Minun laitumeni lampaat

Osa 1-4

Jumalan elovainioiden leikuumiehet
Sapatin Herra
Koska kuulit vaimoasi!
Sydämen ihminen
Sydämen ymmärrys
Hänen huomaamattaan

Jumalan elovainioiden leikuumiehet

Rakas veljeni Herrassa.

Mitä sydämellisimmät terveiset Sinulle Herran Jeesuksen Kristuksen Nimessä, Kiitos sinulle kirjeestäsi, johon pyrin tässä vastaamaan.

Lainatakseni tähän osan kysymyksistäsi: "Mistä voin tietää, onko Herralla jokin tehtävä elämääni varten, ei vain jotakin yleensä, vaan nimenomaan Hänen palveluksessansa? Mistä voin sen tietää ja olla varma siitä, etten tee jotakin omaa, luullen sen olevan Herran tahto?

Rakas veljeni, tässä on kysymys jostakin todella henkilökohtaisesta. Monet eivät edes kysele sydämessänsä asioita, vaan ovat ensimmäisestä mielijohteesta valmiita lähtemään palvelustehtävää suorittamaan täydessä varmuudessa siitä, että nyt "uusi luuta lakaisee, kun minä lähden liikkeelle."

Sitä, että kyselet asiaa tällä tavoin, pidän hyvänä merkkinä kohdallasi. Se osoittaa, että tarkoituksesi on vilpitön ja sydämelläsi todella on halu palvella Herraa. Tässä ajassa Herran palveleminen on huomattavasti vaativampaa kuin joinakin menneinä aikoina, sillä kaikki rajat todellisen uskon ja uskonnon välillä ovat niin sotketut, että todella harva enää käsittää, mitä on todellinen Jumalan palveleminen.

Niinkuin jo mainitsin, kysymys on erittäin henkilökohtaisesta asiasta, jossa Sinulle ei voi antaa tyhjentävää vastausta kukaan toinen ihminen, ei edes kukaan suuri jumalanmies. Sinun on itsesi sydämessäsi käytävä taistelu tästä asiasta ja löydettävä vastaus kysymyksiisi. Mitä tulee siihen, voisiko Herra vastata sinulle korvinkuultavalla äänellä, täytynee todeta, että sellainen kutsumus on tullut hyvin harvan osaksi, ja jos jokainen olisi odottanut jotakin sellaista, niin tuskin löytyisi enää ketään Jumalan työvainioilta.

Mikä ja mitä sitten on Jumalan kutsu, siihen haluaisin tuoda esiin joitakin ajatuksia, ei niinkään joinakin ehdottomina ja tyhjentävinä vastauksina, vaan ajatuksina, joiden perusteella voit päätellä jotakin siitä, mitä sydämelläsi on.

Jos otamme Jumalan Sanasta esimerkkejä Hänen käyttämistänsä miehistä, voimme jokaisen kohdalla todeta, että inhimillisesti ottaen kukaan heistä ei olisi halunnut ottaa vastaan tehtävää suoritettavaksensa, tai jossakin elämänsä vaiheessa he joutuivat toteamaan, että saamansa tehtävän myötä he myöskin saivat "lihaansa pistimen, saatanan enkelin rusikoimaan heitä."

Jokainen todellinen jumalanlapsi on aina käsittänyt, ettei Elämän tiellä voida etsiä omaa kunniaa ja arvonantoa. Itsekkäät pyyteet eivät tule kestämään, vaan ovat johtava pettymykseen. On todella niin, että myöskin Saatana voi johtaa sinut ajattelemaan, että sinulla on tehtävä Jumalan valtakunnassa, vaikka sinulla ei sitä olisikaan. Muistathan kirjeen, jossa kerroin sinulle saatanasta ja siitä kuinka hän kerran oli kerubi, jonka tuli palvella Jumalaa, mutta joka sitten lankesi kauneutensa tähden ja korotti itsensä Jumalan yläpuolelle? Sentähden hän on niin kiinnostunut uskonnollisista asioista ja tietää, että paras keino saada aikaan sekaannusta on saattaa joku ajattelemaan, että hänellä on palvelustehtävä Jumalalta, vaikka hänellä ei itseasiassa ole mitään oikeata käsitystä siitä, kuka ja mitä Jumala todella on.

Itseasiassa tavallisena Jumalan lapsenakin sielunvihollinen saattaa johtaa sinut uskomaan, että sinulle on palvelustehtävä julistajana, vaikka Jumalan tarkoitus kohdallasi olisi jotakin aivan muuta ja näennäisesti vaatimattomampaa. Toisaalta taas, jos sinut todella on kutsuttu, tekee vihollinen kaikkensa saadaksensa sinut vakuuttuneeksi siitä, ettei sinulla ole mitään palvelustehtävää. Todella mutkikasta, eikö vain?

Voimme todeta, että yleensä ne, joita Jumala ei milloinkaan ole kutsunut mihinkään palvelustehtävään, ovat niitä, jotka ovat kaikkein halukkaimpia toimimaan ja astumaan esiin, kun taas ne, jotka Jumala todella on kutsunut, eivät itseasiassa haluaisi tehdä sitä ja estelevät Mooseksen tavoin: "Oi Herra, lähetä kuka muu tahansa!"

Kuka voi todella käsittää Herran teitä? Hän käyttää sellaisia ihmisiä, jotka haluavat paeta tehtäväänsä ja kutsumustansa, ja hetken suostuttelun jälkeen he kuitenkin ovat valmiit kulkemaan vaikka tulen ja veden lävitse suorittaaksensa heille annetun tehtävän voitokkaasti Herran voimassa. He vain joutuvat yhä uudelleen toteamaan oman voimattomuutensa ja täydellisen riippuvaisuutensa Herrasta.

Toisaalta taas sellaiset, joilla ei ole todellista kutsumusta, ovat halukkaita tekemään kaikkensa, mutta eivät olekaan kykeneviä suoriutumaan tehtävästä, sillä yhä vielä kuuluu Herran Sana: "Ei väellä eikä voimalla, vaan Minun Hengelläni, sanoo Herra!" Kuinka usein tapahtuukaan aivan konkreettisesti siten, että kävellään raudoitetuin piikkikengin siellä, minne enkelitkään eivät rohkene astua. Tarkoitetusta siunauksesta tuleekin kirous, ja aiotusta avusta tuleekin este ja kompastus.

Kaikesta tästä näemme, rakas veljeni, että sinun todella täytyy olla kutsuttu, jos aiot voittajana käydä kaiken lävitse, sillä kysymys on todellisesta taistelusta, jossa valheelliset ja näennäiset keinot tulevat heti paljastetuiksi. Meillähän on taistelu henkivaltoja vastaan, ja kuinka moni joutuukaan perääntymään noiden juutalaisen ylipapin Skeuaan seitsemän pojan tavoin (Apt. 19: 13-)! "Jeesuksen minä tunnen, ja Paavalin minä tiedän, mutta keitä te olette?" Jos me emme mahdollisesti itsekään tiedä, keitä me olemme, niin ainakin vihollisen vallat tuntevat kaikki VASTUSTAJANSA. Huomaatko, veljeni, pahat henget kävivät heidän kimppuunsa, niin että heidän alastomina ja haavoitettuina täytyi paeta tuosta huoneesta. Itse vihollisen voimat toivat alastoman totuuden esiin niistä, jotka olivat puolustavinaan totuutta, mutta itseasiassa heillä ei ollut mitään oikeutta käyttää Jeesuksen nimeä. Jeesuksen he tunsivat, tiesivät, kuka oli Paavali - mutta keitä nämä sitten olivat? Ei edes se auttanut, että heidän isänsä oli ylipappi. He olivat vihollisen voimille tuntemattomat, vaikka itseasiassa näyttää siltä, että he olivat vihollisen alueella. Raamattu sanoo, että muutamat kuljeksivat loitsijat alkoivat lausua Jeesuksen nimeä niiden ylitse, joissa oli pahoja henkiä. Kuten tiedämme, ei kukaan loitsija ole Jumalan palvelija, ja niinpä voimme oppia tästä kyseisestä tapauksesta hyvin paljon.

Herran Jeesuksen nimi ei ollut heidän suussansa voimana eikä suojana edes heitä itseänsä kohtaan, vaan heidän "palvelustehtävänsä" loppu oli todella surkea. "Keitä te olette?" Vihollisen voimat eivät ole mitään typeryksiä eivätkä salli pitää itseänsä narrina. Niiden kohdalla on kysymys todellisesta taistelusta, jossa ei kaihdeta mitään. Kuinka naurettavaa onkaan itseasiassa kuvitella saavuttansa jotakin petoksella tai vilpillä vihollista vastaan?! Rakas veljeni, vihollinen tuntee vastustajansa, paremmin kuin omat joukkonsa. Sentähden sinun täytyy olla todella varma siitä, että olet kutsuttu, sillä sinunkin eteesi on tuleva hetki, jolloin olet seisova vastakkain vihollisen voiman kanssa, ja kysymys asetetaan: "Kuka sinä olet?" Jos vihollinen joutuu sanomaan: "Me emme tunne sinua", niin seuraukset eivät ole muodostuva sinulle hyväksi. Mutta jos vihollinen joutuu sanomaan: "Me tunnemme Jeesuksen ja näemme, että sinä olet Hänen palvelijansa; mitä sinulla on meidän kanssamme tekemistä?" - silloin sinä voit sanoa: "Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä, lähtekää ulos hänestä, sillä Hän on suurempi kuin te!" Halleluja! Veljeni, tämä on se, mihin Herra on meidät kutsunut! Ei vain esittämään jotakin, vaan että Hänen voimansa todella asuu meissä, niin että vihollisen voimat joutuvat tunnustamaan kohdanneensa heitä väkevämmän.

Usein viitataan edesmenneisiin tai vieläkin vaikuttaviin jumalanpalvelijoihin ja heidän julistukseensa. Mutta kuinka erinomainen esimerkki meillä onkaan tässä siitä, ettei riitä vain johonkin toiseen julistajaan tai palvelustehtävään viittaaminen. Nuo loitsijat sanoivat: "Minä vannotan teitä sen Jeesuksen kautta, jota Paavali julistaa."

Loppupäätelmänä kaikelle tapahtuneelle voidaan sanoa, etteivät he tunteneet sen paremmin Jeesusta kuin ei Paavaliakaan, joka selvästi toi esiin sen, ettei hänen julistamansa Evankeliumi ole ihmisten mukaista. Todelliseen palvelustehtävään kuuluu Herran Jeesuksen Kristuksen tunteminen henkilökohtaisesti, ja siihen sisältyy myöskin Hänen voimansa tunteminen ja omistaminen.

Rakas veljeni, tämä maailma on hyvin mutkallinen, ja usein on vaikeata käsittää kaikkia sen metkuja ja ristiriitoja. Jos todella haluat palvella Herraa, olet tuleva kokemaan saman kuin Hänkin; ihmiset kutsuivat Häntä beelsebuliksi ja riivaijain päämieheksi, eli itse saatanaksi, kun taas pimeyden voimat itse joutuivat tunnustamaan Hänen edessänsä kuka Hän on. Mutta ajatelkaamme rohkeudella sitä, että eräänä päivänä on jokaisen polven notkistuttava Hänen edessänsä ja tunnustettava, että Hän on Herra.

Rakas veljeni, minun on nyt lopetettava tällä kertaa, mutta heti kun tulee seuraava tilaisuus, jatkan siitä mihin nyt jäimme. On eräs asia, jota haluaisin sinun tutkistelevan mielessäsi: Jos sinulla todella on Jumalan kutsumus, niin se on jotakin sellaista, mikä ei päästä sinua rauhaan sen paremmin päivällä kuin ei yölläkään, vaan se on jotakin, mikä "jauhaa sisimmässäsi yötä päivää suomatta sinulle rauhaa ennenkuin sydämesi kaipaus on toteutunut." Mieti todellakin tätä, sillä sen perusteella voi jo hyvinkin paljon päätellä siitä, mistä kohdallasi on kysymys.

Sapatin Herra

Herra Jeesus ei suostunut noudattamaan kirjanoppineiden perinnäissääntöjä, ja kehotti omalla käytöksellään muitakin olemaan noudattamatta niitä. Hän esiintyi Jumalan sanansaattajana ja Jumalan lähettämänä, mutta salli seuraajiensa tehdä sellaista, minkä perinnäissäännöt ankarasti kielsivät. Kirjanoppineet olivat paikalla, kun opetuslapset sapattina noukkivat käteensä tähkiä pellolla, he olivat paikalla, kun opetuslapset eivät pesseet käsiänsä säädetyllä tavalla.

Kaikki tämä sai heidän vihastuksensa nousemaan; heidän uskonnolliset tunteensa kävivät kuumina, mutta oliko kaikella tällä itseasiassa mitään tekemistä Jumalan ja Hänen alkuperäisen Sanansa kanssa? Heidän tuntemuksensa perustuivat suurimmalta osaltaan siihen osaan hengellistä opetusta, mikä oli syntynyt itse alkuperäisen Jumalan Hengen saneleman kirjoitetun Sanan ympärille.

Jotta jokaiseen yksittäiseen tapaukseen ja tilanteeseen olisi voitu antaa tyhjentävä vastaus ja ohje, olivat heidän viisaimmat ja kokeneimmat jäsenensä istuutuneet Kirjoitusten ääreen ja pohtineet tarkoin, mitä missäkin tilanteessa tuli tehdä ja sanoa. He antoivat Jumalan Sanalle oman selityksensä, ja itse kunkin näkemys oli omakohtaisten tuntemusten perusteella ratkaisevana tekijänä sen suhteen, mitä niin olemassaolevaa kuin tuleviakin sukupolvia varten kirjattiin muistiin alkuperäisen Sanan rinnalle. Tavallinen kansahan ei missään tapauksessa voinut käsittää Jumalan tarkoitusperiä, vaan ne oli selitettävä sille mitä yksityiskohtaisimmin. Näin syntyivät "kirjoitukset", vanhinten perinnäissäännöt, jotka vähitellen katsottiin osaksi Pyhiä Kirjoituksia, unohtaen täysin niiden alkuperä. Kysymys ei ollut siitä, mitä Jumala oli sanonut ja halusi edelleenkin sanoa, vaan kysymys oli siitä, mitä oppineet ihmiset ajattelivat ja uskoivat Jumalan tarkoittavan ja sanovan. He selittivät jumalallisia asioita oman ymmärryksensä mukaisesti, ja aina tarpeen mukaan täydennettiin puutteellisia kohtia uusilla, ajan mukaisilla selityksillä.

Tämä henki, joka kaiken saneli, ei ole kuollut, vaan elää yhä tänä päivänä, joskin ajan mukaisena. Henget eivät kuole, vaan muuttavat ainoastaan asuinpaikkaansa, etsien itsellensä aina uuden kuolevaisen ruumiin, jonka sielunvieraana ja isäntänä asuvat siihen hetkeen asti, kun aika jättää asianomaisen. Jälleen kokee joku maallinen vaeltaja innoituksen tämän hengen saapuessa uuteen asemapaikkaansa.

Kautta maailman kaikuu tänä viimeisenä aikana opetus sielunvaelluksesta, ja sen todisteeksi marssitetaan esiin henkilöitä, jotka voivat vaikka vannoa eläneensä menneisyydessä eri ihmisenä, kuka missäkin hahmossa. Tämä opetus vastaanotetaan mielellään, koska sen johdosta kuolema kadottaa merkityksensä siinä muodossa, kuin se tulisi nähdä. Kuolema ei olekaan mikään lopullinen, vaan ainoastaan portti uuteen persoonallisuuteen, uuteen elämään jossakin toisessa ulottuvuudessa.

Myöskin aikamatkaaminen on saanut kiehtoa ennennäkemättömällä tavalla ihmismieliä, niin että yhä uudelleen kehitellään uusia teorioita ja tutkitaan mahdollisuuksia tällä alueella, käsittämättä lainkaan sitä, että kaikki on vain tulosta henkivaltojen työstä sielujen tuudittamiseksi valheelliseen unelmamaailmaan, joka ei ole mitään muuta kuin pilvilinnoja, jotka kuoleman myrskyt viimeistään puhaltavat tiehensä kuin niitä ei olisi milloinkaan ollutkaan olemassa. Mielikuvitus ja mielenelämän liikkeet on tulkittu väärin ja ajan patinoimina hyväksytty osaksi todellista elämää.

Kun meedio tuo esiin asioita menneisyydestä ja tulevaisuudestakin, uskotaan tuonpuoleisen olevan käsinkosketeltavalla tavalla niin lähellä, että syntyy usko johonkin sellaiseen, jonka uskotaan kantavan ylitse ajan rajojen. Mutta mistä on todellisuudessa kysymys kaiken uskonnollisen ja hengellisen elämän alueella? Ovatko ihmiset todellakin eläneet menneisyydessä, ja onko mahdollista siirtyä ajassa mielinmäärin suuntaan tai toiseen? Vastaus tähän on ehdottomasti ja jumalallisella arvovallalla sanottuna EI! Jumalan Sanan mukaisesti kaikelle on asetettu aikansa, ja kun aika tulee päätökseensä, joutuvat kaikki sen kuluessa eläneet ihmiset tuomiolle. Miksi ei kukaan suuremmalla äänellä ole tuonut esiin totuutta? Miksi tunnetuimmatkaan evankelistat ja opettajat eivät tuo esiin näitä tosiasioita? Ehkä siksi, etteivät he lainkaan ole selvillä niistä, niinkuin eivät kirjanoppineet ja fariseuksetkaan milloinkaan ole todella käsittäneet, mistä on kysymys.

Ihminen elää ainoastaan yhden kerran tämän maan päällä. Hän ei palaja tänne jossakin uudessa hahmossa, uudessa persoonassa, vaan sinä hetkenä kun siirrytään ajasta iankaikkisuuteen, on kaikki auttamattomasti ja peruuttamattomasti ohitse. Kuolema ei muuta mitään, ei tee paremmaksi tai huonommaksi. Kuolema on vain portti tuonpuoleiseen, joka ei missään suhteessa vastaa sitä, mitä ihmiset siitä ajattelevat. Ihmisen ratkaistavaksi on annettu tämän elämän aikana valita hyvä tai paha, kuolema tai elämä, Jumala tai Saatana. Sen mukaisesti ihminen jo eläessään astuu joko kuoleman tai elämän tielle. Ihminen ratkaisee itse, mikä tai mitkä henget vallitsevat hänen elämäänsä.

Kun ihminen ratkaisee Jumalan puoleen ja syntyy todellisesti uudesti ylhäältä, ottaa Jumalan Pyhä Henki asumuksensa hänessä, ja Jumalan enkelit asettuvat hänen ympärillensä suojataksensa häntä hänen elämänsä loppuun asti. Tämä palvelustehtävä on suurimmalta osaltaan täysin näkymätön ja ihmismielelle ja olemukselle käsittämätön, mutta siirtyessämme meille luvatun toteutumiseen, astuessamme ajan rajojen ylitse, käsitämme viimeinkin täydellisyydessään sen armon, joka on tullut jo ajassa osaksemme. Vihdoinkin voimme nähdä poisnukkuneet rakkaamme, ja saamme nähdä enkeleitä. Mutta mikä tärkeintä ja suurinta, saamme nähdä Hänet, joka tuon kaiken on meille ansainnut, Herramme Jeesuksen Kristuksen. Hänen kanssansa saamme viettää Hääaterian, ja Hänen kanssansa palata tämän maan päälle tuhatvuotisessa valtakunnassa ja Uudessa Jerusalemissa. Tämä on ainoa todellinen uudestisyntymä ja "jälleensyntymä". Muuta ei ole olemassakaan, eivätkä mitkään ihmismielen kuvitelmat ja ponnistelut pysty muuttamaan tätä todellisuutta.

Jumalan Pyhä Henki on aina sama, ajasta tai hetkestä riippumatta. Hän hallitsee niitä sieluja, jotka kuuluvat Jumalalle. Jokainen todellinen Pyhän Hengen kasteen ja uudestisyntymän kokeva tulee osalliseksi samasta Hengestä, joka jo alussa leijaili tämän maan yllä. Autuas ja onnellinen on se, joka saa asua Jumalan suojaavien siipien alla, osallisena Pyhästä Hengestä.

Toisin on kuitenkin niiden suhteen, jotka eivät halua olla tekemisissä Jumalan kanssa. Itseasiassa ei ole lainkaan kysymys siitä, että Jumalan tarvitsisi kadottaa yhtäkään ihmistä, vaan ihminen itse tuo julki vastenmielisyytensä Jumalaa ja Hänen asioitansa kohtaan, ja haluaa ehdottomasti kulkea omia teitään. Mahdollisesti hän sitten tuntiessaan kuoleman siipien kosketuksen alkaa miettiä asioita uudelleen, mutta aika ei salli mielenmuutosta, ja niinpä sielu siirtyy senhetkisessä tilassansa sellaisena iankaikkisuuteen. Kuolema ei muuta mitään, se on vain portti ulos tästä maailmasta.

Miksi kuolema ei muuta mitään? Aivan niinkuin Jumalan oma Hänen Henkensä kautta kokee uudestisyntymän ja tuntee olevansa Jumalan lapsi, aivan samoin jumalankieltäjä tahtoo elää elämäänsä tämän maailman lapsena ja valtiaana. Kummankaan kohdalla kuolema ei muuta mitään; korkeintaan voidaan sanoa, että sielun asuinpaikka muuttuu. Niinkuin Jumalan lapsen asuinpaikan määrää se Henki, suurempi voima, joka hänessä asuu, aivan samoin on uskosta osattoman kohdalla kysymys ihmistä suuremmista voimista, jotka määräävät hänen kulkemisensa sellaisella tavalla, että vain harva käsittää sen kokonaisvaltaisuuden. Itseasiassa ihminen tekee vain muutaman perustavaa laatua olevan ratkaisun; kaiken muun säätää ja määrää se henki, joka ihmistä vallitsee.

Miksi joku nykyajan fariseus tänä päivänä opettaa täysin samassa hengessä kuin hänen lähes kaksituhatta vuotta sitten elänyt esi-isänsä? Miksi joku ihminen voi sataprosenttisella varmuudella ja tarkkuudella kuvailla jotakin elämästänsä vaikkapa satoja vuosia sitten, ilman että olisi milloinkaan edes vieraillut tuolla paikkakunnalla? Kysymys on tarkoituksella hämäävästi asetettu. EI IHMINEN KUVAA JOTAKIN KOKEMAANSA, VAAN HÄNESSÄ ASUVA HENKI KERTOO OMIA KOKEMUKSIANSA SILTÄ AJALTA, KUN TÄMÄ ASUI JOSSAKIN AIKAISEMMIN ELÄNEESSÄ IHMISESSÄ! Ei ihminen synny jälleen, ei ihmisen sielu vaella aikakaudesta toiseen, sillä ihmissielu on kuolevainen; ei siinä mielessä kuin monet käsittävät, vaan sielu kuolee hengellisesti.

Ihmissielu ei palaa tämän maan päälle, vaan kuolee hengellisesti, tulee kadotetuksi, Jumalasta erotetuksi, peruuttamattomasti, lopullisesti. Mutta hänessä vallinnut henki menee seuraavaan ihmiseen, ja näin sama henki on ihmiskunnan historian aikana ehtinyt elää lukemattomissa eri sieluissa. Tästä syystä tietyt meediomaisia kykyjä omaavat ihmiset saattavat tuoda esiin hämmästyttäviä asioita. On vain ymmärrettävä oikein, mistä on kysymys. Eivät ihmiset puhu, vaan heissä olevat henget puhuvat! Kun on kysymys hengistä, jotka eivät ole Jumalan henkiä, on puhe niistä enkeleistä, henkivalloista, jotka lankesivat Lusiferin kanssa. Aikoinaan nämä kaikki enkelit ja henkivallat olivat Jumalan alamaisuudessa, mutta omassa viisaudessansa, ilman että ihmisen tarvitsisi sitä käsittää, Hän salli näiden langeta ja tulla pimeyden henkivalloiksi. Tästä syystä voidaan erittäin hyvin käsittää se monelle outo asia, että itse sielunvihollinen, perkele, tekeytyy valkeuden enkeliksi. Miksi se olisi vaikeata tai mahdotonta, koska aikanaan vihollinen oli mitä läheisin itse Jumalalle? Niinpä hän tänäkin päivänä lähestyy uskovaisia mitä hurskaimmassa valepuvussa, ja tekeytyy mitä läheisimmäksi veljeksi ja uskotuksi. Mutta kun sen hetki tulee, paljastuu hurskaan kuoren ja nuhteettoman elämän takaa itse sielunvihollinen ja murhaaja, perkele. Juuri tästä syystä Herramme saattoi sanoa kirjanoppineille ja fariseuksille: "Te olette isästänne perkeleestä!" Ulkokuori oli täydellinen, mutta ulkonainen ei ole milloinkaan ollut ratkaiseva Jumalan silmissä.

"Te olette isästänne perkeleestä!" (Joh. 8). Minkä hengen oma joku on, sen mukaisesti hän toimii - kaikesta ulkonaisesta hurskaudesta huolimatta. "Hän on ollut murhaaja alusta asti, ja totuudessa hän ei pysy, koska hänessä ei totuutta ole. Kun hän puhuu valhetta, niin hän puhuu omaansa, sillä hän on valhettelija ja sen isä." Mitä on siis se, mitä kuulemme niin meedioiden kuin muidenkin vastaavien suusta? Puhuneeko siinä Jumalan Henki totuutta? Ei varmastikaan, sillä ensimmäisestä Mooseksen kirjasta asti Sana vaatii hävittämään kansan keskuudesta tietäjä- ja ennustajaihmiset.

Puhuisiko Jumalan Henki vaikkapa sattumanvaraisesti, tietyissä olosuhteissa, jonkun tällaisen henkilön kautta? Ei, ei, ja milloinkaan ei! Jumalan Henki on Totuuden Henki, joka vaatii totuutta salatuimpaan asti. Samasta lähteestä ei voi virrata puhdasta ja saastaista vettä. Niinpä kaikki ennustelijoiden ja meedioiden esittämä tulee kokonaisuudessaan samasta hengellisestä, uskonnollisesta lähteestä, joka ei ole Jumala, vaan langennut enkeli ja hänen henkimaailmansa.

Yksi eksyttävimmistä asioista ihmiskunnan keskuudessa on se, että kun puhutaan hengellisestä ja uskonnollisesta, on sekoitettu niin Jumala kuin sielunvihollinen keskenään. Nämä asiat voivat sekoittua ainoastaan ihmismielissä ja -opetuksessa, mutta todellisuudessa on kumpikin yhtä kaukana toisistansa kuin taivas on maasta. Kun Sana puhuu siitä, että väärä on lopunaikana oleva niin lähellä todellista, että jos mahdollista, valitutkin eksytettäisiin, niin silloin Sana puhuu asiasta ikäänkuin ihmisperspektiivistä. Oikea ja väärä eivät voi sekoittua, vaikka ne inhimillisesti katsoen kulkisivatkin joskus käsi kädessä. Todella uudestisyntynyt käsittää tämän.

Kaikki vihollisen henget ovat siis valheen ja eksytyksen henkiä, jotka ovat yhtä perkeleen, valhettelijan kanssa. Niinpä kaikki uskonnollisuus nimenomaan tässä ajassa pukeutuu yhä enemmän hurskaaseen kaapuun ja koristautuu kukkaisloistoon ja kauneuteen aivan Kainin alttaripalveluksen tavoin. Sen sijaan, että Jumalan eteen tuotaisiin vilpitön, Jumalaa kaipaava mieli ja sydän, on ulkonainen saanut vallan, ja kaikki arvostellaan sen mukaisesti.

Yksi suurimmista petoksista on myöskin se, että ei nähdä yhteyttä hengellisen, uskonnollisen, poliittisen ja maallisen vallan välillä. Uskonnolliseen kaapuun pukeutunut saattaa jyrkästi kiistää "maallisen vallankäytön", mutta ei käsitä esimerkiksi veljeänsä syyttäessänsä turvautuvansa absoluuttisesti maallisiin keinoihin. Aivan niinkuin ylipapit toivat julki sen, etteivät he saattaneet toimeenpanna Herramme mestaamista, antaen vallan Pilatukselle, aivan samoin kautta aikojen on uskonnollinen valta käyttänyt maallista valtaa tarkoitustensa toteuttamiseen.

Tuskin on monikaan todella syvällisesti tullut ajatelleeksi sitä, mihin asti uskonnollinen kiihko ja murhamieli voivat mennä ulkonaisesta kauneudestansa ja vilpittömyydestänsä huolimatta. Mikä oli raskain ja suurin ahdistava tekijä jokaisen israelilaisen mielessä tuona aikana? Jos kuka tahansa vierasmaalainen olisi esittänyt tämän kysymyksen missä tahansa Israelin alueella, olisi hän kaikkialla saanut saman vastauksen: "Roomalainen valta, roomalainen ies Jumalan valitun kansan yllä."

Vuodesta toiseen oli odotettu vapauttajaa, joka olisi rikkonut tämän ikeen, ja roomalaisuus oli kuin kirosana jokaisen mielessä ja suussa. Mitä voimme siitä huolimatta lukea näistä oppineista miehistä? Sanan todistuksen mukaan he olivat tuoneet esiin lukuisia vääriä todistajia, jotka todistivat rikkomuksista hengellisellä alueella, voimatta siitä huolimatta todella vakuuttaa ketään. Missä nämä syytökset esitettiin? Veljeskokouksessako? Ei, vaan roomalaisen hallitsijan maaperällä, roomalaisen virkamiehen edessä!

On itsestään selvää, ettei Pilatus ollut halukas tuomitsemaan ketään juutalaisten uskomusten tähden. Huomatessaan tämän, juutalaisten johtajat unohtivat kaiken hengellisen perustansa ja turvautuivat kannanottoihin, jotka olivat kerran koituva tuomioksi koko kansalle. "Katso, teidän kuninkaanne!" Maallinen hallitsija julkitoi jumalallisen totuuden koko kansanjoukon edessä, mutta mitä hän sai vastaukseksi? "Vie pois, vie pois! Ei meillä ole kuningasta, vaan keisari!"

Joka todella hiukankin perehtyy näihin ajatuksiin, ei voi olla huomaamatta niihin sisältyvää murhenäytelmää ja ironiaa. Ihmiset, jotka vuosikausia ovat huokailleet orjuuden alla, turvautuvat kannanottoon, jota ei milloinkaan olisi voinut odottaa heiltä. Mikä on heidän motiivinsa? Tuskin he olisivat missään muussa tilanteessa julkituoneet jotakin sellaista, mutta nyt olikin kysymys henkien valtataistelusta, ja pimeyden voimat pääsivät näkyvään valtaan hurskaissa sieluissa.

Tämä Mies, joka oli puhunut heille totuuden, näyttänyt heidän hengellisten silmiensä peilin edessä millaisia he todella olivat, tämä Mies oli vaiennettava hintaan mihin tahansa! Pääsiäinen oli edessä, jokainen tahtoi puhdistautua viettääksensä tätä Israelin kansan suurinta hengellistä juhlaa. Kukaan ei tahtonut tahrata käsiänsä. Pilatus kehotti heitä: "Ottakaa te hänet ja ristiinnaulitkaa, sillä minä en löydä hänessä mitään syytä." Maallisen vallan edessä ei ollut mitään syytä tuomita ja ristiinnaulita Häntä. Tuskin voidaan kuvitella jotakin mielettömämpää, kieroutuneempaa!

Juutalaisten johtajat eivät hellitä, ja poistaaksensa Pilatuksen epäröinnin, he alkavat uhkailla tätä: "Jos päästät hänet, et ole keisarin ystävä; jokainen, joka tekee itsensä kuninkaaksi, asettuu keisaria vastaan." (Joh. 19: 12).

