jonka kädet ovat kahleet. Se, joka on otollinen Jumalan edessä, pelastuu hänestä, mutta synnintekijä häneen takertuu. Katso, tämän minä olen löytänyt, sanoi saarnaaja, pyrkiessäni asia asialta löytämään tutkistelun tulosta; mitä sieluni on yhäti etsinyt, mutta mitä en ole löytänyt, on tämä: olen löytänyt tuhannesta yhden miehen, mutta koko siitä luvusta en ole löytänyt yhtäkään naista. Katso, tämän ainoastaan olen löytänyt: että Jumala on tehnyt ihmiset suoriksi, mutta itse he etsivät monia mutkia" (Saar. 7: 26- 30).

Reinholdin seurakunnassa oli muutama aviopari, joilla ilmeisestikin meni hyvin, niin hyvin, että saarnaajan sydäntä oikein vihlaisi sitä ajatellessa. Myöskin lähikyliltä vieraili silloin tällöin kokouksissa aviopareja, joiden kasvoilta loisti sellainen rauha ja keskinäinen rakkaus, ettei sitä voinut olla huomaamatta. Jos kaikki olisivatkin olleet sellaisia kuin hän ja Ilse, ei mitään vertailun kohdetta olisi ollutkaan, mutta nyt jonkin todellisen näkeminen sai sydänalan kuristumaan kasaan.

Niissä pitkissä veljien keskeisissä ajatuksenvaihtoilloissa, mihin Johanneskin oli osallistunut, oli pyritty Daavidin tavoin löytämään tutkistelun kautta jonkinlaista selitystä itse kunkin vaikeuksille. Mitä syntiä itse kukin oli tehnyt, että siitä oli ollut seurauksena sellaiset vaikeudet kotona? Eivätkö he olleetkaan otollisia Jumalan edessä, kun olivat joutuneet kohtaamaan sellaisia vaikeuksia, joista ei näyttänyt olevan minkäänlaista ulospääsyä?

Otto vilkuili silloin tällöin talolle päin, ettei vain ollut Erika huomaamatta tullut kotiin ennen aikojaan sisarensa luota. Hartmut oli julkistanut kaikki hänen vaikeutensa, joten hänellä ei ollut itse asiassa juuri mitään menetettävää. Erikan viha oli laantunut sen verran ainakin, että Otto oli puoliväkisin viety omaan vuoteeseensa rakkaan vaimonsa viereen, sillä Erika oli normaali nainen, joka kaipasi miehensä läheisyyttä kaksiviikkoisen selibaatin jälkeen. Mutta mikään ei tuntunut siitä huolimatta olevan ennallaan, sillä loukatun vaimon tunteet hyppelehtivät tavattomasta mielihyvän tunteesta äkilliseen ja pohjattomaan itsesääliin, joka pakotti Oton kerran toisensa jälkeen käymään lävitse Hartmutin luoman helvetin.

Tässä olikin se ehkä raskain piirre seurakunnan vaimoissa. He eivät tuntuneet sen paremmin Jumalan avulla kuin omassa voimassaankaan olemaan kykeneviä antamaan todella anteeksi ja unohtamaan. Monien itkettyjen öiden ja tuskaisten hetkien jälkeen samat asiat palasivat yhä uudelleen ja uudelleen esiin ikään kuin ne vain olisi peitetty kauniilla pöytäliinalla, jonka mielialojen vaihteluiden tuulenpuuskat puhalsivat lattialle, niin että jälleen kerran puitiin samaa roskakasaa, jossa ei ollut jäljellä yhtäkään puitavaksi kelpaavaa jyvästä. Otto oli sielunsa syvintäkin sopukkaa myöten kyllästynyt tähän olemattoman puimiseen. Samoin Reinhold, vaikka olikin voimaton tunnustamaan elämänsä todellisuutta.

Mistä Ilse sitten oli menettänyt malttinsa kevätretkellä, jota niin kauan oli hartaasti odotettu? Kaupungista saakka oli käyty etsimässä parhaat mahdolliset retkituolit ja keittimet, jotka nyt makasivat jossakin kivenkolossa kosken kuohuissa.

Ilse oli miehensä vastustelusta huolimatta aina penkomassa jotakin tämän työhuoneessa. Reinhold oli vuosien kokemuksen valossa tullut näkemään sen, että Ilsen kanssa jaettu suru oli kaksin- tai kymmenkertainen suru. Seurakuntalaiset vuodattivat hänen yllensä tavattoman määrän murhetta ja painetta, ja Ilse vaatimalla vaati miestänsä kertomaan kaikesta hänelle. Jo rippisalaisuus esti saarnaajaa avaamasta sydäntänsä liiaksi, mutta hän oli vain ihminen, vajavainen kuten kaikki muutkin, ja kun hänen oma Delilansa päivästä toiseen ahdisti häntä kertomaan asioitansa, ei hän lopulta malttanut olla keventämättä kuormaansa, jonka toiset olivat hänen yllensä kaataneet. Simsonin tavoin hän joutui kokemaan voimansa pakenevan hänestä, sillä Ilse piti kuulemansa sisällänsä päivän pari, joskus viikkojakin, mutta sitten kaatoi ne kymmenkertaisena muutenkin raskautetun miehensä ylle. Naisena hän ei ollut kykenevä asettamaan kuulemaansa oikealle paikallensa, ja niinpä mielikuvitus loi kuuleman perusteella kaikenlaisia mörköjä makuuhuoneen seinälle.

Reinhold oli joutunut tietynlaisen paineen alle sisarten taholta, jotka joutuivat kokemaan ainakin omasta mielestänsä kovia kotonansa. Muutamat kokouksissa käyneet, mutta seurakuntaan liittymättömät naisihmiset olivat ottaneet avioeron, ja ainakin Ilse oli kokevinaan, että nämä suhtautuivat liian ystävällisesti hänen mieheensä. Hän ei voinut sietää sitä jos nämä soittivat Reinholdille. Hänen miehensä kylläkin oli aina käyttäytynyt korrektisti eikä missään suhteessa ollut edes silmillänsä harjoittanut jotakin sopimatonta. Mutta Ilse oli sanoinkuvaamattoman mustasukkainen, ja koska seurakunnan saarnaajan vaimona ei voinut osoittaa mitään tunteitansa kokouksissa kävijöitä kohtaan, joutui Reinhold kokemaan kaiken Ilsen sisäisen tuskan nahoissansa.

Retkeä edeltävänä päivänä Ilse oli ottanut miehensä työhuoneen avaimen, jonka tämä luuli piilottaneensa sellaiseen paikkaan mistä kukaan ei sitä löytäisi, ja meni jälleen kerran tutkailemaan tätä salaista pyhättöä. Istuuduttuaan lukemaan pöydälle jäänyttä kirjettä hän huomasi kirjoitusalustan alla olevan jotakin. Nostettuaan sitä hän löysi sieltä erään ennestään tuntemattoman sisaren valokuvan. Tämä oli jotakin tavatonta! Miksi ei hänen miehensä ollut näyttänyt sitä hänelle? Oliko tässä nyt jokin salainen suhde?

Ilse ei tajunnut ollenkaan mitä teki, sillä tunkeutuessaan miehensä palvelustehtävän alueelle tällaisella tavalla, hän astui ulos siitä armon ilmapiiristä, mikä suojaa naista Jumalan Sanan rajojen sisällä. Eevan tavoin hän etsi tietoa jostakin sellaisesta, mikä ei hänelle lainkaan kuulunut ja mitä hän ei ollut kykenevä kantamaan. Hän ei tajunnut myöskään sitä, minkä vääryyden hän teki vaatiessaan miestänsä kertomaan asioista, jotka olivat rippisalaisuuksia. Hän ei käsittänyt syövänsä hyvän ja pahan tiedon puusta käärmeen houkuttelemana.

Johannes oli vuosien varrella saanut useammaltakin ihmiseltä valokuvia, joita hän ei ollut esitellyt kenellekään. Nyt Reinhold oli saanut jälleen yhden kuvan, jonka lähettämisessä kyseinen henkilö ei ollut nähnyt mitään väärää. Tietoisena vaimonsa mustasukkaisuudesta hän oli halunnut vain ohittaa koko asian työntämällä kuvan piiloon. Hänen mieleensä ei ollut tullut mitään sopimatonta kuvan johdosta, sillä hän oli naimisissa Ilsen kanssa. Ilse oli työntänyt kuvan takaisin paikallensa, ja oli hillinnyt itsensä kosken rannalle asti. Mutta mustasukkaisuuden paholainen, joka ei missään suhteessa ole uskovaisen kohdalla merkityksetön, alkoi tehdä työtään tämän "kahdennenkymmenen vuosisadan Eevan" sisimmässä. Mies salasi häneltä jotakin!

Eivät minkäänlaiset miehen vakuuttelut saaneet Ilsen suoranaista raivoksi yltynyttä tunnekuohua asettumaan. Ilse ei yksinkertaisesti halunnut uskoa miehensä vilpittömyyteen, ja tämä oli juuri se, mihin sielunvihollinen pyrkikin. Koska ei ollut luottamusta, uskoa elämäntoveriin, sai saatana vallan uskovaisessa sisaressa, ja uskoen omassa sisimmässänsä punoutuneeseen valheeseen hän hylkäsi totuuden ja antautui vihollisen valtaan.

Reinholdia piestiin aiheetta, ilman minkäänlaista hänen omaa osuuttaan asiaan. Vyyhteen sotkettiin nyt myöskin kaikki muut epäilykset ja vaimon mielestä selvittämättömät asiat. Kiihko meni niin pitkälle, että retkeltä palattiin ilman vaimon vihkisormusta.

"Kelpo vaimon kuka löytää?... Hänen miehensä sydän häneen luottaa... Hän tekee miehellensä hyvää, ei pahaa, kaikkina elinpäivinänsä." Miksi nyt niin monen seurakuntalaisen vaimot näyttivät tekevän miehillensä ainoastaan pahaa? Miksi eivät miehet voineet luottaa koko sydämestänsä vaimoihinsa? Koska vaimot eivät luottaneet miehiinsä!

"Suunsa hän avaa viisauden sanoihin, hänen kielellään on lempeä opetus" (Snl. 31: 26). Ilse ei täyttänyt kosken rannalla tätä sanankohtaa, ja niinpä hänen kimakka äänensä kantautui toisella rannalla olevan perheen korviin. Jo seuraavana päivänä tapahtuma oli julkinen salaisuus kylän asukkaiden keskuudessa, sillä tapahtuman todistajina olivat olleet kylän torilla vihanneksia myyvät mies ja vaimo.

Tähän asti ei oltu nähty mitään pahaa siinä, jos uskovaiset vaimot silloin tällöin huusivat tai suorastaan karjuivat miehillensä. Oliko tämäkin yksi ajan merkeistä, ja kuva ulkonaisen seurakunnan suhteesta Herraansa? Johannes ei ollut milloinkaan voinut käsittää sitä, että naisten huutamiselle vain hymyiltiin ja sitä pidettiin harmittomana. Tässä oli yksi asia, jossa sielujenvihollinen perkele oli päästetty vapaasti tekemään tuhoaan seurakunnan keskuudessa, ja tuho oli niin ilmeinen, että täytyi olla täysin sokea, jos sitä ei nähnyt.

Ei ollut se Johannes tai Reinhold tai Otto tai kukaan muukaan inhimillinen olento, joka olisi asian keksinyt ja tehnyt siitä opin. Itse Kaikkivaltias Jumala, ihmisen Luoja ja Savenvalaja, oli jo Pyhien Kirjoitusten alussa sanonut: "Ei ole ihmisen (miehen) hyvä olla yksinänsä, minä teen hänelle avun, joka on hänelle sopiva" (1. Moos. 2:18). Sama Jumala sanoi myöskin: "...mutta mieheesi on sinun halusi oleva, ja hän on sinua vallitseva." (3: 16).

Jumala Itse odotti naisen olevan alamainen miehellensä, mutta tästä alamaisuudesta oli tehty jotakin sellaista, miksi sitä ei ollenkaan oltu tarkoitettu. Uuden Testamentin todistus aiheesta on niin täydellinen, että voitaisiin jopa kysyä, että kuinka määrätyt ihmiset voivat kutsua itseänsä Herraan Jeesukseen Kristukseen uskovaisiksi, kun sellaisella paatumuksella kieltävät selvän Jumalan Sanan todistuksen. Nainen oli mennyt pois siltä paikalta, minne Jumala hänet oli tarkoittanut. Osaltaan miehet olivat siihen syyllisiä, mutta suurimpana syntipukkina voitiin pitää katolisen kirkon opetusta, joka omana äärilaitanaan oli sotkenut selvän jumalallisen kuvan.

Niin Erika kuin Ilse olivat omien mielikuviensa pohjalta kadottaneet luottamuksensa miehiinsä, jotka eivät milloinkaan olleet uskottomia heille. Aivan niin kuin vihollinen oli lähestynyt kuiskuttelujensa kanssa Eevaa silloin kuin tämän mies ei ollut läsnä, aivan samoin olivat nämä naiset olleet avoimia itsensä käärmeen myrkylle siitä ensimmäisestä hetkestä lähtien, kun olivat alkaneet epäillä miehiänsä ja heidän uskottavuuttansa.

Erika pelkäsi pohjattomasti todellista uskoutumista miehellensä, koska ei luottanut tähän. Mitkä sitten olivat syyt tähän luottamuksen puutteeseen, se oli hämmästyttänyt Erikaa tavattomasti, sillä niin usein oli Otto pannut hänet miettimään elämäänsä ja asenteitansa, että hän oli mennyt hämilleen. "Kerro minulle nyt kaikki se, mitä sinulla todella on minua vastaan, ja mitä minä olen tehnyt sinulle todellista pahaa, mikä oikeuttaa sinun käytöksesi minua kohtaan." Erika oli miettinyt ja miettinyt, ja oli itsekin joutunut toteamaan, ettei muistaisi mitään todellista syytä. Hän oli pitänyt Ottoa syyllisenä kautta vuosien kaikkiin heidän vastoinkäymisiinsä, mutta tiukan paikan tullen ei hän pystynyt tuomaan esiin mitään konkreettista. Yhtäkään todellisuuteen perustuvaa tapausta ei tullut mieleen, mutta siitä huolimatta hän joutui toteamaan sisimmässänsä olevan epäluottamuksen miestänsä kohtaan, joka niin monta kertaa oli suhtautunut häneen väärällä tavalla ja oli aiheuttanut niin paljon tuskaa.

Kerran toisensa jälkeen Otto selitti, miten asia todella oli tapahtunut, ja kuinka Erika itse oli asian provosoinut esiin. Erika oli tehnyt itse ensin jotakin, mikä oli saanut Oton suunniltaan. Eikö Erika muistanut, kuinka valheellinen hän oli ollut vanhempiensa vierailujen aikana? Muutoin hän ei milloinkaan auttanut miestänsä, mutta nyt hän vanhemmillensa valehteli auttavansa jatkuvasti Ottoa. Eikö tämä ollut suorastaan saatanallista? Erika purskahti itkuun, eikä puhunut asiasta enää mitään.

Tässä juuri oli se, mikä tuhosi luottamusta ja perustuksia Jumalan seurakunnassa. Erika ei ollut ainoa tällainen, vaan miehet olivat sallineet vaimojensa vuodesta toiseen, heikompina astioina, antaa luonteidensa jyllätä. "Minä ja minun sukuni olemme tällaisia, ja sillä selvä!", oli Erika huutanut miehellensä vuodesta toiseen. Mutta minne oli joutunut Jumalan Sana, joka sanoi: "...vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä..." (Room. 12: 2). Samoin kirjoittaa Paavali Efesolaisille: "Mutta näin te ette ole oppineet Kristusta tuntemaan, jos muutoin olette hänestä kuulleet ja hänessä opetusta saaneet, niin kuin totuus on Jeesuksessa: ETTÄ TEIDÄN TULEE PANNA POIS VANHA IHMISENNE, jonka mukaan te ennen vaelsitte ja joka turmelee itsensä petollisia himoja seuraten, JA UUDISTUA MIELENNE HENGELTÄ, JA PUKEA PÄÄLLENNE UUSI IHMINEN, JOKA JUMALAN MUKAAN ON LUOTU TOTUUDEN VANHURSKAUTEEN JA PYHYYTEEN." (Ef. 4: 20- 24).

Millainen itse kukin oli ennen uskoon tuloaan tai millaisia sukulaiset olivat, mitä tekemistä sillä oli todellisen uskon kanssa? "Mutta Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, PITKÄMIELISYYS, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, SÄVYISYYS, ITSENSÄHILLITSEMINEN" (Gal. 5: 22). Missä olivat nämä Hengen hedelmät tämän ajan seurakunnan keskuudessa? Eivätkö paremminkin lihan teot olleet ilmeisiä tämän viimeisen ajan seurakunnan keskuudessa: "...vihamielisyys ...riita ...kateellisuus ...vihat ...kateus ja muut senkaltaiset." (Gal. 5: 19- 20).

Ilse kävi miehensä kanssa ostamassa uuden vihkisormuksen heti seuraavana päivänä. Kadulla kulkiessansa ja nimenomaan torilla käydessänsä he ihmettelivät heitä seuraavia katseita ja ilkikurisia ilmeitä. Jo illalla lapset koulusta tullessaan kertoivat siitä, kuinka koulussa jokainen tiesi isän uimaretkestä ja jopa padolle asti kulkeutuneista retkitavaroista.

