Minun laitumeni lampaat

Osa 2

Omantunnon kolkuttajat
Häkkien valtakunta
Liian myöhään, liian myöhään!
Taidolliset rakentajat

Omantunnon kolkuttajat

Tuskin oli koskaan ollut sellaista aikaa kuin juuri nyt. Oli suorastaan käsittämätöntä se, kuinka ihmiset saattoivat Jumalan Sanan toteutumaan aivan päivittäisessä elämässänsä. Tämä käsittämättömyys ei perustunut siihen, mitä tapahtui niinsanotun maailman keskuudessa, vaan ymmärrykseen ei saattanut mahtua se, että uskovaisina itseänsä pitävät ihmiset käyttäytyivät siten kuin käyttäytyivät. Siinäkään ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä, vaan kaikki johtui siitä, ettei oltu todella käsitetty mistä Jumalan Sana puhuu näiden viimeisten päivien tapahtumien kohdalla.

Yhä enemmän seurakunnan ulkopuoliset ihmiset pitäytyivät kiinni näkyviin asioihin ja kielsivät lähes kaiken jumalallisen olemassaolon. Merkittävää oli ainoastaan se, mitä saattoi käsin kosketella, mikä toi mielihyvää ja tyydytystä niin keholle kuin tunteillekin. Luonto saastui saastumistansa, mutta siitä huolimatta ihminen jatkoi sen riistämistä ja hyvinvoinnin tavoitteluansa. Saavutettuja etuisuuksia ei kukaan ollut valmis luovuttamaan edes pienimmässä määrin.

Mutta miten oli sitten niinsanotun seurakunnan suhteen? Tai miten oli todellisen seurakunnan suhteen? Oliko se vapaa kaikesta siitä, mitä maailman keskuudessa tapahtui? Osa niin uskovaisista kuin julistajistakin teki parhaansa, ainakin omasta mielestänsä, erottautuaksensa kaikesta siitä "sodomalaisesta ja gomoralaisesta menosta", joka vallitsi kaikkialla. Julistus vaihteli aina sen mukaan, millaisista olosuhteista saarnaaja oli kotoisin ja mitä tämä oli elämässänsä joutunut kokemaan. Mutta oliko tämä todellakin se kriteeri, minkä mukaan todellinen Jumalan Sanan julistus sai määräytyä? Eikö kaikki tämä sielullinen ja persoonallinen kokemus ja ajattelutapa kaiken julistuksen takana johtanut enemmänkin siihen, että itsekukin sai kuulla omaan korvasyyhyynsä juuri sitä, mitä joku hänelle omien tuntemustensa mukaisesti julisti?

Eikö henkilökohtainen kokemus ollut nimenomaan se, mitä jokaisella tuli olla, niin julistajalla kuin kuulijallakin? Eikö nimenomaan persoonallinen kohtaaminen Herran kanssa ollut perusedellytys kaikelle aidolle kristilliselle elämälle? Ilman sitähän ei kukaan voisi todella julistaa ja todistaa jostakin todellisesta, tässä elämässä koetusta ylimaallisesta!

Mutta lukiko kukaan todellakaan enää Raamattua, Jumalan Sanaa, joka on ainoa todellinen auktoriteetti jokaiselle aidolle Jumalan lapselle? Tuliko kukaan kaiken tämän julistuksen keskellä muistaneeksi tai ajatelleeksi sitä, mistä Kirjoitukset myöskin puhuivat? Jokainen tuntui muistavan ja panevan merkille ainoastaan ne kohdat, jotka hänelle itsellensä olivat tulleet arvokkaiksi ja merkityksellisiksi. Osaltaan kaikessa tässä ei ollut mitään väärää, sillä hyvin suuressa määrin tuli juuri näin ollakin. Kun Sana puhutteli sydämiä, jäivät nämä koskettavat asiat erikoisella tavalla kunkin sisimpää koskettamaan ja osaltaan askarruttamaan. Mutta mihin sitten perustui mahdollinen virheellisyys niin julistuksessa kuin kuulemisessakin? Mitä tehtiin kaikesta huolimatta väärin, niin väärin, ettei toteutunut se, mitä Seurakunnan Herra odotti omiltansa?

"Pidä sinä itselläsi Jumalan edessä se usko, mikä sinulla on. Onnellinen on se, joka ei tuomitse itseään siitä, minkä hän oikeaksi havaitsee..." (Room. 14: 22). Joka hiukankin tuntee Raamattuansa, ei vaadi tämän sanankohdan kuullessansa heti suureen ääneen joitakin toisia sanankohtia, jotka sen vahvistaisivat, sillä samassa luvussa puhutaan koko sen pituudelta juuri tästä asiasta. Siksi tätä lukua voitaisiinkin hyvällä syyllä kutsua "Omantunnon luvuksi". Johannes puhuu aivan ilmiselvästi samasta aiheesta mainitessansa: "Rakkaani, jos sydämemme ei syytä meitä, niin meillä on uskallus Jumalaan" (1. Joh. 3: 21).

Johannes joutui juuri nimenomaan tässä ajassa ajattelemaan hyvinkin paljon näitä asioita, sillä tuntui todellakin siltä, kuin suurin osa julistajista, lähes poikkeuksetta, pyrkisi nimenomaan siihen, että kuulijoiden sydämissä olisi jatkuva epävarmuus ja tietynlainen syyttävä tunne. Toisaalta puhuttiin uskonvarmuudesta ja vapaudesta Herrassa, mutta toisaalta taas ikäänkuin kätketysti pyrittiin horjuttamaan itsekunkin ajatuksia ja näkemyksiä, ainakin niiden, jotka eivät kuuluneet siihen tiiviiseen perusryhmään, joka kaikkinensa riippui kiinni siinä julistajassa, jonka he katsoivat lähinnä vastaavan sitä, mitkä heidän odotuksensa olivat todelliselta julistajalta. Mutta elettiinkö nyt todellakin aikaa, jossa yksilöllä ei ollut minkäänlaista vapautta, omantunnon vapautta? Määräsivätkö nyt uuden ajan galatalaiset julistajat kaiken sellaisella tavalla, ettei itsekunkin enää tarvinnut miettiä näitä asioita? Syntiä oli se, minkä itsekukin julistaja synniksi julisti, omien kokemustensa ja tuntemustensa pohjalta?

Kristillisen elämän peruspulma oli selvästikin siinä, että Jumalan Sanaa luettiin tiettyyn pisteeseen asti, mikä määräytyi sen mukaisesti, mistä milloinkin oli kysymys. Ottakaamme esiin muutamia selventäviä asioita.

Klaus luki Raamattuansa aivan omalla tavallansa, niin että jokainen häntä tunteva saattoi melkein etukäteen arvata, mitä hän tiettyjä sanankohtia siteeratessansa tulisi sanomaan seuraavaksi. Vaikka nyt elettiin aikaa, jossa suuri jumalanmies oli vaikuttanut ja tuonut julki Jumalan tahdon seurakuntaansa kohtaan, mikä lyhykäisyydessään oli: todellisten jumalanlasten tuli palata takaisin alkuun, alkuperäiseen apostolien ja profeettojen opetukseen, koko Jumalan Sanan pitämiseen kannesta kanteen, niin siitä huolimatta voitiin havaita melkein jokaisella olevan omat erikoiskorostuksensa nimenomaan sen mukaisesti, mitä heidän elämässänsä oli tapahtunut.

Klaus oli aikanansa ollut suoranainen pelihullu. Oli kysymys sitten mistä tahansa pelistä, korttipelistä, kolikon heittämisestä tai jostakin rahapalkinnon sisältävän voiton tavoittelusta, hän oli koko sielunsa ja ruumiinsa voimasta ollut siinä mukana. Mutta tultuansa uskoon vuosikausia sitten, oli hän hylännyt kaiken sen jumalattomana menona, ja arvata saattaa, että vieläkin yksi hänen lempilainauksistansa Pyhästä Sanasta liittyi "ihmisten arpapeleihin ja eksytyksen kavaliin juoniin". Tämän seurauksena ei hänen kodissansa sallittu minkäänlaisia pelejä edes lasten leikeissä. Kaikki peleihin viittaavakin sai Klausin hurskaat tunteet kuohumaan, niin että jokainen lasten kotiin salakuljettama leikkikorttipakka tai vaikkapa pankin lahjoittama aarteenetsintäpeli löysi tiensä karjakeittiön uunin liekkeihin. Jos tuli ei valmiiksi palanut, se aivan varmasti sytytettiin tätä jaloa tarkoitusta varten, niin ettei kuumuus hehkunut ainoastaan tuossa tulisijassa, vaan myöskin lasten punottavilla poskilla tai pakaroilla. Kenenkään seurakuntalaisen ei tullut antaa lastensa leikkiä näillä kuolemanvakavilla asioilla, sitä Klaus painotti lähes kuukausittain saarnoissansa. Kaikki sen tähden, että hänellä oli omakohtainen kokemus näistä asioista, ja Herra oli hänen sydämellensä paljastanut niiden olevan syntiä. Mutta merkitsikö tämä julistus nyt sitä, että nämä asiat olivat syntiä myöskin kaikille muillekin ihmisille?

Thomas oli aikoinaan ollut kova poika tanssimaan, ja eikä siinä kyllin, hän oli siihen aikaan ollut seudun lahjakkain pelimanni. Mikä tahansa soittopeli hänen käsissänsä oli tuottanut suurta iloa kaikille ympärillä oleville kuulijoille, niin että häntä oli pyydetty tahdin antajaksi jopa kauempanakin sijaitseville seuduille. Tuskin oli sellaisia tanssiaisia tai juhlia, missä Thomas ei olisi soittanut etuoikeutettuna "Vuoriston Paganiinina".

Thomas oli tullut uskoon hyvin ahdasmielisen joukon piirissä, niinkuin selvästi tulee julki edellisistä luvuista tässä kirjassa. Niinpä hän oli suorastaan tuntenut helvetin liekkien korventavan koko olemustansa ajatellessansa virtuoosiuraansa "Paganiinina", josta hän nyt oli oppinut niin paljon, että tämä paholaisen voimalla oli taitonsa hankkinut. Jos tuo joukko iskosti hänen sisimpäänsä tietynlaisen synnillisyyden ja ahdasmielisyyden, niin omasta kokemuksestansa hän nyt saattoi todistaa elämänsä loppuun asti kevyen musiikin synnillisyydestä. Saattoi hyvin arvata hänen tunteensa, kun seurakunnan keskuudessa perustettiin orkesteri, johon kuului niin nuoria kuin vanhempiakin soittajia. Kauhistuksen huippu oli se, kun paikkakunnalle muuttanut hanurinsoittaja hyväksyttiin joukkoon! Thomasin oli kuitenkin vaiettava näistä hänelle tärkeistä syntikysymyksistä, sillä seurakunta yksimielisesti nautti orkesterin soitosta. Viuluja, trumpetteja, kitaroita, ja sitten vielä hanuri! Synti oli tullut seurakunnan keskuuteen, sillä kaikkia näitä soittimia käytti maailma menoissansa ja matkallansa helvettiin!

Klausille oli syntiä kaikki peleihin liittyvä, ja niinpä sen tuli olla syntiä myöskin muille seurakuntalaisille, vaikka nämä eivät sitä tahtoneetkaan käsittää. Thomasille oli syntiä kaikki tällaisilla soittimilla soitettu tai säestetty musiikki, olkoon se sitten hengellistä tai maallista. Mitä tuli vuoristossa yleisesti soitettavaan ja laulettavaan kansanmusiikkiin, se oli hänelle kauhistus. Johanneksen kotona hän oli silloin tällöin sattunut kuulemaan näitä tämän isänmaallisiksi kutsumia musiikkikappaleita, eikä enää ihmetellyt yhtään sitä, jos tämä oli joutunut siihen tilaan, missä oli. Oli sitten kysymys lasten tai vaimon avaamasta radiosta tai nauhurista, sillä ei ollut mitään merkitystä. Nyt oli tuo perhe niin maallistunut, ettei heti paennut paikalta, jos jokin soittokulkue sattui tulemaan vastaan kadulla tai jossakin tavaratalossa esiintyi kansallispukuinen orkesteri. Ei, nämä maailmallismieliset jopa pysähtyivät kuuntelemaan ja nauttimaan tästä vihollisen tuottamasta musiikista!

Jo nyt näemme, että ihmisten elämänvaiheet suuresti vaikuttavat siihen, mitä itsekukin näkee oikeaksi tai vääräksi, ajattelematta ollenkaan sitä, että joku toinen ei milloinkaan elämänsä aikana ole joutunut samanlaisten asioiden kanssa vastakkain. Syntikäsite oli itsekullekin hyvin erilainen, ilman että olisi syvemmin mietitty sen olemusta ja merkitystä. Kukin määritteli sen omalla tavallansa, käsittämättä sen perusolemusta. Synti on asia, joka vahingoittaa ihmistä, vie häntä pois Jumalan luota. Mutta eikö näistä asioista ollut sittenkin tullut jotakin sellaista, mikä oli langetukseksi toiselle matkamiehelle? "Älkäämme siis enää toisiamme tuomitko, vaan päättäkää pikemmin olla panematta veljenne eteen loukkauskiveä tai langetusta. Minä tiedän ja olen varma Herrassa Jeesuksessa, ettei mikään ole epäpyhää itsessään; vaan ainoastaan sille, joka pitää jotakin epäpyhänä, sille se on epäpyhää" (Room. 14: 14).

Mitä oli siis todellisuudessa se julistus, mistä seurakunta nyt tuli osalliseksi? Itsekukin saarnastuolissa seisova vakuutti puhuvansa itsensä Herran valtuuttamana ja puhuvansa vain sen, mitä Tämä hänen sydämellensä julistettavaksi laittoi. Mutta missä kulki raja itsekunkin omantunnon ja uskon välillä? Pääsikö nyt enää lainkaan toteutumaan sanankohta: "Pidä sinä itselläsi Jumalan edessä se usko, mikä sinulla on. Onnellinen on se, joka ei tuomitse itseään siitä, minkä hän oikeaksi havaitsee" (Room. 14: 22). Olivatko nämä julistajat todella Herran asialla, yrittäessänsä kaikin tavoin saada kuulijansa epäilemään ja epäröimään sen suhteen, minkä olivat oikeaksi havainneet? Oliko oikein se, kuinka Klausin kädet hikosivat hänen istuessansa Johanneksen olohuoneessa ja katsellessa lasten pelaavan "Afrikan tähteä" tai vastaavaa? Miksi Thomasin täytyi oikein pistää kätensä taskuun voidaksensa olla paiskaamatta lattiaan Klausin piirongin päällä soivaa nauhuria?

Hartmut oli aikoinaan ollut kova juoppo ja oli harrastanut melkoisen vapaata seksiä humalatilassansa. Uskossa olonsa alkuvaiheissa hän oli mitä painokkaimmin antanut ymmärtää olevan parasta sen, että mies jää yksin. Veljillensä hän oli puhunut järkeä aina kun oli havainnut näiden suunnittelevan seurustelun aloittamista. Jumala oli hänelle selvästi osoittanut, että uskovaisen miehen oli parempi palvella vain Herraa eikä antautua kantamaan huolta vaimon toivomusten täyttämisestä. Naiset olivat kaiken pahan alku, ja ne hänet olivat itseasiassa saaneet aloittamaan ryyppäämisensä. Kaikenlaiset pelit olivat syntiä, soittimet olivat syntiä, urkuja lukuunottamatta, kaikenlainen "ei hengellinen musiikki" oli syntiä, hengellinenkin, jos sitä ei soitettu oikeilla instrumenteilla; nyt oli naimisiinmenokin syntiä, saati sitten pisarankaan alkoholia nauttiminen. Liköörikaramellitkin olivat saatanallinen juoni saada ihmiset tuon kadottavan juoman makuun!

Miten ollut Herran puheen suhteen, mutta jonkin vuoden kuluttua Hartmut rakastui tapaamaansa viehättävään tyttöön ja meni naimisiin, sai kymmenkunta lasta ja erosi, alkaen uudelleen julistaa naisten jumalattomuudesta ja pahaan viekoittelemisesta.

Karl oli majatalonpitäjän, Franzin nuorempi veli, joka oli naimisissa hyvin tiukkailmeisen naisen kanssa. Tämä vaimo ei aikoinaan ollut mikään kovin paha ihminen, josta olisi voitu sanoa, että hän olisi kuluttanut elämänsä voimat maailmallisissa asioissa, mutta yksi aivan ilmiselvä pahe oli hänelläkin ollut. Hän oli mahdoton syömisessänsä! Hän söi kaikkea hyvää ja helli ruumistansa niin sokeria kuin rasvaakin sisältävillä aineilla, niin että hänen painonsa kipusi hyvää matkaa toiselle sadalle kiloa. Hän oli jo melkein valmis istutettavaksi erikoisleveään rullatuoliin, sillä jalat eivät enää tahtoneet kantaa.

Mutta pelastukseksi kaikesta tuli sairaus, joka alkoi jäytää hänen jäsenissänsä sellaisella tavalla, että hän laihtui alle vuodessa melkein puolet painostansa. Nyt tultuansa uskoon kymmenkunta vuotta sitten, hän oli aluksi niin innokas todistamaan ihmelaihtumisestansa, että häntä voitiin sanoa melkein "laihdutussaarnaajattareksi". Aivan kuten raittiusintoilijat ja naisvapautusliike aikoinaan saarnasi alkoholin kiroista, niin saarnasi tämä urhea nainen kaikenlaista mässäilemistä ja nautiskelua vastaan. Hän jakoi kaikkialla ihmisille pieniä painattamiansa ohjevihkosia, joissa esitteli kuinka yksinkertaisella ruualla ihminen tulee toimeen. Kaikki sellainen ruoka, josta ihminen nautti ja saattoi sanoa: tämä on todella hyvää!, oli syntiä ja maailmallisten himojen tyydyttämistä. Niinpä ei siis ole mikään ihme, että Karlkin oli suorastaan kuivettuneen laihan näköinen. Ainoa lohdutus tässä ahdistuksessansa hänellä oli poikkeaminen silloin tällöin veljensä perheen pitämään majataloon Hopeajärven rannalla. Silloin Martha asetti hänen eteensä kukkuraisen, höyryävän lautasen, jolle oli ladottu sellainen määrä lihaa ja herkkuja, että miesparka selviäisi taas sen viikon nääntymättä nälkään!

Sanomattakin on selvää, että seurakunnan keskuudessa näistä asioista puhuttiin aina siellä, missä tämä Karlin vaimo oli paikalla, ja oli niistä puhuttava aina Karlinkin silloin kun sai puheenvuoron, sillä jos hän ei sitä olisi tehnyt, ei vaimon mieltymys olisi levännyt hänen yllänsä!

Seurakuntalaista ahdistettiin siis jo tällaisella määrällä synniksi luokiteltuja asioita, mutta olisiko tässä ollut kaikki? Ei, vaan lähes jokaisella oli jotakin tuotavanansa mukaan tähän soppaan, niin että jokaisen tuomitsijana oli kymmeniä erilaisia toisten ihmisten omiatuntoja.

Veli Arnold julisti kaikenlaisia makkaroita vastaan, ilmoittaen vakavalla äänellä ja kätensä nyrkkiin puristaen, ettei uskovaisen tullut syödä verta. Tämä asia oli jokaiselle ilmiselvä, niin ettei kukaan ainakaan tämän yhteisön jäsen syönyt verta missään muodossansa. Ihmeteltävää oli kuitenkin se, että esimerkiksi koulussa lasten kertoman mukaan helluntailaisten lapset söivät verilettuja ja veriruokia suurella intohimolla, vaikka Raamattu selvästi toi julki sen, ettei se ollut hyväksyttävissä, vaan oli itseasiassa suoranaisesti Jumalan kiroama asia.

Mutta nyt saatettiin seurakunnan tietoisuuteen, että lihateollisuus hajotti veren erilaisiksi tuotteiksi, joita sitten lisättiin liharuokiin. Nyt ei siis voinut ostaa enää mitään valmista liharuokaa kaupasta, koska ei voinut olla varma siitä, ettei juuri kyseisessä ruuassa ollut näitä kiellettyjä aineita! Nyt seurakuntalainen siis oli sidottu ja rajattu tälläkin alueella.

Synnin määrällä ei ollut täyttymystä, sillä samainen veli alkoi opettaa sitä, ettei uskovainen saanut omistaa mitään muuta kuin korkeintaan oman sängyn vuokrahuoneessa. Kaikki muu oli synnillistä ruumiin himojen tyydyttämistä.

Kun koottiin yhteen kaikki se, mitä itsekukin tähän soppaan aineksiksi kantoi, ei kukaan seurakuntalaisista olisi saavuttava luvattua, jos kaikki tämä syntiä oli!

Ihmisellä näyttää olevan pohjaton tarve verrata itseänsä itseensä ja toisia itseensä, ja kelpuuttaa ainoastaan sellaiset ihmiset, jotka täydellisesti vastaavat hänen omaa olemustansa ja ajatuksiansa. Eli siis kenellekään ei kelpaa kukaan, koska vertauskohde muuttuu, vaikka onkin itsessä, aina sen mukaan ketä itseen verrataan. Oman itsensä uskotaan olevan aina jotakin parempaa kuin mitä toinen on, ja jos vertailu ei muuten tuota haluttua tulosta, asetetaan toisen ylle sopiva määrä syyllisyyttä ja puutteellisuutta, on se sitten perusteltua tai ei. Tärkeintä on se, että itse on parempi kuin toiset, ajattelematta yhtään sitä, että Jumala näkee kaiken ja tietää kaiken. Totuutta siis työnnetään tämänkin ajan seurakunnan keskuudessa takaperin, ja vanhurskaus on enemmänkin tiettyjen asioiden pitämistä kuin aito sydämen asenne.

Hätkähdyttävintä kaiken tämän keskellä kuitenkin oli se, että poikkeuksetta tämän uskonnäkemyksen keskuudessa vedottiin Jumalan lähettämään julistajaan ja profeettaan ja poimittiin hänen saarnoistansa kohtia, jotka suorastaan saatiin hätkähdyttämään kuulijakuntaa. Profeetta siis oli sanonut näin, mitä julistaja nyt siteerasi. Monikaan ei ollut itse näitä kirjasinakin olevia saarnoja lukiessaan tullut ajatelleeksi asiaa sillä tavalla, mutta nyt julistajan kuuluttaessa suurella paatoksella ja ääni väristen itsellensä paljastetun Jumalan tahdon näiden lainausten kautta, joutui kuulijakunta nyt näkemään ja kuulemaan jotakin aivan uutta.

Mutta onko todella sananjulistusta se, kun siteerataan jonkun toisen jumalanpalvelijan saarnoja ja poimitaan niistä muutamia itselle soveltuvia kohtia? Kun Paavali hyvin painokkaasti kehottaa ja vannottaa Timoteusta: "Saarnaa Sanaa!" , niin tarkoittaako se nyt sitten sitä, että kukin julistaja jälleen kerran omien kokemustensa ja elinpiirissänsä vaikuttaneiden asioiden puitteissa poimii jonkun toisen saarnoista kaiken sellaisen, mikä vahvistaa hänen omia näkemyksiänsä ja ajatuksiansa?

Oli täysin käsittämätöntä ja järjetöntä, ikävä kyllä vain hyvin harvoille, se, että tähän siteeraamiseen oli mennyt mukaan lähes jokainen sananjulistaja. Jos jo oman seurakunnan piirissä edelläkertomiemme asioiden johdosta vallitsi tällainen tilanne, niin miten olikaan silloin, kun saapui ulkopuolisia julistajia mitä erilaisimmista olosuhteista ja piireistä! Oliko nyt mahdollista saavuttaa se tila, missä alkuseurakunnan veljemme ja sisaremme olivat? Sinänsä ei tämä erilaisten näkemysten kirjo ollut niin vakavaa, ja harva todella pani merkille sen seuraamukset, sillä ne eivät olleet aivan noin vain havaittavissa. Mutta kun tarkkasilmäinen ja sydämen herkkyyttä omaava tarkkaaja seurasi itsekunkin seurakuntalaisen elämää, voitiin selvästi todeta, että kaikki tällainen julistus ei näennäisestä hurskaudestansa huolimatta palvellut niinkään Jumalan seurakunnan todellista parasta ja sen yhteyttä, vaan enemmänkin itsekunkin itsekkäitä pyyteitä ja ilmiselvää hallitsemisen halua.

Ottakaamme esimerkiksi veli X, joka palavasti saarnaa kaikkea syntiä ja maailmallisuutta vastaan. Kautta saarnansa hänen suustansa voidaan kuulla sanat: "Profeetta sanoi, profeetta sanoi, profeetta sanoi. Lukekaamme siitä ja siitä saarnasta, mitä profeetta sanoo!" Kun hän vielä etukäteen ilmoittaa kohta puhuvansa jostakin todella tärkeästä ja painokkaasta, mikä todellisuudessa ei sitten olekaan hänen puhettansa, vaan sitaatteja sitaattien perään, niin kuulijakunta on suorastaan mykistynyt. Tämä on siis Herran tahto ja Jumalan puhetta!?

Mutta mitä on se, mitä kuulijakunta todellisuudessa kuulee ja mitä sille tarjotaan? Onko tämä nyt sen toteuttamista, mistä tuo suuri jumalanmies mainitsee: "Sanokaa ainoastaan se, mitä minä olen sanonut, älkääkä muutelko sitä; panko suuhuni sanoja, joita en ole sanonut!" Voidaksemme selvästi ymmärtää mistä on kysymys, ottakaamme aivan luonnollisesta elämästä esimerkki, joka mitä parhaimmin kuvaa sitä, mitä juuri tälläkin hetkellä tapahtuu seurakunnan keskuudessa.

Jos ajattelemme sitä, että Herran seurakunnassa tapahtuvaa työtä verrataan rakennuksen rakentamiseen, voidaan jälleen kerran ottaa esimerkiksi jo suurta kuuluisuutta aikaansaanut kokoushuoneen remontointi. Oma lukunsa sinänsä on Isabelin sukunsa kanssa töhrimä julkisivu, mutta tietyt remontin aikana julkitulleet piirteet seurakuntalaisissa eivät nekään ole aivan merkityksettömiä.

Koko rakentamisen ajan vallitsivat mitä erilaisimmat näkemykset sen suhteen, miten kaikki olisi tullut tehdä ja mitä materiaaleja mihinkin tuli käyttää. Eli tilanne oli aivan sama kuin mitä hengellisestikin vallitsi. Koko ajan sai Johannes ja osaltaan Klauskin olla vahtimassa, etteivät kaikki innokkaat päässeet panemaan omintakeista "Eskon puumerkkiänsä" johonkin yksittäiseen osaan sisustusta tai ulkopuolta.

Kun Romanian vallankumous oli suoritettu, leikkelivät ihmiset maan lipusta pois siinä olleen hallitsijan tunnusmerkin. Ihmiset siis heiluttelivat lippuja, joissa oli suuri reikä.

Eräässä piispan pitämässä puheessa Johannes kuuli tämän sanovan: "On aina ollut ihmisiä, jotka ovat meidänkin maamme lippuun halunneet laittaa oman tunnuksensa!" Kuinka elävä kuva syntyikään Johanneksen sisimmässä hänen ajatellessansa kaikkea sitä, mitä seurakunnan keskuudessa oli tapahtunut ja tapahtui koko ajan! Tässä oli juuri se, mikä oli ehkä suurin virhe niin julistajien kuin kuulijoidenkin elämässä. Kukin julistaja ei hävennyt ja kaihtanut tavalla tai toisella liittää seurakunnan yllä liehuvaan viiriin tai lippuun jotakin omaa tunnustansa, jonka johdosta kansa ehkä tiedostamattansakin palvoi todellisen kunnioituksen aiheen rinnalla tätä julistajaa. Ja jos julistajat olivat häpeämättömiä tässä oman kunnian etsimisessä, ei kansa ollut sen paremmassa tilassa hyväksyessänsä kaiken tämän tapahtumisen. Seurakunnan yllä liehuvassa lipussa tuli lukea vain yksi asia: "Herra on minun lippuni" (2. Moos. 17: 15), eli vain se yksi Nimi, joka on yli kaikkien: "HERRA JEESUS KRISTUS".

Kun julistaja ei todellisuudessa julistakaan omalla suullansa, vaan jonkun toisen suulla, on lopputulos tosin hurskas ja jumalalliselta näyttävä, kun julistaja vielä toistamiseen saarnansa aikana vakuuttaa Herran puhuvan, mutta kuka todellisuudessa puhuu, kuka sanoo mitä?

Kokoushuoneen remontin yhteydessä oli selvästi pantavissa merkille se, että itse kullakin oli oma ajatuksensa kunkin työvaiheen suorittamisesta, ja itsekukin katsoi itsestäänselväksi etuoikeudeksensa suorittaa juuri mieltänsä kiehtovan yksityiskohdan haluamallansa tavalla. Mutta miltä olisikaan rakennus näyttänyt, jos jokainen olisi saanut tahtonsa toteutumaan! Yksi seurakunnan jäsenistä oli sukua kuuluisalle arkkitehdille ja suunnittelijalle, ja tämä oli sukulaisrakkauttansa laatinut, joskaan ei kovin yksityiskohtaiset, mutta kuitenkin riittävät piirustukset ja suunnitelmat, jotta olisi muodostunut harmoninen kokonaisuus. Mutta miksi nyt melkein kaikki olivat halukkaita muuttamaan näitä suunnitelmia niin radikaalilla tavalla? "Minä haluan nähdä kokouksiin tullessani ihanan kierrekasvini eteisen seinällä", sanoi Brunhilde, ripusteltuaan, kuka tietää milloin, muiden mielipidettä kysymättä, köynnöksensä eteisen vielä keskeneräiselle seinälle. "Minä haluan kattoikkunan aivan kokoussalin etuseinälle tulevan ristin yläpuolelle, niin että voin nähdä taivaan aina kun korotan katseeni!" ilmoitti Thomas.

Itsekukin halusi mitä halusi, ja olisi ollut mahdotonta noudattaa kaikkia näitä pyyteitä. Mitä enemmän ihmiset halusivat muutoksia, sitä enemmän alkuperäiset piirustukset alkoivat miellyttää niin Johannesta kuin niitäkin, jotka rohkenivat tuoda julki samanmielisyytensä.

Kun rakennus oli vihitty käyttöönsä, oli seudun lehtireportterikin kierrellyt kaikki paikat ja väläytellyt salamaansa ullakolta kellariin asti. Mutta kuinka ollakaan, hän oli pannut filmin kameraansa sellaisella tavalla, ettei se ollut liikkunut lainkaan, ja kaikki kuvat olivat tulleet päällekkäin. Niinpä soi seuraavana päivänä Klausin puhelin, ja reportteri hämillisenä ilmoitti tapahtuneesta haaverista. Mutta hän oli huomannut, kuinka yksi seurakunnan veljistä oli koko ajan kuvannut hyvän näköisellä kameralla niin juhlaa kuin rakennustakin, pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Eikö tämä voisi lähettää joitakin parhaimmista kuvistansa jonkun mukana Kaupunkiin, niin että huomiseen lehtijuttuun saataisiin kuvatkin, sillä tässä numerossa keskityttiin nimenomaan tämän kylän asioihin tavallista suuremmalla palstamäärällä.

Kyllä, Klaus hoitaisi asian, ollen tosin kiireinen, mutta kuitenkin tuo veli olisi vaimonsa kanssa valitseva sopivat kuvat ja varmastikin vielä oleva valmis ajamaan toimitukseen kuvien kanssa.

Jos Klausissa ja Thomasissa oli tietynlaista taipumusta koomisiin tilanteisiin joutumiseen, niin ei tämä veli missään suhteessa poikennut tästä ryhmästä ihmisiä, ryhmästä niin sanottuja, no niin, fanaattisia tai yksinkertaisia luonteita. Hän oli vaimonsa kanssa osallistunut remontointiurakkaan ja oli mielipahaksensa saanut tehtäväksensä niin kovasti merkityksettömän työn kuin vessojen ja pesutilojen kaakeloimisen, hän kun oli ammattilainen sillä alalla. Vaimo taas oli kangaspuissa tehnyt kauniit ja värikkäät matot salin käytäville asetettaviksi, mutta kun yksimielisesti todettiin niiden olevan aivan liian räikeät varsinaisen Herran huoneen puolelle, sijoitettiin ne pyhäkoulutiloihin.

Tuona päivänä oli filmi heti kiikutettu pikakehitykseen, ja lähes kymmenen rullan kuvat oli levitelty pitkin makuuhuoneen parisänkyä ja lattiaa. Noista paristasadasta onnistuneesta kuvasta sitten perhe yksimielisesti valitsi parhaimmat, ja niin mies kuin vaimokin pakkautuivat autoon lasten kanssa, ja pienoisella ylinopeudella hurautettiin lehden toimitukseen.

"Mitä mieltä on toimittaja kuvista? Voisikohan ne kaikki laittaa lehteen, ne kun muodostavat niin harmoonisen ja selkeän kokonaisuuden, ettei niistä oikein voi ottaa pois mitään? Kaipa lehteen sitten tulee vielä kuvaajan nimikin?" Toimittaja katseli kuvia selaten niitä kädessänsä. Käytyään kaikki lävitse hän loi mitä ihmeellisimmän katseen tähän edessänsä seisovaan perheeseen ja alkoi punehtua kasvoiltansa, ja hirvittävä yskänpuuska syrjäytti kasvoille jo ehtineen leveän hymyn. Mies joutui lähtemään pesuhuoneeseen yskimään ja vetämään henkeä. Mies parka, ajattelivat nämä ihmisrakkaat lähimmäiset, ja mies oli jo aikeissa mennä katsomaan selviääkö toimittaja ollenkaan kohtauksestansa. Mutta ei hätää, jo hetken kuluttua saapui tämä kiireisesti ja tokaisi: "Hetkinen vain, minä näytän näitä päätoimittajalle!"

Mies oli yhä vielä punainen kasvoiltansa ja puhui ikäänkuin jotakin tukahduttaen. Mies parka, tuollainen kohtaus, ajattelivat rakastavat lähimmäiset. "Krnnm! Hehhmm! Päätoimittaja oli sitä mieltä, että tällaisessa tapauksessa me voimme ottaa ylimääräistä palstatilaa tälle jutulle, niin että saamme kaikki kuvat mahtumaan mukaan. Osa on tietysti pienennettävä melkoisesti, mutta kyllä niistä silti yksityiskohdat erottaa!"

Koko seurakunta oli jännityksessä odottaessansa lehden numeron ilmestymistä, sillä itsekukin jo etukäteen arvuutteli kuinka monessa kuvassa hän esiintyisi, sillä olihan kuvaaja ottanut niin monia kuvia. Lehti oli todellakin syrjäyttänyt joitakin muita juttuja, sillä niin suuri tila oli annettu tälle suurelle tapahtumalle. Mutta mitä useamman sekunnin ajan itsekukin reportaasia tarkkaili, keskittyen lähinnä kuvien katseluun, sitä kummallisempi tunne valtasi itsekunkin. "Ei voi olla totta!", pääsi useammankin suusta, ja niinpä koko perhe kokoontui katsomaan samaa ihmettä. Kyllä, kyllä se oli totta! Tälläkin kylällä oli aina pantu merkille, että tuon melkoisen suurelle alueelle leviävän lehden toimituksessa omattiin aikamoinen määrä huumorintajua, ja nyt voitiin oikein omakohtaisesti todeta asianlaita.