Kun joku on raivattava tieltä, tulee suurimmastakin maallisesta vihollisesta ystävä. Tämä saatanallinen henki kääntyy sopivassa tilanteessa niiden puoleen, joita muussa tilanteessa voidaan vihata ja vältellä, saadaksensa heidät tekemään likainen työ omasta puolestansa. Sama henki on elänyt koko pelastushistorian ajan, ja elää vielä tänäkin päivänä. Veli tai sisar, Jumalan totuuden kantaja, on vaiennettava keinolla millä hyvänsä.

On helppoa pestä viattomuudessa omat kätensä ja sanoa, ettei ole tehnyt mitään väärää. Kuinka moni ajatteleekaan olevansa vapaa vastuusta, ja vierittää syyn toisten niskoille. Kuinka helppoa onkaan laatia "totuudellinen" panettelukirje ja sitten antaa muiden sen perusteella tehdä johtopäätöksensä ja langettaa tuomionsa! Kuka on todellisuudessa vastuussa? Herramme Jeesus totesi Pilatukselle: "Sinulla ei olisi mitään valtaa minuun, ellei sitä olisi annettu sinulle ylhäältä. Sentähden on sen synti suurempi, joka jätti minut sinun käsiisi" (19: 12).

Joka antaa veljensä julkisen häpeän alaiseksi, ja siten jättää tämän itseasiassa ulkopuolisten ihmisten tuomittavaksi ja teloitettavaksi, syyllistyy täsmälleen samaan syntiin. Yksikään syytös Herraamme kohtaan ei ollut perusteltu ja totuuteen perustuva, vaan kaikki syytökset olivat johdateltuja ja fanaattisen mielen luomia. Aivan kuten tuona aikana, eivät nytkään mitkään hengelliset syyt riitä jättämään ketään tuomareiden käsiin ja aikaansaamaan riittävän tuomitsevia mieliä. Lopullinen syytös Herraamme kohtaan kohdistui keksittyyn rikokseen maallista valtaa vastaan. "Jokainen, joka tekee itsensä kuninkaaksi, asettuu keisaria vastaan."

Tänä päivänä ei ketään syytetä itsensä kuninkaaksi tekemisestä, mutta sen korvaavat syytökset taloudellisella ja maallisen elämän alueella. Syytökset erikoisesti rahan väärinkäytöksistä Jumalan valtakunnassa saavat monet mielet kuohuksiin, eikä monikaan kysele, olisiko asiassa todella perää. Kun syytös esitetään tarpeeksi hurskaalla ja uskottavalla tavalla, uskotaan se usein hyvinkin helposti. Samoin voidaan syyttää laiminlyönneistä, jotka eivät todellisuudessa ole asianomaisen syytä, vaan enemmänkin muiden välinpitämättömyyden tiliin pantavissa. Kun lisäksi vielä esitetään mahdollisia rikkomuksia avioelämän alueelta, ovat jo koossa ainekset uutta pääsiäistä ja pitkää perjantaita varten.

Vihollisen toiminta perustuu aina samoihin kaavoihin, joiden ei tulisi olla vieraita todelliselle uskovaiselle. Kun on päästy oikeusistuimeen asti, kuten tuonakin pääsiäisenä, ei ole kysymys siitä, että Saatana olisi astunut toimintaan vasta tuolloin. Hän on ollut mukana alusta asti, ensimmäisestä palvelustoiminnan alkamisen hetkestä lähtien. Miten on mahdollista, että vihollinen sillä tavoin saattaa pitää uskovaisia leikkikaluinaan ja heitellä heitä miten tahtoo? Koska uskovaiset eivät valvo, eivät tutki Sanaa ja suhtautuvat asioihin pintapuolisesti.

Vihollinen saa aivan viattomatkin asiat muuttumaan kauheiksi petoksiksi ja rikkomuksiksi. Eikä se milloinkaan halua tulevan julkisuuteen sen, että se itse on pannut kaiken alulle aivan ensi hetkestä lähtien. Vihollinen yllyttää, langettaa, syyttää ja lopuksi tuomitsee ja teloittaa.

Koska kuulit vaimoasi!

Seurakunnan keskuuteen oli pesiytynyt muutamia käsittämättömiä opetuksia ja ajatuksia, joiden alkuperää ei voinut johtaa mihinkään määrättyyn suuntaan. Ne yksinkertaisesti vallitsivat uskovaisten keskuudessa, vaikka niille ei ollut minkäänlaista Jumalan Sanan perustaa.

Yksi näistä asioista oli se, että kaikesta negatiivisesta olisi tullut vaieta ja unohtaa sellainen kokonaan. Jos joku teki jonkinlaista vääryyttä, tai oli suorastaan harhaoppinen, ei siitä saanut puhua saati sitten kirjoittaa. Jumala olisi pitävä huolen kaikesta; Jumala olisi oleva tuomari itsekunkin kohdalla.

Kaikesta hyvästä vakuuttelusta huolimatta vaivasivat nämä asiat useitakin seurakuntalaisia. Harmaat suden turkit vilkkuivat entistä enemmän lampaaksi pukeutuneiden valheveljien valkoisten kaapujen alta. Vihollinen teki työtään seurakunnassa, ja siitä ei olisi saanut puhua!

Moni ei tullut ajatelleeksi, että vaikeneminen oli kuoleman synti seurakunnan keskuudessa, jos sillä yritettiin peittää sellaista, mikä oli turmioksi laumalle. Tässä oli yksi syy siihen, miksi kukaan ei ollut valmis puhumaan Johanneksen tai kenenkään muunkaan sellaisen puolesta, joka olisi tarvinnut tukea ja rohkaisua. Panettelut saivat jatkaa kulkuaan, ilman että kukaan olisi rohjennut sanoa kovaa sanaansa niitä vastaan. Oli opetettu, että kaikesta tuli vaieta. Mutta mitä teki Paavali aikanaan?

"Aleksander, vaskiseppä, on tehnyt minulle paljon pahaa!" (2. Tim. 4: 14). Paavali joutui kokemaan kovaa vastustusta ja vihollisen vihaa. Omassa "kiertokirjeessänsä" hän tekee nykyisten käsitysten mukaisesti raskauttavan virheen mainitessansa jonkun nimeltä. Mutta hänellä oli Jumalan Henki, ja hän tiesi mitä tuli tehdä. Tämä Aleksander oli Jumalan työn vastustaja ja seurakuntalaisten tuli tietää se. Ei ollut vain niin, että olisi ollut kysymys yhdestä tilanteesta tai tapauksesta, vaan kysymys oli jatkuvasta sydämen asenteesta, jatkuvasta vastustuksesta. "Herra on maksava hänelle hänen tekojensa mukaan" (jae 14).

Aleksander, vaskiseppä, ei ollut vain ammatiltaan vasken kanssa tekemisissä, vaan hänen sydämensä näytti olevan tuosta materiaalista, ja samoin tuntuu olevan tänäänkin monen kohdalla. Kaikki nämä sydämestä tulevat teot ovat eräänä päivänä johtava siihen, että joudutaan vastuuseen itsensä Herran edessä.

Tänä päivänä annettiin ymmärtää, että jokaista tuli kunnioittaa ja arvostaa, ja jokainen sai puhua mitä halusi. Lampaat olisivat sitten erotteleva hyvän pahasta. Mutta oliko tämä Jumalan Sanan mukaista? Niinkuin kaikille rakkaassa psalmissa sanotaan, on Herra johdattava lampaansa hyvälle laitumelle. Johanneksen Evankeliumi syventää tätä kaikkea tuomalla eteemme kuvan Hyvästä Paimenesta, jonka äänen lampaat kuulevat ja Jota ne yksin seuraavat. Uuden Testamentin todistus on ilmeinen: Herramme lähdettyä valmistamaan meille sijaa, antoi Hän seurakuntaan virat, joiden tuli täyttää se tehtävä, mikä Hänellä oli ollut maan päällä ollessansa. Seurakunnalle annettiin myöskin paimenet, lauman johtajat, joiden tehtävä oli huolehtia siitä, että lampaat aterioitsivat oikeanlaisella laitumella. Lampaiden ei siis itse tullut etsiä ruokaansa mistä tahansa, vaan paimenen tehtävä oli johtaa ne oikeaan paikkaan. Paimenen tehtävä oli myöskin suojella laumaa raatelevilta susilta.

Aleksander oli yksi näistä julmista susista, eikä Paavali hetkeäkään ajatellut toteuttaa sitä, mitä tämän ajan seurakunta ajatteli hyväksi. Hän ei vaikene ja anna unohduksen peittää suden hampaanjälkiä ja raadeltuja lampaita, vaan toteaa Timoteukselle julkisessa kirjeessä: "Kavahda sinäkin häntä, sillä hän on kovin vastustanut meidän sanojamme." (jae 15).

Timoteus oli myöskin seurakunnan paimen, ja hänen tuli omalta osaltansa varoittaa omiansa vääräsydämisistä ihmisistä. Kumpikaan näistä Jumalan palvelijoista ei uskonut siihen, että jos hulluja survoo samassa huhmaressa, siitä voisi syntyä jotakin hyvää. Tämän ajan seurakunta näytti luottavan unohduksen ja väärän anteeksiantamuksen hiovaan voimaan, ja kaikki väärät ja oikeat saivat rauhassa olla yhdessä. Mihinkään opillisiin seikkoihin ei saanut puuttua, vaikka laumalle olisi tarjottu jopa myrkkymurattia.

Paavalin kanta tällaisiin asioihin oli niin selvä, ettei siihen ole mitään lisäämistä eikä poisottamista, ja se on Pyhän Hengen kanta vielä tänäänkin, sillä Hänen vaikutuksestansa Paavali kaiken muistiin kirjoitti meitäkin varten. "Mutta minä kehoitan teitä, veljet, pitämään silmällä niitä, jotka saavat aikaan erimielisyyttä ja pahennusta vastoin sitä oppia, jonka te olette saaneet; vetäytykää pois heistä. Sillä sellaiset eivät palvele meidän Herraamme Kristusta, vaan omaa vatsaansa, ja he pettävät suloisilla sanoilla ja kauniilla puheilla vilpittömien sydämet" (Room. 16: 17- 18).

Kenenkään tehtävä ei ollut erotella jyviä akanoista, hyviä pahoista, sillä sen olisivat enkelit tekevä lopussa, mutta seurakunnan keskellä tuli selvästi nimetä ja tuoda julki ne, jotka eivät pitäytyneet meidän Herramme terveisiin sanoihin. Aleksander ja hänen kaltaisensa eivät enää olleet uskovaisia siinä mielessä, mitä todellisessa seurakunnassa tarkoitettiin. He eivät olleet säilyttäneet hyvää omaatuntoa ja uskoa, vaan olivat joutuneet haaksirikkoon. Tälläkään kohden ei Paavali tunne armoa vääryyttä kohtaan, vaan nimeää jälleen kaksi henkilöä: "Niitä ovat Hymeneus ja Aleksander (toisen kerran jo sama nimi!) , jotka minä olen antanut saatanan haltuun, kuritettaviksi, etteivät enää pilkkaisi" (1. Tim. 1: 18- 20).

Huomatkaamme, ettei Paavali lausunut kadotustuomiota, mutta antoi ymmärtää ankaralla tavalla näiden ihmisten tien huonon suunnan. Kadotuskin oli mahdollinen, ellei sitten muutos tullut elämään.

Aikoinaan seurakunnan keskuudessa eräs mies otti isänsä vaimon omaksensa. Seurakuntaa tämä ei suuresti hätkähdyttänyt, ja Paavali syyttää näitä pöyhkeilystä. Se, joka oli sellaista tehnyt, tuli poistaa seurakunnan keskuudesta. Jos asiaan ei olisi puututtu, olisi se osoittanut hyväksymistä. Joka tuollaisen teon oli tehnyt, tuli "Herran Jeesuksen nimessä hyljätä saatanan haltuun, lihan turmioksi, että hänen henkensä pelastuisi Herran päivänä" (jae 5).

Tänä päivänä kaikki oli ikäänkuin päinvastoin, vaikkakin samalla tavoin. Saatanan haltuun hyljättiin oikeamieliset, vallitsevasta suunnasta poikkeavat, totuutta rakastavat, kun taas kaikenlaiset mitä kauhistuttavimmatkin harhaopit vallitsivat seurakunnan keskuudessa ja hapannuttivat kaiken.

Seurakunnan tuli kulkea eteenpäin, rientää kohti voittopalkintoa ennalta valmistetulla tiellä, mutta kaikesta edellämainitusta johtuen kilparadalla juoksusta oli tullut ilmaan hosumista, paikallaan tai ympyrässä ravaamista. Ja tämän tuli saada jatkua rauhassa; siitä ei saanut puhua mitään?!

Puututtuansa lähes koko kristillisen elämänsä ajan kaikkeen tällaiseen epäraamatulliseen ja väärään, oli Johannes tahtomataankin astunut tielle, joka ei säästänyt häntä kovilta koetuksilta ja kärsimyksiltä. Raskainta kaikessa ehkä oli se tuomio, joka oli julistettu hänen yllensä. Näkymättömät voimat kurittivat häntä jatkuvasti, ja mikä kauheinta, ilmiselvästi lukemattomien uskovaisten, veljien ja sisarten luvalla.

Kuinka helppoa olisikaan ollut vaieta ja olla hiljaa, antaa kaiken kulkea kulkuansa! Kuinka usein olikaan Johannes lujasti päättänyt pitää suunsa kiinni jouduttuansa ankaran ruoskinnan kohteeksi! Mutta ei, ei, ja jälleen kerran ei! Nämä lujat päätökset eivät merkinneet mitään, sillä jokin hänen sisimmässänsä pani hänet tekemään asioita vastoin inhimillisen järjen sanelemaa turvallista vaihtoehtoa. Hän näki vääryyden ja hänen oli lausuttava se julki. "Sillä minä olen sanoja täynnä, henki rinnassani ahdistaa minua. Katso, minun rintani on kuin viini, jolle ei reikää avata, se on pakahtumaisillaan niinkuin nuorella viinillä täytetyt leilit. Tahdon puhua, saadakseni helpotusta, avata huuleni ja vastata. En pidä kenenkään puolta enkä ketään ihmistä imartele. Sillä en osaa imarrella; silloin Luojani ottaisi minut kohta pois" (Job. 32: 18- 22).

Liekö Paavali ajatellut osaltaan edellisiä jakeita kirjoittaessaan Galatalaisille: "Ihmistenkö suosiota minä nyt etsin vai Jumalan? Tai ihmisillekö pyydän olla mieliksi? Jos minä vielä tahtoisin olla ihmisille mieliksi, en olisi Kristuksen palvelija. Sillä minä teen teille tiettäväksi, veljet, että minun julistamani evankeliumi ei ole ihmisten mukaista; enkä minä olekaan sitä ihmisiltä saanut, eikä sitä ole minulle opetettu, vaan Jeesus Kristus on sen minulle ilmoittanut" (Gal. 1: 10- 12).

Johannes oli kadottanut lukemattoman määrän "ystäviä" ja veljiä ja sisaria (pitäisikö viimeksi mainitutkin asettaa sitaattien väliin?) sen johdosta, että oli toteuttanut sydämensä vakaumusta. Kaiken totuuden nimessä täytynee sanoa, että hän oli kaikkiin muihin julistajiin verrattuna sanonut kaiken ojennuksenkin sellaisella rakkaudella, että terveen järjen mukaan kenenkään ei olisi voinut ajatella loukkaantuvan siihen. Mutta ihmismieli on käsittämätön, muuttumaton, arvaamaton.

Kaikkina menneinä vuosina suurinta tuskaa tälle saarnamiehelle oli tuottanut se, että kaikki tuomio ja hyljeksintä ei rajoittunut ainoastaan ulkopuolisiin ihmisiin, vaan myöskin läheisimmät veljet ja sisaret arvostelivat häntä voimakkaasti; jos eivät suorastaan sanoin, niin kuitenkin selvästi havaittavin elein, ehkä käsittämättä sitä itsekään. Sitä käsitti tuskin Johanneksen vaimokaan, joka hyvästä yrityksestä huolimatta ei pystynyt lokeroimaan näitä asioita oikeille paikoillensa, vaan otti yllensä ahdistavana taakkana kaiken sen, mikä seurasi miehensä palvelustehtävää. Siinä, missä olisi tullut ymmärtää ja tukea, hän koki aviopuolisonsa tuovan perheen ylle tarpeetonta kärsimystä ja ahdinkoa. Yhteisen taakan kantamisen sijasta hän ikäänkuin heittäytyi miehensä selkään kaiken kokoamansa kuorman kanssa, ja vaati tätä vastaamaan kaikesta kokemastansa.

Johannes sai kokea sellaista syyllisyyden taakkaa, ettei sitä kukaan saattanut ymmärtää; ainoastaan sellaiset sananpalvelijat, jotka joutuivat kokemaan saman. Häntä syytti ulkopuolinen maailma, häntä syytti niin sanottu seurakunta, häntä syyttivät veljet ja sisaret, häntä syytti hänen oma vaimonsa ja ajoittain omat lapsensakin. Ja kun hän tämän syyllisyyden hirvittävän taakan alla pakostakin päästi silloin tällöin avunhuudon aivan kuten kannatellessansa Klausia myllylammella terässaappaiden pureutuessa niskaansa ja liejun melkein tunkeutuessa suuhun ja keuhkoihin, sai hän yhä enemmän syytöksiä yllensä, ja rautasaappaat potkivat häntä vieläkin syvemmälle. Hän ei yksinkertaisesti saanut huutaa apua, vaikka oli tukehtumaisillansa, hukkumaisillansa, toista kannattaessansa. Klausia tekoinensa ja tarkoitusperinensä ymmärrettiin ja säälittiin, Mariaa ahdistuksinensa ja kyynelinensä ymmärrettiin ja puolusteltiin sellaisella tavalla, että Johannes sai kokea olevansa koko maailman kelvottomin aviomies ja jumalanpalvelija.

Perkele, tuo sielujenvihollinen, lähestyi ihmiskunnan alussa Jumalan luomaa olentoa käärmeen hahmossa. Niin kauan kuin Aadam oli yksin, ei mainita mitään siitä, että tämä kuolettava vihollinen olisi lähestynyt häntä tai yrittänyt vietellä hänet pois Jumalan yhteydestä. Vasta kun Jumala oli ottanut hänestä osan häntä, sydämen läheltä, osan hänen herkintä olemustansa, alkoi henkimaailmassa todella tapahtua jotakin. Kun Aadam ei ole paikalla, huolehtimassa vaimonsa turvallisuudesta, saapuu tuo kelvottomin olento maan päällä sen luokse, joka inhimillisesti on kaikki kaikessa Jumalan pojalle, Aadamille.

Aadam ei voinut olla koko ajan paikalla, sillä hänellä oli velvollisuuksia ja tehtäviä, jotka veivät hänet pois vaimonsa luota. Hänen tuli suojella tätä, pitää huoli hänestä. Joku saattaisi sanoa, että oli Aadamin syytä se, mitä käärme pääsi tekemään Eevan kohdalla, ja mitä selvimmin sama syytös kaikui henkimaailmoissa tänäkin aikana, mutta todellisuudessa oli kysymys jostakin täysin muusta. Mikä oli se seikka, joka salli kaiken ahdistuksen ja tuskan, sairauden ja kuoleman, tulla tämän avioparin elämään?

"Mutta käärme oli kavalin kaikista kedon eläimistä, jotka Herra Jumala oli tehnyt; ja se sanoi vaimolle: ..." (1. Moos. 3: 1). Tätä sanankohtaa lukiessansa suurin osa ihmisistä, uskovaisia tai uskosta osattomia, tuo silmiensä eteen vaistomaisesti kuvan maassa kiemurtelevasta käärmeestä, joka joko kuristaa saaliinsa tai sitten pistää sitä myrkkyhampaillansa. Jos esitetään ajatus siitä, että käärme tuohon aikaan oli lähes ihmisen näköinen olento, hymähtää suurin osa kuulijoita halveksivasti. Monet vapaidenkin suuntien edustajat pitävät ajatusta suorastaan pilkkaavana ja Jumalan Sanan vastaisena; käärme on käärme ja sillä selvä! Mutta nämä älykkäät ja järkevät ihmiset ovat viisaudessansa ja kaikkitietäväisyydessänsä tuskin tulleet ajatelleeksi sitä, mitä itse ovat lukeneet ja hyväksyneet kautta aikojen: "Käärme oli kavalin kaikista kedon eläimistä... JA SE SANOI VAIMOLLE: ..." Kuka on kuullut tänä päivänä tai edes lähivuosisatojen aikana jonkun käärmeen edes yrittävän julkituoda joitakin äännähdyksiä saati sitten selvästi havaittavia sanoja? Kalkkarokäärme kalistelee ja osa käärmeistä osaa sihistä, mutta kuka on käynyt älyllistä keskustelua tällaisen matelijan kanssa?

Se käärme, josta Raamattu puhuu, oli kavala, eli sillä oli järkeä ja ymmärrystä itseasiassa enemmän kuin keskustelukumppanillansa, naisella, miehettärellä, Aadamin kyljestä otetulla, sillä se oli kykenevä johtamaan tämän kaunottaren johonkin sellaiseen, mikä rikkoi harmonian hänen ja hänen Luojansa välillä. Eikä tässä kaikki, vaan tämä lumoava kaunotar tempaisi mukaansa niin miehensä kuin koko tulevan ihmiskunnankin!

Oliko Johannes tyhmä tai harhaoppinen, sitä hän ei tiennyt, mutta hän uskoi koko sydämestänsä, että tuohon aikaan tämä käärme oli pystyssä kulkeva, ihmisen kaltainen olento, joka vasta syntiinlankeemuksen jälkeen kirottiin ja pantiin ryömimään maassa mahallansa. Itse sielunvihollinen, perkele, saatana, miksi häntä sitten kutsutaankin, oli ottanut asumuksensa tuossa luontokappaleessa, sillä hänellä itsellänsä ei ollut näkyväistä, lihallista ruumista.

Sielunvihollinen oli siis nyt saanut otteen ihmisolennosta, Jumalan luomakunnan kruunusta. Käärme ei enää kävellyt entisen laisessa muodossa, vaan joutui matelemaan maassa, mutta nyt ei perkeleen enää tarvinnutkaan etsiä itsellensä välikappaletta eläinkunnan keskuudesta, sillä hän oli saanut syntiinlankeemuksen johdosta määrätynlaisen oikeuden ihmiskuntaan; hän saattoi käärmeen sijasta ottaa käyttöönsä tämän viettelemän ihmisolennon, miehen tai naisen. Mutta niinkuin oli alussa, niin on oleva loppuun asti ihmiskunnan keskuudessa: hän ensin lähestyy naista, aviovaimoa, sillä sen kautta hän tietää voivansa vaikuttaa suuriin asioihin, laajoihin asioihin.

Miehen vietteleminen ei ole lainkaan niin kohtalokasta ja vaikuttavaa ja laajakantoista kuin naisen vietteleminen, sillä pelastushistoria todistaa sen, ettei nainen niinkään tarvitse miestä kuin mies naista. Itse Kaikkivaltias Jumala, taivaan ja maan Luoja, oli todennut: "Ei ole ihmisen (vain Aadam oli luotu) hyvä olla yksinänsä, minä teen hänelle avun, joka on hänelle sopiva" (1. Moos. 2: 18). Vieläkö ennen Herran tulemusta julistettaneen pannaan ja tasa-arvon vastaiseksi se, mitä Paavali jumalallisen ilmestyksen johdosta kirjoitti: "Sillä Aadam luotiin ensin, sitten Eeva; eikä Aadamia petetty, vaan nainen petettiin ja joutui rikkomukseen" (1. Tim. 2: 13- 14). Kuin vahvistukseksi tälle voimme lukea sanat, jotka useimmat lukijat sivuuttavat mitä suurimmalla kiireellä: "Sillä mies ei ole alkuisin vaimosta, vaan vaimo miehestä; eikä miestä luotu vaimoa varten, vaan vaimo miestä varten" (1. Kor. 11: 8- 9).

Johannes oli toden teolla alkanut käsittää, mitä Paavali tarkoitti kirjoittaessaan: "Soisin, ettei teillä olisi huolia. Naimaton mies huolehtii siitä, mikä on Herran, kuinka olisi Herralle mieliksi; mutta nainut huolehtii maailmallisista, kuinka olisi vaimolleen mieliksi, ja hänen harrastuksensa käy kahtaanne..." (1. Kor. 7: 32- 34). Kaikesta vajavaisuudestansa ja epäonnistumisistansa huolimatta Johannes tunsi olevansa Jumalan palvelija vastoin lihallista ja inhimillistä tahtoansa tai valintaansa. Hän halusi miellyttää Jumalaansa ja Herraansa ylitse kaiken, mutta joutui kokemaan inhimillisyytensä ja heikkoutensa tässä liharuumiissa. Hänen harrastuksensa kävi pakostakin kahtaanne; hän halusi miellyttää Herraa, mutta joutui käymään jatkuvaa taistelua kahden eri miellyttämisen välillä: missä kulki raja edellämainitun ja vaimon miellyttämisen välillä?

Johannesta olivat useamman vuoden ajan todella vakavasti askarruttaneet kolme sanaa, jotka aikoinaan olivat tuoneet syytöksen ja tuomionkin hänen esi-isänsä ylle. Kuinka vakavat ja ankarat olivatkaan nuo sanat; kuinka selvästi ne julkitoivatkaan sen todellisuuden, minkä vain harvat uskovaisen nimellä kulkevat olivat halukkaat ja kykenevät näkemään! "Ja Aadamille hän sanoi: 'KOSKA KUULIT VAIMOASI!...'" (1. Moos. 3: 17). Paavali ei halunnut laittaa kytkyttä kenenkään kaulaan eikä määräillä toisen veljen tekemisiä, mutta kaikessa miellyttämisessä oli rajansa, itsensä Kaikkivaltiaan Jumalan asettamat rajat. Missä kulki tämä raja, sitä Johannes pohti todella usein, sillä hän ei halunnut kokea sitä tuskaa, minkä nuo sanat olivat hänen esi-isällensä tuoneet. Tietyssä määrin jokainen maallinen vaeltaja rikkoo tässä kohden ja saa kokea samanlaista syyllisyyttä, mutta armon rajaa ei milloinkaan saa ylittää.

Johanneksen avioliittoasiat oli vaivihkaa, ikäänkuin huomaamatta, levitetty koko seurakunnan tietoisuuteen, ja kun ne olivat seurakunnan tietoisuudessa, olivat ne itseasiassa kuin vapaakappaleet ylipistollisessa kirjastossa. Kuka tahansa halukas oli etuoikeutettu saamaan niistä tiedon, kunhan vain osasi kysyä oikean nimistä teosta kirjastonhoitajalta, tai itse etsiä sen hyllystä. Kaiken tämän keskellä oli hämmästyttävintä, joskaan ei raamatullisesti ihmeteltävää se, että kaikki julkisuuteen vuotanut, tai paremminkin vuodatettu, sai tunteet ja kannanotot suuntautumaan aivan tiettyyn suuntaan. Mitä enemmän asioita pohdittiin ja tutkailtiin, sitä selvempi kuva itsekullekin tuli Johanneksen elämästä ja avioliitosta. Ei haitannut tai merkinnyt mitään se, että kaikki oli sata- ja tuhatprosenttisesti kuin suoraan Peterin hautajaispäivältä kopioitua: peukalon haavasta oli muutaman tunnin kuluessa tullut lukemattomiin kappaleisiin silpoutunut lihamestari, joka mahdollisimman pian haluttiin haudata pois kärsivien ja surevien silmistä.

Maria oli tehnyt paljon väärää menneiden vuosien aikana, ja oli antanut väärän hengen ja väärien asenteiden vallata mielensä. Ulkonaisesti kaikki näytti hyvältä niin seurakunnan kokousten kuin vierailujenkin aikana; itsekukin hymyili ja esitti parastansa, niinkuin hyvin suuressa määrin tulikin tehdä. Mutta huhupuheiden johdosta näkymättömässä maailmassa käytiin jatkuvaa kamppailua, ja nämä vuodatetut asiat saivat ihmiset muuttamaan käytöstänsä ja suhtautumistansa niin Johannekseen kuin tämän julistukseenkin. Vaikka sitä ei sillä hetkellä voinutkaan silminnähden havaita tai tunnistaa, paljastivat tulevat ajat ja tapahtumat kaiken koko karmeudessansa. Veljien syyttäjä oli vallannut sydämiä, ja koonnut niin tuomariston kuin valamiehistönkin samankaltaisista, samanmielisistä ihmisistä, hengistä. Jos Johannes tuli tuomituksi ja teloitetuksi, aiheellisesti tai aiheettomasti, ei se merkinnyt mitään, sillä eihän sota yhtä miestä kaipaa! Mutta näkymättömässä maailmassa kaikki oli toisin kuin mitä inhimillinen mieli sen ajatteli: koko Jumalanvaltakunnan työ kärsi, koko seurakunta kärsi, sillä jos Pilatus ei ollut voinut pestä käsiänsä puhtaaksi Herramme verestä, eivät väärän tuomion langettaneet seurakunnan jäsenet olleet edes siinä määrin kykeneviä tekemään sitä!

On turha yrittää vuodesta toiseen, ihmiselämän ajan, todistaa todeksi jotakin sellaista, mikä itsessänsä on jo totuus. Ihminen oli sitä mitä oli, ja vain Jumalan armosta hän voi muuttua joksikin muuksi. Mutta nyt seurakunta jatkuvasti tarkkaili toinen toistansa, ikäänkuin ei koskaan olisi lukenut Jumalan Sanasta: "Mutta Jeesus itse ei uskonut itseänsä heille, sentähden että hän tunsi kaikki, eikä tarvinnut kenenkään todistusta ihmisestä, sillä hän tiesi itse, mitä ihmisessä on" (Joh. 2: 24-25).

Sanan todistuksen mukaisesti Jumalan Hengen omaava ihminen on kykenevä tutkistelemaan kaiken. Miksi ei seurakunta voinut käsittää tätä meidän Herrallemme niin selvää asiaa? Eikö sillä ollutkaan Hänen Henkeänsä? "Mutta me emme ole saaneet maailman henkeä, vaan sen Hengen, joka on Jumalasta, että tietäisimme, mitä Jumala on meille lahjoittanut ...hengellinen ihminen sitä vastoin tutkistelee kaiken, mutta häntä itseään ei kukaan kykene tutkistelemaan. Sillä: 'kuka on tullut tuntemaan Herran mielen, niin että voisi neuvoa häntä?' Mutta meillä on Kristuksen mieli" (1. Kor. 2).

Oli siis aivan turhaa yrittää osoittaa koko Jumalan kansan edessä ihmisen olemusta omassa itsessänsä. Jokaiselle olisi tullut olla selvää sen, mikä Paavalillekin oli selvää: "Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni; sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on. Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia" (Room. 7).

Johannes koki tämän ristiriidan elämässänsä ehkä voimakkaampana kuin moni muu. Hän oli tullut toteamaan, ettei hänen lihassansa asunut mitään hyvää. Hänellä oli tahtoa, mutta ei voimaa hyvän toteuttamiseen.

Se mikä kaiken tämän keskellä sai suorastaan jumalallisen pelon kulkemaan pitkin hänen selkäpiitänsä oli se, että asiat oli väännetty aivan nurinniskoin. Oli tuotu Jumalan seurakunnan keskuuteen jotakin sellaista, minkä kautta itse sielujenvihollinen jälleen kerran valloitti tämän ajan Eevojen sydämiä tietynlaisella "ihanuudella ja avautuneella ymmärryksellä".