Ilsen sydäntä kuristi ja kasvot kadottivat värinsä. Lapsien vakuuttelua täytyi uskoa; he eivät olleet puhuneet mitään, vaan Heidin ja Wernerin perhe oli nähnyt ja kuullut kaiken. Seuraavina öinä ei saarnaajan perheessä nukuttu lainkaan, ja Ilse hoippui väsymyksestä ja sisäisestä ahdistuksesta puutarhan ja keittiön väliä. Hän ei yksinkertaisesti kehdannut mennä kadulle saati sitten kauppoihin. Lapset saivat koulusta tullessansa hoitaa ostokset.

Reinhold koki elämänsä kovimpia päiviä, sillä Ilse syytti tätä kaikesta tästä kärsimyksestä. Reinhold yritti parhaansa mukaan selittää syyttömyyttänsä, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Kahden päivän kuluttua olisi seurakunnan kokous. Kuinka hän voisi astua puhujanlavalle kaiken tämän jälkeen? Ilse tunsi tavatonta häpeää, ja kyyneleet valuivat silmistä yötä päivää. Hän katui, katui sydänjuuriaan myöten. Hän huusi Jumalan puoleen ja pyysi tämän apua ahdistukseensa. Mikä olisi keino selvitä tästä häpeästä, joka kosketti koko seurakuntaa?

Lapset söivät mitä kaapista löysivät, mutta Reinholdia alkoi suututtaa se, ettei vaimo tehnyt edes ruokaa, vaikka lapset kaiken tarpeellisen kantoivat selkä vääränä kaupasta. "Tee nyt edes ruokaa, sillä olen kyllästynyt voileipiin!" Ilse oli siinä tilassa, ettei tätä olisi pitänyt sanoa. "Jeesus, Jeesus, auta minua, kun minulla on tuollainen mies!" hän huusi kovalla äänellä. Reinholdia kauhistutti tällainen rukous ja hän alkoi pelätä vaimonsa puolesta. Ilse oli niin väärässä kuin joku voi olla, mutta siitä huolimatta jopa huusi Jeesusta auttamaan häntä miestänsä vastaan!

Sunnuntaiaamuna Reinhold heräsi vaimonsa ankaraan syleilyyn jo kello kuudelta. Ilse tunkeutui saman peiton alle ja pari koki yhden elämänsä huumaavimmista hetkistä. Mistä moinen mielenmuutos, mistä tällainen innostus? Ilse oli valvonut melkein koko yön, kunnes juuri ennen kuutta hänelle oli oman kertomansa mukaan itse Herra paljastanut, mitä tuli tehdä. Tänään hän olisi seurakunnan kokouksen yhteydessä pyytävä anteeksi niin mieheltänsä kuin seurakunnaltakin. Heti miehensä saarnan jälkeen!

Reinholdia arvelutti melkoisesti koko asia, ja tuotuaan julki epäröintinsä vaimollensa puhkesi Ilse jälleen vihan ja pettymyksen kyyneliin. Tämänkö verran hänen miehensä luotti häneen? Mutta mies tunsi sisimmässänsä, ettei vaimo lainkaan katunut ja tuntenut häpeää tekonsa johdosta, vaan ainoastaan siksi, että asiasta oli tullut julkinen. Jo sormuksen ostaminen oli osoittanut, että Ilse itse asiassa olisi ollut mieluummin ilman sormusta loppuelämänsä ajan, sillä ilmapiiri kultasepänliikkeessä oli ollut sitä laatua. Mutta sormuksen olemassaolo oli kunnia-asia, välttämätön paha.

Ilse oli aamulla tuntenut tavatonta riemua ja iloa Herrassa saatuaan vastauksen pulmaansa, mutta mitä tuo ilo todellisuudessa oli? Kun hän sitten kokouksessa nousi seisomaan miehensä nyökätessä merkiksi, kohdistuivat kaikkien katseet tähän katuvaan vaimoon, joka jo nyt työnsi kyyneleitä silmistänsä. Ilse käytti koko puhujantaitonsa tuodessansa tapahtuneen esiin mahdollisimman kauniissa valossa, ja kun hän sitten astui miehensä viereen ottaen tätä kainalosta kiinni, oli Reinhold niin sekavissa tunteissa, ettei tiennyt mitä tehdä tai mitä sanoa. Näinkö kaikki todella oli tapahtunut, näinkö asiat korjattiin Hänen seurakunnassansa, Joka kaiken näkee, kaiken tietää? Ilse oli pyytänyt anteeksi niin seurakunnalta kuin kainalossansa olevalta mieheltänsä, mutta mitä mieltä oli Kaikkivaltias Tuomari, joka näkee sydämen salatuimmatkin asiat?

Samana iltana särkyi kukkamaljakko, joka lensi Reinholdin perässä ovea päin tämän paetessa vaimonsa suuttumusta. Miksi hän ei ollut ottanut kiinni vaimostansa, miksi hän ei ollut kunnolla halannut häntä seurakunnan edessä, miksi hän ei ollut sanonut mitään? Mitä seurakuntakin nyt ajatteli, kun mies oli seisonut vain tuppisuuna ja istuutunut sitten paikallensa? Olihan toki melkein jokaisen seurakuntalaisen silmänurkassa ollut kyyneleitä; olihan joku jopa nyyhkinyt ääneen tämän tilanteen liikuttavuutta. Mutta mies olisi voinut käyttäytyä aivan toisin, palauttaaksensa vaimonsa kunnian!

Reinhold ei sinä yönä mennyt kotiinsa ollenkaan, vaan nukkui Oton toimiston sohvalla. Hän itki ensimmäistä kertaa elämässänsä todella lohduttomasti. Miten oli kaikki tämä mahdollista? Miten oli sielujenvihollinen päässyt sellaisella tavalla ratsastamaan niin monen vaimon selässä? Asioihin täytyi tulla muutos, sillä Kaikkivaltias Jumala oli yhä vielä sama Jumala, joka vaati rehellisyyttä ja totuutta salatuimpaan asti!

Reinhold olisi halunnut rakastaa vaimoansa ja pitää tätä kuin kukkaa kämmenellä, mutta aivan järjettömät asiat olivat särkeneet heidän avioliittonsa sopusoinnun. Hän ei ollut tehnyt mitään, hän ei ollut halunnut mitään tällaista, mutta siitä huolimatta kaikki oli todella surkeasti. Illalla viimeksi olivat hänen silmiinsä sattuneet sanat Sananlaskujen 12. luvusta: "Kelpo vaimo on puolisonsa kruunu, mutta kunnoton on kuin mätä hänen luissansa." Samassa yhteydessä hänen mieleensä tulivat toisetkin sanat: "Sävyisä sydän on ruumiin elämä, mutta luulevaisuus on mätä luissa!" (Snl. 14: 30).

Luulevaisuus oli todellakin johtanut siihen, että hän tunsi jokaisen luunsa olevan mädän syötävänä. Paha olo oli niin kokonaisvaltainen, että häntä ei yksinkertaisesti haluttanut enää elää. Häntä oli nyt vuosikaudet piesty mustasukkaisuuden ruoskalla, vaikka hän itse ei ollut antanut siihen mitään aihetta. Oton puheista hän oli käsittänyt sen, että niin Ilse kuin Erikakin olivat puolin ja toisin lohduttaneet kärsiviä sydämiänsä.

Eräänä päivänä Otto oli tapansa mukaan käynyt pitkällensä toimistonsa sohvalle ja pannut päälle sisäpuhelimen kuullaksensa kun Erika tai lapset tulevat kotiin. Hän oli nukahtanut ja heräsi siihen että kuului keskustelua. Hänen olisi tietysti tullut sulkea puhelin, mutta jokin vietti hänessä voitti, niin että hän käänsi vahvistimen kovemmalle ja kuunteli tukka pystyssä Erikan ja Ilsen kahvinjuontikeskustelua.

Kieli on pieni jäsen, ja mitä se saakaan aikaan yhdessä luulevaisen hengen kanssa? Peterin "hautajaisten" olisi luullut tuovan edes jonkinlaista jumalanpelkoa kielikellojen keskuuteen, mutta nyt Oton kuulema sai kylmät väreet kulkemaan hänen selkäpiitänsä pitkin. Oliko tämä ääni todella hänen vaimonsa Erikan ääni? Mistä tämä ääni oikein puhui? Mistä puhui Ilsen ääni? Otto ei milloinkaan voisi kertoa kenellekään salakuuntelustansa, mutta hän tulisi olemaan järkyttynyt pitkään. Miksi ylipäätänsä piti puhua niin paljon kaikista asioista, miksi ylipäätänsä piti haluta kuunnella niin paljon? Eikö tuho jumalanlasten keskuudessa ollut jo kylliksi suuri ilman enempiä keskusteluja ja asioiden pohtimisia? Jälleen kerran oltiin kantamassa arkkua jonkun uskovaisen oven taakse uskoen tämän olevan valmiin sinne pantavaksi.

Todellisuudessa ei seurakunnan keskuudessa ollut tapahtunut käytännössä yhtään mitään sellaista, mikä olisi oikeuttanut tai tehnyt aiheelliseksi kaiken tapahtuneen. Kaikki oli kuin Peterin sormen haava, joka oli aikaansaanut sellaisen huhumyllyn, että illalla koko seurakunta oli ollut arkun kanssa valmiina hautaamaan elämänsä kunnossa olevan lihamestarin. Aivan samanlaista oli kaikki se kielen kalkatus, joka oli suorastaan tuonut helvetin maan päälle.

Oton ja Erikan elämässä ei todellisuudessa ollut mitään konkreettista, ei myöskään Reinholdin ja Ilsen avioliitossa. Pahat kielet vain olivat tehneet työtänsä suurennellen ja väännellen asioita. Mistä Erika sai mallin elämälleen, mistä Ilse? Toisista uskovaisista, luulevaisuuteen taipuvista kielikelloista, jotka levittivät helvetistä syntynyttä tulta sinne, missä Jumalan tulien olisi tullut palaa!

Vihollisen henget käyttivät uskovaisen nimellä kulkevia siinä määrin, että joitakin täytyi pitää suorastaan riivattuina, sillä valhe hallitsi heitä pelottavalla tavalla.

Johannes oli aikoinaan yrittänyt Hartmutille oikaista tämän väärinkäsityksiä, mutta oli todennut puhuvansa kuulemattomille korville. Hartmut oli kuullut sen, mitä oli halunnut kuulla, eikä mikään voima voisi muuttaa hänen mielipiteitänsä, jotka todellisuudessa olivat peräisin luulevaisuuden ruokkimasta helvetin tulesta. Tätä tulta ruokkivat kaikki ne, jotka hän valitsi tuomaan julki mielipiteensä asioista, joihin he olivat jäävejä sanomaan mitään.

Johannesta kauhistutti koko asia laajuudessansa ja hänet valtasi pelko näiden ihmisten puolesta. Nyt elettiin niin myöhäisessä hetkessä, ettei ollut enää mahdollista elää itsepetoksessa. Nyt oli hetki ottaa vaarin siitä, mitä Herran Henki laittoi Paavalin kirjoittamaan Efeson seurakunnalle: "Pankaa sen tähden pois valhe ja puhukaa totta, kukin lähimmäisensä kanssa, sillä me olemme toinen toisemme jäseniä. 'Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö'. Älkää antako auringon laskea vihanne yli, ÄLKÄÄKÄ ANTAKO PERKELEELLE SIJAA!" (Ef. 4: 25- 27).

Jumalan Sanan todistus on niin valtaava ja itsessään majesteettinen, että jokaisen todellisen uskovaisen on nyt aika ottaa vaarin Sanasta, jos mielii olla mukana kokemassa Jumalan suuret teot todellisen Seurakunnan keskuudessa. "Älkää saattako murheelliseksi Jumalan Pyhää Henkeä, joka on teille annettu sinetiksi lunastuksen päivään saakka. KAIKKI KATKERUUS JA KIIVASTUS JA VIHA JA HUUTO JA HERJAUS, KAIKKI PAHUUS OLKOON KAUKANA TEISTÄ. Olkaa sensijaan toisianne kohtaan ystävällisiä, hyväsydämisiä, anteeksiantavaisia toinen toisellenne, niin kuin Jumalakin on Kristuksessa teille anteeksi antanut" (Ef. 4: 30- 32).

Johannes suorastaan vapisi lukiessaan näitä sanoja. Kaiken katkeruuden ja kiivastuksen ja vihan ja HUUDON, kaiken tällaisen tuli olla kaukana todellisista uskovaisista. Kuitenkin nämä asiat olivat ajoittain lähes päivittäistä kokemusta joissakin perheissä, koska niitä ei oikealla tavalla oltu osoitettu synniksi seurakunnan keskuudessa.

Johannes ei voinut käsittää niitä veljiä, jotka vuodesta toiseen sallivat tällaisen jatkua perheissänsä vain "rauhan" säilyttämiseksi. Jotakin täytyi tapahtua, tai monet uskovaisen nimellä kulkevat olisivat päätyvä turmioon!

Auringon ei tullut laskea vihan ylle, mutta kuinka monen vuoden auringot olivatkaan päivästä toiseen laskeneet joidenkin Jumalan Henkeä murehduttaneiden asioiden ylle? Nämä asiat täytyi saada korjatuksi Jumalan Hengen avulla ennen kuin oli liian myöhä!

Lydia oli usein tuskaisena kertonut Johannekselle, kuinka hän ajoittain menetti malttinsa ja huusi miehellensä. Johannes itsekin joutui tunnustamaan, että oli usein menettänyt malttinsa, niin kuin Otto ja Reinholdkin. He kaikki olivat vajavaisia ihmisiä, jotka toimivat ihmisen tavalla äärimmäisissä tilanteissa.

Lydian mies vuodesta toiseen murjoi vaimoansa maan rakoon. Pahinta kaikessa oli se, että hän lahjomalla sai lapset taaksensa ja teki kaikkensa vieroittaaksensa nämä omasta äidistänsä. "Äiti on tyhmä, äiti ei ymmärrä näistä asioista yhtään mitään! Jos äiti kieltää teitä tekemästä jotakin, niin tulkaa minun luokseni; minä pidän huolen siitä, että saatte tehdä mitä haluatte!" Jos Lydia ajoittain menetti itsehillintänsä, niin oliko se hänelle tuomioksi? Oliko kysymys asiasta, jolle hänen itsensä olisi tullut voida tehdä jotakin?

Lydian perhe asui vuoren rinteellä melkoisen jyrkän ja viettävän rinteen yläpuolella. Lydiaa itseänsä pelotti ajaa autolla kapeaa ja huonokuntoista tietä alas kylälle. Hän oli juuri yrittänyt puhua rasavillin poikansa kanssa ja sai vain kuulla sanat: "Sinä olet tyhmä kuin saapas! Minä en tarvitse sinua ollenkaan, sillä isä antaa minulle kaiken mitä minä tarvitsen! Sinun olisi parasta häipyä täältä häiritsemästä meitä!" Lydia oli ollut kauhuissaan kuullessaan lapsensa suusta jotakin tällaista, selvästikin isän aikaansaamaa puhetta. Nyt jokin meni ylitse normaalin ihmisen sietorajan, ja niin Lydia tukisti poikaa toden teolla.

Miehen tullessa kotiin riensi poika tämän luokse itkien surkeasti ja pidellen päätänsä. Nyt Lydia sai kuulla kunniansa mieheltänsä, mutta ei jäänyt sanattomaksi hänkään. "Miksi sinä huudat!" huusi mies, "enhän minäkään huuda!" Kaikki mitä Lydia toi esiin oli huutamista, vaikka mies huusi kaksinkertaisella voimalla. Vähitellen Lydiakin huusi ääni käheänä ja itkuisena. Tuomitsiko nyt Jumalan Sana hänet huutamisesta?

Illalla ulkoa kuului tavaton pärinä. Lydia meni parvekkeelle katsomaan ja kauhistui. Hänen alaikäinen poikansa ajoi pitkin vuorenrinnettä nelipyöräisellä maastomönkijällä, jonka hänen miehensä yhdessä pojan kanssa oli käynyt hakemassa kaupungista juuri ennen liikkeiden sulkemisaikaa. Lydia huusi kauhuissaan ja pyysi poikaa tulemaan pihalle. Isä nauroi ja yllytti poikaa panemaan täyden kaasun päälle. Sinä iltana Lydia huusi toistamiseen miehellensä. Perhe eli toimeentulon rajoilla, ja nyt mies oli ostanut velaksi lähes kolmenkymmenen tuhannen markan ajopelin, jota pojalla ei edes ollut lupa ajaa.

Kaikki huutaminen ei siis ollut lainkaan samanlaista. Oli huutamista aiheetta, luulevaisuudesta, mustasukkaisuudesta, vääristä odotuksista, mutta oli myöskin huutamista, joka tuli todellisesta sydämen hädästä, tuskasta, alas painamisesta. Lydia huusi, mutta vastuussa oli joku toinen. Isä osti lapsellensa ajopelin, joka vaaransi tämän hengen, mutta siitä huolimatta oli kuuro äidin tuskalle.

Kaikkinäkevä silmä seuraa kaikkea tekemäämme, eivätkä tämän Tuomarin päätöksiin vaikuta niinkään kaikki ne näkyvät asiat, joiden mukaan me ihmiset tuomitsemme ja arvioitsemme. Tämä Oikeudenmukainen Tuomari kysyy myöskin, meistä ihmisistä poiketen, miksi joku tekee sitä mitä tekee. Joka asettaa langetuskiven, ansan, toiselle matkaajalle, joutuu vastuuseen teostansa ja siitäkin, mitä toinen tekee.

