Minun laitumeni lampaat

Osa 3-1

Herran valittu kansa?
"Mene tässä voimassasi!"
Suuri, turvallinen perhe?
"Luulin minäkin..."
Kiire, mutta minne?
"Älkää koskeko Minun voideltuihini"
Miksi pesty sika rypee rapakossa?

Herran valittu kansa?

Autolautta oli tupaten täynnä ihmisiä. Kiipeäminen autokannelta ylös hyttikannelle kesti todella pitkään, sillä jokaisella käytävällä tungeksi suuri joukko ihmisiä meluten ja tavaroitaan raahaten. Kaipa jotakin kautta olisi päässyt nopeamminkin, sitä ei Johannes osannut sanoa, sillä hän oli tullut valinneeksi juuri tämän reitin. Tällainen määrä ihmisiä matkalla kesänviettoon kesäkuun alkupuolella! Eihän Keski-Euroopassa ollut lainkaan vielä loma-aika! Mutta nämä ihmiset eivät puhuneetkaan mitään Johanneksen ymmärtämää kieltä, vaan tarkemmin kuunnellen suurin osa heistä solkotti tuota hänen korvissansa niin koomillista ja erikoista kieltä, jota puhuttiin vain yhdessä pienessä maassa pohjoisen kylmässä ja karussa ilmapiirissä.

Yhtäkkiä hänen takaansa kuului kova naurunremakka, ja väkijoukko kohahtaen ja paheksuvasti mumisten painautui seinänvierille ja portaikon kaiteita vasten. Johannes sai voimakkaan töytäisyn selkäänsä, ja matkalaukku oli pudota hänen kädestänsä. Joku astui kovalla voimalla hänen toisessa kädessänsä roikkuvan kangaskassin päälle, niin että hän horjahti takaansa tunkeutuvaa vasten, joka kovalla äänellä huusi jotakin, mistä Johannes ei saanut mitään selvää, mutta mikä varmastikin sisälsi melkoisen määrän kirosanoja äänenpainosta päätellen. Voimakas alkoholin lemu seurasi ohitse menevää hoippuvaa miestä, jolla solmio roikkui niskassa ja paidankaulukset olivat pystyssä. Onneksi Johannes jäi paikallensa, sillä perässä tuli joukko kovaäänisiä naisia ja miehiä, jotka kaikki näyttivät olevan mitä suurimmassa määrin riemukkaalla tuulella, selvästikin palaamassa jostakin yökerhosta, sillä kenelläkään ei ollut matkatavaroita, vaan ainoastaan kädessä pullot, joiden pohjalla oli vain hiukan juomaa jäljellä. Nämä ihmiset olivat jonkinlaisia risteilymatkailijoita, ja nyt Johannes käsitti sen, miksi oli ollut niin vaikeata saada lippu tähän autolauttaan.

Hän ei ollut ehtinyt olla tässä Keski-Euroopassa niin kovasti mainostetussa ja kehutussa autolautassa kuin sen aikaa, minkä oli kestänyt tulla pari kansiväliä ylemmäksi kohti hyttikantta, kun hän jo tunsi olonsa suorastaan epämukavaksi ja orvoksi. Olihan hän toki ollut Suomessa ennenkin, mutta siitä oli jo vuosia kun hän viimeksi oli vieraillut siihen aikaan Keski-Suomessa asuvan uskonveljensä luona. Olivatko nyt kaikki ihmiset tuossa maassa sellaisia kuin nämä täällä ylöspäin pyrkivät olennot, jotka niin itseensä käpertyneinä tunkivat eteenpäin juuri piittaamatta toisista matkustajista? Olihan selvästi valtaosa näistä humaltuneista ja äänekkäistä ihmisistä ainakin solkotuksestansa päätellen suomalaisia?!

Hyttikannelle päästyään Johannes jälleen kerran melkein kaadettiin. Hän katsoi parhaimmaksi istuutua suuren kukkaistutuksen taakse suojaan siihen asti kun pahin ryntäys olisi ohitse. Hän oli juuri asettamaisillaan matkalaukkunsa istuimen taakse, kun huomasi parin farkkuihin puettuja jalkoja risaisine sukkineen työntyvän esiin istuinrivin takaa. Jonkinlainen vastenmielinen tunne pyrki valtaamaan hänen mielensä, ja jokin hänessä olisi halunnut rientää takaisin autokannelle kaasuttaaksensa niin pian kuin vain mahdollista pois tältä kummalliselta autolautalta, joka mainosten mukaan olisi vievä hänet Pohjolan valkoiseen kaupunkiin.

Ei, hän oli luvannut veljellensä tulla tämän luokse vierailulle, ja tämä odottaisi häntä ylihuomenna Helsingin satamassa. Ja olisi täysin mahdoton ajatus edes kuvitella pääsevänsä autolla pois tästä valtavasta autolautasta, sillä hänen ajoneuvonsa taakse oli pysäköity lukematon määrä muiden matkustajien autoja. Hän oli todella hämillään ja suorastaan onnettoman oloinen siitä ilosta huolimatta, mitä hän olisi tunteva veljensä tavatessansa. Hän ei voinut täysin käsittää kaikkea näkemäänsä ja tuntemaansa.

Istuessansa siinä ja kuunnellessansa istuimien takana raskaasti hengittävän ihmisen juopunutta ja katkonaista rahinaa, joutui hän pakostakin ajattelemaan monenlaisia asioita. Tämä maa siellä aivan pohjoisessa oli monella tapaa hyvin erikoinen ja merkittävä niin maantieteellisesti kuin kansansakin puolesta. Johannes ei ollut vielä syntynytkään sinä aikana kun käytiin toista maailmansotaa. Mutta vasta hänen aikanansa oli käyty varsinainen keskustelu kaikesta siitä, mitä tuona aikana oli tapahtunut, ja jo aivan lapsuudestansa hän saattoi muistaa kuinka tuon pienen maan kamppailusta ylivoimaista ja valtavaa vihollista vastaan oli puhuttu suoranaisena ihmeenä. Se, että Suomi oli taistellut yhteisessä rintamassa natsi-Saksan kanssa, ei tuntunut kovinkaan merkittävältä asialta monien mielessä, vaikka tietynlainen tuomio oli tämän johdosta osittain julistettu tämän maan ylle. Mutta jokainen ymmärsi sen, että tämä oli ollut ainoa mahdollisuus tuolle pienelle ja köyhälle maalle.

Tämä kansa oli siis saanut kautta maailman sitkeän ja peräänantamattoman maineen. Suomalaista sotataitoa ja sissisoturin vertaansa vailla olevaa hurjuutta ylistettiin yhä vieläkin niissä keskusteluissa, joita käytiin lähes kaikissa tilanteissa, missä tuon ajan veteraanit osuivat yhteen. Mutta nuorempi väestö niin Johanneksen kotimaassa kuin naapurivaltioissakin oli melkoisen tietämätön kaikesta siitä, mitä tuolloin todella oli tapahtunut, ja samaa voitaisiin varmastikin sanoa jopa Suomen omasta nuoremmasta sukupolvesta.

Johanneksen ajatukset katkesivat kun tuolirivistö voimalla siirtyi muutaman sentin kauemmaksi seinästä ja alkui kuulua kummallista puhkunaa ja ähinää lattianrajasta. Siellä ei ollutkaan vain yksi ihminen. Johannes pomppasi seisomaan täynnä inhotusta, ja rientäessään eteenpäin ehti kuulemaan kuinka joku saksankielellä huudahti: "Hyvä, suomenpoika jatkaa sukua!"

Odotettuaan melkoisen tovin sai Johanneskin vuoronsa hyttipalvelijan jonossa, ja hänet johdettiin omaan hyttiinsä. Koko sydämestänsä hän toivoi saavansa jakaa hytin kenen muun kanssa tahansa, mutta ei suomalaisen. Hän ei sitä halunnut tunnustaa, mutta se oli hänen harras anomuksensa, joka ehkä rukouksen kaltaisena kohosi korkeuksiin. Alavuoteen alla näkyi matkalaukku osoitelappuineen. Johannes kumartui polvilleen kääntääksensä nahkahihnassa riippuvan lapun siten että saattoi lukea siinä olevan nimen. Itse laukku kaikkinensa vaikutti lupaavalta, sillä siinä oli hyvin voimakas saksalainen leima. Helpotuksen huokaus pääsi hänen huuliltansa ja vatsan pohjasta asti. "Helmut Schönberg, Stuttgart", kirjoitettuna vanhan miehen vakailla ja koukeroisilla kirjaimilla, niin ainakin Johannes päätteli.

Hän ei halunnut valita ihmisiä, joiden kanssa hän joutui tekemisiin, mutta toisaalta kuitenkin hän oli nyt eräänlaisella lomalla, ja hän oli omassa maassansa saanut kylliksensä vaikeista ja hermostuttavista ihmisistä. Oli suunnattoman ikävää ja raskasta, pelottavaakin, matkustaa samassa hytissä jonkun vierasmaalaisen kanssa, joka yöllä myöhään saapui hyttiin niin juovuksissa, ettei pystynyt edes riisuutumaan. Juopumus ei sinänsä katsonut kansallisuuteen, mutta noissa suomalaisissa miehissä ennenkaikkea, oli jotakin hyvin outoa ja käsittämätöntä. Sama koski tietysti niitä naisiakin, jotka harrastivat tätä yletöntä juhlimista ja alkoholin kulutusta. Saksalainen joi myöskin itsensä humalaan, mitä tuli nimenomaan niihin ihmisiin, jotka sitä harrastivat Keski-Euroopassakin, mutta hänen juopumuksessansa oli jotakin täysin erilaista. Sama koski niin sveitsiläisiä kuin itävaltalaisia ja italialaisiakin humaltuneita. Hänen tuntemansa kansallisuudet ryyppäsivät ja mellastivat ja tekivät kaikenlaista pahaa tässä tilassansa, mutta suomalaisissa oli jotakin hyvin poikkeavaa ja erilaista, pelottavaa. Miten hän osaisi kuvailla sitä, tuoda sen julki?

Johannes iloitsi siitä että sai olla hetken yksiksensä. Tämä kahden hengen hyttipaikka oli ollut huomattavasti kalliimpi kuin mitä olisi ollut joku neljän hengen hytti huomattavasti alemmalla kannella. Hän oli ensimmäistä kertaa Suomeen matkustaessansa yrittänyt nukkua Finlandia-lautan halvimmassa hytissä, mutta koko yö oli kulunut kyljen kääntämisessä ja tuskaisessa odotuksessa perille tulemisesta. Meteli oli ollut korviahuumaava ja lautta oli keinunut melkoisesti kovan tuulen puhaltaessa Itä-Merellä. Perillä hän oli kokonaisen päivän ajan ollut kuolemanväsynyt ja huonovointinen, niin ettei keskustelusta olisi tullut mitään. Onneksi hän oli järjestänyt siten, että häntä tultiin noutamaan Helsingistä vasta seuraavana päivänä.

Oli hän tälläkin lautalla kerran nukkunut, tai yrittänyt nukkua aivan pohjalla, vesirajan alapuolella olevassa hytissä. Hytissä oli ollut kolme muutakin matkustajaa, ja laiva ei keikkunut, mutta juuri siitä nimenomaisesta syystä hän ei saanutkaan nukuttua. Tämä autolautta oli rakennettu viimeisimmän tekniikan mukaisesti, ja niinpä aivan Johanneksen hytin läheisyydessä oli laitteisto, joka liikutteli suurella metelillä vakaajia, jotka poistivat keinunnan. Oli aivankuin olisi ollut jonkinlaisessa hornankattilassa, missä pimeyden voimat ulvoen ja naristen kääntelivät rautaisia vartaita. Hyi, puistatukset aivan kävivät pitkin hänen selkäänsä näiden muistojen tullessa mieleen! Ei, ei ollut tuhlausta ottaa ihmisen arvoinen hytti!

Ovi kolahti ohitse kulkevien ihmisten horjahdellessa kapealla käytävällä, ja hetken kuluttua joku yritti kovalla voimalla avata hytin oven. "...kele!, ...tana!, ei tämä ole meidän hytti!" kuului oven takaa. Johannes ei tiennyt mitä jälkimmäiset sanat merkitsivät, mutta kaksi ensimmäistä hän oli kuullut lukemattomia kertoja näiden matkojen aikana. Jopa sesonkiaikoina vuoriston laskettelukeskuksissa nämä sanat olivat silloin tällöin kaikuneet kaiken muun metelin ylitse.

Mikä näissä ihmisissä oli niin erilaista muihin verrattuna? Ehkä se oli vain Johanneksen ajatus hänen tietystä näkökulmastansa, ehkä... Ei, hän oli omassa mielessänsä jo varma siitä, vaikkei tiennyt rohkenisiko sitä julki lausua. Hän tiesi alkoholin olevan kohtuuttoman kallista tuossa kylmässä ja ajoittain niin kolkossakin maassa. Erikoista oli vielä sekin, että sitä myytiin vain määrätyissä liikkeissä, jotka kuulemma olivat kaikki valtion omistuksessa. Erikoinen maa! Kuinkahan paljon Neuvostoliitolla todellisuudessa oli vaikutusta kaikkeen, sillä ihmisiä holhottiin valtion puolesta aivan erikoisella tavalla. Joskus Johannesta oli suorastaan pelottanut tässä maassa vieraileminen, sillä hyvin monella Keski-Euroopassa oli sellainen käsitys, että milloin tahansa Neuvostoliitto saattoi sulkea Suomen rajat, ja niin kaikki ulkomaalaisetkin olisivat lopullisesti suljetut rautaesiripun taakse. Jo yksinomaan tämän maan autojen tunnus sai tietynlaiset pelonsekaiset väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin: SF - Sovjet Finland!

Kyllä Johannes jo nyt tiesi, ettei se tarkoittanut Neuvostoliitto-Suomea, vaan Suomi Finlandia. Mutta yhä vieläkin monet hänenkin asuinalueellaan olivat siinä käsityksessä, että nämä autot tulivat yhdestä Neuvostoliiton osavaltiosta, jota myöskin Suomeksi kutsuttiin. "Kuule, Johannes, sinä olet käynyt siellä Suomessa, onko totta, että jääkarhut kävelevät siellä kaduilla? Onko siellä paljon susia? Se on kova ja sitkeä kansa, kun säilytti itsenäisyytensä ja piti puoliansa suurta Venäjää vastaan! Se on kova kansa, totta vie!"

Niin, tämä kansa oli varmastikin kaikkea sitä, mitä siitä kerrottiin. Tämän kovan ja sitkeän maan kansalaiset töytäilivät täällä autolautallakin kansoittaen nyt suurimman osan hyteistä ja ravintolapaikoista, niin ettei Johannes kuvitellutkaan hetkeen pääsevänsä syömään. Hänellä ei olisi varaa osallistua niihin ruokailuihin, joista kuulutettiin kovaäänisissä: "Ensimmäinen kattaus on valmiina laivan ruokasalissa!" Juuri tämän hän nyt kuuli hytin katosta neljällä eri kielellä. Niin, nämä ihmiset tunkeutuivat cafeterian luukuille kuin olisi käsillä viimeinen päivä jolloin saisi jotakin syötävää. Ja juuri tässä oli se kummallinen piirre näissä suomalaisissa kansalaisissa! He ryyppäsivät kuin viimeistä päivää, aivan kuten sanotaan sananlaskussa: "Syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna me kuolemme!"

Mikä tämän luonteenpiirteen oli aikaansaanut, sitä Johannes nyt yritti pohtia. Mitkä olivat ne tekijät, jotka vaikuttivat ihmiseen tällaisella tavalla? Hän tunsi vain uskovaisia ihmisiä syvällisemmin ja läheisemmin, sillä olihan tämä ainakin viides, jollei kuudes, hänen matkansa näiden ihmisten keskuuteen. Uskovaiset eivät toki ryypänneet, eivät mässäilleet, eivät käyttäytyneet ainakaan julkisesti sopimattomasti, mutta jossakin määrin jokin Johanneksen sisimmässä vakuutti häntä siitä, etteivät uskovaisetkaan olleet vapaita tästä tietynlaisesta käsittämättömästä piirteestä, joka löi leimansa jokaiseen hänen tuntemaansa suomalaiseen. Oli toki poikkeuksia, kuten se veli, joka hänet oli kutsunut, ja joka lukuisia kertoja oli vieraillut hänen luonansa. Hän oli erilainen, mutta ehkä se johtui juuri siitä, että hän niin paljon oli tekemisissä muiden kansallisuuksien kanssa ja osasi kieliä siinä määrin, että saattoi tehdä itsensä ymmärrettäväksi toisten maiden kansalaisille, ja mikä ehkä vielä merkityksellisempää, saattoi ymmärtää muiden ajattelua.

Nämä ihmiset puhuivat outoa, osittain huvittavaakin kieltä, jossa oli joitakin niin hulluja sanoja, että nauru väkisinkin pyrki esiin niitä kuunnellessa. Olisiko siinä yksi syy näiden ihmisten erikoisuuteen? Kieli, jota ei puhuttu missään muussa maailman maassa! Virossa ihmiset tosin puhuivat melkein samanlaista mongerrusta, mutta sanat eivät kuulemma tarkoittaneet samaa. Ja jopa kansallislaulu oli samasävelinen, joskin eri sanoilla. Siksikö nämä ihmiset olivat ikäänkuin eristyneitä jopa osallistuessansa niihin kokouksiin, joita säännöllisesti pidettiin läntisessä Saksassa lähellä Hollannin rajaa?

Niin, Johannes ei voinut mitään sille ajatukselle, että näissä ihmisissä oli jotakin eristyneisyyttä, omaleimaisuutta, mikä sai heidät aivan erikoisella tavallansa pysymään omina ryhminänsä jopa noiden kokousten väliajoilla. Eikä tässä kaikkein suurin erikoisuus, vaan selvästi voitiin panna merkille, että vähäisestä osallistujamäärästä huolimatta nämä ihmiset olivat ikäänkuin jakaantuneet määrättyihin ryhmiin, jotka eivät juuri olleet tekemisissä toistensa kanssa muuta kuin vaihtaen muutaman sanan keskenänsä, kun olivat pakotettuja kohtaamaan toisensa ruokailussa tai majoituksen ja kokoussalin välisillä kivetyillä käytävillä.

Jumalanlapseus ja todellinen usko eivät katso kansalaisuuteen, mutta siitä huolimatta oli tekijöitä, jotka jakoivat ihmisiä. Tämä ei koskenut ainoastaan suomalaisia, vaan kaikkia kansallisuuksia. Ihmisten luonteet ja ominaisuudet olivat aivan selvästi erilaiset mitä tuli eri maissa eläviin ihmisiin. Jos pystyttiin kommunikoimaan kielen suhteen, eivät nämä erot olleet niin suuria. Itseasiassa Johanneksen läheisyydessä olevat kansallisuudet tulivat hyvin toimeen keskenänsä, sillä kaikissa oli jotakin samankaltaisuutta, joskin italialaiset räiskyvine temperamentteineen ehkä poikkesivat selvimmin koko joukosta. Mutta he tulivatkin etelämmästä!

Vuosien tarkkailun perusteella oli käynyt aina vain ilmeisemmäksi, että ihmisten luonne voitiin määritellä aivan selvän maantieteellisen seikan perusteella. Näihin kansainvälisiin kokouksiin Saksassa osallistui lähes koko maailma, eli sinne saapui ihmisiä niin idästä kuin lännestä, pohjoisesta ja etelästä. Aivan erikoisella tavalla nämä ihmisten väliset erot tulivat esiin saarnan jälkeen, kun rukoiltiin yhdessä. Kaikuvin ja kuuluvin kiitos ja ylistys tuli niistä penkkiriveistä, missä tummaihoiset veljet ja sisaret istuivat tai seisoivat kuulokkeet korvillansa kuunnellen tulkkausta. Nämä ihmiset osallistuivat rukoukseen koko olemuksellansa, niin että koko ruumis heilui ja huojui rukouksen tahdissa, ja kädet kohosivat ylistykseen tai sitten löivät toisiinsa suuressa innoituksessa.

Jos nämä tummaihoiset tulivat maantieteellisesti aivan eteläisimmistä maapallon osista ja eläväisyydessänsä etsivät vertaansa muiden joukossa, niin mikä sitten oli tämän tarkkailun toinen äärilaita? Johannes joutui aivan henkäisemään syvään tämän ajatuksen tunkeutuessa hänen tajuntaansa. Oli hyvä että hän oli yksin tässä hytissä. Vanhahko herrasmies oli hetki sitten käynyt noutamassa jotakin ja tervehtinyt häntä ystävällisesti, ikäänkuin Johanneksen tavoin helpottuneena siitä, että matkakumppani ei ainakaan vaikuttanut suomalaiselta. Niin, Afrikka oli etelässä, mikä olikaan pohjoisessa?

Johannes ei halunnut arvostella ihmisiä väärin perustein, ennakkoluuloisesti, puolueellisesti. Ei, hän halusi ajatella siten kuin Jumalakin ajatteli, Hän, joka ei tuntenut mitään rotuja ja heimoja, kansallisuuksia, vaan jolle kaikki ihmiset olivat yhtä rotua, ihmisiä. Siitä huolimatta hän ei voinut olla pohdiskelematta mielessänsä kaikkea kokemaansa, sillä juuri tällä lautalla hänet ikäänkuin pakotettiin näkemään asioita, jotka muuten ehkä olisivat jääneet kokonaan huomiotta.

Afrikkalaiset veljet ja sisaret olivat välillä ehkä liiankin räiskyviä ja joukosta erottuvia, italialaiset olivat jotakin hiukan maltillisempaa, samoin kuin ranskalaisetkin, mutta mitä enemmän siirryttiin maatieteellisesti pohjoista kohden, kohti kylmempiä säitä ja ilmastoa, sitä enemmän tämä viileys ja pidättyväisyyskin vallitsi ihmisten luonteissa. Lämpökö tähän oli päätekijänä, vaiko lämmön puute? Ei kai? Saksalaiset olivat, niinkuin ehkä syystäkin arvosteltiin kautta Euroopan, olevinaan jotakin erikoista, herrakansaa. Harkitsevaisia, taloudellisesti ajattelevia, ylimielisiäkin. Kuka tietää, pitikö se paikkansa kuinkakin laajasti. Tanskalaiset, ruotsalaiset ja norjalaiset olivat taas oma lukunsa sinänsä. Tanska oli niin lähellä Saksaa ja sen vaikutuspiiriä, että se ehkä erottui muista pohjoismaista eniten Keski-Eurooppalaisena. Norjalaiset olivat selvästikin jossakin määrin "puhtaampia" ja raikkaamman oloisia kuin mitkään muut skandinavian asukkaat. Islannista Johannes tiesi hyvin vähän, ja toisaalta tämä maa oli maantieteellisten seikkojen johdosta jäänyt ikäänkuin eristyksiin, mutta hänellä oli siitä sellainen kuva, että kaiken maailman saastutukset eivät olleet saavuttaneet tuota maata sellaisessa määrin kuin mitä oli muiden maiden suhteen.

