Minun laitumeni lampaat

Osa 3-2

...joka rikkomuksensa salaa...
...että heidän kerran on kuoleminen...
Kun kesää ei oikein ollutkaan
Aabrahamin, Minun ystäväni siemen
Maasta olet sinä tullut...
Tottumuksen väkevä voima

...joka rikkomuksensa salaa...

"Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty; mutta joka ne tunnustaa ja

hylkää, se saa armon." (Snl. 28: 13).

"...ja heidän puheensa jäytää ympäristöään niinkuin syöpä..." (2. Tim. 2: 17)

"Silloin opetuslapset tulivat ja sanoivat hänelle: 'Tiedätkö, että fariseukset loukkaantuivat kuullessaan tuon puheen?' Mutta hän vastasi ja sanoi: 'Jokainen istutus, jota minun taivaallinen Isäni ei ole istuttanut, on juurineen revittävä pois" "Matt. 15: 12- 13).

"... ja jokaisen, joka kantaa hedelmää, hän puhdistaa, että se kantaisi runsaamman hedelmän" (Joh. 15: 2).

"Sillä Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija..." (Hebr. 4: 12).

Johannes istui työhuoneessansa avoin Raamattu edessänsä. Hänen sisimmässänsä suorastaan myllersivät monenlaiset ajatukset sellaisella tavalla, että hän tunsi ruumiillista tuskaa. Jälleen kerran oli uni paennut ennenkuin väsynyt matkaaja oli saanut tarpeellisen määrän lepoa. Mieli olisi tehnyt mennä uudelleen vuoteeseen, mutta lapset ja vaimo ahkeroivat jo perheen ainoalla kasvimaalla. Linnut lauloivat niinkuin muinakin aurinkoisina aamuina, mutta tällä kertaa Johannes ei pystynyt iloitsemaan tuosta ikkunaluukun säleiköstä tunkeutuvasta konsertista.

Tämä oli yksi vaikeimmista kesistä hänen elämässänsä hyvinkin monessa suhteessa. Yksi raskauttavimmista tekijöistä maallisessa mielessä oli se, että perhe oli suorastaan taloudellisessa ahdingossa, jälleen kerran; niin, ei tämä ollut ensimmäinen kerta, mutta tuskin koskaan oli tuntunut kaikki niin tyhjänpäiväiseltä ja turhalta. Oli tapahtunut jotakin siitä, mitä kautta aikojen oli pelätty ja mistä oli puhuttu tietynlaisella vavistuksella. Yleismaailmallinen lama ja laskusuhdanne oli mennyt niin pitkälle, ettei sitä olisi kukaan osannut kuvitellakaan menneinä hyvinvoinnin vuosina. Mikään ei sujunut toivotulla tavalla, ja konkurssi seurasi toistansa. Lähes päivittäin toivat tiedotusvälineet julki mitä sensaatioimaisimmalla tavalla näitä asioita, ja vaikka tilanne ei pitkään aikaan ollutkaan ollut aivan niin vakava, oli tällä asioiden paisuttelulla ikäänkuin suggeroitu jokainen ajattelemaan, että kaikki oli vieläkin hullummin. Niinpä ihmisiltä vietiin ikäänkuin pois pohja paremman toivomiselta ja odottamiselta, ja eräänlainen itämainen fatalismi, usko kohtalon ylivoimaan, oli vallannut länsimaiset kansalaiset.

Koko tilanne, ihmisen itsensä luomana, oli suorastaan koomisen järkyttävä. Teki sitten mitä tahansa, näytti edessä olevan vain alamäki. Kukaan ei osannut sanoa inhimillistä ja ihmisystävällistä ratkaisua näihin pulmiin; kaikki toimivat ratkaisut perustuivat suorastaan fasistisiin ja natsimaisiin ratkaisuihin, jotka olisivat tuova mukanansa ainoastaan lisää kärsimystä ja ahdistusta ennestäänkin ahdingossa oleville ihmisille.