Kaikki ne henkilöt, joista olemme puhuneet, olisivat halunneet olla toisenlaisia, elää toisenlaista elämää, mutta tietyt asiat tekivät sen mahdottomaksi. Otto ei voinut olla sitä, mitä olisi voinut olla, jos Erika ei olisi elänyt sellaisen luulevaisuuden ja mustasukkaisuuden vallassa. Sama pätee Reinholdiin ja Ilseen, Johannekseen ja Mariaan.

Reinhold oli vuosikausien ajan ottanut kaiken syyllisyyden yllensä huolimatta siitä, kuka todellisuudessa oli syyllinen. Kukaan kuvaamistamme henkilöistä ei voinut pestä käsiänsä syyttömyydessä, mutta Kaikkivaltias Jumala näki kuitenkin sen asian, minkä Hän itse oli antanut kirjoittaa Iankaikkiseen Kirjaansa: Nainen oli heikompi astia, joka oli alttiimpi vihollisen myrkylle. Miestä ei petetty alussa, vaan nainen petettiin. Tuhannesta miehestä saattoi löytyä yksi kunnollinen mies, mutta tuhannesta naisesta ei Sanan todistuksen mukaan löytyisi yhtä kunnon naista.

Mies voi olla äärimmäisen paha ja kunnoton, mutta useimmiten on kysymys siitä, että nainen, joka omaa kaiken sen hyvän ja herkän, naisellisen, mikä naisesta todella tekee naisen, ja mitä mies kaipaa, voi tehdä enemmän tuhoa kuin monta miestä missään asiassa. Naisella ovat kaikki avaimet miehen vahingoittamiseen kaikin mahdollisin ja kivuliaimmin tavoin, jos nainen vain näin ratkaisee. Miten näin on? Jos todellinen avioliitto on kuva Kristuksen ja Seurakunnan välisestä suhteesta, voidaan hyvin käsittää millainen asenne aidolla miehellä on vaimoonsa.

Olemme todenneet, että luottamus puuttuu uskovaisista avioliitoista, ja siten puuttuu mahdollisuus todelliseen alamaisuuteenkin. Jos ei luota, ei uskalla olla alamainen. Jos mies todellakin on syyllinen tähän luottamuksen pulaan, on miehen syytä tehdä pikimmiten parannus. Mutta jos luottamuspula perustuu luulevaisuuteen vaimon taholta, on vaimon syytä mitä pikimmin rientää Kristuksen luokse voidaksensa käsittää mikä hänen osansa on!

Raatelevat sudet

"Sen tähden sanoo Herra, Herra, niille näin: Katso, minä, minä tuomitsen lihavan lampaan ja laihan lampaan välillä. Koska te olette kylki- ja niskavoimin sysineet ja sarvillanne puskeneet kaikkia heikkoja, kunnes olette saaneet ne ajetuiksi ulos ja hajallensa, niin minä tahdon vapauttaa lampaani, etteivät ne enää jää ryöstettäviksi; ja minä tahdon tuomita lampaan ja lampaan välillä" (Hes. 34: 20- 22).

Vihan kampanja Johannesta vastaan ei näyttänyt vieläkään loppuvan, vaikka tällä ei ollut juuri mitään tekemistä niiden kanssa, jotka hänet olivat ulos puskeneet. Itse asiassa mikään hänen tekemänsä asia ei kelvannut näille ihmisille, vaan kaikki nähtiin ikään kuin värillisten silmälasien kanssa.

Johanneksen pahin vihamies oli tullut jälleen kerran tapaamaan häntä kertoen tehneensä hänestä kantelun ja tutkimuspyynnön. Johannes oli kaikessa rauhassa istunut puistikossa järven rannalla, kun hänen näköpiiriinsä oli osunut tämä lakihenkinen saarnamies, joka ei sanonut saarnaavansa, mutta puhui siitä huolimatta palavasti. Sisimmässä oli jokin värähtänyt ilkeästi heti ensimmäisen silmäyksen jälkeen ja Johannes tunsi pahan läsnäolon.

Kautta aikojen oli vallinnut mitä selvin kaiken peittämisen ilmapiiri, ja kukaan ei ollut halukas lausumaan minkäänlaista kadotustuomioon vivahtavaakaan Johanneksen lähipiirissä. Kadotustuomion lausuminen ei kuulunut yhdellekään todelliselle uskovaiselle, sillä Sana varoitti siitä mitä vakavimmin. Ei tullut myöskään huokailla toisia uskovaisia vastaan, niin kuin Jaakob kirjeessänsä sanoi. Tuomari seisoi ovella ilman kenenkään ihmisen tuomiota.

Nyt elettiin kuitenkin kaikkein viimeisimmissä hetkissä ennen Herran Jeesuksen tulemusta ja kaikkialla vallitsi laittomuuden henki. Hyvän ja pahan taistelu oli äärimmillään, vaikkakin toistaiseksi vain näkymättömällä tasolla. Nyt Hartmutin ilmiannon johdosta oltiin tulossa vaiheeseen, jossa joidenkin ihmisten kohdalla oli tullut viimeinen vaihe ratkaista joko Kristuksen tai perkeleen puolelle.

Useat Johanneksen lähipiirinkään uskovaiset eivät olleet pitäneet tähän kohdistuvaa parjauskampanjaa ollenkaan niin pahana kuin mitä se todellisuudessa oli. Kysymys ei ollut vain jostakin Johannekseen kohdistuvasta, vaan kampanjasta, joka oli maailmanlaajuinen. Kaikkialta lähimaista ja toiseltakin puolelta maapalloa kantautuivat samanlaiset viestit. Itse perkele oli astunut alas pitäen suurta vihaa, koska se tiesi aikansa olevan vähissä (Ilm. 12: 12). Aivan niin kuin oli Herrammekin aikana, aivan samat henget ottivat valtaansa ihmisiä, uskovaisiakin, ja käyttivät heitä välikappaleinansa. Ketään ei tullut tuomita, lausua tuomiota, ja siksikö näistä vihollisen aseista Johanneksen lähipiirissä puhuttiin kaikesta huolimatta niin rakkaudellisesti, ettei tuskin Johanneskaan saanut sellaista ymmärtämystä osaksensa!

Ketään vastaan ei tullut huokailla, se oli totta, mutta nyt tässä viimeisessä ajassa paha itse oli tullut seurakunnan keskuuteen. Se ei vaikuttanut jossakin ulkopuolella, vaan se oli tunkeutunut kaikkialle todellisten jumalanlasten keskuuteen. Aivan kuten Juudas söi samasta vadista Herramme kanssa, aivan samoin nämä tämän ajan Juudakset olivat tulleet rakkauden elein keskuuteemme veljinä tai sisarina, haluten löytää jotakin omia tarkoitusperiänsä palvelevaa. Vilpittömät ihmiset olivat jossakin määrin huomanneet heidän epämääräisyytensä tai vilpillisyytensä, mutta rakkaudellisuudessansa eivät tienneet miten heihin olisi tullut suhtautua. Odotettiin muutosta, jotakin parempaa, mutta oliko se mahdollista?

Nämä väärämieliset saivat rauhassa käydä sisään ja ulos niin seurakunnassa kuin uskovaisten kodeissakin, ja heitä kuunneltiin, vaikkakin tietynlaisella varauksella. Mutta oliko tämä kaikki oikein, oliko se sitä, mistä Jumalan Sana puhui? Tuliko näiden ihmisten vapaasti saada harjoittaa myyräntyötänsä seurakunnan keskuudessa? Miksi Johannes oli ehdottomasti saatava vaikenemaan, miksi hänet täytyi tahrata jesuiittamaisella tavalla, tarkoituksen pyhittäessä mitä saatanallisimmatkin keinot?

Mitä juuri kukaan muu ei koskaan ollut rohjennut tuoda esiin, eikä todellisuudessa Johannes milloinkaan ollut kuullut kenenkään saarnamiehen julistavan omassa maassansa, sitä hän oli jo useamman vuoden korostanut niissä kiertokirjeissänsä, jotka hän oli lähettänyt vähäisiin osoitteisiinsa. Kaikki muut olivat sitä mieltä, ettei tullut lainkaan saarnata, vaan toistaa sananmukaisesti jonkun suuren saarnamiehen puheita. Siten ei kukaan muu ollut kohdistanut seurakunnalle varoituksen sanoja: "Noiden pariimme luikertaneiden valheveljien tähden, jotka orjuuttaakseen meitä olivat hiipineet vakoilemaan vapauttamme, mikä meillä on Kristuksessa Jeesuksessa..." Olivatko seurakuntalaiset milloinkaan käsittäneet näiden sanojen merkitystä antaessansa jatkuvasti ymmärtää, että nämä tuli vastaanottaa aivan samanlaisella rakkaudella ja kuulemisella kuin todellisetkin veljet? Miksi seurakunta jatkuvasti antoi heille periksi, kun Paavali aivan selvästi todistaa: "...ME EMME HETKEKSIKÄÄN ALISTUNEET ANTAMAAN HEILLE MYÖTEN, ETTÄ EVANKELIUMIN TOTUUS SÄILYISI TEIDÄN KESKUUDESSANNE" (Gal. 2: 4- 5).

Oliko nyt siis ihme, jos Evankeliumin totuus työnnettiin takaperin niiden keskuudessa, jotka todistivat uskostansa koko Kirjoitettuun Sanaan! Tuskin oli milloinkaan ollut sellaista sekaannusta niin pienen uskovaisten ryhmän keskuudessa, sillä nyt löysi todellisen täyttymyksensä se, mistä Paavali puhui Apt. 15: 24: "Koska olemme kuulleet, että muutamat meistä lähteneet, joille emme ole mitään käskyä antaneet, ovat puheillaan tehneet teidät levottomiksi ja saattaneet teidän sielunne hämmennyksiin..." Kuinka oli mahdollista tällainen? Tuliko kaikkien näiden hurmahenkien tai lakihenkien antaa rauhassa odottaa Jumalan asioihin puuttumista, ikään kuin taivaasta putoavaa tuomiota?

Paavali oli täysin tietoinen näistä asioista, sillä ikään kuin testamentiksensa hän lausuu sanat: "Minä tiedän, että minun lähtöni jälkeen teidän keskuuteenne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä, ja teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka väärää puhetta puhuvat, vetääksensä opetuslapset mukaansa" (Apt. 20: 29- 30). Antoiko Paavali-veljemme näiden väärien oppien ja puheiden levitä rauhassa, puuttumatta niihin millään tavalla, niin kuin tässä ajassa tapahtuu? "Koska olemme kuulleet..." sanoi Paavali aitona paimensieluna. Hän oli muiden ohella kuullut näistä asioista, ja tiesi olevan tarpeen tehdä jotakin. "Koska olemme kuulleet... niin me olemme yksimielisesti nähneet hyväksi valita miehiä ja lähettää heidät teidän tykönne..." (Apt. 15: 24-). Tämän jälkeen saamme lukea mitä suurimerkityksisimmästä julkilausumasta uskoon tulleita koskien: "Sillä Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi, ettei teidän päällenne ole pantava enempää kuormaa kuin nämä välttämättömät: että kartatte epäjumalille uhrattua ja verta ja lihaa, josta ei veri ole laskettu, ja haureutta. Jos te näitä vältätte, niin teidän käy hyvin. Jääkää hyvästi!"

Nyt Hartmutin kaltaiset miehet kiersivät jokaisessa seurakunnassa yrittäen lastata jos minkäkin laisia kuormia uskovaisten ylle. Jokaisella oli omat selityksensä jokaiselle hengelliselle asialle, ja tuskin koskaan oli Jumalan kansan keskuudessa ollut sellaista määrää ihmisiä eri väriset silmälasit päässänsä, tai silmälaput ohimoillansa niin kuin aikoinaan hevosien näkökenttää kavennettiin niin etteivät nämä nähneet sivuillensa mitään. Paavalin aikana käsitettiin se, ettei Pyhä Henki kulkenut ympäriinsä puhuen suoraan ihmisille, vaan sitä varten olivat palvelustehtävät seurakunnassa. Niinpä lähetettiin oikeasydämisiä miehiä korjaamaan asiantila.

Tietäen todellisen asiaintilan, lausui Paavali johtaville veljille mitä merkityksellisimmät sanat nimenomaan tätä aikaa ajatellen: "Ottakaa siis itsestänne vaari ja kaikesta laumasta, johon Pyhä Henki on teidät pannut kaitsijoiksi, paimentamaan Herran seurakuntaa, jonka hän omalla verellänsä on itselleen ostanut" (Apt. 20: 28). Laumaa ei siis tullut jättää julmien susien hallintaan, mihin Hartmut selvästi pyrki. "Sinulla ei ole kerta kaikkiaan mitään palvelustehtävää Jumalalta", sanoi hän useaan kertaan vakuuttaen Johannekselle. "Sinulla ei ole mitään oikeutta saarnata tai julistaa jotakin, saati sitten kirjoittaa; ei kenelläkään tässä maassa!"

Jos Johannes milloinkaan oli katsellut jotakin vihollisesta olevaa tai kuullut itsensä perkeleen olevan äänessä, niin nyt hän oli suoranaisessa kosketuksessa itse sielunvihollisen kanssa. Mies, veli, hänen edessänsä, puhui kaiken kaikkiaan kuin lohikäärme, ja tietynlaisen pelonsekaisen tunteen keskellä hän sääli tätä miestä, joka niin rakkaudellisesti oli antanut ymmärtää olevansa hänen paras ystävänsä. Hän ei pelännyt perkelettä, mutta ei ollut myöskään paikka jollekin uhmakkaalle puheelle. Ei ylienkeli Miikaelkaan ollut rohjennut lausua herjaavaa tuomiota väitellessään perkeleen kanssa Mooseksen ruumiista, vaan jätti tuomion Jumalalle sanoessaan: "Rangaiskoon sinua Herra!" Saman oli Johannes tehnyt, lausuen ensimmäistä kertaa eläessään samat sanat, jotka Herramme oli sanonut aikansa hurskaille murhamiehille. Kehottaen lukemaan Johanneksen Evankeliumin kahdeksannesta luvusta jakeet 43-44 hän sanoi tälle lakihenkiselle tuomariksi itsensä korottaneelle: "Jeesus sanoi aikanaan näin tilanteessa, johon Hänet oli ajettu, ja nyt minun täytyy sinulle sanoa samat sanat panettelusi ja asenteesi johdosta: koko asia on isästä perkeleestä, jonka himoja sinäkin tahdot noudattaa. Sinä et halua uskoa minua, vaikka olen sanonut sinulle totuuden!"

Veljien syyttäjä

Oli suorastaan käsittämätöntä se, mitä kaikkea ihmiset saattoivat uskoa sen jälkeen, kun joku oli jotakin lausunut mielipiteenänsä. Ehkä päällimmäisin syytös oli aina koskenut Johanneksen kohdalla rahavarojen väärinkäyttöä siitäkin huolimatta, ettei tämä omistanut käytännöllisesti katsoen mitään omaa. Kaikki arvokkaampi hänellä oli Jumalan Valtakunnan työtä varten, ja se ei todellisuudessa kuulunut hänelle, vaan eräälle seurakunnalle, joka kaiken oli lahjoittanut.

Se, mistä tämä kaikki oli saanut alkunsa, oli aivan hämärän peitossa, mutta jotakin Johannes saattoi ajatella. Aikoinaan hänen ja Marian välit olivat olleet todella huonot, ja avioerokin oli yhtenä mahdollisuutena otettu esiin. Tuolloin Johannes oli surunsa keskellä halunnut jotakin arkielämästä irrottavaa ja oli ostanut sähköurut. Tämä ei ollut miellyttänyt Mariaa, ja tämä oli siitä maininnut keskusteluissansa sisarten kanssa. Kukaan ei milloinkaan voi kutsua takaisin sitä, mitä tämän tapahtuman jälkeen taiottiin esiin. Vaikka Maria ei asiaa ollut tarkoittanut sillä tavoin kuin sen seurakunta otti, oli Johannes loppuelämänsä ajaksi tuomittu tuhlailijaksi, jumalanpalvelijaksi sopimattomaksi henkilöksi, joka jopa vaimoltansa kysymättä osti kalliin luksusesineen. Se tosiasia, että vastaavia esineitä olivat uskovaisten kodit pullollansa, ei lievittänyt tuomitsevia mieliä.

Johannes palveli siinä missä kykeni, ja erään matkan yhteydessä Kaupunkiin hän oli elektroniikkaliikkeessä ostamassa nauhuria eräälle sisarelle, joka ei näistä asioista ymmärtänyt mitään. Juuri tuolloin oli julkinen salaisuus se, että Johannes oli lähes suoritustilassa, ja nyt muutamat uskovaiset näkivät hänen katselevan erilaisia nauhureita. Tämäkös kiinnitti näiden hurskaiden mieltä, ja niinpä nämä jäivät kulman taakse odottamaan, tulisiko Johannes ostospaketin kanssa ulos liikkeestä. Ja eikös vain, sieltä hän tuli varmastikin tuhansien markkojen nauhuri kainalossansa!

Seuraavina päivinä puhelimet olivat kuumina, ja Johanneksen törsäämistä kauhisteltiin sellaisella tavalla, että joillekin tulivat surun kyyneleet silmiin kärsivän Maria-sisaren tähden. Olisiko lapsillekaan enää syötävää kaiken tämän holtittomuuden keskellä? Miksiköhän seuraavan viikon aikana Marian kauppamatkan varrelle sattui niin monia sääliviä sisaria, jotka ojensivat kuka mitäkin syötävää kauniissa käärössä? Huhupuheet, kalkattava kieli, olivat jälleen kerran sytyttäneet jotakin ilmiliekkiin. Se, että nauhurin todellisuudessa ostanut sisar useammallekin tuttavallensa kertoi Johanneksen ostaneen nauhurin hänelle, ei muuttanut tapahtuneessa mitään.