Saksalaiset olivat siis ylpeitä ja olevinaan jotakin. Näin oli Johannekselle aina vakuutettu, ja nimenomaan siinä maassa, joka poikkesi kaikista muista eniten. Hän oli juuri matkalla sinne tässä mitä ihastuttavimmassa seurassa! Ei toki, eivät kaikki suomalaiset olleet sellaisia kuin nämä näkyvimmin ja kuuluvimmin esiintyvät yli-ihmiset! Mitä hän tulikaan ajatelleeksi!? Ei, hänen oli pakko lähteä liikkeelle ja etsiä itsellensä syötävää!

Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta suurten ikkunoiden lävitse, ja näläntunteestansa huolimatta Johannes suuntasikin askeleensa laivan kannelle raikkaaseen meri-ilmaan. Ei tuullut juuri lainkaan ja tunnettavissa oleva ilmanvire johtui vain laivan liikkeestä kohti pohjoista. Kuinka kiitollinen hän olikaan tällaisista ilmoista! Jumalan luoma luonto oli todella kaunis, tarkasteli sitä sitten missä tahansa. Tuuli hyväili kasvoja, aurinko lämmitti, lokit kirkuivat laivan yläpuolella ja sen vanavedessä. Hyvänolon tunne valtasi Johanneksen, niin että hän istuutui lepotuoliin sulkien ajatuksensa kaikelta muulta.

Hän olisi melkein nukahtanut siihen paikkaan, ellei jälleen kerran olisi humalainen suomalaisseurue metelillään havahduttanut häntä. Siitä tuskin kannatti pahoittaa mieltänsä, mutta se oli eräänlainen muistutus, mikä viime aikoina melkein säännönmukaisesti oli kohdannut häntä. Vaikka luonto olisi ollut kuinkakin kaunis, ilma mitä suloisin ja herttaisin, vaikka olosuhteet olisivat olleet millaiset tahansa, ei hän voinut paeta tuota aivan tiettyä ja selvää tunnetta: Hän tunsi itsensä vieraaksi kaikkialla, minne hän sitten menikin. Hän oli muukalainen tämän maan päällä, siitä ei päässyt mihinkään! Missään hän ei tuntenut oloansa kotoiseksi, mihinkään ei hän tuntunut sopivan. Tietysti kokouksissa hän tunsi yhteenkuuluvuutta veljiensä ja sisartensa kanssa, mutta tässä maailmassa ei ollut paikkaa tai sijaa hänelle. Hän kaipasi päästä Herran luokse, hän kaipasi todellista lepoa ja rauhaa, mitä tässä maailmassa ei voinut olla.

Ainoa ruoka mihin hänellä oli varaa, olivat nakit muusilla, sillä muut lajit olivat lopussa. Ruokajuomaksi hän otti oluen. Hän tiesi, ettei Suomen puolella olisi voinut tehdä sitä, sillä nämä ihmiset olivat todella kummallisia. Osa heistä, suuri osa, joi alkoholia ylenmääräisesti, tolkuttomastikin, mutta sitten uskovaisen nimellä kulkevat olivat eurooppalaisesti ajatellen suorastaan fanaattisia, ylitse kaikenlaisten äärimmäisyyksien meneviä. Hän ei missään tapauksessa kannattanut juomista, saati sitten kehottanut ketään nauttimaan alkoholijuomia. Se ei yksinkertaisesti kuulunut hänelle eikä sopinut hänen virkaansa saarnaajana. Hän itse oli tottunut näkemään nämä asiat sellaisena kuin ne olivat, tasapainoisesti, järkevästi, raamatullisestikin. Oli toki hänenkin maassansa ihmisiä, uskovaisia, jotka saarnasivat täydellistä absolutismia, alkoholista kieltäytymistä, käyttäen opetukseensa ja julistukseensa lukuisia sanankohtia. Mutta siitä huolimatta he olivat Sanaan vetoamisessansa väärässä, kieltäen osan Kirjoituksista.

Johannes muisti erään matkansa tähän erikoislaatuiseen maahan. Hän oli vieraillut useilla paikkakunnilla, ja nyt he viettivät kesäpäivää järven rannalla, eräänlaisella leirintäalueella. Yksi veljistä oli tuonut asuntovaununsa aivan veden ääreen, ja pieni joukko istui makkaraa paistaen nuotion ääressä. Paikalle saapui myöskin eräs perhe ajaen henkilöautonsa niin lähelle nuotiota, että Johannesta kauhistutti. Vilkaisten isäntäänsä hän ikäänkuin esitti kysymyksen: "Keitä nämä oikein ovat?" Luonnollisestikin auto siirrettiin kauemmaksi, ja nyt Johannes sai tutustua pistäväsilmäiseen mieheen, joka kätteli häntä ankarasti ravistaen ja pitkään kädestä kiinni pitäen; niin kauan kuin kesti tarkastella häntä kiireestä kantapäähän. Mikä lienee ollut johtopäätös tästä tutkistelusta, mutta sitten seurasi muun perheen kättely.

Makkaranpaisto jatkui, ja Johannes ei voinut olla ihmettelemättä näiden ihmisten tapaa suorittaa ruokailunsa. Oliko se eräänlainen puhtauden puute, vai mikä se oli, mikä häntä eniten vaivasi? Ainakin tämä nyt paikalle saapunut veli aivankuin huomaamattaan sipaisi rasvaiset kätensä pukunsa housunlahkeeseen, ja vastaavanlaista oli havaittavissa muissakin osallistujissa. Moni oli tuonut jotakin syötävää tullessansa, ja kaikki jaettiin kristillisessä hengessä. Kuitenkin Johannesta hiukan arvelutti se, kuinka itsekukin omine sormineen nosti hänen lautasellensa milloin mitäkin.

Kaikki joivat limonadia paikalla olleesta korista. Lähistöllä oli joitakin muitakin kesänviettäjiä, ja niinkuin Johannes saattoi odottaakin, otettiin siellä esiin alkoholijuomia. Nimenomaan viimeksi saapunut veli pyysi kääntämään Johannekselle paheksuntansa sen johdosta, että he joutuivat nyt viettämään iltaansa tällaisessa seurassa. Mitä kaikkea tämä puhetulva sisälsikään, sitä Johannes ei käsittänyt, sillä hänen ystävänsä ei kääntänyt läheskään kaikkea. Selväksi tuli kuitenkin se seikka, että nämä viimeksi saapuneet tarkoin harkitsivat, voisivatko he pidempään olla tällaisessa seurassa. Tarkoittiko hän tätä uskovaisten joukkoa, vaiko lähistöllä olevia, sitä Johannes ilkikurisesti kysyi mielessänsä.

Yhdelle tuon perheen lapsista tuli pissahätä, ja isä vei tämän asiallensa vain parin metrin päässä olevaan pajukkoon, joka juuri riitti kätkemään lapsen taaksensa, mutta isä voitiin nähdä vyötäröään myöten hänen kumartuessansa avaamaan lapsen housuja. Samalla hän tuli havainneeksi jotakin ruohikossa, niin että kuultiin paheksuvalla äänensävyllä lausuttu tokaisu. Lapsi sai jäädä toimenpiteellensä isän kiivaasti kääntyessä muita kohden oluttölkki kädessänsä.

Johannes säikähti tämän suorastaan rynnätessä isäntänä toimivan veljensä luokse heristäen tölkkiä tämän silmien edessä. Vaikka kukaan ei toiminutkaan tulkkina, käsitti hän mitä nyt esitettiin. "Oletko SINÄ juonut tämän? Se oli aivan sinun asuntovaunusi edessä! Se on aivan uusi ja likaantumaton, se ei ole voinut olla siellä kauankaan! SINÄ olet juonut sen, eikös vain! Älä yritäkään väittää vastaan, kyllä minä sinut tiedän! Kuinka sinä julkenet ryypätä siellä missä uskovaiset ihmiset kokoontuvat, ja vielä heittää tällaisen epäpyhän, saastaisen esineen paikkaan, missä me joudumme olemaan?!"

Mies oli täysin pois tolaltaan, ja Johannes pelkäsi tämän käyvän kiinni ystäväänsä. Hän halusi tietää mistä on kysymys, ja niin miehen vaimo vajavaisella englanninkielellänsä miehen käskystä tulkitsi joka sanan. Johannes ei voinut olla hymähtämättä, sillä eläissänsä hän ei ollut kohdannut jotakin yhtä älytöntä ja fanaattista ja kohtuutonta. Mielessänsä hän mietti, että olivatko suomalaiset uskovaiset suuremmassakin määrin tällaisia, sillä eräässä kokouksessa, johon hänkin oli osallistunut, oli yksi johtavista veljistä sanoinkuvaamattomalla paatoksella lainannut suuren jumalanmiehen ajatuksia alkoholin juomisesta, tosin sellaisella värityksellä ja asiayhteydestä irrottamisella, että Johannesta oli suorastaan kauhistuttanut. Juuri tämä oli nyt jotakin sellaista, mikä oli kypsynyt sellaisesta julistuksesta.

"Rakas veljeni", aloitti Johannes, nyökäten kohti häntä odottavasti tuijottavaa vaimoihmistä, merkiksi tulkitsemisen aloittamiselle. "Rakas ystäväni, saanen sanoa jotakin tähän asiaan. Me saavuimme tänne yhdessä aamulla kello yhdeksän kolmekymmentä, ja olen koko ajan ollut paikalla. Mukanamme ei ollut yhtään ainoata oluttölkkiä, ja tämä asuntovaunukin on tuon vieressäsi istuvan veljen. Kukaan ei ole voinut juoda sitä meidän aikanamme, joten se on ollut siellä jo ennen paikalle saapumistamme." Raittiusintoilijan kasvoille tuli hölmistynyt ilme ja huulet pyrkivät väpättämään, ei enää vihasta, vaan neuvottomuudesta. Kuin täydellistääksensä kaiken koomillisuuden hän nosti tölkin aivan kasvojensa eteen tuijottaen sitä silmät ristissä, käden puristuessa sen ympärille niin että ohut pelti ratisi . "Rakas veljeni, miten on, sinä katsot koko maaperän saastutetuksi allasi sen johdosta, että joku on heittänyt oluttölkin pensaikkoon, ja nyt sinä puristat sitä kädessäsi kuin jotakin pyhäinjäännöstä!" Miten lie vaimo nämä sanat tulkinnut vajavaisella kielitajullansa, mutta kahteen kertaan mies kysyi: "Häh? Häh?"

Ilmapiiri oli niin latautunut kuin ei ehkä milloinkaan aikaisemmin Johanneksen elämässä. Miehen kasvot alkoivat yhtäkkiä kalveta vaimon yhä uudelleen tulkitessa Johanneksen sanoja, jonkun tullessa vielä avuksi selventävin kommentteinensa. Mitä lie tapahtunut tuon hurskaan sisimmässä, mutta tämä aivan purskahti itkuun ja hurjalla raivolla ryntäsi rantaan heittäen tölkin niin pitkälle järveen kuin vain saattoi. Kaikki seurasivat mykistyneinä kuinka koko perhe muutamassa sekunnissa pakkautui autoon, ja sen takavalot häipyivät kesäillan hämyyn.

Tämä oli yksi äärimmäinen tapaus, mutta sitäkin vaikuttavampi ja tyrmäävämpi. Johannes oli tottunut kaikenlaiseen, mutta tämä tapaus oli kuin jäävuoren huippu jollekin sellaiselle, mikä hyvin ahdistavana oli painanut hänen mieltänsä erikoisesti tässä maassa, samoin kuin kaikkialla siellä, missä hän oli tavannut kiistämättömästi fanaattisia ihmisiä. Kysymys ei ollut mistään huvittavasta ja viihdyttävästä asiasta, kaikesta koomisuudestansa huolimatta. Henki kaiken takana ei ollut mikään lapsellisuuden, ymmärtämättömyyden, rajoittuneisuuden henki, vaan veljen murhaajan henki! Näitä asioita ei nähty oikealla tavalla niiden vakavuudessansa, vaan ne ohitettiin jonakin mielellään unohdettavana, omaan arvoonsa jätettävänä. Juuri tässä oli syy siihen, miksi vihollisen voimat saivat sellaisen sijan todellisenkin seurakunnan uskovaisten keskuudessa. Kukaan todellinen uskovainen ei tosin osallistunut tällaiseen käyttäytymiseen, mutta kuinka suurta vahinkoa ja taivaallisen ilmapiirin tuhoamista sisältyikään näihin tapauksiin!

Niinkuin loppuun asti oli korostettava, ei kukaan uskovainen voinut saarnata alkoholin puolesta ja kehottaa ihmisiä nauttimaan sitä, mutta tälläkin alueella oli löydyttävä asiallinen ja Jumalan Sanan mukainen asenne. Fanaattinen henki tällä alueella ei ollut jokin eri henki kuin mikä vallitsi muiden uskovaisten yhteyttä häiritsevien asioiden kohdalla, vaan se oli sama vihollisen, sielunvihollisen henki hurskaasta ulkomuodostansa huolimatta.

Herramme Jeesus Kristus joi viiniä kodeissa, minne Hänet kutsuttiin, samoin kuin ollessansa yhdessä opetuslastensa kanssa; eikä tämä viininjuonti tapahtunut ainoastaan ehtoollismaljasta. "Sillä Johannes tuli, hän ei syö eikä juo, ja he sanovat: 'Hänessä on riivaaja'. Ihmisen Poika tuli, hän syö ja juo, ja he sanovat: 'Katso syömäriä ja viininjuojaa, publikaanien ja syntisten ystävää!' Ja viisaus on oikeaksi näytetty teoissansa."

Ensimmäinen meidän Herramme suorittama ihme oli veden muuttaminen viiniksi Kaanaan häissä. Miten tämä kaikki vastaa tämän hetken uskovaisuuden käsitteitä suhteesta alkoholiin? Jos Herramme todella oli niin kaikkea tätä vastaan, ei Hän toki olisi osallistunut sellaiseen pahuuteen, sillä joivathan tätä ihmeen kautta syntynyttä viiniä juopuneetkin ihmiset?! "Jokainen panee ensin esille hyvän viinin ja sitten, kun juopuvat, huonomman. Sinä olet säästänyt hyvän viinin tähän asti." (Joh. 2: 10).

Viini oli luonnollinen osa tuon ajan yhteiskunnallista elämää, vaikka sitä nyt viimeisinä aikoina onkin uskonnollisten mielien johdosta pyritty esittämään toisin. Viiniä oli saatavissa kaikkialla, vapaasti, eikä sen ongelmallisuus perustunut niihin seikkoihin kuin nykyään. Ihmiskunnan historian alusta alkaen osa ihmisistä on kadottanut käsitteensä kohtuullisuudesta tavalla tai toisella, eivätkä nämä kohtuullisuudet missään suhteessa poikkea toisistansa. Kohtuuttomuus on vääryyttä ja väärin selitettyä totuutta ja todellisuutta, koskee se sitten mitä aluetta elämässä tahansa.

Kukaan näistä ehdottoman raittiuden saarnaajista ei ole tullut ajatelleeksi sitä, että he katolisen kirkon hengessä rakentavat suoja-aitoja sellaisten asioiden ympärille, mitkä Jumala on tarkoittanut ihmisten normaaliin elämään kuuluviksi. Jos Paavali kehoittaa Timoteusta nauttimaan VÄHÄN viiniä vatsavaivojen tähden, niinkuin kuulemma suomalainenkin käännös sanoo, niin ei kukaan näistä julistajista ole milloinkaan todella lukenut tuota sanankohtaa yleisöllensä; koska sitä ei tule ajatella liiemmälti, koska se ei sovi tämän ehdottoman raittiuden opetukseen. Myöskään ei haluta lukea niitä kohtia, joissa sanellaan ne odotukset, mitä kohdistetaan seurakunnassa palveleviin henkilöihin. Seurakunnan kaitsijan virkaan pyrkivästä sanotaan, että hänen tulee olla nuhteeton, raitis, ei juomari, samoin kuin seurakuntapalvelijoista sanotaan, ettei heidän tule olla paljon viinin nauttijoita. (1. Tim. 3). Vanhoista naisista, joiden tulee olla neuvojina ja esikuvina nuoremmille naisille, sanotaan, ettei heidän tule olla paljon viinin orjia.

Jos todella olisi kysymys siitä, mitä tämänkin ajan julistajat korostivat, olisivat nuo sanankohdat kuuluneet aivan toisella tapaa. Voisimme lukea näiden väärien korostusten mukaisesti suurinpiirtein näin: "Seurakunnassa palvelevien, olkoot sitten miehiä tai naisia, tulee olla ehdottoman raittiita, täydellisesti alkoholista kieltäytyviä." Mutta näin ei voi olla kirjoitettuna, sillä se ei pidä yhtä Kirjoitusten kokonaistodistuksen kanssa. On suuri ero siinä, onko joku juomari, vai juoko hän ruokailunsa yhteydessä jonkin verran viiniä. Kun sanotaan, ettei jonkun tule olla paljon viinin orja, on suuri ero siinä, juodaanko pakonomaisesti vaiko normaalin elämän puitteissa kohtuullisesti nauttien siitä, minkä Jumala on tarkoittanut ihmisen elämään.

On itsestään selvää, ettei asiasta saa tulla ongelmaa tai pakkoa. Jos joku on ollut alkoholin kahleissa, on täysin ymmärrettävää ja oikein, ettei tällainen henkilö ole missään tekemisissä alkoholijuomien kanssa, eikä mene lähellekään paikkaa missä niitä anniskellaan. Hän on jo juonut kaikki elämänsä alkoholijuomat. Joka on sitä mieltä ettei itsensä missään tapauksessa tule nauttia pisaraakaan alkoholia, on aivan yhtä oikeassa kuin sekin, joka katsoo voivansa nauttia sitä omatuntonsa mukaisesti. Joka on sitä mieltä, että on hyvä olla lihaa syömättä ja viiniä juomatta (Room. 14: 21), pitäköön mielipiteensä, mutta älköön pakottako toista omiin ajatuksiinsa, sillä Jumalan Sana sanoo puolin ja toisin: "Älä ruuan tähden turmele Jumalan työtä. Kaikki tosin on puhdasta, mutta sille ihmiselle, joka syö tuntoansa loukaten, se on pahaa." (Room. 14: 20).

Kuinka moni olikaan käsittänyt väärin koko Jumalan Sanan hurskaasta ja mielestänsä jumalisuuden mukaisesta julistuksesta huolimatta! Tämä johtui nimenomaan siitä, että luettiin vain korvasyyhyynsä ne kohdat, jotka sopivat itselle, mutta jätettiin lukematta kaikki ne kohdat, jotka toivat lisävaloa asiaan, eli muuttivat asian luonteen täysin toiseksi. Vaikka moni asia näyttikin pintapuolisesti tarkasteltuna erittäin hyvältä, oli sillä toinenkin puolensa. Paavalin kirjeissä tämä asia tulee mitä selvimmin esiin. 1. Kor. 7 hän mainitsee joitakin asioita, mitkä ovat hyviä, ja kaikki katolismieliset ja itsevanhurskaat ovat omaksuneet nämä lausahdukset sulkien silmänsä kaikelta muulta samassa luvussa lausutulta.

"...hyvä on miehelle olla naiseen ryhtymättä..." Paavali sanoi edellä lainaamassamme kohdassa, että on hyvä olla lihaa syömättä ja viiniä juomatta, mutta siitä huolimatta Timoteukselle hän tuo julki sen, millaisia seurakunnan palvelijoiden tulee olla; ei paljon viinin orjia eikä juomareita. Nyt hän sanoo, että miehelle on hyvä, jos ei naiseen ryhdy, eli pysyy naimattomana. Ja joka uskoo jumalalliseen vahvistamiseen, saattaa nyt sanoa, että asia on vahvistettu kahden eri sanankohdan perusteella, sillä jakeessa 8 hän sanoo toistamiseen: "Naimattomille ja leskille minä taas sanon: heille on hyvä, jos pysyvät sellaisina kuin minäkin..." Kristitty maailma on täynnänsä uskovaisia ihmisiä, jotka tyytyvät tähän julistukseen yksinomaan sen perusteella, että se tulee tietynlaisesta lähteestä, vakuuttuneisuudella ja paatoksella. Paavali on otettu esimerkiksi aidosta ja todellisesta jumalanmiehestä, ja koko katolinen kirkko lepää näiden jakeiden pohjalla. Mutta tämä kaikki perustuu täydelliseen sokeuteen ja silmien sulkemiseen Jumalan Sanan koko totuudelta, tuoden mukanaan ennennäkemättömän suvaitsemattomuuden ja toisen ihmisen nujertamisen ja masentamisen.

Ei tarvitse muuta kuin lukea kummankin lainauksen perästä, mitä Paavali MYÖSKIN sanoo. Lukekaamme kaikki niinkuin se on kirjoitettu, eikä niinkuin paholainen sen lukee: "Mutta mitä siihen tulee, mistä kirjoititte, niin hyvä on miehelle olla naiseen ryhtymättä; (tämä oli jo tuolloin kysymys ihmisten mielissä, sillä he kysyivät siitä Paavalilta) mutta haureuden syntien välttämiseksi olkoon kullakin miehellä oma vaimonsa, ja kullakin naisella aviomiehensä. Täyttäköön mies velvollisuutensa vaimoansa kohtaan, ja samoin vaimo miestänsä kohtaan..." Mitä tulee toiseen kohtaan, saamme täysin sopusoinnussa olevan vastauksen: "Naimattomille ja leskille minä taas sanon; heille on hyvä, jos pysyvät sellaisina kuin minäkin; mutta jos eivät voi itseään hillitä, niin menkööt naimisiin; sillä parempi on naida kuin palaa."

Halleluja!, Johannes koki Jumalan Sanan elävän sisimmässänsä, sillä siinä oli vastaus kaikkiin ihmisen ongelmiin ja kysymyksiin. Ihmiset vain eivät halunneet lukea ja vastaanottaa koko Jumalan Sanaa. Ilmeisesti siitä johtuen ei kukaan hänen tuntemansa julistaja muutamaa poikkeusta lukuunottamatta milloinkaan ollut lainannut sitä, mitä Paavali sanoo juuri tässä yhteydessä jakeessa 7: "Soisin kaikkien ihmisten olevan niinkuin minäkin; MUTTA JOKAISELLA ON OMA LAHJANSA JUMALALTA, YHDELLÄ YKSI, TOISELLA TOINEN!"

Millainen sydämen avaruus ja viisaus olikaan veljellämme Paavalilla! Mutta kunnia siitä ei kuulu hänelle, sillä kaikki tämä oli hänellä Jumalan Hengen lahjoittamana, joten ei itseasiassa ollut lainkaan kysymys jostakin sellaisesta, mikä olisi tullut hänestä itsestänsä. Niinpä kaiken tuon "hyvän" yhteydessä, kahteenkin kertaan vahvistettuna, oli jotakin mikä kaikesta tästä hyvästä johtuen, ja itseasiassa jossakin mielessä sen vastaisesti olikin jotakin parempaa! Parempi on naida kuin palaa!