Johannes ei ollut milloinkaan pyytänyt seurakuntaa tuomitsemaan tai arvostelemaan avioliittoansa, saati sitten toivonut tuomiota vaimollensa; se ei yksinkertaisesti ollut hänen halunsa. Mutta tietyt asiat olivat saaneet sellaisen muodon, mikä riisti kaikki siunaukset niin kokouksista kuin seurakuntaelämältäkin. Tapahtuneet sinänsä eivät olleet juuri minkään arvoisia edes puheenaiheeksi, vaan niiden synnyttämät reaktiot ja asenteet. Ehkä kaiken tämän toi julki selvimmin se, mitä kerrotaan Esterin kirjassa: "Mitä on lain mukaan tehtävä kuningatar Vastille, koska hän ei ole noudattanut käskyä... Kuningatar Vasti ei ole rikkonut ainoastaan kuningasta vastaan, vaan myös kaikkia ruhtinaita vastaan ja kaikkia kansoja vastaan... Kun kuningattaren teko tulee kaikkien vaimojen tietoon, saattaa se heidät halveksimaan aviomiehiänsä, he kun voivat sanoa: 'Kuningas Ahasveros käski tuoda kuningatar Vastin eteensä, mutta tämä ei tullut..." (1: 15- 17).

Vasta iankaikkisuus olisi paljastava, mikä oli pohjimmainen totuus kaikessa. Tuskin voitiin syyttää Mariaa kaikesta siitä sekaannuksesta ja tuhosta, mitä seurakunnassa kärsittiin, sillä ehkä vielä suuremmassa määrin olivat syyllisiä ne säälijät ja puolustelijat, jotka jo alusta pitäen aivankuin yllyttivät puheillansa ja asenteillansa Mariaa jatkamaan entiseen tapaan. Johannes oli varma siitä, että muissakin perheissä oli samanlaista kuin heillä, sillä miksi ihmiset muuten olisivat sillä tavoin säikähtäneet ja alkaneet puolustella ilmeisiä vääryyksiä?

Johannes ei halunnut edes ajatella kaikkea tapahtunutta, mutta kuvataksensa edes jotakin siitä, miten vihollinen oli tullut seurakunnan keskuuteen, tuli hänen mieleensä eräs tapaus. Oli kesäaika ja ilma oli mitä ihanin. Perhe oli noussut varhain, ja koska oli kesäloma kouluistakin, olivat lapset menneet järven rantaan kalastamaan. Maria touhusi keittiössä ja tiskasi puolelta päivin nautitun aterian aikaansaamia tiskejä. Johannes ei sinä päivänä ollut suunnitellut tekevänsä juuri mitään, sillä näin kauniita päiviä oli vain harvalukuisesti täällä vuoristossakin. Tarkkaillessansa viettävän rinteen alapuolella lepäävää aurinkoista kylää, huomasi hän torin seutuvilla olevan tavallista enemmän liikettä. Asiaa sen paremmin ajattelematta hän jatkoi torkkumistansa kuistilla, kun Maria huusi keittiön ikkunasta: "Muista sitten käydä kaivamassa perunoita illallista varten!" "Juu, juu", murahti mies väsyneesti, joskin vakaassa tarkoituksessa toteuttaa pyydetty tai käsketty.

Kuistilla makaileminen alkoi kyllästyttää Johannesta, ja hän lähti löntystelemään kylää kohti. Kyllä osasi ilma olla suloinen ja tuulenvire oli kuin sametin hyväilyä hänen kasvoillansa ja paljailla käsivarsilla! Kunpa koko kesä olisi tällaista! Mutta ei, ei sittenkään, sillä silloin sitä ei enää huomaisikaan tottumuksen voimasta, eikä osaisi arvostaa oikealla tavalla! Askeleet johtivat saarnamiehen järven rantaan, jonkin matkan päähän siitä paikasta, missä lapset onkivat. Näille oli annettu ankara käsky pysyä tuolla kapealla hiekkaisella kaistaleella, missä vesi oli kymmenenkin metrin päässä rannasta aikuistakin vain vyötäröön asti.

Kuinka hyvä olo Johanneksella olikaan hänen nojatessaan puunrunkoon varjoisassa rantalehvistössä! Melkein kyyneleet tulivat hänen silmiinsä hyvänolon tunteesta, ja mieli unohti kaiken pahan ja väärän, kaiken ahdistusta tuottavan. Nukahtiko hän toviksi, sitä hän ei tiennyt, mutta nyt oli aika rientää Klausin tilan rajamailla sijaitsevalle varhaisperunapellolle kaivelemaan illallisella tarvittavat perunat.

Johanneksen hyvä olo ei väistynyt, ja hän ajatteli kaikkea hyvää ja kaunista, pohdiskelun arvoista. Eihän tällaisena päivänä voinut muuta tehdä; pahan ajatteleminen olisi ollut suorastaan rikos!

Kotimatkaa ei olisi voinut ajatellakaan poikkeamatta torille, sillä nyt vasta mieleen tuli kotipihalta silmiin pistänyt tavallista suurempi liikehdintä torin seutuvilla. Harvoin oli niin monia myyjiä paikalla vielä tähän aikaan päivästä. Tavallisesti myynti loppui jo tunteja aikaisemmin, mutta tänään oli iltatoripäivä musiikkiesityksineen ja ohjelmineen.

Johannes jostakin syystä rakasti ihmisvilinässä maleksimista ja myyntikojujen tarjoamien tuotteiden tarkastelemista. Ei hänellä niinkään ollut tarvis ostaa jotakin; hän vain halusi katsella ja seurata ihmisten liikehdintää ja seurustelua. Paikalla oli suuri peräkärry, jota hän ei ollut ennen nähnyt. Hyvänen aika, huutokauppa, tai sen tapainen! Tämä mies myi keinonahkaa tehtaan rullittain, ja mihin hintaan! Nyt kosketeltiin jotakin sellaista, mitä joku olisi kutsunut heikkoudeksi, joku toinen taloudellisuudeksi ja liikemiesviisaudeksi.

Tässä joku kauppamies pani menemään keinonahkaa tukkuerissä, ja ilman sarvia ja hampaita: pilkkahintaan! Tavara ei ollut priimaa, mutta siinä oli niin vähän virheitä, että voitiin sanoa tarjolla olevan tavaraa kymmenesosaan siitä, mitä sen todellinen hinta oli. Johannes unohti täysin ajankulun huutaen pienen peräkärryllisen rullia, jotka täyttivät hänen mielensä ilolla ja tyytyväisyydellä. Kaunis oli päivä, kaunis oli kuormakin kirjakauppiaalta lainatussa kärryssä! Tuskin koskaan elämässänsä hän oli tehnyt näin hyviä kauppoja! Mieli oli kiitollinen, ja ajatuksiin nousi voimakkaasti se, että oli suorastaan Jumalan johdatus, että hän oli tullut tänne juuri nyt. Tälle tavaralle oli perheessä käyttöä vaikka kuinka paljon!

Johannes ei halunnut lähteä hakemaan autoansa, ja niinpä peräkärry työnnettiin kirjakaupan takapihalle katokseen. Astellessansa rinnettä pitkin nousevaa tietä kotia kohti muisti hän yhtäkkiä ylimmältä taholta tulleen käskyn. Perunat, perunat, ne hän oli tyystin unohtanut! Melkein juoksujalkaa hän oikaisi Klausin pihan lävitse istutuksillensa, ja alkoi käsin vedellä varsia mukuloineen. Tuskin hän oli ehtinyt saada kymmentäkään perunaa pussin pohjalle, kun Maria kovaa vauhtia hyppeli vakojen ylitse hänen luoksensa. "Missä sinä olet ollut, mitä sinä olet tehnyt, minä olen tuntikausia odottanut perunoita! Minulla on muutenkin tarpeeksi tekemistä ruuanlaiton kanssa, saati sitten että minun täytyy odottaa pataan pantavaa!"

Johannes oli vain yhden kerran aikaisemmin elämässänsä nähnyt Marian niin vihaisena. Oliko hänellä Jumalan Henki vaiko ei, mutta hän ei voinut mitään sille ajatukselle, että hän katseli itse vihan olemusta. Vaimon kasvot säteilivät sellaista synkeyttä ja mustuutta, että pelästynyt mies uskoi katselevansa itse ihmiskunnan murhaajaa oman vaimonsa silmissä.

Marian suusta purkautui sellainen vihan tulva, että Johanneksen sisin koko päivän vallinneen rauhan ja ilon jälkeen koki jotakin suorastaan kauhistuttavaa. Tämä tilanne olisi syöpyvä hänen sisimpäänsä koko loppuelämän ajaksi! Maria huusi niin kovaa, että Klausin pihalle ilmestyi koko perhe seuraamaan tapahtumaa. Hän huusi ja huusi, ikäänkuin purkaaksensa koko elämänsä kärsimyksen vapisevan miehensä ylle. Ei auttanut mitään se, kuinka Johannes yritti selittää tehneensä edullisia kauppoja, koko perheen hyväksi. Ei auttanut anteeksipyytely, ei anova katse. Maria purki sen, mikä purettavaksi oli määrätty; näkymättömässä maailmassa.

Johannes ei enää kaikkien näiden vuosien jälkeen odottanut todellista alamaisuutta ja tottelevaisuutta keneltäkään vaimolta, vaikka tiesi Jumalan tahdon asiassa. Hän ei odottanut kokevansa ainakaan kovin pian sitä päivää, jolloin Jumalan Sana tässäkin kohden toteutuisi seurakunnassa. Mutta Jumalan Henki hänen sisimmässänsä ja jumalallinen näkökyky sai hänet pelkäämään, ei ainoastaan Marian, vaan kaikkien muidenkin sisarten puolesta, jotka tekivät vastaavaa. Eivätkö nämä käsittäneet, että kaiken sovinnaisuuden ja jumalallisen järjestyksen ohittaessaan he kirjaimellisesti joutuivat vihollisen alueelle? "Kaikki katkeruus ja kiivastus ja viha ja huuto ja herjaus, kaikki pahuus olkoon kaukana teistä" (Ef. 4: 31). Tämän Johannes oli lukenut lukemattomia kertoja Raamatustansa ja tuonut julki seurakunnallekin. Mutta siitä huolimatta hän joutui jatkuvasti kokemaan saman kuin monet muutkin hänen ohellansa, Otto, Reinhold, osaltaan Klauskin. Mutta Klausille ja joillekin muillekin se oli vain asia, jolle hymähdettiin ja naurettiin, joskin väkisin.

Tämänkin tapauksen jälkeen niin Ann-Marie kuin jotkut muutkin sisaret julkitoivat paheksuntansa Johannesta kohtaan ja säälinsä vaimoa kohtaan, jonka mies saattoi sellaiseen tilaan. Että asiasta puhuttiin julkisesti, se oli Johanneksen syy. Mariaa puolusteltiin ja säälittiin, Johannesta arvosteltiin ja tuomittiin. Uskovaisten vaimot saivat yhä suurempaa rohkeutta korottaa äänensä ja halveksia miehiänsä, niinkuin Esterin kirjan todistus jo vuosituhansia sitten oli ennustanut.

Kun Johannes oli kirjoituksissansa esittänyt näitä asioita, ei suurin osa ihmisistä ollut halunnut nähdä kirjoitettua minkäänlaisena ojennuksena tai korjauksen paikkana, vaan oli jälleen kerran säälitty häväistystä kärsivää avutonta naisraukkaa. Kaikki olisi tullut salata, peittää, unohtaa. Todellisuudessa Johannes olikin unohtanut paljon enemmän kuin kanssamatkaajansa.Käytännössä nämä muistivat ja toivat esiin näitä asioita, mutta syyttivät kuitenkin Johannesta.

Mitä ajattelikaan Kaikkivaltias Jumala näistä asioista ja näistä ihmisistä? Enää ei voinut puhua missään suhteessa siitä, että naisia olisi vaadittu alistumaan, olemaan miehillensä kuuliaisia ja alamaisia. Ei, kaikki oli kuin mitä suurinta pilkkaa ja halveksintaa Jumalaa ja Hänen Sanaansa kohtaan. Pilkkaa, häväistystä, Häntä kohtaan, joka oli tuonut julki tahtonsa tässä viimeisessä ajassa. Maailma kumarsi naista jumalanansa, palvoi, teki kaikkensa saadaksensa nauttia hänen suosiostansa. Se oli itsestään selvä asia jokaiselle, joka tunsi ihmisluontoa, mutta että seurakunnassa suhtauduttiin naisen asemaan ja oikeuksiin sellaisella tavalla, sitä ei voinut mitenkään hyväksyä. Sensijaan että olisi voitu puhua edes jonkinlaisesta Sanan mukaisesta naisen alamaisuudesta, tuli enemmänkin puhua siitä, kuinka miehet oli alistettu kuuntelemaan vaimojansa.

"Koska kuulit vaimoasi!" Johannesta kauhistutti. Hän tiesi kuinka Reinhold oli viikko- ja jopa kuukausikaupalla nukkunut työhuoneessansa, ja vain todella harvoin päässyt Ilsen viereen. Hän tiesi kuinka Greta jatkuvasti vieraili Bodenseellä siitä huolimatta, että Thomas toivoi ja anoi häntä olemaan kotona ja sänkynsä lämmittäjänä. Vaimot puhuivat ja puhuivat, keskustelivat miehistänsä ja sättivät Hildegardia, joka ei suostunut miehestänsä yhtäkään negatiivista sanaa sanomaan. Kieli, tuo pieni jäsen, helvetin voimien ja tulen ruokkimana, oli saanut aikaan korjaamatonta vahinkoa, mutta tuliko näin olla loppuun asti, tai siihen asti, kun itsekunkin veljen terveys petti ja johti ennenaikaiseen kuolemaan?

Jos monet vaimot tässä suhteessa olivat väärässä, olivat sitä monet veljetkin. Mutta olivatko he sitten todellisuudessa "Aadameja", vai oliko jostakin syystä luonto sekoittanut jotakin heidän elämässänsä ja geeneissänsä, niin että "Eevoihin" kuuluvat ominaisuudet ja perinnöllisyydet olivatkin saaneet vallan heissä, sillä ei kukaan todellinen mies voinut käyttäytyä siten kuin Lydian mies tai tietynlaiset "Hartmutit".

Kaikki tämä johtui siitä, että tärkeysjärjestys oli lähes täysin mennyt sekaisin. Vaimojen miellyttäminen oli tullut tärkeämmäksi asiaksi kuin Jumalan miellyttäminen (kääntäen: tietyt naiset tekivät samaa niiden miesten kohdalla, jotka eivät olleet kuuliaisia Jumalan Sanalle) ja todellisuudessa tämä oli johtanut siihen, ettei Jumalan mielisuosio voinut levätä sen paremmin yksilöiden kuin ei seurakunnankaan yllä. Jos tapahtuneet asiat olivat tulleet julkisiksi ja vaimot olivat kärsineet häpeää, niin eikö Jumalan armon kautta tullut yhdessä pyrkiä siihen, ettei menneisyydessä tapahtunut toistuisi, vaan tulisi muutos kaikkeen. Menneisyyden rikkomukset olivat raskaana ja alasvetävänä taakkana seurakunnan keskuudessa, sillä verukkeilla ja väärillä puolusteluilla oli tehty sijaa sielujenviholliselle, niin että veljet enemmänkin kuuntelivat vaimojensa ääniä, sulkien korvansa Jumalan puheelta.

Seurakunnan keskuudessa oli useampiakin veljiä, joilla omankin todistuksensa perusteella oli selvä Jumalan kutsumus johonkin palvelustehtävään, mutta maallisen elämän asiat olivat siirtäneet vuodesta toiseen siihen astumista ja Jumalan Hengen kehotuksen toteuttamista. Otolla olisi ollut suuri jumalallinen viisaus, ja hän tunsi hyvin Jumalan Sanan, mutta maalliset asiat olivat sitoneet vuosikausia hänen kätensä ja jalkansa. Reinhold oli tuntenut suurta kutsumusta lähetystyöhön ja matkustavan saarnaajan virkaan, mutta Ilse oli naisen avuilla ja oveluudella saanut hänet vakuuttuneeksi siitä, että hänen paikkansa oli kotona ja kotiseurakunnassa, vaimon luona. Kuinka pitkälle tämä "vaimon kuuleminen" oli mennyt, sen saattoi nähdä ainoastaan Hän, joka näkee tulisilminensä kaiken lävitse.

Kuinka järkyttävä ja suorastaan shokeeraava olikaan tämä ajatus Johannekselle! Jeesus Kristus oli pian tuleva noutamaan Morsiamensa, raamatullinen profetia täyttyi aivan päivittäin, kaikki lopunajan merkit toteutuivat seurakunnan silmien edessä, mutta askarreltiin aivan toisarvoisissa asioissa, syyteltiin, puolusteltiin sellaista, minkä yllä oli selvä Jumalan Sanan tuomio. Olisivatko nämä tämän ajan veljet kuuleva kerran nämä järkyttävät sanat Herransa edessä: "Johannes, sinä, jolle oli uskottu niin paljon, sinä kuuntelit vaimoasi siinä määrin, ettei Minun tahtoni voinut toteutua sinun elämässäsi! Reinhold, sinä myötäilijä, sinä luovuit suuresta mahdollisuudesta olla Minun käytössäni, kun annoit myöten vaimollesi, ja tämän miellyttämisen tähden jäit kotikaupunkiisi. Sinä luovuit tilaisuuksista julistaa Minun Sanaani vain päästäksesi vaimosi viereen sänkyyn! Otto, sinä kärsivä lampaani, Minä uskoin sinulle niin paljon, mutta vaimosi vaikutuksesta käperryit itseesi etkä rohjennut seisoa sillä paikalla, minne Minä sinut olin tarkoittanut!"

"Jumala armahtakoon meitä kaikkia!", huusi ääni Johanneksen sisimmässä. Pahantekijät vahvistivat toistensa käsivarsia, ja kokouksissa ikäänkuin henget huusivat avuksensa toisiansa aina kun tuli puhe jostakin vähänkään avioliittoon viittavasta asiasta. Raamatun vaatimassa naisen alamaisuudessa ei ollut mitään peljättävää, eikä se tarkoittanut naisen alistamista. Jumala ei esittänyt seurakunnallensa mitään sellaista, mikä sitä olisi vahingoittanut, vaan päinvastoin. Hän oli viisaudessansa säätänyt siten, että miehessä olivat tietyt ominaisuudet, joita nainen miehestä otettuna voi täydentää sillä, mikä on tarpeen. Mutta nyt tehtiin pilkkaa Jumalan vaatimuksesta ja selvästä käskystä, ja säälimättömästi heitettin roskakoriin tai poltettiin uunissa jokainen kirjoitus tai saarna, jossa näitä asioita käsiteltiin. Mutta poistiko se ihmisen vastuuta Jumalansa edessä? Ei, yhtä vähän kuin vuorilla kiertäneen tarinan henkilöä auttoi hänen omasta mielestänsä viisas ratkaisunsa.

Vuorilla asui aikoinaan erakkona elelevä mies, jonka mielentilaa voitaisiin kutsua sekavaksi. Ajoittain hän keskusteli vuoristopoluilla tapaamiensa ihmisten kanssa melko asiallisestikin, mutta suurimman osan aikaa hän käyttäytyi niinkuin osasikin odottaa mieheltä, joka kesät talvet asuu luolassa, eikä tee minkäänlaista työtä. Tästä johtuen lähiseudulla jouduttiin poikkeamaan suurestikin vallitsevasta yleisestä vuoriseudun tavasta ja tottumuksesta. Kun muualla voitiin jättää kaikki ulos ilman varastamisen pelkoa, kantoi nyt jokainen kaiken arvokkaan lukkojen taakse tai ainakin paikkaan, missä voi sitä pitää silmällä, sillä siitä lähtien kuin tuo ukko oli luolaansa asettunut, oli yhtä sun toista kadonnut kuin tuhka tuuleen.

Erakko korjasi talteen kaikkea kulloisenkin mielialansa mukaisesti. Tuona keväänä oli aloitettu uuden laskettelurinteen raivaustyöt, ja koska lähistöllä ei ollut mitään vahingoittuvaa, räjäytettiin suuret kivet melko voimakkailla dynamiittipanoksilla. Kivenkappaleet saivat sinkoilla mielin määrin, sillä nämä erikoispanokset hajottivat kivenmöhkäleet niin pieniksi palasiksi, etteivät ne lumen alta haitanneet laskettelijoita. Luonnollista oli, että sytytyslangan tuli olla pitkä, jotta räjäyttäjät ehtivät suojautua tarpeeksi kauaksi.

Erakko luonnostaan tuli seuraamaan tätä työtä, ja niinpä hän oli useana päivänä ruokailuaikaan nälkäinen vieras rinteellä. Eräänä kertana miesten halutessa aloittaa jälleen työnsä ansaitun tauon jälkeen, huomasivat he useamman panoksen kadonneen Erakon mukana. Miehet riensivät heti tämän perään tietäen suurin piirtein hänen asuinpaikkansa.

Kesäisin tämä outo mies nukkui ulkona vanhoista laudoista kyhätun katoksen alla. Luolan edusta oli täynnänsä kaikenlaista romua tai taloista mukaan tarttunutta tavaraa. Saapuessansa paikalle totesivat miehet kauhuissansa Erakon sytyttäneen yhden panoksen tulilangan. "Hyvä mies, sammuta se heti, tai vedä tulilanka irti!", huusivat miehet niin kovaa kuin jaksoivat. Mutta huudot kaikuivat kuuroille korville. "Sinä kuolet, mies!" Mitä tullutkaan tämän mieleen, mutta jotenkin hän säikähti joko varkauttaan tai tulilangan sähinää. Ketterästi kuin kissa hän juoksi luolan suulle ja toi suuren puulaatikon, jonka hän kumosi sytytetyn räjähdyspanoksen päälle, istuutuen kuin itse rauhallisuus kannelle, sytyttäen piippunsa.

Voidaan vain kuvitella miesten ilmeet ja heidän tunteensa tämän tilanteen edessä. Erakko istui ja poltti ja myhäili. "Hyvä mies, tule pois, se räjähtää milloin tahansa!" "Heh, heh, ei se mihinkään räjähdä!" Tulilangan savu tuprusi laatikon raoista, ja sen päällä istuva mies rapsutti takapuoltansa tyytyväisen näköisenä. Toistuvista varoituksista huolimatta hän jatkoi tuprutteluansa ja myhäilyänsä. Miehet siirtyivät vieläkin kauemmaksi paikalta, sillä nämä panokset olivat todella vaarallisia, eikä niitä saanut tavallisille työmaille ollenkaan. "Heh, heh!" kuului luolan suulta yhä edelleen, ja miehet alkoivat jo ajatella, että ehkä tulilanka oli jäänyt laatikon reunan alle ja sammunut. Nuo muutamat minuutit tuntuivat iäisyydeltä lähimmäisensä puolesta pelkäävien miesten mielessä, ja tunteet vaihtelivat helpotuksen ja hädän välillä. Paloiko sytyslanka vielä, milloin tuli saavuttaisi dynamiitin?

Miehet olivat jo aikeissa tulla lähemmäksi, kun yhtäkkiä tuli leimahti, ja Erakko katosi jokaiseen ilmansuuntaan aivankuin jättimäinen puhallin olisi lennättänyt räsykasan ilmaan. Kaiku kiiri vuorenrinteestä toiseen, ja kiviä satoi satojen metrien matkalla.

Johannesta puistatti, ja jälleen kerran tuli kuin ilmestys hänen silmiensä eteen. Juuri samanlainen oli seurakunnan suhtautuminen näihin asioihin, jotka tietyssä suhteessa olivat muuttuneet kuin räjähdyspanokseksi kokoussalin lattian alla.

Sydämen ihminen

Vuodenajat vaihtuivat vuoristossa samoin kuin kaikkialla muuallakin ihmisten maailmassa. Aika kulki kulkuansa, ja yhä useamman suusta sai kuulla saman arvion: Milloinkaan aikaisemmin ei aika tuntunut kuluvan niin nopeasti. Tuntui kuin koko viikko olisi ollut koottu vain muutamasta viikonpäivästä seitsemän sijasta, sillä sunnuntain ja lauantain väliä ei tuntunut olevan juuri enempää kuin lauantain ja sunnuntain väliä. Näin toki kuitenkin vain niiden kohdalla, jotka olivat edes jossakin määrin terveitä suorittaaksensa niin moninaisia askareita kiireisen ajan ahdistavassa rytmissä.

Viime aikoina Johannes oli joutunut vierailemaan useammankin kerran sairaaloissa tapaamassa sellaisia ihmisiä, joiden ajan kuluminen taas oli kuin kovakuoriaisen ryömimistä juuri tervatulla sillankannella. Valkeat seinät ja valkea katto, valkeat sairaanhoitajien vaatteet ja valkeat lakanat; eikö parempiosainen päättäjä voinut yhtään ajatella kärsivän lähimmäisensä osaa? Johannesta tämä kaikki steriili puhtaus niin ulkonaisesti kuin maalaisjärjellisestikin sekä suututti että ahdisti. Hän itse oli joutunut viettämään monia öitä tällaisissa tiloissa, ja toivoi koko sydämestänsä asiaan joskus tulevan jonkinlaisen muutoksen.

Jos Johannesta puhutteli hautausmaalla käyminen, olivat täällä tapahtuvat vierailut sitäkin koskettavampaa. Ihmisen elämän lanka oli todella hauras, odottamattomasti katkeava. Mutta täällä tuntui joskus siltä, että se väärässä paikassa kesti lähes käsittämätöntä rasitusta ja venytystä. Ihminen kärsi, joskus suunnattomastikin, ja toivoi kuoleman tuovan helpotuksen, mutta ei, päivät seurasivat toisiaan, kivut ja tuskat alkoivat aamusta ja armahtava uni toi helpotusta hetkeksi - jos se suotiin väsyneelle matkamiehelle. "Miksi, miksi?" kyseli yksi ja toinenkin, saamatta ehkä milloinkaan vastausta toistuvaan kysymykseensä. Miksi hän makasi täällä, toisten iloisina rientäessä askareisiinsa ja rakkaidensa luokse? Miksi lääkärit eivät löytäneet apua hänen tuskiinsa ja kärsimyksiinsä? Miksi, miksi, miksi? Koko valkoinen ja steriili laitos huokui ahdistunutta kysymystä: Miksi, miksi, miksi?

Täällä, kaiken sairauden ja desinfiointiaineiden tuoksun keskellä, Johanneksen sisimmän täytti kaikesta huolimatta kiitollisuus siitäkin terveydestä, mitä hänellä oli. Hän oli kiitollinen siitä, että sai elää tässä ajassa, palvella Herraa, nähdä ajan merkkien täyttyvän silmiensä edessä. Kuinka helposti ihminen alkoikaan pitää kaikkea itsestään selvänä, etuoikeutena, joka kuitenkin oli vain kuin lainaa, haihtuvaa savua, niinkuin ihminen itsekin. Armoa oli jokainen henkäys, jokainen askel, jokainen käden liike, kosketus. Armoa oli jokainen hetki, jokainen tunti, jokainen vuorokausi, jokainen vuosi, jokainen ihmiselämä. Ihminen ei ollut ansainnut mitään, ei saavuttanut mitään johonkin oikeuttavaa. Ainoa toivo oli alusta loppuun asti Jumalan pohjaton, loputon armo, jota Hän rakkaudessansa tarjosi maan matkamiehille. Johannes itki, kiitti Herraansa, ja toivoi voivansa paremmin käyttää hänelle suodun ajan taivaallisten asioiden parissa.

Miksi, miksi, miksi? Todellisen uskovaisen ei tullut esittää sitä kysymystä, mutta tässäkin Johanneksen vajavaisuuden täytyi tulla esille. Hän kysyi aina silloin tällöin, tietäen rikkovansa uskovaisen perussääntöjä vastaan. Hän kysyi, odottamattakaan vastausta; toisaalta taas tietäen hyvinkin tarkkaan, että tämä kaikki kuului siihen korkeakouluopetukseen, josta hän oli tullut osalliseksi ansaitsemattoman stipendin johdosta. Hänelle oli suotu opiskelumahdollisuus, koulutustilaisuus, joka kestäisi hänen elämänsä loppuun asti. Tästä koulusta ei voinut odottaa saavansa potkuja, sillä ehdot eivät olleet mikään puolustus opiskelujen lopettamiselle, vaan luokalle jääminen johti sitäkin suurempaan Opettajan asioihin tarttumiseen, ja Johannes tunsi olevan parasta nurisematta niellä kaikki tarjottu opetus sekä ateriat.

Miksi, miksi, miksi? Miksi ihminen joutui kärsimään niin paljon, miksi ei armollinen kuolema voinut tuoda venettänsä virran tälle rannalle kärsivän siihen astuttavaksi? Miksi? Ehkä siksi, että tuon veneen saapumista anova ei vielä ollutkaan valmis siihen astumaan! Kuolema ei muuttaisi mitään, ei kerrassaan yhtään mitään. Se olisi vain siirtyminen tuonpuoleiseen, mutta se ei muuttaisi ihmistä pienimmässäkään määrin. Tuskat mahdollisesti lakkaisivat, polttava päänsärky, pistävä rintakipu, tuskainen ahdistus, mutta jos ihminen ei olisi valmis kohtaamaan Herraansa todellisena Jumalan lapsena, olisi edessä vain sitäkin suurempi tuska ja ahdistus, ero Jumalasta. Jokainen hetki tätä elämää oli siis armoa, mahdollisuutta Jumalan etsimiseen, armon löytämiseen.

Koko ihmiskunta kärsi ja oli tuskaisessa odotuksessa. Mitä olisi tuleva seuraavaksi? Taloudellinen tilanne alkoi ahdistaa kaikkia vähempiosaisia, joilla ei ollut suuria pankkitilejä ja turvattuja säästöjä. Tavallinen ihminen, ilman uskon suomaa lepoa Jumalassa, pelkäsi tavattomasti, vaikka ei sitä rohjennutkaan tunnustaa. Puhuttiin rauhasta ja turvallisuudesta, mutta siitä huolimatta sisimmässä oli puute luottamuksesta suuria lupauksia kohtaan. Jos ei tulisikaan sota, niin kadulla saattoi joutua nuorisojengin pahoinpitelemäksi tai narkomaanin ryöstämäksi. Jos ihminen ei pelännyt sotaa ja rikollisia ihmisiä, hän pelkäsi saasteita ja sairastumista. Syöpä lisääntyi räjähdysmäisesti, ja aidsia sairastavat uhkailivat verellä täytetyllä ruiskulla jopa suurempiakin ihmisjoukkoja. Tartunnan pelossa ihmiset maksoivat, kaivoivat lompakkonsa esiin saadaksensa rauhassa jatkaa matkaansa.

Aika kului siis tavatonta vauhtia, ja ihmiset tulivat päivä päivältä kiireisemmiksi ja hermostuneemmiksi. Se oli ajan tapa, suorastaan vaatimus jokaista kohtaan: tehokkuus, tarmokkuus; muuten ei pärjännyt tässä maailmassa, ei päässyt pinnalle!

Hopeajärvenkin kylällä kaikki oli muuttunut sellaisella tavalla, ettei sitä olisi joitakin vuosia sitten millään uskonut todeksi. Nämä muutokset tapahtuivat nopeasti, mutta kuitenkin siinä suhteessa hitaasti, että peräkkäisten päivien välinen ero ei ollut suuri. Siksi ihmiset eivät panneet merkille tätä muutosta, eivätkä osanneet varautua siihen oikealla tavalla. Aika ja sen muutokset veivät ihmiset mukanansa, ottivat heistä lujan otteen, niin ettei ihminen todellisuudessa ollutkaan enää oma herransa, vaan olosuhteet hallitsivat ja johtivat häntä.

Kaikki tämä kehitys oli ennustettu Jumalan Sanassa, ja niinpä edes hiukan ajan tasalla oleva Jumalan lapsi saattoi nähdä raamatullisen profetian täyttyvän omien silmiensä edessä. Maailma tuli päivä päivältä pahemmaksi ja ahdistavammaksi. Vaikka puuhattiin yhteistä kotia, jossa jokaisella eurooppalaisella olisi oma sijansa, ei kaikki tämä kehitys ja hyvinvointi todellisuudessa olisi tuova ihmisille todellista tyydytystä ja turvaa; päinvastoin, valmisteltiin antikristukselle sijaa, uutta Rooman valtakuntaa, jota Saatana pian olisi hallitseva välikappaleensa kautta.