Johannes oli jatkuvasti pyytämässä rahaa uskovaisilta. Tätä puhuttiin niin varmana asiana, ettei kukaan sitä osannut epäillä. Kummallista vain, ettei kukaan ollut kuullut Johanneksen jotakin sellaista puhuvan! Mutta tällekin hän löysi selityksen, joka ilmiselvästi toi esiin sen, että demonihenget suoraan helvetistä olivat asialla.

Jo vuosia sitten oli seurakunnan kokouksessa sovittu, että silloinen saarnaaja Johannes saisi palkkaa seurakunnan kassasta. Mielenkiintoista kokouksen kulussa oli se, ettei kukaan ollut halukas lukuisista pyynnöistä huolimatta esittämään palkan suuruutta. Johannes koki tilanteen sietämättömäksi ja toi julki sen, että pitäisi määrätä jonkinlainen summa, että asia tuntuisi virallisemmalta. Mutta ei, kukaan ei rohjennut esittää mitään. Jos olisi esitetty kovin pieni summa, ei se olisi tuntunut reilulta vaan nuukailevalta, puivan härän suun sitomiselta. Jos taas olisi esitetty liian suuri summa, eikä sitä olisikaan pystytty maksamaan, olisivat seurakunta ja seurakuntalaiset tunteneet olevansa velkaa Johannekselle. Ja sitä tunnetta ei kukaan halunnut ottaa kannettavaksensa! Niinpä sovittiin, että rahastonhoitajana oleva veli kuukausittaisin laittaisi Johanneksen tilille sen summan, mikä olisi mahdollista maksaa.

Tämän päätöksen jälkeen Johannes sai yhden ainoan summan tilillensä seuraavan kuun aikana, mutta koska hänellä oli laskunsa maksettavana niin kuin kaikilla muillakin, oli hänen pakko soittaa rahastonhoitajalle tai lähettää sana jonkun toisen veljen kautta: "Nyt on pakko saada rahaa, tai lasku menee ulosottoon!" Kaikkien kahdentoista kuukauden aikana piti hänen kymmenen kertaa pyytää palkkaansa, sillä vain kahdesti se maksettiin hänelle pyytämättä!

Jälkeenpäin selitettiin Johannekselle, ettei tilillä ollut rahaa ja maksu oli jouduttu ottamaan yksityisiltä ihmisiltä. Mutta kukaan ei tuon vuoden aikana vaivautunut kertomaan siitä Johannekselle, joka olisi ilman muuta ymmärtänyt sen, ettei voinut maksaa jos ei ollut mistä maksaa. Mutta nyt oli saatu mitä raskauttavin todiste häntä vastaan siitä, että hän oli jatkuvasti pyytämässä rahaa! Mutta hän pyysi saada vain sen, mikä hänelle oli luvattu. Jos tilille olisi pantu vaikkapa vain kymmenen markkaa kuukaudessa, olisi hän heti käsittänyt, ettei seurakunnalla ollut rahaa, mutta hän olisi ollut tietoinen asiasta.

Kaikki tällaiset asiat tuntuivat pieneltä sellaisesta, joka ei joutunut päivittäin taistelemaan toimeentulonsa takia. Kuinka usein olikaan Johanneksen ja Marian kotona valmistettu ruokaa sellaisista raaka-aineista, jotka itse asiassa olisivat kuuluneet perheen koiralle syötäväksi! Kuinka usein olikaan jouduttu syömään sen mukaisesti, mitä lähes olemattomilla rahoilla voitiin ostaa! Vuosikausiin ei Johannes ollut ostanut itsellensä mitään vaatetta saati sitten huonekaluja tai vastaavaa. Mutta hän oli rahanahne, rahaa pyytävä, uskovaisia ahdisteleva saarnamies, jonka poismenoa useampi hartaasti toivoi.

Perheen pihavarastossa oli pyörillä oleva suuri faneerilaatikko, jonka kanssa Johannes oli käynyt myymässä vihanneksia Kaupungin torilla. Puoliksi leikillään, puoliksi tosissaan, hän oli pyytänyt perhettänsä hautaamaan hänet tuossa laatikossa, jotta säästettäisiin kuluissa. Kuinka helppo olikaan työntää koko kärry ruumiineen päivineen hautausmaalle ilman mitään maksettua kulkuvälinettä ja pukata se sitten monttuun! Miksi hänen täytyi vuodesta toiseen ajatella jotakin tällaista? Missä olivat todelliset ystävät ja veljet ja sisaret?

Kuninkaan lapset

"Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy" (Hebr. 11: 1).

"Mene. Niin kuin sinä uskot, niin sinulle tapahtukoon!" (Matt. 8: 13).

Koko kylä nukkui vielä lukuun ottamatta muutamia sellaisia, jotka suorastaan olivat pakotettuja uhraamaan aamuyön tuntinsa palvellaksensa muita ihmisiä. Jotka aikoivat myydä jotakin tuoretta kanssaihmisillensä joutuivat nousemaan ennen auringonnousua poimiaksensa vihannekset tai ajaaksensa lähiseudun kalastajien luokse noutamaan yön kalansaaliin. Heillä ei ollut varaa ajatella omaa mukavuuttansa tai tuhlata aikaansa niiden kadehtimiseen, jotka saivat rauhassa nukkua aviopuolisoidensa vieressä mukavassa lämpimässä sängyssä vielä silloinkin, kun he olivat jo paluumatkalla kuorman kanssa torille tai elintarvikeliikkeisiin.

Johannes olisi myöskin voinut nukkua vielä useamman tunnin, mutta jokin hänen sisimmässänsä oli alkanut herättää hänet aamuyön hiljaisina tunteina. Hänen työnsä ei ollut näkyvää sillä tavoin kuin noiden maanteillä kiitävien einesmyyjien ja -toimittajien. Monesti ja hyvin suuressa määrin ei hänen katsottu työskentelevän ollenkaan, vaikka todellisuudessa hän oli aivan samoissa askareissa kuin nekin, jotka pitivät huolen kansan ruumiillisista tarpeista. Toiset nousivat aikaisin pitääksensä huolen siitä, että aamulla töihin rientävillä oli pöydässänsä rapeat sämpylät ja tuoreet vihannekset. Johanneksen tehtävä kaikkien muiden todellisten jumalanpalvelijoiden ohella oli huolehtia kansan hengellisistä tarpeista. Mutta jotta ihmisten eteen olisi voitu kattaa ravitseva, elämän voimaa antava hengellinen ruokapöytä, vaati sekin aikaisin heräämistä ja uhrauksia, joista useimmilla riviuskovaisilla oli tuskin mitään käsitystä.

Jos nämä toreilla ja ruokakaupoissa työskentelevät ihmiset eräänä aamuna eivät olisikaan ilmestyneet paikalle avataksensa ovet tai pystyttääksensä pöytänsä aamukasteiselle toripinnoitteelle, olisi se herättänyt tavatonta hämmästystä ja närkästystä, joka melkoisen pian olisi johtanut jopa kapinaan ja meteliin. Ihmisten oli saatava syötävää; se oli heidän jokapäiväinen pakkonsa. Ihmiset halusivat syödä, he halusivat tuntea sen hyvänolon, mikä liittyi katettuun pöytään ja makunautintoihin. Jos vatsa jäi tyhjäksi, seurasi pian kalvava pahoinvointi ja heikotuksen tunne. Mutta miten oli hengellisen elämän ja nälän suhteen tällä kylällä?

Johannes heräsi aikaisin, keräsi taivaallisesta puutarhasta tuoretta ravintoa ja nouti taivaallisesta leipomosta tuoretta Sanan leipää, mutta jos hän ei ilmestynytkään ruuanjakopaikalle, niin kaipasiko kukaan häntä?

Aivan omasta itsestänsä riippumattomista seikoista johtuen hänet oli estetty saapumasta hengellisen elämän toripaikoille jakamaan sitä, minkä jokaisen ohitse kulkevan olisi luullut ilolla ottavan vastaan päivästä toiseen. Mutta jotakin aivan erikoista ja käsittämätöntä oli tapahtunut tässä oudossa ja kiireisessä ajassa. Ihmiset olivat toisaalta sellaisia kuin aina olivat olleet, mutta kuitenkin määrätyt piirteet olivat päässeet pinnalle niin uskosta osattomien kuin uskovaistenkin piireissä. Kaikkein pahimmalta tuntui se, että nimenomaan uskovaiset näyttivät muuttuneen muita enemmän, niin että ajoittain joutui pakostakin, vastoin parempaa tahtoa, miettimään hyvin vakavasti sitä, oliko todellisia uskovaisia enää juuri ollenkaan.

Oli turha kysyäkään sitä, etteikö Johannekselle usein olisi tullut ajatus periksi antamisesta ja luovuttamisesta. Itse asiassa ei ollut olemassa yhtään ainoata inhimillistä tekijää, mikä olisi saanut hänet jatkamaan eteenpäin sillä tiellä, mille hänen jalkansa olivat astuneet. Mikään inhimillinen ei puhunut sen puolesta, mikä hänelle oli työksi annettu tässä mitä eriskummallisimmassa ja pelottavimmassa ajassa. Aivan niin kuin Paavalinkin kohdalla, oli kuolema tehnyt työtänsä hänen elämässänsä (2. Kor. 4: 12), niin että iltaisin lähiseudun poluilla vaellellessansa hän yhä uudelleen ja uudelleen joutui toteamaan usvan verhotessa metsiä ja järviä, että hän olisi kaikkein mieluiten lähtenyt Herran luokse, sillä tällä maailmalla ei ollut mitään annettavaa hänelle.

Jatkuva sisäinen tuska kalvoi häntä siinä määrin, että se tuntui ja näkyi hänen ruumiissansakin. Hän oli tavallaan tottunut osaansa, eikä missään suhteessa kaivannut jotakin sellaista, mitä useat mielsivät hänen odottavan. Hän ei pyytänyt paljoa, vain osansa leipää, paikan minne päänsä kallistaa. Mutta kalvavin tuska oli kaipaus todelliseen veljesyhteyteen, todelliseen seurakuntayhteyteen. Kalleinta ja arvokkainta uskovaisen elämässä oli toisen ihmisen läheisyys, yhteinen usko siihen Herraan, joka niin paljon on tehnyt Seurakuntansa hyväksi.

Kuinka mielettömältä tuntuikaan astella Jumalan puutarhassa kaiken sen runsauden keskellä, mitä Taivaallinen Puutarhuri tarjosi kansallensa hengelliseksi ravinnoksi! Miksi hänen täytyikään jatkuvasti herätä tullaksensa viedyksi sinne keräämään mitä erilaisimpia ihanuuksia? Miksi hänet jatkuvasti vietiin suureen Taivaalliseen Leipomoon, missä joka päivä valmistettiin valtava määrä Elämän Leipää? Miksi hänen ylipäätänsä piti tehdä näitä hankintamatkoja, kun kuitenkin oli vain muutamia harvoja, jotka halusivat löytää tiensä hänen kojunsa luokse jonnekin aivan torin laitapaikalle?

Miksi? Kyllä hän tiesi, ettei se sana kuulunut uskovaisen sanavarastoon, mutta hänkin oli vain inhimillinen ihminen, vajavaisuuksien alainen. Hänen tarjoamansa tuotteet olivat niin korkealaatuisia, ettei kenelläkään muulla torilla tavaroitansa kaupittelevalla ollut mitään siihen verrattavaa. Kuka mitäkin oli valmistanut, kuka mitäkin oli eteensä asettanut, mikään siitä ei vastannut Itsensä Taivaallisen Mestarin ylimaallisella taidolla tuottamia asioita. Mikä ihmisissä oli vikana, kun he eivät runsaslukuisesti tungeksineet tämän kojun edessä?

"Sen tähden me emme lannistu; vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä uudistuu" (2. Kor. 4: 16). Kaikki Johanneksen kokema oli lähes raunioittanut hänet ja hänen terveytensä. Oli todella paha, jos elämänhalu katosi kesken tärkeän tehtävän suorittamisen. Lannistua ei saanut vaikka mitä tapahtuisi, mutta ulkonaisten tekijöiden vaikutus oli valtavan murskaava ja tuhoava. Mikä ylipäätänsä oli pitänyt hänet tähän asti tällä Tiellä, joka johti yhä uusien vaikeuksien ja tuskien lävitse? Mikä oli se tekijä, joka päivästä ja vuodesta toiseen piti ylimaallista elämää yllä maallisen kuoleman keskellä?

Koko hänen elämänsä oli todellisuudessa yhtä Jumalan armoa ja ihmettä, vaikka hän ei sitä aikaisemmin ollutkaan sellaisella tavalla huomannut! Hän ei totisesti olisi voinut mainita mitään inhimillistä ja maallista tekijää, jota olisi ollut kiittäminen siitä, että hän yhä vielä oli Herran tiellä. Samoin oli todellisuudessa kaikkien todellisten jumalanlasten elämässä, käsittivät nämä sen tai eivät. Maallinen ja inhimillinen tuska ja ahdistus, kuolema, ruokkivat omalla erikoisella tavallaan sitä elämää, joka oli ihmisen sisällä, toisille näkymättömänä, arvoituksellisena. Vaikka ulkonaisesti kaikki oli menetetty, ulkonainen ihminen menehtynyt, jokin sisällä, syvimmässä ihmisen olemuksessa, uudistui päivä päivältä yhä kirkkaampaan jumalallisen kokemiseen ja käsittämiseen.

Nyt jos koska oli aika, jossa uskovainen ihminen saattoi käsittää täydellisen riippuvaisuutensa näkymättömistä asioista. Ulkonaisiin katsominen ja luottaminen olisi väistämättömästi johtava elämän haaksirikkoon, täydelliseen eroon siitä Jumalasta, joka on näkymätön, ja joka voidaan löytää vain hartaasti etsimällä, vaikka todellisuudessa kukaan ihminen ei etsi Jumalaa, vaan Jumala etsii ihmistä (Room. 3: 11). Kaikki kerskaaminen oli poissuljettu. Kenelläkään ei olisi varaa nostaa rintaansa ja ylistää omia ponnistelujansa jumalasuhteen löytämisen johdosta.

Kylällä vietettiin juhlia ja muistotilaisuuksia lähes päivittäin. Usein oli lehdessä ansioituneiden kyläläisten kuvia, ja näitä juhlittiin julkisissa tiloissa kaikkien silmäätekevien istuessa eturivissä suosiotaan osoittamassa. Jaettiin kultaisia kelloja ja kunniakirjoja, pidettiin kauniita ja liikuttavia puheita muistellen kaikkea sitä, mitä nämä ihmiset elämänsä aikana olivat saavuttaneet. Nyt eläkepäiville siirtyessään, olivat he oikeutettuja nauttimaan työnsä hedelmistä ja ansaitusta kunniasta.

Johannes ei kadehtinut näitä ihmisiä, eikä hän koskaan ollut pyrkinyt saavuttamaan jotakin erikoista asemaa ihmisten keskuudessa. Hänestä ei milloinkaan olisi tullut huippu-urheilijaa tai poliitikkoa, sillä häneltä puuttui perusedellytys inhimillisen kunnian ja maineen saavuttamiseksi: hänellä puuttui täysin kunnianhimo. Vain kunnianhimon kannustamana ihminen oli kykenevä pääsemään huipulle ja ensimmäisille sijoille.

Hengellisiä päämääriä ei saavuteta väellä ja voimalla, vaan Herran Hengellä. Uskovaisella tuli olla se mieli, joka oli Kristuksella Jeesuksella, joka Kuninkaallisesta asemastansa huolimatta ei halunnut käyttää tätä perusasetelmaa hyväksensä. Hän astui alas kirkkaudestansa ja tuli ihmisen kaltaiseksi, nöyryyttäen itsensä niin alas, että heikoinkin inhimillinen olento oli kykenevä uskon kautta koskettamaan Häntä. Kuinka tavaton ero olikaan kaiken jumalallisen ja inhimillisen tavoitteiden asettelun välillä!

Johannes ei ollut koskaan pyrkinyt tämän maailman suurten seuraan, ja ihmismassojen tungeksiessa lähes hurmion vallassa valtionpäämiesten ja kuuluisuuksien kulkureittien varrella, tämä tyytyi istumaan kotonansa tai seuraamaan tapahtumia jostakin etäältä.

Eräänä talvena kirjoitettiin paljon eräästä kuninkaallisen perheen jäsenestä, joka oli joutunut kokemaan suuria järkytyksiä elämänsä aikana, sillä hänen tiedettiin vierailevan silloin tällöin lähiseudun laskettelurinteillä. Milloinkaan ei tiennyt näiden kuninkaallisten lasketteluhetkien päivämääriä, sillä turvallisuuden tähden niitä ei julkistettu. Yhtäkkiä vain ilmestyi useampi kalliimman hintaluokan auto vuoristoteille sattumanvaraisessa kulkujärjestyksessä, ja tarkkaavainen katselija huomasi jotakin erikoista olevan tekeillä. Turvatoimet olivat äärimmäiset mutta samalla melkein näkymättömät. Rinteillä nähtiin ennätysmäärä tukevarakenteisia, huippuluokan välineillä varustautuneita ammattilaisia, joiden erityisenä merkkinä olivat hiukan liian väljiltä näyttävät laskettelupuserot, joiden sisälle oli mahdollista kätkeä jopa konetuliaseita.