Ei ollut mikään ihme, että toimittaja oli käynyt päätoimittajan luona saamiensa kuvien kanssa, niinkuin tuo veli jo oli ehtinyt kaikille kertoa. Lehdessä oli todellakin pari suurempaa kuvaa, ja lisäksi kaikki muut kuvat tuskin negatiivia suurempina, mutta kuitenkin voitiin niistä erottaa yksityiskohdat. Lyhykäisyydessään voitaneen sanoa, että reportaasi enemmänkin oli kuin kuvat ottaneen veljen sukuselvitys tai työnäyte, sillä kaikissa kuvissa hymyili joku heidän perheenjäsenensä joko yksin tai kaksin tai kolmin. Ainoa kuva, jossa oli nähtävissä enemmän itse juuri vihittyä kokoushuonetta, oli kunniapaikalla heti otsikon alla. Kyllä, siinä seisoi itse laattamestari pisuaarin vieressä laatoittamassansa miesten pesuhuoneessa! Alla oli teksti: "Hopeajärven kylällä vihittiin käyttöönsä uusi seurakuntasali."

Jos ihmiset olivat olleet erikoisia, uskovaiset ihmiset, niin sitä he olivat nyt tässä ajassa. Tuskin aivan tämänkaltaista tapahtui päivittäin, mutta toisaalta se on mitä elävin kuva siitä, mikä ihmisten asenne oli seurakuntaelämää kohtaan. Oli tärkeätä saada oma nimimerkkinsä kaikkeen seurakunnassa tapahtuvaan, niin että joissakin vapaissakin seurakunnissa kullekin ainakin varakkaammalle oli oma nimikkotuolinsa, jonka tämä anteliaisuudessaan oli ostanut seurakunnalle, ja siten saanut siihen messinkisen laatan jossa luki hänen nimensä.

Mutta mennäksemme takaisin siihen, kuinka julistajat nyt eivät itse saarnanneet, tai jos saarnasivat, niin toisen suulla. Mutta mitä se oli käytännössä, aivan jo inhimillisen järjen mukaan? Aikoinaan tapahtui jotakin hyvin vastaavaa, kun tietynlaiset "saarnamiehet" vannottivat pahoja henkiä "sen Jeesuksen kautta, jota Paavali julisti".

Mitä oli sitten tämä siteeraaminen: "Profeetta sanoi, profeetta sanoi; profeetta sanoo tässä näin ja näin!" Profeetta oli todellakin puhunut Herran käskystä tässä viimeisessä ajassa, mutta toivatko nämä lainaukset julki Herran tahdon ja olivatko ne juuri sitä, mitä profeetta oli tarkoittanut? Lainaus saattoi olla hyvinkin puhutteleva ja vaikuttava, mutta mitä sanoi profeetta juuri ennen tuota siteerattua kohtaa ja mitä hän sanoi sen jälkeen? Toiko siteerattu kohta julki oikeanlaisen käsityksen sen suhteen, mitä profeetta tahtoi sanoa, vai oliko loppujen lopuksi kysymys kuitenkin siitä, että näitä kohtia lainaava toi niiden kautta julki oman käsityksensä kaikesta siitä, mitä hän uskoi profeetan tarkoittavan? Onko jumalatonta ja väärin ajatella näin ja esittää tällaisia epäilyksiä? Onko näille epäilyksille mitään todellisuuspohjaa ja näyttöä? Kyllä, ja aivan surullisessa määrin paljon. Jos kaikki tämä lainaaminen ja siteeraaminen todella olisi ollut Jumalan tahdon mukaista ja oikein, niin eikö silloin kaikessa olisi ollut tietynlainen sama suunta ja harmonia? Mutta nyt ei voinut löytää kahta sananjulistajaa, jotka olisivat siteeranneet yksimielisesti, vaan aivan käytännössä olivat niin lainaukset kuin julistajatkin joutuneet mitä suurimpaan ristiriitaan keskenään, ja seurakunnan yhdistämisen sijasta taistelivat toinen toistansa vastaan aivan kuin kysyäksensä ikivanhaa opetuslasten kysymystä: "Kuka meistä on suurin?"

Jos todella vietiin nämä siteeraukset oikealle paikallensa ja ymmärrettiin mihin ne johtivat, niin voitiin sanoa "näin sanoo profeetta" sijasta: "Näin sanon nyt minä siitä, mitä uskon profeetan tarkoittaneen tällä ilmaisullansa!" Tai toisin muotoiltuna: "Profeetta sanoi näin Jumalan Sanasta, ja minä sanon näin siitä, mitä profeetta sanoi Jumalan Sanasta." Ja kun sitten joku kuulijoista halusi viedä samaa asiaa eteenpäin, hän saattoi sanoa: "Minä sanon näin siitä, mitä saarnaaja tänään sanoi siitä, mitä profeetta sanoi Jumalan Sanan sanovan." Oliko siis vielä totta se, mitä Sana itse sanoo Itsestänsä? "'Sana on sinua lähellä, sinun suussasi ja sydämessäsi'; se on se uskon sana, mitä me saarnaamme" (Room. 10: 8). Todellinen uskon Sana oli jokaisen todellisen jumalanlapsen sydämessä, sisimmässä, mistä sen tuli kuin lähteen kummuta iankaikkiseen elämään, eli olla virvoitukseksi toisille matkamiehille. Mutta mitä nyt saarnattiin? "Minä kerron sinulle siitä Sanasta, minkä saarnaaja sanoo tulleen hänelle sen kautta, mitä profeetta sanoi Jumalan Sanasta!"

Monet julistajat vaikuttivat todella palavilta ja hurskailta, mutta oliko sittenkin niin, ettei juuri kukaan heistä ollut kokenut jotakin todellista Herrassa, niin että he vain todistivat jonkun toisen kokemuksista ja toistivat tämän sanoja ilman aitoa omakohtaista kokemusta ja Sanan eläväksi tulemista?

Häkkien valtakunta

Johanneksen perhe istui aamiaisella. Kevät oli ilmiselvästi tulossa, mutta nyt aurinko paistoi pilviharson lävitse, niin että ilma oli hiukan kolea. Oli kummallista kuinka kovasti ihmisen mieliala vaihteli aivan sen mukaisesti millainen sää kulloinkin oli. Jos oli aurinkoinen ilma, ja tuuli puhalsi lempeästi, tunsi ihminenkin itsensä lempeäksi ja olonsa hyväksi. Jos taas satoi ja taivas oli hyvin tumma, syösten voimakkaita tuulenpuhureita kohti pieniä maan matkalaisia, tunsi ihminen oman pienuutensa, ja olemuksen valtasi kummallisen ahdistava ja epämiellyttävä tunne. Aivankuin sään lisäksi kaikki muukin olisi muuttunut joksikin huonommaksi, epävarmemmaksi. Ihminen on osa luontoa, siitä ei pääse mihinkään, ja niinpä hänen elämäänsä vaikuttavat kaikki ympäröivät asiat. Kuinka suuresti nämä seikat sitten voivat itsekuhunkin vaikuttaa, on täysin kiinni siitä, millainen henki istuu ihmisen sydämen ja olemuksen valtaistuimella. Ihminen loppujen lopuksi, olosuhteiden joskus ylivoimaiseltakin tuntuvasta ylivallasta huolimatta, itse vaikuttaa kaikkeen elämässänsä tapahtuvaan. On suorastaan huutava vääryys se, kuinka paljon nimenomaan epämiellyttävien asioiden kohdalla syytetään olosuhteita. Ihmisen useimmiten häneltä itseltänsä havaitsematta jääneet ratkaisut ja päätökset voivat vaikuttaa koko hänen elämänsä kulkuun, sen loppuun asti.

On totta, että tietynlaiset kokemukset ja olosuhteet, joihin ihminen pakostakin viedään, tekevät lähtemättömän vaikutuksen hänen sisimpään olemukseensa. Itseasiassa kaikki mitä ihminen näkee, kokee, tuntee, jättää jotakin häneen. Viisaiden tutkijoiden mukaisesti kaikki jää tallelle johonkin, joko tiedostettuna tai sitten alitajuntaan kätkettynä. Jos voitaisiin edetä tieteessä kyllin pitkälle, voitaisiin minuutti minuutilta purkaa ihmisen aivoista tämä informaatio ikäänkuin jostakin tietokoneen levykkeeltä. Mutta kiitos Herralle, sellainen ei tule olemaan mahdollista kaikesta tietämyksen tason kohoamisesta huolimatta, sillä kaikella on Jumalan itsensä asettamat rajat. Mutta on Eräs, jonka edessä tämä tiedosto on kuin avoin kirja, ja jonka mukaisesti jokainen ihminen tuomitaan tallennetun perusteella.

Nyt ei oikein tiennyt sanoa, oliko mieli ulkonaisten olosuhteiden johdosta iloinen vaiko surumielinen. Kaikki oli ikäänkuin jostakin siltä väliltä, niin että ei oikein tiennyt miten suhtautua tuntemaansa. Olisi tehnyt mieli rientää ulos, mutta se olisi edellyttänyt melko lämpimästi pukeutumista, sillä lämpömittari näytti alle kymmentä astetta, ja pihan ylitse kiitävien pilvien varjot toivat tietynlaisen hyytävän tunteen, niin että jo ulosmenemisen ajatteleminenkin toi kylmät väreet selkäpiihin. Ehkäpä juuri tästä syystä perhe istui aamiaispöydässä tavallista pitempään, sillä olihan sunnuntai eikä ollut kiire mihinkään.

Itsekukin oli vaipunut ajatuksiinsa tuijottaen joko keskeneräistä aamiaistansa tai pihapiirin jatkuvasti valaistukseltaan muuttuvaa maisemaa pilvien ikäänkuin lähettäessä jonkinlaisia morsesanomia; auringonpaistetta, pimennys, auringonpaistetta, pimennys, pitkä lyhyt, pitkä, lyhyt.

Yhtäkkiä perheen pikkuneiti havahtuu ja melkein kaataa tuolinsa kääntyessänsä katsomaan heidän ja naapurin välissä olevalle nurmikentälle, joka oli jätetty peltojen keskelle lasten leikkialueeksi. Kaikki muutkin kääntyvät katsomaan samaan suuntaan. Mikä kumman otus siellä juoksee ympyrää? Tuuli käy talon takaa, niin ettei perheen koira ole havainnut tätä outoa juoksijaa; muutoin tieto tungettelijasta olisi kaikunut tietoisuuteen jo aikaa sitten hurjana räksytyksenä.

Kaikki tuijottavat tätä outoa ilmestystä, joka kehää kiertäen lähestyy pihapiiriä. On toki ennenkin nähty eläinten, nimenomaan koirien, pyörivän hiukan tällaisella tavalla niiden yrittäessä ottaa kiinni omasta hännästänsä, mutta tämä otus kiersi ympyrää, joka oli aivan liian suuri hännästä kiinni ottamiselle. Kaiken lisäksi ei tällä hyvin suuresti koiran näköisellä eläimellä ollut kuin lyhyt ja tuuhea töpöhäntä, niin että ei voinut mitenkään päätellä mikä se loppujen lopuksi oli.

Eläimen käytös oli niin ihmeellistä, että koko perhe siirtyi kuistille nähdäksensä paremmin. Nyt se oli jo melkein pihalla, ja Johannes saattoi huudahtaa: "Se on ilmiselvästi tarhakettu! Se on päässyt karkuun jostakin." Todellakin, nyt muutkin voivat vahvistaa tämän havainnon pään mallista ja turkin värityksestä.

Lapset olisivat halunneet juosta ulos ja ottaa kiinni tämän kauaksi omilta seuduiltaan joutuneen luontokappaleen, mutta isä kielsi ankarasti edes menemästä pihalle. Ei ollut mitään syytä säikyttää tätä erikoista ilmestystä, sillä oli todella mielenkiintoista seurata sen edesottamuksia. Kaiken lisäksi tuli olla varovainen kaikkien tällaisten eläinten suhteen, joista ei tiennyt kuinka kauan ne olivat juoksennelleet vapaina muiden villieläinten joukossa. Melkoisessa tappelussa oli tämäkin ollut, sillä turkissa saattoi havaita selviä hampaiden jälkiä, ja häntä oli puraistu poikki. Kukaan ei voinut tietää millaisia sairauksia se oli saanut puremien johdosta. Vesikauhu oli suhteellisen voitettu tauti, mutta siitä huolimatta sitä ilmeni säännöllisin väliajoin, joskaan kukaan ihminen ei vuosikausiin ollut joutunut tämän vitsauksen kohteeksi. Ajoittain voitiin kuitenkin havaita lähimetsissäkin eläimenraatoja, jotka eläinlääkärin kokeiden mukaisesti olivat kuolleet rabiekseen, vesikauhuun.

"Isä, miksi se juoksee koko ajan ympyrää?" kysyi perheen kuopus, reipas miehenalku, joka ajoittain harjoitti hyvinkin syvällistä pohdintaa. Niin, miksi tämä eläinraukka kulki eteenpäin kiertäen? Päästäksensä kymmenen metriä eteenpäin sen oli tehtävä ainakin kymmenestä viiteentoista kierrosta. Ja kiertäminen tapahtui koko ajan samaan suuntaan.

Johanneksen sisimmässä jokin liikahti sellaisella tavalla, että kyyneleet melkein tulivat hänen silmiinsä. Hän ei ollut koskaan voinut ymmärtää sitä, että Jumalan vapaiksi luomat luontokappaleet teljettiin ahtaisiin ja mitään suojaa antamattomiin verkkolankakoppeihin, missä ne eivät missään suhteessa voineet elää luonnollista elämää. Oli aivan eri asia pitää lehmiä ja lampaita ja yleensä karjaa, josta ihmiselle oli todella suurta hyötyä, sillä ainakin täällä vuoristossa nämä eläimet saivat suuren osan vuodesta viettää ulkona, avarilla laitumilla, raikkaassa vuoristoilmassa, mutta nämä turkiksien tähden tarhatut eläinraukat joutuivat tässä ajassa palvelemaan ainoastaan ihmisen turhamaisuuden tyydyttämistä. Oli toki vuoristossa joitakin tarhoja, joissa talonpojat pitivät näitä eläimiänsä suurissa aitauksissa silläkin uhalla, että joutuivat kärsimään tappioita turkkien vaurioituessa eläinten välisissä nahinoissa.

Johannesta todella säälitti tämä eläinraukka, joka niin kauan oli ollut suljettuna ahtaaseen häkkiinsä ja tottunut siellä seiniä hipoen juoksemaan, ettei se nyt tiennyt miten edetä avarassa tilassa. Se oli niin tottunut (tottunut vaiko pakotettu?) vankeudessa oloon, että nyt ollessansa vapaudessa karkumatkallansa se ei tiennyt miten kulkea eteenpäin. Ikäänkuin se olisi koko ajan tuntenut ja nähnyt aidan ympärillänsä, vaikka viimeinkin oli luonnollisessa elintilassansa.

Johannes katseli tätä kärsivää luontokappaletta. Sanoivat tai ajattelivat ihmiset sitten mitä tahansa, mutta tämä eläin muiden kaltaistensa kanssa kärsi, vaikka suuretkin turkiseläintuottajajärjestöt kuinka vakuuttivat jotakin muuta. Samoin Johannes uskoi olevan myöskin kanojen ja muun siipikarjan suhteen, jota pidettiin mahdollisimman pienissä häkeissä, jotta nämä luonnottomaan tilaan saatetut eläimet tuottaisivat mahdollisimman hyvin lihaa tai munia, kuluttamatta energiaa omiin tarpeisiinsa ja luonnollisiin kaipauksiinsa. Aivan toista oli se, kun esimerkiksi Klausin perhe piti kanoja. Ne saivat juosta vapaana pihapiirissä tai ainakin suuressa aitauksessa, missä niitä ruokittiin jyvillä ja luonnollisella kanan ruualla. Johannesta aivan värisytti kun hän ajatteli kaupassa myytäviä munia, mitkä olivat munineet vankeudessa pidetyt kanat. Kuinka toisenlaiselta maistuivatkaan vapaudessa juoksentelevien ja jyviä syövien kanojen munat! Ne olivat aivan toisen värisiä ja makuisia, niin että ei ollut liioiteltua sanoa maun ja ulkonäön poikkeavan toisistansa suorastaan radikaalisti. Mutta ne olikin tuotettu pyyteettömästi, eläinten hyvinvointia ajatellen.

Tässä se olikin! Ihminen riisti luontoa kaikin mahdollisin tavoin ja kaikella omahyväisyydellä, ajattelematta ollenkaan sitä, että vaikka eläimillä ei olisikaan sielua siinä mielessä kuin ihmisellä, niin ne kuitenkin tunsivat aivan samassa mittakaavassa kuin ihminen, joskus jopa kokonaisvaltaisemmin. Jumalan tarkoitus oli, että ihminen pitäisi huolta Hänen luomakunnastansa, suojellen ja varjellen sitä kaikelta vahingolliselta. Mutta nyt ihminen itse tuhosi omaa elinpiiriään sitten ihmetellen sitä, että miten Jumala voi kaiken sallia.

Ihminen siis syytti Jumalaa kaikesta siitä, mikä meni vikaan ja mikä oli väärin. Aikoinaan Jumala oli sanonut: "Kasvakoon maa vihantaa, ruohoja, jotka tekevät siementä, ja hedelmäpuita, jotka lajiensa mukaan kantavat maan päällä hedelmää, jossa niiden siemen on." Nyt syöpä ja osaltaan hyvinkin käsittämättömältä tuntuvat sairaudet levisivät kautta maailman. Ihminen sairasti kaikesta lääketieteellisestä kehityksestä huolimatta enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Erilaiset allergiat saivat väestöstä yhä suuremman otteen, sillä ihminen oli muuttanut tai ainakin pyrkinyt muuttamaan Jumalan lakeja oman mielensä mukaisesti. Jumala, luodessansa kaiken kasvavan maan päälle, asetti oman lakinsa: Kaiken tuli tuottaa lajinsa mukaisesti!

Nyt ihminen oli vuosikausien ajan risteyttänyt ja muuttanut Jumalan lakia tässä kohden. Ihminen söi päivä päivältä enemmän ja enemmän tuotteita, jotka perustuivat ihmisen itsensä luomiin uusiin kasvi- ja eläinlajeihin. Voitiin siis sanoa, että kaikki ihmisen nautittavaksi tarkoitettu ravinto perustui niin kasveihin kuin eläimiinkin, jotka tuottivat ihmisen muuttaman lajinsa mukaisesti! Kun Jumala loi ihmisen osaksi tätä maapalloa, asetti Hän kaiken oman hyvän ymmärryksensä mukaisesti täydelliseen harmoniaan. Ihminen oli osa luontoa, sen tärkein rengas, hallitsija, vallitsija, suojelija. Jos hän ei noudattanut Jumalan alkuperäistä tahtoa, joutui hän auttamattomasti Jumalan sallivan tahdon toteuttajaksi. Mitä tulee syntiinlankeemukseen ja sen mukanaan tuomaan kiroukseen ja sairauksiin, ei niinkään ole kysymys siitä, että Jumala olisi kaiken sen vuodattamalla vuodattanut ihmiskunnan ylle, vaan ihminen itse omilla toimillansa ja tottelemattomuudellansa alkuperäistä tahtoa vastaan saattoi itse itsensä näiden asioiden alaiseksi. Hänen omat toimenpiteensä aiheuttivat kaiken murheen ja ahdistuksen ja kärsimyksen.

Tänä päivänä ihminen oli niin hengeltänsä kuin ruumiiltansakin siinä määrin saastunut, ettei ollut mikään ihme jos hänen elinikänsä pidentymisestänsä huolimatta sisälsi tavattoman määrän kärsimystä ja koettelemuksia. Hän oli saattanut luomakunnan kärsimään, tajuamatta ollenkaan sitä, että kaiken tämän tehdessänsä hän ikäänkuin sahasi rungon puolelta poikki oksaa, jonka päällä hän itse istui.

Nyt siellä pihalla juoksi yksi luontokappale, joka oli elävä kuva kaikesta siitä, mitä ihminen aikaansaa toimillansa. Johannes katseli tuota loputonta pyörivää liikettä, mutta hän ei enää nähnytkään edessänsä jotakin tarhasta paennutta kettua, vaan hänen sielunsa silmien eteen oli avautunut paljon syvällisempi ja surullisempi kuva. Kuinka monessa suhteessa tuo kettu muistuttikaan ihmistä, joka itse useinkaan sitä käsittämättä oli joutunut mitä moninaisimpiin häkkeihin. Tämä ei pätenyt ainoastaan tavallisiin, uskosta osattomiin ihmisiin, vaan ehkä vieläkin enemmän useimpiin hengellisen elämän alueella eläviin uskovaisiin.

Aikoinaan tullessansa uskoon Johannes oli ajatellut jotakin aivan uutta ja suloista tulevan elämäänsä. Ja tulihan sitä, sillä elämä Herran yhteydessä oli jotakin todella ihanaa ja vapauttavaa, mutta kuinka monessa suhteessa hän joutuikaan pettymään kanssaihmisiinsä! Tietyssä mielessä jokaisen uskovaisen tie kulkee samanlaisten kokemusten lävitse, jos tämä ylipäätänsä kulkee eteenpäin. On helppoa kuitata kaikki pettymys ja vastoinkäymiset jonkun toisen asenteella tai muuten vain työntää ne toisen syyksi. Niin kauan kuin uskovaisella on väärä luottamus omaan itseen ja omiin kykyihin, hän etsii syytä jostakin muualta. Mutta kun saavutetaan tila, jossa nähdään oma riippuvaisuus niin Herrasta kuin toisista uskovaisistakin, ollaan saavuttu paikalle, mistä vasta avautuvat todelliset uskonnäkymät kohti iankaikkisuutta.

Jo uskonelämänsä alkuvaiheissa Johannes sai kokea kuinka häntä johdettiin näkemään omat mahdollisuutensa ja oma tilansa Herran edessä. Hän pettyi veljiinsä ja sisariinsa, mutta hän myöskin pettyi itseensä. Hän ei ollut lainkaan sitä, mitä hän olisi halunnut olla. Siksi hän ei toisaalta osannut odottaa kanssamatkaajiltansakaan mitään enempää. Hänet vietiin näkemään ihminen sellaisena kuin hän on ilman Jumalaa ja Hänen apuansa. Yllättävän moni uskovainen perusti uskonelämänsä kokemuksiinsa ja tunteeseensa omasta hyvyydestä, jonkin suuren saavuttamiseen Herran ja ihmisten edessä.

Johannes oli nuoruudessansa eräänlainen musta lammas kaikkien muiden uskovaisten keskellä. Hän ei ollut milloinkaan tyytyväinen vallitseviin olosuhteisiin ja tilanteisiin, vastoin lähes kaikkien muiden asennetta. Hän kaipasi koko ajan jotakin enemmän, sillä Hän uskoi Jumalan Sanan lupauksiin ja tiesi Hänen puhuneen paljon enemmästä, kuin mitä useimmissa seurakunnissa opetettiin. Siksi hänen tiensä johti yhä enemmän erilaisten kristillisten suuntien kokouksiin, mistä hän toivoi löytävänsä vastauksia avoinna oleviin kysymyksiin. Hän tunsi itsensä vapaaksi menemään minne kokouksiin tahtoi, mutta kaiken keskellä sanoinkuvaamaton tunne oli alkanut vaivata häntä. Hän oli lukenut Jumalan Sanasta: "Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen!" (Gal. 5: 1).

Senaikainen seurakunta oli elävyydestänsä ja Herran Jeesuksen hiljattain tapahtuneesta poismenosta huolimatta jo tietynlaisen väärän vaikutuksen tulisten nuolien kohteena. Juutalaisuus oli ollut Israelin kansan keskuudessa pääuskonto, vallitseva "kristillisyys", ja siinä oli totuttu määrätynlaisiin käytäntöihin, joista ei haluttu luopua siitä huolimatta, että näiden varjokuvien toteutuminen ja todellisuus oli seisonut lihaan tulleena heidän keskellänsä. Tietyssä määrin olivat monet halukkaita omaksumaan tämän "uuden tien ja sen julistuksen", mutta vaikka sen perusteella vanhat opetukset ja näkemykset olivat tulleet ristiriitaisiksi, haluttiin ne ottaa mukaan kaikesta huolimatta. Vapaus oli vain hetkellistä, kun jo suureen ääneen tuotiin esiin asioita, jotka ikäänkuin muodostivat verkkolanka-aitaa niin yksilökristityn kuin erilaisten ryhmienkin ympärille. Jos nämä aidat alussa olivat verkkolankaa, niin jonkin ajan kuluttua ne olivat muodostuneet kuin kiviseksi muuriksi, jonka lävitse tai ylitse ei päässyt ilman ulkopuolista apua.

Vieraillessansa erilaisissa uskonyhteisöissä Johannes todellakin tunsi aiheellistakin pelkoa sen johdosta, että milloin tahansa saatettiin hänen takanansa lyödä kiinni luja veräjä, joka ehkä lopullisesti sulkisi hänet mukaan johonkin sellaiseen, mitä hän ei todellakaan halunnut, nähnyt oikeaksi.

Kun hänelle oli selvinnyt ja kirkastunut se, että jokaisen todellisen uskovaisen tuli ottaa kaste Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen, oli hän pyytänyt päästä kasteelle siellä, missä oli tuntenut olevan eniten ymmärrystä Jumalan Sanan suhteen. Hän otti asian esiin paikkakuntansa helluntaiseurakunnassa, mutta kastamiselle asetettiin ehto: ketään ei kastettaisi jollei tämä liittyisi heidän seurakuntaansa, ja kaste, vaikka suoritettiinkin Jumalan Sanan mukaisesti, tapahtuisi Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, eli siten ihminen liitettäisiin Herran Jeesuksen yhteyteen.

Kun Johannes sitten oli käynyt kasteella eräänlaisten kotikokousten yhteydessä, oli kyseisessä helluntai-seurakunnassa sanottu: "Kyllähän mekin olisimme sinut kastaneet!" Ei siis ole ihme, jos Johanneksen luottamus oli horjunut niin seurakuntia kuin yksittäisiäkin ihmisiä kohtaan! "Tapahtukoon, mitä sinä pyydät, mutta salli meidän asettaa sinut seurakuntamme aitaukseen, missä sinä olet turvassa kaikilta ulkopuolisilta vaikutteilta!"

Johannesta kauhistutti koko asia, sillä hän näki jo tuohon aikaan paljon pidemmälle kuin monet aikansa uskovaiset. Näitä aitauksia ei ollut ainoastaan tiettyjen, tai paremminkin sanottuna, kaikkien, seurakuntien ja kirkkokuntien ympärillä, vaan mikä vieläkin pahinta, näiden aitausten sisällä oli lukematon määrä yksittäisiä häkkejä, missä uskovaiset viettivät koko elämänsä. Heitä ruokittiin kuten kettuja ja minkkejä ja muita turkiseläimiä, he olivat turvassa ulkopuolisilta vaikutteilta ja vihollisilta, ainakin näennäisesti, mutta käsittikö kukaan sitä, että kaiken turvallisuuden keskellä heiltä oli riistetty heidän Jumalan suoma vapautensa osana luontoa. He eivät voineet mennä minne halusivat, he eivät voineet syödä mitä halusivat, he eivät voineet tehdä mitä halusivat, vaan he olivat kirkkokunnallisuuden häkissä, joka rajasi heidän elämäänsä. Jos tämä rajaaminen ja suojaaminen olisi perustunut Jumalan Sanan rajojen sisällä pitämiseen ja maailmallisuudelta ja vihollisen voimilta suojaamiseen, ei siinä olisikaan ollut mitään pahaa, mutta nyt kaikkialla julistettiin: "Älä tartu, älä maista, älä koske!"

Todellinen uskovainen on kutsuttu vapauteen, joskaan ei vapauteen syntiin ja lihan himojen toteuttamiseen. (Gal. 5: 13). Mutta perinnäiset opetukset, jotka olivat muodostuneet niinä aikoina kun oli koettu Jumalan vaikenevan eikä puhuvan seurakunnalle suoraan ja selvästi kuultavalla äänellä, olivat korvanneet Jumalan suoranaisen toiminnan. Viisaat oppineet ja ymmärtäväiset olivat tutkineet Kirjoituksia omien kokemustensa ja näkemyksiensä pohjalta ja olivat laatineet elämänohjeet toisia matkamiehiä varten. Yllättävän usein aika oli paljastanut sen seikan, että saatettuansa kyllin paljon ihmisiä näihin perinnäisten opetustensa häkkeihin, olivat nämä jumalanvaltakunnan markkinamiehet lähteneet muille markkinoille paksu lompakko taskussansa.

Koko maailma tuntui olevan täynnä näitä ihmisopetuksen häkkejä, eikä ainoastaan seurakuntaelämän keskuudessa, vaan myöskin kodeissa. Käsittämättä sitä itsekään, monet aviopuolisot olivat ajaneet oman elinkumppaninsa jonkinlaiseen häkkiin, missä tämä ei tuntenut oloansa mukavaksi. Mitkä tähän johtaneet seikat olivat, ne vaihtelivat eri ihmisten kohdalla.

Tämä nyt jo heidän pihallensa ehtinyt eläinraukka kiersi kehäänsä lähes jatkuvasti, pysähtyen silloin tällöin tutkailemaan ympäristöänsä siihen suuntaan mihin pää oli pysähtynyt. Tarhassa ollessansa se oli nähnyt mahdollisesti vain yhteen suuntaan, ja nyt päästyänsä vapauteen se ihmetteli joka puolelle avautuvaa näkymää. Se ei silminnähden tiennyt mitä olisi tehnyt ja minne olisi mennyt. Mitä enemmän Johannes tätä sekaannuksissa olevaa luontokappaletta katseli, sitä enemmän hänelle avautui kuvia hengellisen elämän alueelta. Juuri tällainen oli monessa suhteessa uskovainen ihminen tämän ajan keskellä, jos hetkeksi pääsi ulos vuosikautisesta hengellisestä häkistänsä!

Ajatellessansa monia erilaisten uskovaisten kanssa käymiänsä keskusteluja Johannes vakuuttui yhä enemmän siitä, että seurakuntaelämästä oli ajan myötä tullut yhä enemmän kehää kiertämistä kuin uskontiellä eteenpäin kulkemista. Aivan niinkuin Israelin kansa joutui viettämään sukupolven iän erämaassa kierrellen, aivan samalla tavoin uskovaiset oman tottelemattomuutensa ja niskoittelunsa tähden vaelsivat ympyrää paahtavassa erämaassa.

Tässä ajassa ei ollut puutetta kokouksista sen paremmin kuin opetuksestakaan, mutta mikään ei näyttänyt vievän ihmisiä eteenpäin, kohti jotakin parempaa ja todellisempaa. Jos jonkinlaista edistymistä tapahtui, oli se kuin tuon kettuparan eteneminen: aivan lyhyeenkin matkaan tarvittiin kymmenkertainen matka, lukemattomia kierroksia oman ympyrän kehää kiertäen.

"Ja sinun korvasi kuulevat takaasi tämän sanan, milloin poikkeatte oikealle tai vasemmalle: 'Tässä on tie, sitä käykää'." (Jes. 30: 21). Ei siis ole mikään ihme, että meidän Herramme saattoi sanoa opetuslapsillensa: "...ja mihin minä menen -tien sinne te tiedätte... Minä olen tie ja totuus ja elämä..." (Joh. 14: 4, 6). Tällä tiellä kulkeminen ei ole mitään kehässä kiertämistä, koska se ei todellisuudessa ole mahdollistakaan, sillä se tie on kaita ja portti on ahdas. Niinpä tämän kuvan mukaisesti ei ympyrää kiertävä uskovainen ole tuolla oikealla tiellä kuin korkeintaan sen hetken, kun hän ylittää sen mennäksensä jälleen toisella puolella ohitse alkuperäisen tarkoituksen. Hän kuvittelee olevansa tiellä, mutta kulkee siitä huolimatta omia polkujansa.

Mitkä sitten ovat ne seikat, jotka saavat uskovaisen tälle ympyrää kulkevalle radallensa sen sijaan että hän kulkisi suoraan eteenpäin kohti päämäärää? Ne ovat mitä moninaisimmat riippuen vallitsevasta opetuksesta ja itsekunkin takana olevista elämän kiemuroista. Mutta yleensä ottaen perussyy on aina sama kuin Israelin kansankin kohdalla erämaassa. Se oli saanut sanoman luvatusta maasta, se oli lähettänyt sanansaattajansa ottamaan selvää lupausten todellisuudesta, ja näiden palattua kansa oli joutunut ratkaisun eteen. Se oli luottanut lupauksiin, se oli luottanut Jumalan apuun, mutta se ei ollut milloinkaan ajatellut kohtaavansa sellaista, mistä epäuskon valtaamat sanansaattajat, saarnamiehet, heille kertoivat! He olivat ajatelleet, luulleet, voivansa noin vain marssia tähän luvattuun maahan, joka vuotaa maitoa ja hunajaa, mutta nyt he joutuivat kasvokkain sen tosiasian kanssa, että heidän olisi taisteltava jokaisesta askeleesta tuota ihanaa ja heille kuuluvaa maata!

Ihminen on aina ollut mukavuudenhaluinen ja pyrkinyt kaikkinensa käyttämään hyväksensä valmiita ratkaisuja, siitäkin huolimatta, että se on usein merkinnyt jonkin sellaisen omaamista, mikä kuuluu toiselle kanssamatkaajalle. Siksi Jumalan Sanassa ovat niin voimakkaat varoitukset: "Älä himoitse...mitään, mikä on lähimmäisesi omaa!" (2. Moos. 20: 17). Tämä ei koske ainoastaan konkreettisia asioita, vaan myöskin henkisiä ja hengellisiä asioita, sillä Sana sanoo: "Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa!" (Room. 13: 10).

Nyt suuri osa uskovaisuudesta perustui toisen kanssamatkaajan alaspainamiseen ja itsensä esiintuomiseen toisen kustannuksella. Kun ihminen joutuu samaan tilanteeseen kuin aikanaan israelilaiset luvatun maan porteilla, on hänen päätettävä luottaako hän vielä Herraan ja Hänen lupauksiinsa, vai alkaako hän kulkea oman ymmärryksen ja oman tahdon tietä.

Aivan kuten muinoin, on Jumalan kansa tälläkin hetkellä luvatun maan porttien edessä. Herran tulemus on lähempänä kuin milloinkaan, ja luvattu sanansaattaja on julistanut tässä ajassa Jumalan tahdon. Hän oli ikäänkuin yksi sanansaattajista joka oli lähetetty tutkimaan luvattua maata, ja hän palasi kertoen hyvää sanomaa kaikesta siitä, mikä tuossa maassa odottaa. Hän kertoi sen rikkauksista ja antoi tarkan selon siitä, miten tuohon maahan pääsee. Uskovaisissa heräsi todellinen halu ja kaipaus päästä kokemaan kaikki tuo luvattu, ja innolla ilmoittautui matkaan lähtijäksi suuri määrä ihmisiä. Mutta niinkuin on aina ollut, niin oli nytkin. Aivan kuten jokaisen maastalähdön, exoduksen kohdalla on, niin nytkin oli mukana sekakansaa, ihmisiä, jotka olivat lähteneet mukaan vain jonkin paremman maallisen toivossa.

Kun todellinen ja oikeasydäminen sanansaattaja oli tuonut julki sanomansa, astui esiin lukematon määrä muita "sanansaattajia ja tiedustelijoita", jotka saivat kansan sydämet peljästymään. Uskovaiset alkoivat epäillä kykyänsä saavuttaa kaikki luvattu, sillä näiden muiden julistajien toiminnan kautta heidän sydämissänsä heräsi pelko kaikkien niiden koettelemusten edessä, mitä oikeanlainen eteenpäin kulkeminen toisi mukanaan. Niinpä vihollinen sai voiton jo ennen maan rajan ylittämistä. Kansa alkoi kiertää kehää erämaassa.