Hopeajärven kylä oli pienehkö, vaatimaton vuoristoasujamisto, jossa tavallaan oli eletty kuin Herran kukkarossa, kaukana kavalan maailman vaaroista ja houkutuksista. Mutta nyt kaikki houkutukset ja vaarat oli tuotu jokaista lähelle. Vuoriston teitä uusittiin, ja yhä enemmän liikennettä kulki solan lävitse, yhä nopeammin pääsi lähiseudun asutuskeskuksiin. Satelliittiantennit ilmestyivät yhä useamman talon katolle, ja tuskin oli sellaista ravitsemusliikettä tai baaria, joka ei olisi lehdessäkin mainostanut mahdollisuutta kymmenien lähetysten seuraamiseen. Ihminen imi hengen ravintonsa tuosta välkkyvästä "sontaluukusta", niinkuin sitä jotkut vapaiden suuntien edustajat kutsuivat.

Televisiossa ei sinänsä ollut sen enemmän pahaa kuin radiossa tai puhelimessakaan. Mitä tuli seurakunnan keskuudessa tapahtuneeseen vahingontekoon, oli siinä televisiolla tuskin mitään tekemistä sen rinnalla, mitä vahinkoa puhelin oli aikaansaanut. Mitä suurempi puhelinlasku oli perheellä, jossa oli uskovainen vaimo (anteeksi, tuhannesti anteeksi, armaat sisaret!), sitä suurempi oli suuren vahingon oletettavuus. Peter-veli tiesi tämän asian ehkä paremmin kuin kukaan toinen, sillä nimenomaan tämän viestintälaitteen välityksellä oli suoritettu mitä ihmeellisimpiä toimenpiteitä. Kuka olisi voinut uskoa, että puhelimella voitiin paloitella ihmislihaa, roiskuttaa verta ja panna elävä ihminen tammiarkkuun!

Tuskin oli siis uskovaista perhettä, jossa ei olisi tänä päivänä ollut televisiota, eikä se missään suhteessa tarjonnut mahdollisuutta saarnan aiheeksi. Muutamat kiertävät saarnaajat olivat tarjoutuneet näyttämään tälläkin kylällä, kuinka yläkerrasta ulos heitetty televisio poksahtaa katukiveyksellä, mutta kukaan ei ollut suonut siihen mahdollisuutta. Kuinka moni oli puistellut pölytkin jaloistansa tämän epäonnen johdosta, sitä voitiin vain arvailla. Jos sananjulistajilla ei ollut muuta tekemistä kuin pyrkiä osoittamaan televisio pedon merkiksi tai muuksi vastaavaksi, oli parempi kun he pysyisivät kotonansa ja pitäisivät huolen oman perheensä tarpeista!

Johannes ei ollut milloinkaan saarnannut televisiota vastaan, sen paremmin kuin radiota tai nauhuria tai levysoitintakaan vastaan. Jossakin mielessä olisi tosin ollut hyvä syy saarnata puhelinta vastaan, mistä Johannes ei vielä koskaan ollut kuullut kenenkään saarnamiehen saarnaavan, tai tarjoutuvan heittämään sen ikkunasta ulos. Jos Johannes olisi saarnannut televisiosta, olisi hän ollut pakotettu saarnaamaan autoistakin, jotka tappoivat enemmän ihmisiä kuin sota. Hän olisi joutunut saarnaamaan jokaista kodinkonetta ja jokaista ihmisen keksimää laitetta vastaan, sillä kaikkia niitä voitiin käyttää pahan palvelemiseen. Jos yhdestä laitteesta saarnasi, velvoitti laki saarnaamaan kaikista muistakin.

Jokaisen tuli, ja jokainen saikin, itse päättää mitä teki, sillä ei ollut Johanneksen tehtävä saarnata: maista, älä maista, tartu, älä tartu! Tällaisia saarnaajia oli koko maailma täynnä, lukuunottamatta niitä julistajia, jotka eivät itseasiassa saarnanneet mistään, vaan yksinkertaisesti kehottivat ihmisiä sellaisenansa menemään taivaaseen kaikkine synteinensä ja tapoinensa ja paheinensa.

Jos joku ei ollut fanaattinen, hän oli kylmä ja muodollinen. Tasapainoista uskovaista sai etsimällä etsiä niin Hopeajärven kylältä kuin muualtakin maailmasta. Ei ollut ihme, että tämän ajan Eliat tuskastuivat ja kyselivät, olivatko he ainoita jäljellejääneitä kaiken sekaannuksen ja maailmallistumisen keskellä. Vastaus heille kuului yhä edelleenkin: Oli yhä vielä jäännös, Jumalan armosta!

Ajan rytmi ja tämän maailmanajan malli olivat niin hallitsevina, että uskovaisetkaan eivät huomanneet itsessänsä tapahtuvia muutoksia. Kaikki tapahtui niin asteettaisesti ja salakavalasti, ettei pantu merkille asioiden vakavuutta, ja niinpä tietynlainen ajan hengen päihtymys ja elatuksen murheet valtasivat yhä useamman. Uskottiin kaiken olevan kunnossa, uskottiin oltavan valmiita Herran tulemukseen, josta lähes jokainen uskonsuunta puhui yksimielisesti. Mutta eikö sittenkin Laodikean penseä henki ollut saanut sijaa niidenkin sisimmässä, jotka todistivat jostakin enemmästä, kuin mitä muilla oli?

Uskovaiset ihmiset kylän vapaassa seurakunnassa eivät huomanneet, että heidän käytöksensä niin kotona kuin muuallakin alkoi yhä enemmän muistuttaa aivan normaalia maailman ihmistä. Oli toki ulkonaista hurskautta, oli jumalanpalveluksia, oli rukousta, hurskaita fraaseja, mutta sydämessä ei jokin ollut aivan kohdallaan. Ei pidetty suurtakaan väliä sillä, jos hiukan tai vähän enemmänkin annettiin myöten asioissa, jotka joskus aikaisemmin oli selvästi nähty vääräksi. Samat virheet toistuivat niin usein, että jonkin ajan kuluttua jopa ilolla tervehdittiin uusia näkemyksiä, uusia vakaumuksia. Virhe ei itseasiassa ollutkaan virhe, kun sen kyllin usein teki!

Jos ei olisi ollut olemassa joitakin todella sydäntä ilahduttavia persoonallisuuksia niin Hopeajärven kylällä kuin muuallakin, olisivat Johannes ja hänen kaltaisensa tuskin enää jaksaneet uskoa johonkin parempaan tai todelliseen. Kiitos Herralle, oli olemassa joitakin harvoja, joista todella voitiin sanoa, että he niin ulkonaisesti kuin sisäisestikin olivat todellisia uskovaisia, niin uskossa kuin käytännön teoissakin.

Yksi näistä uskollisista Jumalan lampaista oli Martha miehensä Franzin ohella. Iloa eivät ainoastaan tuottaneet nämä vanhemmat, vaan myöskin heidän tyttärensä Bettina ja hänen nuori aviomiehensä Markus.

Tuskin oli sellaista uskovaista, joka ei olisi edes joskus lukenut siitä, mitä Laodikean seurakunnalle sanottiin Ilmestyskirjassa. Suuri osa kristillistä kasvatusta saaneista ei sen paremmin ymmärtänyt tämän kohdan merkitystä, mutta oli niitäkin, jotka tiesivät sen puhuvan nimenomaan tästä viimeisestä ajasta, jossa tietynlainen kypsyys on saavuttanut huippunsa hengellisen elämän ja uskonnon alueella. Koko maailma oli tullut nyt hapatetuksi kristillisellä ja uskonnollisella opetuksella ja kasvatuksella, mutta oli aivan toinen asia se, oliko Herra tällaista tarkoittanut kehoittaessaan omiansa menemään kaikkeen maailmaan ja tekemään opetuslapsia kaikkien kansojen joukosta. Tietyllä tasolla tämä käsky oli toteutettu, mutta oliko sittenkin niin, että opetuslapsia oli "tekemällä tehty", ilman että nämä itsekään olisivat käsittäneet mitä merkitsi olla Jumalan lapsi tai Herran Jeesuksen opetuslapsi. Siinäkö perussyy sille, että nyt maailmanaikojen vaikeutuessa ja olosuhteiden kiristyessä niin helposti unohdettiin Jumalan Sanan opetus ja kiinnitettiin huomio maallisiin ja maailmallisiin asioihin? Nimenomaan vielä ulkonaisesti vapaiden suuntien edustajien suusta kuului kaikkien kärjessä vakaa todistus: "Minä olen rikas, minä olen rikastunut enkä mitään tarvitse!" (Ilm. 3: 17).

Ihmiset olivat tyytyväisiä saavutuksiinsa, ja ei ollut väliä sillä, mille vuosisadalle heidän uskomuksensa heidät veivät, ja kuinka vanhoihin näkemyksiin kaikki perustui. Katolisen kirkon edustajat väittivät uskonsa perustuvan alkuseurakunnan opetukseen, mutta todellisuudessa kaikki tämän mammuttikirkon opetus perustui lähes täydellisesti, jollei sitten aivan täydellisesti, suurten kirkkoisien ja paavien julistuksiin ja näkemyksiin, jotka olivat uskomuksen mukaan erehtymättömiä. Niinpä tämän uskonsuunnan edustamat näkemykset perustuivat lähes kaksituhatvuotiseen traditioon, mihin ei kaikkina näinä vuosisatoina ollut tullut yhtään sen enempää valoa kuin alussakaan oli ollut.

Luterilaiset tuskin koskaan tulivat ajatelleeksi sitä, että heidän uskonsa vei heidät aivan käytännössä sille uskon tasolle, millä oltiin 1500-luvulla Lutherin naulaillessa teesejänsä kirkon oveen ja kutsuessansa paavia antikristukseksi. Jotakin uutta toki oli tähän uskoon tullut, mutta tämän niinkuin ei muidenkaan vallitsevien suuntausten keskuudessa käsitetty sitä, että Jumala kuljettaa kansaansa eteenpäin, suoden sille yhä enemmän ymmärrystä kirjoitetun Sanan suhteen. Tästä johtuen joitakin Johanneksenkin tuntemia ihmisiä innoitti tavattomasti palaaminen joihinkin vanhoihin uskomuksiin ja entisaikojen herätysliikkeisiin. Perustettiin uudelleen jo lähes unholaan vaipuneita liikkeitä, käsittämättä, että entisaikojen herätykset eivät voineet palata takaisin, vaikka ne aikanansa olivat olleet aidosti Jumalasta syntyneitä. Nyt ei voitu nauttia vanhaa mannaa, eilispäivän ruokaa, vaan tuli käsittää se aika jossa elettiin, ja anoa Jumalalta tuoretta Jumalan lasten leipää.

Jos kirkkokunnissa vallinneet herätykset olivat tulleet ja hiipuneet ihmisten organisoidessa ja rajatessa Jumalan voimaa ja mahdollisuuksia, oli aivan samoin niiden keskuudessa, jotka väittivät olevansa vain herätyksiä, eläviä organismeja, mutta ei missään tapauksessa organisaatioita. Jos milloinkaan, niin nyt oli totta se, mitä suuri jumalanmies oli sanonut: "Ihmiset muistelevat sitä mitä menneinä aikoina on tapahtunut ja kiittävät Jumalaa siitä, mitä tulevaisuudessa on tapahtuva, mutta kulkevat täysin sen ohitse, mitä Jumala juuri nyt tekee."

Voidaksensa elää todellisessa jumalayhteydessä täytyi uskovaisen joka hetki olla ajan hermolla, ottaa vaarin siitä päivästä jossa hän eli. Mitä hyödytti häntä kaikki se, mitä menneisyydessä oli tapahtunut toisille ihmisille, jos hän itse ei ollut juuri nyt osallinen Jumalan tekemisestä ja toimimisesta? Kukaan ei tiennyt huomisesta päivästä, eli siis ei ollut suurtakaan merkitystä sillä, mitä huominen oli tuova tullessansa, jos ihminen ei tänään ollut todellisessa ja aidossa jumalayhteydessä!

Hopeajärven kylällä oli kristillisessä elämässä tapahtunut suurta muutosta menneisiin vuosiin verrattuna. Kukaan ei halunnut olla kylmä uskonasioiden suhteen, ja niinpä harjoitettiin uskonnollista toimintaa, ja hengellisiä kokouksia oli ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Mutta koska sydämissä ei kaikki ollut aivan kohdallaan, ei kylmyyden poistaminen täysin onnistunut suurestakaan ponnistelusta ja hiillokseen puhaltamisesta huolimatta. Jonkin verran lämpöä syntyi, niin että monet huokasivat helpotuksesta ja luottavaisina kulkivat eteenpäin. Mutta kuinka moni tuli ajatelleeksi sitä, mikä on olomuoto kylmän ja palavan välillä? Tuli ei palanut kunnolla, mutta ei sammunutkaan seurakunnan kamiinassa. Ei suorastaan palellut, mutta ei ollut lämminkään.

Miten kaikki tämä oli mahdollista? Elämä jatkui, Johannes oli syrjässä, Klaus ja muut veljet jatkoivat saarnaamistansa ja kokousten pitämistänsä, ja ajoittain yhä uudelleen valoivat luottamusta Johannekseen, joka sisimmässänsä heidän mielestänsä koki turhaa hätää asiantilan johdosta. "Jumala on pitävä huolen kaikesta, kaikki on suht' koht hyvin, Johannes, älä sinä vaivaa itseäsi näillä asioilla. Me olemme osallisia suuresta Jumalan työstä tässä ajassa. Me uskomme koko Jumalan Sanan! Kaikki on menevä hyvin!"

Jos kerran kaikki oli niin hyvin, niin miksi sitten jopa uskovaisten kasvoilta voitiin lukea selvästä muutoksesta huonompaan suuntaan? Jos kerran uskottiin koko Jumalan Sana, niin miksi todellisuudessa vaiettiin nyt niin monista uskovaisen ja perheen elämään kuuluvista asioista? Totisesti, tunnustuksesta huolimatta seurakunnassa ei saarnattu koko Jumalan Sanaa, vaan vain osaa siitä, seurakunnalle sopivaa, ketään loukkaamatonta ja omiatuntoja kolkuttamatonta osaa.

Kaiken tämän keskellä niin Martha kuin Franzkin joidenkin muiden ohella olivat ikäänkuin piikkinä muiden lihassa. He olivat aivan tavallisia ihmisiä kaikkine puutteinensa ja heikkouksinensa. He eivät tapelleet, mutta jonkinlaista riitaa oli heilläkin ajoittain, niinkuin jokaisella inhimillisellä olennolla joskus on. Mutta he eivät antaneet auringon laskea vihansa ylitse, vaan armollinen rakkauden Henki heidän elämässänsä ja avioliitossansa johti sopuun ja rauhaan aina ennenkuin sielut saivat minkäänlaista vahinkoa itsellensä. Tässä kodissa vallitsi jokin sellainen sopusointu ja rauha, mitä vain harvoin pääsi kokemaan yleensä missään. Arvostelua oli herättänyt alusta alkaen se, että uskovaiset ihmiset pitivät majataloa, jonka ravintolassa tarjottiin alkoholijuomia. Mutta jokainen kyläläinen oli selvillä siitä, että sinä päivänä kun olisi ilmoitettu anniskelun lopettamisesta, olisi samantien voitu panna sulkemislappu ovelle. Ihmiset yksinkertaisesti olivat sellaisia, ja tämä aviopari käsitti sen. Marthalta oli useaan otteeseen kyselty tämän asian tiimoilta, mutta tämä oli saanut rauhan Herransa edessä ja vastasi jokaiselle kyselijälle: "Minä en koko asiaa haluaisi, mutta on paljon parempi että ihmiset juovat juomansa täällä, koska he joka tapauksessa joisivat, kuin että he menisivät kylän kapakoihin, missä on aivan toisenlainen meno päällä." Ja se olikin totta. Ei milloinkaan ollut tässä ravintolassa ollut todellista häiriötä, ja vuosien kokemuksen perusteella voitiin todeta, että ihmiset eivät enää täällä niinkään tahtoneet juopua, kuin vain nauttia rauhallisesta ilmapiiristä.

Milloin tahansa jossakin tarvittiin apua tai joku oli hädässä, tuskin kukaan muu oli niin valmis tarjoamaan auttavaa kättänsä kuin Martha. Vierailevan veljen kaatuessa seurakunnan pihamaalle ja kaikkien muiden seurakuntalaisten pitäessä miestä jonakin juoppona, oli Martha ajatustakin nopeammin rientänyt nostamaan tämän päätä piha-asfaltilta. Hänessä oli jotakin erikoista, jotakin todellista kristillistä rakkautta, joka ei niinkään kysellyt vaan toimi. Moni olisi hetken aprikoinnin jälkeen mahdollisesti tehnyt saman, velvollisuudesta, mutta se ei ollut ollenkaan sama asia. Marhalla oli sydämen viisautta, sydämen rakkautta, ja Johannes usein ajatteli, että tässä oli ihminen, joka varmastikin useasti oli tietämättänsä pitänyt enkeleitä vierainansa. Hän ei selvästikään itse pannut merkille tekemisiänsä, eikä aivan varmastikaan edes mielessänsä tehnyt minkäänlaista luetteloa ansioistansa. Jokin hänessä vain sai hänet toimimaan siten, täysin spontaanisti, ilman pidempää harkitsemista.

Martha aiheutti usein suurtakin päänvaivaa Franzille, ja ehkä hiukan Bettinalle ja Markuksellekin, sillä usein eivät sen paremmin majatalon puolen kuin ei ravintolankaan kirjanpidot oikein vastanneet vierailevien ihmisten määrää. Mutta tavallaan Franz oli tottunut siihen, sillä hän tiesi mistä kaikki johtui, eikä hän todellisuudessa ollut vihainen, saati sitten loukkaantunut. Kylällä vieraili usein uskovaisia ihmisiä, ja joitakin vähempiosaisiakin, joiden vaatetuksesta Martha jo näki, ettei näillä ollut liikoja varoja. Niinpä usein tällaisten vierailujen jälkeen kirjanpito osoitti huonehintojen laskeneen melkoisesti edellispäivän hinnoista; useamman hengen huoneessa oli nukkunut laskun mukaan vain yksi henkilö, vaikka ruokasalissa oli ollut aamiaisella aviopari tai jopa lapsiperhe. Kummallisesti olivat ajoittain ravintolan ruokavarat huvenneet käsittämättömällä tavalla, vaikka illalla tapahtuneen kassan laskemisen jälkeen päivä oli ollut hiljainen.

Martha ei voinut mitään sille, mitä hän oli. Hänen käytöksensä johdosta perhe ei kärsinyt mitään tuntuvaa tappiota tai joutunut kärsimään. Heillä oli vanhuuden varaakin, eivätkä he mitään voisi ottaa mukaansa! "Älkää unhottako vieraanvaraisuutta, sillä sitä osoittamalla muutamat ovat tietämättään saaneet pitää enkeleitä vierainaan. Muistakaa vankeja, niinkuin olisitte itsekin heidän kanssaan vangittuina; muistakaa pahoinpideltyjä, sillä onhan teillä itsellännekin ruumis" (Hebr. 13: 2- 3). Pian näiden jakeiden jälkeen ovat sanat, jotka niin monille merkitsevät paljon: "JEESUS KRISTUS ON SAMA EILEN JA TÄNÄÄN JA IANKAIKKISESTI" (13: 8). Enemmän kuin mitkään ihmeet tai suuret tapahtumat, sai tämän sisaren elämä Johanneksen uskomaan siihen, että Herra Jeesus Kristus todella on sama eilen ja tänäänkin, saati sitten iankaikkisuudessa. Kuinka väärällä tavalla ja vääristä paikoista tämän ajan uskovaiset etsivätkään merkkejä ja tunnustekoja! Eikö tässä juuri ollut se, mistä maailman ja ulkopuolisten ihmisten tuli nähdä elävän Herran olevan seurakuntansa keskuudessa? Ihmiset puhuivat ja puhuivat, todistivat ja todistivat niin tavattomasti uskovaisen elämän tärkeydestä ja uskovaisen hyvyydestä, mutta tekoja oli niin tavattoman vähän, jos ei ollenkaan. Mitä hyödyttivät ihmistä kaikki hänen uskonsa ja näkemyksensä, jos se ei tullut esiin käsinkosketeltavalla ja tunnettavalla tavalla? Todellisella uskolla oli sydän, mutta myöskin kädet ja jalat, joihin tuo sydän pumppasi kirkasta, elämää tuovaa verta!

Julistus oli tärkeätä, Sanan lukeminen oli tärkeätä, kokemukset olivat tärkeitä, mutta Johannes totesi tulleensa ajankohtaan ja sellaiselle paikalle, missä mitkään suuret vakuuttelut tai todistelut eivät saaneet häntä luottavaiseksi. Hän oli nähnyt aivan liian paljon väärää ja tuhoavaa, voidaksensa uskoa kaikkea kuulemaansa. Jaloltakin tuntuneet veljet ja sisaret olivat tunnustuksestansa huolimatta osoittautuneet ajoittain jopa uskottomiakin pahemmiksi. Kaikkien seurakuntien ulkopuolella oleminen ei tehnyt monia yhtään paremmiksi, vaan pahemmiksi. Mutta nähdessänsä Marthan kaltaisia ihmisiä Johannes ei edes tuntenut tarvetta kysellä näiden uskonelämästä, sillä päinvastoin hän tunsi hienoista häpeää nähdessänsä tällaista sydämen uskoa. Heidän tekonsa todistivat tuhatkertaisesti enemmän kuin joidenkin elämän pituiset saarnat!

Tässä perheessä ei niinkään puhuttu uskonasioista, kuin mitä niitä elettiin. Kukaan ei kuullut Marthan huutavan miehellensä, eikä päinvastoinkaan. Johannes olisi lopun elämäänsä muistava sen, kuinka tämä sisar kyyneleet silmissä oli kertonut hänelle kokemuksestansa, joka Johanneksen mielestä tulisi olla jokaisella sisarella. Mahdollisesti niitä on ollutkin, mutta niitä ei ole oikealla tavalla pantu merkille.

Kerran Franz oli tehnyt jotakin sellaista, mitä Martha ei voinut hyväksyä. Jumalan Sanan mukainen alamaisuus ei tarkoita sitä, etteikö vaimo voisi lausua julki mielipidettänsä, vaan päinvastoin, missä vallitsee todellinen Sanan mukainen rakkaus, siellä aviopuolisot tuntevat itsensä vapaiksi julkituomaan sydämensä ajatukset, eikä kummankaan tarvitse loukkaantua. Nyt kuitenkin Marthalla oli heikko hetkensä, ja hän menetti hetkeksi itsehillintänsä.

Jumalan Sana vaatii ihmiseltä itsehillintää ja henkistä kasvua, mutta ei lainomaisesti, vaan tuntien ihmisen heikkoudet. Martha oli vain vajavainen ihminen, ja oli aivan luonnollista että joskus tuli hetkiä, jolloin Jumalan Sanan täytyi toteutua hänenkin kohdallansa: "Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää... tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei..." Nyt Martha koki heikon hetkensä ja huusi miehellensä niin että se olisi voitu kuulla ravintolankin puolella, jos siellä joku olisi ollut. Samalla hetkellä uunissa ollut pata halkesi sellaisella paukauksella, että uunin luukku lensi auki. Siinä hetkessä jotakin jumalallista tapahtui tuossa avioparissa, ja Martha käsitti Jumalan Hengen puhuttelevan häntä sellaisella tavalla, jota ei voinut ohittaa olankohautuksella. Hän lankesi miehensä kaulaan pystymättä lausumaan mitään, mutta sanoittakin Franz käsitti, mistä oli kysymys.

Uskovaisten perheissä oli tapahtunut ja tapahtui koko ajan asioita, joiden keskellä ei haluttu tai ei uskallettu ajatella sitä, että Kaikkivaltias silmä näki kaiken. Pyydettiin tavallaan anteeksikin, mutta samat asiat toistuivat kautta vuosien. Mutta voisiko mikään muu tuoda todellisuutta paremmin esiin, kuin tuo konkreettinen tapahtuma Marthan ja Franzin keittiössä! Kuinka väärä olikaan uskomus siitä, että huutaminen ei vahingoittaisi ketään, ei rikkoisi mitään! Jos vaimo huusi uskovaiselle miehellensä, syyttä tai syystä, saattoivat miehen kyyneleet kuivua pian itsestäänkin, tai vaimon poispyyhkiminä, mutta aina särkyi jotakin, aina menetettiin jotakin sellaista, mikä olisi voinut palvella voimana jotakin muuta varten. Marthan pata oli pilalla, sisällys valunut uuniin ja palanut kiinni sinne, ennenkuin asia oli saatu korjatuksi.

Useimmiten tällä alueella rikkoneet vetosivat Jumalan rakkauteen ja muistuttivat anteeksiantamuksen voimasta. Jumala oli todellakin kykenevä ja voimallinen auttamaan, parantamaan, korjaamaan, mutta siitäkin huolimatta jäivät arvet, jäivät rikkoutuneet mahdollisuuksien astiat, joita ei milloinkaan saatu takaisin, palautetuksi ennalleen. Jumalan rakkaus korjasi, auttoi, hengellisesti, henkisestikin, mutta aina menetettiin jotakin, luottamusta, uskoa parempaan, uskoa tulevaisuuteen. Tahtomattaankin uskovaiset kutsuivat esiin jotakin sellaista, minkä herroja he eivät voineet olla, nimenomaan tässä ajassa, jossa rakkaus kylmeni kylmenemistään, penseys valtasi ihmismieliä.

Eikö Johanneksen tullut olla huolissaan, hädissään veljiensä ja sisartensa puolesta? Kylmä oli kylmää, kuuma kuumaa, eikä kumpikaan olotila tuonut tullessansa jotakin sellaista, mitä penseys merkitsi seurakunnalle ja uskovaisille: "Minä tiedän sinun tekosi; sinä et ole kylmä etkä palava; oi, jospa olisit kylmä tai palava! Mutta nyt, koska olet penseä, etkä ole palava etkä kylmä, olen minä oksentava sinut suustani ulos!" (Ilm. 3: 16).

Johannes kärsi jatkuvasti siitä, että hänellä oli niin herkkä suu ja tarkka nenä. Mutta sen johdosta hän ymmärsi ehkä paremmin kuin kukaan muu, mitä nämä Herran lausumat sanat merkitsivät. Hän muisteli kauhulla sitä hetkeä, kun oli lähikaupungissa syönyt ravintolassa, mutta ei ollut raaskinut ostaa juotavaa. Hän oli kaatanut lasinsa täyteen tiskillä olleesta vesikannusta, ja tahdottuaan nyt lievittää janoansa kohtalaisen hyvän aterian päätteeksi, oli hän kulauttanut suunsa täyteen tuota ilmaista juomaa, aikoen juoda lasin tyhjäksi kerralla. Mutta huoneenlämpöinen vesi maistui niin hirvittävältä, että hänen oli pakko tyhjentää suunsa lautaselle. Siitä huolimatta oli oksennus noussut jo kurkkuun asti.

Johannes uskoi ymmärtävänsä Herran ajatuksia ja tunteita. Ja se juuri olikin hänen tehtävänsä, mitä juuri kukaan ei ymmärtänyt. Häntä oli aina arvosteltu tuntemisistansa ja vähätelty Marian käytöstä. Samoin suhtauduttiin kaikkien vaimojen tekemisiin tai tekemättä jättämisiin. "Kuule Johannes", sanoi Klaus usein, "naiset ovat naisia, ja meidän miesten tulee ottaa heidät sellaisina kuin he ovat! Jos haluat hiukan iloitella vaimon kanssa, tulee sinun unohtaa tuollaiset pikkuasiat!" Klausin mielestä tämä kaikki oli pientä, ainakin puheiden mukaan, mutta olivatko nämä asiat pieniä Jumalan silmissä? Sitä Johannes ei voinut uskoa, sillä hänen sydämensä vakaumus puhui jostakin aivan muusta. Oliko se edes hänen oma sydämensä, joka näistä asioista puhui? Ei, hänessä oli jotakin sellaista, mikä ei ollut hänestä itsestään alunpitäenkään!

Kaikkien todellisten jumalanpalvelijoiden tehtävä ei ollut arvostella asioita maallisten esikuvien mukaisesti, maallisten arvojen mukaisesti. Heidän tehtävänsä oli kertoa Jumalan kansalle, seurakunnalle, mitä Jumalan ajatukset olivat. Tässä olikin tämän hetken suuri vaikeus, sillä ihmiset luulivat kuulevansa vain kärsivän miehen ajatuksia, ymmärtämättömän aviomiehen tuskanhuutoja. He eivät käsittäneet, että itse Kaikkivaltias Jumala halusi tuoda julki tahtonsa omiansa kohtaan tässä viimeisessä ajassa! Ei ollut niin vaaratonta ja viatonta se, mitä vaimot tekivät! Ei ollut niin pienimerkityksellistä se, miten uskovaisiksi itseänsä nimittävät Lydian miehet ja Hartmutit suhtautuivat vaimoihinsa ja lapsiinsa!

Ann-Marie oli tunnetusti roikkunut jopa Klausin kurkussa huutaen: "Etkö sinä hölmö käsitä, että minä olen sinulle alamainen! Minä olen sinulle niin alamainen kuin vain vaimo miehellensä voi olla!" Tyhmempikin käsitti, että tällainen alamaisuus oli enemmänkin alamaisuutta sille, joka käy ympäri kuin kiljuva jalopeura. Mutta asioiden vakavuutta ei käsitetty, koska aviopuolisot lepyttyään halasivat toisiansa niin suurella rakkaudella kuin oli mahdollista, eikä mitään näkyvää muutosta ollut tapahtunut. Niinpä Ann-Marie kerran rohkeni lausua julki useamman henkilön seisoessa todistajina: "Meidän sisarten on pidettävä puolemme, sillä miehet ovat niin paksukalloisia! Jos Jumala on eri mieltä, niin osoittakoon sen sellaisella tavalla, että sen selvästi voi nähdä!"

Kuinka kiitollinen tulikaan Ann-Marien olla siitä, ettei mitään näkyvää tapahtunut! Ei langennut tuli taivaasta, ei maa pettänyt hänen allansa. Mutta polttanutko jokin kuitenkin omallatunnolla, sillä useampikin seurakuntalainen oli pannut merkille sen, että kulkiessaan kaduilla Ann-Marie vältteli astumasta lähellekään kaikkialla kaduissa olevia pyöreitä kaivonkansia!

Monet sisaret käyttäytyivät siis kuten käyttäytyivät, mutta aina muiden ihmisten ollessa paikalla niin kotona kuin kylälläkin, saati sitten seurakunnassa, he osoittivat mitä suurinta huomaavaisuutta miehiänsä kohtaan. Niinpä eivät veljet harvoin saaneet kuulla kaiken ristiriitaisuudenkin keskellä, kuinka vaimot muistuttivat näistä hetkistä: "Muistapas vain, kuinka ystävällinen olin sinulle siellä ja siellä! Älä unohda sitä, kuinka kauniisti puhuin sinulle ollessamme kylässä, älä unohda, kuinka ihmisetkin panivat merkille, kuinka palvelin sinua siellä juhlissa, kantaen kakut ja kahvit sinulle pöytään, ilman että sinun tarvitsi tuolista nousta!"

Mutta eikö tämä kaikki ollut mitä suurinta teatteria, ulkokultaista näyttelemistä, jonkin muun kuin totuuden esiintuomista? Ei toki tullut viedä riitoja ja erimielisyyksiä ihmisten eteen, mutta sen sijaan että kaikkien huomiota kiinnittävällä tavalla heittäydyttiin palvelijattareksi, olisi voitu käyttäytyä täysin normaalisti ja asiallisesti. Johannes ei voinut olla ajattelematta jälleen kerran Thomasia ja tämän hirsimökkiä, joka oli aikanaan ollut vuosikausia koko seudun puheenaiheena.