Johanneskin lasketteli silloin tällöin, ja tuona viikonloppuna hän oli yksin lähtenyt masentuneena viettämään pari päivää rinteillä. Hänellä ei ollut varaa ottaa hotellihuonetta, mutta köyhempää kansalaista varten oli takamaastossa suuri määrä lämmitettäviä hirsimökkejä, joita vuokrattiin suhteellisen edulliseen hintaan. Jotakin erikoista oli kaikessa siinä, mitä silmien eteen avautui niin hotellin seutuvilla kuin rinteelläkin. Ajoittain oli merkille pantavaa se, kuinka kerralla tavallista suurempi määrä ihmisiä tuli alas yhtäaikaa ja kiinteänä ryhmänä meni samaan hissiin.

Aikansa lasketeltuaan Johannes alkoi väsyä ja pysähtyi eräälle tasanteelle katsellaksensa alla avautuvaa maisemaa. Silloin hän kuuli takaansa suksien kahinaa, ja joku lensi nurin aivan hänen vieressänsä. Aina halukkaana auttamaan hän kääntyi nostamaan maasta melkein jalkoihinsa lentäneen laskettelusauvan. Ojentaessansa sitä ylösnousevalle ja huomattavan kauniille naisihmiselle, tuli hänen kasvoillensa vaistomaisesti kaunis hymy, sillä tämähän oli joku aivan tuttu. Hän ei huomannut lainkaan ympärille pysähtyviä useita muita laskettelijoita, sillä hän sai hymyynsä mitä suloisimman vastahymyn. Mitä lie kiitollinen laskettelija ajatellut tästä tuttavallisuuden osoituksesta ja tuntemista julkituovasta ilmeestä, mutta Johannesta kohti ojennettiin käsineestä paljastettu pieni ja hento käsi.

Tämä kättely sisälsi jotakin aivan tavatonta, ja Johanneksen valtasi erikoinen tunne. Häntä katsovat silmät julkitoivat tietynlaista hyväntuulisuutta, mutta niihin kätkeytyi myöskin sanoinkuvaamatonta epätoivoa tai masennusta. Johannes tunsi edessänsä olevan jotakin sellaista, mikä käsittämättömällä tavalla sai hänet tuntemaan hennon käden puristuksen kautta kohtalotoveruutta. Vieläkään ei hän saanut mieleensä, mistä tämä nainen oli niin tuttu. Mikä lie yhdistänyt näitä kahta, mutta vaistomaisesti katseet kohtasivat yhä uudelleen, ja hetken kuluttua kehkeytyi englanninkielinen sananvaihto, jonka aikana Johanneksen rintaa melkein alkoi polttaa. Nyt hän tajusi, mistä nämä kasvot olivat niin tutut, ja miksi niin moni huippulaskettelijan varusteet omaava aivan lähituntumassa katseli juuri samaa maisemaa kuin mitä hän hetki sitten oli katsellut. Hänen kanssansa keskusteli aivan oikea prinsessa!

Jokainen mies tällaisessa tilanteessa kokee jotakin sellaista, mitä joskus muulloin ei voitaisi pitää luvallisena tai mahdollisena. Johanneskin oli vain tavallinen, inhimillinen ihminen, normaali mies, joka tuntee kaikkien muiden tavoin. Hetkeksi häkellys oli voittaa mielen, mutta hän itsekin joutui ihmettelemään sitä rauhallisuutta, millä hän pystyi jatkamaan ajatustenvaihtoa. Jokin hänessä alkoi rientää fantasian maailmaan ja mieleen tuli ajatus, vain ajatus, pilvilinna siitä, millaista olisi jos oikea prinsessa rakastuisi häneen ja veisi mukanansa omaan maahansa ja linnaansa. Samanaikaisesti kuitenkin hiljainen ääni hänen sisimmässänsä puhui järkeä ja keskustelukumppanin tarkkaavaiselle sydäntentutkijalle ilmeinen surumielisyys puhui paljon voimakkaampaa kieltä kuin haavekuvat.

Johannes oli lehdistä lukenut tämän prinsessan haastatteluja ja oli ollut sydäntä raastavaa käsittää, millaista ahdistusta toi tällainen kuuluisuus ja syntyminen kuninkaalliseen sukuun. Rikkaus ja valta eivät tuoneet todellista onnea, ja prinsessa oli julkituonut ajatuksen siitä, kuinka paljon parempi olisi ollut syntyä tavalliseen perheeseen ja elää normaalia elämää. Mutta nyt se oli täysin mahdotonta, sillä kuninkaallinen alkuperä velvoitti jatkuvasti sellaisiin asioihin, mitkä mieluummin olisi ohittanut. Ei ollut minkäänlaista todellista yksityiselämää, sillä henkivartijat olivat jatkuvasti ympärillä, ja jos nämä hetkeksi sai jäämään syrjään, ei sillä juuri ollut merkitystä, sillä kaikkialla oman maan kansalaiset, tai ennen kaikkea ulkomailla uteliaat ihmiset olivat jatkuvasti tuijottamassa ja tarkkaamassa jokaista askelta.

Prinsessa oli useita kertoja rakastunut, mutta milloinkaan eivät nämä ehdokkaat olleet kelvanneet vanhemmille, jotka vaativat kuninkaallista puolisoa. Voi hyvin ymmärtää sen tuskan, jota tämä ihminen jatkuvasti kantoi sisimmässänsä pelkästään jo siitä syystä, miten oli syntynyt tähän maailmaan.

Nämä ajatukset veivät Johanneksen näkemään omasta elämästänsä jotakin sellaista, mikä sai hänet sekä häpeämään omia tunteitansa sekä kokemaan entistä suurempaa surua. Hän ei mistään hinnasta olisi halunnut vaihtaa tämän prinsessan kanssa osaa tai mennä hänen kanssansa naimisiin (haaveilla saa, mutta ei puhua hulluja, oli hänen isoäitinsä aina sanonut). Mutta toisaalta hän käsitti nyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin, että hänellä ei ollut mitään syytä tuntea alemmuuden tunnetta tämän kohtaamisen johdosta, sillä tuona hetkenä kaksi kuninkaallista kätteli toisiansa lumisella vuorenrinteellä. Toisesta kuninkaallisesta ei kirjoitettu lehtien palstoilla, eivätkä hänen ympärillänsä parveilleet ihailijat tai turvamiehet. Hänellä ei ollut parhaita mahdollisia lasketteluvälineitä, vaan käytettyinä ostetut ja kuluneet jonkun toisen lähes loppuun käyttämät sukset ja sauvat. Kengät eivät tuntuneet mukavilta, ja jalat kipeytyivät muutamassa tunnissa. Pusero ja housut oli saatu ystävällismieliseltä veljeltä, jolle ne eivät olleet sopineet.

Kummankin mieli oli kaihoisa ja tietyssä määrin surullinen sen johdosta, että määrätynlainen syntymä ei suonut sellaista vapautta, mistä kaikki muut saivat nauttia.

Mitä lie tämä kuin satujen itämainen prinsessa ajatellut tämän kohtaamisen aikana, sen tietää yksin Jumala, mutta murheellinen saarnamies pakotettiin nyt ajattelemaan omaa elämäänsä ja syntymäänsä. Inhimillisesti tuskin oli olemassa yksinkertaisempaa sukupuuta ja vaatimattomampaa maallista menestystä kuin mitä hänen sukunsa kohdalle oli tullut. Mutta häntä oli kohdannut jokin sellainen onni, mikä maalliselle ihmiselle oli aivan yhtä ahdistavaa kuin tuolle kuninkaalliselle hänen syntymänsä: hän oli saanut kokea Kuninkaallisen syntymän, hänestä oli tullut Suuren Kuninkaan poika! Oliko tässä pakanallisen uskomuksen prinsessassa jotakin jumalallista, mikä ilman sanojakin käsitti kohtaavansa jotakin vieläkin kuninkaallisempaa, kuin mitä hän itse edusti? Kyllä, yhtäkkiä tämä vaatimattoman oloinen mies katsoi häntä kuin olisi ollut paljon suuremman maan prinssi, kuin mitä hänen maansa oli!

Johannekselle ei tullut mieleenkään kaivaa lompakostansa käyntikorttia, saati sitten pyytää keskustelukumppaninsa osoitetta. Tuskin hän edes olisi pystynyt viemään kättänsä povelle, kun jo kymmenen asetta olisi osoittanut häntä rintaan. Mikä tämän kohtaamisen merkitys oli, sitä ei tämä aika varmastikaan ollut paljastava. Mutta hän olisi palaava tältä matkalta entistä tietoisempana suuresta kutsumuksestansa, Kuninkaallisesta syntyperästänsä.

Hän oli kuninkaallinen, hän oli prinssi, jonka syntymä esti häntä elämästä muiden ihmisten tavoin. Kuinka monta kertaa hän olikaan menneiden vuosien aikana toivonut normaalin ihmisen elämää, ja ajoittain jopa kironnut oman syntymäpäivänsä; maallisen syntymänsä päivän. Hän oli nuoruutensa vuosina suorastaan kammonnut Jobin kirjaa, ja hyvin vastenmielisesti lukenut ammoisina aikoina eläneen veljensä kokemuksista ja tuntemuksista. Mutta nyt hänet oli vyöttänyt Toinen, ja hän oli joutunut kulkemaan sinne, minne ei olisi omassa inhimillisessä tahdossansa milloinkaan mennyt. Ei milloinkaan hän olisi halunnut kokea sitä päivää, jolloin joutui Jobin sanoin ja tuntemuksin huudahtamaan: "Miksi en kuollut heti äidin helmaan, miksi en menehtynyt kohdusta tullessani? Miksi olivat minua vastaanottamassa polvet, minkätähden rinnat imeäkseni? Sillä makaisinhan rauhassa silloin, nukkuisin ja saisin levätä..." (Job. 3: 11- 13).

Johannekselle ei hänen syntyperänsä suonut inhimillistä lepoa. Kuinka hän kaipasikaan tuntea lepoa ja rauhaa aivan niin kuin Job! Unissansa hän usein koki näitä asioita, ja välillä hänestä tuntui aivan ihastuttavalta ajatukselta aivan kuin nukahtaa vaikka kuinkakin pieneen kopperoon ja levätä vaikka iankaikkisesti, unohtaa kaikki maailman murheet ja ahdistukset. Mutta nyt hän joutui kokemaan jotakin siitä, mistä Herramme itse todisti: Ketuilla oli luolansa ja linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ollut minne päänsä kallistaa.

Johannes ei omistanut käytännöllisesti katsoen yhtään mitään, sillä talo jossa hän Marian kanssa asui, ei todellisuudessa kuulunut hänelle, vaan hän oli ikään kuin vuokralainen. Talon omisti perikunta, ja aviosopimuksella Johanneksella ei ollut mitään toivoa päästä omistamaan siitä mitään. Usein kävellessänsä niin omalla kuin vieraillakin paikkakunnilla hän jatkuvasti katseli katuja reunustavia taloja eikä voinut mitään sille, että aina silloin tällöin mieli kaihosi jotakin omaa, jotakin sellaista, missä hän todella voisi tuntea olevansa omassa kodissansa.

Suuret ja komeat talot hän ohitti kuin ei olisi niitä nähnytkään. Jokin sellainen ei olisi mitenkään mahdollista, eikä hän todellisuudessa sellaista kaivannutkaan. Mutta tuskin oli niin pientä ja vaatimatonta mökkiä tai jopa vajaa, jonka kohdalla hän ei sisimmässänsä olisi huokaissut. Kunpa olisi edes jokin tuollainen, mistä kukaan ei voisi häntä pois ajaa, sillä se olisi hänen ikiomansa! Hän oli elänyt jo parhaan nuoruutensa ja hän ei olisi uskonut todeksi sitä tyrmistävää vaikutusta, mikä oli vallannut mielen sinä vuonna, kun hän oli täyttänyt vuosia yli neljänkymmenen. Inhimillisesti hän ei ollut saavuttanut yhtään mitään, ja suurin osa vuosista oli mennyt lähes kestämättömien ja kuluttavien vaikeuksien keskellä. Nyt tässä iässä oli auttamattomasti ohitse inhimillinen toivo sellaisesta, mitä nuorena olisi tullut saavuttaa.

Jos Johannes olisi katsellut vain näkyväisiä, olisi hän jo aikaa sitten tullut haudatuksi kylän hautausmaalle sen vaatimattomalle sivulaidalle, minne kirkkoon kuulumattomat haudattiin. Häneltä olivat ohitse ne vuodet, jolloin ihmiset yleensä pitivät huolen siitä, että heillä olisi turvattu vanhuus ja jotakin niiden päivien varalle, joista ei tiennyt mitään. Nyt hän oli kuluttanut kaikki varansa ja kaiken aikansa johonkin sellaiseen, mistä hän ei ollut inhimillisesti saanut minkäänlaista palkkaa, ja mikä kaikkein järkyttävintä, nyt tässä ajassa hän sai tuntea olevansa suorastaan rikollinen kaikkien häneen kohdistuvien syytösten johdosta!

Hän ei ollut pyytänyt palkkaa, hän ei ollut etsinyt omaa kunniaa, mutta hänen täytyi tunnustaa itsellensä ja kanssaihmisillensäkin, ettei hän ollut varautunut sellaiseen kohteluun, mitä hänelle nyt tarjottiin. Hän oli aina uskoon tulostansa asti käsittänyt, ettei ristin tie ollut mikään helppo tie, ja aina kun oli laulettu siitä, kuinka jokaisen on yksin kuljettava ristin kipuihin, ei hän ollut osannut kuvitellakaan jotakin sellaista, mitä hänen yllensä nyt kaadettiin. Hänen kuninkaallinen syntymänsä oli kaiken tämän aiheuttaja, mutta milloinkaan aikaisemmin ei tuota syntymää oltu siinä määrin pyritty tekemään oikeudettomaksi kuin juuri nyt.

Hartmut oli karkein esimerkki tästä kampanjasta, jonka tarkoituksena oli saada Johannes kieltämään varma tietonsa todellisesta syntyperästänsä. Hän tunsi olevansa kuin Herra Jeesus kiusausten erämaassa. Perkele itse oli tullut hänen luoksensa Raamatun tekstejä mitä hurskaimmin lainaten. "Jos sinä olet... Jos sinä olet... Jos sinä olet!" Tämä kiusaaja halusi koko ajan kyseenalaistaa jotakin sellaista, mikä oli kuin pistin muiden uskovaisten lihassa.

Jos Johanneksen palvelustehtävällä ei epäuskoisen ajatuksen mukaisesti ollut muuta tehtävää, niin oli hän ainakin ollut kuin orjantappuran piikki useiden julistajien ja opettajien lihassa. Jos Johannesta ei olisi ollut, olisivat nämä saaneet tuntea itsensä vapaiksi tekemään ja sanomaan melkein mitä tahansa, mutta nyt he saivat tuntea olevansa kuin puun ja kuoren välissä, niin kuin eräs saarnamies sanoi. Jos nämä ihmiset olisivat myöntäneet Johanneksen syntyperän ja sen, että tämä todellisuudessa oli kaikkien vuosien ajan perustanut kaiken opetuksensa ja julkituomansa useiden sanankohtien perusteella Pyhiin Kirjoituksiin, niin he olisivat olleet pakotettuja tekemään parannuksen ja ojentautumaan Sanan mukaisesti. Mutta kun Totuutta ei voitu kieltää ja kiertää, oli ainoa keino päästä pälkähästä (niin kuin erheellisesti luultiin) kyseenalaistamalla syntyperä ja lähettäminen.

Tämän ajan näkyvä seurakunta etsi merkkejä ja ihmeitä, ja niinpä Hartmutin ohella useampikin perusti kielteisyytensä siihen, etteivät he olleet saaneet apua Johanneksen palvelustehtävästä. Kukaan näistä negatiivisesti asennoituvista ihmisistä ei käsittänyt, että toteutui jälleen kerran tässä ajassa sama, kuin mitä Herramme kiusausten vuorella joutui kokemaan. Läpi Hänen elämänsä voidaan todeta, että ihmiset etsivät merkkiä siitä, että Hän oli Jumalan lähettämä. Samoin oli Paavalinkin kohdalla, sillä hän joutui toteamaan: "Olen edeltäpäin sanonut ja sanon edeltäpäin niille, jotka ennen ovat syntiä tehneet, ja kaikille muille - niin kuin silloin sanoin, kun olin toista kertaa tykönänne, samoin nytkin, kun olen poissa - etten, kun taas tulen, ole teitä säästävä, KOSKA TE ETSITTE TODISTETTA SIITÄ, ETTÄ MINUSSA PUHUU KRISTUS..." (2. Kor. 13: 2- 3).

Eräänä iltana oli Hartmut tullut Johanneksen luokse suuressa ahdistuksessansa, ja kuten aina ennenkin, toi Johannes veljellensä esiin sen tosiasian, että Jumalan apu voi tulla vain sen kautta, että ihminen tosissansa haluaa muuttua ja tunnustaa avoimesti rikkomuksensa. Mutta selvästikin Hartmut koko ajan työnsi syyn kaikesta kärsimyksestänsä toisten ihmisten niskoille, eikä juuri milloinkaan todella myöntänyt tehneensä väärin. Aivan kuten Ilse, hän tietyssä määrin asettui seurakunnan eteen anteeksipyydellen ja rikkomuksensa tunnustaen, mutta todellinen vääryys jäi aina kertomatta ja tunnustamatta.