Avioliiton yhteydessä Paavali sanoo: "Vaeltakoon vain kukin sen mukaan, kuin Herra on hänelle hänen osansa antanut..." (jae 17). Myöhemmin jakeessa 23- 24: "Te olette kalliisti ostetut; älkää olko ihmisten orjia. Pysyköön kukin, veljet, Jumalan edessä siinä asemassa, missä hänet on kutsuttu."

Paavali käyttää vielä kerran samaa ilmaisua hyvästä asiasta puhutellakseen lukijoitansa, ja nimenomaan sitä seuraavissa jakeissa on meillä mitä syvällisin vastaus kaikkiin näihin "syntikysymyksiin". Jakeessa 26 hän sanoo: "Olen siis sitä mieltä, että lähestyvän ahdingon tähden jokaisen on hyvä pysyä entisellään. Jos olet sidottu vaimoon, älä pyydä eroa; jos et ole sidottu vaimoon, älä pyydä itsellesi vaimoa. MUTTA JOS MENETKIN NAIMISIIN, ET SYNTIÄ TEE; JA JOS NEITSYT MENEE NAIMISIIN, EI HÄNKÄÄN TEE SYNTIÄ..." Mitä siis tuli ajatella kaikista niistä ihmisistä, jotka tekivät synniksi asioita, joissa Paavali Herran Hengen kautta soi ihmisille vapauden? Miellyttivätkö he opetuksellansa Jumalaa ja noudattivatko he Sanan opetuksia, oli sitten kysymys avioliitosta tai viinin tai lihan syönnistä? Syntiä ei ollut se, mitä he syntinä pitivät ja minkä he synniksi julistivat, vaan he itse syyllistyivät mitä vakavimpaan syntiin, mistä puhuu Ilm. 22: "Minä todistan jokaiselle, joka tämän kirjan profetian sanat kuulee: Jos joku panee niihin jotakin lisää, niin Jumala on paneva hänen päällensä ne vitsaukset, jotka ovat kirjoitetut tähän kirjaan; ja jos joku ottaa pois jotakin tämän profetian kirjan sanoista, niin Jumala on ottava pois sen osan, mikä hänellä on elämän puuhun ja pyhään kaupunkiin, joista tässä kirjassa on kirjoitettu." Joka on sitä mieltä, että nämä sanat koskevat vain ilmestyskirjaa, lukekoon myöskin 5. Moos. 4: 2; 12: 32.

Kautta aikojen oli uskottu, että tämä vaara oli vain niillä kirkollisilla ja tavallaan uskosta osattomilla julistajilla, jotka eivät uskoneet koko Jumalan Sanaa. Mutta mikä erotti näistä ihmisistä ne, jotka pitivät itseänsä todellisina Jumalan lapsina ja julistajina, mutta siitä huolimatta korostivat vain tiettyjä kohtia, tehden tyhjäksi lukuisat muut ilmaisut Pyhissä Kirjoituksissa? Joka julisti täydellistä alkoholista kieltäytymistä, useimmiten motiivinansa enemmänkin joidenkin lyöminen, kuin todellinen auttamisen halu, Kirjoituksiin perustuen ja Sanasta tukea hakien, otti todellisuudessa Raamatusta pois useita jakeita!

Johanneksen mieleen tulivat lautalla tapaamansa suomalaiset votkaturistit. Ei toisaalta ollut mikään ihme, jos tietynlaiset uskovaiset ajautuivat pakostakin johonkin toiseen äärimmäisyyteen. Hänen mieleensä tulivat myöskin kertomukset suomalaisten sisukkuudesta ja suorastaan ihmeeksi luokiteltavasta kestävyydestä sodan aikana. Mutta missä oli nyt tuo sitkeys ja tahdonlujuus? Jostakin syystä hän alkoi epäillä, että nykyinen sukupolvi paistatteli jossakin sellaisessa loisteessa, mihin sillä itsellänsä ei ollut oikeutta. Vielä ensimmäisiä kertoja tässä maassa vieraillessansa oli hän havaitsevinaan jotakin siitä, mistä kautta aikojen oli puhuttu kautta koko maailman: suomalaisilla oli voimakas kansallistunto ja rakkaus isänmaahansa. Mutta missä oli nyt, tänä päivänä, tuo kaikki ylpeyden aihe?

Ei toki ollut syyttävällä sormella osoittaminen näitä pohjoisen maan kansalaisia, sillä ilmiö oli maailmanlaajuinen. Mutta toisaalta Johanneksen kävi sääliksi näitä ihmisiä, jotka nyt olivat niin olevinaan jotakin erikoista. Jos saksalaisia syytettiin itsekkyydestä ja omahyväisyydestä, haukuttiin herrakansaksi, niin ilman sarvia ja hampaita tämä kansa suurelta osaltaan oli vieläkin avoimemmin olevinaan jotakin! Tietynlainen, aikaisemman sukupolven ansaitsema ylpeys, oli vallannut liian monet uskovaisetkin. Mitä näyttöä olisi ollut jollakin niin kerskaillen itsestänsä ja maastansa puhuvalla? Kaikki todellinen perustui menneisyyden arvoihin, muiden perustaa luovaan työhön.

Tämä maa oli todella kaunis tuhansine järvineen ja sinisenä hohtavine taivaineen. Jotakin Keski-Euroopan teollisuusalueen luontoa ja taivasta ei voinut edes verrata kaikkeen tähän. Johannes melkein vaivautui kaikesta siitä kehumisesta, mitä hän sai kokea kaikkialla, minne tahansa hän tässä maassa menikin. Hän toki halusi arvostaa toisen omaa, toiselle rakasta ja tärkeätä, mutta toisaalta kaikessa oli melkoista liioittelun makua. Toki oli oikein, että tämä maa oli kauneinta maan päällä tälle kansalle, täällä eläville ihmisille, mutta vaikka oma maa olikin mansikka ja muu mustikka, täytyi totuuden nimessä sanoa, että yleisvaikutelma esimerkiksi niin lähellä kuin Ruotsissa miellytti enemmän Johanneksen silmää. Luonto tosin oli samankaltainen, mutta kaikki rakentaminen oli tehty huomattavasti enemmän luontoa ja yleisnäkymää ajatellen. Yksi syy tietysti oli raha, jota tällä viime aikoina sotaa kokemattomalla maalla oli huomattavasti enemmän kuin köyhemmällä Suomella. Mutta siitä huolimatta, rakennukset sulautuivat luontoon aivan eri tavalla kuin naapurimaassansa, missä punaiset ja siniset ja keltaiset ja räikyvän vihreät mökit ja rakennukset pistivät silmään sellaisella tavalla, että jossakin mielessä itse luonto menetti hohtonsa ja jäi kuin taka-alalle.

Johanneksen mielestä Sveitsi oli kaunein maa maan päällä, mutta makuasioista ei tule kiistellä. Israel oli omalla tavallaan kaunis ja kiehtova, mutta aivan liian etäinen sille kulttuurille, mihin Johannes oli tottunut. Mutta tosiaan, tämä Suomen maan ylivertaisuus ja sen korostaminen aivan kuin pakosta toivat hänen mieleensä ehkä monen mielestä sopimattoman säkeen: "Finnland, Finnland, über alles!" Oli niin hyvä nauraa toiselle ja korostaa siten itseänsä. Suomalainen nykypolvi oli tuskin tietoinen siitä, että ei yksin Saksa ollut syyllistynyt tietynlaiseen maailmanvalloittamisen ajatukseen, vaan kyllä tässäkin maassa oli sodan aikana kaikunut useammastakin suusta: "Uralille asti, Uralille asti!"

Suomen itsenäisyys oli todellakin Jumalan ihme ja suuri lahja tälle kansalle, mutta kuinka moni käsitti sen tänä päivänä?! Sama synti kuin kaikkina aikoina muissakin maissa oli vallannut niin monen mielen ja olemuksen: "Katso, tämä oli sisaresi Sodoman synti; ylpeys, leivän yltäkylläisyys ja huoleton lepo hänellä ja hänen tyttärillään; mutta kurjaa ja köyhää hän ei kädestä ottanut." (Hes. 16: 48). Jumala oli ilmiselvästi ollut erikoisen rakkaudellinen ja hyvä tätä kansaa kohtaan. Mutta kuka osasi enää olla kiitollinen siitä? Ihmiset luottivat omaan voimaansa ja rauhantahtoonsa, etenkin kun maan pääkaupunki sai useaan kertaan olla liennytysohjelmassa rauhan hieronnan tapahtumapaikkana.

Vaikka tämän maan itsenäisyys ja vallitseva rauha olivatkin Jumalan ihme, ei silti (tai juuri siitä syystä) ihmisten tullut ottaa kunniaa itsellensä. Oli tekijöitä, jotka olivat auttaneet tätä ihmettä toteutumaan. Jos saksalaisten massiivinen hyökkäys etelässä ei olisi sitonut sellaista määrää sotavoimia eteläiselle rintamalle, olisi Neuvostoliitto todellakin tullut kuin paraatimarssissa ylitse tämän maan. Mutta kuka ajatteli sitäkään tässä ajassa? Nyt tämä maa ei ollut menettänyt itsenäisyyttänsä, mutta kylläkin suuren määrän tervettä itsetuntoa. Ja tässä oli yksi tekijä, mikä aivankuin äänilevynä soi Johanneksen sisimmässä. Miksi ihmiset ryyppäsivät sellaisella tavalla? Koska heiltä puuttui tietynlaista itsetuntoa, itsensä hyväksymistä, käsittämistä! Niin tavallisilta kansalaisilta kuin nimenomaan uskovaisilta puuttui oikeanlainen itsekunnioitus ja varmuus!

Jokainen psykologiaa tunteva ihminen olisi voinut pitää pitkän esitelmän tästä aiheesta. Jos uskovaiset olivat hyökkääviä ja toisia alaspainavia, tietynlaista lakia TOISILLE julistavia, ei se ollut todellisuudessa merkki voimakkuudesta ja lujaluontoisuudesta, vaan täysin päinvastoin: se osoitti terveen itsetunnon mitä vakavinta puutetta. Varma ja itsetietoinen ihminen ei tarvitse näitä negatiivisia tekijöitä ihmissuhteissansa, vaan nimenomaan epävarma ja ailahtelevainen luonne etsii aina vikoja muista ja nostaa itseänsä esiin toista alas painamalla. Samoin on pelokkaan ja säikytetyn eläimen suhteen. Haukkuva koira harvoin puree, mutta luimisteleva ja pelokas koira puraisee silloin kun sille kääntää selkänsä. Kuinka ihminen siis olisi toisin; siitä oli vaikka millainen määrä todisteita niin Johanneksella kuin varmasti tällä hänen veljelläänkin, joka kaiken tämän joutui läpikäymään.

Nyt nämä ihmiset eivät siis enää käsittäneet mitä merkitsee elää näin ihanteellisissa olosuhteissa mitkä Suomessa vallitsivat. Ihmiset olivat täällä todellakin sananmukaisesti kuin Herran kukkarossa, kaukana pahasta maailmasta. Puhe meni illalla näihin asioihin kun osa veljistä ja sisarista jo oli lähtenyt majapaikkoihinsa. Miten saattoi Johannes nähdä asian tällaisella tavalla, kysyi itsekukin, ja Johanneksen oli vastattava.

Synti tosin oli saanut valtaa kaikkialla maailmassa, ja etenkin aivan viime vuosien aikana oli tapahtunut todella suuria muutoksia maailmanlaajuisesti, niin myöskin Suomessa. Mutta monessa suhteessa, varmastikin se oli katsottava Herran armoksi, oltiin täällä kaukana siitä turmeluksesta ja todellisesta synnin tuhoavasta vaikutuksesta, mikä oli saavuttamassa äärimmäisen rajansa maailmanlaajuisesti. Eivät olleet nämä ihmiset iltaisin jonkin suurkaupungin kirkkaasti valaistuilla kaduilla tai pimeillä kujilla. Eivät he tienneet kaikista niistä asioista ja synnin mitan täyttymyksestä, mistä niin television sarjaohjelmat kuin lehdetkin kertoivat. Todellisuus oli ehkä vieläkin pahempi kuin mitä ihmiset saattoivat kuvitella tai esittää. Tässä maassa siis saattoi elää ja odottaa jotakin sellaista, mitä ei olisikaan tuleva. Tässä maassa saattoi voida kuvitella, ettei Herran tulemus ollutkaan vielä niin lähellä. Kuinka Johanneksen olisikaan tehnyt mieli viedä nämä ihmiset ikäänkuin jollakin tulevaisuuden kuvitellulla, näkymättömällä ja luodinkestävällä autolla kiertoajelulle niin Euroopan metropolien kuin Amerikankin suurkaupunkien kujille ja tapahtumapaikoille. Kaikki tämä olisi ollut varmastikin sellainen järkytys, todellisuuden näkeminen, että jokainen mukana oleva olisi täyteen ääneen alkanut huutaa: "Tule Herra Jeesus, tule pian, tule pian!"

Mutta ei, kuinka mielettömältä ja turhalta tuntuikaan tästä saarnamiehestä kaiken tämän veljien ja sisarten keskinäisen kapulanvedon seuraaminen! Mitä järkeä oli sellaisella tavalla takertua toisarvoisiin asioihin, jotka vain särkivät veljien ja sisarten välisen yhteyden, kun Herran tulemus oli niin lähellä? Järjetöntä, järjetöntä! Ei todellakaan ollut aika kiistellä siitä, kuka missäkin maassa on suurin ja tärkein henkilö, sillä pian olisi myöhäistä tehdä mitään, olisi myöhäistä pyydellä anteeksi, olisi myöhäistä katua. Herra oli jo tulossa!

"Mene tässä voimassasi!"

"Kaikki tyynni itseänsä väsyttää, niin ettei kukaan sitä sanoa saata. Ei saa silmä kylläänsä näkemisestä eikä korva täyttänsä kuulemisesta" (Saarnaaja 1: 8).

Johannes ei voinut mitään sille, että hänen sisimmässänsä oli tapahtunut jotakin sellaista, mitä hän itseasiassa oli odottanut vuosikausia, mutta mikä nyt kuitenkin oli yllättänyt hänet itsensä. Tätä hän oli kaivannut, tätä hän oli odottanut, mutta se tuli sellaisella tavalla, mikä ei miellyttänyt hänen lihaansa, hänen luonnollista olemustansa.

Vuosikausia hän oli epäröinyt ja rehellisesti sanoen pelännyt sen totuuden julkituomista, minkä hän sisimmässänsä oli tiennyt Jumalan tahdoksi. Toisaalta ihmiset olivat mitä suurimmassa määrin pyrkineet vaimentamaan hänen äänensä ja asettamaan kyseenalaiseksi jopa hänen jumalanlapseutensa. Hän oli joutunut vastakkain sellaisten voimien kanssa, jotka ajoittain olivat tuntuneet nujertavan hänet täysin. Kuitenkin jokin hänessä oli pitänyt hänet pystyssä kaikesta niin ulkonaisesta kuin henkisestäkin paineesta huolimatta. Myrskyt olivat ravistelleet häntä, ajoittain melkein repineet irti hänen juurensakin, mutta aivan niinkuin käy luonnossa suurelle tammelle, olivat juuret tarttuneet sitäkin lujemmin ja syvemmälle kiinni hengelliseen maaperään.

Johannes ei todellisuudessa ollut milloinkaan epäillyt Jumalan Sanaa tai Jumalan lupauksia. Suurimmat epäilykset hänellä olivat olleet hänen itsensä suhteen. Jos hänellä luonnostansa oli vähän itseluottamusta, olivat kanssamatkaajat kaikin mahdollisin tavoin pyrkineet horjuttamaan sitäkin, mitä siitä oli jäljellä. Uskovaisuus ei ollut sitä, mitä sen olisi tullut olla, vaan itsekukin pyrki nostamaan itseänsä esiin toisen kustannuksella. Oli hurskasta ja nöyrää alistua ja antaa myöten, mutta toisaalta tässäkin suhteessa asialla oli kaksi puolta. Liiallinen vaikeneminen ja epäröinti eivät taas miellyttäneet Häntä, joka oli asettanut palvelustehtävät Seurakuntaansa.

"Mutta sinä, vyötä kupeesi, nouse ja puhu heille kaikki, mitä minä käsken sinun puhua. Älä heitä kauhistu, etten minä kauhistuttaisi sinua heidän edessään" (Jer. 1: 17). Nämä sanat osoitettiin Jeremialle, nuorelle Herran profeetalle, joka ei myöskään omannut kovin suurta itseluottamusta. Aivan kuten Mooses aikoinaan halusi perääntyä Jumalan hänelle määräämästä tehtävästä kankean kielensä takia, niin tämä nuori jumalanmies perusteli kykenemättömyyttänsä kokemattomuudellansa: "Voi Herra, Herra! Katso, en minä kykene puhumaan, sillä minä olen nuori."

Kaikkina aikoina todelliset jumalanpalvelijat ovat julkituoneet oman voimattomuutensa, ja kaikin mahdollisin tavoin estelleet lähettämistänsä. Mutta minkä Jumala on päättänyt, sen Hän tekee, ja jostakin ihmiselle käsittämättömästä syystä Hän on mieltynyt lähettämään juuri niitä, jotka eivät ole itsestänsä pystyneet ajattelemaan juuri mitään. Veljemme Gideon aikoinaan huusi suureen ääneen Herran puoleen ja toivoi kansallensa vapautusta. Hän odotti suuria Herralta, mutta ei ajatellut itsellänsä olevan mitään osuutta näihin asioihin: "Oi Herrani, jos Herra on meidän kanssamme, niin miksi sitten kaikki tämä on meitä kohdannut!" Herran vastaus hänelle kuului: "Mene tässä voimassasi ja vapauta Israel Midianin kourista; minä lähetän sinut!" (Tuom. 6).

Gideon joutui hämillensä tällaisen puheen edessä. "Mene tässä voimassasi!" Hän ei tuntenut itsellänsä olevan minkäänlaista voimaa, ja nyt häntä kehotettiin vapauttamaan kansansa vihollisen kourista! Mutta tässä juuri onkin Jumalan suuri salaisuus, ei väellä ja voimalla, vaan Hänen Hengellänsä! Jumalan voima tulee täydelliseksi heikkoudessa, niinkuin Paavalikin sai kokea!

"Oi Herra, millä minä vapautan Israelin? Minun sukunihan on heikoin Manassessa, ja minä itse olen kaikkein vähäisin isäni perheessä!" Oi, halleluja, tässä oli Jumalan mielen mukainen mies! Aivan kuten Daavid otettiin lammaslauman jäljestä, niin otti Herra kaikkina aikoina palvelijansa sieltä, minne ihmismieli ei osannut edes katsoa. Mutta Herra katsoikin sydämeen, ei ulkonaiseen muotoon ja komeuteen! Kunpa seurakunta todella käsittäisi tämän tässä viimeisessä ja vakavassa ajassa! Lähettäminen ei perustunut lähetettävän ulkonaisiin olosuhteisiin tai mahdollisuuksiin, vaan Herra halusi lähettää sellaisen, joka ei itsessänsä ollut mitään. "Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä" (2. Kor. 4: 7).

Kaikilla näillä Jumalan lähettämillä miehillä oli yksi yhteinen piirre, joka ei perustunut mihinkään sellaiseen, mistä he olisivat voineet kerskata tai mihin he olisivat voineet perustaa palvelustehtävänsä. Sama lupaus koski niin Moosesta kuin Gideonia, Jeremiaa ja Paavalia. "Älä pelkää heitä, sillä Minä olen sinun kanssasi..." (Jer. 1: 8). Kaikille näille oli Herra joutunut sanomaan: "Älä sano..., älä sano." Vaikka palvelustehtävät olivat erilaiset, sisältyi jokaiseen se, mitä Jeremiallekin Jumalan profeettana sanottiin: "Älä sano: 'Minä olen nuori', vaan mene, kunne ikinä minä sinut lähetän, ja puhu kaikki, mitä minä käsken sinun puhua!" (Jer. 1).

Kuka oli todella Herran lähettämä tässä ajassa? Kuka todella oli seisonut Herran neuvottelussa, kuullut Hänen äänensä joko korvin kuultavana tai niin selvänä sydämen sisimmässä soivana äänenä, ettei sen suhteen voinut olla pienintäkään epäilystä?

Tässä ajassa näytti selvästikin siltä, että monet sananpalvelijoista olivat ennemminkin ihmisten tehtäväänsä asettamia ja kutsumia, sillä näiden hedelmä ei mitenkään ollut ymmärrettävissä jumalallisen kutsumuksen perusteella tapahtuvaksi. Ulkonaisesti oli suurta loistokkuutta, palavaa julistusta, tunnelmallista ilmapiiriä, mutta oliko kaikesta huolimatta kysymys siitä, mitä ihmismieli näki suureksi ja tavoittelemisen arvoiseksi?

Ihmiset etsivät itsellensä julistajia, jotka inhimillisen näkökyvyn mukaan olivat täydellisiä, kuin tehtäväänsä varten luotuja. Ketkä näistä nykyajan "lähetetyistä" olisivat estelleet sanoen: "Minä en ole yhtään mitään, minun sukuni ei ole mitään, en minä ole kykenevä tekemään mitään!"? Päinvastoin näytti siltä, että enemmänkin tahdottiin tuoda julki sitä, kuinka Herra heille paljasti sitä ja tätä, suuremmassa valossa kuin jollekin toiselle.

Jos koskaan niin juuri nyt pantiin suurta painoa julistajan ulkonäölle ja puetukselle. Johannes ei voinut olla ajattelematta varhaisimpia uskossa olonsa vuosia, jolloin hän oli vieraillut useinkin eräässä kirkkokunnallisessa seurakunnassa. Saarnaajana oli ollut nuorehko, ainakin naisten mielestä todella komea mies, jonka kokouksissa tuskin oli tyhjiä tuoleja. Erikoisesti oli merkille pantavaa, kuinka etupenkit täyttyivät nuorehkoista ja miksei vanhemmistakin naisihmisistä. Koettiin Herran siunausten olevan tuon seurakunnan yllä, sillä harvoin oli mukana niin paljon nuoria ihmisiä. Mutta sitten eräänä vuonna tämä saarnaaja sai haltuunsa isomman seurakunnan ja samalla näyttävämmän viran, ja ilmeisestikin siunaukset lähtivät hänen mukanansa, sillä muutamassa kuukaudessa oli suurin osa nuorista kadonnut, tyhjiä tuoleja oli vaikka kuinka paljon, ja mikä selvimmin huomiolle pantava seikka: suurin osa nuorista naisista katosi kuin tina tuhkaan.