Sinä keväänä lumet olivat sulaneet tavallista aikaisemmin, ja kevät teki selvästi tuloaan. Jo vuosia sitten oli Gretan ansiosta hankittu komea hirsitalo, jossa he nyt asuivat. Mutta joskus talo tuntui hiukan pieneltä, erikoisesti silloin, kun lapset tulivat käymään kotona, tai seurakunnan vierailijoita oli majoitettuna heillä. Niinpä Thomas halusi nyt toteuttaa heidän salaisen toiveensa: pihapiiriin hankittaisiin pieni hirsimökki, jossa pari ihmistä mahtuisi yöpymäänkin, niin ettei aina tarvitsisi erikoisesti vieraampia ihmisiä päästää yläkerran huoneisiin. Kuka tiesi mitä ne siellä puuhaisivat; saattaisivat tutkia kaappejakin! Ja kesäisinä lämpiminä päivinä voisi Greta siinä tehdä käsitöitänsä ja katsella kaunista laaksomaisemaa, mikä ei sellaisella tavalla avautunut itse talon ikkunoista! Oli tullut tehtyä pieni virhe talon sijoituksessa; se olisi pitänyt rakentaa muutama kymmentä metriä kauemmaksi metsän reunasta!

Mökin tuli näyttää suunnilleen samanlaiselta kuin itse talokin, ja niin Thomas tietysti ajoi samaan hirsiveistämöön kuin mistä talokin oli aikoinaan hankittu. Mutta kylläpä olivat hinnat nousseet! Thomasia alkoi kaduttaa jo vaimolle annettu lupaus, ja hetkenä milloin tahansa olisi Klaus saapuva traktorinsa kanssa mökkiä noutamaan! Aivan alueen ulkolaidalla seisoi pieni ja mitä suloisimman näköinen, suorastaan ihastuttavan kaunis hirsihuvila, joka kuitenkin oli niin pieni, että se mahtuisi tavallisen kuorma- auton lavalle. Thomasin sisimmässä alkoi kuohua, sillä noin suloinen rakennus saisi nyt Gretan sydämen sulamaan, ja hän varmasti unohtaisi Bodenseellä vierailunsa!

Puhelimen soidessa veistämön mies meni sisälle toimistoon, ja sillä välin Thomas kävi läpikotaisin tutkimassa mökin. Ihastus kasvoi kasvamistaan, sillä pienestä ulkonäöstään huolimatta siinä oli kaksi eri huonetta, ja mikä parasta, mökki oli koottu sellaisella tavalla, että sen voi keskellä kattoa olevasta koukusta nostaa kerta heitolla traktorin lavalle! Pohja oli tehty niin yhtenäiseksi, että siihen oli voitu kiinnittää katolle asti ulottuva tukeva rauta, jossa koukku oli. Mutta missään ei näkynyt hintaa. Tämän täytyi maksaa omaisuuksia! Jo valmiina tinkimään viimeiseen veripisaraansa asti, Thomas astui paikalle saapuvaa myyjää vastaan.

"Mitä maksaa tämä mökki? Se ei oikein ole sellainen kuin ajattelin, mutta olisi juuri sopivan kokoinen. Taitaa olla hiukan kierosti rakennettu ja raaka-aine ei ole oikein parasta mahdollista! Mutta jos halvalla myytte, nousee mökki juuri kohta kaverin traktorin lavalle ja lähtee Hopeajärvelle! Ja eikös se paina jotakin sekin, että talomme ostettiin silloin täältä? Häh?" Myyjä muisti isänsä kertoneen jotakin elämänsä itarimmasta asiakkaasta, mutta heti ei tämä osannut yhdistää tätä häntä rehvakkaasti katsovaa miehenkäppyrää tuohon kaikkien aikojen suurimpaan tinkijään.

"Nyt on asia niin, että tämä mökki on myyty jo kerran, mutta ostaja ei pystynytkään sitä maksamaan!" Thomasin sisimmässä kuohahti lämpöisesti, sillä aloitus vaikutti hyvältä. Vaiko pahalta? Oliko se niin kallis? Jospa hänkään ei pystyisi sitä ostamaan? "Asiakas osti sen meiltä viime syksynä, mutta suorastaan petti meitä, sillä hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta maksaa sitä; oli jo vararikossa. Koko talven perimme saataviamme, mutta mies ei vain maksanut. Poliisin luvalla haimme sitten omamme pois. Mutta nyt on vain niin, että mökki olisi pitänyt kyllästää heti viime syksynä, mutta asiakas ei tehnyt sitä. Se oli ikävä kyllä niin erikoisessa ja kosteassa paikassa, että heti syksystä siihen iski eräänlainen lahottajasieni, joka nyt on levinnyt kaikkialle. Talvella oli niin kovat pakkaset, että hetkeksi sieni meni lepoon, mutta nyt keväällä se on alkanut uudelleen elää. Me emme oikeastaan haluaisi myydä tätä mökkiä, vaan se tulisi polttaa, mutta jos olette halukas viemään sen pois omalla vastuullanne, saatte sen raaka-aineen hinnalla. Yhdeksäntuhatta markkaa, ottakaa tai jättäkää! Normaali hinta olisi melkein kymmenkertainen."

Thomas oli hypätä ulos housuistansa. "Minä otan, minä otan!" Mutta hetken kuluttua alkoi järkikin sanoa jotakin. "Mutta mitä sille nyt sitten tapahtuu? Se sieni nimittäin...?" Myyjä oli asiantuntija tällä alalla. "Minä voin kirjoittaa teille paperille osoitteen ja aineen nimen, millä voitte pysäyttää sienen leviämisen. Me emme ole sitä tehneet, sillä aine on todella kallista, ja emme olisi siitä huolimatta voineet myydä mökkiä meille sopivalla hinnalla. Mutta nyt mökistä maksamaanne hintaan nähden aineen hinnalla ei ole merkitystä. Kunhan vain nyt heti ennen ilmojen lämpiämistä kyllästätte koko mökin tuolla aineella ohjeiden mukaan, ei ole mitään vaaraa sienen henkiinjäämisestä, sillä asia on tutkittu moneen kertaan. Mutta sienen aiheuttamia värjääntymiä ette voi poistaa, sillä ne ovat syvällä puussa. Maalatkaa mökki jonkinajan kuluttua käsittelystä, niin teillä on todella edullinen ja käyttökelpoinen mökki lopuksi ikäänne!"

Thomas ei ajatellut ikiä eikä muutakaan, vaan latoi lompakostansa tarvittavan määrän seteleitä. Hän ei uskaltanut tinkiä enää, sillä kauppiashan saattoi tulla katumapäälle.

Paluumatkalla Thomasin riemulla ei ollut rajoja. Klaus ajaa körötteli edellä mökki komeasti traktorin lavalla, ja tuskin pystyi Thomas seuraamaan liikennettä katseen ollessa koko ajan kiinnitettynä tuohon ihastuttavaan rakennelmaan. Puoli-ilmainen, kiitos Herralle, kiitos Herralle!

Suuri osa seurakuntaa oli sinä iltana kokoontunut ihailemaan tätä suurenmoista ilmestystä, jonka hinnaksi Thomas ilmoitti toistasataa tuhatta markkaa. Oli joillakin millä mällätä! Muutamien veljien hiukan alkaessa ihmetellä seinissä kaikkialla havaittavia pieniä laikkuja, komensi Thomas kaikki kahville talon kuistille. "On siinä jotakin pientä, mutta eihän se meikäläistä haittaa, olen joka tapauksessa ajatellut maalata sen kokonaan."

Muutaman viikon aikana laikut eivät sanottavasti suurentuneet ainakaan Thomasin silmissä, ja niinpä tämä alkoi riemuita sisimmässänsä entistä enemmän. Olisiko kauppias sillä tavoin erehtynyt? Oli varmastikin Jumala ollut kaikessa mukana ja antanut hänen saada kauppiaan erehdyksen johdosta aivan kunnon mökin melkein ilmaiseksi. Uskovainen mies kun oli, alkoi hän käyttää uskoansa. Hän oli jo käynyt Kaupungissa annetussa osoitteessa, mutta oli ollut lentää pyrstöllensä kuullessansa kuinka paljon ainetta olisi tarvinnut ja mitä se maksoi; koko rakennelma olisi käärittävä sen lisäksi viikkokausiksi muoviin, jotta aine vaikuttaisi kunnolla. Täälläkin hänelle oli vakuutettu, että jos mökkiä ei käsiteltäisi, se saattaisi näyttää hyvältä jonkin aikaa, mutta olisi muutamassa vuodessa lahoava täysin pilalle.

Thomas ei halunnut tuon kalliin aineen pilaavan iloansa, ja niinpä hän oli tehnyt lujan päätöksen: mökki maalattaisiin sellaisenansa, ilman käsittelyä! Aivan kuin varmuudeksi hän kiersi ihastuksensa kohteen muutamaan kertaan, ja joka seinustalla sanoi kaikuvalla äänellä: "Herran nimessä, kuole, sieni!"

Koko kesän istui Greta mökissä, joka ulkoa sekä päältä oli maalattu tummanruskeaksi sellaisella vaivannäöllä, ettei missään ollut näkyvissä alkuperäistä pintaa. Useat uskovaisetkin viettivät yönsä siellä ja nauttivat olostansa. Mutta kun kesä alkoi kallistua syksyä kohti, alkoi toimelias vaimo tuntea lievää huonovointisuutta, etenkin kun ovi oli suljettava ilmojen viiletessä. Eräänä iltana tulivat seurakunnassa vierailevat veli ja sisko kesken yötä koputtamaan ovelle ilmoittaen olevansa todella pahoillaan, mutta he eivät voineet nukkua tuossa mökissä. Vaimo oli tullut pahoinvoivaksi, ja mieskin tunsi nenässänsä koko ajan kummallisen lemun, joka ikäänkuin tarttui limakalvoihin.

Thomasin sydäntä alkoi ahdistaa, ja hän nuuski ja tutki koko mökin perustuksista kurkihirteen asti, mutta ei voinut todeta mitään muuta kuin tuon ilkeän hajun, joka hänenkin hajuelimensä sai kummallisesti kipristelemään.

Mökki hyljättiin omiin oloihinsa talven alkaessa lähestyä, ja Thomas uskoi pakkasen korjaavan asian. Keväällä lumien lähdettyä ja ensimmäisten lämpöisten ilmojen saavuttua aviopari ikäänkuin peljäten totuuden näkemistä ensimmäisen kerran tuli yhdessä tutkailemaan tilannetta. Maali oli alkanut irtoilla lähes kaikkialta, ja sen alta näkyi melkein mustaa puuta. Kiireesti Thomas harjasi teräsharjalla kaiken irtonaisen maalin pois ja mökki maalattiin yltä päältä entistä paksummalla värikerroksella. "Sieltä et läpi tule, häh, häh", riemuitsi Thomas ja jälleen kerran, liekö voimakkaan maalin ansiosta, ahkera vaimo istui kesän mökissä kutoen ja virkaten. Ilma oli kuivaa ja satoi harvinaisen vähän, liekö siitä johtunut, että paha haju palasi entistä hirvittävämpänä vasta ensimmäisten syyskesän sateiden mukana.

Seuraavana keväänä mökki ikäänkuin jo ravisteli maalipintaansa ympäröitsevälle ruohikolle. Nyt Thomas alkoi jo hätääntyä yli sadantuhannen mökkinsä puolesta. Niin, se oli yli sadantuhannen mökki siitä huolimatta, että hän oli maksanut siitä pilkkahinnan!

Kaapiessansa irtonaista maalia pois Thomas joutui toteamaan, että kaapimen mukana lähti melkoinen määrä tahmeata puuta, ja paikoitellen piti olla todella varovainen, ettei kaavin uponnut varttansa myöten pehmeään puuhun. Jälleen kerran paksu maalikerros, taidolla vedeltynä, ja mökki näytti todella hyvältä. Kuka olisi uskonut maalipinnan kätkevän jotakin sellaista, mitä Thomas ei edes halunnut ajatella?

Nyt oli toiminnan paikka, sen käsitti tämä joidenkin itaraksi kutsuma mies. Jos mökki tätä rataa muuttui lähes silmissä, oli syytä torjua taloudellinen menetys. Mökki oli myytävä ensi tilassa! "Kuulepa Johannes, sinä olet aina haaveillut omasta pienestä paikasta, missä voisit viettää vapaa-aikaasi, miten olisi, jos minä möisin sinulle meidän pihamökin. Se tuntuu olevan vähän liikaa meidän maisemiimme, joten olemme päättäneet myydä sen." Sillä hetkellä Johanneksella ei olisi ollut varaa ostaa edes lintulautaa, ja niinpä Thomas huokasi helpotuksesta, sillä sisimmissä oli jokin ääni alkanut varoittaa häntä. Nyt hän oli pettämässä itse Jumalaa, sillä kaikesta huolimatta hän käsitti Johanneksella olevan sellaisen yhteyden Tämän kanssa, että ei siitä hyvää seuraisi, kun asia paljastuisi!

Klausilla oli omat aavistelunsa, mutta hän ei ollut milloinkaan lähemmin tutustunut tuohon mökkiin. Ei, missään tapauksessa hän ei ostaisi sitä mihinkään hintaan, mutta ainahan oli halukkaita ostajia. Mutta mihin hintaan sen saisi myytyä, uteli Thomas koko ajan, ikäänkuin kokeillen kepillä jäätä. "Jos sinä siitä kerran olet yli satatuhatta maksanut, ei sen arvo voi olla paljon laskenut. Ainoa vain, että se on maalattu, joten hirsimökkinä se on menettänyt arvoansa jonkin verran. Luulisi siitä jonkun ainakin seitsemänkymmentätuhatta maksavan." Thomasia samalla sekä riemastutti että kauhistutti. Olisi todella hienoa saada siitä sellainen voitto, mutta entä kun ostaja paremmin pääsee kärryille mökkinsä tilasta?

Kylällä oli joka kesän alussa markkinat. Sinne olisi mökki vietävä, ja mikä parasta, voisihan järjestää huutokaupan. Tässä löysi hurskas mies helpotuksen omantuntonsa kolkutukselle. Joka huusi, se maksoi mitä halusi, eikä kukaan voinut syyttää Thomasia ylihinnan pyytämisestä!

Klausin piti viedä mökki torille jo edellisenä iltana, mutta hänelle tuli kiireellinen käynti Kaupungin sairaalaan, missä hänen sukulais-sisarensa oli vaikean synnytyksen edessä. Tämä vaati vaatimalla niin Klausia kuin Ann-Marietakin jäämään siihen asti kunnes lapsi syntyisi. Sukulaisten läsnäolo ja rukoukset rauhoittaisivat häntä suuresti, sillä mies oli matkoilla eikä ehtisi paikalle.

Lapsi syntyi terveenä, joskin ahdistavan odotuksen jälkeen, ja nukkumattoman yön jälkeen Klaus ehti torille mökin kanssa markkinoiden jo alettua. Hänen hämmästyksellänsä ei ollut rajoja, kun Thomas kiikutti lavanreunaan suuren kyltin, jossa luki: "Huutokaupataan! Lähtöhinta kymmenentuhatta markkaa!" Mitä liikkunee Thomasin mielessä, kun tuollaisella hintaa aloittaa, ajatteli Klaus.

Hinta houkutteli tavattoman määrän uteliaita ja mahdollisia ostajia, ja kun jo yksi lavalle kiivennyt putosi mukkelismakkelis melkein päälleen torille, kehoitti yleinen mielipide Klausia nostamaan mökin alas lavalta. Olihan hyvä jos ihmiset ilman kiipeämistä näkisivät ihastuksensa kohteen, ja mikä tärkeintä, naisihmistenkin tuli päästä sisälle.

Thomas oli kyllä ajatellut, että olisi ollut parasta jos mökki olisi jäänyt lavalle ja sellaisenaan olisi viety se ostajan pihalle, mutta nyt ei jäänyt muuta vaihtoehtoa. Muutamat paikalle saapuneet joutuivat jo melkein käsirysyyn, ja useampi tarjosi ilman huutokauppaa Thomasille jopa kolmesta-viiteenkymmeneen tuhatta, kun vain sai viedä mökin heti pois. Thomasin sisimmässä käytiin ankaraa kamppailua, sillä nyt puhuttiin sellaisista summista, että hänen omatuntonsa lähti vierailulle Bodenseelle kesken markkinatapahtuman. "Kuusikymmentätuhatta, niin mökki on teidän!" Käsittämättä itsekään sitä, hän oli jo aloittanut huutokaupan, joka poikkesi suuresti tavanomaisesta. Asiakkaat huusivat ja tinkivät, Thomas korotti koko ajan. Huuto alkoi olla jo tavaton, ja kylän virkavalta saapui paikalle hätistääksensä jo melkein Thomasin rutistavan väkijoukon kauemmaksi.

Thomas oli nyt elementissään, ja sisäisesti hän tunsi suurta mielihyvää. Klaus oli juuri kiivennyt traktorin ohjaamoon ja alkoi nostaa mökkiä irti lavasta. Huutokauppa jatkui, ja hinta vaihteli kuuden- ja kolmenkymmenentuhannen välillä, aina sen mukaan kuka kovimpaa jaksoi huutaa. Mökin ollessa jo ilmassa ja osittain lavan ulkopuolella, tunsi Thomas hetkensä tulleen ja hyppäsi lavalle. "Katsokaa tätä ihanaa mökkiä, katsokaa sen kauneutta, suloisuutta! Tällainen mökki, unelmienne toteutuminen, katsokaa, katsokaa...!" Kukaan ei olisi uskonut tässä seisovan Thomas Gruenderin, joka muuten ei juuri saanut suustansa halaistua sanaa väkijoukon keskellä.

Koko väkijoukko katseli ja ihaili. Thomas nosti hintaa ja väkijoukko tinki. "Tämän parempaa sijoitusta ette voi tehdä", jatkoi Thomasin ääni, niin että hän tuskin itsekään jaksoi uskoa pystyvänsä tällaiseen kaupanhierontaan, "lähes puolentoistasadantuhannen mökki, ja te kehtaatte tinkiä sellaisella tavalla! Katsokaa, katsokaa, oletteko koskaan nähneet näin kaunista mökkiä, ja hinta on vasta noussut kuuteenkymmeneen tuhanteen markkaan! Katsokaa, katsokaa, ja ihailkaa! Kuka haluaa sen omaksensa? Kuka haluaa tehdä elämänsä sijoituksen?"

Monen teki mieli tuota ihanaa rakennusta, mutta kaikesta huolimatta kukaan ei halunnut maksaa pyydettyä, vaan huudot pyrkivät laskemaan hintaa. Thomas heilui ja huusi, ja hiljalleen mökki oli kokonaan lavan ulkopuolella, niin että Klaus saattoi ryhtyä laskemaan sitä alas. "Katsokaa, katsokaa, tätä ihanaa mökkiä, unelmienne täyttymystä", huusi Thomas kuin gramofoni. Liekö ollut valvotun yön seuraamusta, mitä lie tapahtunut näkymättömässä maailmassa, mutta ikäänkuin sallimuksesta, tai enemmänkin johdatuksesta, Klausin käsi lipsahti nosturin säätimillä, niin että mökki putosi torikiveykselle melkoisella voimalla.

"Katsokaa, katsokaa, tätä ihanaa mökkiä, jonka kuka tahansa haluaisi omaksensa, katsokaa, katsokaa...!" Ja väkijoukko katsoi ja ihmetteli ensimmäisen silmänräpäyksen ajan kuulemaansa ääntä, sillä tuollaisen rakennelman tömähtämisen tuosta korkeudesta kovaan toripinnoitteeseen olisi odottanut antavan aivan erilaisen äänen. Mutta nyt oli kuin olisi pudotettu torille valtava pärekorillinen perunoita, tai jotakin sinne päin. Mutta tämä ei aikaansaanut suurinta hämmästystä, vaan se, mitä tapahtui Thomasin suusta vielä kuuluessa: "Katsokaa, katsokaa..." Ilman kehotusta jokaikinen katsoi, sillä sellaista ei nähtäisi joka päivä ja tuskin koskaan enää!

Kiitos ihanteellisen suojakuoren, oli lahosieni saanut loistavat puitteet tuhotyöllensä, ja niinpä paksun maalikerroksen alla se oli syönyt koko lujan puuaineksen. Happea oli riittänyt yllin kyllin, sillä jokaisessa hirrenraossa oli huopatiiviste, joka hengitti ulkoilmaa. Niinpä nyt mökin saadessa tällaisen töytäyksen, joka ikinen liitos mureni kuin tuore leipä, ja koko rakennelma levisi pitkin toria kauhistuneen yleisöjoukon peräytyessä mahdollisuuksien mukaan.

"Katsokaa, katsok..." Thomasin maailma musteni silmissä, ja hän pyörtyi aidosti, ilman mitään sen kummempia teatraalisuuksia.

On suorastaan mahdotonta kuvata sitä tunnelmaa, mikä vallitsi torilla koko sen päivän. Tämän veroista viihdytysohjelmaa ei olisi mikään muu toritapahtuma koko maassa tai koko maailmassa pystyvä tarjoamaan! Todella, kesti vuosia, ennenkuin tämä tapahtuma väistyi ihmisten mielistä, niin että halutessansa kertoa jostakin koomisesta, he kertoivatkin jonkin muun tapauksen.

Mutta tämän parempaa opetusta ei voitaisi ottaa esiin puhuttaessa seurakunnasta ja sen asioista.

Seurakunnalle on annettu tehtävä edustaa taivaallisia asioita, ja se ikäänkuin asettuu kaikkien nähtäväksi toreille ja tienvierille. Mutta mitä sillä on tarjottavana ihmisille? Nytkin kuulutettiin kaikkialla, kuten Thomas markkinoilla: "Katsokaa, katsokaa, kuinka hyvä tuote meillä on myytävänä!"

Raamattu puhuu siitä, että uskovaisten tulee olla hyvä ja houkutteleva tuoksu maailmalle. Mutta mitä ihmiset haistavat meissä niin seurakuntana kuin yksilöinäkin? Ei kai vain ole niin, että meidän kohdallamme on samoin kuin Thomaksen mökin suhteen oli? Mitä ihmiset kokevat tullessansa sisälle? Ehkä hetken kaikki näyttää hyvältä; oven ollessa auki hajutkaan eivät tunnu, mutta miksi ei tuo aviopari voinut edes yhtä yötä viettää tuossa ihastuttavan näköisessä rakennuksessa? Pelkkä hajuhaitta ei sinänsä ole niin vakavaa, mutta entä Gretan ja sisaren pahoinvointi?

Seurakunta mainosti itseänsä ja edustamiansa asioita, mutta jokin oli kaikesta ulkonaisesta ja kauniista huolimatta vialla. Lahottaja, mädännyttäjä, oli tunkeutunut sisälle, ja sen voi tappaa vain voimakas myrkky. Maallisesti tuo aine maksoi Thomasin mielestä liian paljon, eikä hän raaskinut ostaa sitä. Hengellisesti seurakuntaa tuhoavan pahan vaikutukset voi poistaa ainoastaan Pyhän Hengen voima, Jumalan voima, mutta vaikka se on ilmaiseksi saatavissa, eivät ihmiset halua ottaa sitä käyttöön, sillä vaikka se ei maksa rahassa, tuottaa se monen mielestä liian suuria menetyksiä. Tämän ajan uskovainen halusi ilmiselvästi elää uskonelämänsä ikäänkuin ilmaiseksi, maksamatta siitä mitään.

Koska hintaa ei maksettu, ei myöskään tapahtunut oikeanlaista puhdistautumista. Ulkonaisesti haluttiin antaa hyvä kuva kaikesta, mutta kaikki oli kuin Thomasin mökki. Mitä enemmän maalia vedettiin, mitä enemmän pyrittiin peittämään sisällä tapahtuvaa tuhoa, sitä suuremman vallan ja voiman sai tuhoava vaikutus. Sisaret esiintyivät edukseen, veljet peittivät kaiken hurskaalla saarnalla tai suurilla "ilmestyksillä", mitä he olivat saaneet.

Mutta missä oli kaiken ydin, mikä puuttui seurakunnalta? Mikä estäisi tapahtumasta samaa, kuin mitä Hopeajärven torilla näyteltiin? Onnettoman lipsauksen johdosta Thomasin ylpeys koki järkytyksen, jonka seurauksena Klausin traktorin nosturin koukkuun jäi vain muutaman metrin pituinen rautaseiväs. Mikä teki niin suuren eron eri seurakuntalaisten välille?

Johannes oli pitkään pohtinut kaikkia näitä asioita ja ihmetteli sisimmässänsä olevaa kuvaa siitä, miten kaiken olisi tullut olla. Tietynlainen ulkonainen koristautuminen ei tuonut mukanansa sisäistä muutosta, eikä se ollutkaan mahdollista. Ainoa ratkaisu oli siinä, mitä veljemme Pietari kirjoittaa kirjeessänsä: "Älköön teidän kaunistuksenne olko ulkonaista... vaan se olkoon salassa oleva sydämen ihminen, hiljaisen ja rauhaisan hengen katoamattomuudessa; tämä on Jumalan silmissä kallis" (1. Piet. 3: 3- 4).

Tässä se oli, tässä se oli! Jotakin täytyi olla ensin sisimmässä, jotta uloskin päin voi tulla jotakin todellista! Ihminen saattoi yrittää kaikkensa, jotta hänen hedelmänsä olisi hyvä, mutta vaivannäkö oli turhaa. Vain lammas voi tuottaa villaa, koska se on lampaan ominaisuus. Se tuottaa villaa automaattisesti, siinä olevan perusominaisuuden tähden. Sen ei tarvitse hokea joka päivä itsellensä: "Taas uusi päivä, ai, ai, ai, täytyy nyt tuottaa taas villaa koko päivän ajan, ai, ai, ai!" Ei, vaan se tuotti villaa yötä päivää, koska se oli lammas ja se oli sen tehtävä.

Jokainen puu tuottaa lajinsa mukaan, riippumatta siitä mitä se itsessänsä yrittää tai ajattelee. Tässä juuri oli seurakunnan puute tai virhe. Se yritti tuottaa jotakin sellaista, mihin se ei pystynyt, koska se ei itsekään ollut selvillä siitä, mitä sen tuli tehdä ja tuottaa. Tämä kävi ilmi kaikesta siitä, mitä kateuden ja riidan hengessä tehtiin käsittämättä, että koko ajan tuhottiin sitä, mitä olisi tullut rakentaa.

Eräässä mielessä kaikki oli juuri sellaista, mitä Johannes oli kokenut eräänä syksynä vieraillessansa lähiseudun vammaisten päiväkotijuhlassa. Tuolloin kerättiin varoja kehitysvammaisten hyväksi, ja juhlan sisäänpääsymaksuilla oli tarkoitus maksaa osa niistä soittovälineistä, jotka oli tarkoitus hankkia tälle työkeskukselle. Juhlan kohokohta oli musiikkiesitys, johon oli lainattu instrumentit paikallisilta kouluilta. Jotakin senkaltaista ei Johannes ollut eläissään nähnyt tällaisessa muodossa!

Lainatuissa soittovälineissä oli kaikki mahdollinen orkesterissa tarvittava, mutta koska ajatustoiminta oli hyvin rajattua näillä kehitysvammaisilla, oli jokainen luonnostansa halunnut jonkin sellaisen instrumentin, joka voitiin sekä nähdä että kuulla. Niin huilut kuin pillit ja muut pienemmät soittimet olivat jääneet takahuoneen pöydälle, mutta rummuista ja suurimmista puhallinsoittimista oli käyty ankara kilpailu, jollei suorastaan tappelu. Koska näitä mieleisiä välineitä ei ollut tarpeeksi, oli ollut suorastaan pakko jakaa esiintymisryhmä kahtia, jotta kaikki saivat esiintyä tahtomallaan tavalla.

Osa ihmisistä joutui pitelemään korviaan tässä infernaalisessa metelissä, jokaisen osallistujan yrittäessä saada oman soittimensa äänen kuulumaan kaiken yläpuolella. Jokainen halusi lyödä laudalta toverinsa, ja hetken katseltuaan ja nimenomaan kuunneltuaan tätä esitystä, alkoi kaikki Johanneksen sisimmässä tuntua niin kummallisen tutulta. Tällaista hän oli kokenut ennenkin, mutta missä, missä ihmeessä tämä oli tapahtunut useita kertoja ennenkin?

Rummunlyöjät takoivat sellaisella voimalla, että oli ihme etteivät rumpujen kalvot puhjenneet. Välillä palikat löivät viereistä musikanttiakin, ja kummallista kyllä, puhallussoittimistakin lähti sellainen mölinä, ettei juuri kukaan olisi voinut sitä uskoa. Kun kaksi soittajaa yhtäkkiä kävi tukkanuottasille, käsitti Johannes heti, miksi kaikki oli niin tuttua. Tämähän oli kuin seurakunnasta, missä jokaisen olisi tullut soittaa omaa soitintaan nuottien ja Kapellimestarin viittoilun mukaisesti, jotta olisi syntynyt ulkopuolista maailmaa viehättävää taivaallista musiikkia!

Mutta ei, jokin oli mennyt kerta kaikkiaan pieleen, niin että tälläkin hetkellä orkesterin kaikkien muitten äänien ylitse kuului rummunlyöjien tolkuton taonta ja puhallinsoitinten korviahuumaava meteli. Ei ollut enää kysymys mistään musiikkikappaleesta, vaan "vammaisten" ihmisten esiintymishalusta, kaikkien muiden vaientamisesta. Johannes oli näkevinään tuttuja kasvoja näiden musikanttien joukossa, mutta ei voinut mainita ääneen ketään. Jos hän olisi sanonut, että Hartmut puhalsi suurinta pasuunaa koko kasvot punaisena, olisi häntä moitittu veljen halventamisesta. Kukaan ei olisi uskonut, että Klaus takoi rumpuja sellaisella voimalla, että ikäänkuin kalvo olisi ponnahtanut paikaltansa hetkellä minä tahansa. Ei, tätä näkyä ei voinut kertoa kenellekään!

"Salassa oleva sydämen ihminen, hiljaisen ja rauhaisan hengen katoamattomuudessa; tämä on Jumalan silmissä kallis!"

Sydämen ymmärrys

"Tarkkaa, mitä sanon; Herra on antava sinulle ymmärrystä kaikkeen" (2. Tim. 2: 7).

Aikoinaan Johanneksen paras ystävä oli useammankin kerran pitänyt kokouksia Hopeajärven kylällä. Jo vuosikausia oli tämän saarnoja levitetty sekä kirjasina että kasetteina kaikkialle Hopeajärvenkin ympäristöön. Näiden perusteella voi jokainen vähänkin jotakin hengellistä käsityskykyä omaava uskovainen päätellä, että tässä oli kysymys enemmästä kuin tavanomaisesta sananjulistuksesta.

Johannes hiukan, eikä aivan vähänkään, ihmetteli sitä, että jotkut veljet tai sisaret ajoittain tulivat näihin kokouksiin, mutta sitten taas oli kertoja, jolloin heitä ei näkynyt ollenkaan. Oman todistuksensa mukaan, koska vielä halusivat saada nämä kokoukset kasetteinakin, tämä julistus puhutteli heitä aivan erikoisella tavalla. Mutta miksi he eivät sitten tulleet kokouksiin, koska matkaa heillä oli vain muutama kymmentä kilometriä?

Mutta sitten eräiden kokousten yhteydessä muutama sisar tuli puhuttelemaan Johannesta ja kertoi suurista taisteluistansa. Heidän sydämellensä oli tullut kokouksiin osallistuminen, mutta he eivät osanneet päättää mitä tehdä. Vielä ollessansa matkalla kokouksiin, he olivat joutuneet pysähtymään autonsa kanssa keskelle metsää, ja siellä he sitten olivat huutaneet Herran puoleen ja pyytäneet vastausta siihen, tulisiko heidän mennä kokouksiin vai ei. Heillä oli veljen kuuleman mukaan ollut suuri taistelu, rukoustaistelu.