Johannes rukoili kuitenkin veljensä kanssa, ja tämä sanoi lopuksi: "Nyt minusta tuntuu, että rukouksesta oli jotakin apua, mutta sen näkee sitten huomenna ja tulevaisuudessa!" Sillä hetkellä vain outo tunne valtasi Johanneksen, mutta myöhemmin hän selvästi käsitti, että veljen asenne oli täysin väärä, joskin hurskaalta vaikuttava. Aivan yhtä vähän kuin Herramme voi muuttaa kivet leiviksi kiusausten erämaassa, aivan yhtä vähän saattoi Johannes kovimpienkin vaatimusten keskellä tuoda apua tällaisen asenteen omaaville ihmisille. Häneltä odotettiin merkkiä, suurta uskoa, muuttavaa voimaa, mutta kuinka hän olisi voinut välittää sellaista, jos vastaanottava astia oli täynnä omahyväisyyttä, vääriä odotuksia, vääriä syytöksiä ja ilmiselvää mielen syntiä?!

Tässä oli juuri se syy, miksi Johannes jatkuvasti joutui puhumaan asioista, joista hän mieluiten olisi vaiennut. Ensimmäisellä sijalla oli sananjulistus, ja vasta sen vastaanottamisen kautta oli mahdollisuus ottaa seuraavia askeleita. Merkit olisivat seuraava niitä, jotka uskovat. Johannesta näkyvällä tavalla seuraavat merkit olivat riippuvaisia muusta seurakunnasta, sillä hänen palvelustehtävänsä voi saavuttaa tarkoituksensa todellisuudessa vasta silloin, kun se tunnustettaisiin ja vastaanotettaisiin. Niin kauan kuin itse kukin halusi saavuttaa kaiken itsetietoisesti ja muista riippumattomana, ei voisi olla todellista seurakuntaa, jossa Pyhä Henki voisi käyttää lahjojansa ja Jumalan seurakuntaan asettamia palvelustehtäviä.

"Silmä ei saata sanoa kädelle: 'En tarvitse sinua', eikä myöskään pää jaloille: 'En tarvitse teitä'." (1. Kor. 12: 21). Oliko minään muuna aikana kuulunut niin monia jäsenistä lähteviä ääniä, jotka halusivat kuuluttaa toiselle paremmuuttansa ja toisen tarpeettomuutta? Lukivatko uskovaiset yleensä ottaen Raamattua?

Mikään maallinen kuninkuus ei ollut verrattavissa siihen Kuninkuuteen, mistä jokainen todellinen jumalanlapsi oli tullut osalliseksi. Tätä lapseutta ei kenenkään tullut asettaa kyseenalaiseksi tai epäillä sitä. Laskettelurinteellä Johannes oli suorastaan säälinyt tätä ihmisraukkaa, joka maallisen syntyperänsä tähden sai kärsiä koko elämänsä ajan rajoittuneisuutta ja toiveidensa toteutumattomuutta. Hänellä oli rahaa ja valtaa, kuuluisuutta ja ihailijoita, mutta siitä huolimatta hän ei ollut onnellinen. Kuolemaansa asti hän olisi kokeva tätä samaa, eikä siitä huolimatta olisi saava sielullensa mitään hyvää, ellei sitten kohtaisi Herraa ja kokisi uudestisyntymää. Inhimillinen arvostelukyky olisi tuossa hetkessä nähnyt kaiken täysin päinvastaisesti, mutta jumalallinen järjestys oli tällainen. Rinteillä liikkuviin hyvinvoiviin ihmisiin verrattuna tämä saarnamies oli suorastaan säälittävän nukkavierun näköinen, mutta siitä huolimatta hän oli näkymättömässä maailmassa arvostetumpi kuin yksikään muu tuolla alueella.

Tuosta tapahtumasta oli kulunut vuosia, ja kaikki oli muuttunut entistä vaikeammaksi. Taloudellinen tilanne maailmassa oli muuttumassa suorastaan katastrofaaliseksi, ja kaikesta jouduttiin tinkimään Johanneksenkin kylällä. Ulkonainen paine alkoi kohdistua yhä useampaan, ja kaikkea Johanneksen edustamaa kohtaan esitettiin yhä selvempää arvostelua.

Jokainen ihminen tarvitsee tietyn määrän arvostusta ja tunnustusta voidaksensa elää normaalia elämää. Ilman minkäänlaista tukea ihminen ei voi elää. Mutta mistä ammensi Johannes elämäänsä voiman ja missä hän lepäsi ja rentoutui? Hänellä ei juuri ollut minne päänsä kallistaa, sillä paine häntä kohtaan oli kasvanut vuosi vuodelta.

Oli asioita, joista ei saanut puhua, ei edes mainita. Tämä salaisuus päti suurimpaan osaa sananpalvelijoista tässä ajassa, ainakin niihin, jotka pyrkivät toteuttamaan Jumalan tahtoa niin omassa kuin seurakunnankin elämässä. Oli paljon sellaista, mistä Johannes niin mielellänsä olisi puhunut, mutta se oli mahdotonta. Niin paljon oli väärinymmärretty ja väärin selitetty, ettei uskaltanut juuri suutansa avata.

Reinhold oli vuosikausia ylistänyt avioliiton tärkeyttä ja ihanuutta ja seisottanut vaimoansa koko seurakunnan edessä esikuvana jostakin sellaisesta, minkä olisi tullut olla todellisuutta jokaisen seurakuntalaisen kotona. Kuitenkin oli nyt kevätretki paljastanut usealle karmivan totuuden: itse seurakunnan paimenen kotona käytiin kovaa taistelua, eikä hyvää kertonut sekään, että tämä kovin mielellään vieraili veljiensä luona jääden usein yöksi. Hänellä ei ollut mitään kiinnostusta samaa sukupuolta kohtaan, niin kuin joidenkin jopa näissä piireissä liikkuvien kohdalla suruksi täytyi todeta. Hän vain yksinkertaisesti tunsi tarvetta olla pois kotoa.

Tässä olikin yksi satuttavimmista ja kipeimmistä kohdista niin monen sananpalvelijan kohdalla. Seurakuntalaiset rukoilivat aina palavasti saarnaajien perheiden puolesta ja olivat luottavaisia sen suhteen, että vaimot pitivät hyvän huolen miehistänsä. Niinpä rukoukset aina kuuluivat: "Herra siunaa Reinholdia ja Ilseä, jotta Jumalan työ voimallisesti kulkisi eteenpäin!" Tässä rukouksessa ei ollut mitään väärää sinänsä, jos ajateltiin se oikealla tavalla ja oikeisiin asioihin kohdistuvana. Herran työ oli todella suuresti kiinni myöskin vaimon asenteesta ja kyvystä olla todellinen vaimo miehellensä. Mutta miten oli, jos vaimo ei täyttänytkään näitä odotuksia, joita seurakunta ja aviomies ja jopa Itse Jumala oli vaimolle asettanut?

Johannesta oli aina vaivannut se, että kokousten yhteydessä ja saarnan jälkeen olivat ihmiset aina sisällyttäneet saarnaajien vaimot samaan hengenvetoon, jossa rukoiltiin näiden palvelustehtävien puolesta. Vaimojen puolesta tuli rukoilla, mutta ei tässä yhteydessä! Vaimoilla oli omat tehtävänsä, omat paikkansa seurakunnassa, mutta sananjulistuksen kanssa heillä ei ollut mitään tekemistä. Heidän tuli olla kuulijoita, mutta nyt vuodesta toiseen palvelustehtävät ikään kuin sidottiin vaimojen onnistumisen tai epäonnistumisen uhallakin yhteen. Jos vaimo ei olisikaan sellainen kuin odotettiin, olisiko palvelustehtävä mitätön sen johdosta? Peruisiko Jumala kutsumuksensa ja armolahjansa, jos vaimo ei täyttäisikään paikkaansa?

Oliko tässä yksi syy siihen, miksi Jumala ei todella voinut siunata palvelustehtäviä sillä tavoin kuin olisi halunnut, koska uskovaiset katselivat näkyväisiä, eivätkä pystyneet erottamaan miesten palvelustehtäviä näiden avioliitoista? Rukoiltiinko naisten puolesta väärässä yhteydessä, väärässä paikassa, väärin odotuksin, väärin motiivein?

Job oli pelastushistorian ehkä kärsivin Jumalan lammas ja lohdutukseksi meille jokaiselle. Jos hänen kärsimyksiänsä ei olisi kirjattu muistiin ja meidän luettavaksemme, olisi varmastikin moni ahdistettu julistaja vaipunut ennenaikaiseen hautaan kokiessansa olevansa kaikista poikkeava.

Job ei tehnyt Jumalan silmissä mitään väärää, hän ei ollut syntinen, kuten Johannes ja monet muut seurakuntalaisten silmissä. Siitä huolimatta Jumala salli saatanan koetella tätä inhimillisen järjen vastaisella tavalla. Saiko hän ymmärtämystä ja sielunrauhaa ja lepoa kotonansa? Tukiko hänen vaimonsa häntä hänen ahdistuksissansa ja tuskissansa? Mistä Job hankki rentoutuksensa ja missä hän sai latautua pystyäksensä kohtaamaan seuraavan päivän koettelemukset? Mitä hänen vaimonsa sanoi hänelle rohkaistaksensa häntä?

"Niin hänen vaimonsa sanoi hänelle: 'Vieläkö pysyt hurskaudessasi? Kiroa Jumala ja kuole!" (Job. 2: 9). Tästä sanankohdasta on kiistelty kautta aikojen, ja se olisi niin mielellään käännetty aivan toisin, sillä eihän kukaan hurskas ole halukas uskomaan ja pitämään mahdollisena sitä, että näin jumalisen miehen vaimo voi sanoa jotakin sellaista! Yksi hyväksyttävä käännös kuuluu: "Sanoudu irti Jumalasta ja kuole!"

Merkittävää tuossa lausahduksessa on käännöstavasta huolimatta se, ettei hänen vaimonsa julkituoma millään tavoin kehota ja rohkaise jumalallisen elämän jatkamiseen, vaan päinvastoin ilmaisee mitä suurinta epäuskoa ja epäluottamusta niin miestänsä kuin Jumalaakin kohtaan. Jobin oma vaimo asettui niiden joukkoon, jotka lohduttivat ja neuvoivat häntä sellaisella tavalla, että hänen suorastaan oli vihastuttava siihen.

Kuinka järkyttävää olikaan ollut monille veljille tulla näkemään se tosiasia, ettei heidän elämässänsä ollut yhtään sen paremmin kuin Jobin elämässä. Ilsen käytös todisti sen, Erikan käytös todisti sen. Samanlaista voitiin nähdä kaikkialla. Ulkonainen esimerkki ja paine oli sitä luokkaa, että tämän ajan Jobin vaimot eivät jaksaneet tai eivät halunneet taistella sitä vastaan, vaan verisen vastarinnan sijasta antautuivat näkyväisen edessä ja antoivat näkymättömien jäädä miestensä asioiksi.

Jobin vaimo ei siis tallennetun mukaan suurestikaan seisonut miehensä rinnalla tämän ahdistuksessa. Miten on tässä ajassa? Eihän toki kukaan vastaavalla tavalla nyt puhuisi miehellensä? Ei toki, kukaan ei sellaista halua tunnustaa!

Jobin vastaus vaimollensa kuulostaa monen korvissa sellaiselta, etteivät tänään Reinholdin kaltaiset vaimoansa vuosikaudet kehuneet julistajatkaan rohkene edes ajatella, saati sitten hyväksyä jotakin vastaavaa puhetta rakkaalle aviopuolisolle. Jossakin määrin Johanneksesta alkoi kuitenkin tuntua siltä, että oli tullut aika puhua asiat siten kuin ne todella olivat. Enää ei ollut varaa elää petoksessa, sillä Herran tulemus oli todella lähellä.

Kun vaimo oli kehottanut Jobia sanoutumaan irti Jumalasta ja jättämään kaiken, ryömimään seurakunnan oven eteen kantamaan tammiarkkuun ja kuolemaan pois, ei Job kaunistellut asioita ja vain hyväillyt vaimoansa sanoillansa. "Mutta hän vastasi hänelle: "Sinä puhut niin kuin mikäkin houkka nainen. Otammehan vastaan Jumalalta hyvää, emmekö ottaisi vastaan pahaakin?" (Job. 2: 10).

Olisiko meille tässä jonkinlainen opetus siitä, miten meidän tulisi asennoitua näihin asioihin sen sijasta, että olemme joka tilanteessa valmiit lankeamaan kuralätäkköön naisten edessä, jotta nämä saisivat puhtain jaloin kulkea ylitsemme? Ovatko kaikki vaikeudet saaneet sellaisen vallan siitä syystä, että meiltä on puuttunut rohkeus sanoa asiat siten kuin ne todella ovat? Julistaako Jumala meidät syyllisiksi, jos ojennamme vaimoamme? Mikä oli Jumalan ajatus siitä, mitä Job vaimollensa vastasi: "Kaikessa tässä Job ei tehnyt syntiä huulillansa" (2: 10).

Joskus oli alkanut tuntua siltä, että kun osaltaan naiset tekivät syntiä kielellänsä, mistä monet miehetkin olivat osallisia, niin toisaalta taas jotkut ihmiset tekivät syntiä vaikenemisellansa väärissä kohden!

Tässä ajassa siis palvelustehtävät ja saarnaajanvirat nähtiin tiiviissä yhteydessä näiden viranhaltijoiden avioliiton onnistumisen kanssa. Jos avioliitto sujui hyvin, oli virkakin palava ja tunnustettava, mutta jos kuului vaikeuksista, oli heti hyväksyttävää asettaa myöskin julistettava kyseenalaiseksi, tai ainakin vähempään arvoon kuin onnistuneilla yksilöillä. Mutta tässä oli juuri saatanan ansa, mihin se oli saanut houkutelluksi suuren osan uskovaisista.

Jos Jumalan Valtakunnan virat olisivat olleet todellakin kiinni tällaisista asioista, olisi saatana jo aikoja sitten saanut asettaa lopettamiskyltin kaiken ylle. Paavali varmastikin näki nämä asiat, sillä hän ymmärsi missä todellinen tie kulki. "Mutta minä pelkään, että niin kuin käärme kavaluudellaan petti Eevan, niin teidän mielenne ehkä turmeltuu pois vilpittömyydestä ja puhtaudesta, joka teissä on Kristusta kohtaan..." (2. Kor. 11: 3).

Käärme sai pistetyksi myrkyllänsä Eevaa, ja siten alkoi kaikki se kurjuus ja kärsimys, joka on kohdannut ihmiskuntaa. Onko todella niin, että sama toistuu tässä ajassa tämän hetken seurakunnan keskuudessa? Mistä tulee kaikki se kurjuus, mikä vallitsee uskovaisten keskuudessa? Minne on kadonnut vilpittömyys ja puhtaus alkuperäistä Sanan opetusta kohtaan?

Voisiko todellakin jokin Jumalan seurakuntaan asettama palvelustehtävä olla kiinni tällaisista asioista? Nämä seikat tietystikin vaikuttavat ainakin ulkonaisiin asioihin, mutta merkitsisivätkö ne palvelustehtävän loppua? "Miehen ei tule peittää päätänsä, sillä hän on Jumalan kuva ja kunnia, mutta vaimo on miehen kunnia. Sillä mies ei ole alkuisin vaimosta, vaan vaimo miehestä; eikä miestä luotu vaimoa varten, vaan vaimo miestä varten. Sen tähden vaimon tulee pitää päässään vallanalaisuuden merkki..." (1. Kor. 11: 7- 10).

Jumalan Sana perustelee nämä asiat niin täydellisesti, ettei voi millään tavoin asettaa kyseenalaiseksi jumalallista järjestystä. "Sillä Aadam luotiin ensin, sitten Eeva; eikä Aadamia petetty, vaan nainen petettiin ja joutui rikkomukseen" (1. Tim. 2: 13- 14). Jumalan Sana sanoo myöskin: "SILLÄ EI JUMALA ARMOLAHJOJANSA JA KUTSUMISTANSA KADU!" (Room. 11: 29). Saksankielinen Mengen käännös sanoo asian ehkä vieläkin selvemmin: "...sillä Jumalan armolahjat ja kutsumus ovat peruuttamattomat!" Uuteen Testamenttiin ei ole tallennettu yhtään ainoata kohtaa, jossa Jumala olisi kutsunut avioparin johonkin palvelustehtävään. Kutsumus, kun kysymyksessä on sananjulistus, kohdistui ja kohdistuu aina vain mieheen. Niinpä oli hyvin käsitettävää se, että Johannes usean muun julistajan tavoin oli kutsuttu virkaansa profetian saattelemana: "Jumala on kutsunut sinut tehtävää varten, jossa ei edes sinun vaimosi ole oleva mukana!"

Oli siis Jumalan Sanan mukaisesti synti seurakunnan keskuudessa se, että uskovaiset halusivat nähdä kaiken avioliiton lävitse. Ihmiset olivat kiinnittäneet mielensä asioihin, jotka eivät tuoneet mitään hyvää seurakuntaelämään. Ei toteutettu sitä, mihin Sana kehotti: "Jos te siis olette herätetyt Kristuksen kanssa, niin etsikää sitä, mikä on ylhäällä, jossa Kristus on, istuen Jumalan oikealla puolella. Olkoon mielenne siihen, mikä ylhäällä on, älköön siihen, mikä on maan päällä" (Kol. 3: 1- 2).

Inhimillinen luonne on taipuvainen negatiiviseen, kielteiseen ajatteluun. Juuri nykyinen aika oli omiaan ruokkimaan tällaista ajattelua, jossa uskolla ei juuri ollut mitään sijaa, sillä eihän sitä edes tarvittu, koska näkyväinen oli päässyt hallitsevaan asemaan.