Kuinka paljon merkitsikään näinä viimeisinä aikoina seurakuntaelämässä ulkonainen, inhimillinen, katoavainen viehätys ja lumous! Näin ei ollut vain suurissa, kansainvälisissä kokouksissa ja konferensseissa, vaan sama henki sai valtaa jopa aivan pienissä seurakunnissa, kaukaisissa vuoristokylissä! Jos ilmaantui hyvännäköinen, palavahenkinen, nuori saarnamies, ei ollut niinkään suurta merkitystä sillä, mitä hän saarnasi; pääasia oli, että saatiin jotakin uutta, erilaista, entisistä saarnaajista poikkeavaa. Kuinka suuri merkitys oli näiden entisten iällä ja ulkonäöllä, sitä ei kukaan edes tahtonut ajatella.

"Mene tässä voimassasi!" Missä voimassa menivät ja kiersivät nämä julistajat? Heillä totisesti oli voimaa, palavia saarnoja ja voimallista julistusta, mikä saattoi monet ihmiset ajoittain aivan hurmostilaan. Mutta mikä oli hedelmä heidän työstänsä? Mitä aikaansai "tämä heidän voimansa"?

Jumalan käsky Gideonille oli selvääkin selvempi, ja noihin muutamiin sanoihin sisältyy pelastushistoriallisesti merkittävä tavoitteenasettelu, mikä jokaisessa ajanjaksossa on ollut Jumalan päämääränä. Ikävä kyllä harva julistaja on tullut ajatelleeksi sitä, ja on kaikesta ulkonaisesta voimallisuudesta ja palavuudesta huolimatta palvelustehtävänsä kautta aikaansaanut jotakin aivan muuta kuin sen, mitä Jumala palvelijoiltansa odottaa. Mitä sanoi Herra tälle nöyrälle ja inhimillisesti vähäiselle palvelijallensa? Kehoittiko Hän tätä "tässä voimassansa" kokoamaan ympärillensä joukon ihmisiä, joiden keskellä hän olisi suuri johtaja? Kehoittiko Hän Gideonia katsomaan itseensä ja mahdollisuuksiinsa, jotka olivat häneen kätkettyinä? Ei, vaan Hän sanoi: "Minä olen sinun kanssasi!"

"Minä olen sinun kanssasi!" Ylistetty olkoon Herran nimi! Koko lähettäminen perustui siihen, että lähetettävällä ei ollut mitään mahdollisuuksia, ei mitään omaa voimaa, ei mitään inhimillisesti merkittävää. Kaikki perustui siihen, että itse Herra toimi inhimillisen välikappaleen kautta, ja kaikki tarvittava voima oli Herran, ei ihmisen! Ja kun Herra toimii, ei ihminen saa kunniaa, vaan ylistetyksi ja korotetuksi tulee ainoastaan Hän, jolle kuuluu kaikki valta maan päällä.

Gideonin tehtävään ei sisältynyt omien päämäärien tavoittelu, vaan Jumalan käsky oli selvä: "Vapauta Israel!" Oi kunpa jokainen tämänkin ajan julistaja käsittäisi, että hänen ainoa tehtävänsä, jos Herra todella on hänen kanssansa, on vapauttaa Jumalan kansa kaikista sitä orjuuttavista ja painostavista asioista, vapauttaa se vihollisen voimista!

Meidän Herramme Jeesuksen aikana vihollisen voimat uskonnollisten vaikuttajien kautta sitoivat uskovaisten kannettavaksi sellaisia kuormia, mitä niiden asettajat eivät itsekään olleet halukkaita kantamaan. Aivan samoin on nytkin. Kuinka tarvitsemmekaan tässä ajassa Gideonin kaltaisia miehiä, jotka huokaavat kaiken tämän nähdessänsä Herran puoleen oman heikkoutensa tuntien! Kun tällaiset huokaukset saavuttavat Jumalan valtaistuimen, eivät ne voi jäädä vaille vastausta! "Mene tässä voimassasi!" "Vapauta kansa!" "Minä olen sinun kanssasi!"

Suuri, turvallinen perhe?

Niinä kuukausina ei puhuttu juuri mistään muusta kuin lähiseudulla tapahtuneesta vapaudenriistotapauksesta. Lehdet kirjoittivat siitä viikkokaupalla, ja kauhisteltiin ihmisen pahuutta: kuinka saattoi joku tehdä jotakin sellaista lähimmäisellensä?

Paikkakunnalle oli tullut sukulaistensa luokse vierailemaan nuori nainen, joka ei ollut vielä milloinkaan tavannut näitä omaisiansa. Hänen vanhempansa olivat kuolleet joitakin kuukausia sitten onnettomuudessa, ja nyt hän halusi tutustua näihin ainoisiin elossa oleviin sukulaisiinsa, jotka jo aikoja sitten olivat muuttaneet tälle seudulle.

Hän oli saanut osoitteen joistakin vanhoista vanhempiensa saamista kirjeistä, mutta ei tiennyt sitä, että nämä jo vuosikausia sitten olivat muuttaneet aivan toiselle puolelle paikkakuntaa. Tarkastaessansa kirjeestä osoitteen vielä talon pihalla, oli hän ollut vakuuttunut saapumisestansa juuri oikeaan paikkaan. Oven avannut mieshenkilö oli hiukan ihmetellyt saapuvan vieraan iloista ilmettä, sillä tämä oli luonnostaan olettanut olevansa nyt kasvokkain kauan suorastaan kadoksissa olleen setänsä kanssa.

Jo aivan keskustelun alkuhetkistä lähtien oli mies käsittänyt mistä oli kysymys. Tämä nainen oli talossa vuosia sitten asuneen pariskunnan sukulaistyttö, suorastaan suloinen ja hienostuneesti pukeutunut.

Tyttö ei käsittänyt saapuneensa leijonan luolaan, sillä tässä talossa ei asunut nyt rakastava sedän perhe, vaan kieroutunut vanhapoika sisarensa kanssa. Mies oli ollut outo jo lapsuudestansa lähtien, ja kaikki kylän naiset olivat vältelleet tätä sellaisella tavalla, että hänen naiskokemuksensa olivat rajoittuneet muutamaan huutaen paikalta paenneeseen neitokaiseen, jotka siitä lähtien olivat kaikin tavoin kartelleet tätä miestä niin kylällä kuin maantielläkin.

Nyt mies käsitti tilaisuutensa tulleen, ja tyttö ei lainkaan huomannut tämän kasvoille ilmaantunutta irvokasta hymyä. Hän kuvitteli sen vain merkitsevän iloisen jälleennäkemisen tuomaa mielihyvää, mutta miehellä oli aivan muut ajatukset.

Tyttö otettiin vastaan suurella riemulla, eikä hän käsittänyt olevan mitään outoa siinä, että heti saavuttuansa sisälle mies oli vienyt lieden ääressä puuhailevan naiseen takahuoneeseen, ja oli kestänyt melkoisen tovin ennenkuin molemmat olivat jälleen ilmestyneet esiin mitä mairein hymy kasvoillansa. Ensin niin vaivaantuneen näköinen nainen halasi häntä nyt sellaisella voimalla, että hän tunsi tukehtuvansa tähän jälleenkohtaamisen riemun osoitukseen. Hänen huomiotansa ei kiinnittänyt sekään seikka, että mies halasi häntä huomattavasti kauemmin kuin emäntä, joksi hän koko ajan tämän kuvitteli.

Mitä kaikkea sitten tapahtuikaan, siitä ei voi kertoa tässä yhteydessä. Mainita voidaan vain se, että jo seuraavana päivänä oli tyttö käsittänyt olevansa vankina tässä talossa, sillä aamulla oli hänen huoneensa ovi ollut lukittuna ulkopuolelta. Hän oli tullut tapaamaan sukulaisiansa, ja oli joutunut häikäilemättömän miehen ja tämän sisaren himojen tyydyttäjäksi.

Kun kyläläiset Hopeajärvelläkin puhuivat vain tämän tytön kärsimyksistä ja mahdollisista elinikäisistä psyykkisistä vammoista, joutui Johannes ajattelemaan jotakin aivan muuta. Hänen mieleensä tulivat vaistomaisesti kaikki heidänkin kylällä tapahtuneet asiat, joita ei juuri kukaan ollut pannut merkille sellaisella tavalla kuin olisi pitänyt. Hän joutui ajattelemaan niitä hetkiä, kun Harald oli istunut tuskan hiki otsallansa paikkakunnalla vierailevien veljien puhuttelussa. Häntä oli yritetty käännyttää johonkin sellaiseen oppiin ja sellaisiin asioihin, mistä hän ei käsittänyt yhtään mitään. Hänen kohdallansa nämä "suuret" saarnamiehet eivät saavuttaneet mitään, sillä hänellä ei kerta kaikkiaan riittänyt vastaanottokykyä tällaisille asioille. Mutta eivät nämä julistajat jääneet ilman opetuslapsia, sillä tietyssä mielessä niin nuoremmat kuin vanhemmatkin naisihmiset näyttivät olevan hyvinkin alttiita heidän vaikutusvallallensa, etenkin jos nämä saarnamiehet olivat ulkonaisesti hyvän näköisiä; hyvin puettuja ja miellyttävän näköisiä niin kasvoiltaan kuin muultakin keholtaan. Toteutuiko juuri heidän kohdallansa se, mistä Paavali kirjoitti Timoteukselle, uskollisimmalle kanssapalvelijallensa: "Sillä niitä ovat ne, jotka tungettelevat taloihin ja pauloihinsa kietovat syntien rasittamia ja monenlaisten himojen heiteltäviä naisparkoja, jotka aina ovat opetusta ottamassa, eivätkä koskaan voi päästä totuuden tuntemiseen" (2. Tim. 3: 6- 7).

Oliko tämä lähiseudulla tapahtunut vapaudenriistotapaus jotakin niin poikkeavaa ja pöyristyttävää kuin mitä sen aikaansaama häly osoitti? Eikö samaa tapahtunut mitä suurimmassa mittakaavassa aivan omankin kylän keskuudessa, paikoissa, missä sitä ei olisi voinut kuvitella olevan olemassakaan?

Ihminen oli todella paha lähimmäisillensä, niille ihmisille, joita kohtaan hänen olisi tullut osoittaa vain rakkauttansa. Kuinka usein kuvittelivatkaan maailmalla ahdingossa olevat, yksinäisyyttä tuntevat ihmiset saapuvansa viimeinkin kadoksissa olleiden omaistensa, sukulaistensa luokse, mutta saivat todeta saapuneensa uuteen ahdinkoon, uuteen vankilaan! He olivat lähteneet pakoon kahleita ja pelkoja, kohdatakseen nyt vain jotakin aivan uudenlaista tuskaa, ahdistuneisuutta ja sidonnaisuutta.

Uskontoa ja hengellisiä asioita käytettiin hallitsemiseen, väärän voiton pyytämiseen. Ihmiset etsivät toisesta ihmisestä omien, mitä erilaisimpien himojensa tyydyttäjiä, niinkuin kävi tuollekin tyttöparalle, joka sukulaisten sijasta joutui sairaalloisten viettien saneleman vankilan muurien sisäpuolelle. Ellei paikalle olisi saapunut sähkömittarinlukijaa, ei kukaan tiedä kuinka pitkäksi aikaa hän olisi joutunut viettämään tässä helvetillisessä paikassa.

"Luulin minäkin..."

"Sentähden, joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei lankea" (1. Kor. 10: 12).

Uudessa Testamentissa sana "luulla" esiintyy useita kertoja, ja Vanhassa Testamentissa tuodaan esiin ajatus "luulevaisuudesta" muutaman kerran. Tuskin on ihminen koskaan pannut merkille tämän ominaisuuden vakavuutta ja sen tuhoisia seurauksia. Kaikki vähättely perustuu ilmeisestikin siihen, että katsotaan vain sen hetkisiä mitättömiltä tuntuvia piirteitä, mutta ei käsitetä lainkaan, että luulevaisuus ja luuleminen eivät ole mitään viattomia asioita, vaan enemmänkin kuin portteja tai käytäviä johonkin sellaiseen, mitä tuskin osataan lainkaan odottaa.

Yhdessä edellä olevista luvuista puhuimme ihmisen mielikuvituksesta ja haaveilusta, jotka sinänsä eivät ole mitään tuomittavia tai vakavia asioita, vaan aivan jokapäiväiseen elämään kuuluvia luonnollisia tekijöitä. Mutta niinkuin on minkä tahansa asian suhteen, niin on näidenkin ominaisuuksien kohdalla: minkään suhteen ei pidä mennä liiallisuuteen!

Paavali oli todellinen jumalanmies, joka eli aidossa yhteydessä Herransa kanssa. Hän näki paljon vääriä asioita ja vääriä korostuksia seurakuntien keskuudessa, ja pyrki Jumalan Hengen vaikutuksesta tuomaan julki jumalallisen keskitien, jolla kulkevilla on mahdollisuus todellisessa Hengen yhteydessä vaeltamiseen. Siksi hän toi esiin asioita, joista monet tämän päivän saarnamiehet ja opettajat vaikenevat, koska heiltä puuttuu se viisaus ja ymmärrys, minkä Herra suo kaikille niille, jotka Hän on lähettänyt. Niinpä Paavali myöskin toteaa: "Kaikki on minulle luvallista, mutta ei kaikki ole hyödyksi; kaikki on minulle luvallista, mutta minä en saa antaa minkään itseäni vallita" (1. Kor. 6: 12).

Tämä yksi raamatunjae sisältää asiayhteydessänsä tarkasteltuna ja Sanan kokonaistodistuksen perusteella tutkittuna sellaisen määrän viisautta ja vastauksia erilaisiin kysymyksiin, että tuskin kukaan tässä ajassa elävä lakihenkinen julistaja on edes tullut ajatelleeksi sitä. "Minä en saa antaa minkään itseäni vallita!" Tämä on se, mikä meitä tämän tutkistelun yhteydessä erikoisella tavalla puhuttelee.

Ihmiselämään sisältyy valtava määrä erilaisia asioita, joista Jumalan Sana ei suoranaisesti puhu mitään tai edes mainitse niitä. Olemme useaan kertaan maininneet Roomalaiskirjeen 14. luvun, jota olemme alkaneet kutsua "Omantunnon luvuksi", missä Paavali Pyhän Hengen kautta tuo julki vapauden niissä asioissa, missä itsekunkin on omantuntonsa edessä ratkaistava mikä hänelle sopii ja mikä ei.

Jo alkuseurakunnan aikana ja pian sen jälkeen nousi esiin suuri määrä kysymyksiä erilaisista aihepiireistä, joiden kohdalla ei tahtonut löytyä yksimielisyyttä. Jonkun mielestä nämä keskustelut ja väittelyt, ajoittain jopa suoranaiset kiistakysymykset, olivat seurausta ihmisten halusta päästä tuntemaan Jumalan tahto ja halusta noudattaa kaikkea julistettua ja kirjoitettua sanasta sanaan ja kirjaimesta kirjaimeen. Mutta todellisuudessa ei niinkään ollut kysymys näin jalosta asiasta, vaan ennemminkin siitä samasta hengestä, joka on yhtä vanha kuin ihmiskuntakin.

Jo aikoinaan Kain halusi vaikuttaa veljensä Aabelin jumalanpalvelukseen kateellisessa hengessänsä. Hän ei voinut hyväksyä tämän uhraamistapaa, ja jos voisimme nähdä taaksepäin ja kuulla silloin käydyt keskustelut, voisimme oppia jotakin todella selventävää. Hän aivan varmasti yritti taivuttaa tätä siihen kaavaan, mitä itse noudatti. Sama jatkuu kautta koko Raamatun, ja heti siitä hetkestä lähtien, kun meidän Herramme aloitti palvelustehtävänsä tämän maan päällä, astuivat Kainin jälkeläiset esiin tuoden julki poikkeavan kantansa ja paremman ymmärryksensä Jumalan valtakuntaa koskevien asioiden suhteen.

Apostolien teoissa meille kerrotaan siitä, kuinka sen aikaisia uskovaisia ahdisteltiin erilaisilla vaatimuksilla ja pyrittiin saamaan heidät epävarmoiksi: "Ja Juudeasta tuli sinne muutamia, jotka opettivat veljiä: 'Ellette ympärileikkauta itseänne, niinkuin Mooses on säätänyt, ette voi pelastua" (Apt. 15: 1). Mielenkiintoista tässä jakeessa on tietynlainen syvällisemmän näkemyksen pohjalta esiin tuleva väärä korostus: "Niinkuin Mooses on säätänyt!" Vaikka Mooses olikin Jumalan välikappale, voimme kuitenkin nähdä, ettei hänellä sinänsä ollut osaa eikä arpaa julkituomiinsa asioihin, vaan hän oli vain välikappale, joka toi julki Jumalan tahdon, minkä Tämä oli tuonut julki jo Aabrahamille: "Mutta sinä pidä minun liittoni, sinä ja sinun jälkeläisesi, sukupolvesta sukupolveen. Ja tämä on minun liittoni sinun ja sinun jälkeläistesi kanssa; pitäkää se: ympärileikatkaa jokainen miehenpuoli keskuudessanne" (1. Moos. 17: 9- 10).

Nimenomaan ajatellen nykyisessä ajassa tapahtuvaa ihmisen korottamista ja välikappaleen ihannoimista, ei voi olla miettimättä sitä, kuinka helposti ja muutamilla ilmaisuilla voidaan tuoda todellisesta ja oikeasta asiasta esiin jotakin, mikä kuulijoiden korvissa muuttuu joksikin sellaiseksi, miksi sitä ei ole lainkaan tarkoitettu. Tuona aikana Mooseksen istuimella istuivat kirjanoppineet, jotka koko ajan puhuivat siitä, mitä Mooses oli sanonut ja säätänyt, mutta koska koko ajan käytettiin tätä ilmaisumuotoa, jäi kuulijoilta käsittämättä se, että ei ollutkaan kysymys sen paremmin Mooseksen tahdosta kuin ei sanoistakaan. Moosesta ei vielä ollutkaan, kun Jumala jo puhui Aabrahamin kanssa liitostansa ja ympärileikkauksestansa. Mooseksen kautta Hän ainoastaan toi uudelleen julki aikaisemmin puhumansa.

Tästä Mooseksen säädökseen vetoamisesta oli seurauksena riita, niinkuin kerrotaan Apt. 15: 3. Niinpä veljeskokous Jerusalemissa saattoi todeta tämän asian johdosta jotakin sellaista, mikä mitä suurimmassa määrin liittyy Paavalin sanoihin, jotka puhuvat kaiken luvallisuudesta tiettyjen rajojen sisäpuolella: "Sillä me ja Pyhä Henki olemme nähneet hyväksi, ettei teidän päällenne ole pantava enempää kuormaa kuin nämä valttämättömät: että kartatte epäjumalille uhrattua ja verta ja lihaa, josta ei veri ole laskettu, ja haureutta. Jos te näitä vältätte, niin teidän käy hyvin. Jääkää hyvästi!" (Apt. 15: 28- 29).

Nämä sanat ovat olleet kirjoitettuna Jumalan Sanaan ja olleet luettavanamme jo lähes kahdentuhannen vuoden ajan. Siitä huolimatta on lukuisa määrä sellaisia julistajia ja tavallisia uskovaisia, jotka eivät missään suhteessa käsitä sitä, mitä nämä jakeet sisältävät, eivätkä siten ole yhtä mieltä tämän julkilausuman kanssa, mikä alkaa hyvin merkittävällä sanamuodolla: "Sillä Pyhä Henki ja me..." Jos olisi kirjoitettuna ainoastaan: "Me olemme veljien kesken päättäneet, että...", voisi jotenkin käsittää jonkun voivan esittää jotakin vastakkaista, mutta nyt tuodaan selvästi esiin Pyhän Hengen olleen vaikuttavana tekijänä ja ratkaisijana tässä kysymyksessä, vaikka inhimilliset välikappaleet olivatkin olleet asiaa esiin tuomassa. Siten asiaa käsittämättömät osoittautuvat olevan saman hengen vallassa, missä kirjanoppineet ja fariseukset toivat esiin oman kantansa, ei Pyhän Hengen kannan: "Mooseksen istuimella istuvat kirjanoppineet ja fariseukset... He sitovat kokoon raskaita ja vaikeasti kannettavia taakkoja ja panevat ne ihmisten hartioille, mutta itse he eivät tahdo niitä sormellaankaan liikuttaa. Ja kaikki tekonsa he tekevät sitä varten, että ihmiset heitä katselisivat..." (Matt. 23).

Fariseuksia ja kirjanoppineita on varmastikin usein arvosteltu väärin perustein ja näkökannoin. Vaikka he kaikessa osoittautuivatkin meidän Herramme vihamiehiksi ja vastustajiksi, ei suinkaan heitä yleisesti ottaen voida syyttää vilpillisiksi ja valheellisiksi sanan varsinaisessa merkityksessä. He olivat vilpittömästi väärässä, ja mitä selvimmin heidänkin kohdallansa jo toteutui se, mitä olemme toistamiseen maininneet näiden tutkistelujemme yhteydessä: He olivat tehneet saman virheen kyllin usein, ja tottumuksen voimasta he olivat tulleet samaan johtopäätökseen kuin tämänkin ajan hengenheimolaisensa. He olivat kyllin kauan olleet omien uskomustensa ja kuvitelmiensa, olettamustensa vaikutuksen alla, niin että loppujen lopuksi he uskoivat kaiken sen, mitä olivat itse julkituoneet ja ajatelleet; riippumatta siitä, pitikö se yhtä Jumalan Sanan kokonaistodistuksen kanssa, sen kanssa, mitä "Mooses todella oli säätänyt".

Paavali oli koko edeltävän elämänsä istunut Gamalielin jalkojen juuressa ja tullut kasvatetuksi sen ajan farisealaisuuteen. Niinkuin hänen opettajansa, niin hänkin uskoi olevansa oikeassa ja palvelevansa isiensä Jumalaa juuri siten kuin Tämä vaati ja odotti. Mutta jälleen kerran toteamme, että hän kuului siihen ihmisryhmään, joka oli vilpittömästi väärässä! Niinpä tämä kovia kokenut Jumalan palvelija toteaa myöhäisemmässä vilpittömyydessänsä, joka perustui todelliseen Jumalan kokemiseen ja totuuteen: "Luulin minäkin, että minun tuli paljon taistella Jeesuksen, Nasaretilaisen, nimeä vastaan..." (Apt. 26: 9).

"LUULIN MINÄKIN...!"

Kiire, mutta minne?

"Kuulkaa nyt, te, jotka sanotte: 'Tänään tai huomenna lähdemme siihen ja siihen kaupunkiin ja viivymme siellä vuoden ja teemme kauppaa ja saamme voittoa', - te, jotka ette tiedä, mitä huomenna tapahtuu; sillä mikä on teidän elämänne? Savu te olette, joka hetkisen näkyy ja sitten haihtuu..." (Jaak. 4: 13- 14).