Johanneksella oli todella ristiriitaiset tunteet hänen kuunnellessansa tätä kertomusta. Toisaalta siinä oli jotakin kerrassaan huvittavaakin, mutta jossakin mielessä se kuitenkin toi julki jotakin siitä, mihin väärät asenteet ja väärä julistus oli saanut viedä niin monet nimenomaan vapaiden suuntien uskovaiset. Tällaistako oli kristityn vaellus, tällä tavallako Herran tahtoa kysyttiin ja odotettiin Hänen vastaustansa?

Yhden asian oli Herra tehnyt Johannekselle selväksi jo tämän nuoruuden uskovaisvuosina. Hän mielellänsä kuunteli ihmisten, siis Johanneksenkin, rukouksia, Hän halusi käydä keskustelua uskovaistensa kanssa, mutta Hänellä oli omat sääntönsä kaikessa tässä. Hän ei ollut kuin jokin karamelliautomaatti, johon kolikon pistämällä aina sai jotakin hyvää. Nyt kuitenkin monilla oli sellainen käsitys, että kun lähetti rukouksen Jumalan puoleen, aina tuli, jos ei aivan korvin kuultava vastaus, niin kuitenkin jotakin sellaista, mistä heti voi päätellä oliko jokin asia Jumalan tahto.

Kun meidän Herramme joutui kokemaan kiusauksensa ja koettelemuksensa erämaassa, voimme selvästi havaita jotakin sellaista, mikä on mitä selvin vastaus meidän kysymyksiimme. Kun vihollinen lähestyi Häntä, tapahtui se mitä hurskaimmassa hengessä ja Jumalan Sanaa lainaten. Mutta pankaamme merkille, ettei puhuta mitään siitä, että näissä tilanteissa Herramme olisi vihollisen läsnäolon havaitessaan langennut polvillensa ja puhjennut ankaraan rukoukseen. Kiusaaja puhui Hänelle, osoitti sanansa Hänelle, mutta Hän ei jäänyt kuuntelemaan ja miettimään sen pidemmäksi ajaksi, vaan heti Hänellä oli vastauksensa: "Kirjoitettu on!" Mikä on merkille pantavaa, sisältyvät vihollisenkin puheeseen sanat: "On kirjoitettu!", mutta hän sovelsi ja tulkitsi Jumalan Sanaa täysin väärässä hengessä meidän Herrallemme. Mutta tässä yhteydessä Herramme lausuu sanat, jotka ovat mitä suurimmasta merkityksestä nimenomaan tässä viimeisessä ja vaikeassa ajassa, jossa vihollinen asettaa haasteensa jokaiselle todelliselle jumalanlapselle: "Taas on kirjoitettu!" , mikä tarkoittaa: "On myöskin kirjoitettu!"

Kun vihollinen halusi Herramme tekevän jotakin sellaista, mikä olisi ehdottomasti vaatinut Isää puuttumaan juuri sen hetkiseen tapahtumaan, oli Hänellä selvä vastaus siihen. Sanan mukaisesti Jumala olisi johdattava omiansa ja suojeleva heitä kaikilla teillänsä enkeleiden kantaessa heitä käsillänsä, mutta oli aivan eri asia antaa ihmismielen päättää tavasta ja hetkestä, missä Jumalan asioihin puuttuminen aivan kuin pakotettaisiin esiin. Niinpä Herramme sanoo: "Taas on kirjoitettu: 'Älä kiusaa Herraa, sinun Jumalaasi!'" (Matt. 4).

Johannes oli varma siitä, että tässä oli vakava puhuttelu kaikille niille, jotka eivät ajoittain osanneet istuutua edes ruokapöytään ilman jonkinlaista johdatusta. Kuinka moni uskovaisen nimellä kulkeva todellisuudessa kiusasikaan Jumalaa kaikella johdatuksen ja tiettyjen merkkien etsimisellä! Mutta tämä johtui siitä, etteivät nämä tunteneet Jumalan Sanaa, koska eivät lukeneet sitä tarpeeksi.

Kun Herramme oli kyllin usein torjunut kaikki vihollisen hyökkäykset SANALLA, kyllästyi perkele ja jätti hänet "ja katso, enkeleitä tuli hänen tykönsä, ja he tekivät Hänelle palvelusta." Jos me haluamme kokea jotakin todellista ja yliluonnollista, ei meillekään ole mitään muuta tietä!

Kun on kysymys Jumalan seurakunnan kokoontumisesta, on siinä tuskin sijaa jollekin rukoustaistelulle: mennäkö vai eikö mennä? Kaikki epäilykset tällä alueella ovat vain yhdestä lähteestä, sielunvihollisesta, joka ei tahdo uskovaisten yhteyttä, mikä on sille kaikkein vastenmielisin ajatus, sillä yksimielinen seurakunta on suurin vihollisen vaikutusta tuhoava tekijä maan päällä.

"Älä kiusaa Herraa, sinun Jumalaasi!" Herra on antanut meidän tietää tahtonsa Sanassansa ja aidossa Sanan saarnassa. Rukouksella on oma paikkansa, mutta kun uskovainen on ottanut Sanan vastaan, ei Se tarvitse edes rukouksen vahvistusta ollaksensa voimassa ja ollaksensa absoluutti uskovaislle. Kaikki kyseleminen selvän Jumalan vastauksen jälkeen on Hänen kiusaamistansa ja vääränlaista koetukselle laittamista!

Kuinka siunaaviksi olivatkaan vuosien varrella Johannekselle tulleet nämä sanat kaiken sekaannuksen keskellä: "TARKKAA, MITÄ SANON; HERRA ON ANTAVA SINULLE YMMÄRRYSTÄ KAIKKEEN!" Paavali ei puhu mistään suuresta rukoustaistelusta, vaan jostakin sellaisesta, mitä Herra on halukas asettamaan sisimpäämme jonakin pysyvänä ja perusosana.

Aikoinaan eräs kristillinen liikemiesveli oli aivan Johanneksen kasvojen edessä näyttänyt, kuinka hän päätti liikeasioistansa ja kauppojen tekemisistänsä. Hän otti salkustansa Raamattunsa ja sormellansa pläräytti sopivaksi katsomansa määrän sivuja, ja kertoi täten löytävänsä vastauksen kaikkiin liikeasioihinsa. Jo tuolloin Johannes voi huonosti tämän nähdessään, sillä parempi olisi ollut ottaa vaikkapa puhelinluettelo, kuin että käyttää Jumalan Pyhää Sanaa johonkin tällaiseen. Kaiken vääryyden osoitti se, että juuri tuolloin hankitty kristillinen liikemuoto jouduttiin lopettamaan kannattamattomana. Jos Herra olisi ollut todella kaiken takana, olisi toiminta menestynyt.

Tällaisia tapauksia oli lukemattomia, mutta tuntui suorastaan tuskalliselta niiden muisteleminen. Vastaavaa tapahtui koko ajan, vaikkakin erilaisessa mielessä. Ihmisten kokema "johdatus" ja "merkit" olivat enemmänkin hokkuspokkusta kuin aitoa Jumalan johdatusta. Ihmiset eksyivät, koska he eivät tunteneet Kirjoituksia eikä Jumalan voimaa!

Kaikki tällainen johti irrationaalisuuteen, järjenvastaiseen toimintaan. Ei ollut ihme, että uskovaisia pidettiin tälle maalle ja elämälle vieraina. Toki on uskovainen vieras tässä maailmassa, muukalainen, mutta ei sillä tavalla kuin nyt tapahtui!

Uskonnon ja hengellisen elämän varjolla tehtiin paljon sellaista, mikä oli suorastaan lapsellista ja järjetöntä. Mutta tätä oli tapahtunut niin kauan, että sitä eivät asianomaiset enää panneet oikealla tavalla merkille. Kuinka tekikään Johanneksen usein mieli selvittää näitä asioita, mutta hänet oli jatkuvasti tyrmätty ajatuksella: "Tässä ajassa kaikki tulevat Jumalan opettamiksi, ei tarvita ketään ihmistä neuvomaan tai opastamaan, ei ainakaan sinua!"

Seurakunnassa oli joitakin sellaisia, jotka mielellänsä etsivät merkkiä tietyissä asioissa, mutta eivät kuitenkaan kaikissa. Ja juuri tämä osoitti asian järjettömyyden ja naurettavuuden. Isabelilla oli sisko, joka oli osallistunut siihen kuuluisaan maalausurakkaan, josta on kerrottu toisaalla. Tämä joutui usein suuriin rukoustaisteluihin tietääksensä, tulisiko hänen osallistua tiettyyn kokoukseen, tehdä tietty asia seurakunnan piirissä. Usein hän jopa riensi sisarensa luokse saadaksensa tämän rukoustukea, ja niinpä he sitten yhdessä huusivat Herran puoleen, niin että Isabelin perheellä ei ollut ruokaa miehen saapuessa kotiin.

Oli siis vieläkin palavaa rukousta, mutta mitä merkitystä sillä oli, jos ihminen itse valitsi ne kohteet, jotka tarvitsivat tätä taistelua? Sisar ei rukoillut ja pyytänyt merkkiä sisarensa luokse menemiseksi. Jos samaan aikaan kokousten kanssa oli jonkinlainen perhejuhla maallisten veljien tai sisarten luona vaikkapa satojen kilometrien päässä, ei sisar polvistunut sänkynsä ääreen tai mennyt puutarhaan korottamaan äänensä Herran puoleen. Ei, hän pakkasi kiiruusti matkalaukkunsa ja lähti sopivaksi katsomallansa junalla ilman minkäänlaista epäilyksen häivääkään. Rakkaus maallisia sukulaisia kohtaan oli niin suuri, että se ei kaivannut mitään rukoustaistelua tai Herran tahdon kysymistä. Mutta Herran tahtoa kysyttiin silloin, kun oli kysymys jostakin sellaisesta, mikä aivan selvästi, kysymättäkin, oli Herran tahto ja samalla käsky!

Ihmisillä riitti siis järkeä ja ymmärrystä omiin asioihinsa, maallisiin asioihin, ja tässä olikin todella suuri ja murheellinen ristiriita uskovaisten elämässä. Tämä hengellisen ymmärryksen ja rakkaudellisuuden puute johti monien kohdalla suoranaiseen ilkeämielisyyteen ja hengellisten asioiden väärinkäyttämiseen.

Otto ja Erika olivat joutuneet olosuhteiden tai sisaren itsensä luomien tilanteiden johdosta jatkuvaan kissanhännänvetoon, niin että lopulta Otonkin täytyi myöntää, että hän ei jaksanut olla itsekin menemättä mukaan tähän kisaan, jossa toinen vahingoitti toistansa, tahtomattaankin. Niinpä toinen ei ymmärtänyt toisensa puhetta, tai ei todellisuudessa tahtonutkaan ymmärtää. Tämä johti siihen, että kun Otto sanoi haluavansa seuraavana päivänä mennä Kaupungin pankkiin, herätti Erika hänet aamulla kello seitsemän ja sanoi: "Lähdetään nyt sitten sinne pankkiin, kun niin kovasti sitä tarvitset!" Otto hieroi silmiänsä ja katsoi kelloa! Eihän pankki auennut vasta kuin kello kymmenen! Erikan käytös oli siis pelkkää kiusantekoa ja tahallaan väärin ymmärtämistä, jos siitäkään voidaan puhua. Ihmiset olivat kadottaneet todellisuudentajunsa ja satuttivat toisiansa kaikin mahdollisin tavoin, vedoten niin Jumalan Sanaan kuin toisen ihmisen sanoihin, mitä ei tahdottu nähdä oikeassa yhteydessänsä eikä ymmärtää oikealla tavalla. Mutta kun oli kysymys omista asioista, toimi jokainen niin järkevästi ja asiallisesti, ettei voinut lainkaan uskoa puuttuvan kykyä ymmärtää, mutta puuttui TAHTO ymmärtää.

Mitä tuli kunkin omiin asioihin, olivat nämä ihmiset niissä mukana niin ruumiiltansa, sielultansa kuin hengeltänsäkin. He koko olemukseltansa käsittivät ja tiedostivat itseensä liittyvien asioiden merkityksen ja itse antamansa arvostuksen. Mutta mitä tuli niihin puitteisiin, kun oli kysymys jonkun toisen tarpeista ja odotuksista, ei tämä kokonaisasetelma pysynytkään enää koossa.

Jo aikoinaan Israelin kansan alkuvaiheissa Herra Jumala antoi sille ohjeensa ja säädöksensä. Ei riittänyt se, että kukin kansan jäsen saapui tietynlaisiin kokoontumisiin, vaan ruumiillisen läsnäolon lisäksi vaadittiin jotakin muutakin: "Ja rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi" (5. Moos. 6: 5). Uudessa Testamentissa Herra itse vahvistaa saman: "Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi ja kaikesta mielestäsi, ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi" (Luuk. 10: 27).

Pelkkä ulkonainen ei siis kaiken tämän mukaan merkinnyt mitään, vaan vasta sisäinen antaumus ja koko olemuksesta tapahtunut jumalanpalvelus täytti Jumalan vaatimuksen, sillä ihminen koostuu kolmesta eri osasesta, ruumiista, sielusta ja hengestä, jotka muodostavat kokonaisuuden. Kukaan israelilainen ei siis voinut sanoa: "Tässä seisoo ruumiini, kokonaisena. Se riittäköön, mieleni ja ajatukseni askartelevat kuitenkin niissä asioissa, jotka näen tärkeämmiksi!"

Yksi asia, josta jatkuvasti käytiin keskusteluja niissä veljespiireissä, mihin Johanneskin joskus osallistui, liittyi juuri tälle alueelle. Kaikista puheenvuoroista kävi ilmi, että veljiä vaivasi yksi asia. Esimerkiksi Erika tiesi tarkalleen mihin aikaan hänen piti olla työpaikallansa, ja sinne ajoissa ehtiäksensä hän tiesi mihin aikaan hänen täytyi astua ovesta ulos ja mennä autoon. Hän tiesi myöskin, mitä reittiä hänen piti ajaa, mitä teitä välttää. Jos seuraavana päivänä, tai vaikkapa useammankin päivän kuluttua oli tärkeä edustustilaisuus, johon hänen täytyi osallistua, alkoi hän valmistelut sillä hetkellä kun sai tietoonsa tämän asian. Hän teki suunnitelman, johon sisältyivät niin hyvin kampaajalla käyminen kuin jonkin uuden vaatteen osataminenkin. Kyllä, tiistaina täytyi tutkia varastot ja todeta mitä piti tilata, keskiviikkona täytyi käydä siellä ja siellä, torstaina oli suorastaan pakko käydä kampaajalla kello 14, mutta sitä ennen oli käytettävä auto pesulassa. Perjantaina, tuntia ennen pakollista aikaa, varmuuden vuoksi, hän laittoi Oton kokeilemaan että auto varmasti lähtee käyntiin, ja Oton oli ajettava kierros kylällä (joka itseasiassa oli vuosi sitten tullut kaupungiksi) että Erika saisi istuutua lämpimään autoon.

Tasan viisikymmentä minuuttia etuajassa Erika sitten istuutui autoon, niin tällättynä ja viehättävän näköisenä, että Otto ei voinut olla ihailematta vaimonsa ulkonäköä. Kuitenkin pääsi tahtomattaankin Otolta syvä huokaus heidän autonsa takavalojen kadotessa kulman taakse. "Voi, voi Herrani, miksi... miksi ei tämä koskaan tapahdu minun takiani?"

Kun Erika saapui tältä matkaltansa, yhä viehkeän ja suloisen näköisenä, oli miehellä odotuksensa, mutta.. mutta... sellaisella vauhdilla ettei sitä silmä tahtonut ehtiä seuraamaan, oli vaimo sipaissut kaikki vaatteensa makuukamarin tuolille ja kammannut tukkansa nutturalle, vilahtanut sänkyyn todeten: "Olen nyt aivan kamalan väsynyt; anna minun aamulla nukkua ainakin yhdeksään, minulla on vapaapäivä!"

Otto leipoi, avasi liikkeensä, meni yhdeksän maissa herättämään vaimonsa. "Eikö tänään voitaisi tehdä jotakin mukavaa yhdessä, kun sinulla on vapaapäivä? Häh?" Erika katsoi hetken hiukan kummissaan kaihoisasti katsovaa miestänsä ja totesi: "Olisihan se kivaa!" Mutta noustuaan sängystä ja kahvin juotuaan hän tuli vilkaisseeksi eteisen seinällä olevaan muistilistaansa. "Kauhistus sentään, minähän olen luvannut mennä Ann-Marien luokse auttamaan leipomisessa ja ruuanlaitossa, sillä huomenna tulee heidän seurakuntaansa vieraita. Ann-Marie on luvannut majoittaa nämä heille, ja makuukamaritkin on siivottava ja laitettava kuntoon!"

Erika häipyi kuin tina tuhkaan, ei soittanut, ei antanut kuulla itsestänsä kuin vasta illalla myöhään. "Voi kuinka minä olen niin väsynyt! Meni koko päivä Klausin luona, ja illalla meidän piti mennä vielä kylään Brunhilden luokse. Olisitpa kuullut vain kaiken sen, mitä minä kuulin!" Erika puhui aikansa, ja Otto kuunteli paha aavistus mielessänsä. Kyllä, kerrottuaan kaiken mielenkiintoisen ja erittäin rakentavan, meni hän kylpyhuoneeseen. Otto ajatteli jo jotakin, mutta hetken kuluttua saavuttuansa ovia sulkemasta, hän totesi Erikan kuorsaavan makuuhuoneessa!

Viikonloppuna oli niin monta kokousta, että Ottokin oli hyvin väsynyt. Sunnuntai-iltapäivällä kokousten jälkeen mies jälleen alkoi kaivata omaa rauhaa, yhteistä aikaa vaimon kanssa. "Kuule Erika, lähdetään kotiin! Lapsetkin menevät nyt joidenkin uskovaisten luokse näiden lasten uutta leikkimökkiä katsomaan. Saisimme olla aivan omassa rauhassa monta tuntia!" "Sehän on hieno ajatus, sanoi Erika", ja niin nämä kaksi lähtivät menemään autollensa. "Hei, Erika, Otto!" Naapurikylän uskovainen pariskunta tuli juosten heidän luoksensa. "Voi Erika, kuinka olenkaan odottanut tätä hetkeä! Minä olen saanut uudet kangaspuut, ja sinun täytyy välttämättä tulla katsomaan mitä olen tehnyt! Ettekö voisi heittää meitä kotiin, kun meidän automme on rikki ja Arthur toi meidät tänne, mutta hänen täytyi jo lähteä!"

Otto mutristeli suutansa ja nyki Erikaa hihasta, luoden tähän murhaavia silmäyksiä. Suupielestänsä sihisten hän kuiskasi: "Mehän sovimme jo! Sano niille että tuolla on juuri Helmutin perhe lähdössä. Hehän ajavat aivan näiden ohitse!" Miten Erikalla voi olla noin huono kuulo? "Voi kuinka mukava ajatus! Kuule Otto, eihän meillä siinä kauan mene kun käväisemme siellä. On niin mukava nähdä mitä uutta he ovat hankkineet; tehän ostitte aivan hiljattain uuden leivinuuninkin?"

Oton jalat vapisivat auton polkimilla, niin että alkumatkasta ajaminen oli melkoisen nykivää. Sisaret istuivat takapenkillä ja Oton jännitys laukesi kaikesta mielipahasta huolimatta. Voi kerrassaan! Eihän tämä ollutkaan mikään taksikuljetus, vaan kanalan kuljetusauto! Kot, kot, kot, kanaset kaakattivat takapenkillä, niin että Ottoa rupesi melkein naurattamaan!

Katsottiin kangaspuut, tutkittiin läpikotaisin uusi leivinuuni ja kuunneltiin seikkaperäinen selvitys sen edullisuudesta ja aivan rajattomista mahdollisuuksista. Tutkittiin olohuone, tutkittiin makuuhuoneet, tutkittiin kellari, yläkerta, ullakkokerros, tarkastettiin puutarha, työkaluvaja, laskettiin katolla kujertelevat kyyhkyset, mietittiin oliko se tuulihaukka vaiko varpushaukka, joka korkealla kaarteli, mietittiin millainen ilma tulisi huomiseksi. Juotiin kahvia, haukattiin pientä välipalaa, syötiin illallinen, ja jo pitkän aikaa oli Otto tiennyt mikä olisi oleva lopputulos. Otolla oli kuuma, paita kutitti, jalat puutuivat paljosta istumisesta, mutta sitäkin enemmän puutuivat korvat. Talon isäntä ei ollut sitä sorttia, joka olisi juuri ajatuksiansa julki tuonut. Niinpä nämä kaksi vain istuivat ja vaihtoivat painopistettä toiselta pakaralta toiselle. Jaa, jaa, tänne oli kanalan auto tullut, ja kanat vain kaakattivat, mutta yhtäkään munaa ei tullut!

Oli myöhäinen ja alkoi sataa tihuutella. "Kuule Erika, on jo myöhä ja sataa. Ei teidän kannata lähteä tielle tällaisella kelillä. Minä laitan teille vuoteet tänne meille. Te ehditte aamulla aivan hyvin kotiin!" Kuinka ollakaan, ei talossa ollut vapaana yhtään parivuodetta, ja niinpä Otto nukkui olohuoneessa ja Erika lasten huoneen ylimääräisessä sängyssä.

Maanantaina oli päivä uusi, ja suljettuaan liikkeen ovet Otto laittoi pöydän koreaksi odottaen vaimoansa, joka oli ilmoittanut tulevansa kotiin kuuden jälkeen. Kahvitauolla oli suuressa odotuksessa oleva mies kipaissut kaupungin keskustassa ja ostanut kauneimman ja kalleimman läpinäkyvän yöpaidan ja asettanut sen kauniissa lahjapaketissa Erikan lautasen viereen.

Erika tuli kotiin, oli niin ystävällinen kuin vain voi. Antoi suukon Oton poskelle ja ihasteli kattausta. "Voi kuinka ihanaa, sinä olet ostanut jonkin paketinkin! Onko se minulle?" Erika kallisti päätään ja katsoi Ottoa niin rakastavasti, että tämän sisimmässä lainehti kummallisen lämmin tunne. "Voi kuinka ihana, voi sinua Otto, tämä on aivan suurenmoista! Mutta voi kuule, rakas, oma söpöläiseni, juuri kun olin lähdössä kotiin menin vessaan ja satuin vilkaisemaan pikkuhousuihini!"

Otolla alkoivat siis kuukautiset juuri nyt, juuri niin sopivana päivänä! Oton tunteita saattoi ymmärtää vain toinen veli, joka oli kokenut, tai koki, jotakin samaa. Kuinka monta tällaista ristiriitaista tilannetta yhden veljen sisin kesti, sitä olivat veljet moneen kertaan pohtineet illanistujaisissansa. Yhteistä lohtua ja jonkinlaista hupaista mieltä oli herättänyt tämä ajatus, että jollakin veljellä alkoivat kuukautiset, sillä näin nämä poloiset kaiken mielsivät!

Thomas teki kaikkensa jotta Greta olisi pysynyt kotona. Tämä miehenjörrikkä ei omannut mitään suurta viisautta ja ymmärrystä sen suhteen, miten naisia tulisi kohdella. Toisaalta ei Gretakaan yhtään auttanut asiaa parempaan suuntaan, vaan suorastaan näytti olevan niin, että hän nautti loukatuksi tulemisesta. Todellakin, uskovaisten joukossa oli suuri määrä niin miehiä kuin naisiakin, joille tuntui olevan välttämätöntä saada ainakin ajoittain luokkaantua ja tuntea itseänsä laiminlyödyksi.

Kuten edellisissä luvuissa on kerrottu, vieraili Greta jatkuvasti sisarensa luona Thomaksen vastustuksesta huolimatta; siinä määrin, että vaivaantunut mies yhtenään kysyi: "Oletko sinä naimisissa minun vaiko sisaresi kanssa?" Tästä Greta loukkaantui vieläkin enemmän.

Ann-Marie oli niin touhukas nainen, että Klausin oli suorastaan väkisin vietävä tämä sänkyyn, jos mieli jotakin saada. Riippuen mielialasta, vaimo makasi sängyssä ja ajatteli mielessänsä, että siitä vaan, minä olen väsynyt ja olisi parempaakin tekemistä, mutta siitä vaan!

Johannes tiesi mihin koski tai mitä yllensä toi ajatellessansa näitä asioita tai jotenkin puuttuessansa niihin. Veljien ahdistus ja hätä oli niin ilmeinen, ettei sitä voinut olla näkemättä ja tuntematta. Kaikki oli päässyt tähän pisteeseen siitä syystä, ettei asioista oltu puhuttu siten, kuin todellisessa Jumalan seurakunnassa tulisi puhua. Jumala ei ollut kutsunut omiansa sekaannukseen, epäjärjestykseen, vaan Hän oli järjestyksen Jumala, joka näki, että perhe ja miehen ja naisen välinen suhde olivat mitä suurimmasta merkityksestä niin yksilöille, aviopareille kuin seurakunnallekin. Jumalan Sanasta löytyivät mitä selvimmät ohjeet ja käytännön neuvot näihinkin tilanteisiin, mutta niitä ei kukaan ollut rohjennut julkituoda.

Sisaret eivät mahdollisesti koskaan olleet saaneet oikeanlaista opastusta siihen, miten heidän olisi uskovina vaimoina tullut suhtautua miehiinsä ja sukupuoliasioihin. Oli vain harvoja sellaisia vanhempia naisihmisiä seurakunnan keskuudessa, jotka olivat elämässänsä onnistuneet välttämään suurimmat karikot, ja elivät tänäänkin tasapainoista ja tervettä perhe-elämää. Suurin osa oli kokeillut kaikkea, mutta olivat epäonnistuneet vuodesta toiseen, ja tänään avioliitto lepäsi menneiden vuosien pettymysten ja haavoitettujen tunteiden horjuvalla pohjalla. Ei ollut mikään ihme, että monet aviopuolisot salaisesti kaipasivat ja suunnittelivat avioeroa.

Aina puhuttiin hymy suupielessä sisarien puhetulvasta ja suorastaan pakonomaisesta asioiden penkomisesta, mutta asialla oli todella vakavakin puolensa, niin vakava, että tässä suhteessa olisi tarvittu todellista Jumalan mielenmukaista murhetta, sillä kaikki puhuminen johti sopimattomaan käytökseen ja oli huonona esikuvana uskoon tulleille uusille seurakuntalaisille. Toisten ihmisten asioiden pohtiminen oli useimmiten suorastaan panettelua, vaikka sitä ei niin tahdottu nähdä. Väärien asioiden puhuminen rakentamisen sijasta repi rikki niin seurakuntaa kuin yksittäisten sisarten avioelämääkin, sillä nämä menivät kotiinsa väärien vaikutteiden alaisina, ja ilmiselvästi suhtautuivat miehiinsä sen mukaisesti, missä he olivat kylässä olleet.

Jumalan Sanan ohje on selvä ja kiistaton: "...niin myös vanhat naiset olkoot käytöksessään NIINKUIN PYHIEN SOPII, ei panettelijoita, ei paljon viinin orjia, vaan HYVÄÄN NEUVOJIA, voidakseen ohjata nuoria vaimoja rakastamaan miehiänsä ja lapsiansa, olemaan siveitä, puhtaita, kotinsa hoitajia, hyviä, miehelleen alamaisia, ETTEI JUMALAN SANA PILKATUKSI TULISI!" (Tiit. 2: 3- 5).

Johannes oli selvästi pannut merkille sen, että oli suuri ero siinä, millainen Maria oli kulloisenkin kyläpaikan jälkeen. Ei siis ollut niinkuin useimmat uskovaiset ajattelivat, että oli jokaisen yksityisasia, miten kukin käyttäytyi kotonansa. Jokainen ihminen vaikutti tavalla tai toisella toiseensa, ja nimenomaan edellisen sanankohdan perusteella voidaan nähdä Jumalan tahto ja tarkoitus; Hänen hyvä ja täydellinen tahtonsa.

Jos Johanneksella ja Marialla oli ollut ristiriitainen tilanne, ja vaimo oli sitten halunnut virkistäytyä toisten uskovaisten seurassa, voitiin selvästi havaita kotiin palaavan vaimon käytöksestä, puheista ja asenteista, missä hän oli ollut. Jos mitään nimiä ei olisi mainittu, olisi Johannes kerrotusta kuitenkin osannut selvästi päätellä missä tämä oli ollut.

Kaikkea oli totuttu arvostelemaan ja arvioimaan ainoastaan inhimilliseltä pohjalta, ihmisten tunteiden ja tuntemusten pohjalta. Mutta nyt oli totisesti aika käsittää, ettei ollut kysymys yksityisasioista, joissa kukin olisi voinut sanoa: "Kuulehan Jumalani, minä suurinpiirtein tiedän mitä Sinä haluat ja mikä on Sinun tahtosi, mutta tiedäthän meidän olosuhteemme; jätä tämä alue elämästämme yksityisalueeksi ja sulje silmäsi siltä!" Jos yksilö ja seurakunta ei pian ala käsittää asemaansa Jumalan poikina ja tyttärinä ja ota vastaan käytännössäkin koko Jumalan Sanaa, kannesta kanteen, ei sille ole käyvä hyvin.

Sisaret siis vaikuttivat toisiinsa niin suurella tavalla, että sitä ei voinut olla huomaamatta. Mutta johtivatko vierailut toinen toisensa luona siihen, että kaikki tulivat hyvään neuvotuiksi? Ohjattiinko nuorempia sisaria rakastamaan miehiänsä ja lapsiansa Jumalan pelossa ja Hänen tahtonsa mukaisesti? Neuvottiinko heitä avioliittoon kuuluvissa asioissa, niin että he kotiin palattuansa voivat ottaa miestänsä kaulasta kiinni ja sanoa: "Rakkaani, olen oppinut tänään paljon uutta. Olen ymmärtänyt monia asioita väärin, mutta nyt tiedän kuinka rakastaa sinua enemmän!"

Johtivatko sisarten väliset keskustelut ja vierailut siihen, että kotiin palattuansa vaimot kunnioittivat miestänsä entistä enemmän ja hoitivat kotiasiat entistä paremmin?

Maria oli kuin mittari näille asioille, ja Johannes näki jo hänen kasvojensa ilmeestä, missä tämä oli ollut. Jos hän oli erimielisyyksien jälkeen ollut Ann-Marien luona naapurissa, palasi hän tuskin ennen kymmentä, yhtätoista kotiin, astui ilmeettömästi läpi asunnon, tuskin sanoi hyvää yötä ja meni kiireellä sänkyyn. Jos hän oli ollut Gretan ja Thomasin luona, tuli hän kotiin ennen kymmentä, sillä nämä menivät aikaisin nukkumaan. Nyt ilme ei ollut ehkä niin kireä, sillä Gretan kanssa keskusteleminen kulki hieman loivempia uria. Mahdollisesti nautittiin kotiin palattua pieni iltapalakin Johanneksen kanssa.

Mutta silloin, kun Maria oli ollut Marthan tai Hildegardin luona, tuli kotiin täysin erilainen vaimo, kuin mikä oli lähtenyt ehkä hyvinkin kiivaana kotoa. Jokainen vierailu näiden kahden sisaren luona ikäänkuin pehmitti tämän ajoittain hyvinkin kovaa olemusta. Selvästi näki, että näiden vierailujen aikana Maria oli ollut Jumalan puhuttelussa, sillä niin Martha kuin Hildegardkin olivat lujasti päättäneet, etteivät he puhuneet yhtään pahaa sanaa kenestäkään. Niinpä jokainen noissa perheissä vieraileva ikäänkuin tunsi häpeää, jos oli väärässä mielentilassa sinne mennyt. Siellä ei yksinkertaisesti voinut olla kokematta Jumalan pyhyyttä ja nöyrää hartautta. Siellä ei tuettu ketään veljeä sen paremmin kuin sisartakaan aviopuolisoansa vastaan, kuten tapahtui noissa muissa perheissä.