Niinpä tässäkin ajassa vääränlainen julistus on saanut suurimman osan uskovaisia pyörimään inhimillisten opetusten ja lupausten loputonta kehää. Jos uskovainen ei kulje suoraan eteenpäin olosuhteista ja vastustuksista huolimatta, etsii hän vaistomaisesti ja luonnostaan jotakin korviketta sen sijaan, mitä itse Jumala on antanut kansaansa varten.

Tässä ajassa on kautta vuosikymmenten kuulunut huuto: "Katso, Ylkä tulee, menkää Häntä vastaan!" Jolla on kiire, joka käsittää, mistä on kysymys, hänellä ei ole aikaa eikä varaa kiertoteiden kulkemiseen, saati sitten ympyrässä juoksemiseen. Uskovaisen elämässä ei ole kysymys jonkin tekemisestä vain tekemisen tähden, vaan kaikella tekemisellä Jumalan valtakunnassa on aivan määrätty ja tarkka tarkoituksensa. Mikään ei todellisuudessa ole turhaa, jos noudatetaan Sanaa. Mutta jos Sana ei ole ihmiselle kaikkein tärkein asia maailmassa, ei hänellä myöskään ole kärsivällisyyttä eikä taidollisuutta kulkea eteenpäin oikealla tavalla, vaan hyvinkin pian Jumalan Sanan hänen elämässänsä korvaavat inhimillisiin näkemyksiin perustuvat perinteiset opetukset. Perinteinen on oikein hyvä sana tässä yhteydessä, sillä kautta aikojen kaikki ihmisten itsensä perustelemat ja aikaansaamat opetukset perustuvat samoihin tekijöihin ja ovat niin samankaltaisia, että voidaan jokaisessa ajanjaksossa puhua perinteisestä opetuksesta. Ja mikä olisi parempi ilmaisu näistä opetuksista ja niiden aikaansaamasta tilanteesta kuin sana "häkki"!

Ihmiset pitävät eläimiä häkeissä sentähden, että muuten ne kulkisivat vapaina luonnossa ja ne olisi vaikea löytää. Ihminen haluaa hyötyä niistä, ja ne halutaan juuri siitä syystä vangita. Eikä riitä yksinomaan sekään, että ne vangitaan, vaan hyödyntavoittelussansa ihminen menee niin pitkälle, että hän laskelmoi hyvin tarkkaan miten eläimet tulee vankeudessansa pitää, jotta hyöty olisi mahdollisimman suuri. Ruokkiminen maksaa, häkkien tekeminen maksaa, yleensäottaen tulee kalliiksi pitää jotakin tarhattuna. Niinpä lasketaan tarkkaan kuinka paljon yksi häkki tulee maksamaan, ja kun tarpeiden hinnat kohoavat, pihistetään mielellään hiukan niin pituudesta ja leveydestä ja korkeudesta ajatellen, että jos eläin on tähän asti pystynyt elämään aikaisemmassa häkissänsä, pystyy se tulemaan toimeen hiukan pienemmässäkin.

Häkin pienuudessa ei ole ainoa hyöty raaka-aineen säästämisen suhteen, vaan suurin hyöty saadaan siitä, ettei eläin pääse liikkumaan ja säästää siten energiaansa joko turkin tuottamiseen tai munien munimiseen. Ihminen on niin tottunut tähän käyttäytymiseensä, että hetki hetkeltä omatunto ja Jumalan tarkoittama "luonnon hallitsijan" rooli on muuttunut riistäjän rooliksi.

Kuinka laajat näkymät tästä avautuvatkaan siihen hengelliseen elämään, joka on vallitsevana kautta maailman! Paavali jo aikoinaan näki kaiken tämän nimenomaan galatalaisten seurakunnassa kutsuessansa heitä älyttömiksi, kun antavat lumota itsensä, panna itsensä uudelleen jonkinlaiseen häkkiin heti senjälkeen kun ovat edellisestä päässeet ulos.

Hengellistä toimintaa on totuttu pitämään hyväksyttävänä ja luotettavana riippumatta hetkittäin vallinneista väärinkäytöksistä. Mutta nyt elämme aikaa, jossa on toisaalta aivan päinvastoin. Aikanaan oli Johannes hankkiessansa tarvikkeita seurakunnalle, tutustunut lähikaupungin tukkuliikkeen johtajaan. Sovittaessa maksutavoista oli Johannes tullut maininneeksi, että ovathan he uskovaisia, uskovainen seurakunta. Hän ajatteli sen merkitsevän jotakin luottamuksen suhteen. Mutta hän sai kuulla sanat, jotka ikuisiksi ajoiksi syöpyivät hänen mieleensä ikäänkuin jonakin profeetallisena. "Uskovaisuudella ei ole meidän kannaltamme mitään merkitystä, sillä yksi maamme suurimmista hengellisistä yhteisöistä on ostanut meiltä paljon tavaraa, mutta emme millään saa heiltä maksua!"

Tämän päivän tilanne oli muuttunut entisestäänkin tuosta päivästä, niin että suruksensa joutui toteamaan, että petos maailman piirissä uskosta osattomien keskuudessa ei ollut niinkään merkittävä kuin petos niinsanotun kristillisen seurakunnan piirissä. Useimmiten joutui Johanneskin toteamaan, ajatellessansa uskonveljiensäkin hänelle tekemiä tarjouksia, että paljon parempia kauppoja hän oli tehnyt aivan tavallisten uskoon tunnustautumattomien kauppamiesten kanssa. Millaista aikaa todella elettiinkään, kun sai epäillä petosta paljon enemmän uskovaisen puolelta kuin tavallisen maailmallisen ihmisen puolelta?

Mikään ei ole sen kauhistuttavampi kuin uskonnollinen, hengellinen petos, häkkiin paneminen. Uskovainen julistaja tai työntekijä yhä vieläkin saa käyttää hyväksensä tälle alueelle iskostunutta luottamuksen tunnetta: Minä olen uskovainen, minuun saat luottaa! Kun uskovainen antaa ymmärtää välittävänsä ja haluavansa pitää huolta toisesta, katsotaan se kristillisen elämän piiriin kuuluvaksi lähimmäisenrakkaudeksi. Mutta kuinka usein onkaan tuo rakkaus vain rakkautta itseä kohtaan ja omien etujen tavoittelua! Paavali tiesi tämän aivan tarkkaan kirjoittaessansa galatalaisille: "Heillä on intoa teidän hyväksenne, mutta ei oikeata; vaan he tahtovat eristää teidät, että teillä olisi intoa heidän hyväksensä." (Gal. 4: 17).

Jos tavallinen, uskoon tunnustautumaton ihminen etsii omaa hyväänsä ja tietyssä mielessä pettää toista ihmistä, tekee hän sen oman, kääntymättömän luonteensa mukaisesti. Mutta jos uskovaisen nimeä kantava ihminen tuo esiin samankaltaista luonnetta, voidaan hyvällä syyllä kysyä, onko hän todellakin joskus tullut uskoon, todella uudestisyntynyt, sillä hänessä ei ole tapahtunut sitä muutosta, joka on edellytys Kristuksen seuraamiselle: "Katso, Herra, puolet omaisuudestani minä annan köyhille, ja jos joltakulta olen jotakin petoksella ottanut, niin annan nelinkertaisesti takaisin." (Luuk. 19: 8). Kysymykseen ei tullut enää minkäänlainen pettäminen, vaan päinvastoin, vaikka itse olisi kärsinyt kuinkakin suuren menetyksen, tuli tästä lähtien toimia muiden parasta ajatellen.

Nyt kaikessa oli rahalla niin suuri merkitys, että tuskin oli minkäänlaisia kokouksia, joissa ei olisi koottu kolehtia tai uhria, tai miksi sitä sitten kutsuttiinkin. Tuskin oli montakaan sananjulistajaa, joka saatuaan tietää palkanmaksun loppuneen, olisi jatkanut toimintaansa. Sentähden oli mitä suurimmasta merkityksestä saada ihmiset oikeanlaisiin häkkeihin, missä he pysyisivät niin kauan kuin tuottaisivat hyötyä joko sananjulistajalle tai uskonnolliselle yhteisölle.

Näitä häkkejä on olemassa niin monenlaisia, että niiden luetteleminen ja kuvaaminen veisi tavattomasti aikaa ja palstatilaa. Mutta tutkikaamme joitakin sellaisia häkkejä, jotka eivät ole niinkään kirkkokunnallisia vaan paremminkin henkilökohtaisia.

Jos joku onnistuu välttämään kirkkokunnalliseen tai uskonnolliseen häkkiin joutumisen, näyttää olevan niin, että jokainen joutuu kuitenkin jonkinlaiseen ansaan tai suljettuun tilaan, josta ei ole näytä olevan ulospääsyä. Paavali aikanaan sai tuntea olevansa sidottu johonkin sellaiseen, mikä ei häntä lainkaan miellyttänyt, vaan minkä johdosta hän oli useammankin kerran rukoillut, että se otettaisiin pois häneltä. Mutta hänen tahtonsa ei toteutunut ainakaan tässä asiassa, sillä hän oli osallinen johonkin sellaiseen, minkä johdosta hän tarvitsi lihaansa pistimen, saatanan enkelin rusikoimaan häntä ylpeilemisen estämiseksi. Samoin on tänään monien todellisten uskovaisten kohdalla.

Niinkuin suuri jumalanmies sanoi, joudumme jokainen jossakin määrin kokemaan Jobin kohtalon, niin että elämässämme on jonkinlainen asia, missä saatanan sallitaan koetella meitä. Niinpä hän toteaa: Jos sinulla on jonkinlainen vaikeus, niin mihin vaihtaisit sen? Olisitko mieluummin vakavasti sairas? Missä kohden mieluummin haluaisit koettelemuksia? Tämän kysymyksen edessä varmastikin useampi joutuu toteamaan, että vallitseva tilanne ehkä sittenkin on parempi kuin jokin itse tehty valinta.

Hyvin harvoin ihminen itse tekee itsellensä häkin. Lähes aina on kysymys siitä, että joudutaan jonkun toisen vaikutusvallan alaiseksi, niinkuin oli meidän Herrammekin päivinä. "He sitovat kokoon raskaita ja vaikeasti kannettavia taakkoja ja panevat ne ihmisten hartioille, mutta itse he eivät tahdo niitä sormellakaan liikuttaa." (Matt. 23: 4).

Tarkastelemme seurakuntaelämään kuuluvia häkkejä myöhemmin, mutta tutkikaamme edellisen lainauksen perusteella niitä lähes näkymättömiä, mutta kuitenkin olemassa olevia häkkejä, jotka oli rakennettu itsekunkin elämään joko olosuhteiden tai esimerkiksi aviopuolison taholta.

Klaus on ensimmäinen tässä kirjassa mainittu henkilö, ja on aivan oikein aloittaa tarkkailumme hänestä. Olisiko mahdollista tämän miehen elämässä, että hän olisi jonkinlaisessa häkissä? Puhumme nyt näistä häkeistä hyvin suuressa määrin siinä mielessä, että niissä oleminen pakottaa itsekunkin hyvinkin suuriin rajoittuneisuuksiin elämässänsä ja suhteessansa kanssaihmisiinsä. Tässä juuri piilee kaiken vakavuus ja kohtalokkuus.

Jos ajatellaan lähiseudun maanviljelijöitä, jotka pitävät jonkinlaisia turkistarhoja takapihallansa, muodostuvat ne tavanomaisiin tarhoihin verrattuna suurista aitauksista, joiden sisäpuolelle mahtuu ehkä suurikin määrä puita ja kasvillisuutta, niin että eläimet ovat edes jonkinlaisessa luonnontilassa. Näissä tarhoissa eläimet saavat temmeltää toinen toisensa kanssa eivätkä ne koe yksinäisyyttä. Kuinka moni ihminen tänä päivänä enää tiedostaa sitä, kuinka suuressa määrin tarhatut eläimet ovat laumaeläimiä, eli kaipaavat saada olla toisten lajitovereidensa seurassa? Mutta suurissa tarhoissa jokainen eläin on suljettu pieneen häkkiin, jossa sillä ei ole juuri muuta kuin kääntymismahdollisuus. Hyöty, turkis, on ihmiselle tärkeintä, ja kun väitetään ettei eläin kärsi, tulisi jokaisen tarhaajan nähdä jotakin siihen verrattavaa, mitä Johanneksen perhe joutui tuona sunnuntaiaamuna seuraamaan. Jos eläin käyttäytyi tällä tavoin vapauteen päästyään, voidaan vain todeta siinä tapahtuneen jotakin sellaista, mikä on täysin luonnonvastaista ja suorastaan iljettävää.

Ihminen on luonnoltaan myöskin laumaolento, eli vain jollakin tavoin häiriintynyt ihminen haluaa olla aivan yksin. Jo Eedenin puutarhassa Jumala näki luomaansa ihmistä seuratessansa: "Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä. Minä teen hänelle avun, joka on hänelle sopiva!" Jotta ihmisen ei tarvitsisi tuntea itseänsä yksinäiseksi, sitä varten on Jumalan tarkoittama todellinen seurakuntayhteys. Mutta sielunvihollinen haluaa kaikin mahdollisin tavoin rikkoa tämän yhteyden, niin että saisi ihmiset yksiksensä aivan kuten tapahtui jo Eedenin puutarhassa. Kun Aadam oli poissa ja Eeva oli yksin, tuli tämä kiero olento käärmeen hahmossa Eevan luokse ja vietteli tämän. Samaa periaatetta vihollinen käyttää yhä vielä jokaisen uskovaisen nimellä kulkevan kohdalla. Siksi tulee olla todella tarkkaavainen, jos tuntee jääneensä yksin ja vihollinen alkaa puhua. Jos vielä on jonkinlaisessa häkissä, ovat pakomahdollisuudet todella vähäiset.

Klaus toki kävi seurakunnankokouksissa säännöllisesti ja oli yksi etuoikeutetuista puhujista niin koti- kuin lähiseudunkin seurakunnissa. Miten hän siis olisi voinut olla jonkinlaisessa häkissä, kulkea ympyrää?

Yksi tämän kirjan perusajatuksista perustuu siihen lauseeseen, jonka kirjoittaja kuuli erään ohjelman yhteydessä: "Kun teemme saman virheen kyllin usein, ei se enää tunnukaan virheeltä." Ylimalkaisesti ajateltuna asia ei tunnu niinkään vakavalta, mutta hengellisen näkö-ja käsityskyvyn omaavalle se tuo julki kuolemanvakavia asioita. Voitaisiin sanoa oikeutuksella ja Jumalan Sanan todistuksen pohjalta, että jokainen tällainen asiantila uskovaisen elämässä muodostaa omaperäisen häkkinsä tämän ympärille, mistä hän vain Jumalan armon kautta voi päästä ulos ja todelliseen Kristuksen vapauteen.

Aloittakaamme aivan konkreettisesta asiasta, jotta jokainen voisi käsittää mistä on kysymys. Mikähän olisi ilmeisin ja selvin tekijä, jota voitaisiin luonnehtia Klausin häkiksi? Mikä oli sellainen asia, mikä sai hänet ikäänkuin kiertämään jatkuvaa kehää?

Klaus oli asunut Hopeajärven kylällä koko ikänsä, sillä maatilan oli omistanut jo hänen isoisänsä. Talon perusosan muodosti hänen aikanaan rakentamansa yhdistetty asunto- ja karjarakennus, niinkuin tällä seudulla oli yleisesti tapana. Mentäessä katsomaan eläimiä, ei tarvinnut lainkaan astua ulos ovesta, koska nämä olivat seinän takana. Suku ei ollut varsin uskonnollista, joskin kirkossa käytiin suhteellisen usein. Perhe oli oppinut työtätekeväisiksi ihmisiksi, jotka usein sunnuntaisinkin ahkeroivat pelloilla. Ahkeruudesta johtuen ei koskaan oltu nähty nälkää tai edes puutetta, ja niinpä Klaus oli koko elämänsä ajan säästynyt pahemmilta kolhuilta. Ehkä tästä johtuen hänen oli hyvin vaikea käsittää niitä ihmisiä, joita elämä kolhi kaikin mahdollisin tavoin. Jos Johannes ei sairautensa johdosta kyennyt ajoittain normaaliin työntekoon, arvosteli Klaus häntä laiskaksi, sillä olihan Klausin isäkin joka päivä rientänyt askareisiinsa kaikista sairauksistansa huolimatta. Jos poika itse ei ollut sairastanut juuri lainkaan, ei se merkinnyt sitä, etteikö tämä olisi voinut omaksua isän kokemuksia ikäänkuin omiksensa: jos isä, niin miksei jokainen muukin!

Perhe ei siis kärsinyt puutetta, ja ainoa todellinen murhe oli ollut molempien vanhempien kuoleminen hyvin lyhyen ajan sisällä 1970 luvulla. Vaikka isä ja äiti eivät olleet kovin uskonnollisia, opettivat he lapsensa rehellisyyteen. Niinpä Klausilla oli uskoon tullessansa suorastaan neulansilmäomatunto, ja kaikki menneen elämän rikkomukset painoivat häntä suurella syyllisyydentunteella; etenkin hänen ajoittain koko olemuksen vallannut pelihimonsa. Nyt hän pyrki kaikin tavoin noudattamaan Jumalan Sanan ohjeita.

Taloudellisuus oli kuitenkin yksi hänen luonteenpiirteistänsä, joka käytännössä johti sen muuttumiseen suoranaiseksi paheeksi. Hän halusi kaikessa olla säästäväinen, ja niinpä oli Johannes aikoinaan joutunut monenlaiseen pulaan hänen seurassansa. Mutta suurimpaan pulaan oli joutunut Klaus itse, vaikka ei sitä juuri käsittänytkään. Hän oli seurakuntansa tietynlainen johtohahmo ja uskovaisten esikuva. Mutta tässä ajassa vallitsi kummallinen käytäntö, mitä aikaisemmin olisi kutsuttu suoraan synniksi. Maailman malli oli niin voimakkaasti kaikkialla läsnä, etteivät uskovaiset juuri poikenneet tavallisen elämänsä suhteen niistä, joita he kutsuivat jumalattomiksi. Koska kuitenkin oli kysymys asioista, joiden uskottiin tapahtuvan muilta salassa, ei sitä nähty niinkään pahaksi. Itsekukin harjoitti jonkinlaista vilppiä tai kaksinaamaisuutta tai muuta vastaavaa, ja kun sitä oli harjoittanut kyllin kauan, tuntui se tänään aivan normaaliin elämään kuuluvalta. "Kun saman virheen tekee kyllin usein, ei se enää tunnukaan virheeltä."

Klaus jyrisi seurakunnankokouksissa kuin tuomionpasuuna kaikkea syntiä vastaan, mutta jonnekin oli kadonnut viime vuosien aikana hänen neulansilmäomatuntonsa, niin että nyt hän oli valmis nielemään vaikka kamelin, kunhan vain sitä ei kukaan näkisi. Mutta aina oli joku joka näki jotakin, ja niinpä hänen vaatimattomasti ja viattomasti alkanut salakuljetuksensa oli johtanut tilanteeseen, joka saattoi hänet kiertämään samaa kehää.

Vuosia sitten hän oli ensimmäistä kertaa ajanut silloisella autollansa koko perheen kanssa naapurimaiden puolelle nimenomaisessa tarkoituksessa ostaa jotakin edullisemmin, sillä määrätyt asiat kuulemma olivat huomattavasti halvempia siellä. Aluksi oli ostettu juuri sallitut määrät, ja kun sitten tulli ei ollut edes pysäyttänyt rajalla, alkoi mieltä vaivata se seikka, että kun kaikki kerran meni tällaisella tavalla, niin miksi ei olisi samalla voinut ostaa hiukan enemmänkin.

Ajan kuluessa Klausin omatunto venyi ihmeellisellä tavalla, niin että ostokset alkoivat sisältää jopa sellaisia tavaroita, mitä ei maahan olisi saanut tuoda ollenkaan. Mutta tottumus on toinen luonto, ja niinpä kerta toisensa jälkeen rauhoitettu omatunto alkoi hyväksyä yhä suurempia sallittujen määrien ylityksiä. Palattuansa alkuaikoina näiltä matkoiltansa hänen omatuntonsa oli kolkuttanut melko ankarasti, mutta hän löysi oikean tien sen rauhoittamiseksi. Tätä tietä kulkien suurin osa uskovaisista löytää ratkaisun näihin pulmiinsa. Hän otti asian puheeksi työmaalla kavereiden kesken, ja nämä tavalliset kansalaiset olivat ehdottomasti sitä mieltä, ettei ole mitään pahaa siinä, jos salakuljettaa. Niinhän tekee jokainen, vakuutti niin nuorempi kuin vanhempikin kolleega. Oli kuulemma hyvä tehdä niinkuin mustalainen neuvoi poikaansa: "Varasta, poika, mutta älä jää kiinni!"

Vaimo oli aluksi suurestikin arkaillut kaikkea tätä lain kiertämistä tai rikkomista, mutta huomattuaan kuinka suuri apu taloudelle oli näistä matkoista, alkoi hän vähitellen jopa yllyttää miestänsä. Niinpä oli sitten vaimo miehensä suostumuksella ommellut taidollisesti vaatekappaleen, jonka päälle puettuaan hän saattoi pujotella sen taskuihin lähes kymmenen kiloa lihaa ja vastaavaa, ilman että kukaan olisi voinut huomata mitään.

Klausin kohdalla puhumme salakuljetuksesta, mitä varmastikaan ei moni pääse samalla tavalla ja samassa mittakaavassa harjoittamaan. Mutta itsekullakin on vastaavia asioita, joiden luonnetta ehkä kuvaa hyvin kaikki se, mitä Klausin elämään tuli sen johdosta. Olkoon kysymys mistä väärästä asiasta tahansa, niin joutuu jokainen käymään lävitse saman prosessin, johon sisältyy alussa vaivaava omantunnon kolkutus, tietoisuus jonkin väärän tekemisestä. Mutta jos sitten ihmisen mieli päättää asian jatkamisesta näistä tunnonvaivoista huolimatta, alkaa hän etsiä puolusteluja tekemisellensä. Asiaa kuvaillaan tuttaville tai työtovereille noin kautta rantain, jonkun muun tekemänä. Kun sitten nämä kuulijat vähättelevät asioiden merkitystä, huokaistaan helpotuksesta ja jatketaan entiseen tapaan. Näin tapahtuu käytännössä se, mistä olemme koko ajan puhuneet: Virhe muuttuu oikeaksi!

Klaus oli siis tietämättään häkissä, missä hän juoksi ympyrää, aluksi omantuntonsa kanssa, sitten niiden asioiden kanssa, jotka pakostakin seurasivat tätä osaltaan leikkinä alkanutta lain rikkomista. Yksi vakavimmista piirteistä tässä "leikissä" oli se, että hän joutui jatkuvasti salailemaan asioita, ja pakotti samalla toisetkin mukaan tähän leikkiinsä. Thomasille hän oli tämän toivomuksesta tuonut rajan ylitse kiväärinpanoksia, joita ei maan laki sallinut, ja kun sitten yksi Thomasin armeijakavereista oli asekaapin laatikossa nähnyt nämä ammukset, oli hän heti ryhtynyt utelemaan mistä niitä saa. Thomas ei tietenkään voinut kertoa totuutta, ja niin hän joutui keksimään selityksen, mitä kaveri tuskin uskoi.

Klaus itseasiassa valehteli joka kerta ajaessansa takaisin rajan ylitse, sillä kysyttiin häneltä tai ei, olisi hänen tullut ilmoittaa tuomansa tavarat, sillä tullirakennuksen seinässä oli selvät ohjeet menettelytavoista. Yhden tai kahden tahattoman tai osittain tahallisen valheen kertominen tuskin kadottaa ketään sinänsä, sillä onhan ihminen perusluonteeltansa valehtelija ja petollinen. Mutta jos samoja valheita, muunneltua totuutta, toistaa kyllin kauan, alkaa olla jo kysymys jostakin hyvin vaarallisesta uskovaisen elämässä.

Liian myöhään, liian myöhään!

Vanha sananlasku sanoo, että ruoho aina näyttää vihreämmältä aidan toisella puolella. Kuka lie ensimmäiseksi tämän viisaan ajatuksen julkituonut, mutta se on tänä päivänä aivan yhtä totta kuin kaikkina menneinäkin aikoina.

Lapsi elää aivan normaalin ihmisen kehityksen puitteissa eräänlaisessa mielikuvitusmaailmassa, mutta mitä enemmän hän kehittyy, sitä enemmän hän tiedostaa elämän todellisuuden, ja kaikki mielikuvitukseen liittyvä asettuu oikealle paikallensa. Normaali kehitys aikuisuuteen ja vastuullisuuteen kulkee hyvin moninaisten vaiheiden lävitse, mutta lopputuloksena tulee olla aikuistunut ja oman vastuunsa tunteva varttunut ihminen. Hän tiedostaa käytännön todellisuuden, mutta samalla kuitenkin mielikuvituksessansa haaveilee kaikesta siitä, mitä hän toivoisi elämäänsä. Näin on niin uskovaisen kuin aivan tavallisen, mihinkään uskontoon sitoutumattoman ihmisen kohdalla.

Tässä elämässä vallitsevat kuitenkin sellaiset lait, ettei jokainen saavuta hänelle asetettua tavoitetta sen paremmin yksilönä ja perheenjäsenenä, kuin ei myöskään yhteiskunnan osasena. Jotkut jäävät niin lapsuutensa haavekuvien varaan, etteivät ole kykeneviä olemaan täysipainoisesti mukana ihmisyhteisössä; tai jos kaikki epätodellinen ei ole lapsuuden perintöä, saattaa se olla tulosta vasta aikuisiässä koetuista pettymyksistä ja turhautumista. Haavemaailmaan pakeneminen on hyvin luonnollinen pakotie kaikesta konkreettisesti koetusta; myöskin se on helpoin keino psyyken suojelemiseksi. Mikä sitten on lopputulos tästä kaikesta, riippuu sen laajuudesta ja kestoisuudesta. Jokainen meistä turvautuu tähän keinoon enemmän kuin itse pystyy havainnoimaan, joten se on osa täysin normaalia ihmiselämää. Mutta niinkuin kaikessa on tietyt rajansa, niin tälläkin alueella on hyvin ratkaisevaa kuinka suuren vallan ja alueen elämässä sille antaa.

Monet uskovaiset ihmiset ajattelevat olevansa vapaita kaikesta tällaisesta, mutta todellisuudessa he ehkä tiedostamattansa ovat enemmän sellaisen vallassa kuin muut yhteiskunnan jäsenet. Aivan kuten ihmisruumis tarvitsee tietynlaisia ravinneaineita sopivassa mittasuhteessa, aivan samoin ihmisen henkinen olemus tarvitsee monenlaisia asioita tasapainoisesti. Tässä juuri onkin kaiken vaikeus, sillä helposti annostellaan jotakin liiallisesti, niin että hyvinkin hyödyllinen ja tarpeellinen muuttuukin vastakohdaksensa.

Karlin vaimo on osaltaan hyvä esimerkki siitä, mitä ylenmääräinen tiettyjen aineiden nauttiminen aikaansaa. Hän lihoi tolkuttomasti, joutuen melkein rullatuoliin, mutta sitten sairastuttuansa vaikeaan, osin tuntemattomaan sairauteen, hän laihtui melkein vieraan näköiseksi. Nyt hän saavutti toivuttuansa toisen äärilaidan. Hän alkoi nauttia ylenmäärin kaikkea sellaista, mikä ei varmasti lihota, ja seurauksena oli sellainen terveysintoilu, että alkuaikoina myöskin hänen miehensä laihtui lähes sairaalloisesti.

Ihmiset siis kulkivat äärimmäisyydestä toiseen; vain harvat pystyivät kulkemaan tasapainoisesti keskitietä. Tämä tilanne johti automaattisesti siihen, että seurakunnankin keskuuteen tuli kaikenlaista turhaa kärsimystä näiden intoilijoiden tähden, niin ettei juuri kenelläkään ollut Jumalan hänelle tarkoittamaa omantunnon vapautta, vaan kaikki tarjottiin kuin valmiiksi pureskeltuna saarnamiehen tai lähimmäisen omantunnon tarjottimelta.

Kaikkein suurimmat vaikeudet olivat aivan ilmeisesti itse kunkin naimisissa olevan seurakunnan jäsenen avioliiton alueella, vaikka yhä vielä pyrittiin kiistämään tämä tosiasia. Ehkä tässäkin kohden tuli tulla julki sen asian, että jos kaikki tämä kiistäminen ei ollut tiedostettua ja valheellista, elivät monet ihmiset tietynlaisessa mielikuvitusmaailmassa, missä kaikki oli hyvin ja järjestyksessä, vaikka todellisuudessa kaikki oli täysin päin mäntyä.

On osaltaan, oikeassa mittakaavassa, täysin tarpeellista ja hyväksyttävää, elämän lakien mukaista, että ihminen haaveilee ja kuvittelee, elää ajoittain mielikuvitusmaailmassa. Jos ihminen ei haaveile mistään, odota hartaasti jotakin parempaa, asioiden korjaantumista, ei hän ole terve henkisesti; tai jos on terve, ei ole sitä kovin pitkää aikaa. Vaikka ei puhuttaisi raamatullisesta uskon asenteesta, näkymättömään luottamisesta ja sen mukaan ojentautumisesta, on ihmisen elämässä mitä suurin merkitys uskolla, olkoon se sitten sitä uskoa mistä Raamattu puhuu, tai sitten vain yleensä uskoa.

Jos ihminen lakkaa odottamasta parempaa, antautuu fatalismin valtaan (fatalismi = usko kohtalon ylivaltaan), eikä osaa kuvitellakaan jotakin parempaa olevan tulossa, antautuu hän pessimismiin, negatiivisuuteen, joka ei tuhoa ainoastaan häntä itseänsä, vaan vaikuttaa haitallisesti jokaiseen, jonka kanssa hän on tekemisissä. Siksi Jumalan Sana niin kokonaistodistuksensa kuin yleishenkensäkin puolesta on selvästi kaikenlaista negatiivisuutta vastaan. Jos missä niin tässä kohden suurin osa uskovaisia rikkoo Jumalan tarkoitusta ja ajatuksia vastaan ehkä tiedostamattaankin sellaisessa määrin, ettei ole mikään ihme, jos hänen tiensä näyttää kulkevan jatkuvasti yhä syvempien ja vaikuttavampien pettymysten ja koettelemusten lävitse.

Normaalisti kehittynyt ihminen kykenee asennoitumaan kohtaamiinsa asioihin oikealla ja terveellä tavalla. Mutta yleisesti on havaittavissa, että väärä opetus lähes kaikkien seurakuntien ja kirkkokuntien keskuudessa on johtanut siihen, että ihmiset, vaikka luottavatkin kaiken elämässänsä perustuvan uskoonsa, jota pitävät raamatullisena, kaikesta huolimatta elävätkin uskon sijasta eräänlaisessa haave- tai mielikuvitusmaailmassa.

On siis luonnollista, että uskovainenkin ihminen ajoittain ja osittain haaveilee, mutta mielikuvitusmaailma ei saa olla hallitseva tekijä, koska se johtaa jossakin vaiheessa, ehkä suurten pettymysten ja masentavien tilanteiden keskellä, peruuttamattomiin virhearviointeihin ja tekoihin.

Ilse koki elämänsä sietämättömäksi kaiken kokemansa jälkeen. Näistä asioista olemme puhuneet aikaisemmissa luvuissa, joten kaiken nyt kertomamme ymmärtämiseksi on ehdottoman välttämätöntä lukea ensin nuo luvut.

Ei ole juuri mitään surullisempaa seurakunnan keskuudessa ja yleensä ihmiselämässä kuin epäonnistunut avioliitto. Yleinen suhtautuminen ja opetus lähes kaikissa uskonyhteisöissä harvoja poikkeuksia lukuunottamatta ei hyvää tarkoittavasta asenteestansa huolimatta palvele jäseniänsä ja heidän parastansa, vaan päinvastoin johtaa juuri siihen, mitä ei toivota.

Ilse kärsi, kärsi tavattomasti avioliitossansa ja koki miehensä olevan täysin väärämielinen häntä kohtaan. Yleiseen tietoisuuteen oli tullut, kuinka tämä jopa ruumiillisesti oli pahoinpidellyt häntä. Totuus oli kuitenkin hyvin suuressa määrin jotakin aivan muuta, ja voitaisiin todeta toisen vanhan sananlaskun mukaisesti, että "itsellensä sika kiusaa tekee, kun purtilonsa kaataa".

Vaikeinta kaikessa oli se, että seurakunnassa oli niin monenlaisia ihmisiä ja vaikeuksia. Ne, jotka todella kärsivät vääryyttä ja olivat suuressa ahdistuksessa, odottivat vuosikausia apua ja asioiden korjaantumista, mikä ei kuitenkaan näyttänyt olevan edes lähimaillakaan. He pysyivät uskollisina valitsemillensa elämäntovereille, tuntui ratkaisu oikealta tai väärältä, oli tämä toveri sitten oikea tai väärä kylkiluu, oikea tai väärä perheen pää. Kaikki liitot eivät totisesti olleet oikealla tavalla Jumalan kasvojen edessä solmittuja, sillä ihmiset olivat tehneet liittoja, joissa kaksi ei todellakaan ollut tullut yhdeksi lihaksi, vaan ikäänkuin siamilaisiksi kaksosiksi, jotka kaikin voimin rimpuilivat päästäksensä eroon toisesta ja kulkeaksensa omia teitänsä. Toisaalta taas oli niitä, joilla kaikki olisi ollut hyvin ja joiden puoliso olisi hintaan mihin tahansa halunnut kaiken onnistuvan ja menestyvän, mutta tietyt onnettomat asiat eivät sallineet sen toteutuvan.

On aivan käsittämätöntä se, kuinka paljon mustasukkaisuutta ja vääriä asenteita on uskovaistenkin keskuudessa. Ilsen mies Reinhold oli kunnon mies, ahkera, uskollinen, totuuteen pyrkivä, joskin joissakin asioissa hyvin lapsellinen ja kehittymätön. Mutta kaikista huonoista puolistansa huolimatta hänen hengellinen elämänsä noudatti selvää Sanan linjaa: Hengellä tuli kuolettaa lihan teot. Hän pyrki kaikkinensa karkottamaan niin mielestänsä kuin olemuksestansakin kaiken negatiivisen ja väärän, siitäkin huolimatta että hänen vaimonsa ajoittain oli suorastaan vainoharhainen ja monessa suhteessa niin negatiivinen, että vaikutti usein siltä, että hän aivan nautti kaikesta kärsimyksestänsä sairaalloisella tavalla.

Ilseä voitiin kutsua kauniiksi naiseksi, ja hän osasi pukeutua hienotunteisen aistikkaasti, muistellen Sanan kehotusta, että tuli noudattaa entisaikojen esikuvia: "...Sillä näin myös muinoin pyhät vaimot, jotka panivat toivonsa Jumalaan, kaunistivat itsensä ja olivat miehillensä alamaiset..." (1. Piet. 3: 5) Mitä tulee lainauksemme aivan loppuosaan, se oli kuitenkin suuri kysymysmerkki Ilselle kaikesta raamatullisesta opetuksesta huolimatta. Hän uskoi kyllä miehensä olevan hänen päänsä, mutta hän ei voinut olla olematta kaula, joka toistuvasti pyrki heiluttamaan tuota ajoittain hänen mielestänsä lapsellista ja ajattelematonta päätä.

Seurakunta rukoili hartaasti saarnaajansa ja tämän vaimon puolesta, alussa lähes päivittäin ja hetkittäin, sitten kuukausittain ja lopuksi vuosittain, kunnes asiaan ikäänkuin kyllästyttiin ja se työnnettiin syrjään toivottoman tapauksen leimalla varustettuna.