Siitä oli jo jonkin aikaa kun Johannes oli huomannut, kuinka hyvältä tuntui pitää käsiänsä juoksevan, viileän veden alla. Ei ollut oikeastaan väliä sillä oliko kesä vai talvi; siitä ei ollut lainkaan kysymys. Ei ollut myöskään kysymys siitä, etteikö hän jokaisen ihmisen tavoin olisi tiennyt sitä, että viileä vesi virvoitti ja tuotti tietynlaista tyydytystä. Jokainen ihminenhän pesi kätensä monta kertaa päivässä koko elämänsä ajan. Mutta aivan hätkähtäen ja kuin unesta heräten oli Johannes tullut huomaamaan jotakin sellaista, mikä ensi alkuun melkein sai jonkin hänessä tuhahtamaan väheksyvästi, mutta siitäkin huolimatta hänen sisäinen äänensä puhui todella vakavaa kieltänsä.

Mitä erikoista voisi olla niin normaalissa ja jokapäiväisessä asiassa kuin mitä käsienpesu on? Niin, siinä itsessänsä ei todellakaan ollut mitään huomioimisen arvoista tai jotakin sellaista, että siitä kannattaisi tehdä suurta numeroa, saati sitten alkaa puhumaan siitä toisille ihmisille. Mutta eräänä päivänä huuhdellessaan saippuaa pois käsistänsä Johannes koki yhden niistä tuokioista elämässänsä, jolloin elämä ikäänkuin pysähtyi hetkeksi. Hänen ajatuksensa harhailivat normaalisti kaikissa mahdollisissa senhetkisissä tai tulevissa askareissa tai toimissa, mutta nyt hänen koko mielenkiintonsa keskittyikin raikkaan veden alla toisiaan hieroviin käsiin. Oli kuin hän ensimmäistä kertaa elämässänsä olisi tehnyt näin, kokenut jotakin sellaista. Kuinka ihana tunne olikaan antaa käsien viipyä tuon raikkaan nesteen hyväilyssä ja hieroa sitä käsiin!

Niinkuin jo on mainittu, teki jokainen ihminen tämän saman asian ehkä kymmeniäkin kertoja saman päivän aikana, mutta paniko kukaan merkille tekemäänsä, tai muistiko edes tehneensä sitä? Kuinka moni kysyikään mielessänsä ruokapöytään istuutuessansa tai jotakin puhtautta vaativaa askaretta alkaessansa, että pesikö hän jo kätensä? Kuinka moni vilkaisikaan sormiansa tai haistoi niitä todetaksensa, oliko hän todella käynyt kylpyhuoneessa tai keittiön pesualtaalla? Kysymys oli pienestä, mitättömästä asiasta, joka kuitenkin toi julki mitä suurimman ja merkityksettömältä tuntuvan asian, jota moni ei kuitenkaan ehkä milloinkaan tullut ajatelleeksi, ellei häntä sitten pysäytetty Johanneksen tavoin.

Johannes hieroi ja hieroi käsiänsä, kääntäen vesihanan vieläkin kovemmalle. Hän koki tietynlaista, jonkun mielestä ehkä sairaalloista, mielihyvää, mutta ei niinkään juoksevan veden, vaan jonkin aivan muun johdosta. Hänen sielunsa ja koko olemuksensa lepäsi, pysähtyi, virvoittui. Todellakin, kuinka mieletöntä olikaan koko hänen elämänsä jossakin suhteessa! Jokaisen ihmisen elämä! Mihin oli jokaisella sellainen kiire, ettei ehtinyt nauttimaan edes hetkeä tällaisesta asiasta, edes sellaista hetkeä, että varmasti tietäisi muutaman minuutin kuluttua tehneensä sen, ilman tarkempaa asian pohtimista tai muistelemista! Mihin ihmisellä oli sellainen kiire, miksi häneltä ei liiennyt edes muutamaa kymmentä sekuntia tai edes yhtä minuuttia pysähtymiseen ja jonkin askareen suorittamiseen? Tavallisesti hän suoritti koko käsienpesun sellaisella tavalla, ettei hän edes pannut merkille avanneensa hanaa tai käyttäneensä saippuaa, saati sitten kuivanneensa kätensä. Kaikki tapahtui niin vaistomaisesti ja sellaisella vauhdilla, ettei koko toimenpide vienyt montaakaan sekuntia. Mutta minne hänellä oli sellainen kiire, miksi kaikki tuli suorittaa sellaisella vauhdilla, ettei todellisuudessa voinut olla lainkaan varma siitä, että kädet olivat puhtaat?

Tuossa hetkessä Johannes koki kuin ilmestyksen, kouriintuntuvan heräämisen elämän todellisuuteen. Asia oli mitättömän tuntuinen, monen mielestä ehkä naurettavakin, jos hän siitä kertoisi jollekin tuttavallensa. Käsien pesu! Hah, hah, Johannes oli yhtä fanaattinen kuin kaikki muutkin uskovaiset! Mutta ei, fanaattisena hän ei voinut pitää itseänsä missään muodossa! Uskovaisen ihmisen elämän taivaankaari on täynnä ikäänkuin pieniä, joskus aivan pienen pieniä ikkunoita, reikiä, joista ajoittain kimpoaa kuin korkki päältä, niin että pienen pieni valonsäde tunkeutuu esiin. Monelta nämä säteet jäävät kiireen johdosta täysin huomioimatta, mutta joka suo hetken tämän mitättömältä tuntuvan ihmeen tarkkailemiseen, on huomaava, että tuo aluksi niin vaatimaton valonsäde hetki hetkeltä muuttuu kuin taivaalla loistavaksi auringoksi, kuitenkin vain sillä edellytyksellä, että asianomainen suostuu jäämään paikallensa sitä tarkkailemaan.

Nyt tämä käsienpesu oli Johannekselle tuollainen pienen reiän avautuminen hänen tietoisuutensa taivaalla. Hän ei ollut tullut kaikkina menneinä elämänsä vuosina panneeksi merkille tämän yksinkertaisen toimenpiteen merkitystä tai sitä hyvänolon tunnetta, mikä siihen sisältyi, ja kaikki vain siitä syystä, että hänellä aina oli ollut liian kiire paneutuakseen siihen oikealla tavalla. Mutta näin ei ollut ainoastaan tämän puhtauteen liittyvän asian suhteen, vaan nyt ensimmäistä kertaa elämässänsä hän todella käsitti sen, että tämä pieni asia oli esikuva koko hänen elämästänsä; kaikkien hänen tuntemiensa ihmisten elämästä! Todellisuudessa hän samalla tavalla oli menettänyt valtavan paljon koko elämänsä aikana, sillä rientäessänsä asettamiansa tavoitteita kohti hän oli kulkenut lukemattomien pienten asioiden ohitse, jotka pienuudestaan ja senhetkisesta merkityksettömyyden tunteestansa huolimatta olisivat tuoneet hänelle valtavan määrän pieniä iloja. Nyt kiire oli riistänyt häneltä tavattoman määrän jotakin sellaista, mikä olisi suonut hänelle voimaa ja päivittäistä iloa elämän asioiden läpi kulkemiseen.

Vieraillessansa erään vanhan uskovaisen sisaren luona, näki hän jälleen kerran tuon niin puhuttelevan huoneentaulun, jossa vanhanaikaisella tekstillä luki: "Jumala antoi ihmiselle ajan, mutta kiireestä Hän ei puhunut mitään!" Niin, tuohon aikaan jo oli ihmisiä, jotka käsittivät Jumalan suoman ajan tärkeyden ja sen lyhytaikaisuuden. Nyt tässä ajassa ihminen entistä suuremmalla vauhdilla ja kiireellä riensi eteenpäin ja kohti tavoitteitansa, mutta mistä todella oli kysymys? Mihin ihmisellä oli niin kiire, ettei hän ehtinyt lainkaan ajattelemaan elämänsä langan haurautta ja kuoleman läheisyyttä?

Niin Klaus kuin muutkin seurakunnan uskovaiset saarnamiehet olivat kautta aikojen lainanneet Jaakobin kirjeen kohtaa, missä tämä puhuu ihmisen elämän lyhyydestä ja epävarmuudesta. Mikään ei olisi sen varmempaa kuin kuolema! Tätä sanankohtaa luettiin herätyskokouksissa nimenomaan uskosta osattomille ja heitä ajatellen, kehottaen etsimään Jumalaa niin kauan kuin vielä on aikaa. Mutta nyt Johannes oli todella raskautettu sydämeltänsä, sillä aivan ilmiselvästi tämä oli jotakin sellaista, mikä niin saarnaajien kuin tavallistenkin uskovaisten olisi tullut lukea itsellensä ja itseänsä ajatellen!

Uskovaiset tosin ajattelivat olevansa aivan toisenlaisessa asemassa kuin ne henkilöt, joita tässä kohdassa puhutellaan (Jaak. 4:15-), mutta eivätköhän he olleet kuitenkin väärässä näin ajatellessansa, sillä heidät oli vallannut aivan samanlainen kiire ja maallisten asioiden tavoittelu kuin uskosta osattomatkin ihmiset. He tosin luottivat Jumalan apuun ja johdatukseen, tuonpuoleisen elämän avautumiseen hurskaalle vaeltajalle, mutta mitä tarkoitti se, kun Sana puhui valmistautumisesta Herran tulemukseen? Oliko kenelläkään aikaa valmistautumiseen, tai käsitettiinkö tämä valmistautuminen aivan väärällä tavalla?

Viime aikoina Johannes oli todella joutunut pysähtymään kaiken kiireensä keskellä, ja iloksensa hän saattoi todeta, ettei hänellä enää ollutkaan niin kiire. Siitä huolimatta, ja ehkä juuri siitä johtuen, hän saattoi saada aikaan paljon enemmän kuin niinä aikoina, kun hän hurjalla vauhdilla oli kiitänyt asiasta toiseen. Vaikka Lutheria ei vapaissa suunnissa arvostettukaan niin korkealle kuin kirkollisissa piireissä, täytyi Johanneksen yhä uudelleen ajatella joitakin tämän ilmaisuja, jotka pitivät paikkansa tänäkin päivänä. Tämä mies oli todella ollut aito jumalanmies omana aikanansa, ja hän oli nähnyt paljon enemmän totuutta kuin monet tämän ajan mielestänsä valistetut ja viisaat. Kuinka totta olikaan se, mitä hän sanoi: "Kun on hyvin rukoiltu, on työ puoliksi tehty!"

Miksi ihmisten vaivannäkö näytti usein niin turhalta ja ilmaan hosumiselta? Miksi ei Jumalan Sanan lupausten mukaisesti siunaus ollutkaan heidän maallisen aherruksensa yllä?

(Tämä kirjoitus on aikoinaan jäänyt hiukan kesken, mutta lukija jatkakoon pohdiskelua tästä eteenpäin!")

"Älkää koskeko Minun voideltuihini"

Ihminen on hyvin suuressa määrin kadottanut oikean käsityksensä asemastansa tämän luomakunnan keskellä. Jos missä niin laitosmaisessa turkistarhauksessa hän on tuonut julki todellisen luonteensa, joka ei ajattele ympäristönsä ja elinpiirinsä todellista parasta, vaan ainoastaan hetkellisen hyödyn saamista riippumatta siitä, millaisen perinnön hän jättää lapsillensa ja lapsenlapsillensa.

On aivan väärin kuvitella, ettei luonnon riistäminen ja vääränlainen hyödyntavoittelu olisi niin vakavaa seurauksiltansa, kuin mitä nyt viime aikoina on selvästi havaittavissa. Väestölle niin paikallisesti kuin maailmanlaajuisestikin vakuutetaan vuodesta toiseen mahdollisuutta kaiken korjaamiseen ja saattamiseen sellaiseen tilaan, että elämä jatkuu entisenlaisena huolimatta tietynlaisista "poikkeuksista" niin säätiloissa kuin yleensäkin luonnonilmiöissä. Mutta totuus on kuitenkin aivan toisenlainen kuin mitä kukaan on halukas uskomaan. Ihmiskunta on astunut omien toimiensa johdosta tielle, jolta ei ole paluuta, ja joka ei lupaa hyvää tämän maan päällä asuville ihmisille.

Maa on saastunut asujainsa alla sellaisella voimalla, että hyvinkin pian voimme havaita kaiken silminnähtävällä tavalla, joskin jo nyt tarkkasilmäinen havainnoitsija voi todeta mihin suuntaan ollaan menossa. Kaikki on todella niin huolestuttavaa, että niin tiedemiehet kuin asioista perillä olevat tavallisetkin ihmiset katsovat tulevaisuuteen pelonsekaisin tuntein, vaikkeivat sitä rohkenekaan tuoda julki sellaisella tavalla kuin mitä edellyttäisi varoittaminen todellisesta vaarasta.

Aidosti uskovaisen ihmisen ei kuitenkaan tule pelätä ja vapista tulevien edessä, sillä tämä on nimenomaan aika, jossa meidän tulee noudattaa sitä, mitä Herramme lähes kaksituhatta vuotta sitten sanoi: "Mutta kun nämä alkavat tapahtua, niin rohkaiskaa itsenne ja nostakaa päänne, sillä teidän vapautuksenne on lähellä!" (Luuk. 21: 28).

Jos mitä, niin rohkeutta me tarvitsemme tässä ajassa. Kuitenkaan tuo rohkeus ei ole niinkään tarpeen sen suhteen, mitä näemme maailmanlaajuisesti tapahtuvan, sillä sellaista on ollut kautta ihmiskunnan historian: sotia, mellakoita, luonnonmullistuksia, vaikeita aikoja. Aina on toistuvasti seurannut tietynlainen ajanjakso toisensa perään, ilman että mitään oleellisia muutoksia olisi tapahtunut. Ihminen on monessa suhtessa muuttumaton, oman olemuksensa orja ja perinnäisen luonteensa mukaisesti paha ja itsekäs, mutta tiettyinä aikoina nämä ominaisuudet saavat tavallista suuremman vallan, nimenomaan olosuhteiden luomien tilanteiden mukaan.

Olemme jälleen kerran, viimeisen kerran ihmiskunnan tämänkaltaisen sivilisaation aikana, saavuttaneet tilan, josta voidaan sanoa Vanhan Testamentin sanoin: "Niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, Herra: ei totisesti sisaresi Sodoma tyttärineen tehnyt sitä, mitä sinä tyttärinesi olet tehnyt. Katso, tämä oli sisaresi Sodoman synti: YLPEYS, LEIVÄN YLTÄKYLLÄISYYS JA HUOLETON LEPO hänellä ja hänen tyttärillään, mutta kurjaa ja köyhää hän ei kädestä ottanut." (Hes. 16: 48- 49).

Todellinen uskovainen ei ole milloinkaan pelännyt kaiken maailmassa tapahtuvan johdosta, sillä hän on tiennyt Herransa ja Jumalansa pitävän huolta hänestä. Mutta missä todella tarvitaan rohkeutta ja lujuutta, on pitää kiinni siitä mitä Jumala on tässä ajassa luvannut tehdä seurakuntansa keskellä ja sen kautta. Nimenomaan tässä ajassa, jossa Jumala on tuonut julki tahtonsa seurakuntaansa kohtaan ja puhunut sellaisella selvyydellä kuin ei milloinkaan alkuseurakunnan jälkeen, on vihollinen astunut esiin kaikkine voimavaroinensa masentaaksensa ja painaaksensa alas ne, jotka tuntee suurimmaksi vaaraksi itsellensä. Siksipä on syytä tarkata tätä hänen toimintaansa ja nähdä miten se tapahtuu. Hän ei tule näkymättömänä eikä muodottomana, vaan aina hän käyttää välikappaleenansa niitä ihmisiä, jotka jollakin tavalla avautuvat ja antautuvat hänen käyttöönsä; hyvin usein uskovaisen nimellä kulkeviakin. Niinpä meidän tulee rohkeudella ajatella sitä, mitä Herra aikoinaan puhui Jeremialle, nuorelle profeetalle: "Älä sano: 'Minä olen nuori', vaan mene, kunne ikinä minä sinut lähetän, ja puhu kaikki, mitä minä käsken sinun puhua. ÄLÄ PELKÄÄ HEITÄ, sillä minä olen sinun kanssasi ja pelastan sinut, sanoo Herra:" (Jer. 1: 7- 8).

Ihminen on aina pyrkinyt toteuttamaan omaa tahtoansa ja alistamaan muut sitä palvelemaan. Useimmiten tähän tarkoitukseen on käytetty välikappaleena pelkoa, vaikka sitä ei aina heti havaitsekaan siitä yksinkertaisesta syystä, että kaikki on kätketty niin hienosti ja salakavalasti tietynlaisten ulkonaisesti viattomien asioiden taakse. Niinpä tässäkin ajassa ihminen käyttää täsmälleen samoja metodeja toteuttaessansa omaa perinnäistä olemustansa. Uskovaisetkin ovat hyvin suuresti näiden tekijöiden vaikutuksen alaisia, vaikkeivat sitä huomaakaan.

Ihminen ei käsitä, mitä tekee toiselle kaiken vaikuttamisensa kautta. Vastuusta pyritään pakoon viittaamalla alkulähtökohtiin ja sanomalla: "Minullahan on aina ollut vain hyvä tarkoitus! Jos olen tehnyt jotakin väärin, on se ollut vain viatonta ja vaaratonta väärinkäsitystä!" Mutta koskaan ei tällainen manipuloija ole halukas ajattelemaan tekonsa ja vaikutuksensa seurauksia, jotka hän työntää asianomaisen tai jonkun muun syyksi sanoen: "Olisinko minä vastuussa siitä, mitä joku tekee lausuntojeni tai joidenkin tekojeni seurauksena?" Kuitenkin, jos hän itse tahtomattaan joutuu kokemaan samaa, on hänellä heti valmis syy- ja seurausteoria, jota hän säälimättämästi ja häpeämättömästi käyttää itsensä hyväksi.

Uskonelämän alueella on suorastaan hämäännyttävää ja häkellyttävää sen toteaminen, kuinka vähän ihmiset tiedostavat kaiken tämän vuorovaikutuksen merkityksen uskovaisen elämälle ja kokemukselle. Jos mikään arvo on kautta aikojen tallattu maahan, ja nimenomaan tässä ajassa, on yksilöihmisen koskemattomuus. Moni ei tule edes ajatelleeksi sitä vääryyttä, mikä sisältyy tämän jumalallisestikin säädetyn koskemattomuuden rikkomiseen. Jo aivan Raamatun alkulehdiltä saakka kulkee Jumalan tarkoituksen ja hyvän päämäärän punainen lanka. Ei ole mitään merkitystä sillä, voidaanko Jumalan tahdon toteutuminen nähdä käytännössä vai ei, sillä Hän ei muuta Sanaansa koska ei itsekään voi muuttua. Kun ihminen ei ole nähnyt tuomion tulevan väärän teon ja väärän vaikutuksen ylle, on hän yltiöpäisessä rohkeudessansa jatkanut entistä suuremmalla paatoksella ja uskoo kaiken jäävän ilman asianmukaista rangaistusta; eihän mikään todista sen puolesta! Mutta kaikesta huolimatta ihminen on kerran vastaava kaikesta tekemisestänsä viimeisellä tuomiolla. Huomioimatta ei pidä jäädä senkään seikan, että kaikesta huolimatta ihmisen teot tuovat hänen yllensä jo elinaikana ehkä näkymättömän tuomion, joka ei niinkään perustu johonkin silminnähtävään rangaistukseen, vaan paremminkin jonkin sellaisen menettämiseen päivittäin, mikä voisi tuoda Jumalan siunaukset hänen elämäänsä.

Jo ihmiskunnan alussa voidaan havaita se, kuinka ulkonaisesta jumalanpalveluksesta huolimatta alttarin edessä kumartuvan sydämessä vallitsee täydellinen kunnioituksen puute toista palvojaa kohtaan, joka ei teekään kaikessa niinkuin hän. Kain vihastui, ja hänen hahmonsa synkistyi; hän astui oman elämänsä sallitun vaikutuspiirin ulkopuolelle, rikkoen toisen ihmisen oikeutta, koskemattomuutta vastaan. Hän kielsi veljensä oikeuden jumalanpalvelukseen ja elämään; hän tappoi oman veljensä.

Pintapuolisen tarkastelun tuloksena koko asia näyttää saavan ainakin inhimillistä mieltä tyydyttävän hyvän ratkaisun; Jumala näyttää antavan Kainille anteeksi, sillä lupaahan Hän "suojeluksensa" hänelle antamansa Kainin merkin myötä. Mutta hengellisten silmien edessä voidaan nähdä kaiken vakavuus ja peruuttamattomuus: "...mutta minkä he järjettömäin eläinten tavoin luonnostaan ymmärtävät, sillä he turmelevat itsensä. Voi heitä, sillä he kulkevat Kainin tietä..." (Juuda 10- 11). "...että meidän tulee rakastaa toinen toistamme eikä olla Kainin kaltaisia, joka oli pahasta (tark. käännös: paholaisesta, Pahan lapsi) ja tappoi veljensä." (1. Joh. 3: 11- 12).

Kautta Vanhan Testamentin voimme tämän veljen kuolemaan johtaneen tapauksen jälkeen seurata sitä, kuinka aikakaudesta toiseen ihmiset vaikuttivat toinen toiseensa saman hengen vallassa olevina. Aina ei kuolema ollut seurauksena, mutta sitäkin pahempi oli ihmisen koskemattomuuden rikkominen ja väärät tuomiot. Kaikki sai tietynlaisen huipentumansa Meidän Herramme maanpäällisen vaelluksen aikana, kun Hän lausui ikimuistettavat sanansa sen ajan kirjanoppineille ja fariseuksille: "Minä tiedän, että te olette Aabrahamin jälkeläisiä; mutta te tavoittelette minua tappaaksenne... Te olette isästä perkeleestä, ja isänne himoja te tahdotte noudattaa. Hän on ollut murhaaja alusta asti, ja totuudessa hän ei pysy, koska hänessä ei totuutta ole. Kun hän puhuu valhetta, niin hän puhuu omaansa, sillä hän on valhettelija ja sen isä" (Joh. 8: 37; 44).

Ihminen on siis unohtanut, tai paremminkin kieltäytynyt näkemästä asemansa tässä elämässä. Hän noudattaa vain omia pyyteitänsä ja näkemyksiänsä siitäkin huolimatta, että ajoittain voi todeta kulkeneensa rautakengin siellä, minne enkelitkin pelkäävät astua. Kuinka moni onkaan rautakenkinensä tallannut maahan lähimmäisensä, veljensä ja sisarensa, sitä ollenkaan tiedostamatta? Ihminen ei näe tekojensa seuraamuksia, koska pakenee paikalta ja vastuusta, ennenkuin häntä voidaan vaatia tilille tekemisestänsä.

Paavali jos kuka näki uskovaisen koskemattomuuden tärkeyden lausuessansa mieliin painuvat sanat: "Sillä minä kiivailen teidän puolestanne Jumalan kiivaudella; minähän olen kihlannut teidät miehelle, yhdelle ainoalle, asettaakseni Kristuksen eteen puhtaan neitsyen. Mutta minä pelkään, että niinkuin käärme kavaluudellaan petti Eevan, niin teidän mielenne ehkä turmeltuu pois vilpittömyydestä ja puhtaudesta, joka teissä on Kristusta kohtaan" (2. Kor. 11: 2- 3).