Koska avioliittoasioista ei oltu rohjettu puhua, vallitsi käsittämätön tietämättömyys seurakuntalaisten keskuudessa. Tämä johti siihen, etteivät loppujen lopuksi mies ja vaimo tienneet toistensa todellisia odotuksia, ja niin hengellisiä kuin ruumiillisiakin tarpeita. Yleensäottaen uskovainen nainen ei käsittänyt, että hänen miehensä todella tarvitsi häntä, sillä Jumala itse oli luonut miehen sellaiseksi. Miestä ei luotu naista varten, vaan nainen miestä varten, sillä Luoja näki luomansa miehen olevan yksinäisen. Naisen tarpeet olivat monta kertaa toisenlaiset, joskin oikealla tavalla ohjattuna kumpikin aviopuoliso pystyi kokemaan yhteiselämässä todellisen täyttymyksenkin, jos vain Jumalan säätämä tie pääsi toteutumaan.

Naisen koko olemus niinkuin ruumiskin oli erilainen kuin miehen, ja siksi naimisissa olevien sisarten olisi tullut tuntea miehiänsä ja heidän tarpeitansa aivan eri tavalla. Jokaisen uskovaisen naisen olisi tullut käsittää, että jos mies kaipasi häntä ja hänen ruumistansakin, oli se Jumalan itsensä mieheen asettama kaipaus, tarve, odotus, tai miten sitä sitten kutsutaankin. Nainen ei ehkä niinkään tarvinnut tätä elämän aluetta, tai ehkä ei niin usein, mutta jos mies tunsi itsensä hermostuneeksi ja joskus melkein räjähdyspisteessä olevaksi, olisi jokaisen naisen tullut käsittää mikä heidän tehtävänsä silloin oli.

Juuri näistä syistä on Jumalan Sanaan kirjoitettuna sanat, jotka varmastikin jokainen on lukenut, mutta ohittanut ne ymmärtämättä niiden sanomaa: "Täyttäköön mies velvollisuutensa vaimoansa kohtaan, ja samoin vaimo miestänsä kohtaan. Vaimon ruumis ei ole hänen omassa, vaan hänen miehensä vallassa; samoin ei miehenkään ruumis ole hänen omassa, vaan vaimon vallassa" (1. Kor. 7: 3- 4).

Hengellisissä piireissä on jos minkäkinlaisia käsityksiä sukupuoliasioista, ja joskus tuntuu, että kaikki on niin katolisen kirkon opetuksen hapattamaa, ettei juuri kenelläkään ole todellista käsitystä siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Vaikka protestanttisissa piireissä on ymmärretty Paavalin sanat: "...ja jotka kieltävät menemästä naimisiin..." (1. Tim. 4: 3), niin tuntuu että kun naimisiin meno on nähty oikeaksi niin papeille kuin tavallisillekin miehille, niin on vastapainoksi keksitty lukematon määrä erilaisia kieltoja ja säädöksiä, joilla ei ole mitään tekemistä Jumalan Sanan tai edes sen periaatteiden kanssa.

Tietynlaiset pidättyväisyydet ja ihmismielen luomat ohjeet eivät tunne mitään rajoja, ja useimmiten ne eivät löydä minkäänlaista raamatullista perustaa. Jos jotakin on rakennettu yhden ainoan sanankohdan pohjalta, on unohdettu suuri määrä muita kohtia, jotka toisivat valon asiaan.

Johannes oli vieraillut useamman kerran Israelissa ja pannut merkille jotakin hyvin erikoista sellaisissa naisissa, jotka kulkivat kipaa (israelilaisten miesten käyttämä pieni, pyöreä pipo päälaella) kantavien miesten kanssa. Saman hän oli huomannut laskettelukeskuksissa, missä yllättävän paljon voi kohdata israelilaisia turisteja. Melkein poikkeuksetta näillä naisilla oli lyhyehköt, hyvin tuuheat hiukset, jotka lähemmän tarkastelun tuloksena näyttivät peruukeilta.

Erään matkan aikana Johannekselle oli selvinnyt, että ne todella olivat peruukkeja, sillä näiden naisten hiukset oli ajeltu pois, jotteivat he kotona näyttäisi miestensä edessä liian houkuttelevilta!

Tämä oli eräänlainen, ei kristillinen, äärilaita, mutta olipa Johannes kuullut jostakin lähempääkin löydettävästä erikoisuudesta. Aluksi hän oli luullut kaiken olevan pilaa, mutta Thomasin kasvojen vakavuutta katsellessa ei voinut enää ajatella hänen pilailevan.

Aikoinaan tämä oli ollut kosketuksissa eräänlaisen ääriryhmän kanssa, ja myöskin heidän uskomuksensa mukaan uskovainen vaimo ei saanut näyttää lihallisia ajatuksia herättävältä edes oman miehensä edessä. Siksi vaimon tuli näyttää mahdollisimman luotaan työntävältä kotona. Thomas oli hiljattain mennyt naimisiin, ja nuori vaimo oli hyvin hehkeä ja tottunut pukeutumaan kauniisti ja hiukan meikkaamaankin. Mutta nyt hänen miestänsä valistettiin yökausia kestäneissä opetustilaisuuksissa sellaisella tavalla, että hänen sielunsa aivan synkkeni Thomasin alkaessa toteuttaa kuulemaansa.

Greta suorastaan pakotettiin pukeutumaan Thomasin ostamiin karkeisiin pellavavaatteisiin ja pitämään jaloissansa paksuja, inhottavan kutittavia mustia villasukkia, niin kesät kuin talvetkin. Päässänsä hän joutui pitämään mustaa huivia, jota ei saanut ottaa pois sen paremmin sisällä kuin ei ulkonakaan. Ja mitä eniten painotettiin: Thomas ei saanut nähdä vaimonsa riisuuntuvan tai pukeutuvan, vaan näiden toimitusten aikana hänen tuli olla eri huoneessa. Samassa vuoteessa hän toki sai maata nuorikkonsa kanssa, mutta tähän sai koskea vain vakaassa tarkoituksessa hankkia lapsia. Niin pian kuin vaimo olisi todettu raskaana olevaksi, ei miehellä olisi asiaa tämän vuoteenpuoliskolle.

Kaikessa tässä ei vielä ollut mitään todella erikoista (näin voi sanoa kun katsoo asiaa hyvin, hyvin ymmärtäväisellä ja avaralla näkemyksellä!), mutta jotakin todella eriskummallista oli itse lapsienhankinta! Koska Thomas ei saanut nähdä vaimoansa alasti, piti tämän aina olla pukeutuneena pitkään, valkoiseen yöpukuun, joka symbolisoi Kristuksen morsiamen puhtautta. Tästä tapahtumasta oli tehty tuossa uskonyhteisössä todellinen rituaali, ja niinpä kaikki oli määritelty mitä tarkimmin. Jumalan Sana kehotti tekemään kaikki Herran nimessä ja hurskaudella, psalmeja laulaen (tulkinta sekin), ja niinpä tämäkin toimitus tuli pyhittää Sanaa noudattaen. Mutta koska pimeässä ei voinut virttä laulaa eikä psalmeja lukea, sai huoneessa palaa yksi kynttilä sellaisessa paikassa, mistä sen valo osui ainoastaan vaimonsa jalkapuolessa polvistuneen miehen virsikirjaan tai Raamattuun.

Johannes saattoi kuvitella tämän tapahtuman kulun, ja hänen täytyi painaa kasvonsa käsiensä sisään Thomasin jatkaessa kertomustansa vakavin kasvoin. Mainittakoon, että tämä oli ensimmäisinä vuosina, kun Johannes oli seurakunnan saarnaajana. Miten hän olisi kaiken Marian kanssa suorittanut? Ei hyvänen aika, sänky olisi tutissut, ja hän vain olisi veisannut virttä ja suorittanut velvollisuuttansa, Marian vetäessä lakanan reunaa kasvojensa peitoksi ja veisatessa mukana!

Kaikkea saattoi ihmismieli kehitellä! Nimenomaan tällä alueella oli tapahtunut se, mistä Herran Henki oli jo aivan ensimmäisinä uskossaolovuosina varoittanut häntä. Ihmisten ei tullut rakennella suojamuureja Jumalan lupausten ja sanojen ympärille! Kaikki tämä johti määrätynlaiseen ulkonaiseen hurskauteen ja "jumalisuuteen", mutta näkymättömissä vaikuttivat ihmisen luontaiset tarpeet ja olemukset, niin että kielletyt asiat johtivat sitäkin suurempiin rikkomuksiin salassa ja mielessä. Kun luonnolliset tarpeet eivät saaneet tyydytystänsä kotona, etsiydyttiin tahtomattaankin vieraille lähteille.

"Juo vettä omasta säiliöstäsi, sitä, mikä omasta kaivostasi juoksee. Vuotaisivatko sinun lähteesi kadulle, toreille sinun vesiojasi! Olkoot ne sinun omasi yksin, älkööt vierasten sinun ohessasi! Olkoon sinun lähteesi siunattu, ja iloitse nuoruutesi vaimosta. Armas peura, suloinen vuorikauris -hänen rintansa sinua aina riemulla ravitkoot, hurmautuos alati hänen rakkaudestaan. Miksi, poikani, hurmautuisit irstaaseen naiseen ja syleilisit vieraan vaimon povea?" (Snl. 5: 15- 20).

Hänen huomaamattaan

-"Ei käy hän elämän tasaista polkua, hänen tiensä horjuvat hänen huomaamattaan" (Snl. 5: 6).

Väärästä opetuksesta johtuen seurakunnan keskuudessa vallitsivat suoranaiset jumalattomuudet, vaikka niitä ei juuri kukaan pannut merkille, sillä elettiin aikaa, jossa ihmiset korvasyyhyynsä haalivat itsellensä opettajia, ja loivat ikäänkuin itse itsellensä oman käsityksensä mukaisen "Jumalan valtakunnan". Rakennettiin kokonaisia oppi- ja asennemaailmoja vain muutaman jakeen innoittamina ja jätettiin huomioimatta lukuisa määrä muita sanankohtia, jotka todellisuudessa tekivät tyhjäksi kaikki nämä ihmismielen muovaamat rakennelmat.

Johannes oli kuin herännyt jostakin "prinsessa Ruususen unesta", johon hänet oli tuuditettu niin moninaisilla asioilla. Jossakin mielessä tuo uni oli kuin Tuomarien kirjasta, missä Simson oli rakastamansa naisen sylissä maatessaan nukutettu syvään ja rauhaisaan uneen, niin että oli ollut mahdollista leikata pois hänen hiuksensa, viedä häneltä hänen voimansa.

Kuinka suuri vaikutus olikaan naisilla ja aviovaimoilla kaikkeen seurakuntaelämässä tapahtuvaan! Nyt vasta hän todella käsitti ja näki sen, ei ainoastaan elävässä elämässä, vaan Jumalan Sanan sivuilta saattoi löytää vastauksen kaikkeen siihen, mitä nyt tapahtui, jos vain halusi nähdä, halusi tulla ulos vuosisataisesta pimeydestä!

Nyt hän alkoi käsittää omaa asennettansa kaikkiin näihin asioihin. Vuosikaudet hän oli ihmetellyt kaikkea sitä ristiriitaa sisäisen äänensä ja ulkonaisen elämän välillä, ja hän oli ollut siitä tuomiolla itsensä kanssa niin kauan, että oli joutunut epäilyksiin ja masennukseen. Aina kun hän oli tavalla tai toisella puuttunut näihin asioihin, oli hän saanut tuntea sellaista vastustusta, ettei sitä ollut milloinkaan voinut kuvitella. Miksi hän aina vasten parempaa ymmärrystäkin, vastoin itsesuojeluvaistoa, ei jättänyt rauhaan näitä asioita? Hän ei yksinkertaisesti voinut tehdä sitä, sillä nämä asiat eivät jättäneet häntä rauhaan, sillä kaiken takana oli itsensä Kaikkivaltiaan Jumalan ääni hänen sisimmässänsä! Hän oli lupautunut julistamaan kaiken sen, mitä hänen sydämellensä asetettiin, ja sitä ei voinut peruuttaa!

Hän ei niinkään ajatellut Mariaa kaiken tämän keskellä, sillä ihmiset eivät itsestänsä tehneet kaikkea sitä, mitä nyt voitiin nähdä. Suurin osa uskovaisista vaimoista käyttäytyi toisistaan hiukan poiketen lähes samanlaisella tavalla. Samanlaiset henget saivat vaikuttaa näissä ihmisissä, ja niin seurakunta oli joutunut tilaan, jossa voitiin todeta niinkuin Jesaja 3:12 sanoo: "Minun kansani käskijät ovat lapsia, ja naiset sitä hallitsevat!".

Jos keneltä tahansa olisi kysytty, pitääkö tämä paikkansa, olisi tuskin löytynyt tuhannesta montakaan veljeä tai sisarta, jotka olisivat myöntäneet sen pitävän paikkansa; ainakaan seurakunnan keskuudessa se ei heidän mielestänsä ollut asiallinen huomautus. Jos ajateltiin kirkkokuntia ja helluntailaisuuttakin, ei ajatus tuntunut ehkä niin kaukaa haetulta, ajatellen ennenkaikkea sitä, että naispappeus oli tullut voimaan monessa protestanttisessa suunnassa, ja jopa helluntailaiset eivät käsittäneet sitä, ettei nainen voinut seisoa saarnastuolissa julistustehtävässä.

Helluntaiseurakuntalaisten keskuudessa oli, jos katsottiin pintaa syvemmälle, tietynlainen epävarmuus naisen saarnaajatehtävää kohtaan. Sanottiin aina, etteivät naiset heidän seurakunnassansa saarnanneet, vaan he olivat evankelistoja, ja evankelioivat. Kaikki tällainen huopaaminen puoleen ja toiseen osoitti sen, ettei haluttu nähdä totuutta. Tunnustettiin suoraan se, ettei nainen voinut olla saarnaajana, mutta todellisuudessa nämä pitivät usein pitempiä ja ehkä syvällisempiä saarnoja kuin itse saarnaajat.

Johanneksen seurakunta ei uskonut, Jumalan Sanan todistuksen pohjalta, sen paremmin naisen evankelistan kuin saarnaajanvirkaankaan, vaan naisella ei ollut asiaa puhujanlavalle muuta kuin lähinnä laulajana. Hän saattoi rukoilla kokousten yhteydessä saarnan jälkeen, hän saattoi kertoa todistuksensa yleisön joukosta lyhyesti ja ytimekkäästi, hän saattoi toimia nuorempien sisarten opettajana Tiituksen kirjeen opetuksen mukaisesti, mutta Jumalan Sanan opettaminen muulle seurakunnalle ei ollut hänen tehtävänsä. Mutta siitä huolimatta toteutui tuo Jesajan kirjan kohta tämänkin joukon keskellä, vaikka ei näkyvällä tavalla.

Niinkuin jo mainittiin, ei Johannes pannut kaikkea oman elämänsä kärsimystä tai ristiriitaisuutta oman vaimonsa tiliin, joskin tällä oli oma vastuunsa elämästänsä, vaan kysymys oli henkien vaikutuksista, mikä ei sinänsä ollut niin näkyvää, että olisi noin vain voitu todeta, että nämä seurakunnan naiset johtivat seurakuntaa. Mutta joka on lukenut tämän kirjan tähän asti on jo tullut toteamaan, kuinka suuri merkitys niin jokaisen veljen kuin heidän seurakuntansakin elämässä on sillä, mitä heidän vaimonsa tekevät, ja miten he suhtautuvat niin miehiinsä kuin kanssasisariinsa ja -veljiinsäkin. Todella surullista ja kohtalokasta oli se, että tätä ei haluttu nähdä ja tunnustaa, vaan täysin väärällä tavalla ajateltiin naisen kunniaa ja mahdollista häpeää, joka tuli peittää, mutta kuka ajatteli seurakunnan Pään, Herran, kunniaa tai häpeää? Tämä oli selvästi julkituonut tahtonsa niin yksilön kuin seurakunnankin elämän suhteen, mutta nyt olosuhteiden mukaan vaiettiin monista raamatullisista totuuksista, ja naisen kunnian tähden pidettiin esillä sanankohtia, jotka "suojelivat naista". Mutta mikä oli naisen kunnia todellisuudessa, aivan käytännössä? Ei varmastikaan jotakin sellaista, mitä tämä maailma mielsi ja miten se suhtautui naisiinsa ja aviovaimoihinsa! "...ja että jos vaimolla on pitkät hiukset, se on hänelle KUNNIAKSI!" (1. Kor. 11: 15).

Todella uskovaisen naisen, sisaren, vaimon, kunnia perustui hänen asenteeseensa miestänsä kohtaan, Kaikkivaltiaan Jumalan säädöksiä kohtaan. Paavali tuo selvästi esiin sen, että Kristus on jokaisen miehen pää, hallitsija, ja että mies on vaimon pää, ja että uskovaisella naisella tulee olla pitkät hiukset, jotka osoittavat hänen vallanalaisuutensa, alamaisuutensa miestänsä kohtaan; vain näin voi toteutua se, mitä Jumalan Sana sanoo: "...vaimo on miehen kunnia." (1. Kor. 11: 7).

Hyljätessään nämä selvät sanan todistukset, ihminen ei hylkää toista ihmistä tai sananpalvelijaa, vaan hylkää itse Herran: "Mutta jos joku haluaa väittää vastaan, niin tietäköön, että meillä ei ole sellaista tapaa eikä Jumalan seurakunnalla!" (1. Kor. 11: 16).

Jumalan tahto on kautta pelastushistorian ollut ihmisten tietoisuudessa, mutta siitä huolimatta vain harvat kokonaismäärään nähden ovat elämässänsä toteuttaneet Jumalan tahtoa ja siten päässeet kokemaan tottelevaisuuden mukanansa tuomat siunaukset.

Johannes kuului niihin, jotka eivät olleet kiinnostuneet siitä, mitä ihmiset yleensä tekivät, tai miten olisi ollut mahdollista kulkea aivan maailman ja jumalallisten asioiden rajamailla. Hän käsitti, että tässä ajassa Jumala etsi niitä ihmisiä, jotka olivat halukkaita toteuttamaan Hänen tahtonsa tässä ajassa olosuhteista ja elämän tilanteista huolimatta. Oli aivan samantekevää mitä maailma teki ja mitä tekivät ne kirkkokunnalliset ihmiset, jotka vain uskonnollisuuden tähden osallistuivat hengellisen elämän asioihin ilman minkäänlaista todellista sydämen rakkautta ja kiintymystä Jumalaan ja Hänen Sanaansa. Nyt kysymys kuului: "Kuka rakastaa Minua, kuka on halukas seuraamaan Minua minne tahansa Minä menenkin? Kuka on valmis Jumalan valtakunnan tähden luopumaan perheistänsä ja vaimoistansakin? Kuka on halukas toteuttamaan Minun Sanaani perhe-elämänkin suhteen?"

Kun ajattelee todella sitä, että todellisen uskovaisen tie vie usein niinkin pitkälle, että on luovuttava jostakin todella rakkaastakin, niin mitä oli todellisuudessa tämän ajan uskovaisten rakkaus Herraansa kohtaan, kun ajatellaan niin Reinholdia kuin Ottoakin, jotka tietynlaisesta vaimojensa painostuksesta olivat luopuneet sydämensä näystä? Rakkauden perhettä kohtaan olisi tullut olla kuin vihaa sen rakkauden rinnalla, mitä todellinen uskovainen tunsi Herraansa kohtaan: "Jos joku tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän ei voi olla minun opetuslapseni" (Luuk. 14: 26).

Jokaiselle Jumalan Hengen omaavalle lukijalle on itsestään selvää, ettei tämä tarkoita sitä, että uskovaisen inhimillisen vihan mukaisesti tulisi suhtautua omaisiinsa, vaan sanat "omaa elämäänsäkin" tuovat esiin sen, mistä on kysymys. Tähän tuo suuresti valoa se, mitä Paavali tuskassansa huudahtaa: "Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?" (Room. 7: 24). Todellinen uskovainen vihaa kaikkea, mikä on esteenä Jumalan Sanan ja Hänen tahtonsa toteutumiselle, olkoot se sitten jokin aivan ulkonainen asia, tai vaikkapa oma vaimo, joka tavalla tai toisella asettaa konkreettisia tai henkisiä esteitä miehensä Jumalan palvelemiselle. "...ettemme panisi mitään estettä Kristuksen evankeliumille" (1. Kor. 9: 12).

Voitaisiinko asiaa sanoa sen selvemmin, mitä Paavali tuo sen julki 2. Kor. 10? "Vaikka me vaellammekin lihassa, emme kuitenkaan lihan mukaan sodi; sillä meidän sota-aseemme eivät ole lihalliset, vaan ne ovat voimalliset Jumalan edessä hajottamaan maahan linnoituksia. ME HAJOTAMME MAAHAN JÄRJEN PÄÄTELMÄT JA JOKAISEN VARUSTUKSEN, JOKA NOSTETAAN JUMALAN TUNTEMISTA VASTAAN, ja vangitsemme jokaisen ajatuksen kuuliaiseksi Kristukselle, ja olemme valmiit rankaisemaan kaikkea tottelemattomuutta, kunhan te ensin olette täysin kuuliaisiksi tulleet."

Kuka voisi käsittää sen, mitä Johanneksen sisimmässä liikkui hänen lukiessansa näitä jakeita ja ajatellessansa kaikkea sitä, mitä sielunvihollinen oli päässyt rakentamaan järjen päätelminä ja varustuksina todellista Jumalan tuntemista vastaan niidenkin keskuudessa, joiden olisi luullut näkevän ja tuntevan kaiken aivan toisin? Kuka käsitti sitä merkitystä, mikä oli tottelemattomuudella Jumalan selvää todistusta kohtaan? Sananlaskuissa sanotaan porttovaimosta, että ei käy hän elämän tasaista polkua, hänen tiensä horjuvat hänen huomaamattaan. Kautta koko Jumalan Sanan kuvataan kaikkea tottelemattomuutta Jumalaa ja Hänen Sanaansa kohtaan uskottomuudeksi, haureudeksi Häntä kohtaan. Niitä jotka eivät ole kuuliaisia, kutsutaan portoiksi ja huorintekijöiksi.

Sanan kirjaimellisessa merkityksessä tuskin oli montakaan huorintekijää seurakunnan keskuudessa, mutta kuinka monen Isebelin tai Ann-Marien, Klausin ja Reinholdin, polku oli kuoppainen mahdollisesti täysin heidän itsensä sitä huomaamatta! Jokainen heistä ja kaikista muistakin seurakuntalaisista tiesi aivan täsmälleen, mitä Jumalan Sana sanoi, mutta ulkonaisten asioiden ja olosuhteiden johdosta oli annettu itselle ja aviopuolisolle anteeksi vuosikausien ajan jotakin sellaista, mitä Jumala ei katsonut mieltymyksellä. Ei katsonut itse Herra mieltymyksellä sitäkään, mitä seurakunnassa saarnattiin, ja ehkä vielä vähemmän sitä, mitä siellä ei saarnattu!

Niinkuin jo edellä on todettu, tapahtui tästä suuri osa "rakkaudellisuuden hengen" tähden, sillä sanottiinhan rakkauden ylistyslaulussa, 1. Kor. 13: "...ei muistele kärsimäänsä pahaa... kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii..." Irrallaan kaikesta muusta kirjoitetusta voitaisiin näistäkin sanoista rakentaa melkein mitä vain, niinkuin todellisuudessa olikin tapahtunut. Mutta Jumalan Sanan kokonaistodistus tuo selvästi julki sen, että vain sellainen voidaan peittää ja unohtaa, mikä on tuotu Veren alle, ja mille Herra on antanut luvan tulla unohdetuksi. Mutta nyt seurakunta makasi unohduksen peittojensa alla ikäänkuin huutaen: "Antakaa meidän olla näin, meillä on hyvä olo!" Kun Jumalan Sanan peili asetettiin heidän eteensä, ja he näkivät jotakin todellisesta tilastansa, tapahtui juuri siten kuin Jaakob kirjoittaa: "Mutta olkaa sanan tekijöitä, eikä vain sen kuulijoita, PETTÄEN ITSENNE. Sillä jos joku on sanan kuulija eikä sen tekijä, niin hän on miehen kaltainen, joka katselee kuvastimesta luonnollisia kasvojaan; hän katselee itseään, lähtee pois ja UNHOTTAA HETI, MILLAINEN HÄN OLI" (Jaak. 1: 22-24).

Johannes oli kiitollinen siitä, että hänet viimeinkin oli herätetty unestansa, sillä tilanne oli todella vakava. Vaikka Jumalan Sanaa oli tallattu maahan sellaisella tavalla niin monen vuoden ajan, ei siitä huolimatta ollut tapahtunut mitään ilmiselvää Jumalan tuomioiden tulemista rikkoneiden ylle. Päinvastoin näytti ajoittain siltä, että monenlaiset siunaukset olivat niiden yllä, jotka selvimmin kapinoivat "naisen alamaisuutta" vastaan. Mutta maa horjui, polku oli kuoppainen, ilman että sitä tiedostettiin ja itse huomattiin!

Kun Maria niinkuin muutkin sisaret selvästi olivat vuosien ajan nuhdelleet Johannesta hänen asenteistansa sisaria kohtaan, olivat siihen yhtyneet monet veljistäkin. Rakkautta ja ymmärtämystä tuli olla tällä enemmän tätä heikompaa sukupuolta kohtaan. Kaikkea ei tullut sillä tavoin huomioida, vaan antaa mieluummin kaiken mennä menojansa. Eiväthän sisaret ymmärtäneet tekevänsä jotakin väärää!

Mutta Johannes ei pyydellyt anteeksi sitä, ettei hän uskonut tätä kaikkea. Juuri näissä asioissa niin sisaret kuin veljetkin heittäytyivät sanoinkuvaamattoman heikon käsityskyvyn omaaviksi, ajatellen sen olevan puolustus niin ihmisten kuin Jumalankin edessä. Mutta aivan jokapäiväisen elämän esimerkit toivat esiin sen seikan, että tämä ymmärtämättömyys oli ilmeisen valikoivaa. Kaiken omaan, usein mielenkiintoiseen ja rakastettavaan työhönsä ja elämänsä alueeseen kuuluvan nämä niin veljet kuin sisaretkin pystyivät hoitamaan sanoinkuvaamattomalla tarkkuudella ja antaumuksella, mutta oman käytöksensä ja suhtautumisensa osoittamille "toisarvoisille" asioille heillä ei sitten riittänytkään enää mielenkiintoa, joka on edellytys niiden huomioimiselle ja oikealla tavalla hoitamiselle.

Erika itki usein omaa kurjuuttaan, suotakoon anteeksi Otolle, jos hän ajoittain koki kaiken olevan krokotiilin kyyneleitä. Jos viikko toisensa perään meni ilman yhteistä aikaa, koska Erikalla oli niin monia velvollisuuksia ja työpaineita, ja sitten lopulta "oikean hetken" tullessa, tämä oli vilkaissut pikkuhousuihinsa, ei todellakaan voinut syyttää Ottoa, jos tämä katsoi itseänsä laiminlyödyksi. Työpaikallansa Erika oli huolellisen ja tarkan työntekijän maineessa, ja alaisiansa hän kohteli viileän asiallisesti, pitäen ohjat tarkasti käsissään. Hän tiesi miten hoitaa työnsä tunnollisesti, miten saada yritys tuottamaan, miten ohjata alaisiansa. Mutta hänen työelämänsä ulkopuolelle ei tämä taidollisuus riittänyt, ja jos Erika vakuutti tyhmyyttänsä ja taitamattomuuttansa, ei Otto sitä aivan käytännön maalaisjärjen omaavana veljenä uskonut eikä hyväksynyt. Oli kysymys jostakin aivan muusta! Erikan elämän painopiste oli väärässä paikassa, voimavarat oli sijoitettu sinänsä taitavasti, taloudellista hyötyä tuovasti, mutta Jumalan oman sydämen mukainen suunnitelma ei päässyt toteutumaan heidän elämässänsä, sillä aivan käytännössä hän ei ollutkaan enää apu miehellensä Otolle, vaan päinvastoin tämä oli se kantava voima, jonka varassa Erika työnsä hoiti.

Otto oli viety paikalle, mihin hän ei olisi halunnut mennä, sillä hän tunsi Jumalan Sanan. Erikalla ei ollut todella aikaa eikä voimia häntä varten, vaikka Sanan mukaisesti hänen olisi ollut tulla olla hänelle apu, joka on sopiva. Oliko sopiva apu vain sitä varten, että hän pääsisi tuntemaan kaikki heikkoutensa, pyyteidensä toteutumattomuuden, miehisen kaipauksen tuskallisen ikeen selässänsä, kalvavan tuskan rinnassansa? Jos Erika ei halunnut juuri koskaan silloin, kun hän halusi, niin oliko tämä hänen apunsa, vaiko työpaikalla olevien nuorten miesten apu, sillä kaikissa firman tilaisuuksissa nämä ylistivät Otolle hänen vaimonsa suloisuutta, hienotunteisuutta, tavatonta toisten huomioimiskykyä?

Ihmiset tekivät työtänsä, huolehtivat siitä, että perheellä oli leipää. Mutta oliko tämä kaikki tarvittava uskovaisen elämässä? Olivatko tämän ajan henki ja elatuksen murheet saaneet sellaisen sijan uskovaisenkin elämässä? Mies tunsi vaimon laiminlyövän häntä, nainen tunsi miehen elämän täyttävän vain työn ja perhe sai kärsiä? Tottumuksen petollinen, toinen luonto, oli saanut johtaa vilpittömätkin sydämet tielle, joka ei ollut hyvä. Tietämättään ihminen palveli toimillaan enemmänkin panaa kuin hyvää. Ann-Marie oli joskus käsittämättömässä rohkeudessansa julkituonut, ettei naiselta saanutkaan odottaa sitä, että tämä huomioisi miehensä. Hänen mielestänsä kunnon mies huomioi aina vaimonsa sellaisella tavalla, että tämä vastaa miehen odotuksia. Miehen tehtävä oli houkutella kaikki hyvä ulos vaimostansa.

Jossakin mielessä tässä ajatuksessa oli perääkin, mutta jos käytännön tilanne johti siihen, että, anteeksi tämä vertaus, vaimosta tuli enemmänkin kuin lehmä, josta kaikki elinneste oli lypsettävä esiin ilman että se teki mitään asian hyväksi, niin oli kadotettu jotakin todella arvokasta ihmiselämässä. Uskovaista verrataan lähteeseen, joka kumpuaa raikasta vettä. Avioliitossa Sananlaskujen mukaan naisen tulisi olla kuin vesisäiliö, lähde, vesioja. Johannes oli tullut siihen päätelmään, että jokaisessa ihmisessä on tällainen lähde niin hengellisesti kuin inhimilliseen rakkauteenkin liittyen. Voiko näitä kahta erottaa toisistansa, sitä hän ei oikein tiennyt eikä uskonutkaan, mutta jokaisessa naisessa oli tämä lähde, jonka veden tuli virvoittaa ja tyydyttää hänen oma aviopuolisonsa. Vaikka joskus niin Otto kuin toisetkin veljet tunsivat tämän lähteen tyrehtyneen, ei se pitänyt paikkaansa, sillä se virtasi jatkuvasti siitäkin huolimatta, että sitä ei huomattu tai ei haluttu huomata.

Oton jonkinlainen mustasukkaisuus ei ollut täysin perusteetonta tai keksittyä. Jos Erikan firman työntekijät ylistivät tämän suloisuutta ja herttaisuutta, minkä Otto tosin uskoi, mutta ei juuri kokenut omassa elämässänsä, todisti tämä siitä, ettei Erikan lähde ollut kuivunut, vaan sen uoma kohdistui väärään paikkaan, toi virvoituksensa väärille ihmisille. Tietysti hänen tuli olla suloinen ja herttainen kaikille ihmisille, sillä sellainenhan uskovaisen tulee olla, mutta jos Otto vuodesta toiseen joutui kuulemaan hermostunutta ja kiivasta puhetapaa kotona, ei hän ollut edes niin hyvässä asemassa kuin koirat joissakin kodeissa.