Kumpikin osapuoli oli aivan selvästi kaiken tämän selvittelyn keskellä valinnut ne nimenomaiset henkilöt, joiden kanssa he yleensä ottaen halusivat jotakin puhua kokemastansa ja sisäisestä ahdistuksestansa. Jo siitä, kenen kanssa kukin keskusteli ja kenen luona vieraili, kertoi ymmärtäväiselle tarkkailijalle hyvin paljon siitä, mitä oli mahdollisesti odotettavissa, ja millaisia ratkaisuja tultaisiin mahdollisesti tekemään, ikävä kyllä.

Reinhold oli kaiken kokemansa keskellä suorastaan muuttunut kasvoiltansa ja olemukseltansa. Ei ollut juuri mahdollista rinnastaa tätä nyt kumaraisesti ja ikäänkuin anteeksipyydellen kaduilla ja puistikoissa päämäärättömästi vaeltelevaa saarnamiestä siihen palavaan julistajaan, joka vuosikausia oli puhunut avioliiton purkamattomuudesta ja nostattanut vaimonsa seisomaan jokaisen esikuvana siitä, millainen todellisen vaimon tulee olla. Poissa oli kaikki mahtipontisuus, poissa rehvakkaat halleluja- ja aamenhuudot. Poissa oli suuri itsevarmuus ja luottavaisuus elämän oikeudenmukaisuuteen ja ihmisten rehellisyyteen.

Reinhold oli tutustunut Ottoon sellaisessa elämänvaiheessa, että tämä ystävyys ei rauennut tyhjiin missään koettelemuksissa, joskin se joutui nyt kaiken tämän keskellä odottamaan entistä pitempiä aikoja voidakseen hyväillä parantavalla öljyllänsä kumpaakin osapuolta, sillä ajoittain Reinhold oli niin murheeseensa vaipunut, ettei halunnut tavata ketään, vaan vietti aikansa ikkunasta ulos tuijotellen. Sillä Ilse oli ilmiselvästi uskoton häntä kohtaan, siitä hän oli täysin varma.

Heillä oli ollut ankaria yhteenottoja, joissa kumpikaan osapuoli ei ollut säästellyt toistansa, sillä he olivat ajautuneet olotilaan, josta ei ole kuin Jumalan erikoisen armon kautta pääsy johonkin parempaan, sillä Ilse oli heittäytynyt epätodelliseen maailmaan, koska ei ollut vuosikausiin pystynyt kohtaamaan todellisuutta sellaisena kuin se oli. Hän oli kautta vuosien epäillyt miehensä luotettavuutta ja uskollisuutta, aivan lapsellisista ja järjettömistä syistä. Ja koska hän ei luottanut mieheensä, ei jonkin ajan kuluttua mieskään ollut kykenevä luottamaan vaimoon, joka kaikessa epäili häntä.

Kaikilla asioilla on kaksi tai useampi puolta, ja vaikka toinen osapuoli kuinka yrittäisi parhaansa, johtavat tietyt asiat siihen, että hyväkin tarkoitus alkaa palvella jotakin väärää. Niinpä tässä perheessä kaikki tuli selitetyksi ja käsitetyksi väärin sillä lopputuloksella, että nyt kaksi alussa niin rakastunutta ihmistä teki toisillensa vain pelkkää pahaa.

Ilseä siis suuresti askarrutti se, oliko hänen miehellänsä ollut suhdetta johonkin toiseen naiseen. Näiden keskusteluiden yhteydessä oli useaankin kertaan kosketeltu hyvinkin syvällisiä ja vakavia asioita, mistä vallitsi mitä suurin erimielisyys. Kuin iskeäksensä miestänsä veitsellä suoraan sydämeen, uhkaili Ilse jatkuvasti tätä ilmoituksella, että jos eivät asiat korjaantuisi, hän menisi uusiin naimisiin. Yleisesti uskottiin kaikissa vapaissa suunnissa, ettei naisen tullut erota miehestänsä; tai jos erosi, tuli hänen jäädä yksin tai mennä takaisin miehensä luokse. Toisaalta ajan henki oli vallannut sellaisella tavalla seurakunnatkin, että nyt Ilsekin oli saanut tietynlaista vahvistusta ajatuksillensa mahdollisuuksistansa eron jälkeen.

On järkyttävää se, kuinka paljon voidaan tehdä toisellensa pahaa tällaisissa avioliitoissa. Lakihenki jyrisee avioliiton peruuttamattomuutta ja julistaa tuomionsa jokaisen eron ylle. Tietyssä mielessä se tekee tällaisesta avioliitosta kuin häkin, johon on suljettu kaksi toisillensa vihamielistä eläintä. Mitä enemmän jompikumpi pyrkii pakoon kaltereiden takaa, sitä suuremmalla seipäällä sitä lyödään ja sohitaan peräytymään koppinsa perälle, ja sitä suurempaan ahdistukseen ja pelkoon se joutuu.

Jumala on tarkoittanut kaikella Sanaansa Henkensä kautta kirjoittamallansa pelkästään hyvää jokaiselle uskovaiselle. Vaikka onkin asioita, jotka ikäänkuin Paavalin kokeman saatanan pistimen tavalla nöyryyttävät meitä ja saavat meidät tuntemaan kaipausta päästä tästä ahdistavasta maailmasta kotiin Isän tykö, ei kuitenkaan ole Jumalan tarkoitus ja hyvä tahto, että ihmiset ajautuvat sellaiseen tilanteeseen missä Ilse ja Reinhold olivat. Ehkä yksi suurimmista syistä siihen, miksi kaikki tällainen on mahdollista, on väärä opetus ja väärät asenteet niin julistajien kuin kuulijoidenkin keskuudessa. On käsitetty tahattomasti ja osittain tarkoituksellisestikin täysin väärin, ja omaksuttu sellainen asenne Jumalan Sanaa kohtaan, että siitä on tehty jotakin sellaista, miksi Jumala ei sitä lainkaan ole tarkoittanut. Miksi voi olla niin vaikeata uskoa oikealla tavalla, todellisen Jumalan lapsen ja todellisen veljen tavalla? Miksi suurin osa meistä näyttää olevan tuon vanhemman veljen kaltaisia, joka oli niin kovasydäminen ahdistuksesta ja maailman teiltä palaavaa veljeänsä kohtaan: "Niin hän vihastui eikä tahtonut mennä sisälle; mutta hänen isänsä tuli ulos ja puhutteli häntä leppeästi." (Luuk. 15).

Aivan kuten tuo vanhempi veli vetosi isänsä edessä uskollisiin palvelusvuosiinsa ja ansioihinsa, aivan samalla tavalla tämän ajan uskovainen kuvittelee ansainneensa jotakin Jumalansa edessä, eikä muista lainkaan sitä, mitä Herramme sanoi opetuslapsillensa: "Niin myös te, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän on käsketty tehdä, sanokaa: 'Me olemme ansiottomia palvelijoita; olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään'." (Luuk. 17: 10). Millaiseen valoon joutuukaan tämän sanankohdan valossa kaikki kiivailemisemme ja uskomme jonkin saavuttamiseen ja ansioitumiseen ?!

Kun ihminen ei enää jaksa luottaa Jumalan rakkauteen ja hyvään tahtoon, pyrkii hän vaistomaisesti korvaamaan kaiken jollakin omalla ja tekopyhällä. Jos missään niin avioliiton alueella on tehty kaikkein suurimmat vääryydet niin Jumalaa kuin ihmisiäkin kohtaan. Ihmisiin on iskostettu käsitys jostakin aivan toisenlaisesta Jumalasta ja tämän suhtautumisesta avioliittoon ja siihen liittyviin asioihin. Julistajille on ollut sanoinkuvaamattoman tärkeätä saada sulkea ihmiset jonkinlaiseen häkkiin hyödyn saavuttamiseksi, ja ei ole tuskin mitään arempaa ja väärälle vallalle alistavampaa kuin juuri kysymykset avioliiton alueelta. Jumala ei toki halua ihmisten eroavan, mutta Hän ei myöskään halua heidän tuhoavan toisiansa.

Niinkuin olemme jossakin luvussamme puhuneet siitä, vaikuttaa ihminen omilla asenteillansa hyvin suuressa määrin siihen, mitä hänen elämässänsä tulee tapahtumaan ja voi tapahtua. Mitä suurimmasta merkityksestä niin hänelle itsellensä kuin kanssamatkaajillensakin on hänen käsityksensä Jumalasta ja Hänen ajatuksistansa ihmislasta kohtaan. Jos meillä on sellainen asenne kuin tuhlaajapojan veljellä, olemme altistaneet itsemme paljolle väärälle ja tuhoavalle vaikutukselle. Hänen sydämensä perusasenne oli väärä, ja suurin vääryys ei perustunut siihen, mitä tämä asenne aikaansai sen kanssa kosketuksiin joutuneille, vaan huutavin vääryys oli siinä, että se toi esiin täysin väärän kuvan hänen isänsä todellisesta luonteesta. Kuinka suurta vääryyttä teemmekään me, jos samankaltaisella suhtautumisellamme julistamme niin teoillamme kuin sanoillammekin väärää kuvaa Jumalastamme ja Isästämme kanssamatkaajillemme?

Monessa suhteessa me olemme myöskin kuin leiviskänsä maahan kaivanut palvelija, joka sanoi: "Sillä minä pelkäsin sinua, koska olet ankara mies; sinä otat, mitä et ole talteen pannut, ja leikkaat, mitä et ole kylvänyt!" (Luuk. 19). Kuinka monella onkaan kaikesta Evankeliumin julistuksesta huolimatta aivan väärä käsitys Jumalasta ja Hänen rakkaudestansa! Se pelko, jota tuo palvelija tunsi isäntäänsä kohtaan, ei ollut todellista nöyryyttä ja alamaisuutta, vaan enemmänkin väärää mieltä ja pelkuruutta. Omine sanoinensa hän tuomitsi itsensä tuoden julki sen, ettei rakastanut isäntäänsä.

Koska ihmisillä on väärä käsitys ja asenne Jumalaansa kohtaan, on heillä luonnostaankin sitä negatiivisempi ja väärempi suhtautuminen kanssamatkaajiansakin kohtaan. Kun ei tunneta Jumalaa ja Hänen tarkoitusperiänsä, unohdetaan myöskin se, ettei mikään tekemisemme ja sanomisemme ole Häneltä salassa. Mutta Hän on nimenomaan Jumala ja Isä, joka salassa näkee ja panee suuremman merkityksen sille kuin näkyville asioille, juuri päinvastoin kuin mitä ihminen näkee.

Niinpä uskovainen epäilee hiukan itseänsä, jonkin verran Jumalaa ja hyvin suuressa määrin veljeänsä ja sisartansa. "Joka on nähnyt Minut, on nähnyt Isän", sanoi Jeesus vaeltaessansa tämän maan päällä. Jos suhteemme Jumalaan ja Hänen omiinsa on niin väärä, niin olemmeko silloin todella nähneet Jeesusta, ja jos olemmekin nähneet Hänet, niin olemmeko käsittäneet, että Hänessä tulivat julki kaikki Isämme rakkauden piirteet ja olemus? "Sillä minä tunnen ajatukseni, jotka minulla on teitä kohtaan, sanoo Herra: rauhan eikä turmion ajatukset; minä annan teille tulevaisuuden ja toivon!" (Jer. 29: 11).

Niinkuin jo mainittiin, on loppuun asti jokaisen todellisen uskovaisen elämässä oleva asioita, jotka Saatanan pistimenä tekevät elämästä tämän maan päällä ainakin sen verran sietämättömän, että meidän mielemme irrotetaan rakkaudesta tähän maahan ja kiinnitetään siihen mikä on ylhäällä. Jokainen joutuu kokemaan sen tosiasian, että "risti vain" on se tekijä, joka vie meidät huutamaan Herramme puoleen ja kaipaamaan jotakin ylimaallista ja iankaikkista.

Koko uskovaisuuden aikansa oli Johanneskin joutunut näiden asioiden koskettamaksi, ja jos hän nyt Jumalan armosta saattoi uskoa päässeensä ansiottomasti osalliseksi jostakin jumalallisesta, siitä, mitä Jumala juuri hänen aikanansa tekee, joutui hän yhä uudelleen toteamaan ja tunnustamaan, että jos hänen elämässänsä kaikki olisi mennyt hänen tahtonsa mukaisesti, ei hän olisi tänään siinä missä oli. Vain risti ja sen mukanansa tuoma kipu olivat kasvattaneet hänessä ja hänestä sen, mikä hän nyt oli. Hän ei ollut läheskään valmis, hän ei ollut sitä, mitä olisi halunnut olla, mutta hän ei myöskään ollut sitä mitä oli joskus ollut. Jo toisen Raamattunsa esilehdelle hän oli kirjoittanut, joskin tietynlaista arkuutta tuntien: "Murheen veitsi on terävä mutta terveellinen!"

Ihmiselämään kuului kaikenlainen jossittelu ja arvailu sen suhteen, miten olisi ollut, jos olisi ollut toisin. Vaikka uskovaisen ei olisi tullut kysellä ja sanoa: "Miksi? Miksi?", joutui jokainen kuitenkin, jos oli rehellinen, toteamaan kysyvänsä tätä samaa asiaa kerta toisensa perään. Miksi tapahtui näin, miksi ei ollut toisin? Miksi? Miksi? Miksi ei tullut selvää vastausta ahdistaviin asioihin, miksi ei hyvä Jumala puuttunut kaikkeen tapahtuvaan? Miksi miksi? Ehkä tässä oli kuitenkin yksi niistä perustekijöistä, mikä teki elämästä sen mitä se todellisuudessa oli? Elämä ei ollut sitä mitä elokuvissa, televisiossa ja kirjoissa annettiin ymmärtää, vaan se oli jotakin aivan muuta. Kauniita ja komeita ihmisiä oli todellisuudessa hyvin harvassa, ja onni ei ollut sittenkään paljon rahaa ja vaikutusvaltaa, sillä mitä enemmän kumpaakin oli, sitä enemmän vaikeuksia kasaantui näiden elämässä "onnistuneiden" kohdalla.

On luonnollista että ihminen odottaa menestyvänsä ja saavansa ainakin määräosansa leipää. Mutta kuinka moni todellisuudessa otti kaiken päivittäisen ja kulloisenkin hetken tuoman kokemuksen Jumalan kädestä? Kuinka moni luotti jumalalliseen johdatukseen ja huolenpitoon? Vaikka lähes jokainen uskovaisen nimen alla kulkeva vetosi uskovaisuuteensa ja antoi ymmärtää olevansa Herran kädessä ja luottavansa Hänen apuunsa, oli todellisuus ehkä sittenkin useimpien kohdalla jotakin muuta. Kun Johannes tutkisteli mielessänsä kaikkea menneinä vuosina tapahtunutta, joutui hän pakostakin jatkuvasti kyselemään itseltänsä, tietoisena siitä, ettei ihminen missään suhteessa tullut toimeen ilman Jumalaa ja Hänen apuansa, että missä hänenkin tuntemansa ihmiset käytännössä olivat tarvinneet Jumalaa tietoisesti? Oli tunnustusta, oli hurskaita sanoja, oli paljonkin kerrottavaa asioista, joissa uskottiin Herran auttaneen, mutta eikö käytännön todellisuus kuitenkin kertonut siitä, että ihminen sittenkin oli itse ohjannut elämäänsä ja asioitansa siinä määrin, ettei Jumalaa oltu tarvittu mihinkään. Nyt kun kaikki alkuajan innostus ja huuma oli ohitse, ihmiset näyttivät todellisen luonteensa, sillä tuskin oli ollut sellaista toisen masentamista ja alaspainamista kuin juuri nyt voitiin kaikkialla havaita.

Ihmiset olivat suuressa ahdistuksessa, ja nimenomaan sielunvihollinen oli kuin kiljuva jalopeura uskovaisten kimpussa. Aika oli todella paha, sen saattoi tuntea päivittäin ja hetkittäin. Mutta siitä huolimatta tuli luottaa Jumalaan ja Hänen hyvän tahtonsa toteutumiseen. Ja tämän ajatuksen myötä tulemme siihen kohtaan, mikä inhimilliselle minälle ja luonteelle on yksi vaikeimmista asioista uskovaisen elämässä. Nyt jos koska on aika tiedostaa kaiken kaksijakoisuus ja vaikeus. Jos luotamme ja uskomme Jumalaan, emme voi syyttää Häntä jonkin sellaisen odottamisesta ahdistuneelta jumalanlapselta, mitä tämä ei mitenkään voi toteuttaa.

Nyt onkin aika selvittää niin itsellensä kuin kanssamatkaajallekin, mikä on ero koetun inhimillisen elämän ja sen välillä, mikä on Jumalan tahto.

Ilse oli ajautunut perheensä kanssa kestämättömään tilanteeseen, ja tiettyinä hetkinä hän suureen ääneen huusi Herran puoleen syyttäen miestänsä kaikesta kokemastansa. Hän oli tullut täysin sokeaksi sille seikalle, että syytti aviopuolisoansa asioista, joiden kanssa tällä ei ollut osaa eikä arpaa. Jos ihmiset ajattelemattomasti olivat kuin heittäneet lisää sytykkeitä heidän jo sietämättömänä palavaan tuleensa, ei siitä voinut syyttää Reinholdia. Jos sisaret hymyilivät liian lempeästi saarnaajalle, ja jos he taas toisaalta osoittivat sääliänsä kärsivää vaimoa kohtaan, eivät he käsittäneet tekevänsä jotakin sellaista, mikä johti entistä suurempaan asioiden kärjistymiseen.

Miksi Jumala salli kaiken tämän, miksi Hän ei puuttunut asioihin ja saattanut asioita järjestykseen? Miksi, miksi? Ilse kysyi kysymistänsä, mutta ei ollut pitkään aikaan ajatellutkaan vastauksen löytymistä edes osittain hänestä itsestänsä. Hänenkin kohdallansa oli toteutunut sama kuin monen muunkin: Kun hän oli tehnyt saman virheen kyllin usein, ei se enää tuntunutkaan virheeltä, vaan pikemminkin täysin oikeutetulta reaktiolta kaikkeen siihen, mitä hänen "ymmärtämätön ja lapsellinen" miehensä oli aikaansaanut. Hänet oli pakotettu tekemään nyt se, minkä hän tulisi tekemään! Hänellä olisi oikeus siihen, sillä olivathan sisaretkin olleet samaa mieltä!

Millä tavoin sisaret sitten olivat olleet samaa mieltä, se oli aivan eri asia. Mutta kun ihminen tulee siihen tilaan missä Ilse oli, ei nähdä asiassa enää kuin yksi ja sama puoli: kaikki puhuu kärsivän ja loukatun puolesta! Häntä oli loukattu, häntä oli häpäisty! Että suurin hänen kohdallensa tullut häpäisy perustui siihen, että koko kaupungin tietoisuuteen oli saatettu se kuinka hän kevätretkellä oli töytäissyt miehensä kuohuvaan koskeen, ei merkinnyt hänelle sitä mitä sen kaiken järjen mukaan olisi tullut merkitä. Ei, hänet oli kiihotettu sellaiseen vimmaan, että Ann-Mariekin Johanneksen kylän seurakunnasta oli säälinyt väärin ymmärrettyä vaimoa, jonka mies sellaisella tavalla oli saattanut tähän tilanteeseen. Tässä suhteessa Ann-Marie omasi suuren taidon lohduttaa kärsiviä kanssasisariansa, niinkuin Johanneskin oli saanut kokea Marian huudettua perunapellolla niin että koko seutu oli kaikunut. Kyllä, Klausin vaimo tiesi panna kaikesta syyn miehille, jotka eivät ymmärtäneet naisen tunne-elämää ja toiveita!

Käytännössä ei siis Jumalan Sana toteutunut monessakaan suhteessa seurakunnan keskuudessa, ja kaikki tämä oli vähä vähältä johtanut siihen, että oli suoranaisesti alettu epäillä Sen toimimisen mahdollisuutta niin perhe-elämässä kuin muullakin alueella. Ei toki lakattu puhumasta hurskaasti ja uskovaisesti, mutta vaikka saarnassa oli kuinka selvästi tuotu julki mitä tulisi tehdä, ei sen noudattamista pidetty niinkään tärkeänä ja vakavasti otettavana asiana: Näkihän jokainen todellisuuden! Käsittihän jokainen jo oman kokemuksen perusteella, etteivät Jumalan Sanassa olevat avioliittoa koskevat kohdat toimineet tässä ajassa ainakaan konkreettisesti!

Mutta käsittikö kukaan edes jotakin tähän suuntaan viittaavaa julkituodessansa, että hän asetti kyseenalaiseksi itse Kaikkivaltiaan Jumalan tahdon ja viisaan ymmärryksen? Jos Hän aikanaan Israelin kansalle oli antanut käskyjä ja säädöksiä, jotka eivät olleet hyviä, niin ei kuitenkaan Evankeliumi sisältänyt mitään vastaavaa! Hänen ajatuksensa olivat ainoastaan hyvät ja uskovaisen parhaaseen pyrkivät. Mutta jos ihmiset eivät halunneet uskoa sitä ja luottaa oikealla tavalla paremman koittamiseen ja avun tulemiseen Herralta, niin olisiko Hänen nyt sitten väkisin tullut tehdä jotakin epäuskoisten ja nurjamielisten uskovaisten hyväksi? Jos kerran ihmiset luottivat omiin kykyihinsä selvitä asioista ja uskoivat ymmärtävänsä asiat paremmin kuin itse Jumala, niin oliko ihme jos Herra oli siirtynyt taka-alalle, eikä Hänen siunaava kätensä voinut olla uskovaisen yllä?

"Minä tiedän kyllä, mitä Jumala Sanassansa sanoo", huusi Ilse miehellensä, "mutta näethän sinä miten on Johanneksen ja Ann-Marien ja Elken ja Erikan ja kaikkien muidenkin elämässä! Näethän sinä miten kävi Hartmutille ja hänen vaimollensa. Ero siitä tuli, niin että ryske kävi! Vaikka Marthalla ja Franzilla menee niin hyvin, niin miten on kuitenkin hänen veljensä perheen suhteen? Miten on, sano minulle! Mies hakkasi vaimonsa melkein kuoliaaksi, ja siitä huolimatta ei saanut minkäänlaista rangaistusta!" Kyllä, Reinhold tiesi kaikesta siitä mitä kautta maailman tapahtui eri seurakunnissa ja eri uskovaisten keskuudessa, mutta tämäkö nyt oli se, minkä mukaisesti kaikki tuli arvostella?

Tässä kohden ihminen on aina tehnyt ja tekee edelleenkin yhden kohtalokkaimmista virheistänsä uskovaisen elämässä; jopa siinä määrin, että jossakin vaiheessa nämä virheet johtavat siihen, ettei hän enää olekaan uskovainen. Oli ilmiselvää, että elettiin vaikeassa ajassa, ehkä ja varmastikin vaikeimmassa ajassa ihmiskunnan historiassa siihen nähden, millainen hengellinen tietoisuus itsekullakin oli. Kun ihminen alkaa epäillä Jumalan Sanaa ja sen toteutettavuutta, on hän astunut tielle jolta ei ole paluuta jonkin ajan kuluttua. Jos näytti siltä, ettei Jumalan tahto päässyt toteutumaan monien tuttujenkaan uskovaisten avioelämässä, ei se toki merkinnyt sitä, että Jumalan Sana olisi menettänyt merkityksensä ja voimansa. Vaikka mitä olisi tapahtunut ja tapahtuikin, pysyi Jumalan Sana iankaikkisesti voimassa. Jumala ei muutu, eikä Hänen Sanansa raukea tyhjiin, mutta ihminen muuttuu aina kulloistenkin olosuhteiden mukaisesti ja on itsessänsä aina epävakaa.

Sen sijaan että olisivat nähneet epäuskoisuutensa ja luottamuksen puutteensa Jumalan apua kohtaan, ihmiset alkoivat syyttää toinen toistansa ja etsiä vikaa toisesta. Heidän olisi tullut mennä itseensä ja sanoa: "Olkoot olosuhteet mitkä tahansa ja tapahtukoon mitä tahansa, minä luotan Herraan. Vaikka Jumalan Sana ei näytäkään voivan toteutua minun elämässäni ja aviopuolisoni kohdalla, luotan minä siitä huolimatta siihen mitä Herra Sanassansa sanoo. Joskus on tultava muutoksen, ja olen halukas Aabrahamin tavoin odottamaan sen toteutumista, sillä Jumala ei voi muuttaa Sanaansa." Todellinen usko sanoo: "Jos Abraham joutui odottamaan Jumalan hänelle antaman lupauksen täyttymystä kaksikymmentäviisi vuotta, odotan minä vaikka viisikymmentä vuotta, mutta Herraa en syytä enkä epäile Hänen Sanansa paikkansa pitävyyttä. Jos Hän kerran on puhunut ja tuonut julki ajatuksensa siitä, millaisen avioliiton tulee olla, ei Hän ole esittänyt mitään sellaista, mitä ei voisi toteuttaa!"

Johannes koki kaikki nämä asiat niin raskaana, että ajoittain tunsi vaikeaksi hengittää. Hän tunsi jokaisen kärsivän ja ahdistuksessa olevan kanssa aivankuin olisi itse ollut kaikkien kuulemiensa asioiden keskellä ja kohteena. "Mitä minun tulee tehdä, Johannes? Mitä minä voin tehdä? Miksi ei Jumala auta? Miksi mitään ei tapahdu vaikka niin monta vuotta on kulunut samassa tuskassa ja ahdingossa? Miksi, miksi, miksi? Mitä minun tulee tehdä?" Mitä olisi Johanneksen tullut vastata, mitä neuvoa? Aika oli paha, ja entistä enemmän ihmiset käsittivät väärin kaiken kuulemansa. Jos Johannes soi liiaksi myötätuntoa sanomatta sanaakaan siihen suuntaan, katsoivat ihmiset kuitenkin sen luvaksi suunnitella avioeroa ja aviopuolisonsa jättämistä. Mitä hän sanoikin, ihmiset tarttuivat siihen kiinni kuin oljenkorteen ja tekivät siitä hyvin helposti kuin suuren tukin, jonka kanssa purjehtia ulos kaikesta ahdistuksestansa johonkin odottamaansa helpotukseen. Mutta entä jos kaikki ei ollutkaan niin ruusuista, mitä jos ruoho ei sittenkään ollut vihreämpää aidan toisella puolella, ja ihminen oli tehnyt tämän hypyn joidenkin Johanneksen sanojen perusteella? Silloin Johannes olisi se, joka kymmenkertaisesti saisi tuntea tuskaa hyvää tarkoittavien ajatustensa johdosta!

Jo inhimillisen rakkauden ja säälin olisi tullut käsittää, etteivät ihmiset voineet jatkaa yhdessä, jos elämä kävi sietämättömäksi, ja osapuolet tekivät vain pahaa toisillensa. Jos Johannes näki tämän ja viimeiseen asti kehotti yrittämään ja pysymään yhdessä, arvosteltiin häntä helposti kovasydämiseksi ja tunteettomaksi. Jos hän taas antoi ymmärtää hyväksyvänsä tietynlaiset ratkaisut kestämättömissä tilanteissa, olisi hän jossakin vaiheessa kuuleva vaikkapa toiselta puolelta Eurooppaa, kuinka Hopeajärveläinen saarnaaja Johannes oli antanut luvan eroamiseen ja luonnollisestikin uudelleen naimisiin menemiseen. Mitä siis uskalsi sanoa, mitä tehdä? Jos ihmiset menivät niin pitkälle kuin Karlin veli, uskovainen hänkin, niin mikä oli oikea ratkaisu? Jos ihmiset Reinholdin tavoin toivat julki tuskansa ja pelkonsa siitä, mitä saattaisivat tehdä jossakin äärimmilleen viedyssä tilanteessa, kauhistuivat niin saarnamiehet kuin yksittäiset uskovaisetkin ja saattoivat ahdistuneet entistä suurempaan syöksykierteeseen puheillaan todellisesta uskovaisuudesta ja Jumalan avusta. He uskoivat Jumalan apuun ja kaikkivaltiuteen, mutta ei sen paremmin heidän omassa kuin muidenkaan elämässä tuo apu tullut esiin, sillä todellisuudessa he eivät olleet vuosikausiin tai ei koskaan nähneet Jumalan todella toimivan, sillä he eivät luottaneet muuhun kuin siihen minkä näkivät.

Jos murheen terävä mutta terveellinen veitsi oli aikaansaanut Johanneksessa ymmärtämystä kärsiviä ihmisiä kohtaan, niin tuntui sitäkin kauhistuttavammalta seurata joidenkin saarnamiesten toimintaa. Olivatko nämä koskaan todella olleet tilanteessa, jossa he olisivat nähneet täydellisen avuttomuutensa? He eivät lainkaan tuntuneet käsittävän, millaisiin häkkeihin ihmisiä oli pantu. He olivat kuin hurjia eläintenkesyttäjiä, jotka ahdistuksissansa häkistä ulos pyrkivää eläintä löivät sauvallansa ja kalisuttelivat kaltereita. Eivätkö nämä "paimenet" lainkaan käsittäneet, että todellisella paimenella sauva oli susia ja petoja varten, mutta ei lampaiden lyömistä varten? Oliko näiden "paimenien" sauvassa sitä suurta käyrää päätä, joka on jokaisen hyvän paimenen sauvassa? Sitä, minkä avulla kalliojyrkänteellä putoamaisillaan oleva lammas tai karitsa voidaan nostaa takaisin turvalliselle maaperälle!

Johannes uskoi Jumalan apuun ja johdatukseen kaikesta näkemästänsä huolimatta. Kaikkein suurimpia kysymysmerkkejä olivat Lydian tapaiset sisaret, jotka ehkä vastoin parempaa tahtoansa ja ymmärrystänsä oli viety yhteen miehen kanssa, joka ajatteli vain itseänsä ja omia pyyteitänsä. Jos mies salli lasten sanoa äidille mitä tahansa ja jopa hymyili tyytyväisenä lapsen huutaessa tälle: "Turpa kiinni, ämmä!", niin ei häntä voinut missään suhteessa pitää uskovaisena. Mutta mitä tuli tällaisen vaimon tehdä? On helppoa sanoa, että tällaisessa tapauksessa sisar ilman muuta voi lähteä ja vieläpä voidaan kysyä häneltä: "Miksi ihmeessä sinä et jätä tuollaista miestä ja muuta asumaan muualle? Miksi sinä aina valitat ja kyselet ja vaivaat meitä ahdistuksellasi? Senkun vain lähdet ja sillä selvä!" Mutta ovatko nämä asiat niin selviä, ja onko neuvon antaja todella selvillä siitä, mitä kaikki tämä merkitsee? Hän itse tuntee olevansa onnistuneessa avioliitossa kaikesta huolimatta, eikä käsitä yhtään mitään siitä tuskasta, mitä merkitsee äidin erottaminen omista, synnyttämistänsä lapsista. Lapset ovat aina lapsia, vaikka olisivat kuinka tottelemattomia ja pahoja!

Neuvojat ja ohjeen antajat olivat siis suurimmalta osaltaan sellaisia, jotka eivät millään tavoin käsittäneet näiden asioiden laajakantoisuutta ja sitä tuskaa, mitä jo eron ajatteleminenkin merkitsi. Tässä juuri on ihmisen vaikeus ja ahdistava kaksijakoisuus: Saattaa olla suorastaan maallinen ja hengellinen helvetti elää yhdessä jonkun sellaisen kanssa, joka kohtelee toista kuin halpaa makkaraa tai vierasta koiraa, mutta avioliittoon tottuneelle yksin jäämisen ajatteleminenkin saattaa olla sydäntä raastava tuska. Ei ole hyvä olla yhdessä, mutta ei olisi hyvä olla yksinkään. Olisiko ruoho todella vihreämpää aidan toisella puolella, sitä ei tiennyt varmasti sanoa sen paremmin Johannes kuin eivät hänen kanssaan keskustelevat ihmisetkään. Mitä siis uskalsi tehdä, mitä sai tehdä, mitä ei tullut tehdä? Mitä jos ratkaisu veisikin ojasta allikkoon? Mitä jos lähti sutta pakoon, ja tulikin karhu vastaan; tai kokonainen lauma karhuja?

Kun tilanne oli se mikä oli, katsoi Johannes paremmaksi neuvoa jokaista yrittämään vielä kaikesta huolimatta. Hänen eräänlaiseksi iskulauseeksensa näiden asioiden yhteydessä oli tullut, että huono avioliitto oli parempi kuin ei mitään avioliittoa, sillä oli tosiasia, että avioliitossa olleelle ihmiselle useimmiten oli liian ahdistavaa jäädä yksin. Samoin, tietäen inhimillisten mahdollisuuksien vähäisyyden, hän useammallekin veljelle oli sanonut puoliksi leikillään, mutta kuitenkin vakavuudella: "Mistä tiedät että jonkun muun kanssa olisi paljon parempi, sillä tässä ajassa on niin vähän todellisia uskovaisia? Mistä tiedät, ettei mahdollisesti hyvinkin suloinen nainen vaikka vuoden päästä ole juuri samanlainen kuin edellinen vaimosi? Jos et joka päivä suunnittele hirteen menoa, on parempi yrittää kaikkesi nykyisen vaimosi kanssa!"

Ilse oli eräänä syksyisenä päivänä ajanut Hopeajärven kylälle todella kiihottuneessa tilassa. Hänellä oli ollut kauhistuttava välien selvittely miehensä kanssa, ja kasvot hyvin kireän näköisinä, tuskin Ilseksi tunnistettavana, hän oli istuutunut olohuoneen sohvalle Marian keittäessä kahvia. He olivat keskustelleet melkein huutamalla, sillä Maria oli keittiössä eikä aina kuullut mitä toinen puhui. Johanneksen tultua kotiin hänen silmillensä heitettiin heti ensimmäiseksi kysymys: "Kuulepas nyt, Johannes, sinä olet niin paljon keskustellut minun mieheni kanssa. Sanopa nyt minulle, pitääkö paikkansa se, mitä Reinhold jatkuvasti väittää. Hän väittää olevan suuren eron sen välillä, menenkö minä vieraisiin, vai meneekö hän! Minun mielestäni siinä ei ole mitään eroa, ei yhtään mitään!"

Johannes oli keskustellut samasta asiasta Marian kanssa, ja tämä oli loppujen lopuksi käsittänyt miten asia oli. Ehkä maallisessa mielessä ja inhimillisen ajattelun mukaisesti asiassa ei ole kuin korkeintaan hienonhieno ero, mutta kun on kysymys Jumalasta ja Hänen seurakunnastansa, on asiassa todella suuri ja kohtalokas ero.

"Kuulepas, Ilse, minä tiedän suunnilleen, mitä sinä tarkoitat. Rauhoitupas nyt hetkeksi ja kuuntele!" Maria kantoi kahvikuppeja pöytään, ja Johannes istuutui Ilseä vastapäätä. Hän oli todella keskustellut paljon Reinholdin kanssa ja uskoi tämän vilpittömyyteen, sillä moneen kertaan hän oli vakuuttanut: "Kuule, veljeni Johannes..." ja oli puhjennut hyrskyvään itkuun olkapäiden vapistessa säälittävällä tavalla, "Ilse syyttää minua uskottomuudesta ja flirttailusta vieraiden naisten kanssa. Mitä minä sille voin, jos seurakunnassa ja kadulla ihmiset hymyilevät minulle ja puhuttelevat ystävällisesti. Minä en ole milloinkaan ollut jonkun vieraan naisen kanssa, vaikka joskus on todella mieli tehnyt, sillä Ilse ei ole päästänyt minua sänkyynsä pitkään aikaan. Enkä enää tahtoisikaan mennä hänen luoksensa, sillä minä olen aivan varma siitä, että jos hänellä ei ole ketään niin pian on."