Meidän Herramme maanpäällisen vaelluksen ajan kirjanoppineet ja fariseukset pyrkivät vaikuttamaan niin yksilöihin kuin väkijoukkoihinkin omien näkemystensä toteuttamiseksi, ja usein heidän tavoitteidensa asettelu ei tuntenut mitään rajoja. He olivat sen ajan jesuiittoja, joilla tarkoitus pyhitti keinot. Heissä ei ollut mitään siitä, mitä Paavali tuo esiin 1. Kor. 9: 19-: "Sillä vaikka minä olen riippumaton kaikista, olen tehnyt itseni kaikkien palvelijaksi, voittaakseni niin monta kuin suinkin, ja olen ollut juutalaisille ikäänkuin juutalainen, voittaakseni juutalaisia; lain alaisille ikäänkuin lain alainen, vaikka itse en ole lain alainen, voittaakseni lain alaiset; ilman lakia oleville ikäänkuin olisin ilman lakia -vaikka en ole ilman Jumalan lakia, vaan olen Kristuksen laissa -voittaakseni ne, jotka ovat ilman lakia; heikoille minä olen ollut heikko, voittaakseni heikot; KAIKILLE MINÄ OLEN OLLUT KAIKKEA, pelastaakseni edes muutamia." Kaiken tämän hän teki oman todistuksensa mukaisesti Evankeliumin tähden. Hän ei tehnyt sitä itsensä tai omien tavoitteidensa tähden, vaan saavuttaaksensa Jumalan hänelle antamat tavoitteet tämän ihmiskunnan keskuudessa. Mutta kuinka harvat nykyään käsittävätkään kaiken tämän merkityksen?

Johannes ei ollut ainoa sananpalvelija, joka joutui väärällä tavalla tuomituksi kaiken "vapautensa" johdosta. Joka ei julistanut "älä tartu, älä maista, älä koske!" ei ollut suosiossa juuri nyt. Mutta suosio ihmisten edessä ei ole milloinkaan ollut se mittapuu, minkä mukaisesti todellista hengellistä elämää arvostellaan. Niinpä Paavali joutui galatalaisille toteamaan hyvin yksikantaan: "Sillä minä teen teille tiettäväksi, veljet, että minun julistamani evankeliumi ei ole ihmisten mukaista; enkä minä olekaan sitä ihmisiltä saanut, eikä sitä ole minulle opetettu, vaan Jeesus Kristus on sen minulle ilmoittanut"(Gal. 1: 11- 12).

Johannes oli kautta elämänsä joutunut kokemaan, kuinka hänen koskemattomuuttansa ja persoonallisuuttansa vastaan oli hyökätty sellaisella tavalla, ettei hän milloinkaan ollut osannut odottaa sellaista taitamattomuutta ja kehittymättömyyttä ihmissuhteissa. Hän rakasti luontoa aivan tavattomasti, mutta ei kuitenkaan ylitse sovinnollisuuden. Nimenomaan luonto oli hänelle opettanut ja havainnollistanut lukemattomia Jumalan Sanan totuuksia ja sellaisia syvyyksiä, mistä moni ei päässyt milloinkaan osalliseksi siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ottanut aikaa salliaksensa tulla puhutelluksi.

Ihminen on aina ihminen, ajatteli Johannes lukiessansa paikallislehteä. Kylän laitamilla asui vanhahko, ystävällinen maanviljelijä, joka vuoriston perinnettä noudattaen oli säilyttänyt isovanhempiensa aikana valmistetut hevoskärryt, millaisia vielä tänäänkin nähdään joidenkin suurkaupunkien kaduilla "vossikoina" tai miksi niitä sitten kutsutaankin. Aina silloin tällöin hän valjasti niiden eteen jo iäkkään hevosensa, joka aina oli vedonnut lempeydellänsä ja erikoislaatuisella rakenteellansa niin kyläläisiin kuin vieraileviin turisteihinkin.

Kavioiden kopina ja rattaiden pyörien kolina kiinnittivät ihmisten huomion, ja kadun varrelle kerääntyi suuriakin ihmismääriä seuraamaan tätä erikoista ilmestystä. Maanviljelijä oli pukeutunut perinteiseen vuoristolaisen kansallispukuun heiluttaen kädessänsä piiskaa, millä ei vielä kertaakaan ollut edes koskettanut hevostansa. Muutamalla markalla sai kyydin kylän ympäri tai antamaansa osoitteeseen, jos vain onnistui saamaan vuoron ihmisten tungeksiessa ympärillä.

Hevonen oli itse rauhallisuus, jokaisen eläinrakkaan ihmisen ihastuksen kohde. Mutta oli yksi asia, mitä ihmiset eivät käsittäneet, ja joskus tuntui etteivät halunneetkaan käsittää: eläin on eläin ja sillä on eläimen tunteet ja näkemykset asioista. Eläin ei ole ihminen, vaikka ajoittain tuntui siltä että ihminen oli hyvin suuressa määrin eläin; liekö tällä sanonnalla loukkaava vaikutus eläimiä kohtaan?

Ihminen halusi osoittaa rakkautensa eläimiä kohtaan taputtelulla ja hyväilyllä, vaikkapa eläintarhassakin. Niinpä vuosittain muutama matkailija sai kokea kovia tämän hyvää tarkoittavan mutta ajattelemattoman käytöksensä johdosta, kun esimerkiksi seudun suurimman eläinpuiston "kesy" karhu ei käsittänytkään, että sen häkkiin työnnetty käsi oli tarkoitettu ainoastaan nuolaistavaksi, mutta ei haukattavaksi. Samoin saattoi aitauksen takaa kurkotteleva elefantti töytäistä sen kärsästä kiinni tarttunutta eläinystävää sellaisella tavalla, että tämä heräsi tajuihinsa vasta paikkakunnan ensiapuasemalla. Ilmiselvästi ihminen ei tuntenut rajojansa, tiettyjä eläimen ja ihmisen välillä vallitsevia koskemattomuuden sääntöjä.

Ihminen oli ilmeisestikin perinyt esi-isiltänsä maailmanvaltiaan ja hallitsijan asenteen, mutta ei taitoa sen toteuttamiseen. Tietyissä tilanteissa hän kuvitteli olevansa ylimaallinen, kaiken yläpuolella oleva, haavoittumaton, vastustamaton; aivan kuten se "tarzan-hahmo", joka oli yrittänyt 'tempaista norsun syliinsä aidan ylitse'. Nyt hän oli tarkkailussa maatessaan niin vihainen haavekuviensa romahtaessa, että hän suureen ääneen vaati tätä 'hirvittävää luontokappaletta' lopetettavaksi.

Nyt vaati paikkakunnalla vieraillut äveriäs matkailija tämän maanviljelijän hevosta lopetettavaksi heti, ilman minkäänlaista viivytystä. Lehtimies oli tallentanut palstallensa hurjistuneen miehen kuvan ja pahimmat tunteenpurkaukset, sillä tuo "hirvittävä ja kavala peto" oli puraissut tuota miestä käteen sillä seurauksella, että lääkärin tarvitsi ommella kolme sormea useammalla tikillä yhteen.

Lähes jokainen kyläläinen tiesi tämän lempeän luontokappaleen tavat, eikä kukaan pyrkinyt lähestymään sitä jollakin sellaisella tavalla, minkä tiesi ärsyttävän sitä. Ennen kaikkea lapset kaipasivat saada silittää sitä, saati sitten "isommat lapset" tai lapsenmieliset. Milloinkaan ei kukaan ollut tullut puraistuksi, saati sitten potkaistuksi. Hevonen vain oli kääntänyt tyytyväisenä päätänsä kun sen kaulaa ja selkää tai vatsaa oli sivelty tai taputeltu. Se ymmärsi ihmistä ja hänen kaipaustansa ehkä enemmän kuin moni kuvittelikaan. Mutta oli yksi asia, mitä se ei mistään hinnasta hyväksynyt vieraalta ihmiseltä: se ei pitänyt turpaansa taputtelemisesta!

Nyt tämä itsevarma ja itsekeskeinen turisti oli ajatellut olevansa kaikkien aikojen hevosmies, ja vaimon tähdätessä kamerallansa hän tahtoi tarttua hevosta kiinni kuolaimista asettaaksensa sen pään olkapäällensä. Mutta siitä hevonen ei pitänyt, vaan kääntyi rajusti rattaissa, niin että kuski huusi: "Älkää koskeko sen turpaan, se ei voi hyväksyä sitä!" Mies oli vain nauranut ylimielisesti ja oli uudelleen, entistä päättäväisemmin, ottanut kiinni hevosen kuolaimista roikkuvista nahkahihnoista taputtaen sitä turpaan niin että läiske kävi. "Kyllä minä sinulle näytän, kuka on isäntä", nauroi mies ja kääntyi katsomaan kohti vaimoa ja kameraa. Mutta ei nauranut kauan, sillä ärsyyntynyt hevonen heilautti päätänsä sellaisella voimalla, että mies oli mennä nurin, ja kukaan ei juuri ehtinyt havaitsemaankaan sitä, kuinka voimakkaat hampaat narskauttivat miehen kädestä kolmen sormen lihat luuhun saakka. Sormet eivät sentään menneet poikki, mutta miehen tuska oli sanoinkuvaamaton; eihän tällainen hieno herra ollut tottunut kokemaan minkäänlaista kipua!

Eläin sai Johanneksen mielessä kiitokset, sillä se olisi voinut puraista vaikka miehen koko käden poikki, jos olisi niin päättänyt. Kaikki tämä alkoi jälleen kerran puhua hänen sisimmässänsä jostakin sellaisesta, mitä ei juuri kukaan pannut merkille. Ihminen ei ollut tällainen ainoastaan eläimiä kohtaan, vaan myöskin omaa lajiansa kohtaan. Hän halusi tehdä sitä, mikä hänestä tuntui hyvältä, kysymättä lainkaan "hyvänpitonsa" kohteelta mitä tämä ajattelee siitä.

Hevosen turvassa on todella pehmeä, silkkimäinen nahka, missä verisuonet ovat lähellä pintaa. Siksi se tuntuu niin lämpimältä ja hyvältä ihmisen kädessä, ja juuri tätä hyvänolon tunnetta ihminen etsii, kaikessa eläinrakkaudessansa itsekkäänä ja omaa nautintoa etsien. Vaikka ihminen tietäisikin eläimen nauttivan jostakin muusta hyväilytavasta enemmän, valitsee hän mieluummin itsellensä sopivamman, miellyttävämmän.

Johanneksen koira oli mitä hyväluontoisin ja lempein olento maan päällä. Vaikka se silloin tällöin räksyttikin hurjasti pihalle eksyneille ja karanneille koirille tai metsästä putkahtaville jäniksille ja riistalinnuille, oli se aina hyvällä tuulella heiluttaen häntäänsä ja kaivaten hyvänäpitoa. Etenkin lapset ajattelivat lapsen lailla, taputtaen sitä päälaelta mitä intohimoisimmin ja rakkaudellisimmin. Mutta he eivät tulleet ajatelleeksi sitä, että sen vähäpätöisten, mutta sitäkin viisaampien aivojen peitteenä ei ollut kuin ohut luukuori ja aivan ohut nahka karvoinensa. Se suorastaan tunsi kipua tämän hyväntahtoisen taputtelun tuloksena ja aivan pakeni näitä hellyydenosoituksia. Siitä huolimatta esimerkiksi Ann-Marie toistamiseen osoitti rakkautensa juuri tällä tavalla, moittien Johannesta siitä, ettei ollut opettanut koirallensa tapoja. Heidän koiransahan aivan rakasti pään päälle taputtelua!

Naapurin "hellä" rouva ei tullut lainkaan ajatelleeksi sitä, että koiriakin on niin monenlaisia, ja mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Heidän rotukoirallansa oli todella suuri pää ja paksu nahka ja karvoitus pään päällä, niin ettei se tuntenut lainkaan sillä tavoin kuin Johanneksen "arka" koira. Niin, ihminen ajatteli vain itseänsä ja omia tuntemuksiansa, suomatta sijaa luontokappaleen hyvinkin oikeutetuille tunteille. Oliko ihmisellä oikeus vaatia toista tuntemaan jotakin aivan luonnollensa ja olemuksellensa vastakkaista ja jopa vastenmielistä?

Miksi pesty sika rypee rapakossa?

Johannes oli erikoisella tavalla pannut merkille sen, kuinka ihmiset yrittivät olla jotakin, jotakin sellaista, mitä he eivät todellisuudessa olleet. He tulivat päivä päivältä enemmän sen kaltaisiksi, mitä he halusivat olla, mitä he ajattelivat olevansa. Hyvä esimerkki kaikesta oli Karlin vaimo, joka kaikkien menneiden ja ahdistavien vuosien jälkeen itsekin havaitsi olevansa suorastaan fanaattinen ja miestänsä laiminlyövä. Mistä tämä kaikki johtui, sitä saattoi vain arvailla, mutta eräänä syynä voitaneen pitää sitä, että naapuriin muutti yksinäinen, todella miellyttävän näköinen nainen kahden lapsensa kanssa. Jatkuvasti oli jotakin rikki, jotakin kiinnitettävää, ja niinpä Karl kipaisi joskus parikin kertaa päivässä auttamaan tätä niin avutonta yksinhuoltajaa.

Vaimo alkoi ilmeisesti, osaltaan terveellä tavalla, tajuta laiminlyöneensä miestänsä. Niinpä hän alkoi yhtäkkiä käyttäytyä aivan ennennäkemättömällä tavalla, aivankuin olisi ollut joku toinen henkilö. Vuosikymmenet hän oli ollut oma itsensä, tiukkailmeinen, fanaattinen, miestänsä tossun alla pitävä naisihminen, ajattelematta lainkaan miehensä tunteita ja odotuksia. Mutta nyt mustasukkaisuuden paholainen sai hänet heräämään todellisuuteen, niin että hän toden teolla pelkäsi miehensä jättävän hänet tuon naapurin sulottaren tähden.

Monta kertaa pahatkin asiat palvelevat hyvän saavuttamiseksi, ratkaisu on vain ihmisen itsensä käsissä; miten hän kunkin tilanteen selvittää. Brunhilde tajusi siis olleensa väärämielinen miestänsä kohtaan niin monen vuoden ajan, mutta tekikö hän nyt tajuntansa herätessä oikean ratkaisun? Eikö olisi ollut maailman yksinkertaisin asia ottaa miestänsä kaulasta kiinni ja tunnustaa asia? Eikö olisi ollut oikeus ja kohtuus sanoa: "Rakas Karl-mieheni, minä olen ollut väärämielinen sinua kohtaan melkein koko avioliitomme ajan. Voitko antaa minulle kaiken anteeksi? Tästä lähtien minä haluan hyvittää sinulle kaiken olemalla sinulle todella huomaavainen vaimo!"

Mikä on ensimmäinen ja yksinkertaisin ratkaisu, se useimmiten kuitenkin hyljätään sopimattomana ja monesti lähes mahdottoman tuntuisena. Niinpä Brunhildekin hylkäsi täysin ajatuksen jonkin tunnustamisesta ja anteeksipyytämisestä, mutta halusi nyt kuitenkin olla hyvä vaimo, unohtaen kaiken menneen.

Tässä juuri on yksi kohtalokkaimmista virheistä ihmisen kohdalla, on hän sitten uskovainen tai uskosta osaton. Mutta koska me nimenomaan puhumme nyt uskovaisista ihmisistä, haluamme keskittyä Brunhilden kaltaisiin henkilöihin. Jälleen kerran voimme todeta, että on nimi sitten Brunhilde tai Bruno, Hans tai Hanna, Peter tai Petra, olemme me loppuun asti oleva ulkonaiselta olemukseltamme Aatameja ja Eevoja. Yksin Jumalan armo voi tulla avuksemme, jotta meissä voisi syntyä jotakin todellista, iankaikkista, Jumalan silmissä kestävää.

Ajatus menneen unohtamisesta on yksi perustekijöistä uskovaisen elämässä, ja itseasiassa Jumalan vaatimuskin. Herra haluaa tehdä uutta, pyyhkiä kyyneleet silmistämme ja antaa elämällemme uuden tarkoituksen. Mutta olemmeko milloinkaan panneet merkille sitä, millä tavoin me käytämme tätä Jumalankin vaatimaa asiaa elämässämme? Käsi sydämelle, veli, sisar. Jos aviopuolisomme on rikkonut meitä vastaan, pahoittanut mielemme, haavoittanut meitä, olemme(ko) heti rientäneet 1. Kor. 13 hengen mukaisesti hänen luoksensa ja sanoneet: "Rakkaani, se mitä minulle teit, oli väärin, mutta annan sinulle anteeksi, sillä rakkaus peittää kaiken, eikä muistele kärsimäänsä pahaa. Niinpä unohtakaamme kaikki tapahtunut ja jatkakaamme Jumalan armossa eteenpäin!" ???

Jumala siunatkoon sinua, veli ja sisar, joka näin olet toiminut. Sinä olet todellakin saavuttanut jotakin jumalallista elämässäsi. Mutta ironista kyllä, allekirjoittanut mukaanlukien, tämä jumalallinen asia tuskin on ainakaan useampaa kertaa tapahtunut kenellekään meistä; yllämme eivät lepää tässä suhteessa mitenkään runsaat Jumalan siunaukset, sillä mikä on totuus elämässämme?

Me itse saatamme rikkoa todella vakavallakin tavalla, mutta sanomme aina epäonnistuttuamme: "Tästä ei sitten puhuta, tämä pitää unohtaa!" Mutta kaiken sen, mitä kumppanimme on rikkonut, sen me olemme kirjoittaneet kuin huoneentauluksi seinällemme, kohdistaen yhä uudelleen katseemme siihen.

Me elämme maailmanhistorian vaikeimmassa ja ahdistavimmassa ajassa hyvin monessa suhteessa. Me joudumme vastakkain sellaisten asioiden kanssa, mitä eivät minkään aikakauden veljemme ja sisaremme ole kokeneet sellaisella tavalla kuin me. Toisaalta tämä on meille lohdutus, toisaalta tuomio. Mitä tulee ahdistuksiin ja vainoihin, ihmisten vihaan uskovaisia kohtaan, emme me tämän aikakauden "sivistyksen " johdosta päädy leijonien eteen, meitä ei pariloida kuumalla rautaritilällä, meitä ei laiteta jonkin piikkiharniskan sisään, jonka naskalit tunkeutuisivat läpi ruumiimme. Meidän ei ole tarve piileskellä katakombeissa ja luolissa, meitä ei kiinni saataessa naulita ristille sen paremmin ylösalaisin kuin ei oikeinkaan päin. Tässä suhteessa veljemme ja sisaremme, marttyyriystävämme, olivat erikoisella tavalla etuoikeutettuja kokemaan Herramme ruumiilliset kärsimykset.

Tässä ajassa meitä ei kivitetä kuoliaiksi, meitä ei sahata rikki metallisella sahalla. Kaikki se, mitä meille tapahtuu tässä ajassa ennen Herran Jeesuksen Kristuksen paluuta, tapahtuu enemmänkin henkisellä tasolla. Toinen asia on taas se, mitä tänne ahdistuksen aikaan jäävät uskovaiset joutuvat kokemaan, mutta sehän ei kiinnosta meitä selllaisella tavalla, koska me emme missään tapauksessa ole silloin oleva täällä???

Tämän ajan seurakunnan vaikeus perustuukin aivan johonkin muuhun kuin siihen, mitä alkuseurakunta ja pimeän keskiajan läpikäyneet uskovaiset joutuivat kokemaan. Tietyssä mielessä on siunaus se, ettemme tässä ajassa joudu kokemaan sitä, mitä menneinä aikoina on tapahtunut, mutta toisaalta taas oli mitä suurin siunaus se, mitä uskovaiset menneinä aikoina kokivat. Miksi kaiken täytyykään olla niin monimutkaista? Jos ihminen olisi itse saanut olla päättämässä pelastushistorian kulusta, olisi kaikki paljon yksinkertaisempaa ja selvempää?! Me olisimme tehneet kaiken aivan toisin, kuin mitä Jumala on kaiken säätänyt.

Mitä tarkoitamme kaikella tällä sanaleikillämme? Se ei ole mitään sanaleikkiä, vaan mitä totisinta totta meidän elämässämme juuri nyt, ja mitä suurin aihe todelliseen itsetutkisteluun ja Jumalan mielenmukaiseen murheeseen.

Koska ulkonainen, suoranainen vaino ja ahdistus puuttuu, koska uskovaisena oleminen, uskovaisen nimen kantaminen, ei välttämättä maksa mitään, ei tuo mukanansa mitään ristiä tai häpeää, ei myöskään tarvita vilpittömyyttä ja suoruutta. Missä muussa ajassa olisi ollut niin helppoa olla uskovainen kuin tässä ajassa? Tässä suhteessa me olemme niin suuressa määrin etuoikeutettuja, ettei milloinkaan kukaan veljemme ja sisaremme ole ollut osallinen sellaisesta. Ei milloinkaan, lukuunottamatta sitä aikaa, kun Aadam ja Eeva elivät Jumalan paratiisissa. Oletko milloinkaan tullut ajatelleeksi sitä?

Jokainen etuoikeus, jokainen todellinen siunaus, tuo mukanansa vastuun, sanoinkuvaamattoman vastuun, kun on kysymys uskovaisista ihmisistä. Jos ihminen ei tunne tätä vastuutansa, on seurauksena juuri se, mitä nyt koemme ympärillämme yhä enenevässä määrin, päivittäin, hetkittäin, sitä enemmän mitä pidemmälle ihmiskunnan syvintä yötä kohti kuljemme. Koska me emme joudu kokemaan sitä, mitä veljemme ja sisaremme menneinä aikoina kokivat, koska meitä ei ristiinnaulita (huom. Herramme Jeesus ei ollut ainoa, ei ensimmäinen eikä viimeinenkään, joka ristiinnaulittiin), koska meitä ei suljeta vankiloihin odottamaan kuolemaamme, meidän tulisi sitäkin suuremmassa määrin tarkata, mennä itseemme, tutkia elämämme, sydämemme asennetta kaikkea hengelliseen elämään liittyvää kohtaan.

Se, mikä oli siunaus toisille, on kirous jollekin muulle. Se, mikä tuntuu olevan meille siunaus, saattaakin olla todellisuudessa kiroukseksi, jos emme ota vaarin siitä päivästä ja hetkestä, jossa me elämme. Ulkonainen rauha ja turvallisuus saattavat kääntyä meitä vastaan, ja ovat sen monessa suhteessa tehneetkin. Se, että uskovaisena oleminen ei näytä maksavan mitään, on koitunut useimmille mitä suurimmaksi kiroukseksi ja tuomioksi. On hurskautta, on suuria seurakuntia, on toimintaa, massaevankeliointia, mutta koska uskovaisena oleminen ei näytä maksavan mitään, ollaankin yleismaailmallisesti päädytty johonkin sellaiseen, mikä ei löydä parempaa vertauskuvaa mistään muualta kuin Kainin alttaripalveluksesta!