Negatiivinen ajattelu ja asenne on tuhoisa uskonelämälle. Se tuhoaa niin näkyväistä kuin näkymätöntäkin. Positiivinen ajattelu ja elämä voi syntyä vain todellisen uskon kautta, Jumalan Hengen vaikutuksesta. Siksi kehotus: "Olkoon teillä se mieli, joka myös Kristuksella Jeesuksella oli" (Fil. 2: 5). Samasta syystä on myöskin kirjoitettu: "Sen tähden me emme tästä lähtien tunne ketään lihan mukaan; jos olemme tunteneet Kristuksen lihan mukaan, emme kuitenkaan nyt enää tunne" (2. Kor. 5: 16).

Huolimatta kaikista näistä kohdista kiinnitettiin seurakunnan keskuudessa yhä edelleen enemmän huomiota maallisiin ja inhimillisiin asioihin kuin itse sananjulistukseen ja raamatullisiin totuuksiin. Mutta mitä tästä kaikesta oli seurauksena? Kaikki se, mitä silminnähden oli havaittavissa, jakaannus, erimielisyydet, riitaisuudet, panettelut jne.

Ilsen esimerkki osoitti sen, ettei ulkonaisiin asioihin yksinkertaisesti voinut luottaa tai arvostella niiden mukaisesti. Jokainen halusi antaa itsestänsä parhaan mahdollisen kuvan, ja esiintyä mahdollisimman hyväksyttävänä ja mallikelpoisena uskovaisena. Mutta kaiken tämän pinnan alla sai käärmeen myrkky rauhassa hautua ja tulla entistäkin tappavammaksi.

Niin kuin on jo muussa yhteydessä todettu, ei likapyykkiä tule pestä kaikkien nähden, vaan jokaisen tulee lakaista ja pestä omassa kodissansa. Mutta tietyt asiat ovat yhteisiä yhteisen vihollisen tähden.

Tämä ympäri käyvä kiljuva jalopeura oli saanut käyttöönsä joitakin ihmisiä siinä määrin, ettei heitä enää voinut pitää uskovaisina. Miksi aina piti Hartmutin tulla Johanneksen mieleen? Viimeksi tämä oli repinyt häntä sanoillansa palasiksi puistikossa, ja kun Johanneksella oli kiehunut ylitse, oli hänen lähes mahdoton puhua niin kuiskaamalla kuin Hartmut odotti. "Ole nyt vain aivan rauhallinen, älä huuda, hys hys! Enhän minäkään huuda!" Oli aivan samoin kuin jos olisi pistetty veitsellä ja käännetty sitä haavassa, ja silti vaadittu olemaan hiljaa tai puhumaan hillitysti. Siitä huolimatta oli tämä osoitus Johanneksen taipumuksesta huutaa tiukan paikan tullen.

Tällaista vastaavaa suorastaan saatanallista asioiden tulkintaa ilmeni muutenkin uskovaisten keskuudessa. Katseltiin vain silminnähtäviä asioita haluamatta lainkaan pyrkiä näkemään asioiden taustoja. Ylipäätänsä ei ollut ihmisten asia tietää kaikkea tätä saati sitten puhua eteenpäin, mutta jos tunnettiin tarvetta selvittää toisten asioita, olisi edes tullut pyrkiä löytämään totuus.

Kerran oli Ilse tullut Erikan luokse myöhään yöllä hattu syvällä silmillänsä. Sisälle päästyänsä tämä oli purskahtanut hirvittävään itkuun ja näyttänyt Erikalle mustelmilla olevaa silmäänsä ja poskeansa. Otto voi pahoin pelkästään tuon illan muistelemisesta, sillä samankaltaista oli hän itse joutunut kokemaan.

Nyt nämä sisaret suunnittelivat poliisille soittamista, sillä olihan nyt selvät todisteet siitä, että Reinhold oli pahoinpidellyt vaimoansa. Jostakin syystä Ottokin hyväksyttiin paikalle näitä asioita selvitettäessä, sillä olihan hyvä olla vielä yksi todistaja.

Ilse oli aikaisemminkin valitellut miehensä vihamielisyyttä ja väkivaltaisuutta, mutta tämä näytti olevan kaiken huippu. Oton neuvosta poliisille ei soitettu vielä sinä yönä, ja Otto ei koko asiasta olisi halunnut puhua kenenkään kanssa, mutta hän näki tässä esimerkin siitä, mitä seurakunnan keskuudessa yleisesti tapahtui.

Mihin perustui Reinholdin väkivaltaisuus? Ilse toistamiseen korosti vain sitä, ettei hän ollut sormellaankaan koskenut mieheensä, joka kuitenkin, vaikka oli saarnaaja ja jumalanvaltakunnan työntekijä, oli lyönyt hänet mustelmille, niin ettei hän viikkoon voisi näyttäytyä kenellekään. Erika oli kauhuissaan ja katsoi kuin syyttäen Ottoa, joka viime aikoina oli ollut niin hyvissä väleissä Reinholdin kanssa, että oli tätä usein pyytänyt jäämään yöksi.

Reinholdin ja Ilsen suhde oli nyt saanut sellaisia piirteitä, että seurakunnan saarnaajan asema vaikutti todella uhatulta. Oli mahdotonta vallita tällaisen tilanteen, ja niinpä asia vähän kerrassaan tihkui seurakunnan tietoisuuteen, ehkäpä siitä syystä, että Erika keskusteli "luottamuksellisesti" niin monen kanssa, eikä Ilsekään täysin pyrkinyt salaamaan vammojansa.

Nyt puitiin likapyykkiä julkisesti, ja useampikin veli joutui huonoon valoon menneisyyden taakkojen alla. Vaimot yksi toisensa jälkeen ilmoittautuivat kärsimysten kohteiksi, ja tilanne alkoi riistäytyä käsistä.

Mutta mitä todella oli tapahtunut? Miksi ei kukaan halunnut kuulla mitä Reinholdilla olisi ollut sanottavana?

Kuten jo on kerrottu, oli Ilse tavattoman mustasukkainen, ja keksi aivan tyhjästä tehdä asiaa. Tuona yönä vaimo oli jälleen alkanut selvittämään menneisyyttä, ja halusi miehensä tunnustavan jos oli jonkun vieraan naisen kanssa maannut! Reinholdilla meni jokin ylitse, sillä mikään vakuuttelu ei saanut Ilseä lopettamaan tenttaamistansa. Lopulta tämä oli alkanut huutaa siihen malliin, että lapset olivat paenneet leikkimökkiinsä, ja Reinhold pelkäsi kaiken kuuluvan kadulle asti. Häntä syytettiin asioista, joihin hänellä ei ollut osaa eikä arpaa!

Itkua pidätellen miesparka yritti löytää jonkunlaisen rauhallisen sopen, mutta vaimo tuli kaikkialle perässä huutaen ja moittien miestänsä, joka ei osannut pitää huolta vaimostansa. Nyt oli tullut loppu kaikelle, ajatteli ahdistettu mies, ja meni vaatekomeroon pakataksensa vaatteitansa matkalaukkuun. Hän sulki oven perässänsä, ja oli juuri saamaisillansa tarpeelliseksi katsomansa määrän vaatteita laukkuun, kun Ilse voimia vaativalla tempaisulla tönäisi oven auki. Ovi aukeni sisälle päin, ja suljettuaan oven asettui Ilse selkä ovea vasten ja jatkoi haukkumistansa entistä suuremmalla paatoksella. Komero oli suhteellisen pieni, ja miehellä ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta paeta tätä nuhdesaarnaa.

Ilse ei koskenut mieheensä, ei satuttanut kättänsä häneen, mutta huusi ja haukkui ilman minkäänlaista kontrollia tai järkevää ajatusta. Mies piteli korviansa ja anoi päästä ulos komerosta. Mutta vaimo ei hellittänyt, vaan jatkoi entiseen malliin.

Reinhold halusi nyt ulos, maksoi mitä maksoi, ja kun vaimo ei anomisesta huolimatta suostunut siirtymään pois oven edestä, jotta se ylipäätänsä olisi voitu avata, pyrki hän nyt työntämään huutavan naisen pois edestänsä. Tässä yhteydessä Ilse jo turvautui nyrkkeihinsä ja takoi miestänsä rintaan huutaen, että mies käy käsiksi. Ennen kuin Reinhold oli ulkona ja istuutunut autoonsa, oli vaimo saanut mustelmansa.

Miksi kertoa tällaista, miksi kaivella esiin vanhoja asioita? Koska tämä on juuri sitä, mitä vihollinen hiukan poikkeavalla tavalla tekee niin käsin kosketeltavalla kuin henkiselläkin tasolla! Ei kosketa alkuasetelmissa käsin, ei satuteta, mutta kuitenkin tehdään jotakin sellaista, mikä on paljon haavoittavampaa kuin puukolla iskeminen tai tappaminen. Kuinka hyvin Johannes saattoikaan käsittää veljeänsä, sillä niin monella tapaa hän itse oli tuntenut olevansa kuin nurkkaan ajettu eläin, jota ärsytettiin mitä äärimmäisin keinoin.

Hartmut ja Lydian mies olivat jossakin suhteessa täysin samaa kuin Ilse tai joku muu. Niin miehet kuin vaimotkin tekivät vastaavaa ja vakuuttivat sitten syyttömyyttänsä seurakunnan keskuudessa, mahdollisesti esitellen aviopuolisonsa tekemiä vammoja. Mutta totuus ei tullut esiin, todelliset pahoinpitelijät saivat myötätunnon ja ymmärryksen osaksensa.

Kaikelle tälle täytyi tulla loppu, sillä äärimmäisissä tilanteissa tehdyt asiat eivät olleet mikään todiste juuri viimeisen naulan lyönyttä kohtaan, vaan usein aivan päinvastoin.

Vene pysyy pinnalla pitkäänkin suuressa vesilastissa, mutta onko veneen uppoamiseen syyllinen se, joka aivan loppuvaiheessa keinauttaa sitä, vaiko se, joka sen on siihen tilaan saattanut? Vahvakin rakenne murtuu, jos sitä kylliksi kuormitetaan, mutta kuka on syyllinen? Sekö, joka aivan viimeisessä vaiheessa nojaa siihen, vaiko se, joka tietoisesti on sen ylikuormittanut?

Johannes ajatteli monia tällaisia avioliittoja kuin vanhanaikaiseksi tuvaksi, jossa on sisäänlämpiävä uuni, mutta kuitenkin tuuletusräppänä. Jos joku perheenjäsenistä jatkuvasti sulkee sen, niin että tupa tulee savua täyteen, niin onko syyllinen se, joka joutuu pakenemaan ulos estyäksensä tukehtumasta, vaiko se, joka räppänän jatkuvasti sulkee estelyistä huolimatta?

Kuinka monessa perheessä suorastaan savustettiinkaan toista ulos kuitenkin esittäen vaatimuksia Jumalan Sanan pohjalta? Kuinka moni vaimo antoikaan vettensä virrata kaduille ja vieraille, kun oma mies eli ahdistavassa kaipauksessa? Sanoohan Jumalan Sana Sananlaskuissa (5: 15- 20): "Juo vettä omasta säiliöstäsi, sitä, mikä omasta kaivostasi juoksee. Vuotaisivatko sinun lähteesi kadulle, toreille sinun vesiojasi! Olkoot ne sinun omasi yksin, älkööt vierasten sinun ohessasi. Olkoon sinun lähteesi siunattu, ja iloitse nuoruutesi vaimosta. Armas peura, suloinen vuorikauris -hänen rintansa sinua aina riemulla ravitkoot, hurmautuos alati hänen rakkaudestaan. Miksi poikani, hurmautuisit irstaaseen naiseen ja syleilisit vieraan vaimon povea?"

Miksi todella oli tultu tähän tilanteeseen, jossa perheitä revittiin rikki tällaisella tavalla? Syynä oli väärä opetus ja väärät odotukset. Kukaan ei ollut rohjennut opettaa vaimoille kuinka elää miestensä kanssa, eikä myöskään nuorille miehille ollut kukaan opettanut, miten naisen kanssa tulee elää. On helppoa vierittää kaikki syy toisen puoliskon kannettavaksi, jos tilanne johtaa siihen, että jompi kumpi antautuu vieraisiin suhteisiin. Miksi joku mies haluaa syleillä vieraan naisen povea? Miksi joku uskovainenkin kaipaa jotakin sellaista, mikä ei lainkaan ole sopivaisuuden rajoissa, ei ainakaan ulkonaisten mukaisesti?

Käsittikö Ilse lainkaan sitä, mitä hän teki? Hän todisti miestänsä vastaan, mutta kuitenkin Kaikkivaltias Jumala näki sen, mitä todella oli tapahtunut. Reinholdia syytettiin syyttömästi jo tuossa tilanteessa, ja jatko vain pahensi hänen asemaansa, vääryydellä. Käsittikö kukaan, että vihollinen oli saanut sormensa mukaan tähän näytäntöön? Mitä todella oli tapahtunut?

Alun pitäen Reinhold rakasti vaimoansa, ja yksinomaan jo lasten tähden hän halusi tehdä kaikkensa, että kaikki sujuisi mahdollisimman hyvin. Jumalan hänelle antaman virkansa puolesta hän joutui tekemisiin ihmisten kanssa, jotka aiheuttivat hänelle tahtomattaankin vaikeuksia, ja ensimmäinen kysymyksemme kuuluu: Miksi ja miten?

Herramme sanoi aikoinaan hurskaille uskovaisille, että nämä olivat isästä perkeleestä, koska valhe oli hallitseva tekijä heidän ulkonaisesti virheettömässä elämässänsä. Valhe on nytkin vielä se tekijä, jonka kanssa tämä vanha käärme ja vihollinen tulee uskovaistenkin keskuuteen.

Ilse näki seurakunnassa vierailevien sisarten hymyilevän kauniisti miehellensä, ja sen sijaan että olisi mennyt tuomiolle itsensä kanssa, hän alkoi tulla mustasukkaiseksi syyttä. Jos hänen oman todistuksensa mukaisesti hänen miehensä sai vierailta naisilta kauniimpia hymyjä ja ystävällisyydenosoituksia kuin häneltä, niin oliko se asia, joka hänen miehensä olisi pitänyt muuttaa? Eikö kaiken niin jumalallisen kuin maallisenkin järjen mukaan hänen olisi tullut mennä itseensä ja todeta: "Minun itseni kohdalla täytyy olla jotakin vialla, jos mieheni vaimona en pysty olemaan niin avoin ja rehellinen, niin ystävällinen ja kauniisti hymyileväinen, kuin nuo toiset sisaret. Mieheni käyttäytyy korrektisti eikä harjoita silmäpeliä tai ole liiallisen ystävällinen. Jos haluan mieheni huomion kiintyvän itseeni, niin eikö minun tule olla vieläkin ystävällisempi kuin nuo toiset?"

Tässä oli kysymyksiä, joiden eteen todella usean sisaren tulisi asettua. Jos näin ei tehdä, käy niin kuin Ilselle. Hän alkoi kantaa katkeruutta sisimmässänsä miestänsä kohtaan, mutta miksi? Seurakunnan paimenena Reinhold ei voinut olla tyly näitä ihmisiä kohtaan ja sanoa: "Minulle ei saa hymyillä, minulle ei saa olla ystävällinen, sillä vaimoni kärsii siitä."

Johannes tiesi sen, ettei Reinholdilla ollut milloinkaan ollut mitään suhdetta keneenkään muuhun kuin Ilseen, ja yhteisissä keskusteluissa hän oli aina korostanut sitä, että hän haluaa elää tämän kanssa elämänsä loppuun asti.

Jonkin aikaa tällainen kissanhännänveto ei tuntunut niinkään raskauttavalta ja vaaralliselta, mutta koska tämä siemen oli kylvetty vaimon sisimpään, teki se ainoan mitä se voi: se kasvoi kasvamistaan. Syytökset seurasivat toistaan, mutta milloinkaan Ilse ei ajatellut, mihin kaikki perustui. Hänellä oli jo muutaman vuoden kuluttua pitkä lista kaikesta siitä, mikä hänen miehessänsä oli häntä loukannut, mutta kaikki perustui olettamuksille, jotka myöhempien luulojen ja epäilysten siivittäminä muuttuivat todellisuudeksi hänen mielessänsä, ja nyt kun oltiin kevätretkellä, koki kaikki tietynlaisen huipentuman. Reinhold oli syyllinen, niin syyllinen, ettei sitä voinut sanoin kuvata. Mutta mitään ei todellisuudessa ollut tapahtunut.

Juuri tällaista oli kaikki se, mikä tuhosi seurakuntaa. Ilseä olisi voitu jossakin mielessä luonnehtia sairaaksi, mutta sitä oli myöskin koko seurakunta muutamaa lukuun ottamatta. Peterin hautajaiset oli pyritty unohtamaan jonakin sellaisena, mitä ymmärrettävästi jokaiselle sattuu, mutta pitikö tätä kaikkea ymmärtää? Eikö pikemminkin tuomion tullut alkaa seurakunnasta, ennen kuin on liian myöhä?

Suuri päämäärä

"Ettekö tiedä, että jotka kilparadalla juoksevat, ne tosin kaikki juoksevat, mutta yksi saa voittopalkinnon? Juoskaa niin kuin hän, että sen saavuttaisitte. Mutta jokainen kilpailija noudattaa itsensähillitsemistä kaikessa; he saadakseen vain katoavaisen seppeleen, mutta me katoamattoman. Minä en siis juokse umpimähkään, en taistele niin kuin ilmaan hosuen, vaan minä kuritan ruumistani ja masennan sitä, etten minä, joka muille saarnaan, itse ehkä joutuisi hyljättäväksi." (1. Kor. 9: 24- 27).