Johannes uskoi veljeänsä, ja siksi hän nyt rohkeni sanoa: "Kuulepas, Ilse-sisareni, sinä haluat nyt vain kuulla minulta jotakin sellaista, minkä perusteella sinä voisit aloittaa jotakin jonkun vieraan miehen kanssa. Minä uskon sinun miestäsi kun hän Herran nimessä vakuuttaa olleensa sinulle uskollinen. Sinä itse kuvittelet kaikenlaista ja uskot sen sitten. Sinulla ei ole mitään eroon oikeuttavaa seikkaa, etkä erottuasi omaa minkäänlaista oikeutta mennä uudelleen naimisiin, sillä sinä lähdet uskovaisen miehen luota ilman mitään syytä." Ilse oli pompata ylös sohvalta, mutta Marian ottaessa häntä hellävaraisesti kiinni olkapäästä, hän istuutui uudelleen. Johannes tiesi kuinka Ilse oli jatkuvasti piinannut miestänsä puheillansa uudelleen naimisiin menosta. "Sinä menisit kuitenkin uudelleen naimisiin jonkun noista kauniista viettelijättäristä kanssa, miksi en siis minäkin!"

"Ilse, sinun täytyy käsittää se, että on kysymys Jumalan Sanasta. Jos sinä menet, vieläpä ilman syytä sänkyyn jonkun vieraan miehen kanssa, on kysymys siitä, että sinä otat sisääsi jotakin mikä ei ole sinun omasta aviopuolisostasi. Sinä olet vastaanottava osapuoli, ja sinun tulisi kuitenkin olla yhtä oman miehesi kanssa. Periaatteessa Reinhold saa ja voi antaa sinulle anteeksi ja silti pitää sinut vaimonansa, mutta toisaalta taas sinä et käytännössä olekaan enää hänen vaimonsa, sillä toinen mies on yhtynyt sinuun, ja sinä olet tullut yhdeksi hänen kanssansa. Pitäisikö siis sinun miehesi jakaa sinut jonkun toisen miehen kanssa? Jumalan Sana sanoo tällaisesta tilanteesta: "...älköön hänen ensimmäinen miehensä, joka lähetti hänet pois, ottako häntä uudestaan vaimokseen, sittenkuin tämä on tullut saastutetuksi, sillä se olisi kauhistus Herran edessä..." (5. Moos. 24).

Mitään vastaavaa ei sanota miehestä, kuin korkeintaan siinä yhteydessä, ettei tämän tule yhtyä porttoon ja tulla yhdeksi lihaksi hänen kanssansa. Jos sinä siis tietoisesti jätät Reinholdin ja menet jonkun toisen kanssa, ei hänellä ole mitään velvollisuutta olla enää sinun kanssasi tai ottaa sinua takaisin. Jos hän haluaa antaa anteeksi yhden syrjähypyn, se on hänen asiansa, mutta en neuvoisi häntä ottamaan sinua takaisin, jos pitempään olet uskoton."

Ilse ei sen koommin tullut Hopeajärven kylälle kuin muutenkaan uskovaisten yhteyteen. Ei kestänyt kauankaan kun Reinhold soitti ja kertoi Ilsen lähteneen seurakunnassa vierailleen saarnaajan mukana tämän kotipaikkakunnalle. Tarkoitus oli, että tämä saarnamies selvittäisi Ilsen asiat ja olisi välimiehenä hänen ja miehensä välillä. Mutta niinkuin jokainen ymmärtäväinen tarkkailija olisi alusta alkaen voinut sanoa, selvitettiin asiat aivan muulla tavalla.

Tämä saarnamies oli tosin uskovainen, mutta enemmän mies kuin julistaja. Ilse uskoi lähteneensä vaimonsa onnettomuuden kautta menettäneen miehen mukana, joka niin täydellisesti ymmärsi häntä ja hänen vaikeuksiansa. He olivat istuneet ensimmäisenä iltana sohvalla siveän välimatkan päässä toisistansa saarnaajan kotona, mutta ei mennyt kauankaan kun he jo olivat melkein sylikkäin. Tarkoitus oli ensin ollut selvittää asioita hengellisesti. Mutta keskustelun edetessä ja Ilsen kyynelehtien kertoessansa miehensä ymmärtämättömyydestä ja suoranaisesta pahuudesta, oli Kurt kallistanut päätänsä niin järkyttyneenä tällaisesta hennon naisihmisen kokemuksesta, että Ilse aivan vaistomaisesti oli heittäytynyt tämän hellään syleilyyn.

Jo samana yönä he huomasivat olevansa sängyssä hiestä märkänä. Kumpikaan ei osannut nukkua, ja niin keskustelu jatkui jatkumistaan. "Kuule, rakkaani, kun minä ensimmäisen kerran näin sinut meidän seurakunnassamme, minä heti näin että sinä olet jotakin aivan muuta kuin minun mieheni. Sinä olet niin hyvä ja ymmärtäväinen ja tunnen sydämessäni että voin luottaa sinuun täydellisesti."

Kurt kertoi omasta elämästänsä ja pettymyksistänsä. Ilseä liikutti suunnattomasti tämä niin kovia kokenut mies, joka edellisenä vuonna oli menettänyt rakastamansa naisen onnettomuudessa. Kuinka hyvältä hänestä nyt tuntuikaan kaikkien Reinholdin kanssa vietettyjen vuosien jälkeen olla tämän vahvan ja kaunismuotoisen miehen kainalossa!

Jos Kurtin kertomuksissa ja muistissa oli joitakin ristiriitaisuuksia, ei korviansa myöten rakastunut nainen huomannut siitä mitään. Kurt oli jatkuvasti puhua jostakin, mutta keskeytti aina hätkähtäen. Tarkkaavainen kuulija olisi heti voinut sanoa, ettei asia ollut aivan sitä miltä se näytti.

Ilse oli onnessansa ja oli juuri sinä päivänä käynyt hakemassa kotoansa kaikkea tarpeellista. Myöhemmin olisi aikaa noutaa loput Kurtin serkun kuorma-autolla. Mutta kauhistus, hän ei ollut muutamaan viikkoon nähnyt Reinholdia ja lapsia. Miten saattoi tämä näyttää niin kurjalta ja kuin vanhalta mieheltä?!

Ilse oli niin onnellinen, ettei saattanut olla lainkaan vihainen tälle niin onnettoman näköiselle miesraukalle. Koottuaan kamppeensa hän oli vielä tullut keittiöön, missä lapset istuivat itkettynein silmin pöydän takana, ja Reinhold käveli edestakaisin keskellä lattiaa. "Voi kultaseni, kyllä kaikki vielä hyväksi muuttuu! Aika parantaa haavat, ja sinäkin näet, että näin oli kaikkein parasta. Oma mussukkani, älä itke lasten nähden!" Ilse meni aivan Reinholdin lähelle ja antoi suukon poskelle, silitellen tätä juuri sellaisella tavalla kuin oli kautta vuosien tehnyt ilmoittaessansa haluavansa juuri "sitä". Miesraukka oli joutua täysin pois tolaltansa.

"Kuule, kultaseni, tämä talo on nyt pakko myydä, sillä minä tarvitsen rahaa ostaaksemme oman talon Kurtin kanssa. Lapset saavat ainakin toistaiseksi asua täällä, kunnes elämämme vakiintuu. Sinun ei muuten yhtään kannata ryhtyä vaikeaksi, sillä yksi Kurtin veljistä on Hampurissa suuren firman lakimiehenä."

Ilse ei rohjennut katsoa lapsiin päin, sillä hän ei halunnut suoda pienintäkään sijaa omaatuntoa kolkuttavalle tunteelle. Hän ei todellakaan halunnut viedä lapsia mukanansa nyt, kun hän kerrankin oli niin onnellinen rakastamansa miehen kanssa. Kuinka paljon tältä liikenikään aikaa hänelle, sillä saarnaajana hän voi itse päättää milloin teki työtä ja milloin ei.

Kun Reinhold oli tuona iltana soittanut Johannekselle, oli tämä tuntenut aivan pakon ajaa tämän itkuaan nieleksivän miehen luokse. Millainen tunne vallitsikaan tuossa kodissa! Lapset olivat aivan poissa tolaltansa ja itkivät jatkuvasti. Koko talous oli kaaoksessa, sillä kukaan ei tuntenut mielenkiintoa minkään paikalleen asettamiseen tai siivoamiseen. Reinhold oli kuin kuolemaa tekevä, ja Johannes voi todella pahoin. Kaikki tämä oli niin järjetöntä, mieletöntä vihollisen aikaansaamaa! Nyt olisi noiden lakihenkisten pitänyt nähdä mitä on todellinen epätoivo ja pettymys!

Vihollinen oli saanut kalliita sieluja riepoteltavaksensa, ja tässä oli kaikkein järkyttävin piirre nykyajan seurakunnan keskuudessa. Jos Lydia ja vastaavat eivät pystyneet itse auttamaan itseänsä, olisi seurakunnan tullut yhdessä kantaa heitä Herran eteen ja rukoilla niin kauan että olisi tullut vastaus Herralta. Mutta nyt oli lakihenki vallannut useimmat, ja koko ajan etsittiin vain syyllistä, ajattelematta ollenkaan sitä, että suurin syyllinen oli sielunvihollinen, jolle oli annettu sellainen valta harjoittaa tuhoansa. Seurakunta ei rukoillut, ei kantanut kärsivien taakkaa, sillä itsekukin oli niin omien asioidensa vankina, ettei aikaa tai edes tunnetta riittänyt muille.

Reinhold oli todella yksin, sillä hänet oli leimattu syylliseksi aviokriisiinsä, ja kun nyt tuli julkiseksi asiaksi se, että Ilse oli lähtenyt seurakunnassa vierailleen saarnaajan matkaan, paheksuttiin suuresti miestä, joka salli sellaisen tapahtua. Tosin ei hyväksytty Ilsen tekoa, mutta hämmästykseksensä sai Johannes kuulla useammankin sisaren suusta suunnilleen saman asian: "Voi kunpa se Ilse nyt voisi todella olla onnellinen! Onhan se suotavaa, sillä raukka on niin kärsinyt!"

Kului muutama kuukausi, ja Ilse ei ollut vieläkään hakenut loppuja tavaroitaan. Reinhold ei ollut edes ajatellut panna myyntiin heidän niin suurella vaivalla vuosien aikana yhdessä rakentamaansa taloa. Hän ei jaksanut ajatella mitään muuta kuin Ilseä, jota hän kaikesta huolimatta oli niin rakastanut. Hänen mielessänsä pyöri yksi ainoa karuselli, jossa hevosten sijasta erilaiset kysymykset pyörivät ympäriinsä, niin että jokaisella kierroksella kaikki näytti jälleen erilaiselta. Mitä hän olisi voinut tehdä toisin, mitä hänen ei olisi pitänyt tehdä? Mitä, mitä, mitä?

Reinhold joutui turvautumaan lääkärin apuun, sillä hermopaine oli viedä hänet suoranaiseen hulluuteen. Lapset kärsivät vähintään yhtä paljon kuin hän ainakin jonkin aikaa, mutta lapsen ominaisuuksiin kuuluu tietynlainen suojamekanismi, minkä vanhemmat ihmiset usein ovat kadottaneet. Kärsimys ja ahdistus ei poistunut, mutta tuli joitakin asioita päällimmäiseksi, mitkä ikäänkuin veivät pois ahdistuksen pahimman piikin. He viettivät entistä enemmän aikaa tuttavissa ja äidin veljen luona kätketyn ahdistuksensa kanssa.

Johannes hiukan ihmetteli sitä, ettei Ilse antanut minkäänlaista elonmerkkiä itsestänsä. Hän ei tiennyt, että tuo pari oli ollut useamman viikon ulkomaanmatkalla ja tuhlannut melkoisen määrän rahaa. Onni oli kukoistanut, mutta Ilse oli alkanut huomaamaan, ettei kaikessa ollutkaan enää sellaista hohtoa kuin alussa. Hän pelkäsi olla rehellinen itsellensä, sillä jokin kiusallinen ääni hänen sisimmässänsä oli alkanut esittää epäilyjä. Oliko tämä sittenkään yhtään sen kummallisempaa kuin alussa oli ollut oman miehen kanssa?

Matkan loppuvaiheessa Ilse oli huomannut selvää kylmenemistä aluksi niin hehkuvassa huumassa. He olivat viettäneet monta päivää hiekkarannoilla, ja jos hän ei aivan väärin nähnyt rakkauden huumassansa, niin Kurt soi todella pitkiä katseita lanteitaan keikutellen ohitse kulkeville puolialastomille naisille. Sellaista ei Reinhold ollut koskaan tehnyt.

Pari oli ruskettunut lähes paikallisen väestön väriseksi ja tunsi tietynlaista hyvän terveyden tuomaa mielihyvää. Tämä matka oli ollut suoranainen menestys, ja kaikista orastavista epäilyksistä huolimatta Ilse oli luottavainen tulevaisuuden suhteen. Tämä mies oli todellinen herrasmies ja tunsi naisen läpikotaisin, ollen valmis kaikkiin mahdollisiin palveluksiin. Sellainen ei toki ollut Reinhold. Miksi hän koko ajan vertasi näitä kahta toisiinsa? Miksi hän ei saanut rauhaa näiltä ajatuksilta, sillä parastahan oli kaikkien kannalta unohtaa mennyt?

He eivät olleet kahtakaan päivää kotona kun ovikello soi, ja ovella seisoi todellinen hempsankeikka naisihminen ovenpieleen nojaten ja purukumia jauhaen. Kurt oli juuri ehtinyt lähteä kauppaan, ja Ilse oli yksin kotona. "Päivää", sanoi hän vaistomaisesti kun ovella seisova ei sanonut mitään vaan tuijotti röyhkeästi Ilsen vielä sekaisin olevaa tukkaa. Kuka kumma oli tämä minihameeseen ja tiukkaan puseroon pukeutunut vamppi? Ilseä alkoi vaivata itseensä kohdistunut tuijotus ja purukumia jauhava punaiseksi maalattu suu. "Mitähän teillä olisi asiaa?" Nainen ei vieläkään sanonut mitään, mutta suu alkoi liikehtiä siihen malliin kuin tämä olisi halunnut sanoa jotakin. Kääntyen kohti ovenpielessä kasvavia pensaita hän sylkäisi purukumin suustansa ja tokaisi: "Vai niin, olisihan minun pitänyt se arvata!"

Ilseä kouraisi sydänalasta, ja vaikka hän olisi halunnut sanoa jotakin, ei kurkussa oleva kuristava tunne sallinut sitä. Hän oli sen verran nainen että alkoi kauhistuttavalla tavalla käsittää jotakin, mitä hän ei mistään hinnasta halunnut uskoa todeksi. Tämä nainen ei selvästikään ollut Hampurissa asuva sisko, joka toimi veljensä taloudenhoitajana!

"Voisitteko viimeinkin sanoa, mitä teillä on asiaa?", sai Ilse sanottua. Nainen jatkoi tuijottamistansa ja tokaisi viimein: "Oletteko te hänen vaimonsa?" Ilse punastui ja tahtomattaankin joutui taas ajattelemaan Reinholdia. "Tuota, en minä... tuota, hänen vaimonsa viime vuonna... hän menetti vaimonsa onnettomuudessa. Minä olen vain hyvä tuttava."

Ilse tunsi olonsa todella vaikeaksi, sillä vielä kertaakaan hän ei ollut oman maan alueella joutunut tällä tavoin kuulustelluksi. Kanarian matkalla he luonnollisestikin olivat esiintyneet häämatkalaisina, sillä eihän kukaan siellä tuntenut heitä. Mutta kuka oli tämä nainen, joka nyt edelleenkin tuijotti häntä niin ilkikurisesti ja inhottavasti? Hänen naisenvaistonsa puhui omaa selvää kieltänsä, mutta hän kieltäytyi kuuntelemasta sitä.

Nainen selvästikin halusi nyt tulla sisälle, eikä Ilse tiennyt kuinka estellä. Eihän hän vieläkään tuntenut tätä huoneistoa todella kodiksensa, sillä vaikka rakkaus kukoistikin omalla kiehtovalla tavallansa, ajatukset alitajuisesti olivat jatkuvasti siinä kodissa, minkä hän yhdessä Reinholdin kanssa oli perustanut kotikaupunkiin.

Nainen asteli suoraan olohuoneeseen luoden tutkailevia katseita ympärillensä. "Milloin Kurtin vaimo sitten kuoli? Oliko se onnettomuus?" Ilse ei tiennyt asiasta tarkemmin ajatellen mitään, ja nyt vasta hän huomasi olevansa täysin ymmällänsä. Kurt oli puhunut asioistansa vähintään yhtä paljon kuin hänkin, mutta kaiken puhepaljouden keskellä oli jäänyt täysin avoimeksi kysymys entisen vaimon kohtalosta. Nainen varmastikin huomasi Ilsen hämillisyyden, ja aivan kuin olisi ollut kotonansa, meni hän suuren kirjahyllyn luokse työntäen kätensä ylimmäisen kirjarivin taakse. Sieltä ilmestyi hänen käteensä avain, jolla hän avasi yhden lukituista laatikoista.

Aivan kuin kalman kourat olisivat kiristyneet Ilsen kurkun ympärille, ja sydän tuntui pysähtyvän siihen paikkaan. "Katsokaapa, kuinka kaunis perhe!", tokaisi nainen jo hiukan vähemmän ivallisella äänellä, ja Ilse oli tuntevinaan jonkinlaista surumielisyyttä tämän olemuksessa. Hänellä oli kädessään kauniskehyksinen värivalokuva, jossa oli ainakin viisi ihmistä.

Ilse tarttui toisella kädellään kuvan reunaan kiinni ja katsoi. Mitä enemmän hän katsoi, sitä suuremmasti alkoi käsi vapista, ja hänen oli pakko istuutua sohvapöydän reunalle. Siinä seisoi Kurt tämän kuvaa pitävän naisen rinnalla, ja edessä poseerasivat kaksi poikaa ja kuvankaunis pikkutyttö.

Kurt oli koko ajan antanut hänen ymmärtää vaimonsa kuolleen, ja kun oli tullut kysymys lasten saamisesta, oli tämä selvästi tuonut julki sen seikan, että vaimo oli ollut hedelmätön. Ilse oli nyt niin liikuttunut ja suoranaisen kauhun vallassa, että tämä vieras nainen heltyi ottaen häntä kainalosta kiinni ja vieden hänet sohvalle istumaan.

Ilse sai kuulla kuin oman elämäntarinansa käänteisessä muodossa. Kurt oli ollut tavattoman mustasukkainen ja täynnä sellaisia odotuksia, mitä vaimo ei milloinkaan ollut kykenevä täyttämään. Niinpä kaikki oli johtanut juuri samaan lopputulokseen, kuin mihin Ilsekin oli päätynyt. Kurt oli lähtenyt ja jättänyt vaimonsa kolmen lapsen kanssa. Eikä lähtö ollut tapahtunut viime vuonna vaan jo edellisenä. Hän oli ollut ainakin kahden, jollei kolmen eri naisen kanssa, ja aina ensi huuman haihduttua hän oli hylännyt edellisen yrittääksensä seuraavan ihastuksen kohteen kanssa.

Vaimo oli ollut uskovainen ainakin jossakin määrin, mutta kun mies oli jättänyt hänet, oli hän alkanut ryyppäämään ja harrastamaan irrallisia suhteita. Mutta mikä kaikessa ehkä oli järkyttävintä ainakin Ilsen mielestä, oli se, että tämä entinen vaimo aina näiden suhteiden välisinä aikoina oli asunut Kurtin luona. Ilseä toisaalta säälitti tämän ihmisraukan kohtalo, mutta toisaalta taas hiipivä kauhu lähestyi häntä hirvittävällä otteellansa. Hän oli niin täydellisesti luottanut Kurtiin ja antanut tämän ymmärtääkin sen. Hän oli uskonut kaiken kuolleesta vaimosta ja tämän suuresta kaipauksesta todelliseen avioliittoon rakastamansa Ilsen kanssa. Mutta nyt kaiken tämän uskottavuuden takana olikin mitä suurin petos ja kavaluus!

Katsellessansa tämän naisen lähes jalkoväliin asti paljaita sääriä ja mustia sukkia, puoliksi paljaita rintoja ja meikattuja kasvoja, tunsi hän itsensä vähintään yhtä huoraksi kuin tämäkin. Mitä tuli rehellisyyteen ja avoimmuuteen, ei hän pienimmässäkään suhteessa epäillyt kaikkea sitä, mitä oli kuullut. Tämä nainen oli kokenut jotakin sellaista, mikä oli vienyt hänet aivan yhteiskunnan pohjalle, pettymyksiin ja toivottomuuteen, minkä kaiken oli aiheuttanut Kurtin käytös ja suhtautuminen. Mutta mikä kauheinta kaikessa, nyt Ilse pelkäsi saaneensa aidsin, sillä hän oli maannut miehen kanssa, jolla vaimonsa sukupuolisuhteet mukaanlukien oli ollut kosketus ainakin yli kymmenen eri ihmisen kanssa.

Ilse tunsi menettävänsä järkensä, ja ikäänkuin olisi ollut kasvokkain kuoleman kanssa, hänen koko elämänsä lipui hänen sielunsa silmien editse. Hän näki lapsensa näiden eri kehitysvaiheissa ja oli kuulevinaan Reinholdin iloiset huudahdukset tämän leikkiessä näiden kanssa. Hän kävi lävitse kaiken yhteisen rakentamisen ja suuren ilon talon valmistuessa viimeinkin valtavien uhrausten ja työtuntien jälkeen. Hänen silmiensä editse kulkivat kaikki siunaukselliset kokoustilanteet ja Reinholdin innosta hehkuvat kasvot tämän saarnatessa puhujanlavalla ja yleisön huutaessa aamenensa ja hallelujansa. Kaiken takana ikäänkuin kulissina jokaiselle tapahtumalle ja muistolle oli heidän hääkuvansa, missä he seisoivat niin onnellisen ja siunatun näköisinä. Nyt vasta hän tajusi, että loppujen lopuksi Reinhold ei milloinkaan ollut tehnyt hänelle mitään pahaa, vaan hän itse oli kuvitellut ja sairaalla tavalla kokenut kaiken hyvänkin pahana. Nyt vasta hän oli kuin herännyt painajaisesta, joka ei ollutkaan painajainen, vaan suurta erehdystä ja väärinkäsitystä. Nyt vasta hänen tietoisuuteensa tunkeutui kauhistuttavalla tavalla se hätä ja tuska, mikä oli kuvastunut Reinholdin kasvoista eri tilanteissa, etenkin silloin kun hän oli töytäissyt tämän kosken kuohuihin. Oli suoranainen ihme, ettei hän ollut hukkunut, sillä hänen uimataitonsa ei ollut kehuttava. Ja minkä näköinen olikaan hänen miehensä ollut silloin kun hän oli hakenut tavaroitansa ja vaistomaisesti sivellyt tätä kädellänsä ja ikäänkuin vihoviimeisenä tekonansa pistänyt puukolla sydämeen herätellessänsä jotakin sellaista, mitä mieheltä lopullisesti oli riistetty.

Nyt oli Ilsellä todellakin hetki kysyä miksi, miksi, miksi? Hän tajusi tehneensä jotakin sellaista, mitä ei milloinkaan, ei milloinkaan voitaisi korjata ja tuoda takaisin. Hän oli heittänyt menemään jotakin peruuttamattomasti, ikuisiksi ajoiksi! Jos Kurt oli saattanut hylkäämisensä kautta vaimonsa avionrikkojaksi ja huoraksi, oli hän omalla teollansa tehnyt jotakin vielä kauheampaa omalle miehellensä, sillä hän tunsi kaikesta huolimatta miehensä sisimmän, vaikka olikin pyrkinyt kieltämään nämä tuntemuksensa. Hän tiesi antaneensa Reinholdille kuolettavan iskun, josta tämä ei milloinkaan tulisi toipumaan, vaikka mitä tapahtuisi. Ja lapset, lapset! Ilsen mieli alkoi seota hänen vihdoinkin tajutessansa, että hän mahdollisesti oli ikuisiksi ajoiksi menettänyt molemmat suloiset lapsensa, joiden syntymästä oli niin suuresti riemuittu ja jotka koko seurakunnan läsnäollessa oli siunattu ja luovutettu Herran käsiin ja suojelukseen. Miksi, miksi, miksi oli kaikki tämä tapahtunut, miksi hän heräsi vasta nyt, kun kaikki oli liian myöhäistä?

Tuskin on kauhistuttavampia sanoja, jotka voivat tämän elämän aikana tunkeutua uskovaisen ihmisen tajuntaan kuin nämä sanat: LIIAN MYÖHÄISTÄ!

Ilsen sisin alkoi käydä kamppailua, ja hänen ratkaistavissansa oli kaksi eri suuntaa. Eri ihmisillä nämä suunnat ovat hyvin erilaiset riippuen heidän olemuksestansa ja tuntemuksistansa, mutta Ilsellä oli vain kaksi vaihtoehtoa kaiken tämän keskellä. Seurakunta oli hylännyt omiin oloihinsa ihmisiä paljon vähemmästäkin kuin mitä Ilse oli tehnyt, joten hän ei odottanutkaan minkäänlaista myötätuntoa tai apua siltä suunnalta. Nyt hän tiesi edessänsä olevan vain kaksi vaihtoehtoa, joista hänen oli ratkaistava jompi kumpi. Hän joko tulisi hulluksi tai sitten hän lähtisi samalle tielle tämän edessänsä istuvan vampin kanssa. Hän ajatteli lapsiansa, ajatteli näiden tulevaisuutta, eikä halunnut kenenkään voivan sanoa, että heidän äitinsä oli huora ja täysin kelvoton nainen. Hän lipui hiljalleen jonkinlaiseen tylsyyteen ja mielenelämän tutkimattomiin syvyyksiin. Hän joutui eräänlaiseen karuselliin, jossa syytökset ja puolustelut vuorottelivat ja löivät toisiansa raskaalla nyrkillänsä. Hän olisi viettävä lopun elämäänsä mielisairaalassa, ellei sitten tapahtuisi jotakin niin suurta, että seurakunta viimeinkin heräisi ja alkaisi pitää huolta omistansa; ehkä Jumala vielä kuulisi ja tekisi ihmeensä Ilsenkin kohdalla!

Taidolliset rakentajat

"Ja Besalel ja Oholiab ynnä kaikki taidolliset, joille Herra on antanut taidollisuuden ja ymmärryksen tietää, miten mikin pyhäkössä tehtävä työ on suoritettava, tehkööt kaikissa kohdin, niinkuin Herra on käskenyt.

Niin Mooses kutsui luoksensa Besalelin ja Oholiabin ja kaikki taidolliset, joiden sydämeen Herra oli antanut taidollisuuden, kaikki, joiden sydän vaati heitä ryhtymään työhön suorittaaksensa sen" (2. Moos. 36: 1- 2).

"Tarkkaa, mitä minä sanon: Herra on antava sinulle ymmärrystä kaikkeen" (2. Tim. 2: 7).

Johanneksella ei ollut todellisuudessa mitään syytä olla onneton tai masentunut, mutta siitä huolimatta hän tunsi raskaan taakan sydämellänsä. Hän oli juuri palannut suorastaan ihastuttavalta matkalta Alpeilta ja oli vieraillut useiden rakkaiden veljien ja sisarien luona. Häntä oli ensimmäisen kerran elämässänsä todella hemmoteltu uskonystävien luona, niin ettei hän voinut olla ajattelematta sitä ainoata lomamatkaa, jonka eräs veli hänelle vuosia sitten oli järjestänyt. Matka oli suuntautunut eräälle kauniille alppijärvelle, missä oli yhden tai kahden vuorokauden ajan kalastettu ja puhuttu uskonasioista. Muutaman kuukauden kuluttua matkasta oli veli yksioikoisesti tokaissut Johannekselle: "Käsitätkö sinä lainkaan, kuinka kalliiksi tuo matka minulle tuli?"

Kaiken tällaisen keskellä ei ole mikään ihme, jos positiivisestikin asennoitunut maan matkaaja pakostakin menettää luottamustansa kanssaveljiänsä ja sisariansa kohtaan. Mutta nyt häntä oli pidetty kuin piispaa pappilassa ja kuljetettu ympäriinsä vuorenhuipulta toiselle ja mitä runsaimmin katetusta pöydästä toiseen, ilman pienintäkään pelkoa siitä, että jonakin päivänä hänelle jälleen todettaisiin: "Käsitätkö, mitä kaikki tuli maksamaan veljillesi ja sisarillesi?"

Johannes oli suurinpiirtein päässyt näkemään, millaisessa ajassa nyt elettiin ja millaisia ihmiset olivat, niin uskovaiset kuin uskosta osattomatkin, tavalliset maailman ihmiset. Kaikesta huolimatta jokin osa häntä ei tahtonut millään pystyä hyväksymään sitä tosiasiaa, että useimmat julistajat omalla toiminnallaan ja puheillaan kaikesta ulkonaisesta hurskaudesta huolimatta rakentamisen sijasta hajottivat ja toivat uskovaisten keskuuteen entistä suurempaa jakautuneisuutta.

Juuri ennen Uuden Testamentin seurakunnan syntyhetkeä meidän Herramme sanoi usein toistetut sanat, joita ei kuitenkaan ole käsitetty oikealla tavalla: "Ei ole teidän asianne tietää aikoja eikä hetkiä, jotka Isä oman valtansa voimalla on asettanut, vaan kun Pyhä Henki tulee teihin, niin TE SAATTE VOIMAN, ja te tulette olemaan minun todistajani sekä Jerusalemissa että koko Juudeassa ja Samariassa ja aina maan ääriin saakka." (Apt. 1: 7- 8).

Mitä useampi palavahenkinen julistaja astui esiin, sitä enemmän tuli korostetuksi käsite 'voima', muttei niinkään seurakunnan omistuksessa olevana, vaan pikemminkin julistajan saarnaamisessa. Yhä useampi korosti kuulijoillensa julistuksensa voimallisuutta ja tärkeyttä, useaankin kertaan korostaen: "Hetken kuluttua tulette kuulemaan jotakin todella merkittävää ja tärkeää, mikä tulee suoraan Herralta!" Kun julistuksessa vielä aivan alusta alkaen oli erinomaisen voimakas ja vakava painotus, riippumatta siitä mitä sillä hetkellä sanottiin, sai kuulija pakostakin sellaisen käsityksen, että nyt täytyi Jumalan aivan erikoisella tavalla olla mukana tässä asiassa. Mutta miksi julistajan toistamiseen täytyi vakuuttaa kuulijoillensa, että juuri nyt Jumala itse puhui kansallensa? Miksi eivät Raamatun lehdille tallennetut apostolit käyttäneet tällaisia tehostekeinoja kuulijoiden täyden huomion saadakseen? Eikö jokainen todellinen kuulija jo puhutun perusteella voinut tuntea sydämessänsä Herran puhuvan hänelle, ilman että se hänelle varta vasten ilmoitettiin?

Mitä ja mikä todella on se voima, josta Herramme puhui? Useille se on sitä, mistä Markuksen Evankeliumin viimeisessä luvussa puhutaan: riivaajien ulos ajamista, uusilla kielillä puhumista, sairaiden parantamista. Mutta tässäkö olisi kaikki se, mitä todellisen sananjulistuksen yhteyteen kuuluu? Mitä sanoo veljemme Paavali jumalallisen ilmestyksen kautta? "Ja ollessani teidän tykönänne minä olin heikkouden vallassa ja pelossa ja suuressa vavistuksessa, ja minun puheeni ja saarnani ei ollut kiehtovia viisauden sanoja, vaan Hengen ja VOIMAN osoittamista, ettei teidän uskonne perustuisi ihmisten viisauteen, vaan Jumalan VOIMAAN"(1. Kor. 2: 3- 5).

Käsitteestä 'Jumalan voima' voitaisiin puhua ja kirjoittaa useamman ihmisiän ajan ilman että aihetta olisi ammennettu tyhjiin, mutta paljon lyhyemmässä ajassa voidaan muutamin sanoin todeta, mitä se ei ainakaan ole.

Paavali oli käynyt kovan Jumalan koulun lävitse ja saattoi omien kokemustensa ja oppimansa perusteella sanoa läheisimmälle työtoverillensa Jumalan elovainioilla: "Tarkkaa, mitä sanon: Herra on antava sinulle ymmärrystä kaikkeen." Jumalan voimaa tarvitaan kaikilla uskovaisen elämän alueilla, mutta on myöskin käsitettävä, mitä Jumalan voima on ja mitä varten se on annettu. Herramme sanoi: "Te tulette olemaan Minun todistajani!" Mitä tämä tarkoitti tässä ajassa ja kaiken sen julistuksen keskellä, mitä juuri nyt saatiin kuulla? Oliko näillä julistajilla todellakin Jumalan voima, ja puhuiko Jumala, ja todistivatko nämä palavahenkiset saarnamiehet Herrasta Jeesuksesta? Mitä varten oli sananpalvelustehtävät annettu Jumalan seurakunnalle? "Ja hän antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi... tehdäkseen pyhät täysin valmiiksi palveluksen työhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen, kunnes me kaikki pääsemme yhteyteen uskossa..." (Ef. 4: 11-).

Jo Vanhan Testamentin aikana rakennettaessa Herran huonetta, ilmestysmajaa, oli suunnattoman tärkeätä jokaisen tehtävään osallistuvan kohdalla se, että tähän yhteiseen hankkeeseen osallistuvat tiesivät, mistä oli kysymys. "...joille Herra on antanut taidollisuuden ja ymmärryksen tietää, miten mikin pyhäkössä tehtävä työ on suoritettava!" Tärkeintä ei ollut vain tehdä innoituksessa jotakin oman käsityksen ja ymmärryksen mukaisesti, vain tekemisen tähden, vaan ensisijaisen tärkeätä ja välttämätöntä oli käsittää, että kaikki tuli tehdä kaikissa kohdin niinkuin Herra on käskenyt. Tämä sama ajatus toistuu useaan kertaan ilmestysmajan rakentamisen yhteydessä: "...niinkuin Herra oli Moosekselle käskyn antanut."

Tässä ajassa ei rakennettu temppeliä luonnon kivistä, vaan nyt oli toteutumisen aika sille, mille kaikki Vanhan Testamentin tapahtumat olivat esikuvina. Kun Salomo rakensi temppeliä Herralle, kerrotaan tästä suuresta hankkeesta seuraavaa: "Ja kun temppeli rakennettiin, tehtiin se kivistä, jotka tulivat valmiina louhimosta, niin ettei kuulunut vasaran, ei minkään rauta-aseen kalketta temppeliä rakennettaessa" (1. Kun. 6: 7). Tämän esikuvan mukaisesti Pietari kirjoittaa seuraavasti: "Ja tulkaa hänen tykönsä, elävän kiven tykö, jonka ihmiset tosin ovat hyljänneet, mutta joka Jumalan edessä on valittu, kallis, ja rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi huoneeksi..." (1. Piet. 12: 4- 5).

Mutta mitä oli se, mitä nyt voitiin todeta kaiken tämän rakennustoiminnan keskellä? Toteutuiko kaiken julistuksen ja opetuksen kautta se, mitä itse Seurakunnan Herra oli asettanut tavoitteeksi omillensa?