Todellinen usko ja uskovaisen elämä ovat jotakin aivan muuta, kuin mitä useimmat meistä ovat ajatelleet. Tämä koskee myöskin niitä, jotka uskovat tulleensa valistetuiksi tässä ajassa. Mitä merkitystä on sillä, vaikka Jumala olisi lähettänyt minkäkinlaisen sanansaattajansa ennen Kristuksen toista tulemusta, jos me emme ota vaarin tästä päivästä ja sen sanomasta? Mitä merkitystä on sillä, mitä Jumala on puhunut tässä ajassa, merkein ja tunnusteoin vahvistettuna, jos me emme käsitä asemaamme ja vastuutamme, jos me olemme vain unohtavaisia kuulijoita, mutta emme sanan tekijöitä, Sanaa elävässä elämässä toteuttavia?

Hopeajärven kylän asukkaat ovat useidenkin kirjoittajan tuttavien mielestä jotakin sellaista, mitä he eivät voi käsittää. Miksi kirjoittaa jotakin tällaista, elämälle niin vierasta ja keksittyä, kun olisi paljon muutakin, tärkeämpää kirjoittamista? Mutta mitä pidemmälle tässä ajassa kuljemme, sitä suurempi vakuuttuneisuus on vallannut kirjoittajan sydämen näiden asioiden suhteen. Vaikka kaikki kirjoitetaankin kuin romaanin muodossa, monelle hyvin oudolla tavalla, voitaisiin tuskin löytää mitään tähän verrattavaa koko maapallon päältä. Kirjoittaja tietää, tuntien heikkoutensa ja inhimillisen mitättömyytensä, että ei ole ketään toista elävää olentoa koko tämänhetkisen ihmiskunnan keskuudessa, joka olisi kirjoittanut jotakin vastaavaa. (Tarkastaessani näitä kirjoituksia nyt helmikuussa 2000, voin vain todeta, että ajoittaisesta epäröinnistäni huolimatta olen kaikessa kirjoittamassani ollut 100 % oikeassa, tai sanottakoon paremminkin, että Henki on 100% varmuudella ollut johdattamassa kirjoittamistani. Sen todistavat kaikki nämä kuluneet vuodet.)

Meillä jokaisella on oma tehtävämme, oma vastuualueemme Jumalan kasvojen edessä. Me emme ole toistemme kopioita, toistemme elämää ja julistusta kopioivia, vaan Jumalan rikkauden ja monipuolisuuden johdosta itsekukin tuo esiin sydämeensä Jumalan Hengen kautta sijoitetun iankaikkisen aarteen omalla, henkilökohtaisella tavallansa. Vaikka me olemme ulkonaisesti erilaisia, eri maissa, eri paikkakunnilla, muodostuu siitä huolimatta kaikesta Jumalan Hengen vaikutuksesta syntyneestä yksi suuri kokonaisuus, mikä palvelee kokonaisseurakunnan hyväksi, sen rakentumiseksi.

Tuskin on mitään tärkeämpää, tietyllä tasolla, kuin se, mistä näissä kirjoituksissa puhutaan. Koska en koe olevani itse tämän kirjoituskokonaisuuden tekijä, todellinen kirjoittaja, rohkenen julkituoda nämä asiat. Sisimmässäni on jotakin sellaista, mikä aivankuin pakosta tulee esiin. Koska minulle ei vuosikausiin ole suotu mahdollisuutta kokouksiin osallistumiseen, on näiden asioiden löydettävä jokin kanava niiden julkitulemiseksi. Jos minun ei suoda saarnata, on minun kirjoitettava, vaikkapa vain yhtäkin ihmistä varten, sillä ainakin toistaiseksi vaikuttaa siltä, että ylen harvat ovat halukkaita asettumaan vastakkain näiden asioiden kanssa.

Joka ei käsitä mitä todellisen, koetun elämän tragiikkaa ja jumalallisen säätämyksen mukaista kokemusta sisältyy näihin kirjoituksiin, ei ole vielä päässyt näkemään juuri mitään siitä, mitä tässä ajassa todella tapahtuu. Menneinä aikoina oli helppoa puhua niin Kristuksen kuin omankin ristin kantamisesta, ahdistuksista ja uskovaisena olemisen tuskista, niinkuin toisaalta on nytkin vielä useimmille uskovaisen nimeä kantaville. Mutta kuka meistä käsittää ja tiedostaa sitä, että keskuudessamme on ihmisiä, jotka aivan käytännön elämässänsä, todellisuudessa, ovat kantaneet ristiänsä jo vuosikymmenienkin ajan, ilman että sitä useimmat ovat tulleet edes ajatelleeksi?

Tässä ajassa meidän valintamme ei ulkonaisesti, sen paremmin kuin ei hengelliselläkään tasolla, ole mustan ja valkoisen välillä, ei hyvän ja pahan välillä ratkaisemista. Me elämme ajassa, jossa meitä on siunattu ja armoitettu niin paljolla hyvällä ja kauniilla ja mukavalla, etteivät ratkaisumme olekaan enää helppoja. Vaikka jumalallinen ei milloinkaan ole muuttunut miksikään, samoin kuin ei ihmisen perusluonnekaan, on kaikki silti erilaista kuin ennen. Nimenomaan, jos hengelliset silmämme ovat sen verran avautuneet, että näemme tämän ajan hengellisen kehityksen Kirkkojen Maailmanneuvostossa ja ekumeniassa, karismaattisuudessa, voimme käsittää tämän ajan uskovaisen ratkaisujen vaikeuden. Vaikeimmat ja ristiriitaisimmilta tuntuvat valinnat eivät olekaan hyvän ja pahan välillä, vaan hyvän ja parhaan välillä. Käsitämmekö tämän? Meidän valintamme on hyvän ja parhaan välillä!

Jumala on täydellinen kaikissa suhteissa, ja koska Hän itse haluaa meidän tulevan osalliseksi Hänen täyteydestänsä, on Hän luvannut viedä meissä aloittamansa työn päätökseen. Tämä on tapahtuva täyden miehuuden Kristuksessa saavuttaessa kohokohtansa aivan päivien lopulla, kuin Huippukivi asetetaan riemuhuudon kaikuessa paikallensa Seurakunnassa. Se on oleva Rakkauden täydellistyminen Seurakunnalle. Silloin on löytävä täyttymyksensä Raamatun sana: "Katsokaa, kuinka he toisiansa rakastavat." Mutta meidän täytyy kertakaikkisesti käsittää, että tämä jumalallinen täydellisyys toteutuu vain siellä, missä pimeys on väistynyt ja valkeus on tullut tilalle, siellä, missä Kaikkivaltiaalla Jumalalla voi olla tiensä oman, kalliilla Karitsan verellä ostetun seurakunnan keskuudessa. Hyvää ja vielä enemmän hyvää voi olla koko maailma täynnä, koko hengellinen kirkollisuus ja uskonnollinen maailma, mutta paras on vain siellä, missä Jumalan Henki saa kokonaisvallan.

Ahdistuksen ajan lävitse kulkeva seurakunta on valinnut hyvän ja on valitseva sen loppuun asti. Se on oleva tyytyväinen kaikkeen kokemaansa ja varmaksi tuntemaansa hyvään hengellisyyteen, totunnaisiin kaavoihin ja uskomuksiin, koska ne suurimmalta osaltaan perustuvat Raamattuun, mitä se pitää Jumalan Sanana. Mutta jälleen voimme kai todeta, ettei meitä kiinnosta se, mikä koskee tätä seurakuntaa, sillä mehän emme kuulu siihen??? Me kuulumme siihen joukkoon, joka on kuullut sydänyöllä äänen, joka pasuunan lailla kuulutti: "Katso, Ylkä tulee, menkää häntä vastaan!"

Miten sitten onkin meidän kohdallamme, meidän on itsellemme tehtävä selväksi se, mihin joukkoon me kuulumme. Jos me emme halua ottaa vastaan ojennusta, nuhdetta, korjaamista, niin emmekö automaattisesti kuulu tuohon onnelliseen ja hyvään kiinnipitäytyvään joukkoon, joka sanoo itsellänsä olevan kaiken hyvin; he ovat rikkaita, eivätkä mitään tarvitse?

Vain Jumala yksin voi mitata sen murheen ja ahdistavan tuskan sisimmässäni, mitä ovat aikaansaaneet ne mielipiteenilmaisut, jotka ovat antaneet ymmärtää, että kaikki minun kirjoittamiseni on tarpeetonta ja asiatonta, vailla todellisuuspohjaa. Kuinka pitkälle voimme kulkea ja pitää silmämme suljettuna tosiasioilta, jotka ovat meitä niin lähellä, että joka päivä ja hetki törmäämme niihin, kuitenkin kieltäen niiden olemassaolon?

Minä tiedän mitä useimpien mielessä liikkuu heidän lukiessansa näitä rivejä. Niinkuin aikoinaan minulle sanottiin, olisi parempi näiden kirjoitusten suhteen, jos ne jäisivät kirjoituspöydän laatikkoon. Miksi? Miksi joku ylipäätänsä sanoo jotakin sellaista? Siksi, että nämä kirjoitukset tuovat häpeää joidenkin ihmisten ylle. Miksi juuri tässä kohden ihmiset ovat niin huomaavaisia ja toisen kunniaa ja mainetta ajattelevia? Miksi juuri näiden asioiden yhteydessä ryhdytään ajattelemaan seurakuntalaisten mainetta, kun missään muussa kohden ei ole tuntunut olevan pienintäkään halua jonkin sen suuntaisen esiintuomiseen tai huomioimiseen? Miten ylipäätänsä voi olla niin, että kaikki nämä asiat ovat aivan kohdallansa siihen asti, kun allekirjoittanut niistä kirjoittaa. Kaiken on seurakunta ja uskovaisten joukko niellyt ja hyväksynyt olemassaolevana asiana siihen asti, kunnes niistä paperille kirjoitetaan. Silloin vasta ovat henget alkaneet liikehtiä.

Allekirjoittaneesta on yli kahdenkymmen vuoden ajan kirjoitettu ja puhuttu mitä moninaisimmassa mielessä, lähes poikkeuksetta jotakin negatiivista ja pahaa. Allekirjoittanutta on hengellisellä tasolla potkittu ja hakattu, pistetty puukolla, ammuttu pistoolilla, haulikolla, joskus tykilläkin, ilman että kukaan olisi pahastunut siitä. Allekirjoittanutta on pyritty mustamaalaamaan ja tuhoamaan hänen vaikutuksensa koko seurakunnan keskuudessa, lähettäen kirjeitä ulkomaillekin asti, ilman että kukaan olisi ilmaantunut julkituomaan paheksuntaansa. Milloin olisi kukaan julkisesti asettunut puolustamaan allekirjoittanutta? Jos joku onkin tehnyt sen, niin hyvin varovaisella ja muita loukkaamattomalla tavalla, vasta vuosikausien päästä, kun vahinkoa ei enää ole voinut korjata, ja tuska on kalvanut jäsenissä ja mielessä näin pitkän ajan. Jos allekirjoittaneen "jutuista" on tunnistettu joku henkilö, allekirjoittanutta hengelliseen hautaan saatellut, on tämän puolesta loukkaannuttu mitä sydäntäkoskettavimmalla tavalla, ajattelematta ollenkaan sitä, miksi tämä, jos nyt yleensä hänestä on ollut kysymys, ylipäätänsä on kirjaan joutunut.

Kuinka monta juorua ja pahaa puhetta, pahaa kirjoitusta onkaan liikkeelle laitettu, ilman että kenelläkään olisi ollut rohkeutta julkituoda paheksuntaansa allekirjoittaneen puolesta, vaikka useampikin veli ja sisar olisi voinut kuuluttaa: "Seurakunta, veljet, sisaret, tämä on huutava vääryys, sillä minä tiedän varmasti, että se on kaikki valhetta." Ja vaikka kaikki ei olisikaan ollut todistettavissa valheeksi, olisi kuitenkin ollut lukemattomia asioita, jotka veljet ja sisaret olisivat voineet todeta pahansuopaiseksi panetteluksi. Mutta kukaan ei ole tuntenut tarvetta sen tekemiseen. Kaikki on jätetty armollisen Jumalan huomaan. "Luota vain Jumalaan, Jumala seisoo sinun rinnallasi. Sinulla ei ole ketään muuta johon luottaa!" Mikä etuoikeus, mikä erityisasema onkaan joillakin ihmisillä tämän ajan keskellä! "Aika korjaa kaiken, veljeni, älä välitä siitä, mitä ihmiset sanovat tai ajattelevat!"

Aika korjaa minkä korjaa. Jotakin se ei korjaa milloinkaan, sellaista, minkä veli tai sisar voisi korjata, jos haluaisi. Miksi tätä halua on niin tavaton määrä niitä kohtaan, jotka todella ovat rikkoneet, kun taas rikkomuksen kohteen odotetaan vaikenevan ja odottavan Jumalan apua? "Kantakaa toistenne kuormia!" Miksi kannetaan sen kuormaa, joka on puukollansa pistänyt, kun taas haavoitettu joutuu "luottamaan yksin Jumalaansa"?

Eikö tämän ajan seurakunta, todellisiksi uskovaisiksi itseään kutsuva ryhmä, pysty enää ollenkaan tuntemaan todellista häpeää? Onko häpeä, paikallansa olevakin, tuntematon käsite tämän ajan uskovaiselle? "Veljeni, tämä sinun kirjoituksesi häpäisee sinun uskonystäviäsi. Se häpäisee sinun omaa perhettäsikin, vaimoasi, lapsiasi!" "Veljeni, menneet tulee unohtaa, katse tulee suunnata eteenpäin Kristukseen!"

Juuri tässä me palaamme siihen, mistä kohden lähdimme rönsyilemään tähän suuntaan. Menneet tulee unohtaa, jättää taakse, rientää kohti uutta, katse suuntautuneena tulevaisuuteen. Tämä on raamatullista, se on oikein. Se on se, mitä Jumala tahtoo: "Katso, Minä teen uutta, ettekö sitä huomaa!" Mutta olemmeko sittenkin unohtaneet jotakin? En tarkoita sitä, mitä meidän tulee unohtaa, vaan jotakin sellaista, mitä meidän ei tule unohtaa!

Minkä Veri peittää, se on unohdettu, sitä ei ole milloinkaan edes tapahtunut. Mutta miten on, jos me emme milloinkaan ole koko sydämestämme pyytäneet anteeksi? Me olemme saattaneet kylläkin sanoa: "Anteeksi, minä tein kai väärin!" "Anteeksi, anteeksi, anteeksi, kun sinä noin sanot, olen minä kai sitten tehnyt väärin! Anteeksi, anteeksi!" "Kun sinä kerran sitä odotat minulta, niin tietysti minä pyydän anteeksi. Anteeksi!"

Me tahdomme päästä taivaaseen, me haluamme Herran luokse. Me tiedämme, että meidän tulee pyytää anteeksi, meidän tulee sovittaa, jos olemme tehneet jotakin väärin, sillä ilman sitä, niinkuin uskomme, me emme voi päästä perille. Mutta onko tässä suhteessa suurempi merkitys meidän sanoillamme, kauniillakin, vaiko sydämemme asenteella? Jos me emme todella tunne tehneemme väärin, niin onko iankaikkisuutemme ja hengellisen elämämme suhteen merkitystä sanoillamme: "anteeksi, anteeksi", vaikka sen kuinka moneen kertaan sanomme?

Brunhilde oli ollut koko elämänsä ajan väärä miestänsä kohtaan, sen hän tunsi juuri tässä hetkessä, ei niinkään vapaaehtoisesti, vaan pakottavassa tilanteessa, jonka loi naapuriin muuttanut leskirouva lapsinensa. Brunhilde olisi jatkanut elämäänsä ja asennettansa miestänsä kohtaan ilmeisestikin kuolemaansa asti, ellei jokin ulkonainen seikka olisi pakottanut häntä ajattelemaan asioita. Mikä oli pohjimmiltaan ottaen se asia, mikä sai hänet muuttamaan käytöstänsä, joskin vastoin syvintä sisintä olemustansa? Hän ei enää ollutkaan tilanteen hallitsija, miehensä ainoa ratkaisu, vaan nyt miehelle tarjoutui valinnan mahdollisuus, ainakin Brunhilden silmissä. Säilyttääksensä sen, minkä uskoi omistavansa, sisar halusi nyt esiintyä toisenlaisena, sellaisena, kuin hän jossakin määrin halusikin olla. Mutta onko menestystä sellaisella yrittämisellä, mikä tapahtuu pakosta, ei sydämen todellisesta halusta?

Juuri tässä on ihmiselämän tragedia, myöskin uskovaisissa perheissä. Vasta sittenkö on todellinen syy elämänmuutokseen ja parannuksen tekoon, kun nähdään toiselle puoliskolle avautuvan muitakin mahdollisuuksia? Vasta silloinko on aika yrittää sittenkin jotakin, yrittää muuttua joksikin toiseksi?

Tähän asti oli Brunhilde aina tokaissut ahdistustansa julkituovalle miehellensä: "Minä olen tällainen kuin olen. Minä en voi muuksi muuttua. Sinun on hyväksyttävä minut sellaisena kuin olen, mitään muuta mahdollisuutta sinulla ei ole. Minä yritän parhaani, ja jos se ei sinulle kelpaa, niin et ole kunnon uskovainen!" Mutta katsoessansa peiliin hiuksiansa kammatessansa, alkoi sisaren sisintä kaivertaa kummallinen tunne. Hänhän oli aivan silmin nähden muuttumassa vanhemman näköiseksi, kun taas tuo miehenköriläs ikäänkuin nuorentui päivä päivältä. Häneltä oli kautta näiden vuosien jäänyt salaisuudeksi se, että Karl kävi viikoittain joskus kaksikin kertaa syömässä veljensä Franzin luona, kun oma vaimo ei antanut kunnon ruokaa. Vasta nyt kun naapuriin oli muuttanut tuo varsinaisen sievän näköinen leskirouva, alkoi Brunhilde ajatella elämäänsä ja tulevaisuuttansakin.

Tuskin oli Karlilla mitään varsinaisia ajatuksia vaimon vaihtamisesta tai eron ottamisesta. Tajunneeko sitä itsekään, mutta oman kodin ahdistavaan ilmapiiriin verrattuna nuo korjaustapahtumat naapurissa olivat mannaa ahdistuneelle sydämelle. Täällä ei ollut mitään vaatimuksia, odotuksia. Hän sai tuntea olevansa jotakin, vaikkei ollutkaan mikään tuhattaituri. Peukalo oli hänellä, joskaan ei keskellä kämmentä, mutta kuitenkin varmastikin jossakin etusormen ja keskisormen välillä. Mutta nyt häntä arvostettiin, ja saipa hän ankaran rakkaita halauksiakin aina silloin tällöin, suukonkin poskellensa, tukkansa sekaisin pörrötetyksi. Niin, sellainen olet sinäkin, lukijani, ajatuksillesi et voi mitään ja olet erehtyväinen, niinkuin kaikki muutkin ihmiset. Mitä pahaa on siinä, jos viisivuotias pikkutyttö osoittaa rakkauttansa, kun hänen rikkoutunut nukkekotinsa on jälleen ehjä?

Jumalan armo on rajaton, pohjaton. Mutta miksi pitääkin olla sillä tavoin, että tuo armo yleensä ottaen pätee vain Jumalan ja ihmisen välillä, mutta ei ihmisten keskinäisissä suhteissa? Jumala on yhä Jumala, Kaikkivaltias, Kaikkitietävä, Hän kykenee yhä vielä tekemään ihmeitä myöskin perheissä. Huonoimmastakin avioliitosta voi tulla jotakin aivan muuta Jumalan avulla. Mutta käsitämmekö sen, että meidän täytyy auttaa Jumalaa auttamaan itseämme? Miten me muka autamme Jumalaa? Tekemällä sen, mitä Hän meiltä aivan oikeutetusti odottaa!

Brunhilde ei todellisuudessa ollut koskaan pyytänyt mieheltänsä anteeksi. Toki hän oli lukemattomia kertoja sanonut viimeisten vuosien aikana tuon maagisen sanan: "Anteeksi!" Mutta sydämessänsä hän ei tuntenut tehneensä jotakin todella väärää. Mies oli ymmärtämätön, ei osannut käyttäytyä sellaisella tavalla, että näiltä tilanteilta olisi voitu välttyä. Niin, monta kertaa oli Brunhilde antanut ymmärtää olevansa syyllinen, mutta sen hän todellisuudessa oli tehnyt vain rauhan säilyttämiseksi perheessä. Että Karl oli tehnyt saman, lukemattomia, lukemattomia kertoja, samasta syystä, sitä hän ei käsittänyt; ei käsittänyt sitäkään, että Karl kävi kovia taisteluita sydämessänsä kantaessansa syyllisyyttä jostakin sellaisesta, mihin hänellä ei ollut osaa eikä arpaakaan.

Jos Brunhilde todella olisi pyytänyt nyt anteeksi mieheltänsä, olisi jotakin jumalallista päässyt itämisvaiheeseensa. Mutta tämä sisar ei voinut ottaa syyllisyyttä kantaaksensa, edes siksi lyhyeksi ajaksi, minkä sen tunnustaminen olisi vienyt, käsittämättä sitä, että senjälkeenhän Veri olisi kaiken pessyt pois. Hän ei voinut ottaa kantaaksensa sitä häpeää, että olisi koko sydämestänsä tunnustanut tehneensä väärin lähes koko elämänsä ajan.

Kuka meistä haluaisi häpeää, tuota ilkeää tunnetta? Mutta kuinka me todellisuudessa tarvitsisimmekaan sitä juuri nyt! Brunhildeä hävetti jossakin määrin sisimmässänsä, mutta hän ei halunnut tuon tunteen julkitulemista. Hän halusi korjata asian ylenmääräisellä ulkonaisella hyvyydellä ja hyvällä käytöksellä, hössötyksellä. Mutta voiko ulkonainen korvata tällaisessa tilanteessa ja yleensä muutenkaan jonkin sisäisen puuttumista? Eikö kaikki tämä ollut ikäänkuin todellisen aiheen peittämistä, tietynlaisen syöpäkasvaimen hoitamista asperiinilla, kätkemistä vaatteen tai vaikkapa laastarin alle?

Tässä juuri on nykyisen seurakunnan suurin pulma. Todellinen hätä ja hengellinen sairaus on vain peitetty jollakin kauniilla tai hyvällä. Näin voidaan todeta, että Kristuksen ruumis on tälläkin hetkellä sairain ruumis tämän maan päällä. Kun olisi tarvittu antibioottia, on syöty vain asperiinia, kun olisi tarvittu kirurgin veistä, on kasvain peitetty laastarilla tai kauniilla vaatekappaleella. Tie ylös on aina vienyt ensin alas. Jos todellista syytä ei palata etsimään sieltä, mistä se on alkanut ja mistä se on lähtöisin, ei millään hyvälläkään tarkoituksella ole kestävää perustusta.