Johanneksen kansakunta kärsi siis lamasta, ja ratkaisu ei ollut sen paremmin säästämisessä kuin ei kuluttamisessakaan. Jos olisi kuulutettu kansallisia nälkäpäiviä säästämistä silmällä pitäen, olisi se johtanut vieläkin suurempaan ahdinkoon, sillä kulutuksen pieneneminen olisi automaattisesti johtanut väheneviin työpaikkoihin ja teollisuuden vajaatoimintaan. Kulutuksen lisääminen ja ostamiseen kehoittaminen oli taas toinen laita, mutta sekin ontui pahemman kerran, sillä millä ostaa, jos ei ole rahaa! Ihminen oli siis omassa viisaudessansa ajanut itsensä tielle, joka johti hänet lopunajan antikristillisesten ratkaisujen murskaavien hammasrattaiden väliin! Perustus antikristuksen hallitukselle oli itseasiassa jo valmiiksi luotuna, kunhan vain poistettaisiin se, joka vielä pidättää!

Kaikkialla siis supistettiin ja säästettiin, ajattelematta järkevästi tulevaisuutta. Itsekukin ajatteli vain päivää kerrallaan, omaa hyvinvointiansa ja menestystänsä. Niin yhteiskunta kuin teollisuuskin suosivat punakynää heiluttelevia virkamiehiä, vaikka nämä ihmisinä olisivat olleet suorastaan sydämettömiä ja kykenemättömiä inhimilliseen kanssakäymiseen. Säästöä, säästöä, kunhan ei vain kyseistä virkamiestä potkaistaisi palliltansa tai lomautettaisi määräajaksi!

Maria konttasi kasvimaalla tiukkailmeisenä ja itkuun valmiina. Hän joutui nousemaan näinä ihanina kesäaamuina todella varhain, sillä mitä erilaisimmat vihannekset ja juurekset oli saatava kasvamaan mahdollisimman hyvin ja nopeasti. Nousevan auringon lämpö sai hien valumaan silmiin, ja multainen käsi pyyhki jo mustuneita kasvoja. Selkää särki ja veri tuskin kiersi jaloissa. Miksi hänen täytyikään konttia täällä talon pellolla, joka joka vuosi oli ollut tarkoitus laittaa pakettiin? Olihan hänellä oma ja voimia vaativa työnsä, ja nyt oli tarkoitus olla hänen kesälomansa? Voi ei, ei! Jo pelkkä ajatuskin teki pahaa niin että sydänalaan koski! Eihän hänellä ollut lomaa, hyvä että ylipäätänsä oli vielä työpaikka!

Marian tukkuliikkeen oli aina ajateltu olevan niin tukevalla ja lujalla taloudellisella pohjalla, etteivät minkäänlaiset maailman tuulet olisi sitä horjuttava, mutta kaikista ennakkoajatuksista huolimatta olivat laman kalmankourat alkaneet hamuilla tämän yrityksen liepeitä. "Valitettavasti, valitettavasti, hyvä rouva, krrhm, valitettavasti on meidän ryhdyttävä tietynlaisiin, tuota... krrhm, tilanne kun on sellainen kuin on... tietysti me arvostamme teidän vuosikymmenistä uhrautuvaisuuttanne yrityksemme palveluksessa, ja työpanoksenne on ollut todella arvokas, mutta tuota... krrhmmm, ähhh, krhmpphh, se on sitten niin että te pidätte tämän kesän pakkolomaa. Mutta rouva, älkäähän nyt olko tuon näköinen, jokaisen meistä on kannettava kortemme kekoon näinä vaikeina vuosina, krrmnpf, onhan teillä taas talvella varma työpaikka, krrmppff!"

Niin, Maria oli lomautettu koko kesäksi ja samalla tuomittu koko perhe myötäkärsijäksi, sillä muutenkin ahtaalla oleva talous oli nyt ajettu lähes kestämättömältä tuntuvaan tilaan. Menneinä vuosina Johannes oli tehnyt voitavansa niiden muutamien ihmisten sielunhoitajana ja hengellisenä ruokkijana, jotka ylipäätänsä vielä olivat olleet halukkaita olemaan tekemisissä hänen kanssansa. Varoja tähän työhön oli ollut niukasti, mutta sitäkin ponnekkaammin olivat nämä ihmiset vaatineet häneltä aina jotakin enemmän, kuin mitä hän oli ollut kykenevä tekemään. Joutuessansa maksamaan perheen laskuja oli hän viimeiseen asti välttänyt käyttämästä yhtään näistä varoista omiin tarpeisiinsa, ja kun ajoittain oli ollut suorastaan pakko ottaa jotakin itsellensä, oli hänen tehtävä se kuin huonolla omallatunnolla. Puivan härän suuta ei tullut tukkia, mutta tässä ajassa vallitsivat uskovaisten keskuudessa ilmeisen muunlaiset ajatukset ja käsitykset.