Johannes näki henkensä silmillä millainen todellisen seurakunnan tuli olla, ja miten sen oli mahdollista saavuttaa kaikki luvattu. Mutta hän ei myöskään voinut olla näkemättä kaikkea sitä, mitä juuri nyt tapahtui. Jos Herra todella oli mukana kaikessa nyt havaittavassa julistuksessa ja toiminnassa, niin missä sitten olivat Hengen hedelmät ja Hengen voima? Jos Jumalan Henki todella oli vaikuttava tekijä, niin miksi ei sitten toteutunut se, mikä pakostakin on tulosta Hengen vaikutuksesta? "Mutta kun hän tulee, totuuden Henki, johdattaa hän teidät KAIKKEEN TOTUUTEEN... HÄN ON MINUT KIRKASTAVA!" (Joh. 16: 13). "...että he kaikki olisivat yhtä... että he olisivat täydellisesti yhtä, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt..." (Joh. 17).

Mitä enemmän tietyt saarnamiehet saarnasivat, sitä suuremmaksi tuli jakaantuneisuus uskovaisten keskuudessa, vaikka Jumalan Sanan mukaisesti palvelustehtävät oli annettu seurakunnalle sen rakentumiseksi ja todellisen yhteyden aikaansaamiseksi. Mutta mistä sitten todellisuudessa oli kysymys, mikä kaikesta ulkonaisesta ja tunteillakin koettavasta hurskaudesta huolimatta johti tähän nyt havaittavaan lopputulokseen?

"Mutta käskyn päämäärä on rakkaus, joka tulee puhtaasta sydämestä ja hyvästä omastatunnosta ja vilpittömästä uskosta.

Muutamat ovat hairahtuneet niistä pois ja poikenneet turhiin jaarituksiin, tahtoen olla lainopettajia, vaikka eivät ymmärrä, mitä puhuvat ja minkä varmaksi väittävät." (1. Tim. 1: 5-).

Tuskin oli milloinkaan aikaisemmin ollut aikaa, jossa kaikesta hurskaudesta ja ulkonaisesta jumalanpalveluksesta huolimatta olisi ollut niin suuri hajaannus uskovaisten keskuudessa. Tänä päivänä oli niin totuttu heittämään kaikki hengellisyys ja uskonnollisuus samaan pataan; kaikki missä mainittiin Jumalan tai Herran Jeesuksen Kristuksen nimi. Mutta niinkuin on aina ollut, niin oli tässäkin ajassa: Ulkonainen tunnustus ja Jumalan Sanan tai jonkun Hänen lähettämän profeettansa julistuksen lainaaminen ei vielä merkinnyt alkuunkaan sitä, että Jumala olisi ollut kaiken Hänen nimissänsä tehdyn takana. Juudas oli mukana alusta alkaen ja ajoi ulos riivaajia siinä kuin muutkin opetuslapset, ollen yksi kahdestatoista. Hänellä oli voimaa, arvovaltaa. Mutta siitä huolimatta hän oli väärä alusta alkaen. Ei kerrota mitään hänen julistustoiminnastansa, mutta uskottavaa on se, että hänkin puhui hurskaasti kuulijoidensa edessä.

Jos on hurskaita julistajia, on myöskin hurskaita kuulijoita, joista Paavali kirjoittaa Timoteukselle: "Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin" (2. Tim. 4: 3- 4). Mitä tämä kaikki sitten todellisuudessa tarkoittaa? Eikö lähes kaikki julistus perustu siihen, mitä Jumalan Sana puhuu? "Minua kummastuttaa, että te niin äkkiä käännytte hänestä, joka on kutsunut teidät Kristuksen armossa, pois toisenlaiseen evankeliumiin, joka kuitenkaan ei ole mikään toinen; on vain eräitä, JOTKA HÄMMENTÄVÄT TEITÄ JA TAHTOVAT VÄÄRISTELLÄ KRISTUKSEN EVANKELIUMIN" (Gal. 1: 6- 7). "Heillä on intoa teidän hyväksenne, MUTTA EI OIKEATA; vaan he tahtovat eristää teidät, että teillä olisi intoa heidän hyväksensä" (Gal. 4: 17).

Kaikki julistus, jossa ei ole motiivina puhtaasta sydämestä tuleva rakkaus Kristusta ja Hänen seurakuntaansa kohtaan, johtaa kaikesta ulkonaisesta hurskaudesta huolimatta jakaannukseen todellisen rakentamisen sijasta. Mikä sitten on se henki tai voima, joka tällaisia ihmisiä hallitsee, jos se ei kerran ole puhdasta Pyhän Hengen vaikutusta? Mikä on se henki, joka on niin lähellä todellisen Pyhän Hengen toimintaa, että useimpien ihmisten on vaikeata erottaa ne toisistansa? Puhuuhan tämäkin henki niin hurskaasti ja Jumalaan ja Hänen Sanaansa vedoten?

Eräänlainen avainsana tällä alueella sisältyy siihen, mitä Juuda kirjoittaa: "Nämä saavat aikaan hajaannusta, HE OVAT SIELULLISIA, henkeä heillä ei ole" (Juuda 19).

Me olemme puhuneet jo Jumalan voimasta ja viisaudesta ja ymmärryksestä, mitä tarvitaan Jumalan huoneen rakentamisessa. Lukekaamme nyt, mitä Jaakob kirjoittaa: "Kuka on siis viisas ja ymmärtäväinen teidän joukossanne? Tuokoon hän näkyviin tekonsa hyvällä vaelluksellaan viisauden sävyisyydessä. Mutta jos teillä on katkera kiivaus ja riitaisuus sydämessänne, niin älkää kerskatko älkääkä valhetelko totuutta vastaan.

TÄMÄ EI OLE SE VIISAUS, JOKA YLHÄÄLTÄ TULEE, VAAN SE ON MAALLISTA, SIELULLISTA, riivaajien viisautta..."

Johanneksen sisintä olivat vuosikaudet kalvaneet nämä asiat, ja nähdessänsä nykyhetken todellisuuden, ei hän voinut valhetella totuutta vastaan. Ihminen halusi olla hurskas ja hyvä, Jumalalle kelvollinen, mutta hän oli kadottanut käsityksensä siitä, mitä todella on vanhurskaus ja todellinen usko. Ihmiset istuivat viikosta toiseen, kuukaudesta ja vuodesta toiseen tietynlaisissa kokouksissa, mitkä saattoivat kestää jopa kuusikin tuntia, mutta siitä huolimatta jokapäiväisessä elämässänsä eivät olleet Jumalan rakkauden valtaamia toisia uskovaisia tai uskosta osattomia kohtaan, vaan paremminkin voitiin sanoa heistä, että he oikeaoppisuuden ja hurskauden varjolla olivat mitä riitaisimpia ja katkerimpia niitä kohtaan, jotka eivät uskoneet juuri sillä tavoin kuin he, eivät luopuneet samoista asioista, pitäneet syntinä juuri sitä mitä hekin. He olivat sielullisia, uskonnollishenkisiä, vailla sydämen rakkautta ja armahtavaa laupeutta! He olivat lakihenkisiä, käsittämättä itsekään, mistä puhuivat ja mitä toisilta vaativat!

Koko Jumalan Sana on tärkeä, eikä yksikään ilmaisu ole vähempiarvoinen kokonaisuuden puitteissa. On kuitenkin tiettyjä kohtia, jotka aivan erikoisella tavalla tuovat esiin jonkin asian merkittävyyden, erikoisesti tilanteissa, joissa on ajauduttu johonkin väärään äärilaitaan. Paavali todellisessa sydämenhädässä ja vakuuttuneisuudessa Herransa edessä korostaa Timoteukselle todellisen jumalanpalvelijan tehtävän tärkeyttä: "Minä VANNOTAN sinua Jumalan ja Kristuksen Jeesuksen edessä, joka on tuomitseva eläviä ja kuolleita, sekä hänen ilmestymisensä että hänen valtakuntansa kautta: SAARNAA SANAA!" (2. Tim. 4: 1-).

Jos jokainen julistaja todella saarnaa Sanaa, niin miksi ei sitten tämän toiminnan kautta seurakunta ole saavuttanut sitä tilaa, mitä Herra siltä odottaa? Jos kaikki kuulemamme todella on Jumalan Sanaa, niin miksi se ei saa aikaan sitä, mitä Sen oman todistuksensa perusteella tulisi vaikuttaa? Jumalan Sana pysyy iankaikkisesti eikä voi muuttua. Yhä tänä päivänä se on kuin kaksiteräinen miekka, joka tunkee lävitse ja erottaa sielun ja hengen ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija. Jos julistuksen tuloksena onkin jotakin muuta kuin seurakunnan aito ja todellinen rakentuminen, Kristuksen kirkastuminen omiensa keskellä, uskovaisten kokoontuminen ainoaan Jumalan valitsemaan palvonnanpaikkaan kuin yhtenä sieluna ja yhtenä sydämenä, niin ei jää muuta ratkaisua kuin että julistettu ei sittenkään ole Jumalan Sanaa, vaan jotakin muuta!

Vanhan Testamentin aikana rakennettiin Jumalalle temppeliä, ja koko tuo suuri prosessi oli mitä elävin esikuva siitä, mitä tänä aikana tulee tapahtua, kun yksittäisten uskovaisten joukosta muodostetaan Uuden Testamentin seurakuntaa, temppeliä, jossa Herra itse voi asua Henkensä kautta. Salomon aikana jokaisen rakentamiseen osallistuvan täytyi olla selvillä tietyistä perusasioista tämän suuren hankkeen kohdalla, aivan kuten oli Mooseksen aikana ilmestysmajaa rakennettaessa. Herra oli antanut taidollisuuden ja ymmärryksen tietää, miten kukin työ tuli suorittaa. Mutta ei riittänyt ainoastaan jonkinlainen erikoinen taito tai lahjakkuus, vaan vaadittiin jotakin todella paljon enemmän, minkä tuo esiin 2. Moos. 31. "Ja Herra puhui Moosekselle sanoen: 'Katso, minä olen NIMELTÄÄN KUTSUNUT Besalelin, Uurin pojan, Huurin pojanpojan, Juudan sukukunnasta; ja minä olen täyttänyt hänet Jumalan hengellä, taidollisuudella, ymmärryksellä, tiedolla ja kaikkinaisella kätevyydellä..."

"Minä olen nimeltään kutsunut... olen täyttänyt hänet..." Kenet Jumala asettaa johonkin tehtävään ja kenet Hän lähettää, tämän Hän itse täyttää kaikella sillä, mitä tarvitaan tehtävän oikeaan suorittamiseen. Näin ei ole vain johtavassa asemassa olevien suhteen, vaan Sana sanoo: "...Ja katso, minä olen antanut hänelle apulaiseksi... ja olen antanut kaikkien taidollisten sydämeen taidollisuuden tehdä kaikki, mitä minä olen sinun käskenyt teettää..." (2. Moos. 31: 6).

Kun Jumalan temppeliä rakennettiin Salomon aikana, tuli kaikki suorittaa oikealla tavalla oikean lopputuloksen aikaansaamiseksi. Jokainen ei voinut hyvästä halustansa ja innostansa huolimatta toimia omien mielipiteidensä ja ajatustensa mukaisesti, vaan tuli tarkoin noudattaa annettuja määräyksiä. Jokaisen yksittäisen rakennuksen osasen tuli tarkoin asettua oikealle kohdallensa oikealla tavalla. Tämä oli mahdollista vain sen kautta, että jokainen toimi täydellisessä harmoniassa ohjeiden ja toinen toisensa kanssa.

Nyt tuli todellisen seurakuntaruumiin tulla liitetyksi yhteen oikealla tavalla, niin että voisi olla seurakunta niinkuin alussakin oli. Mutta miten kaikki toteutuisi, miten tämä Jumalan rakennus hengessä voisi valmistua ajallansa ja säädettyjen ohjeiden mukaisesti? Mitä tuli rakennusmiesten, sananjulistajien, tehdä ja miten?

Salomon ajalta kerrotaan: "Ja kun temppeli rakennettiin, tehtiin se kivistä, jotka tulivat valmiina louhimosta, niin ettei kuulunut vasaran, ei minkään rauta-aseen kalketta temppeliä rakennettaessa." (1. Kun. 6: 7). Kuinka ihana kuva tämä onkaan siitä, miten Jumala itse rakentaa seurakuntaansa! Mutta vain harvat ovat todella käsittäneet, mitä se merkitsee, ainakin siitä vasaroiden ja suurten lekojen paukkeesta päätellen, mikä kuuluu tämän ajan seurakunnan rakennustyömaalta. Kiven sirut lentelevät ja satuttavat lähistöllä olevia, aikaansaaden verta vuotavia haavoja ja sokeutuneita silmiä!

Timoteukselle Paavali kirjoittaa: "...että tietäisit, miten tulee olla Jumalan huoneessa, joka on elävän Jumalan seurakunta, totuuden pylväs ja perustus" (1. Tim. 3: 15). Kuinka elintärkeätä onkaan todella käsittää, miten kaiken tulee tapahtua todellisen seurakunnan keskuudessa! Mutta kuinka moni sananpalvelijan nimellä kulkeva ei lainkaan käsitä, mistä on kysymys, eikä siten tiedä miten Jumalan kansan keskellä tulee käyttäytyä ja toimia!

Sana 'sielullinen' on tullut jo useaan otteeseen esiin tämän tutkistelun yhteydessä. Herra itse sanoo Sanastansa Jesaja 55: 11: "...niin on myös minun sanani, joka minun suustani lähtee; ei se minun tyköni tyhjänä palaja, vaan tekee sen, mikä minulle otollista on, ja saa menestymään sen, mitä varten minä sen lähetin." Samalla aukeamalla Hän sanoo: "Tehkää, tehkää tie, tasoittakaa tie, poistakaa kompastuskivet minun kansani tieltä!" (Jes. 57: 14). Mitä selvimmin tämä sanankohta viittaa juuri siihen aikaan, jossa nyt elämme. Juuri nyt tulee todellisen Jumalan seurakunnan kokoontua yhteen Herran Jeesuksen Kristuksen nimen alla julistetun Sanan kautta. Mutta mitä tarkoittaa se, kun Sana sanoo Hebr. 4: 12: "Sillä Jumalan Sana on elävä ja voimallinen... se erottaa sielun ja hengen..."?

Mitä tarkoittaa tien raivaaminen erämaahan, mitä tarkoittaa kompastuskivien poistaminen uskovaisten tieltä? Mitä tarkoittaa todellinen uskovaisten yhteys, mikä vaikuttaa sen parhaaksi ja mikä sitä rikkoo?

Kun Paavali korostaa Timoteukselle Sanan saarnaamisen tärkeyttä, ja sen tiedon tärkeyttä, miten tulee olla Jumalan huoneessa, sanoo hän heti perään: "Mutta Henki sanoo selvästi, että tulevina aikoina moniaat luopuvat uskosta ja noudattavat villitseviä henkiä... ja JOTKA KIELTÄVÄT... mitkä Jumala on luonut niiden nautittavaksi kiitoksella, jotka uskovat ja ovat tulleet totuuden tuntemaan" (1. Tim. 4: 1-).

Mikä on aina ollut ja on vielä tänäänkin se seikka, mikä rikkoo Jumalan lasten yhteyttä ja estää todellisen yhteen tulemisen ja keskinäisen rakkauden? Mikä on aina aiheuttanut riitaa ja erimielisyyttä uskovaisten keskuudessa? Mikä aiheutti tavatonta sekaannusta jo alkuseurakunnan keskuudessa? "...tuli sinne muutamia, jotka opettivat veljiä: 'Ellette ympärileikkauta itseänne, niinkuin Mooses on säätänyt, ette voi pelastua!" (Apt. 15: 1). Ei tarvittu muuta kuin muutama kiertävä julistaja, jotka eivät tienneet miten tulee olla Jumalan huoneessa. Tämän yhden ainoan vierailun johdosta syntyi riita ja kiivas väittely!

Alkuajan seurakunnan oli löydettävä tiensä Herran kanssa kaiken sen ajan juutalaisuuden ja perinnäissääntöjen keskellä. Yhä vielä on monelle uskovaiselle tuntematon se tosiasia, että meidän tuntemamme Vanha Testamentti todellisena Jumalan Sanana on vain murto-osa kaikesta siitä kirjallisuudesta, mitä tämänkin ajan juutalaisuus pitää Jumalan Sanana. Viisaat ja oppineet, hurskaat miehet, ovat laatineet omat selvityksensä siitä, mitä Jumalan Sana heidän käsityksensä mukaan tarkoittaa, ja niin ovat syntyneet perinnäissäännöt ikäänkuin loputtomana viidakkona, missä itse oppineetkin eksyvät kaikenlaisten kuin köynnöksinä kiertävien selitysten keskellä, sillä todellisuudessa ei kukaan tiedä kokonaisvaltaisesti, mitä tietyissä asioissa tulisi tehdä.

Vanhan Testamentin juutalaisuus ei jätä ihmisille todellisuudessa mitään omantunnon vapautta, mikä on mahdollista vain Kristuksen sovituskuoleman kautta, joten aivan yksittäisissäkin asioissa säädetään miten tulee menetellä ja mikä on rikkomus "Sanaa" kohtaan, perinnäissääntöjä kohtaan. Suuri osa tämänkin ajan kristityistä on ehkä tiedostamattaankin omaksunut enemmän juutalaisuutta kuin todellista ja aitoa kristillisyyttä, ja juuri siksi on mitä suurimmasta merkityksestä niin tavalliselle uskovaiselle kuin saarnamiehellekin löytää alkuperäinen ja aito uskontie, joka ei lepää lain teoissa, vaan Jumalan armon ja Uuden Testamentin vapauden käsittämisessä. Mikään ei ole sen suurempi kompastuskivi uskovaiselle kuin kaikki perinnäiset käsitykset ja opetukset. Juuri siksi Paavali kirjoittaa kolossalaisille ja samalla meille tässä ajassa:

"Katsokaa, ettei kukaan saa teitä saaliikseen järkeisopilla ja tyhjällä petoksella, PITÄYTYEN IHMISTEN PERINNÄISSÄÄNTÖIHIN ja maailman alkeisvoimiin eikä Kristukseen" (Kol. 2: 20).

Johannes oli kautta aikojen saanut tuntea niin hengessänsä kuin lihassansakin sen kuinka häntä oli arvosteltu siitä, ettei hän puuttunut kaikenlaisiin sellaisiin asioihin, mitä itsekukin oli mieltänyt synniksi tai vääräksi. Yksi toisensa perään esitteli hänelle joko uniansa tai 'lähes korvinkuultavalla äänellä' hänelle ilmoitettuja asioita, joiden sanottiin olevan hänelle synniksi ja vahingoksi. "Sinunkin tulee nyt alkaa julistaa näitä asioita, niinkuin ne on minulle ilmoitettu!", vannotti häntä useampikin vakavailmeinen veli tai sisar.

Johannesta vannotettiin tavalla ja toisella, mutta milloinkaan hän ei näiden vannottamisten yhteydessä pystynyt näkemään yhteyttä siihen, mitä Paavali Timoteukselle sanoi ja vannotti. "Saarnaa Sanaa!" Ei, häntä vannotettiin asioissa, joilla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, mistä apostoli puhui tässä yhteydessä, vaan ennemminkin sen kanssa, mistä tämä puhuu Kol. 2: 16-. "Älköön siis kukaan teitä tuomitko syömisestä tai juomisesta, älköön myös minkään juhlan tai uudenkuun tai sapatin johdosta, jotka vain ovat tulevaisuuden varjo, mutta ruumis on Kristuksen.

Älköön teiltä riistäkö voittopalkintoanne kukaan, joka on MIELTYNYT NÖYRYYTEEN ja enkelien palvelemiseen ja pöyhkeilee näyistään ja on LIHALLISEN MIELENSÄ turhaan paisuttama eikä pitäydy häneen, joka on pää, ja josta koko ruumis, nivelten ja jänteiden avulla koossa pysyen, KASVAA JUMALAN ANTAMAA KASVUA" (Kol. 2: 16-).

Jälleen meillä on muutamassa jakeessa kaikki se, mistä olemme näiden sivujen aikana puhuneet! Muistakaamme ne kohdat, joissa on mainittu sielullisuus. Sielullisuuteen kuuluvat nimenomaan ne ominaisuudet, mitä tässä mainitaan, ja mitkä ulkonaisesta hurskaudestansa huolimatta aiheuttavat hajaannusta eikä rakentumista: ulkonaisesti hurskas nöyryys, joka tosin voi olla niin kokonaisvaltaista, ettei asianomainen itse käsitä sen merkitystä, sekä lihallinen mieli, joka sekin saattaa omata mitä ulkokultaisimman ja hurskaimman leiman, mutta siitä huolimatta on vain inhimillistä. "...kylvetään sielullinen ruumis, nousee hengellinen ruumis. Jos kerran on sielullinen ruumis, niin on myös hengellinen" (1. Kor. 15: 44).

Jumalan Sanan tehtävä on erottaa sielullinen ja hengellinen toisistansa, sillä sielullinen ei ole kestävä Herran edessä, sillä se on katoavaista. "Mutta mikä on hengellistä, se ei ole ensimmäinen, vaan se, mikä on sielullista, on ensimmäinen; sitten on se, mikä on hengellistä" (15: 46).

Jokainen ihminen on perusolemukseltaan uskonnollinen ja kaipaa tietynlaista täyttymystä elämäänsä niin nyt kuin kuolemansakin jälkeen. Mutta jos ihminen ei halua etsiä ja löytää tätä täyttymystänsä Jumalassa Herramme Jeesuksen Kristuksen sovitustyön kautta, kuoleman kautta Hänessä, elää hän omaa elämäänsä vaikka esiintyisi kuinka hengellisesti. "Mutta luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti" (1. Kor. 2: 14).

Kaikkein hämäävintä kautta ihmiskunnan historian on ollut se, että on ollut päälinjaltaan kahdenlaisia uskovaisia, jotka ulkonaisesti ja näennäisesti ovat aina olleet hyvin samankaltaisia. Pintapuolisesti tarkastellen niin todelliset uskovaiset kuin tekouskovaisetkin eivät juuri poikkea toisistansa, ja niinpä asiaa tuntemattomalle kaikki on kuin samaan pataan heitettyä, tasaharmaata soppaa. Mutta Jumalan ja todellisen uskovaisen silmissä kaikki on aivan toisin: "Hengellinen ihminen sitä vastoin tutkistelee kaiken..." (1. Kor. 2: 15).

Ulkonainen uskonnollisuus ja hengellisyys on kuin hapatus taikinassa vallannut koko kristikunnan, eikä kaiken keskellä osata arvostaa todellista, sydämen vakaumusta ja uskoa. Tärkeintä ei ole laatu, vaan määrä ja yleensä se, että näkyvällä tavalla suoritetaan jotakin. Siksi kaikenlainen perinnäinen ja ulkonainen valtaa alaa aivan käsittämättömällä tavalla. Näin on Jumalan Sana ennalta puhunut ja niin on siis tapahduttava, mutta näillä asioilla ei pitäisi olla mitään tekemistä todellisen seurakunnan kanssa!

Vanhan Liiton temppeliä rakennettaessa ei yhtäkään kiveä muokattu rakennuspaikalla, vaan ne te tulivat valmiina louhimosta. Kuinka ihana kuva tämä onkaan siitä, kuinka jokainen uskovainen osana suurta kokonaisuutta muovataan kuin saviastia Jumalan koulussa, yksinäisyydessä, persoonallisuutena. Kun sitten tällaiset yksilöt tulevat yhteen, muodostavat ne rakennuksen, Jumalan huoneen, kasvaen Jumalan antamaa kasvua. Mutta todella harva julistaja käsitti tässä ajassa tämän yksilöllisyyden jumalallisen merkityksen, sillä lähes jokainen pyrki olemaan se tekijä, joka toi kasvun ja puhdistuksen ja kaiken tarvittavan seurakuntaan oman toimintansa ja julistuksensa kautta. Tämä tuotti mitä suurinta murhetta Johannekselle, joka ei milloinkaan ollut voinut käsittää näitä pyrkimyksiä.

Johannes ei ollut lainkaan sellainen, kuin mitä suurin osa ihmisiä odotti häneltä. Häneltä puuttuivat itseasiassa kaikki ne ominaisuudet, mitä ulkonainen seurakunta arvosti julistajissansa. Hän ei yksinkertaisesti osannut esittää jotakin sellaista, mitä niin moni toi julki kokouksissansa. Kolossalaiskirje puhuu nöyryyteen mieltymisestä, mutta tuo kuitenkin heti perään julki seikan, joka paljastaa mistä on kysymys: "...ja on lihallisen mielensä turhaan paisuttama." Vääränlainen nöyryys ja lihallisuus kulkivat siis käsi kädessä! Hän ei voinut olla ajattelematta erästä jo iäkkäämpää veljeä, joka kerran oli tullut hänen luoksensa, ja oli ensimmäiseksi sanonut hyvin hiljaisena ja vakavana pää kallellaan: "Minulla on ollut hyvin vaikeata ja Herra on nöyryyttänyt minua; nyt minä olen todella nöyrä!" Johannes ei oikein tiennyt mitä ajatella ja mitä sanoa. Milloinkaan ei hän aikaisemmin ollut kuullut vastaavaa suoraan jonkun omasta suusta. Mutta jälkeenpäin hänelle selvisi, ettei ollut kysymys mistään muusta kuin samasta asiasta, mikä vallitsi niin monen kohdalla, vaikka sitä ei tällä tavoin tuotukaan julki. Elämän todellisuus paljasti sen, ettei sittenkään ollut kysymys todellisesta nöyryydestä Herran edessä, vaan enemmänkin juuri siitä, mistä Paavali puhui. Mitä hyödytti "nöyryys", mitä niin moni julkitoi eleillään ja puheillaan, joskin peitellysti, jos se käytännössä johti turhaan lihalliseen pyöhkeyteen!

Johannes ei voinut eikä halunnut ajatella, että kaikki hänen tuntemansa väärää esiin tuovat julistajat olisivat olleet täysin lihallisia ja vääriä, mutta ei voinut mitään sille ajatukselle, että tämä fanaattinen, sielullinen henki oli saanut valtaa niissäkin, joiden olisi luullut haluavan puhdistautua sellaisesta.

Todellinen Jumalan Sanan julistus ei voi aikaansaada sekaannusta tai erimielisyyttä, vaan kaikki syntyy sen kautta, että julistetaan Jumalan Sanana jotakin sellaista, mikä on tarkoitettu ainoastaan yksilötasolle, jos sinnekään. Hän ei voinut olla ajattelematta kaikkia niitä asioita, mitkä olivat tulleet seurakunnan keskuuteen oppina, vaikka niillä ei voinut olla mitään senkaltaista merkitystä. Alkuseurakunnan aikana todellisessa sielunhädässä ja -janossa olevat ihmiset huusivat julistuksen vaikutuksesta: "Miehet, veljet, mitä MEIDÄN pitää tekemän?" (Apt. 2: 37). Itsekukin oli rikkonut Jumalaa ja Hänen Sanaansa vastaan mitä erilaisimmin tavoin, eikä tuskin ollut kahta henkilöä, jotka olisivat rikkoneet samalla tavalla. Kukin halusi vastauksen omaan pulmaansa, omaan asiaansa.

Mitä sitten on synti, mitä on todellinen rikkomus Jumalaa vastaan, mistä itsekunkin tulee tehdä parannus? Mitä voidaan julistaa Jumalan Sanana ja mitä ei? Miten tulee poistaa kompastuskivet Jumalan kansan edestä, miten välttää uusien sellaisten asettaminen? Perusvastaus kaikkeen on se, mitä Jumalan lähettämä sanansaattaja huudahti uskovaisille Herraa Jeesusta Kristusta osoittaen: "Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman SYNNIN!" (Joh. 1: 29). Jeesus itse sanoi mitä vakavimmat sanat: "Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä"(Joh. 3: 36).

Tässä ajassa synti oli selitetty niin moninaisella tavalla, ettei loppujen lopuksi juuri kukaan uskovainenkaan ollut selvillä siitä, mikä oli syntiä ja mikä ei. Herran Jeesuksen tehtävä oli ottaa pois maailman SYNTI, ei syntejä, vaan SYNTI, JOKA ON EPÄUSKO! Itseasiassa ei voida tehdä minkäänlaista luetteloa synneistä, sillä kenenkään aika ei riittäisi siihen, eikä se ole tarkoituskaan, mutta kuka selittäisi sen niille julistajille, joiden saarna ei ollut juuri mitään muuta kuin syntien luettelemista ja osoittamista? "...sillä kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä!" (Room. 14: 23). Sentähden Herrammekin saattoi sanoa, että iankaikkinen elämä perustuu uskoon Hänen täyttämäänsä lunastustyöhön. Joka ei halua uskoa, hänen syntinsä pysyy, ja sen kautta Jumalan viha hänen yllänsä, synnin yllä.

Paavali kirjoittaa Roomalaisille uskovaisille: "Pidä sinä itselläsi Jumalan edessä se usko, mikä sinulla on. Onnellinen on se, joka ei tuomitse itseään siitä, minkä hän oikeaksi havaitsee" (Room. 14: 22). Mutta kuka antoi tänä aikana sijaa henkilökohtaiselle vakaumukselle? Kuka salli jonkun olla onnellinen siinä, minkä oli hyväksi nähnyt, Jumalan lahjaksi ja käyttöön tarkoittamaksi? Miksi niin moni julistaja ikäänkuin halusi tuoda tuomion tällaisten ihmisten ylle pyrkiessään saattamaan heidät epäileviksi näkemystensä suhteen?

Erikoisen merkille pantavaa oli se, kuinka yksi sen hetken johtavista veljistä jatkuvasti piti esillä kuin tarjotinta, jolla kaikki oli valmiiksi pureskeltua, ikäänkuin ei kukaan enää olisi ollut kykenevä itse näkemään Sanan totuuksia ja maailman tilaa. Vuodesta toiseen julistettiin yhä useampi asia synniksi ja poispantavaksi, mutta voivatko kaikki nämä asiat olla syntiä jokaiselle? Eikö Sana sano, että meidän ei tule väitellä mielipiteistä, vaan ennemminkin hoivata heikkouskoisia? Eikö Sana selvästi sano, että toinen voi pitää toisen asian toista parempana, mutta kunkin tulee olla OMASSA MIELESSÄNSÄ TÄYSIN VARMA! (Room. 14). Joka valikoi päiviä tai muita asioita, hän valikoi Herran tähden, eikä toisten ihmisten tähden. Samassa luvussa Paavali toistaa useaan kertaan samat sanat: "Mikä sinä olet tuomitsemaan toisen palvelijaa?"

Kuinka voi olla mahdollista, että Jumalan Sanaan vedoten nämä julistajat saivat harjoittaa sellaista mielivaltaa seurakunnan keskuudessa, luetellen mikä on syntiä ja mikä ei? Miten nämä veljet saattoivat jatkuvasti asettaa vain lisää loukkauskiviä ja langetuksia toisten eteen, ilman että kukaan olisi todella vaatinut heitä tilille väitteistänsä ja opetuksistansa? Siksikö, että he esiintyivät niin nöyrinä ja vakuuttavina, vedoten näkyihinsä ja kokemuksiinsa? Hurskaat puheet ja saarnatko ovat se mittapuu, miten sananpalvelijoiden palvelustehtävät mitataan?

Näiden asioiden edessä Johannes ei voinut kerta toisensa jälkeen olla avaamatta Raamattuansa Kolossalaiskirjeen 2. luvun kohdalta, missä on vastaus kaikkeen siihen, mikä jokaisessa ajassa kulki niin hurskaan ja jumalallisen kaavun alla: "Jos te olette Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkeisvoimista, miksi te, ikäänkuin eläisitte maailmassa, sallitte määrätä itsellenne säädöksiä: 'Älä tartu, älä maista, älä koske!' - sehän on kaikki tarkoitettu katoamaan käyttämisen kautta - ihmisten käskyjen ja oppien mukaan? Tällä kaikella tosin on viisauden maine itsevalitun jumalanpalveluksen ja nöyryyden vuoksi ja sentähden, ettei se ruumista säästä; mutta se on ilman mitään arvoa, ja se TAPAHTUU LIHAN TYYDYTTÄMISEKSI" (2: 20- 23).

Kautta aikojen erilaiset kirkkokunnalliset järjestelmät ja yhteisöt ovat katsoneet voimaksi ja vahvuudeksi sen, kun ihmiset on saatu rajattua tietynlaisten uskontunnustusten ja tunnustuskirjojen kautta vahvojen muurien taakse. Kaikki tämä on tapahtunut "oikean opin ja oikeiden näkemysten säilyttämiseksi." Mutta onko se kaikki todellisuudessa voimaa vaiko heikkoutta?

Aikoinaan Johannes oli lukenut jonkun suuren jumalanmiehen kirjasta, että meillä ei ole oikeutta rajoittaa Jumalan voimaa eikä rakentaa suojamuureja Hänen Sanansa ja lupaustensa ympärille. Tämä ajatus ei jättänyt häntä rauhaan, ja jos koska niin juuri nyt se oli tullut hänelle elävämmäksi kuin milloinkaan aikaisemmin. Mitä muuta oli kaikki hänen näkemänsä kuin suojamuurien rakentamista kaiken sen ympärille, mitä Jumala tässäkin ajassa oli puhunut omillensa? Jälleen kerran olivat ihmiset halunneet antaa oman selityksensä sille, mitä Jumala puhui ja mitä Hän "todella" tarkoitti. Ihminen oli heikko, vajavainen, hyväksyen kaiken tämän tapahtumisen: "...miksi te, ikäänkuin eläisitte maailmassa, sallitte määrätä itsellenne säädöksiä?", joilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä Jumala on puhunut!

On todella vaikeata selvittää ja esittää ymmärrettävällä tavalla se, kuinka kaikki tällainen hurskaus kaikesta huolimatta on lihan tyydyttämistä ja oman hyvän etsimistä Jumalan ja Hänen seurakuntansa kustannuksella. Mutta oli joitakin tapauksia, mitkä selvästi toivat julki sen, mitä Sana tällä kaikella tarkoittaa.

Jokaiselle todelliselle kristitylle on selvää se, ettei tule syödä verta, sillä Jumalan Sana kieltää sen. Tuskin on edes tarvetta lainata niitä kohtia, jotka siitä puhuvat. Mutta tämänkin asian suhteen voidaan mennä itsevalittuun ja nöyristelevään jumalanpalvelukseen inhimillisten selitysten ja laajennusten kautta, kuten teki yksi veljistä. Hänelle selvisi jossakin vaiheessa, että jotkin lihatuotteiden valmistajat hajottivat verta ottaen siitä tiettyjä ainesosasia uusia valmisteita varten, kuten esimerkiksi valkuaista. Nyt hänen väitteensä mukaan tätä valkuaista syötettiin ihmisille joidenkin lihavalmisteiden mukana heidän sitä itse käsittämättänsä. Niinpä hän valmisti jopa kirjepaperin, jonka yläosana oli erään lihatehtaan vakuutus siitä, ettei heidän tuotteissansa käytetä tätä valkuaista, joten niitä voi turvallisesti syödä uskovainenkin ihminen. Niinpä tästäkin asiasta tuli oppi, ja yksi ja toinen luki vakavana (?) tätä ympäriinsä levitettyä kirjettä ja mietti mitä uskaltaisi ostaa ja mitä ei.