Kuule Johannes, nyt sinä kerrot asioista, jotka saattavat sinut naurettavaan asemaan! Mutta ei, Johannes tiesi mistä puhui, sillä todellakin, hän oli itse todistaja sille, kuinka Erika jostakin aivan pikkuasiasta oli loukkaantunut Ottoon ja puhui tälle hyvin kylmästi ja kireästi; asiallisesti kuitenkin, sillä olihan Johannes perheen ulkopuolisena ihmisenä paikanpäällä. Mutta kun koira oli alkanut haukkua ulkona suorastaan raivoisasti, oli Erika rientänyt pihalle hätistämään pois vierasta koiraa, joka oli puraissut heidän koiraparkaansa kylkeen, niin että voitiin nähdä veren vuotavan karvojen sekaan. Erikan silmiin tulivat kyyneleet, ja hän puhui koiralle sellaisella rakkaudella ja suloisuudella, että Johanneskaan ei olisi pannut yhtään pahaksensa tuona hetkenä jos olisi maannut tuon karvaturrin sijasta siinä. Hän itse rakasti heidän koiraansa todella suuresti, ja olisi oleva suuren murheen murtama pitemmänkin aikaa kun tämä kuolisi. Tämä kaikki koirasta ja sen rakastamisesta oli tullut vitsiksi jo lie satoja vuosia sitten, ja sille naurettiin tänäänkin. Mutta jokin Johanneksen sisimmässä puhui murheellista kieltänsä kaiken tämän huvittavuuden keskellä. Erikan suuri suhtautumisero mieheensä ja koiraansa, äkillinen lempeyden puuska eläintä kohtaan kaiken negatiivisuuden ja ahdistavan riitatilanteen keskellä kertoi jostakin suorastaan järkyttävästä.

Näin ei ollut ainoastaan Erikan suhteen, vaan jossakin määrin Ann-Marie oli vieläkin eläinrakkaampi. Heillä oli ainakin ajoittain niin kanoja kuin kukkoja, lehmiä ja lihotuskarjaa, kissa ja koirakin, jota siitä huolimatta rakastettiin vaikka se joskus söi muutaman kanankin, tietysti parhaasta päästä. Ei tapahtunut harvoin se, että jopa Johanneksen pihamaalle kuului kiivaan puhetulvan viimeinen yhteenveto, ankara oven pamahdus, ja helmat hulmuten saatettiin nähdä tuhdin vaimon rientävän kanalaan tai navettaan. Siellä tämä puheli eläinten kanssa, piti näitä hyvänä ja tunsi olonsa taas paremmaksi. Kyllä, Johannes ei voinut sanoa yhtään pahaa sanaa eläimille, sillä hän rakasti näitä luontokappaleita todella suuresti, sillä ne olivat osa Jumalan luomakuntaa, sen kärsivä osa, sillä ne olivat avuttomia ihmisen ahnauden ja pahuuden keskellä. Tosin hän oli silloin tällöin uhannut tehdä rukkaset heidän koirastansa, joka sairaudenkin keskellä herätti keskellä yötä milloin mistäkin syystä. Vaikka koira kuunteli nämä hirvittävät uhkaukset ja kepillä uhkailut (Johannes ei koskaan lyönyt koiraansa) melkein kuono maassa, heilutti se heti häntäänsä Johanneksen sulkiessa oven.

Eläimet tunsivat ihmisen todellisen mielentilan ja ajatukset itseänsä kohtaan. Eläimiä tuli rakastaa, pitää niistä huoli, niinkuin Jumalankin tarkoitus oli. Mutta Jumala oli toki tarkoittanut jotakin muutakin, hiukan enemmänkin. Vaimojen tuli kunnioittaa ja rakastaa aviopuolisoitansa, miesten tuli rakastaa vaimojansa ja pitää heistä huolta niinkuin Kristuskin piti seurakunnasta.

Jumalan ajatukset niin ihmisiä kuin nimenomaan omaa seurakuntaansakin kohtaan olivat vain hyvät, mutta ihmisen mieli oli nurja, ja ei olisi suonut toiselle mitään sellaista mitä ei itsellä ollut. Kussakin maassa oli omat sananlaskunsa siitä, kuka on maassa kaikkein katein. Nyt voi selvästi todeta, että tuo sananlasku kuului yleismaailmallisessa merkityksessänsä: "Ei ole ketään niin kateellista kuin uskovainen!"

Sanaa saarnattiin, kristillistä kasvatusta pyrittiin antamaan, mutta puuttuivat todelliset perusedellytykset oikeanlaiselle kasvulle. Jokainen tietää mikä on lopputulos siitä, jos koulussa hypätään luokalta toiselle, edetään oppiasteelta toiselle omaksumatta kunkin luokan oppimäärää. Seurauksena on romahdus jossakin vaiheessa. Näin oli käynyt seurakunnallekin, vaikka se jossakin määrin näytti kulkevan eteenpäin. Kuitenkin se oli halunnut hypätä tiettyjen asioiden ohitse, ikäänkuin unohtaen niiden olemassaolon.

Nämä asiat haluttiin ohittaa ja unohtaa, sillä niiden huomioiminen olisi tuottanut vaikeuksia, ristiriitoja, joskin vain inhimillisen elämän alueella. Jumalallisen kasvun kannalta ne olivat elintärkeitä. Nyt uskottiin saavutettavan luvattu ilman näitä asioita, luottaen unohduksen voimaan. Mutta tämä ei ollut todellisen Morsiamen valmistautumista kohtaamaan Ylkänsä! Vaatteissa oli hirvittäviä tahroja ja repeämiä!

"Kuulehan nyt, Johannes", sanoivat niin Klaus kuin Thomaskin kuin yhdestä suusta, vaikka vain Klaus puhui, "älä sinä murehdi ja huolehdi kaikista tällaisista asioista, sillä ne tulee jättää Jumalalle. Nämä asiat ovat jokaisen yksityistä laatua olevia, niitä ei tuota... Niitä ei... Tuota minä tarkoitan sitä, että meidän tulee kunnioittaa vaimojamme ja kun sinä... Kun sinä... tuota minä tarkoitan sitä, että jos sinä puhut näistä asioista, ajattelevat ihmiset heti, että sinä puhut omasta avioliitostasi ja omasta vaimostasi... etkö sinä näe kuinka Maria jo kärsii? Ann- Mariekin on aina sanonut, ettei sen Johanneksen pitäisi sillä tavoin julmasti suhtautua vaimoonsa. Naisia tulee ymmärtää ja kunnioittaa, ja jos ne tekevät jotakin väärää, on se parasta vain unohtaa..." "Niinkuin sinäkin teet, Klaus", sanoi Johannes. "Kyllä, oletko kuullut minun puhuvan ihmisille siitä, mitä minun vaimoni tekee? Minä otan Ann-Marien sellaisena kuin hän on; vaikka hän tekisi mitä tahansa, tulee minun uskovaisena miehenä hyväksyä se ja antaa anteeksi, unohtaa kaikki! Kuule Johannes, tuo puhe naisen alamaisuudesta... se on... tuota minä tarkoitan että... minä tarkoitan siis, tuota että... Ymmärrä nyt toki, Johannes, että me elämme sellaisessa ajassa, jossa vaimoilta ei saa odottaa yhtään mitään!"

Johannes tiesi kyllä sanoittakin, mitä Klaus tarkoitti. Mutta mitä tarkoitti se, että tässä ajassa tuli olla seurakunnan, joka uskoi koko Sanan, ja jonka tuli palata takaisin siihen, missä alkuseurakuntakin oli, samaan tilaan, jossa uskovaiset ovat kuin yksi sydän ja yksi sielu?

"Kuulehan nyt Johannes, kyllä elämässä on paljon tärkeämpiäkin asioita kuin ihmisten perheasiat. Iloitsethan sinäkin siitä, että Jumalan Sana on paljastettu meille sellaisella tavalla, Halleluja, Johannes! Miksi kosketella asioita, joista tulee vain vaikeuksia?" Klaus oli kuin lumouksessa puhuessansa tällä tavoin, ja muistellessansa tämän puheita heidän seurakuntansa alkuvuosilta, ei Johannesta voinut olla puistattamasta sisäisesti sellaisella tavalla, että se näkyi päällekin päin. Tämä mies oli kuin jonkinlaisessa lumouksessa, joka esti häntä näkemästä sitä totuutta, joka joskus oli ollut huomattavasti selvemmin nähtävissä. Ei pidetty lainkaan pahana sitä, jos uskovaiset olivat ilmiselvästi tottelemattomia sille Sanalle, joka heille oli saarnattu!

Lumous, siinä oli sana, joka julkitoi ehkä parhaiten sen tilan, missä niin monet olivat. Uskovaiset lumouksessa? Kyllä, mutta mistä tällainen ajatus tuli Johanneksen mieleen? Miksi jokin Johanneksen sisimmässä suorastaan huusi, että se mitä uskovaiset ihmiset kutsuvat pieneksi, onkin tässä suhteessa Jumalan edessä todella suuri paha? Avioliitto- perheasiatko, olisivat näin merkityksettömiä, kun Sanan mukaisesti todellinen avioliitto on esikuva, vertauskuva Kristuksen ja Seurakunnan välisestä suhteesta!

Tottelemattomuuteen suhtauduttiin nyt juuri sillä tavoin kuin oli Saulin aikana. Jumala oli antanut selvän käskynsä siitä, mitä tämän ja seurakunnan tuli tehdä. Heidän tuli hävittää ja vihkiä tuhon omaksi amalekilaiset kaikkine tavaroinensa ja karjoinensa. Kun Samuel, Jumalan profeetta, saapui Saulin luokse, sanoi tämä iloisena: "Herra siunatkoon sinua! Minä olen täyttänyt Herran käskyn!" (Samuelin 15. luku). Eikö seurakunta sanokin tänään samaa? Eikö tämä ole juuri sama asia, mitä niin Klaus kuin Thomaskin yrittivät vakuuttaa Johannekselle? Lähes kaikki näistä ihmisistä uskoivat palvelevansa Herraa ja tekevänsä kaiken Hänen käskynsä mukaisesti. Mutta onko vihitty tuhon omaksi kaikki vihollisen vaikutus, viholliselle kuuluva?

Eikö tänä päivänä voi kuka tahansa todellinen Jumalan palvelija huudahtaa niin tämän ajan Sauleille kuin muillekin vastaaville: "Mitä tämä lammasten määkiminen sitten on, joka kuuluu minun korviini, ja tämä raavaiden ammuminen, jonka kuulen?" Mitä on tämä kaikki puhe, mitä tänä päivänä kuullaan seurakuntalaisten keskuudessa? Väärä puhe, panettelu, suuri meteli, joka kantautuu kaikkialta? Siitä huolimatta sanotaan noudatettavan Herran käskyä, niinkuin Saulkin sanoo: "Amalekilaisilta ne on tuotu; sillä kansa säästi parhaat lampaat ja raavaat uhrataksensa ne Herralle, sinun Jumalallesi; mutta muut me olemme vihkineet tuhon omiksi!"

Kuka voi todella käsittää näiden sanojen merkityksen!? Eikö tämä ole kuin tämän päivän niin sanotun seurakunnan elämästä? Jumalan selvä käsky kuului: "Voita ja vihi tuhon omaksi vihollinen niinkuin kaikki sille kuuluvakin! Älä säästä mitään!" Nyt tämä suuri saarnamies, kansan johtaja, iloisena ilmoittaa kansan säästäneen parhaan osan viholliselle kuuluvasta, uhrataksensa sen Herralle, Samuelin Jumalalle! Kaiken muun hän oli vihkinyt tuhon omaksi! Jos ajattelemme kaikkea tätä hengellisenä esikuvana tälle päivälle, niin mistä on kysymys? Jos tämän esikuvan mukaisesti tulee taistella pimeyden voimia vastaan ja tuhota niiden vaikutus seurakunnan elämässä, yksilön elämässä, niin mitä on tänä päivänä säästetty "Jumalalle uhrattavaksi", jos paras osa on jätetty jäljelle? Mieti sitä, Klaus, Thomas, Reinhold, miettikää sitä, naiset, vaimot, sisaret! Mikä on parasta, kallisarvoisinta niin uskovaisen kuin seurakunnankin elämässä; missä ovat vihollisen arvokkaimmat ja parhaat voimat toiminnassa?

Mikä on todella suurinta ja tärkeintä uskovaiselle Kristuksen Jeesuksen tuntemisen jälkeen? Hänen avioliittonsa, hänen miehensä, hänen vaimonsa! Pelastuksen jälkeen suurinta mitä Herra voi antaa omallensa on tämän todellinen aviopuoliso, sillä toistakaamme jälleen kerran: Todellinen avioliitto on kuva Kristuksen ja Hänen Seurakuntansa välisestä suhteesta!

Tässä on juuri se asia, mikä Johannekselle kautta vuosien oli ollut käsittämättömintä kaikessa seurakuntaelämässä. Kaikesta muusta sai puhua ja sai korostaa mitä tahansa erikoisoppia tai -näkemystä, mutta ei saanut puhua siitä, millä todellisuudessa oli suurin merkitys uskovaisen elämässä uskon perusasian jälkeen! Ja siitä huolimatta rohkeudella, jota ei olisi uskonut keneltäkään, sanottiin palveltavan Jumalaa, uhrattavan Hänelle! Mutta kelpaavatko tällaiset uhrit Hänelle?

"MIKSI ET KUULLUT HERRAN ÄÄNTÄ, vaan syöksyit saaliin kimppuun ja TEIT SITÄ, MIKÄ ON PAHAA HERRAN SILMISSÄ?" (15: 19). Heti tämän nuhteen perään Saul puolustautuu ja antaa ymmärtää kuulleensa, noudattaneensa, Herran ääntä ja tehneensä tämän käskyn mukaan. Mutta väki oli ottanut saalista, parasta mitä vihollisella oli, uhrataksensa he Herralle, Samuelinkin Jumalalle!

Miettiköön, liikutelkoon sydämessänsä jokainen tämän ajan uskovainen sitä, mitä seuraavaksi sanotaan. Asettukoon näiden sanojen eteen jokainen, joka uskoo tekevänsä palveluksen Jumalalle ja uhraavansa Hänelle. Ajatelkoon jokainen kaikkia niitä saarnoja ja niitä Raamatun jakeita, jotka puhuvat miehen ja hänen vaimonsa välisestä suhteesta! Vieläkö voimme olla välinpitämättömiä, vieläkö voimme vetää unohduksen peiton kaikkien näiden asioiden ylle ja luottaa huomisen päivän tuovan kaikesta huolimatta jotakin parempaa elämäämme?

"Haluaako Herra polttouhreja ja teurasuhreja yhtä hyvin kuin kuuliaisuutta Herran äänelle? Katso, kuuliaisuus on parempi kuin uhri ja tottelevaisuus parempi kuin oinasten rasva. SILLÄ TOTTELEMATTOMUUS ON TAIKUUDEN SYNTIÄ, JA NISKOITTELU ON VALHETTA, ja kuin kotijumalain palvelusta!" (15: 22- 23).

Kyllä, lumous on oikea sana sille, mikä oli vallannut niin monet uskovaiset. SILLÄ TOTTELEMATTOMUUS ON TAIKUUDEN SYNTIÄ!

Johannes ei voinut olla ajattelematta monia esiin tulleita asioita. Kun ihmiset eivät olleet tällä alueella ottaneet vastaan totuutta, olivat he joutuneet asioihin, jotka eivät olleet enää viattomia ja vaarattomia. Taikuus ja kaikki tälle alueelle kuuluva olivat jotakin sellaista, minkä kanssa uskovaisen ei tullut olla missään tekemisissä. Mutta nyt tottelemattomuus, kuuliaisuuden puute, olivat johtaneet ihmiset pois Jumalan suojaavan Sanan alueelta, ja niinpä ilmeni asioita, jotka saivat Johanneksen kavahtamaan.

Joissakin kokouksissa oli, joskaan eivät nämä asiat pääsyynä, ilmapiiri kuin jonkin vieraan uskonnon temppelissä. Joidenkin ihmisten kasvot olivat muuttuneet suorastaan oudoiksi, kuin voidaan kuvitella jonkun lumotun ihmisen olevan. Vähäteltiin, puolusteltiin suoranaista tottelemattomuutta Jumalan Sanaa kohtaan, koska ei koettu minkäänlaisen rangaistuksen tai tuomion tulevan. Vaikka tiettyjen asioiden olisi tullut säikäyttää Ann-Marienkin tapaiset ihmiset, jatkoivat nämä vuodesta toiseen miehensä sättimistä ja pahanpuhumista. Monien sisarten kahvihetket olivat pelkkää puhetta, vaikka Jumalan Sana varoittaa: "Missä on paljon sanoja, siinä ei syntiä puutu, mutta joka huulensa hillitsee, se on taitava" (Snl. 10: 19).

Uusi Testamentti varoittaa aivan yhtä vakavasti ja vielä syventäen kaikkea: "Mutta mikä käy suusta ulos, se tulee sydämestä, ja se saastuttaa ihmisen. Sillä sydämestä lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, haureudet, varkaudet, väärät todistukset, jumalanpilkkaamiset. Nämä ihmisen saastuttavat; mutta pesemättömin käsin syöminen ei saastuta ihmistä" (Matt. 15: 20). Kirjanoppineet ja fariseukset kiinnittivät huomion kaikkeen ulkonaiseen, käsittämättä itse asioiden olemusta. Jos tänä päivänä ei käsitetä näitä asioita niiden todellisessa merkityksessä, merkinneekö se sitä, että sama farisealainen henki on saanut valtaansa monet meistä?

"...kieli on pieni jäsen ja voi kuitenkin kerskata suurista asioista. Katso, kuinka pieni tuli, ja kuinka suuren metsän se sytyttää! Myös kieli on tuli, on vääryyden maailma; kieli on se meidän jäsenistämme, joka tahraa koko ruumiin, sytyttää tuleen elämän pyörän, itse syttyen helvetistä... Kielellä me kiitämme Herraa ja Isää, ja sillä me kiroamme ihmisiä, Jumalan kaltaisiksi luotuja..." (Jaak. 3).

Olemme jo todenneet, että kielellä oli särjetty seurakunnassa tavattoman paljon, ja itseasiassa oli tuskin konkreettisesti tapahtunut mitään sellaista, mikä olisi sinänsä särkenyt mitään. Mutta kieli oli se, mikä aikaansai ja ikäänkuin sinetöi monien mitättömienkin asioiden vaikutuksen, kärpäsestä tuli härkänen, mustasta valkoinen, oikeasta väärä, väärästä oikea. Mutta tämä kielen helvetillinen tuli ei rajoittunut ainoastaan seurakunnan asioihin, vaan se saastutti, tahrasi, toisenlaistakin ruumista: "Sentähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, JA HE TULEVAT YHDEKSI LIHAKSI!" (1. Moos. 2: 24).

Hartmutilla oli itsellänsä sanoinkuvaamattomia vaikeuksia avioliitossansa, ja tämä väärä henki ja kielen helvetillinen voima, joskin paperille siirrettynä, pyrki hajottamaan Oton ja Erikankin avioliiton. Tämä oli yksi saatanallisimmista asioista näissä piireissä. Jos itsellä oli vastoinkäymisiä, pyrittiin ne siirtämään muiden ylle: Jos minulla, niin sinullakin! Samaa tekivät monet väärähenkiset, ja pienemmässä määrin sitä tekivät useimmat niin Johanneksen kuin Otonkin seurakunnissa, kaikkialla. Vaimot kahvitilaisuuksissa, kertoessansa surujansa ja moittiessansa miehiänsä, etsivät vahvistusta omille tunteillensa, ja mikä pahinta, vaikuttivat toisiinsa sellaisella tavalla, että vaikeudet siirtyivät sinnekin, missä ne eivät olisi olleet ilman näitä "helvetin kokouksia"! Onko tämä väärin sanottu? "...kieli ...itse syttyen helvetistä!"

Jälleen kerran Johannes joutui kyselemään itseltänsä, miksi hänen sydämessänsä nämä asiat eivät suoneet rauhaa? Miksi tämä kaikki vaivasi häntä sellaisella tavalla? Mihin kaikki perustui? Miksi hän näki kaikki nämä asiat niin vakavina, aivan toisin kuin Klaus ja Thomas, monet muut? Tänä aamuna se oli selvinnyt hänelle, sillä hänen sisäinen äänensä pani hänet lukemaan Vanhaa Testamenttia, ja sieltä hän löysi vastauksen tähän häntä ahdistavaan asiaa. Sieltä hän oli lukenut nämä asiat, vaikka olikin sen osittain unohtanut.

Monen nykyajan uskovaisen mielestä kaikissa asioissa, niinkuin tässäkin, vain Uuden Testamentin todistus on ratkaiseva. Mutta tämä ei pidä lainkaan paikkaansa näin pelkistettynä. Tosin on Uusi Testamentti Vanhan Testamentin täyttymys, mutta siitä huolimatta ei voida sanoa, ettei Vanhan Testamentin todistuksella olisi merkitystä meille vielä tänäänkin. Tästä todistaa selvästi se, mitä Paavali Pyhän Hengen kautta kirjoittaa: "Niinpä sitoo laki naidun vaimon hänen elossa olevaan mieheensä..." (Room. 7: 2). "...vaan olkoot alamaisia, niinkuin lakikin sanoo..." (1. Kor. 14: 34). Hän siis mitä selvimmin sitoo nämä asiat siihen, mitä Vanha Testamentti sanoo. Niinpä Johanneskin vietiin lukemaan sieltä, ja hän ei enää vapissut ja peljännyt omien ajatustensa edessä, sillä hän tiesi niiden olevan Jumalan itsensä sydämeensä laittamia.

"Mutta Saulin tytär Miikal rakasti Daavidia" (1. Sam. 18: 20). "Silloin Saul antoi tyttärensä Miikalin hänelle vaimoksi. Ja Saul näki ja ymmärsi, että Herra oli Daavidin kanssa, ja Saulin tytär Miikal rakasti häntä" (1. Sam. 18: 27- 28). Miikal oli isänsä lapsi, mutta rakasti kuitenkin miestänsä siinä määrin, että varoitti tätä isänsä aikeista surmata hänet. Pitäkäämme mielessämme, mitä luimme hetki sitten Uudesta Testamentista: "Mutta mikä käy suusta ulos, se tulee sydämestä, ja se saastuttaa ihmisen. Sillä sydämestä lähtevät pahat ajatukset..." Kukaan ei voi kieltää sitä, etteikö Miikal olisi rakastanut Daavidia, sillä näin sanoo kirjoitettu Sana. Mutta hänessä oli kuitenkin jotakin sellaista, mikä johti inhimillisen mielen ja varmastikin tämän ajan uskovaisen mielestä kohtuuttomiin seuraamuksiin. Mutta eikö tämäkin ole kirjoitettu meille varoitukseksi, ettemme samoin tekisi?

"Ja Daavid hyppi kaikin voimin Herran edessä, ja Daavid oli puettu pellavakasukkaan. Niin Daavid ja koko Israelin heimo toivat Herran arkin riemun raikuessa ja pasunain pauhatessa. Kun Herran arkki tuli Daavidin kaupunkiin, katseli Miikal, Saulin tytär, ikkunasta; ja nähdessään kuningas Daavidin karkeloivan ja hyppivän Herran edessä halveksi hän häntä sydämessänsä" (2. Sam. 6). Tässä on meille tallennettuna jotakin, jolla täytyy olla merkitystä tulevillekin polville, sillä muuten sitä ei olisi Jumalan Sanaan kirjoitettu. Mutta ottaen huomioon nykyiset käsitykset ja asenteet, ei siinä ollut mitään väärää, vain sydämen ajatus!?

"Mutta kun Daavid palasi takaisin tervehtimään perhettänsä, meni Miikal, Saulin tytär, ulos Daavidia vastaan ja sanoi: 'Kuinka arvokkaana onkaan Israelin kuningas nyt esiintynyt, kun on tänä päivänä paljastanut itsensä palvelijainsa palvelijattarien silmien edessä, niinkuin kevytmielinen ihminen paljastautuu!'" Oi, Johannes näki näissä jakeissa todella paljon! Kuinka moitittiinkaan jumalanpalvelijoita niin kotona kuin seurakunnassakin! Tuohon aikaan oli nimenomaan uskallettua se, että nainen lausui jotakin moitetta miehellensä, vieläpä kuninkaalle! Onko siis ihme jos tänään vaimot rohkenivat moittia miehiänsä, vieläpä sananpalvelijoita?! He paljastivat asioita, joista olisi tullut vaieta, paljastivat sydämensä, avautuivat seurakunnan edessä. Ei, sellainen ei sopinut, ei tullut olla liian henkilökohtainen, uskon tuli olla jotakin muuta, kaukaisempaa, turvallisempaa!

Daavid julkitoi vaimollensa sydämensä ajatukset, pitäen itsensä halpana ja vähäisenä olemaan Herran palvelija. Hän ei lausunut mitään sopimatonta, ei julistanut tuomiota vaimollensa. Mutta siitä huolimatta on kirjoitettu: "Ja Miikal, Saulin tytär, ei saanut lasta kuolinpäiväänsä asti!" (jae 23).

Inhimillinen mieli pitää tällaista rangaistusta kovana, kohtuuttomana, mutta Jumala on yhä vieläkin Kaikkivaltias, Joka on puhunut, ja Joka odottaa kansaltansa kuuliaisuutta ja tottelevaisuutta.

Mirjam oli myöskin nainen, sisar, joskaan ei naimisissa Mooseksen kanssa, sillä hän oli tämän sisar. "Ja naisprofeetta Mirjam, Aaronin sisar, otti vaskirummun käteensä, ja kaikki naiset seurasivat häntä vaskirumpuja lyöden ja karkeloiden..." (2. Moos. 15: 20). Hän oli profeetta, joskaan ei siinä mielessä kuin miesprofeetat. Pankaamme merkille ajatus: "...ja kaikki naiset seurasivat häntä!" Hän oli siinä asemassa, että hänen esimerkkiänsä seurattiin, eikä siis ollut samantekevää miten hän käyttäytyi ja mitä hän teki.

Israelin seurakunta oli suurissa vaikeuksissa erämaavaelluksensa aikana ja Mooseksen asema oli kaikkea muuta kuin kiitollinen ja ihmiskunniaa tuova. Hänen virkaansa ja asemaansa himoittiin ja tavoiteltiin, käsittämättä kuitenkaan sen mukanaan tuomia huonoja puolia. Haluttiin jotakin suurta, ilman vastuuta, ilman todellista rakkautta Herraa ja hänen kansaansa kohtaan. Haluttiin pystyttää itsellensä muistomerkki, niinkuin kerrotaan Saulista hänen amalekilaisia vastaan käymänsä sodan jälkitoimista. Hän oli ajatellut miellyttävänsä Jumalaa uhraamalla vihollisen parasta karjaa, ja vieläpä kerrotaan, että: "...Saul on mennyt Karmeliin ja pystyttänyt sinne itsellensä muistomerkin" (1. Sam. 15: 12). Muistomerkki kaiken tämän tottelemattomuuden jälkeen!

Mooses joutui siis kokemaan kovia, ja joskus hänen läheisensäkään eivät ymmärtäneet hänen tunteitansa ja henkilökohtaisia tarpeitansa. "Mutta Mirjam ja Aaron parjasivat Moosesta etiopialaisen naisen tähden, jonka hän oli ottanut vaimokseen; sillä hän oli ottanut vaimokseen etiopialaisen naisen. Ja he sanoivat: 'Ainoastaan Mooseksen kauttako Herra puhuu? Eikö hän puhu myös meidän kauttamme?" Monen mielestä tämä nuhde oli asiallinen, sillä eikö ollut hyvä kuulla näin vaikutusvaltaisten ihmisten mielipide? Aaron, Mooseksen oikea käsi, kieleltään taitava, Mooseksen puolesta puhunut! Mirjam, sisar, profeetta, hengellinen! Heidän mielipiteellänsä oli painoa, merkitystä. Jos Mooses ei kuulisi, ottaisi opiksensa, olisi varmasti kansa seisova näiden kahden kanssa Moosesta vastaan ja puhuva järkeä tälle.

Tänä päivänä toistui kaikki tämä seurakunnan keskuudessa maailmanlaajuisesti. Sananpalvelijoita vastaan nousivat heidän omat veljensä ja sisarensa, vaimonsa ja seurakuntalaisensa. Näin oli aina tapahtunut, olisiko siinä sitten mitään vakavaa? Eikö elämä jatkuisi niinkuin ennenkin? Kuka siitä pahoittaisi mielensä, kuka siitä välittäisi? Jumalan palvelijoiden tehtävähän oli ymmärtää, antaa anteeksi. Rakkaus peittää syntien paljouden, kaiken se peittää, kaiken se uskoo muuttuvan hyväksi!? Mutta tässäkin yhteydessä pahoitti mielensä joku muukin, kuin vain Mooses! Ja se ei ollut leikin asia, ei naurun asia!

"JA HERRA KUULI SEN!" (4. Moos. 12: 2) Ymmärrä, seurakunta, ymmärrä sinä uskovainen, mies tai nainen, tyttö tai poika! On silmä joka näkee, korva, joka kuulee! Mikään ei ole Häneltä salassa. Ei varpunenkaan putoa ilman Hänen tietämystänsä, ja kuinka paljon suuremmasta asiasta tässä onkaan kysymys!

"Miksi ette peljänneet puhua minun palvelijaani Moosesta vastaan?" Meille kerrotaan, että Herran viha syttyi heitä kohtaan ja Hän meni pois! Seurakunta, uskovaiset, onko Herra teidän keskuudessanne, vai onko Hän mennyt pois? Oletteko aivan varmoja siitä, että Herra on keskuudessanne? Oletteko aivan varmoja, ettei mikään tuomio ole sittenkin tullut teidän yllenne, vaikka ette sitä ehkä itse näe tai huomaa?

"Kun pilvi oli poistunut majan päältä, niin katso, Mirjam oli lumivalkea pitalista; ja Aaron kääntyi Mirjamiin päin, ja katso, tämä oli pitalinen!"

Suokoon Jumala meille sen armon, että katumus saavuttaa meidät, niinkuin Aaronin ja Mirjaminkin, ennenkuin on liian myöhä. Sanokaamme Aaronin tavoin: "Oi herrani! Älä pane meidän päällemme syntiä, jonka olemme tyhmyydessä tehneet. Älä anna hänen jäädä kuolleen sikiön kaltaiseksi, jonka ruumis on puoleksi mädännyt, kun se äitinsä kohdusta tulee!" Mooses ei ollut osallinen tähän tuomioon, vaan Hän, joka oli kuullut näiden kahden puheen, ei voinut vanhurskautensa tähden jättää tuomion langettamista. Mooses huusi Herran puoleen sisarensa tähden ja Herra vastasi. "Niin Mirjam oli suljettuna ulos leiristä seitsemän päivää, eikä kansa lähtenyt liikkeelle, ennenkuin Mirjam oli tuotu takaisin."

Tämän tottelemattomuuden ja kurittomuuden tuomio ei ollut lopullinen, ja suokoon Herramme meille sen armon, että löydämme avun ennenkuin on liian myöhäistä. Mirjamin tähden koko seurakunta joutui odottamaan, pysymään paikallansa. Suokoon Herra, että todellinen seurakunta voi lähteä liikkeelle oikealla tavalla, kuuliaisuudessa ja tottelevaisuudessa myöskin avioelämän alueella, sillä niin kauan kuin nämä asiat halutaan unohtaa ja peittää, ei todellista eteenpäinkulkemista ole.