Perhe eli todella nuukasti, ja Johannekselle oli suorastaan tullut tavaksi ensimmäiseksi elintarvikeliikkeeseen saavuttuaan avata lemmikkieläimille tarkoitettu pakastearkku toivossa, että sinne olisi pantu joitakin viimeisen myyntipäivänsä ylittäneitä ihmisten ruokia. Niin, jospa ihmiset todella olisivat tietäneet, kuinka paljon heillä syötiin tällaisia aterioita! Eivät he toki syöneet eläinten ruokia, mutta kaikessa oli pakko säästää jopa ylitse sovinnollisuuden rajojen, sillä voitiin sanoa totuudenmukaisesti, ettei Johannekselle milloinkaan oltu maksettu palkkaa hänen tekemästänsä työstä. Perhe olisi tullut toimeen jotenkuten, jos kaikki olisi mennyt hyvin, mitä taas ei voida sanoa yhdestäkään todella uskovaisesta perheestä tässä ajassa, sillä vihollinen hyökkää ennennäkemättömällä tavalla kaikkia todellisia uskovaisia vastaan. Rahat riittivät ruokaan ja välttämättömimpään; vuosikausiin ei Johannes ollut ostanut itsellensä uusia vaatteita kuin vain pakottavissa tilanteissa; mutta jos esimerkiksi Marian työn kannalta välttämätön auto hajosi enemmän tai vähemmän, niin vanha kuin oli, oli se pakko laittaa kuntoon oli sitten varoja tai ei.

"Äiti, nyt tulee kiire!" huusi Hans-poika pellonlaidalta. Maria vilkaisi kelloansa ja kauhistui. Todellakin, jos aikoi saada lapset ajoissa kylän torille vihanneksiensa ja juurestensa kanssa, oli suorastaan pakko repiä itsestänsä irti viimeisetkin voimat. Kuinka mielettömältä tämä kaikki tuntuikaan! Heidän rahanpuutteensa ei ollut mitenkään suuri, mutta pienemmänkin summan puuttuminen saattoi muuttua katastrofaaliseksi heidän elämällensä, sillä jo nyt oli ulosotossa aivan liian suuri summa veroja, joita Johannes ei ollut pystynyt maksamaan. Tämä torilla käyminen oli ainoa näkyvissä oleva keino jonkin ansaitsemiseen, mutta kuinka tuottamatonta se todellisuudessa olikaan! Tuskin kukaan heidän tuntemistansa ihmisistä olisi ollut halukas tekemään niin pitkiä työpäiviä kuumalla torilla, kuin mihin nyt tämä perhe oli pakotettu aivan mitättämällä palkalla.

Nämä asiat vaivasivat niin Johannesta kuin Mariaakin, jotka olivat jossakin suhteessa ikäänkuin voimiensa äärirajoilla. Milloinkaan elämänsä aikana he eivät olleet kykeneviä kokoamaan jotakin itsellensä, ei edes ajatellen lastensa tulevaisuutta. Marialla tosin oli työnsä johdosta jonkinlainen työttömyys- niinkuin eläketurvakin, mutta koska perheellä ei ollut penniäkään säästössä; päinvastoin vain velkaa Johanneksen työstä johtuvista veroista, jotka nekin olisivat totuuden nimessä kuuluneet uskovaisten yhdessä maksettaviksi, oli perheen toimeentulo todellakin Jumalan käsissä. Jos Johannes sairastuisi vakavasti tai olisi kykenemätön ansaitsemaan yleensä yhtään mitään, ei hän olisi saava kuin vain minimaalisen valtion maksaman eläkkeen, millä hän tuskin tulisi toimeen. Kuinka irvokkaalta tuntuikaan usein se, kuinka ihmiset kehottivat heitä luottamaan Jumalaan ja uskomaan Hänen apuunsa näissä vaikeuksissansa! Mitä muuta he olivat joutuneet tekemään kaikkien menneiden vuosien aikana!? Millainen seurakunta tämä joukko todellisuudessa oli? Mitä se ajatteli, mitä se uskoi?