Vaikka Sana selvästi kieltää veren syömisen ja sellaisen lihan nauttimisen, mistä ei ole verta valutettu pois, ei se kuitenkaan kiellä syömästä lihaa. Mutta jokainen lihasta jotakin valmistanut tietää aivan tarkkaan, että vaikka veri onkin valutettu pois, niin paistinpannulla tai uunissa siitä joka kerta valuu muutama pisara verta. Sana ei puhu mitään siitä, että Vanhan Testamentin aikana olisi ollut joitakin puristimia, missä olisi prässätty liha sellaisella tavalla, ettei siihen olisi voinut jäädä verta, vaan Sana sanoo, että lihasta tulee laskea veri maahan, eli heittää se pois. Tämä jos mikä on selvin esimerkki siitä, kuinka toisaalta Jumalan kiroama asia on näin hiuksenhienon matkan päässä täysin sallitusta asiasta. Tuomio on sellaisen lihan syömisen yllä, mistä ei verta ole laskettu pois, mutta kuitenkaan muutama veripisara ei ole missään suhteessa rangaistavaa tai väärää, kun se tapahtuu tällaisella tavalla. Ihminen itse etsii kaikenlaisia lisäoppeja ja näkemyksiä "miellyttääksensä" Jumalaa enemmän.

Ihminen, joka ei usko, tekee syntiä syödessänsä kaurapuuroakin, sillä hän koko elämällänsä kuuluttaa olevansa välinpitämätön Jumalan säädöksiä kohtaan. Joka ei halua uskoa Golgatalla suoritetun lunastustyön täydellisyyteen, haluaa tulla vanhurskaaksi lain tekojen kautta, oman hyvyytensä ja kuuliaisuutensa kautta. "...mutta Israel, joka tavoitteli vanhurskauden lakia, ei ole sitä lakia saavuttanut. Minkätähden? Sentähden, ettei se tapahtunut uskosta, vaan ikäänkuin teoista; sillä he loukkaantuivat loukkauskiveen..." (Room. 9). Eikö juuri sama olekin tapahtunut juuri tässä ajassa, jossa todelliset Jumalan lähettämät miehet saarnasivat Herraa Jeesusta Kristusta, mutta ihmiset halusivat jotakin enemmän kuin vain Sanan, käsittämättä, että joka lain kautta haluaa vanhurskaaksi tulla, on velvollinen täyttämään koko lain!

Monet näistä julistajista, jotka korostivat vääriä asioita, esiintyivät sellaisella viisauden maineella, että useat kuulijat haukkoivat henkeänsä: oliko todella mahdollista, että joku voi julistaa näin palavasti ja hengellisesti? Mutta mitä saavutetaan julistuksella, joka vetoaa ulkonaisten asioiden pitämiseen tai poisjättämiseen?

Yksi näistä julistajista kuulutti suureen ääneen television pahuutta ja kehotti jokaista heittämään sen ulos kodistansa. Samaa oli aikoinaan saarnattu radiosta, mutta miksi ei kukaan saarnannut siitä enää? Siksikö, että tuo aikoinaan Jumalan kiroamaksi julistettu kapine nyt oli päässyt pannasta ja saanut Jumalan hyväksynnän? Johannes ei halunnut suositella kenenkään ostettavaksi sen paremmin televisiota kuin radiotakaan, sillä ei ollut hänen tehtävänsä luetella ihmisille mikä on sallittua ja mikä ei. Kaiken naurettavuuden toi julki nimenomaan se seikka, että nyt radio jo voitiin hyväksyä uskovaiseen kotiin näin monen vuoden jälkeen, mutta televisiota vastaan saarnattiin mitä painokkaimmin. Ja miksikäs ei, uskovaisella tuli toki olla parempaakin tekemistä kuin television katseleminen, mutta television suhteen on täysin samoin kuin kaikkien muidenkin esineiden suhteen. Mitä tahansa esinettä voidaan käyttää oikein ja väärin, hyvään ja pahaan.

Miksikö Johannes niin oli tätä julistusta vastaan? Siksi, ettei Sana puhunut siitä mitään, vaikka jotkut julistajat löysivätkin satoja sanankohtia jotka heidän mielestänsä nimenomaan puhuivat televisiosta. Mutta eikö monista muistakin asioista ja esineistä? Miksi kaikista niistä ei saarnattu? Miksi ei annettu vielä enemmän aiheita fanaattisille veljille ja sisarille sanoa vierailemissansa kodeissa: "Sinulla on televisio kotonasi, minä en halua olla missään tekemisissä sinun kanssasi enkä jalallanikaan astu tähän taloon!" Miksi ei heitä opetettu sanomaan myöskin: "Sinulla on puhelin kotonasi, puhelin on saanut niin paljon pahaa aikaan, minä en ikinä enää tule sinun luoksesi!" "Sinulla on sitä ja sitä kotonasi, en enää milloinkaan tule sinun luoksesi!"

Eikö juuri tässä kohden päde se, mitä Paavali niin vakavasti kirjoittaa galatalaisille: "Ja minä todistan jokaiselle ihmiselle, joka ympärileikkauttaa itsensä, että hän on VELVOLLINEN TÄYTTÄMÄÄN KAIKEN LAIN. Te olette joutuneet pois Kristuksesta, te, jotka tahdotte lain kautta tulla vanhurskaiksi, te olette langenneet pois armosta!" (Gal. 5: 3- 4).

Jos televisio on siinä määrin syntiä, että siitä voidaan saarnata jatkuvasti, niin eikö tämän sanankohdan niinkuin monen muunkin perusteella tule mennä asiassa pohjaan asti, eli mainita kaikki muukin, mikä on syntiä? Jos synti perustuu siihen, että esinettä voidaan käyttää väärin, niin mikä esine jäisi tämän kaiken ulkopuolelle? Eikö laki vaadi samaa jokaisen esineen kohdalla? Eikö laki velvoita täyttämään sen kaikissa kohdissa, jos sille tielle kerran on lähdetty?

Kun tällaiset saarnaajat saarnaavat puhdistautumisesta ja maailmasta erottautumisesta, vanhurskaudesta, ei riitä vain tiettyjen esineiden mainitseminen, vaan myöskin mainitaan hyvinkin paljon siitä, kuka mitäkin on tuottanut ja valmistanut. Jos joku säveltäjä on ollut vapaamuurari tai vastaavaa, julistetaan kaikki vastaava musiikki saastaisista hengistä lähtöisin olevaksi. Mutta jos tehdään oikeutta kaikille tasapuolisesti, arvostellen kaikki saman mittapuun mukaan, niin miten on itse saarnaajan kohdalla kaikesta "vanhurskaudesta" huolimatta?

Käsittääkö saarnaaja, että hän lukee ja saarnaa Raamatusta, jonka ovat painaneet hänen mukaansa antikristilliset ihmiset, maalliseen kirkkoon kuuluvat? Käsittääkö hän sitä, että kynän, jolla hän kirjoittaa, on ehkä valmistanut joku Buddhan kuvan edessä polvistuva pakanauskovainen, joka pyytää jumalaansa siunaamaan kättensä työt? Entä saippua, jolla hän pesee kätensä, shampoo, jolla hän pesee hiuksensa? Ne on saattanut valmistaa joku epäjumalanpalvelija aineista, jotka on valmistanut rahansa jonkun vieraan uskonnon levittämiseen käyttävä firma. Entä pusero, joka hänellä on päällänsä, paita sen alla, housut, sukat? Entistä enemmän on tässä ajassa mahdollista, että koko hänen vaatetuksensa on kotoisin maista, missä ne on valmistanut epäjumalantemppelissä maahan asti kumartuva työntekijä.

Sama saarnaaja ajaa autolla, joka on ehkä valmistettu Japanissa, ja jota tekemässä on ollut pakanauskovainen, joka iltaisin makaa porttojen kanssa hotellissa ja matkallansa pysähtyy harjoittamaan hartautta kaupan nurkassa olevan alttarin edessä. Samanlaiset autot, jolla hän ajaa, tappavat tänä päivänä enemmän ihmisiä kuin sota ja rikolliset. Samanlaisella autolla ihmiset harjoittavat kaikenlaista vääryyttä, haureutta, ryöstöjä, ajavat paikkoihin minne ihmisen ei milloinkaan tulisi mennä. Ehkä saarnaaja ajaa käytetyllä autolla, jonka kanssa jumalaton ja syntinen ihminen on ajanut vieraiden naisten luokse ollen uskoton omalle vaimollensa, ajanut liikematkoillansa pettäen ihmisiä ja vieden näiltä mahdollisesti viimeiset rahat.

Saarnaaja asuu talossa, jonka ovat rakentaneet jumalattomat ihmiset, kiroillen, vannoen paholaisen nimeen. Hän nukkuu sängyssä, jonka ehkä ovat valmistaneet mormoonit tai vastaavat epäraamatulliset ihmiset, hän nukkuu peiton alla, juuri samanlaisen peiton, jonka alla lukemattomat ihmiset makaavat haureudessa vieraan ihmisen kanssa. Hänen allansa likaantuvat lakanat aivan samoin kuin samanaikaisesti saman valmistajan tekemien lakanoiden päällä makaavat naiset ilotaloissa. Hän keittää kahvinsa samanlaisella keittimellä kuin jumalattomatkin, kuuntelee uutiset radiostansa (!), mistä voi kuulla kaikenlaista maailman pahuutta. Hän kuuntelee radiota, sillä se on päässyt pannasta, soittaa hengellistä musiikkia soittimella, jolla koko maailma soittaa iskelmiä ja "saatanasta kotoisin olevaa musiikkia". Hän ei ehkä sulje radiota heti uutisten jälkeen, ja kuuntelee "hetken" maailmallista musiikkia, mutta veljien ja sisarten luona paheksuen puistelee päätänsä saman tapahtuessa siellä.

Saarnaaja kulkee samoilla kaduilla jumalattomien ja kadotukseen matkalla olevien kanssa, syö ruokaansa samalla tuolilla istuen, saman pöydän ääressä, missä hetki sitten istui kiroileva asentaja, joka koko yön oli ryypännyt ja rähinöinyt. Niin, tämä asentaja oli juonut olutta juuri samalla paikalla, tuskin oli hänen hajunsa ehtinyt haihtua paikalta. Nyt siinä istuu saarnaaja, kiittää ruuasta, jonka on valmistanut juuri eronnut punahuulinen nainen. Hän syö lihaa, jonka on kasvattanut jumalaton mies, pureskelee vihanneksia, jotka on viljellyt värillinen, luontoa palvova pakanauskovainen. Hän ei lue aikakauslehtiä, ei lue mitään paholaisen aikaansaamaa, mutta kuuntelee jumalattomien valmistamia uutisia, lukee Jumalasta piittaamattomien ihmisten kertomuksia siitä, mitä maailmalla tapahtuu. Hän on erottautunut, puhdistautunut maailmasta, haluten täysin olla siitä erossa, opettaen sitä kanssaihmisillensäkin. Hän haluaa miellyttää Herraansa kieltäytymällä asioista, mitkä ovat jumalattomuuden valmistamia.

"Kuule Johannes", sanoi yksi kylän hurskaista uskovaisista, "on todella suuri ero television ja kaiken muun välillä. Televisio on saatanan välikappale, jonka avulla se turmelee ihmisen ja saa tämän valtaansa. Television kautta välitetään signaaleja, ja ei tarvita kuin muutama sekunti television katselua, kun ihminen jo on saanut sellaisen vaikutuksen, mistä ei pääse eroon. Saatana on sekoittanut salaisia koodeja ohjelmiin, niin että ihminen ei käsitäkään kun on jo vihollisen vallassa. Televisio on aivan selvästi pedon kuva!" Johannes ei jälleen kerran tiennyt mitä sanoa. Hän ei ollut koskaan saarnannut television puolesta eikä sitä vastaankaan, sillä hän oli kyllästynyt siihen, kuinka tällaiset asiat aikaansaivat hajaannusta ja pahaa mieltä uskovaisten keskuudessa. Miksi ei näitä asioita voitu jättää itsekunkin itsensä ratkaistaviksi, niin että jokainen olisi saanut aikaa itse päättää mitä tekee minkäkin asian suhteen? Mitä hyödytti se, jos kuljettiin kodista kotiin vain todetaksensa, ettei enää koskaan voinut mennä sinne ja sinne, kun siellä oli sitä ja sitä.

"Kuulepas veljeni Fanaattinen", sanoi Johannes, "sinulla ei ole televisiota ja se on hyvä. Sinulla on kuitenkin radio, jota kuuntelet vaimosi kanssa tuntikausia päivässä. Sinulla on levysoitin, jolla poikasi ja tyttäresi soittavat omia levyjänsä, sinulla on nauhuri melkein jokaisessa huoneessasi, ja lapsesi soittavat iskelmiä ja heviä päivittäin. Sinä ajat autolla, vaikka tuhannet ihmiset vuosittain kuolevat auton tappamina ja auto on vaikka minkälaisen synnin välikappaleena. Etkö sinä ole ristiriidassa näiden asioiden kanssa?" Veli Fanaattinen suorastaan riemastui, sillä hän oli ajatellut kaiken valmiiksi: "Kuule Johannes, minä olen pyhittänyt kaikki nämä esineet Herran käyttöön, ja niinpä ne eivät voi olla pahasta!"

Tässäpä juuri oli se, mitä Johannes oli odottanutkin. Näin voitiin sanoa kaikesta siitä, mitä itsellä oli, mutta toisen kohdalla ei voitukaan enää ajatella samoin, ja tähän perustui kaiken vääryys ja petollisuus. Asiat, joita itselle sallittiin aivan oikeutetusti ja ymmärrettävällä tavalla, eivät olleetkaan sallittuja toiselle, vaan näistä asioista tuli erottavia tekijöitä veljien ja sisarten välillä. Veli Fanaattinen oli pyhittänyt laitteensa (miten oli sitten kaiken sen maallisen musiikin suhteen mitä hänen lapsensa soittivat ja mitä aina uutisten välillä tuli?), mutta eikö hänen veljensä voinut tehdä täysin saman jopa television suhteen? Tässä ajassa ei tarvinnut etsiä kaikkea saastaisuutta ja pahaa televisiosta; riitti kun meni kadulle ja kulki avoimin silmin. Jos joku halusi katsella televisiosta luontofilmejä ja uutisia (mitä juuri kukaan fanaattinen ei halunnut uskoa), niin eikö se ollut itsekunkin oma asia?

Yksi näistä kaikesta kieltäytyjistä taisteli kaikkinensa televisiota vastaan, mutta oli todellinen esikuva siitä, millainen jokainen Johanneksen kohtaama fanaattinen tai sielullinen uskovainen oli, poikkeuksetta. Kieltäydyttiin televisiosta, kieltäydyttiin aikakausilehdistä, kieltäydyttiin jopa radiosta ja sanomalehdistäkin, mutta sitten kuitenkin käytännön elämässä oltiin kylmiä ja torjuvia, rakkaudettomia niin toisia uskovaisia ja muitakin kohtaan. Oltiin niin hurskaita ja hyviä, ettei sitä voinut edes käsittää. Kuitenkin sitten tämä hurskas mies, vaimonsa jättänyt, ei ajatellut mitään muuta kuin seurakunnassa tapaamiansa naisihmisiä, julkituoden asioita, joita Johannes ei milloinkaan olisi tohtinut muistiin merkitä. Jos näissä ihmisissä oli sama henki kuin katolisen kirkon papeissa, niin ei ollut mikään ihme, että samankaltaiset väärät henget ja ajatukset, jopa tekoihin asti, vallitsivat näiden hurskaiden keskuudessa. Siitä, mistä muille saarnattiin ja mitä pidettiin sopimattomana, siitä oltiin itse osallisia, joskin salassa.

Ei ollut siis mikään ihme, että Johannes oli saanut kylliksensä tästä kaikesta, sillä hän ei ollut lainkaan niin tyhmä kuin monet kuvittelivat. Hän näki aivan selvästi, kuinka kaikki tämä ulkonaisiin asioihin pitäytyminen oli mitä suurin ja petollisin verho kaikelle henkiselle ja hengelliselle vääryydelle. Ihmisiä sidottiin asioihin, joita nämä eivät milloinkaan olleet kykeneviä toteuttamaan. Paljon parempi olisi ollut olla väärä jossakin maallisessa asiassa ja siitä huolimatta oikea hengeltä. Mutta nyt koko Jumalan Sanan lävitse kulkeva punainen lanka oli katkaistu, jätetty ottamatta huomioon.

"Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen... Te olette kutsutut vapauteen, veljet; älkää vain salliko vapauden olla yllykkeeksi lihalle, vaan PALVELKAA TOISIANNE RAKKAUDESSA. Sillä KAIKKI LAKI on täytetty yhdessä käskysanassa, tässä: 'RAKASTA LÄHIMMÄISTÄSI NIINKUIN ITSEÄSI" (Gal. 5: 13- 14). Koska tämä sanankohta muiden vastaavien ohella on hyljätty, on lopputuloksena se, minkä jokainen saattoi havaita: "Mutta jos te purette ja syötte toisianne, katsokaa, ettette toinen toistanne perin hävitä" (Gal. 5: 15).

"ÄLÄ TEE LÄHIMMÄISELLESI VÄÄRYYTTÄ ÄLÄKÄ OTA MITÄÄN VÄKISIN!"

(3. Moos. 19:13).

Tänä vuonna talvi väistyi niin yllättäen, ettei juuri kukaan ollut osannut odottaa sellaista kevään tuloa. Normaalisti oli vuorilla voitu lasketella vielä useamman viikon ajan, mutta nyt kirkkaana loistava aurinko lämmitti rinteet sellaisella voimalla, että lumiraja kiipesi tavallista korkeammalle. Paljastunut maa alkoi työntää viheriää ruohoa, ja kevään kukkaloisto puhkesi sellaiseen kukoistukseen, mitä oli harvoin nähty. Maanviljelijät pääsivät pelloillensa usean viikon etuajassa, ja niinpä monelta jäivät sivuaskareet kesken. Useat maamiehet nimittäin harrastivat talvella jotakin muuta elinkeinoa, sillä jyrkillä rinteillä viljeleminen oli työlästä ja raskasta, ja näillä korkeuksilla kesä oli lyhyempi kuin alavilla mailla. Siksi lisätuloja hankkiaksensa itsekukin oli keksinyt jonkinlaisen matkamuistojen tai vastaavan valmistuksen.

Kevät tuoksui Hopeajärvenkin kylällä. Juuri muokattu maa aivankuin hehkui auringon loisteessa, ja metsistä levittäytyi kaikkialle havupuun raikas tuoksu. Tämä oli sitä aikaa, mitä jokainen eniten rakasti. Itseasiassa kesä oli se, mitä kaikki odottivat, mutta kevät oli lupausten aikaa, suurten toiveiden aikaa. Luonto heräsi talviunestansa, ravisteli yltänsä kylmän ankaran otteen, nesteet kohosivat runkoihin ja oksiin tuodaksensa jälleen kerran uuden elämän lehtensä pudottaneisiin puihin. Millainen olisi kesä oleva, sitä itsekukin arvioitsi erilaisia ennusmerkkejä tarkaten.

Kuinka kaunis voikaan olla Jumalan luonto, jonka Tämä ihmislasta varten oli valmistanut! Kuinka surullista oli kuitenkin se, ettei nykyajan kiireinen ihminen juuri ehtinyt tarkkaamaan sitä, sillä hänellä ei ollut aikaa muuhun kuin vielä enemmän ansaitsemiseen ja vielä suurempiin huvituksiin. "Sillä hänen näkymätön olemuksensa, hänen iankaikkinen voimansa ja jumalisuutensa, ovat, kun niitä hänen teoissansa tarkataan, maailman luomisesta asti nähtävinä, niin etteivät he voi millään itseänsä puolustaa..." (Room. 1: 20).

Ihmisestä oli tullut niin tavattoman viisas omassa itsessänsä, ettei hän halunnut uskoa mihinkään näkymättömään, saati sitten Jumalan luomistyöhön. Mutta kehuessansa viisas olevansa hän olikin tyhmäksi tullut. Mistä tiesivät puut kevään tulleen, mistä tiesivät ne milloin mahlan tuli palata juurista ylös runkoon ja oksiin? Mistä tiesivät linnut tulleen ajan palata pesimäpaikoillensa, mistä tiesi vastasyntynyt peuranvasa miten nousta seisomaan ja mistä etsiä emon nisää? Mistä tiesi koko luonto elämän järjestyksen? Ihminen tiesi kaiken tämän, omasta mielestänsä. Hän ei halunnut uskoa Jumalan olemassaoloon, vaan vastausta etsittiin ties mistä. Mutta käsittikö tämä niin järkevä ja viisas olento, että järjellisesti oli paljon luonnollisempaa uskoa Kaikkivaltiaaseen Luojaan kuin siihen, että kaikki olisi syntynyt aivan sattumalta? Käsittikö tämä ylimielinen ihminen alkuunkaan mitä halusi todistaa ja osoittaa oikeaksi?

Alkuräjähdys oli yhä useamman huulilla ja mielessä. Kyllä, joskus ammoisina aikoina oli tapahtunut suuri räjähdys, joka kaiken nyt näkyväisen oli synnyttänyt! Lupasipa joku sekunnilleen laskea tämän ihmeellisen pamauksen tapahtumahetken! Mutta olivatkohan nämä viisaat tutkijat hiukan liian pitkään rasittaneet aivojansa, niin että loppujen lopuksi tämä niinsanottu alkuräjähdys olikin tapahtunut niissä, synnyttäen eräänlaisen ihmisten oman luomakunnan, joka perustui toinen toisensa varassa lepääville teorioille? Tuskin olivat he vierailleet minkäänlaisessa sellaisessa paikassa, jossa oli räjähtänyt jotakin!

Tapahtuipa luominen miten tahansa, ei sen tullut kiinnostaa ihmistä niin suuressa määrin, että hän koko ajan vain ihmetteli kaikkea näkemäänsä ja kulki oman elämänsä ohitse käsittämättä, että hänen Luojallansa oli hänelle jotakin aivan muuta ajateltavaa.

Kaikkein viisaimmat ihmiset kielsivät niin Jumalan kuin kaiken muunkin näkymättömän olemassaolon, ja liittyivät spiritisteihin tai itämaista perua oleviin uskontoihin, tai alkoivat harrastaa parapsykologiaa! Totisesti, ihmisten viisaus oli näytetty toteen heidän teoissansa!

Hopeajärven kylä oli muuttunut nyt muutaman vuoden kuluessa melkoisesti siitä, mitä se oli ollut vuosikymmenien ajan. Otto, Johanneksen läheisin ystävä, oli asunut noin kahden ja puolen tunnin ajomatkan päässä, niin että heidän tapaamisensa olivat rajoittuneet viikonloppuihin. Mutta nyt oli valtiovalta päättänyt luoda paremmat liikenneyhteydet eteläiseen naapuriinsa, ja niinpä oli muutaman kymmenen kilometrin päässä pohjoiseen rakennettu suuri silta laakson yli ja louhittu useamman kilometrin pituinen tunneli. Nyt ajonopeus voitiin nostaa huomattavasti entisestänsä, kun ei tarvinnut serpentiiniteitä pitkin kiemurrella pienellä vaihteella rinnettä ylös ja rinnettä alas. Kun entinen tieosuus lähiseudulla vaati lähes kuusikymmentä kilometriä kestopäällystettä ja melkein puolitoista tuntia ajoaikaa, kulki uusi tienpätkä kuin viivoittimella piirrettynä läpi vuoren ja laaksojen vain noin viidentoista kilometrin pituisena. Nyt Erika saattoi hurauttaa Ann-Marien luokse useammankin kerran viikossa ajoajan ollessa noin puolen tunnin paikkeilla, riippuen siitä miten ajoi.

Oli siis kevät, ja jokaisella suuret odotukset niin maallisessa kuin hengellisessäkin mielessä. "Katsokaa viikunapuuta ja kaikkia puita. Kun ne jo puhkeavat lehteen, niin siitä te näette ja itsestänne ymmärrätte, että kesä jo on lähellä" (Luuk. 21: 29- 30). Nimenomaan näin keväisin Johanneksen sisimmässä paloi, hehkui aurinkoakin lämpimämpi kaihoisa odotus. Milloin olisi Herra palaava ja vievä omansa luoksensa iankaikkiseen kesään? Jumalan luonto oli kaunis, suorastaan henkeäsalpaavan ihastuttava, mutta ihminen oli nyt aikansa etsinyt hyvinvointia ja helpompaa elämää sillä seuraamuksella, että luonto ei enää ollutkaan sitä mitä sen olisi tullut olla. Vuosittain lukuisat eläinlajit kuolivat sukupuuttoon, ja aivan käytännössä kaikki niin eläimet kuin kasvitkin olivat saaneet itseensä sellaisen määrän asiaankuulumattomia ainesosasia, että aiheellisesti pelättiin syödä niin meren kaloja kuin maan tuotteitakin. Mutta aina oli sama tulos, tekipä sitten mitä tahansa; jos ei syönyt mitään, kuoli aivan varmasti, ja jos söi saastunutta ruokaa, kuoli silloinkin yhtä varmasti jonkin ajan kuluessa!

Uskovaisen ihmisen kannalta ei kaikki tämä luonnon saastuminen ollut niinkään merkittävä seikka kuin eräs toinen saastuminen, mistä Jumalan Sana puhui lopunajan yhteydessä. "Mutta tiedä se, että viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja. Sillä ihmiset ovat silloin itserakkaita, rahanahneita..." (2. Tim. 3: 1- 9). Ulkonainen saastutus ei ole missään suhteessa niin vaarallista kuin sisäinen saastutus. "Sillä sydämestä lähtevät pahat ajatukset... Nämä ihmisen saastuttavat..." (Matt. 15: 19).

Johannes oli lähes koko uskossa olonsa ajan ihmetellyt monia asioita. Nyt vuosituhannen vaihteen lähestyessä huimaa vauhtia joutui entistäkin enemmän miettimään, että miten oli mahdollista kaiken sen tapahtuminen, mitä tälläkin kylällä oli jouduttu kokemaan seurakunnan keskellä. Oli sitten kysymys vapaista tai kirkkokunnallisista liikkeistä, sama tapahtui kaikkialla, vaikka sitä ei pantukaan merkille ehkä missään muualla kuin niiden keskuudessa, jotka todella kaipasivat jotakin todellista ja rohkenivat arvostella niin omaa kuin muidenkin elämää Jumalan Sanan perusteella. Ilmiselvästikin vika oli ihmisten ajattelussa, suhtautumisessa elämään ja sen sääntöihin.

Aivan kuten maallisella tasolla tiedemiehet ja tutkijat pyrkivät löytämään järjellisen ratkaisun kaikkiin luontoon liittyviin kysymyksiin, saman hengen vaikutuksesta uskovaiset ihmiset olivat pohtineet aikansa kaikkia hengellisiä asioita, ja painopisteen siirryttyä Jumalan Sanan todistuksesta oman järjen päätelmiin, olivat he luoneet oman hengellisen maailmansa. Kukin uskoi tulevansa uskollansa autuaaksi riippumatta siitä, kuinka suuressa ristiriidassa hänen näkemyksensä olivat Jumalan Sanan ja sen todistuksen kanssa. Ihmisen viisaus olikin todellisuudessa mitä suurinta tyhmyyttä!

Johannes ei voinut olla ajattelematta tässä yhteydessä erästä kuulemaansa kertomusta Itävallan alpeilta. Ihminen oli juuri sellainen kuin tuo maanviljelijäkin, jolla oli tavattoman suuri usko. Usko, mutta mihin? Mikä usko?

Hans oli siis uskovainen, jopa kiihko- sellainen. Hän ei ollut varsinaisesti rikas, mutta ei köyhäkään. Hän omisti melkoisen määrän maata, mutta jostakin syystä hänen isänsä ja esi-isänsä olivat hankkineet alueensa hiukan omalaatuisella tavalla, niin että poika oli perinyt maatilan, johon kuului maapläntti siellä ja toinen täällä. Päästäksensä parhaalle vuoriniityllensä hänen täytyi ajaa suuri lenkki maantietä pitkin, vaikka linnuntietä toiselta pellolta oli vain muutaman kymmenen metrin matka tuolle niitylle. Miksi sitten hänen tilustiensä ei johtanut suoraan niitylle, vaan päättyi muutaman kymmenen metrin päähän talon pihasta? Välissä oli syvä rotko, joskin vain yhdeksän metriä leveä!

Ajettuansa vuosikaudet maantietä pitkin noin viisi minuuttia vievän kiertotien, alkoi tuo hurskas mies kiusaantua siihen, että nutturapäisen vaimon tuodessa kahvit tai ateriat tämän täytyi kävellä niin pitkä matka päästäksensä hänen luoksensa. Häntä todella suututti se seikka, että ei omilla maillansa saanut kulkea niinkuin halusi. Asialle oli tehtävä jotakin!

Aikansa asiaa pohdittuansa mies päätti rakentaa sillan rotkon ylitse. Mutta yhdeksänkin metriä on pitkä matka silloin, kun alla ammottaa kymmenen metrin syvyinen rotko! Maksaisiko vaivan rakentaa silta, kun vaimollakin itseasiassa meni vain noin viisitoista minuuttia maantietä ja oikeata siltaa pitkin? Mutta Hans oli sitä sorttia uskovainen, joka tietynlaisella ylpeydellä suhtautui näihin asioihin.

Tällä korkeudella ei kasvanut sellaisia puita, joista olisi saanut kyllin pitkiä ja tukevia runkoja rotkon ylittämiseksi, ja niinpä hän eräänä päivänä kävi traktorin kanssa hakemassa kuorman pitkiä runkoja laaksossa asuvalta tuttavaltansa. Tämä oli suorastaan kauhistunut kuullessansa ystävänsä suunnitelmista, mutta ei ollut saavuttanut mitään vakuutteluillansa sen suhteen, ettei sillan rakentaminen ollut aivan niin yksinkertainen asia.

Kuinka monta runkoa putosi rotkoon ennenkuin jonkinlainen sillantapainen oli syntynyt, sitä ei kukaan saanut tietää, sillä alhaalla kuohuva koski vei kaiken mennessänsä. Mutta nyt oli tällä hurskaalla miehellä kymmenkunta tukevaa runkoa vieri vieressä rotkon toiselta reunalta toiselle. Miten hän ne siihen oli onnistunut saamaan, sitä ei kukaan ollut sattunut näkemään. Ainoa pulma oli nyt vain se, että rotkon toinen reuna oli huomattavasti korkeammalla kuin talon puoleinen. Tukit keikkuivat ilkeästi kallioisella pohjalla, joka sekään ei ollut tasainen.

"Kuule Hans, etkö sittenkin antaisi tämän asian olla", sanoi paikalle tullut tuttava. "Rungot näyttävät tukevilta, mutta entä sitten kun tulevat myrskyt ja sataa kovasti? Ethän sinä tästä rakennelmasta saa millään kyllin vahvaa!" Mutta Hans ei kuunnellut järkipuhetta, ei juuri missään määrin. Että tukit olisi pitänyt kiinnittää kallioon porattuihin tappeihin ei tullut kysymykseenkään. Miksi nähdä sellainen vaiva? Niinpä tämä hurskas mies naulasi tukit yhteen koko matkalta siltapinnan muodostavilla laudoilla, jotka hän oli repinyt jo melkein lahonneesta ladosta. Kaiteet hän olisi tahtonut laittaa, mutta miten ne olisi tukevasti saanut kiinnitetyksi pyöreisiin reunatukkeihin? Ei, hänhän oli uskovainen eikä saanut pelätä mitään!

Seuraavana aamuna hän pyysi vaimoansa tuomaan ruokakorin tapansa mukaan, mutta nyt uutta siltaa pitkin, sillä siten tämä ei tarvinnut kuin vain muutaman minuutin päästäksensä niityllä heinää niittävän miehensä luokse. Hän ajoi traktorillansa maantietä pitkin, ja ruoka-ajan lähestyessä jännityksellä seurasi kuinka vaimo melkoisen kalpeana ja totisena tarkasti sovitti jokaisen askeleensa tutisevalla sillalla. Hienoa, vaimo tuli ylitse ja silta oli kestänyt sen! Samoin kesti silta vielä vaimon paluumatkankin ilman että tämä olisi pudonnut rotkoon.

Mutta miksi hän ei toisi karjaa tänne niitylle, kun oli tuo siltakin? Seuraavana päivänä hän pyysi vaimoansa tuomaan lehmät sillan ylitse. Tottelevaisesti tämä esiliinallansa sarvipäiden päät peittäen toi ne yksi kerrallaan toiselle puolelle ilman että silta pahemmin olisi notkunut. Siltahan oli erinomainen! Turhaan olivat naapurit häntä säikytelleet ja varoitelleet!

Hans oli innokas hevosmies, ja niinpä hän nyt suuntasi ratsastusretkensä tuon sillan ylitse niityn takaisiin metsämaisemiin. Kerta toisensa perään hän yhä suuremmalla vauhdilla karautti sillan ylitse itsetietoisesti hymyillen. Silta kesti, se oli kestänyt vaimon painon, se oli kestänyt vaimon ja lehmän painon, ja nyt se kesti hänen ja laukkaavan hevosen kavioiden aiheuttaman rasituksen.

Vuosi kului ja siltaa käytettiin entistä enemmän. Vaimo oli jo pitemmän aikaa hänen kanssansa työntänyt sillan ylitse vanhat hevosrattaat, jotka toisella puolella oli täytetty heinällä ja sitten taas työnnetty talon päädyssä olevan ladon luokse. Miksi he tällaista vaivaa näkivät? Miksi hän ei laittaisi hevosta rattaiden eteen ja antaisi sen vetää kuorman, sillä jos silta oli kestänyt kaiken muun, kestäisi se toki tämänkin. Niinpä useamman kerran ajettiin heinää tällä tavoin. Mutta kummallinen kehitys oli alkanut tapahtua tämän hurskaan ja jumalaapelkääväisen ihmisen sisimmässä. Hänet valtasi sellainen usko, mitä hän ei itsekään ollut osannut odottaa, sillä itsensä rakentamasta sillasta oli tullut hänelle suoranainen pakkomielle ja Jumalan ihme. Jos Jumala kerran oli häntä ja vaimoa ja lehmiä ja hevosta tällä tavoin suojellut, niin miksi hän olisi niin epäileväinen ja epäuskoinen? Hevosrattaille mahtui niin vähän heiniä verrattuna siihen, mitä traktorin peräkärryyn mahtui!

Sinä ikimuistettavana päivänä Hans oli ajanut traktorillansa jälleen kerran niityllensä, ja koska vaimo oli hiukan huonovointinen, oli sovittu että mies tulisi kotiin syömään. Ruoka-ajan lähestyessä nälkäinen mies oli suuren uskon vallassa. Hän istuutui traktorinsa pukille ja hurautti siltaa pitkin kotipihallensa. Parrut notkuivat, laudat natisivat, silta keikkui, mutta mies ja traktori tulivat toiselle puolelle kuin ihmeen kautta. "Halleluja, halleluja!" huusi mies taaksensa katsoen. Riemulla ei ollut rajoja kun hän istuutui ruokapöytään.

Silta kesti vielä senkin kun mies hurautti takaisin niityllensä. Mutta lahot, vanhasta ladosta otetut laudat olivat jauhautuneet lähes poikki näiden kahden ylitseajon johdosta, vaikka mies ei sitä pannutkaan merkille. Hän oli niin tottunut rakennelmansa kestäväisyyteen, ettei edes halunnut ajatella sellaista mahdollisuutta, että jotakin ikävää saattaisi tapahtua.

Veli tuli iltapäivällä kylään vaimoinensa ja lapsinensa. Kun mies ei ollut kotona, päättivät nämä mennä häntä katsomaan. He eivät olleet kuulleet mitään tämän uroteosta ja hämmästelivät sitä, että nyt ei tarvinnutkaan huudella rotkon ylitse vaan saattoi kävellä siltaa pitkin ahkeroivan veljen luokse. Oli tosin kauhistuttavaa katsella sivuille, mistä oli huima pudotus alas kuohuviin syvyyksiin.