"Ei niin, että jo olisin sen saavuttanut tai että jo olisin tullut täydelliseksi, vaan minä riennän sitä kohti, että minä sen omakseni voittaisin, koskapa Kristus Jeesus on voittanut minut. Veljet, minä en vielä katso sitä voittaneeni, mutta yhden minä teen: unhottaen se, mikä on takana, ja kurottautuen sitä kohti, mikä on edessäpäin, minä riennän kohti päämäärää, voittopalkintoa, johon Jumala on minut taivaallisella kutsumuksella kutsunut Kristuksessa Jeesuksessa. Olkoon siis meillä, niin monta kuin meitä on täydellistä, tämä mieli; ja jos teillä jossakin kohden on toinen mieli, niin Jumala on siinäkin teille ilmoittava, kuinka asia on. KUNHAN VAIN, MIHIN SAAKKA OLEMME EHTINEETKIN, VAELLAMME SAMAA TIETÄ!" (Fil. 3: 12- 16).

"...juoskaamme kestävinä edessämme olevassa kilvoituksessa, silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen..." (Hebr. 12: 1- 2).

Uskon elämä on siis verrattavissa maalliseen kilpajuoksuun, jossa siinäkin on omat sääntönsä ja ohjeensa. Jos ajatellaan ajan kulumista ja tälläkin alalla tapahtunutta kehitystä, voidaan todeta, että kaikki on kiristynyt kiristymistään. Mikä aikaisempina vuosina oli vapaampaa ja vailla kovin tarkkoja ja rajaavia säädöksiä, siitä on tullut mitä tarkimmin valvottua ja tarkattua. Entisaikojen voittajan juoksu maallisilla kilparadoilla oli suorastaan leppoisaa lönkyttelyä verrattuna tämän hetken viimeiseen asti kiristettyyn, tuskaiseen ponnistukseen. Harjoittelu on viety äärimmäisyyteen, ja kilpailijalta vaaditaan enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin. Kaikenlaisia testejä suoritetaan niin juoksijoille kuin muillekin urheilijoille etsittäessä kiellettyjä, suoritusta auttavia aineita. Nämä aineet tosin auttavat hetkelliseen suoritukseen ja suovat hetkellisen voiton, mutta ovat kuitenkin terveydelle vaarallisia.

Kuinka oivallinen kuva tämä onkaan viimeisten aikojen uskovaisten kamppailusta voittoa kohti! Tänä päivänä ei riitä se valmennus ja motivaatio, päämäärän tavoittelu, mitkä entisaikoina mahdollisesti johtivat voittoon ja kunniaan. Nyt eletään toisenlaisessa, vaativammassa ajassa. Mutta kiitos Jumalalle, on varattuna myöskin aikaa vastaava valmennus ja sallitut vitamiinit, joiden avulla saadaan aikaa vastaava kunto. Olkoon kysymys mistä tahansa urheilulajista, on siinä yksi perustekijä, yksi ehdoton ensimmäisellä sijalla oleva asia, joka ratkaisee kaiken ihmisen elämässä. Tämä pätee niin maallisella kuin hengelliselläkin alueella, joskin kummallakin alueella tämän asian välillä on hienoinen ero, joka näkymättömällä alueella on todella suuri. Tässä on syy siihen, miksi hengellisellä alueella on niin paljon vaikeuksia ja väärinkäsityksiä Jumalan Sanan selvästä todistuksesta huolimatta. Joka tahtoo voittaa, päästä maaliin hyvällä sijoituksella, hänen ensisijainen asiansa on olla paras, ensimmäinen, voittaja. Tämän tulee olla häntä hallitseva tekijä niin urheilussa kuin kaikessa elämässä sen ulkopuolellakin. Hänellä täytyy olla tavaton kunnianhimo, voitontahto. Hän on paras, hän on ensimmäinen, sitä hän vakuuttaa itsellensä niin kävellessänsä kuin vuoteessa maatessansakin.

Jossakin mielessä tämä pätee niin hengellisellä kuin maallisellakin alueella, mutta kaikessa on kuitenkin ratkaiseva ero. Maallinen juoksija tavoittelee ensimmäistä sijaa, ennen kaikkia muita. Hän haluaa olla parempi kuin muut. Hän haluaa lyödä muut, voittaa muut. Hän haluaa tulla juhlituksi, eikä häntä tippaakaan kaduta tai kosketa se, jos muut jäävät ilman tätä riemua ja huumaa. Tähän tavoitteeseen päästäksensä hänellä täytyy olla usko omaan itseensä, suorituskykyynsä, paremmuuteensa, ja hän tekee kaikkensa, usein lähes vilpillisenkin, jättääksensä muut taaksensa. Hänen motivaationsa, tavoitteen asettamisensa, määrää sen. Hän on tietynlaisen lähes uskonnolliseen hurmioon verrattavan voiman alainen.

Kun maallinen juoksija syrjäsilmällä jatkuvasti seuraa takanansa tulevien etäisyyttä itsestänsä, etsien mahdollisesti tilaisuutta ohittaa rinnallansa tai edessänsä juoksevat, on uskovaisen päämäärän asettelu pienestä näennäisestä erostansa huolimatta jotakin täysin muuta. Hänen silmänsä eivät levottomasti liikehdi sinne tänne hänen juostessansa elämän kilparadalla, vaan ne ovat hengellisesti suunnatut päämäärää kohti, luotuina uskon alkajaa ja täyttäjää, Herraa Jeesusta Kristusta kohti. Hän juoksee, eteenpäin, eteenpäin, vilkuilematta taaksensa. Tämä juoksu, tämä kilvoitus, on hänelle niin tärkeä ja kaiken keskittymisen vaativa, että hänellä ei ole haluja eikä aikaa vilkuilla ja tarkastella muita tai näiden juoksua. Hän välittää heistä jokaisesta, hänen ei tarvitse olla parempi kuin muut, hän tietää useiden kilvoittelevan ympärillänsä, eikä hänen tarvitse olla ensimmäinen. Pääasia on päästä maaliin asti, saavuttaa päämäärä. Jokainen, joka on asettanut tuon tavoitteen, jokainen, joka pitää silmänsä oikeassa suunnassa, lähestyy maalia joka askeleella.

Uskovaisten tulee välittää toisistansa, vaikka kuvauksessa juoksusta saattaa jollekin tulla erilainen käsitys. Mutta tässä ei olekaan kysymys niinkään paljon keskinäisistä asioista, joita kuvataan toisenlaisilla esimerkeillä, vaan henkilökohtaisesta tavoitteenasettelusta.

Paavali puhuu näistä asioista niin hienolla tavalla, että moni ei näe todellista tarkoitusta. Hän kehottaa: "...mutta yksi saa voittopalkinnon... Juoskaa niin kuin hän, että sen saavuttaisitte." Meidän tulee siis juosta sellaisella tavalla, kuin ensimmäisen palkinnon voittaja juoksee, mutta meidän ei tarvitse asettaa päämääräksemme olla ensimmäinen! Meidän vain tulee juosta niin kuin sellainen, joka on kykenevä saavuttamaan asetetun päämäärän. Viimeiseksi jäänyt ei sovi tässä kohden esikuvaksi uskonelämän juoksulle. Tällainen ihminen ei ole harjoitellut tarpeeksi, hänellä ei ole motivaatiota. Monet tähän väliin sijoittuvat eivät hekään ole mahdollisesti tehneet kaikkea voitavaansa saavuttaaksensa voiton.

Nykyinen kilpailu etujen saavuttamiseksi on väistämättä johtanut tietynlaiseen kyynärpäätaktiikkaan, jolla mielellään suistetaan muut kilparadalta. Tähän ei Paavali meitä kehota, vaan ainoastaan juoksemaan niin kuin ensimmäisen sijan voittava.

Mikä on todella merkittävä ilmaisu tässä yhteydessä on se, mitä Paavali sanoo: "Mutta jokainen kilpailija noudattaa itsensähillitsemistä kaikessa... Minä en siis juokse umpimähkään, en taistele niin kuin ilmaan hosuen..." Voimavarat täytyy käyttää oikein, oikeisiin asioihin. Jokainen on joskus tarkkaillut ihmisiä, jotka eivät ole henkisesti täysin normaalin ihmisen tasolla. Torin ylitse saattaa kulkea lähes päivittäin käsiään ja jalkojaan suuressa kaaressa heilutteleva ihmisraukka, joka on vajaamielinen tai henkisesti häiriintynyt. Liikettä on tavattomasti, toimintaa on tavattomasti, mutta silti eteenpäin ei mennä tavallisen ihmisen kävelyvauhtiakaan.

Me olemme tottuneet pitämään kaikkea hengellistä toimintaa kuitenkin jossakin määrin hyväksyttävänä, sillä vetoavathan kaikki siihen osalliset ihmiset Jumalaan ja Jumalan Sanaan. Mutta erikoisesti viime aikoina on alkanut entistä enemmän näyttää siltä, että tietynlainen hengellinen vajaamielisyys on saanut lamaannuttaa monien piirien hengelliset aivotoiminnat.

Paavali puhuu monista asioista hengellisin kuvin, ottaen esimerkin maallisista asioista. Hän tiesi, että tietyt asiat on tuotava ihmisten eteen sillä tavoin, että nämä näkevät todellisen tilansa ja asioiden laidan. Jos ajattelemme sitä aikaa, jossa elämme, on ehkä tarpeen tuoda esiin vieläkin voimakkaampia kuvia, kuin mitä menneinä aikoina on vaadittu.

Nimenomaan kun on kysymys juoksemisesta hengellisen elämän vertauskuvana, joutuu seurakunnassa vallitsevaa tilaa seuratessansa toteamaan, että mieleen tulee jossakin määrin ironinen, mutta kuitenkin totuudenmukainen ja surullinen kuva. Millä tavoin useat kilvoittelevat ja juoksevat tänä päivänä, tässä kiireisessä ja ahdistavassa ajassa, jossa jokainen omalla tavallansa tavoittelee omaa etuaan?

Menkäämme hengessämme uskovaisten kilpajuoksupaikalle. Aivan niin kuin hengellisen kuvan mukaisesti lähtöpaikka ja maali eivät ole samassa paikkaa, katselkaamme nyt lähtöpaikalle. Kukin on sonnustautunut mieleiseensä asuun ja verryttelee paikallaan hölkäten. Lähtölaukaus on kajahtava aivan hetken kuluttua. Kysymyksessä on pitkän matkan juoksu, maraton, ja siksi ei käytetä lähtötelineitä tai kyykystä lähtöä. Lähtölinjalla on selvä, valkoinen viiva, jonka saa ylittää vasta yhtäaikaa.

Kilpailijoiden joukossa on havaittavissa jonkinlaista hermostuneisuutta ja tönimistä. Kilpailutuomarit joutuvat lähes jatkuvasti häätämään etuilevia kilpailijoita viivan taakse. Kyynärpäät tönivät toisiansa ja joukosta kuuluu jopa vihaisia murahduksia. Etsitään mahdollisimman edullista lähtöasemaa, ja ryhmässä lähtevät yrittävät pysytellä toistensa lähellä. Tunnelma on korkealla, kasvot kiiltävät innosta ja nyt se tulee, kuuluu kova pamaus ja kilpailu on alkanut!

Osa kilpailijoista ryntää taakseen vilkuilematta eteenpäin sellaisella kiireellä ja voimalla, että hetken kuluttua heistä on nähtävissä vain tielle laskeutuva pöly. He kiitävät jo kaukana suosionosoitusten saattelemana. Mutta mikä pöly nousee lähtöpaikalta? Katselijoita alkaa yskittää ja kaikkien katseet suuntautuvat lähtöviivalle. Ylivoimaisesti ainakin yli puolet juoksijoista on yhä vielä paikalla, mutta mistä on kysymys? Kiivas läähätys ja köhiminen säestävät hurjaa käsien ja jalkojen heiluttelua. Kukaan ei milloinkaan ole nähnyt tällaista ja kaikkien silmät ovat hämmästyksestä pullollaan. Mikä ohjelmanumero tämä on? Joukko hölkkää paikallansa ja heiluttelee raajojansa koomillisella tavalla.

Juoksu on jo joidenkin kohdalta ratkaistu, ja juoksemaan lähtenyt ryhmä on ylittänyt maaliviivan, kun vielä voidaan havaita entisenlainen meno lähtöpaikalla. Nyt voidaan jo todeta jonkinlaista väsymystä, ja hölkkääjäjoukosta alkaa kuulua huudahduksia: "Kuka voittaa, voitanko minä? Olenko minä jo voittanut? Onko kilpailu jo ohitse?"

Alussa mainitsimme, että seuraamme uskovaisten juoksukilpailua, mutta jos kysyttäisiin keneltä tahansa, mitä hän ajattelee tästä paikallaan heiluvasta joukosta, saataisiin vastaukseksi, että kysymyksen täytyy olla jostakin mielisairaalan juoksukilpailusta, tai sitten hölmöläisten sekoilusta. Mutta Jumalan Sanan pohjalta nähden on jokainen kuulemaansa Sanaa tottelematon ihminen juuri tällainen paikallaan juoksija.

Aikanaan Israelin kansa oli matkallansa Luvattuun Maahan, ja Mooseksen kuoltua Mooabin arolla, pysähtyi kansa sinne määräajaksi. Mutta suruajan loputtua kansa lähti edelleen liikkeelle. Sille oli itsestään selvä asia jatkaa matkaansa, vaikka sen johtaja, Mooses, oli kuollut. Se ei jäänyt arolle toistaaksensa päivittäin sille annettuja käskyjä, vaan se tiesi, mitä sille oli sanottu: "Kulje eteenpäin, jatka matkaa!"

Mutta tämän päivän uskovaiset vain toistavat päivästä toiseen kuulemaansa, eivätkä käsitä mitä heille on sanottu. "Mutta yösydännä kuului huuto: 'Katso, Ylkä tulee! Menkää Häntä vastaan!" (Matt. 25: 6). Tähän käskyyn sisältyy valmistautuminen, puhdistautuminen. Mutta onko tätä käskyä toteltu, noudatettu?

Mitä tapahtuu uskon kilparadalla?:

"Rakasta lähimmäistäsi, niin kuin itseäsi!" -Minä en haluakaan nähdä tätä veljeäni tai tätä sisartani! Hän ei usko samalla tavalla kuin minä, joten minun ei tarvitse osoittaa hänelle rakkautta! -EIKÖ TÄMÄ OLE PAIKALLAAN JUOKSEMISTA?

"Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne!" -Laaditaan panettelukirjeitä toisista jumalanlapsista ja puhutaan pahaa huhujen ja väärien käsitysten pohjalta. -EIKÖ TÄMÄ OLE PAIKALLAAN JUOKSEMISTA?

"Kantakaa toistenne kuormia!" -Veljet ja sisaret ovat yksinäisiä ja suuressakin hädässä, mutta heistä ei välitetä, jos he eivät täysin vastaa omia hengellisiä näkemyksiä. -EIKÖ TÄMÄ OLE PAIKALLAAN JUOKSEMISTA?

"...ja anna meille meidän velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme" (Matt. 6: 12). Muistamme vuosikausia jonkun veljen rikkomuksen, ja jos hän on saarnaajaveli, emme halua hänen jatkavan toimintaansa, vaan vaadimme häntä lopettamaan. Sisar tai veli on rikkonut asiassa, joka ei edes kuulu meille, mutta siitä huolimatta julistamme tuomiotamme hänen rikkomuksensa ylle. -EIKÖ TÄMÄ OLE MITÄ SUURIMMASSA MÄÄRIN PAIKALLAAN JUOKSEMISTA?

"Minä, Herra, se on minun nimeni, minä en anna kunniaani toiselle, enkä ylistystäni epäjumalille" (Jes. 42: 8). Jos seurakunta antaa kunnian ja suitsuttaa jollekin suurelle jumalanpalvelijalle, puhuu useammin tästä kuin Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta... -EIKÖ TÄMÄ OLE MITÄ PAHINTA PAIKALLAAN JUOKSEMISTA?

Tätä listaa voitaisiin jatkaa loputtomasti, mutta tuskin se on tarpeen tässä yhteydessä. Näistä paikallaan juoksijoista puhuu myöskin Hesekiel 33: 30- 33: "'Lähtekäämme kuulemaan, millainen sana nyt on tullut Herralta!' He tulevat sinun luoksesi joukoittain, istuvat edessäsi minun kansanani ja kuuntelevat sinun sanojasi (Lähtölaukausta, sillä jokaiselle todelliselle kuulijalle sanan kuuleminen on lähtölaukaus!), mutta he eivät tee niitten mukaan (lähde liikkeelle), sillä he osoittavat rakkautta suullansa (huutavat lähtöpaikalla), mutta heidän sydämensä kulkee väärän voiton perässä. (He haluavat palkinnon, mutta eivät halua nähdä vaivaa sen edestä!)

Ja katso, sinä olet heille kuin rakkauslaulu, kauniisti laulettu ja hyvin soitettu: he sanojasi kyllä kuuntelevat, mutta eivät tee niitten mukaan (He kuulevat lähtömerkin, mutta eivät lähde juoksemaan!) Mutta kun se toteutuu -ja katso, se toteutuu -silloin he tulevat tietämään, että heidän keskuudessansa on ollut profeetta."