Johannes ei ollut katkera seurakuntalaisillensa, mutta sitäkin murheellisempi. Jos varoja ei ollut, oli se hyväksyttävä tosiasiana ja todellakin luotettava Jumalaan. Eihän hän tehnyt tätä työtä itsensä tähden tai omaa hyväänsä ajatellen, sillä se oli Jumalan itsensä hänelle uskoma tehtävä. Jos hän ei saanut tämän elämän aikana palkkaansa, olisi se korkojen kanssa odottava häntä tuonpuoleisessa, mutta oli yksi asia, mikä häntä erikoisesti murehdutti. Hän pyrki tekemään kaikkensa, mutta milloinkaan eivät ihmiset olleet tyytyväisiä. Loppujen lopuksi kaikessa oli koomillisinta ja toisaalta järkyttävintä se, että mitä enemmän hän teki, sitä tyytymättömämmiltä ja kyltymättömämmiltä ihmiset tuntuivat. "Luota vain Jumalaan, Johannes, Jumala pitää kaikesta huolen", sanoi yksi toisensa jälkeen. Jos eivät ihmisten lähettämät rahat menneinä vuosina olleet riittäneet kaikkiin kuluihin, oli tarvittava otettu perheen omista varoista. "Luota Jumalaan, Johannes, luota Jumalaan!" Ihmisille oli itsestään selvä asia, etteivät he voineet antaa enempää kuin mitä antoivat, mutta järkyttävintä Johannekselle oli se, että nämä ihmiset pitivät kuin itsestään selvänä asiana sen, että perheen varoja käytettiin tähän työhön sellaisessa määrin. Hänenkö yksin tuli luottaa Jumalaan? Eikö kenelläkään muulla ollut luottamusta Häneen, joka jokaisessa todellisessa uskovaisessa haluaa vaikuttaa sekä tekemisen että tahtomisen?

Niin, Johannesta ei niinkään ollut järkyttänyt se, että hänelle ei jäänyt palkkaa tekemästänsä Jumalan valtakunnan työstä. Mutta kaikkein pahimmalta tuntui se, ettei juuri kukaan uskovainen tuntunut olevan pahoillaan sen johdosta, että tilanne oli sellainen kuin oli. Jos hän ei saanut palkkaansa, niin eihän sille voinut mitään. Mutta ihmiset olisivat voineet olla edes pahoillansa asian johdosta, sen sijaan että vain kehottivat luottamaan Jumalaan. Eikö heidänkin tullut luottaa Jumalaan ja olla niin harmistuneita ja ahdistuneita Johanneksen puolesta, että olisivat huutaneet Jumalan puoleen niin kauan että asia olisi korjaantunut!? Jos ihmiset pitivät asiaa luonnollisena ja korjaamisen tarvetta vailla olevana, niin rukoiliko silloin edes kukaan asian puolesta?

Eihän hän ollut ainoa, jolle tällaista tapahtui, vaan oli kysymys yleismaailmallisesta tilanteesta. Eikö juuri hänen tähtensä ollut kirjoitettuna jo lähes kahdentuhannen vuoden ajan Jumalan Sanaan: "Katso, työmiesten palkka, jonka te vainioittenne niittäjiltä olette pidättäneet, huutaa, ja leikkuumiesten valitukset ovat tulleet Herran Sebaotin korviin..." (Jaak. 5: 4).

Eikö Herra Jumala todellakin ollut pitänyt huolen kaikesta antamalla kirjoittaa Sanaansa kaiken tarvittavan? Eikö Hän todellakin ollut pitänyt huolen palvelijoistansakin, puhuen niin hyvin puivan härän suun sitomatta jättämisestä kuin myöskin kymmenysten maksamisesta, niin että Hänen huoneessansa olisi ravintoa? Eivätkö juuri inhimilliset olennot toimineet Hänen ruokansa varastonhoitajina, pitäen huolen hengellisen ruuan jakamisesta oikealla ajalla? Seurakunta, mitä sinä vielä odotat kuulevasi, mitä haluat tietää? Mitä Herran tulisi tehdä, mitä puhua?

Oliko kaikessa kysymys Johanneksen luottamuksen puutteesta, uskon puutteesta? Johanneksestako tuli etsiä syy kaikkeen siihen, mitä nyt tapahtui, tai ei tapahtunut varojen puutteessa? Johannesko ei ollut ymmärtänyt Jumalan puhetta oikealla tavalla?

Mikä oli se, mikä sai hänet tuntemaan itsensä niin murheelliseksi? Oliko hän maailman huonoin sananpalvelija ja jumalanlapsi, jos hän tunsi sillä tavoin kuin tunsi? Mikä oli se, mikä hänen sisimmässänsä huusi, tai oikeastaan ikäänkuin hänestä riippumatta, hänen ulkopuolellansa?