Kuorma oli melkein valmis, ja hetkisen kuluttua Hans heitti heinähangon kädestänsä ja kehotti veljensä perhettä kiipeämään heinäkasan päälle. Tämä oli hauskinta mitä lapset tiesivät, ja nauttivat siitä aikuisetkin. Mutta kun maantielle ajamisen sijasta Hans suuntasi traktorin keulan rotkon ylittävää hataraa siltaa kohden, kauhistuivat kaikki lavalla istuvat. Kirkuen ja huutaen nämä yrittivät saada kuskin pysäyttämään ajopelinsä, mutta kuuroille korville kaikuivat varoituksen sanat. Hans painoi lisää kaasua ja nauroi iloisesti ja huvittuneena toisten kohtuuttomalle pelolle. Ei huomannut hän lainkaan kuinka yksi toisensa perään päätä pahkaa hyppäsi huimaa vauhtia kiitävästä kyydistä pelastaaksensa nahkansa. Siinä tuli ruhjeita ja mustelmia, mutta sitä ei kukaan ajatellut sillä hetkellä.

Vaimo oli tullut jo melkein sillalle odottaessansa väkeä kahville. Silta oli kestänyt vaimon painon, tämän lisäksi lehmän painon, hevosen ja isännän painon, hevosen ja kärryjen painon, se oli kestänyt traktorin painon, miksi se ei siis kestäisi myöskin lisäksi peräkärryn painon!

Kaikki näkivät tapahtuman kuin hidastettuna, ikuisiksi ajoiksi mieleen painuvana kauhukuvana. Sitä mukaa kuin traktorin pyörät etenivät sillalla, murenivat poikittaiset laudat, niin että tukit alkoivat jakaantua pyörien painuessa niiden väliin. Näytti jo siltä että isäntä pääsisi toiselle puolelle, kun koko rakennelma levisi sellaisella ryskeellä, että muutamassa sekunnissa oli niin silta kuin traktori peräkärryineen ja isäntineen suistunut alas rotkon pohjalla kuohuviin vaahtopäihin. Äkillisesti vaimennut traktorin moottorin ääni ja vallitseva hiljaisuus olivat suorastaan kauhistuttavat.

Hansin ruumista ei löydetty milloinkaan.

Kertomus muutti hiukan muotoansa sen mukaisesti miten sen kukin kertoi. Jokaiselle kuulijalle oli selvää se, että mies ei ollut aivan täysjärkinen, tai jos ei aivan näin sanottaisi asiaa -hän ei ollut aivan viisas. Tapaukselle naurettiin, ja itsekukin uskoi olevansa viisaampi ja järkevämpi kaikessa suhteessa. Mutta miten oli todellisuudessa monien seurakuntalaisten kohdalla; olivatko he sittenkään yhtään sen viisaampia kuin hurmoshenkinen veljensä Hans? Mitä merkitystä on sillä, jos tietyissä asioissa on olevinaan hyvin viisas, jos tie kuitenkin jossakin vaiheessa vie edellä kerrotun kaltaiselle sillalle?

Jumala on antanut tietää tahtonsa ja säädöksensä. Seurakunta ei voi sanoa, ettei sillä olisi tietoa siitä tiestä, jota itsekunkin uskovaisen tulisi kulkea eteenpäin. Mutta usein tuntuu siltä, että tämä Herran valmiiksi viitoittama tie johtaa kiertoteitä aivan kuten Israelin kansan kulku erämaassa. Mistä sitten johtuu tämä tunne kiertotiestä? Tekisikö Herramme kiusaa muutenkin väsyneelle matkamiehelle, vai johtuneeko kaikki siitä yksinkertaisesta syystä, että matkamies itse aiheuttaa mutkia matkaansa?

Kertomuksemme mies kiusaantui jatkuvaan kiertämiseen ja halusi valmistaa itsellensä oikotien. Eikä vain itsellensä, vaan koko suvullensa, joskin antoi vaimonsa ensin kokeilla sen luotettavuuden. Eivätkö tämän ajan uskovaiset tehneet täysin samaa, joskin vain hengellisellä tasolla? Kun jokin asia ei miellyttänyt, haluttiin se ylittää ja oikaista sieltä, missä itsestä tuntui olevan paras ratkaisu; usein alla ammottavasta tyhjyydestä huolimatta.

Niin veljet kuin sisaretkin tiesivät missä Herran tie kulki ja mitä Hän odotti seurakunnaltansa niin yksilöinä kuin kokonaisuutenakin. Käsittikö juuri kukaan näistä tälle kertomukselle nauraneista sitä, että olivat itse vieläkin suuremman tyhmyyden tekeviä halutessansa ohittaa tietyt Sanan vaatimat asiat?

Kun Martha oli suuttunut miehellensä, ja uunissa ollut paistiastia oli paukahtanut rikki juuri sillä hetkellä kun hän oli korottanut äänensä huutaaksensa miehellensä, käsitti tämä heti millaiselle sillalle oli astunut. Jo ensimmäinen katkeavan laudan paukahdus avasi hänen silmänsä ja sydämensä käsittämään millaiselle tielle hän oli astumassa. Hän perääntyi heti sillä hetkellä ja halusi kohdata mieluummin todellisuuden kuin että olisi useampaan kertaan kokeillut inhimillisen mielen luomaa pettävää rakennelmaa.

Tässä juuri olikin yksi suurimmista pulmista seurakunnan keskuudessa. Ihmiset loivat omia käsityksiänsä ja mielikuvitusmaailmojansa, jotka eivät missään suhteessa poikenneet Hansin siltarakennelmasta. Jokaisen ylityksen kohdalla he ikäänkuin puhuivat itsellensä rohkeutta ja vakuuttivat sillan kestävän. Ja jos silta kesti yhden ylityksen, olisi se kestävä toisenkin. Siltaa rasitettiin kerta toisensa jälkeen yhä enemmän, ja rohkeuden puhuminen muuttui jossakin vaiheessa jo ylistykseksi. Ihminen alkoi uskoa siihen, mitä hän itse oli sanonut!

Jos jossakin vaiheessa oli peljätty ja arasteltu näiden kiertotietä vaativien kuilujen ylittämistä omatekoisin silloin ja keinoin, niin nyt oli niin totuttu kaikkeen "rajojen" ylittämiseen, ettei enää käsitetty lainkaan millaiseen uhkapeliin oli ryhdytty. Tiedettiin tosin syvällä sisimmässä mikä oli Jumalan tahto ja hyvä tarkoitus, mutta kaikki omaperäinen yrittäminen oli saanut itsekunkin toteamaan yhä useammassa kohden: Onko Jumala todella sanonut?

Jo Vanhan Testamentin todistuksesta näemme, että ihmisen tuli noudattaa niitä säädöksiä, jotka tekivät mahdolliseksi elämisen Jumalan yhteydessä. Ei ole mitään merkitystä todelliselle Jumalanlapselle sillä, mitä kaikki muut tekevät. Hänelle tulee olla tärkeätä vain sen, mitä häneltä odotetaan, mitä hänen tulee tehdä, miten käyttäytyä osana suurta Jumalan suunnitelmaa ja neuvopäätöstä. Mallia ja esimerkkiä kaikelle tälle ei voi saada ympärillä vallitsevasta käytännöstä, vaan yksinomaan Jumalan Sanasta, joka on ainoa absoluutti uskovaiselle. Juuri sentähden on kirjoitettu: "Kuule Israel! Herra, meidän Jumalamme, Herra on yksi. Ja rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi. Nämä sanat, jotka minä tänä päivänä sinulle annan, painukoot sydämeesi" (5. Moos. 6: 4- 6). Samoin on kirjoitettu: "Älä kosta äläkä pidä vihaa kansasi lapsia vastaan, vaan rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. MINÄ OLEN HERRA" (3. Moos. 19: 18).

Todelliseen jumalayhteyteen kuuluu myöskin yhteys toisten jumalanlasten kanssa. Ei voi olla yhteyttä Jumalan kanssa ilman yhteyttä veljiin ja sisariin, samasta Isästä syntyneisiin lapsiin. Samoin ei voi olla todellista yhteyttä veljeen ja sisareen, ellei ole oikeanlaista yhteyttä Isään, joka yhdistää kaikki todelliset lapsensa Henkensä kautta. "...oli yhdistävä Kristuksessa yhdeksi kaikki, mitä on taivaissa ja mitä on maan päällä..." (Ef. 1: 10). Nyt kaikki nämä ihmisrakenteiset sillat palvelivat ainoastaan omia, itsekkäitä pyyteitä, vaarantaen läheistenkin ihmisten hengen, niiden, jotka eivät ajoissa ehtineet hypätä kyydistä selvän turmion ollessa silmien edessä.

Todellista yhteyttä ei saavuteta ilman uhrauksia ja oman itsensä kieltämistä. Tässä juuri ilmenee se pulma, mikä estää kaiken hyvän toteutumisen, sillä ei vieläkään käsitetä sitä, mitä todellinen uskovaisuus merkitsee. Meidän Herrastamme ja Hänen suhteestansa omiansa kohtaan voimme lukea: "...niin hän, joka oli rakastanut omiansa, jotka maailmassa olivat, osoitti heille rakkautta loppuun asti" (Joh. 13: 1). Hänen elämänsä on meille ainoa todellinen esikuva, mutta miten on meidän suhteemme? Voidaanko meistä ehkä sanoa, että alussa hieman rakastimme, keskivälillä emme enää jaksaneet, ja lopussa asenteemme toisiamme kohtaan oli enemmänkin vihaa kuin rakkautta?

Ihmiset puhuvat itsellensä rohkeutta kuin pimeässä pakosta hautausmaata ylittävä romaaninainen, joka jokaisella askeleella pelkää kummituksen nousevan esiin minkä tahansa hautakiven takaa. Kuinka moni todella käsittää sen, ettei jumalallinen rakkaus ole jokin valikoiva, kohdettansa etsivä, tiettyjä tilanteita varten oleva tunne? Jumalallinen rakkaus on jotakin konkreettista, vallitsevaa, hallitsevaa, sisäistä. Se ei valikoi kohdettansa, vaan se rakastaa jokaista, jokaisessa tilanteessa, kaikissa olosuhteissa, vaikka sitä voidaankin koetella. Jos se näyttää pettävän, ei se todellisuudessa tee sitä, vaan inhimillinen mieli ja olemus silloin tällöin tulee esiin ylitse sen. Silloin tällöin? Ikävä kyllä joidenkin kohdalla näyttää olevan täysin nurinkurisesti. Inhimillinen on pinnalla ja jumalallinen vain joskus nostaa päätänsä esiin tämän paksun liejun sisästä.

"Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa" (Room. 13: 10). Sentähden on mitä suurimmasta merkityksestä myöskin se, mitä meidän Herramme sanoi: "Sentähden, kaikki, mitä te tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää myös te samoin heille; sillä tämä on laki ja profeetat!" (Matt. 7: 12). Mitä sanomme tähän? Mitä olemme saavuttaneet kristillisessä rakkaudessamme? "Sillä tämä on laki ja profeetat!" "Älkää olko kenellekään mitään velkaa, muuta kuin että toisianne rakastatte; sillä joka toistansa rakastaa, se on lain täyttänyt... sentähden on rakkaus lain täyttämys!" (Room. 13: 8-10).

Käsitämmekö nyt näiden sanankohtien perusteella, millaisia siltoja olemme rakentaneet ohittaaksemme jotakin sellaista, mikä kuuluu todelliseen kristillisyyteen? Näiden asioiden noudattaminen vaatii meiltä jotakin, vaikka kaiken tuleekin syntyä sisäisen ihmisen olemuksesta. Me haluaisimme saavuttaa täyden miehuuden Kristuksessa ilman minkäänlaista hintaa, vaivaa, ponnistelua. Mutta se ei milloinkaan tule onnistumaan!

Usko oli saanut ihmiskeskeisenä käsitteenä aivan väärän olomuodon. Ihmiset osallistuivat kokouksiin ja kuuntelivat hartaina saarnan. Ihmiset rukoilivat, lauloivat, puhuivat keskenänsä hengellisistä asioista, mutta mistä voitiin käytännössä nähdä, että nämä ihmiset todellakin olivat aitoja, uudestisyntyneitä uskovaisia? Seurakunnan keskuudessa olivat lähes kaikkialla hurskaimman maineessa sellaiset miehet ja miksei naisetkin, jotka syvällisimmin ja tunteikkaimmin osasivat julkituoda uskonnäkemyksensä, ja jotka pystyivät rukoilemaan näkyvimmällä tunteella ja paatoksella. "Kyllä oli palava julistaja!" kuului yhden ja toisen suusta kokousten jälkeen. "Kyllä on tämä veli selvillä jumalallisista asioista!" totesivat kuulijat, ja jos puhe oli nauhoitettu, kuunneltiin se useampaankin kertaan. Mutta riittikö tämä suullinen tunnustus sen saavuttamiseen, mitä seurakunnalta tässä ajassa odotettiin?

"Älä ota mitään väkisin!" (3. Moos. 19: 13). Jo aikoinaan Israelin kansalle sanottiin tällä tavoin kun sille tehtiin tiettäväksi Jumalan tahto. Tästä huolimatta on voitu kautta pelastushistorian nähdä, että jopa Jumalan kansan keskuudessa on tehty kaikkea mahdollista vastoin tätä nimenomaista käskyä. Jo Eelin aikana voimme todeta, kuinka hänen poikansa pappeina ollessansa harjoittivat suoranaista pakkovaltaa uhraamaan tulevien israelilaisten keskuudessa: "Ei niin, vaan anna se nyt heti, muutoin minä otan väkisin!" (1. Sam. 2: 16).

Tuskin kukaan tänä päivänä tekisi tällaistä näin näkyvällä tavalla. Me olemme hurskaita, rakkaudellisia; me emme tekisi mitään sellaista, emmehän? Mutta mikä on todellisuus tämänkin ajan hengellisen Israelin keskuudessa? Me emme tiedostetusti ja kirjaimellisesti pakota ketään antamaan jotakin, mutta entä miten on aikaansaamiemme olosuhteiden ja tilanteiden suhteen?

"Olkaa veljellisessä rakkaudessa helläsydämiset toisianne kohtaan; toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne!" (Room. 12: 10). Miten on, jos tämä sanankohta ei toteudukaan kohdallamme jostakin syystä? Me olemme puhuneet näissä kirjoituksissa hyvinkin paljon avioliittoasioista, miehen ja naisen välisistä suhteista. Olemme varmastikin jo jossakin määrin tulleet näkemään, ettei avioliiton solmimisen jälkeen ole enää mahdollista pitää kiinni omista oikeuksista ja ajatella kaiken olevan yksityisasioita. Kaikella perheissä tapahtuvalla on merkityksensä seurakuntaelämän suhteen ja päinvastoin. Aivan samoin ei voida ajatella, että seurakunnan jäsenille on yhdentekevää miten he käyttäytyvät yksityiselämässänsä. Me itsekukin vaikutamme toinen toiseemme joko positiivisella tai negatiivisella tavalla. Me ikäänkuin houkuttelemme toinen toisestamme esiin tiettyjä asioita aina sen mukaisesti, mitä omassa sisimmässämme on, mikä on asenteemme Jumalaan ja Hänen omiinsa.

Voisiko olla mahdollista siis se, että tiedostamattammekin otamme pakolla toiselta jotakin hänelle kuuluvaa? Yrittäkäämme selvittää sitä luonnollisesta elämästä otetuin esimerkein, sillä on kysymys asioista, joista voidaan sanoa erään sisaren tavoin: "En ole milloinkaan tullut ajatelleeksi asioita tällä tavoin!"

Jumala on tarkoittanut niin avioliiton kuin seurakuntaelämänkin joksikin sellaiseksi, missä jokaisen tulisi saada tuntea olevansa kotonansa. Niin kodin kuin seurakuntayhteisönkin tulisi olla turvapaikka, lepopaikka jokaiselle siellä olevalle. Mutta miten on silloin, jos joku ei tätä käsitä, vaan käyttäytyy sellaisella tavalla, ettei toteudukaan Jumalan hyvä tarkoitus? Turvapaikasta tuleekin ahdistava, turvaton paikka, lepopaikasta rauhattomuuden ja levottomuuden tyyssija. Miten kaikki Jumalan hyväksi tarkoittama voidaan kääntää joksikin vastakkaiseksi?

Avioliitto on tarkoitettu ihmisten eliniän kestäväksi yhdessäoloksi, missä toinen tukee toistansa: "Kahden on parempi kuin yksin, sillä heillä on vaivannäöstänsä (huomatkaamme, että tarvitaan vaivannäköä!) hyvä palkka. Jos he lankeavat, niin toinen nostaa ylös toverinsa; mutta voi yksinäistä, jos hän lankeaa! Ei ole toista nostamassa häntä ylös. Myös, jos kaksi makaa yhdessä, on heillä lämmin; mutta kuinka voisi yksinäisellä olla lämmin? Ja yksinäisen kimppuun voi joku käydä, mutta kaksi pitää sille puolensa. Eikä kolmisäinen lanka pian katkea" (Saarn. 4: 9- 12). Millaista viisautta sisältääkään tämä lyhyt katkelma Jumalan Pyhästä Sanasta! Mutta se täytyy ymmärtää oikein, oikeassa yhteydessänsä.

Jonkinlainen ratkaisu kaikkeen sisältyy sanoihin: "Sillä heillä on vaivannäöstänsä hyvä palkka!" Mikään ei ole tietyllä tavalla ilmaista näillä alueilla, aivan kuin Israelin kansakaan ei Jumalan lupauksista huolimatta saanut omaksensa Luvattua Maata ilman taistelua ja ponnisteluja. Jumala oli luvannut antaa tuon maan omillensa, mutta kaiken se oli saavuttava vasta sen kautta, että oppi taistelemaan olemassaolonsa ja lupauksiensa puolesta. Jos avioliitossa kaikki on vain tietona ja käsitteinä, muttei elävänä elämänä, kääntyy kaikki edellisen sanankohdan opetus päälaellensa. Miksi tänä päivänä näytti olevan niin, että monet aviopuolisot nauttivat siitä, kun näkivät toisen osapuolen lankeavan ja kompastuvan? Miksi he olivat niin hitaita ojentamaan auttavan ja nostavan kätensä? Miksi niin monen parin kohdalla kävikin siten, että kummallakin oli kylmä vaikka maattiin yhdessä? Oliko yksinäisellä sittenkin paremmin, sillä jo vanhan viisauden mukaisesti oli parempi olla yksin yksin kuin kaksin yksin? Miksi niin monet nauttivat siitä, että toista osapuolta vastaan hyökättiin, mutta ei millään tavoin puolustettu sitä, jonka tuli olla rakkain ihminen maan päällä? Päinvastoin saatettiin yhtyä kimppuun käyvän rinnalle toista vastaan?

Milloin olisivat seurakunnan ihmiset käsittävä, ettei sanoilla ollut loppujen lopuksi mitään merkitystä, jollei usko tullut esiin teoissa? Puhetta oli aivan liiaksi, aivan vääränlaista puhetta. Puhuttiin, puhuttiin, puhuttiin, käsillä, ilmeillä, jaloilla, koko ruumiilla, mutta siitä huolimatta kaikki oli vain puhetta, huulten ja raajojen liikettä, niin että toinen oli yksinäinen, viluinen, murheellinen. "Mitä hyötyä, veljeni, siitä on, jos joku sanoo itsellänsä olevan uskon, mutta hänellä ei ole tekoja? Ei kaiketi usko voi häntä pelastaa? Jos veli tai sisar on alaston ja jokapäiväistä ravintoa vailla ja joku teistä sanoo heille: 'Menkää rauhassa, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne', mutta ette anna heille ruumiin tarpeita, NIIN MITÄ HYÖTYÄ SIITÄ ON? Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut" (Jaak. 2: 14- 17). Voisiko sitä Jumalan Sana selvemmin sanoa?

Alkuseurakunnan keskuudessa kaikki olivat kuin yksi sydän ja yksi sielu. Eikö tämän ajan keskellä Herra etsinyt niitä todellisia uskovaisia, joiden keskuudessa kaikki tämä tulisi toteutumaan ennen ylöstempaamista? Sanotaan myöskin: "Ei myöskään ollut heidän seassaan ketään puutteenalaista..." (Apt. 4: 34). Jumalan Sanan selvä todistus tuo julki sen, että meidän tulee kantaa toinen toisemme kuormia, auttaa toisiamme kaikin mahdollisin tavoin. Mutta mitä tapahtui tässä ajassa, jossa laittomuus pääsi yhä suurempaan valtaan ja rakkaus kylmeni useimmissa? Ei riittänyt se, ettei puutteenalaisista pidetty huolta, vaan itse aiheutettiin hätää ja ahdistusta niissä, joiden olisi tullut olla uskovaisten sydämellä.

"Älä ota mitään väkisin!" Miten oli mahdollista ottaa joltakin jotakin väkisin? Miten oli mahdollista ottaa avioliitossa toiselta jotakin väkisin? Miten mies otti vaimolta väkisin, miten vaimo mieheltä? Miten otti veli veljeltänsä, sisar sisareltansa? Lähes päivittäin tapahtui tällainen, mutta sitä ei huomattu, ei pantu merkille, koska Sana oli vain oppina. Katsottiin paremmaksi olla oikea opilta ja väärä sydämeltä, kuin että olisi tunnustettu epäonnistuminen ja silti säästytty sydämeltä oikeana.

Ajatelkaamme ensimmäiseksi Erikan ja Oton avioliittoa. Älkäämme kiinnittäkö liiaksi huomiotamme heidän nykyiseen tilanteeseensa, johon tietyt vuosikausien inhimilliset asiat ovat johtaneet, vaan ajatelkaamme heitä Jumalan Sanan pohjalta. Nyt ei ole niinkään merkitystä sillä, mitä Otto ajattelee tai mitä Erika ajattelee, tai mitä ihmiset heistä mahdollisesti ajattelevat. Merkitys on sillä, mitkä ovat Jumalan ajatukset heistä, sillä heidän tulee olla kuin yksi liha, yksi olemus. Jumala on tarkoittanut naisen miehelle avuksi, niin ettei tämä missään suhteessa tuntisi itseänsä yksinäiseksi. "Kahden on parempi kuin yksin..." Miehen tehtävä taas on pitää huolta vaimostansa niinkuin Kristuskin huolehtii seurakunnastansa.

Erika riisti mieheltänsä lähes päivittäin jotakin sellaista, mikä tämän olisi kuulunut saada. Kumman syytä oli, molempienko, että koska Otto ei saanut sitä, mikä hänelle kuului, ei myöskään Erika saanut sitä, mikä hänelle olisi kuulunut. Tämä on ikuinen syyllisyyskysymys, jonka tahdomme täydellisesti hyljätä, koska sitä ei kukaan ihminen pysty ratkaisemaan. Meitä kiinnostavat vain ne seikat, jotka estävät Jumalan tahdon toteutumisen; meitä ei kiinnosta se, kenen syytä kaikki on.

Niinkuin Ilse oli menettänyt luottamuksensa mieheensä Reinholdiin, samoin oli Erika lähes käsittämättömistä syistä kadottanut luottamuksensa Ottoon. Koska ei ollut luottamusta, oli luonnostaankin epäilystä. Mikä tahansa positiivisen asian puuttuminen loi tilan jollekin vastaavalle määrälle negatiivista. Tämä on näkymätön luonnon laki niin uskovaisen kuin uskosta osattomankin ihmisen elämässä. "Kun saastainen henki lähtee ihmisestä, kuljeksii se autioita paikkoja..." (Matt. 12). Jos ihmisen sydän on siivottu ja lakaistu ja kaunistettu, mutta ei ole täytetty oikeilla ja hyvillä asioilla, on aina olemassa jokin saastainen tai väärä henki, joka täyttää tyhjän tilan.

Kun kaksi ihmistä sopii keskenänsä avioliitosta, on kysymys todella suuresta ja merkityksellisestä asiasta. Siksi ei milloinkaan tulisi solmia liittoa kevyin perustein, sillä liitto merkitsee keskinäistä luottamusta, sitoumusta, toisen huomioimista, omien pyyteiden asettamista taka-alalle, mutta ei kuitenkaan niiden täydellistä kieltämistä. Avioliitto perustuu myöskin jatkuvuuteen, kestävyyteen, kummankin osapuolen odotusten ja toiveiden toteutumiseen, täyttymyksen kokemiseen niin hengellisen kuin maallisenkin elämän suhteen. Sentähden ei ole mitään suurempaa petosta kuin lupautua tällaiseen liittoon ja kesken kaiken perua lupauksensa. Lupauksia ei tarvitse perua kirjaimellisesti, sanallisesti, vaan ne voidaan perua eletyllä elämällä ja asenteilla. Joskus olisi parempi sanoa suoraan asiat ja julkituoda katuminen, kuin että näytellään ja esitetään jotakin sellaista, mikä on vain kulissi niin avioliitolle kuin ulkopuoliselle maailmallekin.

Avioliitto Jumalan Sanan mukaisesti sisältää niin ruumiillisen kuin henkisen ja hengellisenkin puolen. Mutta ajan hengestä johtuen, maallisen esimerkin vaikutuksesta, yhä useampi uskovainen koki yksinäisyyttä ja laiminlyödyksi tulemista. Olosuhteiden johdosta häneltä otettiin suorastaan pakolla pois sellaista, mikä hänelle jo Jumalan Sanan mukaisesti olisi kuulunut.

Ann-Marie ei kieltäytynyt makaamasta miehensä Klausin kanssa, mutta useimmiten hän oli kuin kuollutta lihaa tämän alla. Tämä on jonkun mielestä sopimatonta puhetta seurakunnan keskuudessa, mutta se on liian totta tullaksensa sivuutetuksi olankohautuksella. Jumalan Sana sanoo: "Täyttäköön mies velvollisuutensa vaimoansa kohtaan, ja samoin vaimo miestänsä kohtaan. Vaimon ruumis ei ole hänen omassa, vaan hänen miehensä vallassa; samoin ei miehenkään ruumis ole hänen omassa, vaan vaimon vallassa. Älkää vetäytykö pois toisistanne, paitsi ehkä keskinäisestä sopimuksesta joksikin ajaksi..." (1. Kor. 7: 3- 4).

Kuinka usein totesivatkaan vaimot miehellensä Ann-Marien tavoin: "Tässä olen, siitä vain!" Mistä olikaan tullut sellainen ajatus, että voitiin tarjota pelkkä ruumis ilman minkäänlaisia tunteita ja lämpöä? Kun Jumalan Sana käskee kumpaakin osapuolta täyttämään velvollisuutensa toista kohtaan, ei se tarkoita jotakin kuollutta esineellisyyttä, vaan velvollisuuden täyttäminen jo itsessänsä puhuu tietoisuudesta, valmiudesta, ajattelukyvystä. Ihminen koostuu kolmesta eri osa-alueesta, joita ei voida erottaa toisistansa: ruumis, sielu, henki. Vasta silloin on vaimo oikeutettu sanomaan, että tässä on ruumiini, se riittäköön, kun hän pystyy osoittamaan sen, että niin sielu kuin henkikin ovat poistuneet hänestä. Vaimon ajatukset ja olemus voivat harhailla jossakin muissa asioissa, mutta hän ei itseasiassa ole jossakin muualla, poissa, vaan hän on sulkenut henkiset ja hengelliset silmänsä, sulkenut sydämensä siltä, jolle niiden tulisi olla avoimet.

"Juo vettä omasta säiliöstäsi, sitä, mikä omasta kaivostasi juoksee. Vuotaisivatko sinun lähteesi kadulle, toreille sinun vesiojasi! Olkoot ne SINUN OMASI YKSIN, ÄLKÖÖT VIERASTEN SINUN OHESSASI. Olkoon sinun lähteesi siunattu, ja iloitse nuoruutesi vaimosta" (Snl. 5: 15-). "Kelpo vaimon kuka löytää? Sellaisen arvo on helmiä paljon kalliimpi. Hänen miehensä SYDÄN HÄNEEN LUOTTAA, eikä siltä mieheltä riistaa puutu. HÄN TEKEE MIEHELLENSÄ HYVÄÄ, EI PAHAA, KAIKKINA ELINPÄIVINÄNSÄ" (Snl. 31: 10- 12).

"Hänen miehensä sydän häneen luottaa!" "Miksi, poikani, hurmautuisit irstaaseen naiseen ja syleilisit vieraan vaimon povea?" Miksi joku veli menisi, ei jonkun toisen miehen vaimon luokse, mutta jonkun muun kuin oman vaimonsa luokse? Miksi yksi seurakunnan veljistä alkoi käydä salaa vaimoltansa kokouksissa tapaamansa nuoren naisen luona? Miksi Otto oli suunnitellut ajatuksissansa avioeroa? Miksi Reinhold nukkui öitänsä veljien luona? Miksi Thomas tunsi jatkuvaa kalvavaa tuskaa sydämessänsä hänen vaimonsa viettäessä vuodesta kuukausikaupalla sisarensa luona Bodenseellä? Miksi, miksi, miksi? Siksikö, että he olivat himokkaita, haureellisia, vieraisiin naisiin meneviä? Vaiko siksi, että heiltä otettiin pakolla, väkisin, jotakin sellaista, mikä heille kuului!

Klaus sai nauttia vaimostansa, mutta hänkään ei tuntenut tulevansa tyydytetyksi, sillä hän kaipasi jotakin enemmän kuin vain jotakin lihallista. Tällaistako oli velvollisuuden täyttäminen? Tai toisaalta, oliko se sellaista, että mies meni vaimonsa luokse vuodesta toiseen, teki temppunsa ja lähti toimiinsa milloinkaan ajattelematta sitä, että vaimolla oli myöskin halu johonkin enempään. Tuliko vaimo tyydytetyksi, sitä hän ei milloinkaan ajatellut, vaikka tämä tuskaisena yritti selittää tarpeitansa.

Ihminen tarjosi toisellensa jotakin vajaata, puolinaista, jos sitäkään. Aivan niinkuin me emme voi miellyttää Jumalaa puolinaisuudella, aivan samoin meidän tulee tarjota aviopuolisollemme itsemme kokonaisuutena. Pelkkä ruumis ei ole se, mitä Jumala odottaa meidän tarjoavan toisellemme, vaan niinkuin kaikessa muussa elämässämme me käsitämme ja sallimme henkemme ja sielumme määrätä ja hallita ruumistamme, aivan samoin meidän tulee antautua toinen toisellemme. Ihminen on ihminen, luonnon lakien alainen. Jos me kiellämme toiselta hänen luonnolliset tarpeensa, joiden toteuttaminen niin suuressa määrin on meidän hallinnassamme, me suorastaan pakotamme hänet luopumaan jostakin hänelle kuuluvasta. Jos hän sitten vuosikausien laiminlyöntiemme jälkeen etsii tyydytystänsä jostakin muualta, meidän pakottamanamme, ei syy ole loppujen lopuksi hänen, vaan meidän, jotka olemme hänet laiminlyöneet, saattaneet hänet tekemään jotakin sellaista, mitä hän ei alun alkaenkaan ollut ajatellut tai halunnut tehdä.

Vain ihmiskeskeinen hurskaus saattaa kieltää nämä luonnolliset tarpeet ja johtaa ihmiset luonnottomiin asioihin. Ihmisopit saattoivat vaimot ja miehetkin tekemään päätöksiä, jotka olivat sekä epäraamatullisia että suorastaan toista puolisoa kohtaan hyökkääviä. Tuskin tajusi Greta "Gretchen" mitä teki sekä itsellensä että miehellensä Thomasille jatkuvilla vierailuillansa sisarensa luona. Oli luonnollista se, että hän halusi tavata sisarensa äidin ja isän kuoltua jo vuosia sitten. Mutta hän oli tehnyt liiton miehensä kanssa Jumalan edessä ja luvannut rakastaa tätä elämänsä loppuun asti. Se ei tarkoittanut vain sitä, että hän olisi silloin tällöin antanut suukon miehensä poskelle ja sanonut: "Rakastan sinua!", vaan se tarkoitti kokonaisvaltaista asennetta ja mielen kiintymystä häntä kohtaan, jonka Jumalan säätämyksestä tuli pitää huoli hänestä.

Thomas oli tuskastumiseen asti kieltänyt häntä lähtemästä näille matkoillensa, mutta Greta oli vedonnut jumalanlapsen vapauteensa ja antanut ymmärtää näiden matkojen olevan kuin hengellisiä pyhiinvaellusmatkoja, sillä ainakin hänen puheidensa mukaan Bodenseellä koko ajan rukoiltiin ja luettiin Sanaa. Eräänä iltana jo vuosia sitten oli Thomas tullut Johanneksen luokse ja purkanut sydämeltänsä tätä tuskaansa. Hän ymmärsi olevansa melko taitamaton ja kömpelö suhteessansa vaimoonsa, mutta miksi ei tämä voinut selvästi sanoa, mitä ajatteli, jotta hän olisi voinut korjata asioita? Tässä ilmeisestikin oli pulma useimpien sisarten kohdalla, sillä nämä olettivat kaikkien toiveidensa ja ajatustensa olevan kuin avoin kirja miestensä edessä. Siitä huolimatta he heittäytyivät täysin mitään käsittämättömiksi kun tuli kysymys heidän miestensä tarpeista ja odotuksista.

Thomas itki ja pyyhki kyyneleitänsä. "Mitä minä teen, Johannes-veljeni? Joskus Greta uhkailee jopa luostariin menemisellä, ja kun sitten vastustelen, antaa hän ymmärtää sen rinnalla olevan pientä sen, jos hän muutaman kuukauden vuodesta on Bodenseellä. Onko hänellä todella oikeus päättää tällä tavalla asioista, joiden hän näkee olevan omassa vallassansa?" Sinä yönä veljet lukivat yhdessä niin Vanhaa- kuin Uuttakin Testamenttia.

Saiko naimisissa oleva nainen todella päättää jostakin tällaisesta? "Täyttäköön mies velvollisuutensa vaimoansa kohtaan, ja samoin vaimo miestänsä kohtaan. Vaimon ruumis ei ole hänen omassa, vaan hänen miehensä vallassa; samoin ei miehenkään ruumis ole hänen omassa, vaan vaimon vallassa. ÄLKÄÄ VETÄYTYKÖ POIS TOISISTANNE, PAITSI EHKÄ KESKINÄISESTÄ SOPIMUKSESTA JOKSIKIN AJAKSI..." (1. Kor. 7: 3- 5). "...vaan olkoot alamaisia, niinkuin lakikin sanoo..." (1. Kor. 14: 34).

Uusi Testamentti sitoo siis itsensä näissä asioissa Vanhaan Testamenttiin. Siksi on mitä suurin merkitys sillä, mitä Mooseksen kautta tuotiin Israelin kansan tiettäväksi: "Ja jos vaimo on miehensä kodissa tehnyt lupauksen tahi valalla sitoutunut kieltäytymään jostakin ja hänen miehensä saa sen kuulla, mutta ei puhu hänelle siitä mitään eikä kiellä häntä, niin kaikki hänen lupauksensa ja kaikki sitoumukset, joilla hän on kieltäytynyt jostakin, olkoot pätevät. Mutta jos hänen miehensä ne purkaa sinä päivänä, jona hän niistä kuulee, älköön yksikään hänen huuliltaan lähtenyt lupaus tai sitoumus olko pätevä. Hänen miehensä on ne purkanut, ja Herra antaa hänelle anteeksi. Jokaisen lupauksen ja jokaisen valallisen sitoumuksen, jonka vaimo itsensä kurittamiseksi tekee, saakoon hänen miehensä joko vahvistaa tahi purkaa... Nämä ovat ne säädökset, jotka Herra antoi Moosekselle, olemaan voimassa miehen ja hänen vaimonsa välillä..." (4. Moos. 30).