Niinkuin yhdessä näistä kertomuksista puhutaan sisaresta, joka eräänä päivänä totesi sairastavansa syöpää, ja kuitenkin kaikin tavoin pyrki kieltämään tämän tosiasian, aivan samat seuraukset ovat eräänä päivänä oleva jokaisella, joka on kätkenyt, peittänyt rikkomuksensa ja vääryytensä. Aivan niinkuin syöpä on vieras elämä ihmisruumiissa, hoitamattomana kuolemaksi ennemmin tai myöhemmin, aivan samoin on jokainen asia, mitä Sanan veitsi ei ole saanut leikata pois, eräänä päivänä johtava hengelliseen kuolemaan.

Vaikka syövän tuhot eivät usein olekaan nähtävissä vasta kuin loppuvaiheessansa, tapahtuu hoitamattoman syövän kohdalla tuhoa joka päivä, vaikkei sitä voitaisikaan silmin havaita. Samoin on kaikkien niiden asioiden suhteen, mitkä rikkovat seurakuntayhteyttä ja ovat esteenä uskovaisen kasvulle.

Ihmiset eivät todellakaan käsittäneet, kaikesta julistuksesta huolimatta, että tärkeintä uskovaisella ihmisellä on se, mikä lähtee sydämestä, todellisesta sisimmästä. Ajan henki ja elämän malli antoivat täyden tukensa kaikelle ulkonaiselle hurskaudelle ja uskonnollisuudelle, mutta Jumala näkee sydämeen, ja se, mitä Hän siellä näkee, on paljon suurimerkityksellisempää ja ratkaisevampaa kuin kaikki ulkonainen. Miten ihmiset sitten menivät mukaan kaikkeen tähän väärään, aivan kuin pesty sika rypee rapakossansa? Mikä sai ihmiset olemaan välittämättä kaikista varoituksista ja osallistumaan sellaisiin asioihin, mitkä menneisyydessä eivät olisi tulleet kysymykseenkään? Yksi perussyy siihen on aivan varmasti se, että ihmisiltä puuttuu aito, henkilökohtainen vakaumus. Toisten ihmisten vaikutus saavuttaa liian helposti sijaa uskovaisessa, nimenomaan väärä vaikutus.

Perhe oli viettänyt rauhallista sunnuntai-iltaa kierrellen tuntikausia lähiseudun metsissä. Väsyneenä oli palattu tältä antoisalta luontoretkeltä niin paljon raitista ilmaa saaneena, että jokaista väsytti todella kovasti. Kuitenkaan ei kukaan tahtonut mennä nukkumaan, sillä jo ulkona oli päätetty, että takkahuoneeseen laitetaan tuli ja paistetaan makkaraa.

Ulkona oli jo tulossa talvi, vaikka lunta ei tällä korkeudella ollut vielä yhtään. Takassa loimuava tuli lämmitti koko huoneen, perheenjäsenten riisuessa ylimääräisiä vaatekappaleita sitä mukaa kuin tuli kuuma. Johanneksellakin oli vatsa täynnä makkaraa, ja muiden jo siirtyessä omiin huoneisiinsa, hän unohtui leposohvaan aivan takan lähellä. Lämpö lisääntyi koko ajan, ja väsynyt mies alkoi hikoilla. Jostakin syystä ajatukset menivät kaikkeen siihen, mitä seurakunnassa viime aikoina oli tapahtunut, ja Johannes yritti selvittää itsellensä sitä, miten ylipäätänsä voi olla mahdollista se, että niin tervehenkisenä pidetyt ihmiset menivät mukaan kaikenlaisiin hengellisiin ja uskonnollisiin, niin, voitaisiin jopa sanoa: hullutuksiin. Miten se ylipäätänsä oli mahdollista? Miten se oli mahd...

Johannes nukahti.

Oli mitä lämpimin kesäpäivä ja aurinko paistoi täydellä terällään. Johannes nautti tästä hetkestä, sillä hän todellakin rakasti kesää. Aurinko tuntui olevan todella lähellä, aivan kuin se olisi ollut viereisessä vajassa. Niin, tämä oli ilmiselvästi Klausin pihaa, sillä tuossa oli kanala, tuossa olivat muut piharakennukset, päärakennuskin näytti olevan aivan selän takana, vaikkakin se vaikutti hieman oudolta. Mutta lämmintä oli joka tapauksessa, ja Johannes huomasi olevansa alushoususillaan. Olipa todella kuuma.

Hetkessä hän oli uimarannalla, Hopeajärven lastenrannassa. Hänen teki mieli mennä uimaan, sillä hiki valui virtanaan. Mutta yrittäessänsä astua veteen, hän huomasi jälleen olevansa Klausin pihalla, ja Ann-Marie oli juuri asettamassa lankkua sikalan rapakon reunalle. Olipa todella kuuma, sillä sisarella ei ollut päällänsä mitään. Johannes halusi kääntää katseensa pois, mutta ei pystynyt siihen. Ei sisar sittenkään ollut aivan alasti, sillä olihan tällä ihonväriset rintaliivit ja jonkinlaiset pikkuhousut.

Ann-Marie oli riemullisella tuulella. Hän lauloi hengellisen laulun toisensa perään ja yhtäkkiä nousten lankulle, pläiskäytti itsensä sikalan rapakkoon niin onnellinen hymy kasvoillansa, että Johannesta oikein nauratti. Noin onnellisena hän ei ollut milloinkaan nähnyt sisarta!

Johannes ei ollutkaan koskaan pannut merkille, kuinka suuri tuo Klausin sikarapakko todellisuudessa oli, ja kuinka paljon siansontaa ja kuraa se sisälsi. Vasta nyt, katsellessensa, kuinka Ann-Marie onnellisen näköisenä kauhoi laidasta laitaan, hän käsitti siinä olevan jopa mahdollisuuden uimiseen. "Johannes-veljeni, tule mukaan, tule mukaan, tämä on todella ihanaa! Aurinko on lämmittänyt liejun, niin että tämä on ainakin kaksikymmentäviisiasteista. Halleluja! Ihanaa, ihanaa!"

Ann-Marie istui rapakossa ja katsoi niin rakkaasti Johannesta kohti, kädet läiskyttäen ruskeata velliä, ja siinä hetkessä Johannes käsitti: Ann-Marie on tullut hulluksi, sillä tuo ilme ei ollut terveen ihmisen. Ja hyvänen aika, eihän kukaan ihminen voinut kylpeä sikalätissä! Ann-Marie oli tullut hulluksi, tästä oli kerrottava Klausille, että tulisi ottamaan vaimonsa talteen!

"Halleluja, halleluja, Johannes, tule vain uimaan, tämä on ihanaa." Johanneksen olisi tehnyt mieli mennä nostamaan sisar pois liejusta, mutta astuessansa lähemmäksi rapakon reunaa, hän huomasi siinä olevan melkoisen pudotuksen. Hän vaistomaisesti vetäytyi kauemmaksi, etenkin kun sisar alkoi uudelleen läiskytellä sontavelliä. "Oi, tämä on ihanaa, Johannes, katso kuinka minä kylven!" Ja niin sisar kahmaisi molemmat kätensä sontavellin sisään, kauhoen sitä päähänsä niin että läiske kävi. Hyvänen aika, nyt ei sisar ollut muuta kuin ruskea, sonnalta haiseva kuvatus, josta silmät ja suu erottuivat!

Johannesta alkoi kauhistuttaa, sillä mitä tästä seuraisi? Hän ajatteli kaikkia niitä bakteereja ja pieneliöitä, matoja ja kaikkea muuta, mitä tuon liejun täytyi pitää sisällään. Kauhistus, nyt Ann-Marie jo sukelsi näkymättömiin, niin että pinnalla vain kupli! Äkkiä apua hakemaan! Mutta Klausin talosta ei löytynyt ovea, ei sitten mistään. Klaus, Klaus, tule äkkiä apuun! Ann-Marie hukkuu!

Johannes juoksee ja juoksee, mutta ketään ei näy missään. Hän on jo puron yli vievällä sillalla, kun Brunhilde tulee häntä vastaan. Kauhistus, Johanneksella ei ole kuin pikkuhousut, mutta sitä ei sisar huomaa. Sisar hyvä, tule äkkiä apuun, Ann-Marie on uponnut sikalan rapakkoon!

Hetkessä he ovat Klausin pihalla, ja helpotuksen huokaus pääsee Johannekselta, sillä Ann-Marie seisoo jälleen hyppulaudallansa valmiina uuteen sukellukseen. "Halleluja", ja rapakko velloo sisaren kauhoessa edestakaisin. Katso nyt, Brunhilde, eikö hän ole aivan hullu!

Brunhilde on itkuun purskahtamaisillaan ja huutaa apua niin kovaa kuin jaksaa, mutta kukaan ei tule. Missä ihmeessä on Klaus juuri nyt, kun häntä tarvittaisiin?

Ann-Marie on vihainen ja seisoo rapakossa kädet äkäisesti lanteilla. "Minä kyllä kuulin, mitä sinä sanoit, Brunhilde. Sinä sanoit minua hulluksi. Eikö jo Raamattukin kiellä sanomasta ihmistä hulluksi!? Ei tässä mitään hullua ole. Sanahan sanoo, että pesty sika kylpee rapakossa. Miksi minä en sitten saisi kylpeä omalla pihallani? Tämähän mitä mukavinta ja terveellisintä. Tulepa, Brunhilde koettamaan, kuinka lämmintä ja ihanaa tämä velli on! Tule, tule."

Sisar katselee ihmeissään ja odottaa Johanneksen sanovan jotakin. "Kuule Ann-Marie, ethän sinä ole mikään sika. Sinä olet ihminen. Ei sinun tule rypeä tuossa rapakossa. Kysy vaikka Brunhildeltä, häh?" Brunhilde katsoo vuoronperään Johannesta ja rapakkoa siinä seisovine sisarineen. Johannes tajuaa, että hänen sanaansa ei oikein luoteta, ja toistaa yhä uudelleen: "Ei ihminen ole sika, ihminen on ihminen, eikä ihmisen tule mennä sinne, missä siat ovat!"

Brunhilde ei jaksa uskoa Johanneksen vakuutteluja, vaan menee lähemmäksi rapakkoa. "Älä hyvä ihminen mene liian lähelle. Etkö näe kuinka jyrkkä reuna siinä on. Sinä voit pudota sinne!" Mutta sisaren silmiin alkaa tulla sama ilme kuin Ann-Mariellakin. "Tule, tule, suloinen sisareni, tule! Tämä on ihanaa, tämä on Herran lahja näin kuumana kesäpäivänä. Ei tässä ole mitään outoa, koeta vaikka kädelläsi, kuinka lämmintä ja ihanaa tämä sontavelli on!" Vielä kerran katsoo epäröivä sisar Johannekseen päin. Ketä uskoa, mikä on totta?

Johannesta alkaa huimata ja hänelle tulee jonkinlainen paha olo. Hänen on istuuduttava maahan, aivan lätäkön lähelle. Brunhilde on jo aivan Ann-Marien lähellä ja työntää kätensä velliin. Oi, tämähän on ihanaa, voidaan lukea autuailta kasvoilta. Kaikki epäilykset ovat nyt haihtuneet, kun käsi on käynyt tuossa liemessä. Johannes käsittää nyt, että sisar on myöskin tulossa hulluksi, ja hän yrittää ottaa kiinni Brunhilden hameenhelmasta, mutta yhtäkkiä tämä tempaisee vaatteen niskastansa, heittäen muutkin vaatekappaleensa aivan Johanneksen eteen.

"Laudan kautta, laudan kautta", huutaa Ann-Marie, ja niin Brunhilde on hetkessä tuolla lankulla, joka johtaa suoraan rapakkoon. Plumpsista, ja Johanneksen varoitushuuto kaikuu kuuroille korville.

Sisaret telmivät sonnassa niin että räiskeet lentävät melkein veljeen asti. Hän perääntyy ryömimällä, sillä nyt hän käsittää, että tuon aineen kosketuskin johtaa siihen, että on suorastaan pakko hypätä mukaan. Mutta hän ei halua, ei halua. Eihän tuossa ole mitään järkeä, ei kerta kaikkiaan!

Ajoittain sisaria ei näy ollenkaan, ja Johannes jo ajattelee molempien painuneen maan alle. Mutta taas nousevat esiin riemuitsevat, ruskeaa velliä valuvat kasvot, jotka nyt molemmat huutavat Johannekselle: "Sinä olit väärässä, veli hyvä, tämä on todella hauskaa ja mukavaa. Sanahan sanoo, että pesty sika rypee rapakossa!"

"Te ette ole mitään sikoja, te ette ole mitään sikoja... " Johannes on heräämäisillään, mutta nukahtaa uudelleen. Onneksi on jo nyt useampi seurakuntalainen saapunut Klausin pihalle seuraamaan tuota käsittämätöntä, sairasta touhua. Tuttuja kasvoja on moniakin. Liekö takasta tuli sammunut, mutta nyt Johannesta hiukan jo paleltaa, ja niinpä hänellä on päällänsä paras pukunsa. Seurakuntalaisillakin on kaikilla parhaat asut päällänsä, miehillä on kaikilla valkoiset paidat, ja kas, Klauskin on tullut kotiin. Mutta noin valkoista pukua ei Johannes ole milloinkaan nähnyt hänellä.

Seurakunta on yksimielinen siitä, että sisaret ovat tulleet hulluiksi, ja heitä pitäisi auttaa. Kuka menisi soittamaan ambulanssin? Mutta eihän tätä asiaa saa tehdä julkiseksi! Eikö seurakunnan asia ole auttaa näitä hädässä olevia ihmisiä, jotka viis veisaavat siitä, mitä rapakon reunalla tapahtuu?

Vanhemmistoveljet seisovat aivan rapakon reunalla ja rukoilevat, anovat sisaria tulemaan pois. Mutta kun sisaret ovat niin onnellisen tuntuisia, alkaa veljiä vaivaamaan epäilys. He eivät koskaan ole nähneet näitä sisaria noin onnellisina! "Ette kai vain ala epäillä?" huutaa Johannes, "niiden täytyy olla hulluja, sillä eihän kukaan voi tehdä tuollaista!" Yhtäkkiä ovatkin kaikki Johannesta vastaan: "Veljeni, veljeni, vajavainen olet itsekin. Ei pidä lausua minkäänlaista tuomiota. Mistä sinä voit tietää, onko tuo normaalia vai ei. Asiaa on tutkittava. Meidän on ymmärrettävä kaikkia, sillä Jumala on luonut meidät niin moninaisiksi, ai niin moninaisiksi!"

Yhtäkkiä alkavat sisaret laulaa, sontavelliä valuvina, mitä kauneinta laulua. Seurakuntalaisten päät painuvat kallelleen, ja yhden sun toisen kasvoilta loistaa mitä suurin ymmärtämys ja myötämielisyys. Laulu on todella niin kaunista, että vähän kerrassaan seurakuntalaiset yhtyvät siihen, astuen aina vain lähemmäksi rapakkoa.

Johanneksen tulee yhtäkkiä jälleen kuuma, ja hän huomaa olevansa paksuun turkkiin käärittynä. Seurakuntalaiset katsovat häntä huvittuneina, sillä mitä järkeä on olla pukeutunut niin paksuihin vaatteisiin, kun on niin kuuma. Maria oli tullut käymään takkahuoneessa, huomattuaan lukulasiensa jääneen sinne. Niin, siinä Johannes nukkui, niin viluisen näköisenä. Rakastava vaimo kietoi miehensä paksuun villapeittoon; siitä tuo turkki unessa.

"Älkää hyvät ihmiset laulako mukana, ne eivät koskaan tule pois sieltä, jos te annatte hyväksyntänne!" Mutta Johannesta ei kuunnella, katsotaan vain paheksuvasti. Kauhistus, Mariakin on siellä aivan rapakon reunalla! Hän yrittää viittilöidä tälle, että tulisi pois. Mutta Maria vain heilauttaa kättänsä seuraten vanhemmistoveljien touhua.

Mikä näitä ihmisiä vaivaa, ajattelee Johannes, ja katselee ympärillensä löytääksensä edes jonkun, joka ei olisi hyppäämäisillään rapakkoon. Hän kohtaa Franzin ja Marthan katseet. Nämä istuvat puutarhakeinussa aivan pihan toisella laidalla. Johannes anoo ymmärrystä, tukea näkemyksillensä. Seurakunta on ilmiselvästi muuttumassa yhä vihamielisemmäksi häntä kohtaan, ja hän haluaa paeta paikalta, mutta jalat eivät suostu viemään häntä minnekään. Onneksi sentään Franzin ja Martan kasvoista loistaa jonkinlainen ymmärrys. Mitä tämä kaikki oikein on? Hänkö tässä onkin se, joka on hullu? Onhan hänellä niin paksu turkkikin päällänsä!

Plumps! Mitä se oli? Johannes kauhistuu. Mariaa ei näy missään! Hetken kuluttua ilmestyy tämän pää Ann-Marien ja Brunhilden väliin! Nyt Johanneksen jalat jälleen kantavat, ja hän ryntää rapakon reunalle, kohdataksensa Klausin punakat, oi tulenpuhuvat kasvot. "Hyvä mies, auta nyt toki, siellä on jo minunkin vaimoni! Oletteko te kaikki tulleet hulluiksi?!"

Klaus on suorastaan hirvittävän uskonnollisen kiihkon vallassa. "Mikä sinä olet tuomitsemaan toisia? Tämä on kaikki sinun syytäsi! Ja mitä sinä puutut toisten asioihin! Emme me vielä ole päättäneet siitä, mitä tämä on! Mistä sinä tiedät mikä on normaalia ja mikä ei!"

"Klaus-rakkaani, tule, tule, minä olen niin onnellinen! Brunhilde on niin onnellinen, ja katso, Johanneksen vaimokin on jo täällä. Tule, tule, rakkaani!"

Johannes aavistaa mitä on tulossa, ja peräytyy henkensä edestä kauemmaksi. Hän tietää, että tuon liejun koskettaminen tekee hulluksi, panee tekemään samaa kuin siinä olevat. Ja aivan oikein, mitä riemullisin ja autuain ilme kasvoillansa Ann-Marie heittää kourallisen sontaliejua Klausin valkoiselle puvulle. Ensin Klaus katsoo kuin vihastuen, mutta sitten kasvoille leviää mitä ymmärtäväisin hymy. Pläiskistä, sinne läiskähtää valkoisessa puvussansa seurakunnan johtava vanhemmistoveli! Seurakunta huokaa hämmästyneenä, vieläkin epätietoisena siitä, onko kaikki tämä hullua vai ei. Mutta joukosta alkaa kuulua selvää mutinaa, joka puhuu tuon asian puolesta, sillä olisiko tunnettu vanhemmistoveli mennyt mukaan, jos se olisi hullua?

Nyt on yksi toinen vanhemmistoveli vuorossa. Vakavan ja arvokkaan näköisenä hän astuu rapakon reunalle ja sanoo: "Meidän on nyt päätettävä mitä tämä on. Minä olen sitä mieltä, että jokainen asia on tutkittava, ja vasta sitten hutkittava. Helmut-veljeni, tulehan tänne." Niin seisovat nyt nuo kaksi veljeä rapakon partaalla, ja vanhempi veli työntää kätensä liejuun, katsoen kohti siinä kylpeviä sisaria: "Kiitos, me selvitämme nyt tämän asian!" Johannesta oksettaa, sillä nyt pistää veli liejua suuhunsa ja ojentaa sitten kätensä Helmut-veljellekin, joka mitään arkailematta antaa tuon käden mennä suuhunsa. "Suklaata, tämä on suklaata", sanovat kummatkin veljet, ja hyppäävät rapakkoon niin että roiskeet lentävät ympärillä olevaan joukkoon. Liekö tuullut naapurista päin, mutta siinä hetkessä Johannes aivan kirjaimellisesti haistaa siansonnan hajun.

Rapakossa käy jo melkoinen vellonta, ja Johannesta kauhistuttaa ennenkaikkea vaimonsa kohtalo. Siellä tämän pää vilkkuu aina silloin tällöin, joten hätä ei ole aivan suuri. "Lopettakaa, lopettakaa, hyvät ihmiset, veljet ja sisaret. Ei se ole mitään suklaata, se on selvää paskaa!" Nyt vasta väkijoukko, joka on rannalla, joutuu epätietoisuuden tilaan. Jos näin suuri määrä heidän joukostansa on eri mieltä Johanneksen kanssa, niin kuka sitten oikein on oikeassa?

"Tulkaa hyvät ihmiset kauemmaksi sieltä sonta-ammeen reunalta" huutaa hätääntynyt saarnamies. "Mennään tuonne Marthan ja Franzin luokse keskustelemaan asiasta. Kysytään heiltä." Johannes haluaa saada väkijoukon kauemmaksi tuosta turmiollisesta rapakosta, mutta vain muutama haluaa seurata häntä. "Tulkaa, tulkaa tänne, tulkaa istumaan puutarhakeinuun! Martha ja Franz ovat täällä, tulkaa tänne!"

Katseet kääntyvät puolelta toiselle, ja useimmat epäröivät. Ihmiset ovat parhaimmissa asusteissaan, ja siitä huolimatta moni menee niin lähelle rapakkoa että roiskeet lentävät heidän puhtaille vaatteillensa. Useimmat kumartuvat heti tämän jälkeen pistämään kätensä liejuun, ja yks´kaks on jokainen tätä onnea maistanut pulahtanut sekaan. Johannesta kauhistuttaa, sillä tuo liejussa rypeminen aivan selvästi muuttaa ihmisten ulkomuotoa. Ann-Marienkin nenän alla on suuri, ilkeännäköinen näppylä, joka melkein menee hänen suuhunsa. Itsekunkin kasvot alkavat kuin kasvaa sammalta, ja Johannes voihkii mielessänsä. Hän heiluttaa käsiänsä ja huutaa kaikin voimin ihmisiä tulemaan nopeasti pois tuosta turmiollisesta liejusta, mutta turhaan hän huutaa, sillä nyt tuo joukko yksimielisesti polskii ja nauttii olostansa. Hän tavoittelee käteensä vesiletkua, joka aina tavallisesti on navetan seinustalla, mutta siitä ei tule vettä. Hän haluaisi ruiskuttaa noita ihmisiä, että nämä tulisivat järkiinsä, mutta mikä näistä kymmenistä hanoista kuuluu letkulle? Hän kurottautuu tutun näköistä hanaa kohden ja letku halkeaa kauhealla pamauksella.

Johannes havahtuu. Mitä oikein on tapahtunut? Missä kaikki ihmiset ovat? Hän on yksin hämärässä takkahuoneessa ja sukat tuntuvat märiltä. Hän on kaatanut kädellänsä pöydällä olleen vesikannun, niin että lattialla on suuri lammikko. Kuinka hirvittävän todellinen tuo uni olikaan ollut, vai oliko se sittenkään unta?