Aikoinaan Herramme Jeesus joutui vastaamaan hurskaille uskovaisille, että jos Hänen opetuslapsensa vaikenisivat, niin kivet huutaisivat heidän puolestansa (Luuk. 19: 40). Millaiseen aikaan olikaan nyt tultu, kun Sana joutui sanomaan, että vainioitten niittäjiltä pidätetty palkka huutaa!

Jumalan lapsen ei aina tarvitse itse huutaa, tuoda esiin tuskaansa. On asioita, jotka huutavat hänen puolestansa. Jos tässä ajassa Jumalan valtakunnan työntekijät joutuivat kokemaan todellisuudeksi sen, mistä myöskin on kirjoitettu jo lähes kaksituhatta vuotta sitten, niin oliko se heidän syynsä? "Olkaa kuuliaiset johtajillenne ja tottelevaiset, sillä he valvovat teidän sielujanne niinkuin ne, joiden on tehtävä tili, että he voisivat tehdä sitä ilolla, eikä huokaillen; sillä se ei ole teille hyödyllistä" (Hebr. 13: 17).

Jos Johanneksen sisin huokasi raskautettuna, niin oliko se jokin kielletty tunne? Jos häneltä pakostakin nousivat valittavat tunteet Herran puoleen, niin oliko hän vähäuskoinen ja tottelematon? Eikö nimenomaan hänenkin tähtensä ollut kirjoitettuna Sanaan: "...ja leikkuumiesten valitukset ovat tulleet Herran Sebaotin korviin..." Jos kaikki nämä asiat olivat kirjoitettuna Jumalan Pyhään Sanaan Hänen tahtonansa, eikä niinkään toivomuksena, niin mikä sitten oli vikana tässä ajassa, sen uskovaisissa? Sananpalvelijatko olivat nurisijoita ja tottelemattomia, osaansa tyytymättömiä, Sanaa ymmärtämättömiä? Heitäkö kehoitettiin tottelevaisuuteen?

Mitä ylipäätänsä liikkui tämän ajan uskovaisten mielessä, mitä he ajattelivat? Jumala oli tuonut julki tahtonsa, ja sananpalvelijat pyrkivät mahdollisuuksiensa mukaan noudattamaan kaikkea käskettyä, mutta voivatko he toteuttaa kaiken ilman kaikkea sitä, mitä käsketty työ edellytti? Käsittikö ylipäätänsä kukaan uskovainen, että heillä oli oma osansa kaikessa tässä mitä tärkeimmässä työssä? Jos hän ei tekisi osaansa, jäisi jotakin puuttumaan. "Sentähden, rakkaat veljeni, olkaa lujat, järkähtämättömät, aina innokkaat Herran työssä..." (1. Kor. 15: 58).

Jotta Herran varastohuoneessa todella voisi olla ravintoa, edellyttää se tiettyjä asioita, joiden laiminlyöminen ei jää vaille seuraamuksia. Kaikkina aikoina uskovaiset ovat ajatelleet ja uskoneet palvelevansa Herraa, riippumatta siitä, mitkä ovat olleet heidän pohjimmaiset ajatuksensa. Niinpä Herra on joutunut toistamiseen toteamaan: "Sillä minä, Herra, en muutu, ettekä te, Jaakobin lapset, herkeä: isienne päivistä asti te olette poikenneet minun käskyistäni ettekä noudata niitä!" (Mal. 3: 6- 7). Huomatkaamme, että puhutellaan Jaakobin lapsia, ei mitään ulkopuolisia tai uskosta osattomia ihmisryhmiä.

Jaakobin kirjeen kohdassa puhutaan selvästi viimeisistä päivistä (5: 3). Jos tämä ilmaisu ei tuo julki asiaa kyllin selvästi, tulisi myöskin ajatella sitä, että jos puhutaan elon leikkaamisesta, ei sitä tehdä kylvöaikaan, vaan vasta sitten kun sato on kypsynyt. Me elämme juuri nyt mitä suurimmassa määrin tuossa ajassa, missä niin maailman kuin Jumalan Valtakunnankin sato tullaan kokoamaan yhteen, toinen otettavaksi Kirkkauden varastosiiloihin, toinen poltettavaksi sammumattomassa tulessa.

Jumala on siis tuonut selvän tahtonsa julki Sanassansa, mutta seurakunta, mitä sinä vielä odotat, mitä tahdot kuulla, mitä vielä tietää? Mitä olisi Jumalan tullut selvemmin puhua, mitä selvemmin julkituoda?

Jos Jumalan Valtakunnan työ kärsi puutetta maailmanlaajuisesti, niin missä oli syy? Kaikkeen muuhun uskonnolliseen toimintaan oli tietenkin varoja vaikka millä mitalla, jopa siinä määrin, että joillekin palaville julistajille oli mahdollista kavaltaa miljoonia dollareita omiin taskuihinsa. Mutta Jaakobin kirjeen mukaisesti nämä ihmiset eivät olleetkaan mitään todellisia Jumalan vainioitten työmiehiä ja leikkuumiehiä, sillä he saivat palkkansa jo täällä maan päällä. Heillä ei ollut valittamista sen paremmin ihmisten kuin ei Jumalankaan edessä, eikä heidän palkkansa huutanut eikä korottanut ääntänsä, sillä se oli turvallisesti heidän taskussansa tai varmalla pankkitilillä.

Johannes ei voinut käsittää ihmisiä, heidän ajatuksiansa, toimenpiteitänsä. Sananpalvelijoiden välisissä keskusteluissa hän oli tuonut julki ahdistustansa ja todennut samanlaisten ajatusten vallitsevan kaikkialla. Yksi asia oli entistä voimallisemmin alkanut selvitä hänelle, vaikka hän aina olikin halunnut ajatella jotakin muuta. Jos hän päivästä toiseen oli joutunut toteamaan, että oli vieläkin myöhäisempää kuin mitä hän oli ajatellut, niin nyt hän todellakin ajatteli kaiken olevan aivan lopussansa. Jos uskovaiset olivat sellaisia kuin olivat, tekivät sitä mitä tekivät, niin täytyi todellakin olla aivan viimeinen, Jeesuksen tulemukseen rajoittuva hetki!

Hän ajatteli kaikkia ystäviänsä, kaikkia uskonveljiänsä ja sisariansa. Ei vain kotimaassansa, vaan kaikkialla maailmassa. Oli todella paljon myöhäisempää kuin mitä juuri kukaan oli halukas ajattelemaan! Hän oli pyrkinyt parhaansa mukaan jakamaan hengellistä ruokaa tälle ajalle, mutta silminnähden suurin osa vaivannäöstä oli ollut turhaa. Oli odotettu suurten joukkojen ilolla vastaanottavan puhtaan Jumalan Sanan julistuksen, sillä olihan vuosikausien ja -kymmenien ajan kuulutettu profeetan tarvetta, profeetan, joka selvittäisi kaikki eriäväisyydet ja johtaisi Jumalan kansan oikealle tielle, valmistautumaan kohtaamaan Ylkänsä. Johanneksenkin kokouksissa oli tosin istunut satoja ja tuhansiakin ihmisiä yhteenlaskien, kuuluttaen äänekkäästi aamenensa ja hallelujansa, mutta missä olivat tänä päivänä nämä ihmiset? Mitä he uskoivat? Missä oli todellinen jumalanlasten yhteys, missä oli seurakunta, niinkuin alussakin?

Johanneksen sisimmässä oli halu saavuttaa ihmisiä, uusia, sellaisia, jotka eivät vielä olleet kuulleet todellista Jumalan Sanan julistusta, mutta miten olisi ylipäätänsä mahdollista toteuttaa tuo sydämen kaipaus. Jos jossakin putkahti esiin joku uusi ihminen, joka kaipasi kuulla Jumalan Sanaa, niin oli jo suuri joukko erilaisia ihmisiä tai ihmisryhmiä vetämässä tuota kaipaavaa sielua omaan joukkoonsa tai ryhmäänsä, ja mikä tärkeintä, pois Johanneksen yhteydestä.

Miksi Johanneksen mielessä pyörivät näin negatiiviset ajatukset ja asiat? Miksi hän ei ajatellut positiivisemmin, myönteisemmin, vain hyviä asioita? Mutta vaikka hän kuinka vaivasi päätänsä, koki hän hyvin vaikeaksi keksiä hyviä asioita, sillä todellakin ainakin nyt oli hyvin vähän mitään hyvää näköpiirissä. Pahanpuhuminen jatkui niinkuin ennenkin, entistä järjettömämpänä ja vailla mitään perustusta.

Miksi Johanneksella olisi pitänyt olla huono omatunto, jos hänelle jäisi jotakin ikäänkuin palkaksi työstänsä Jumalan elovainioilla? Ihmiset tosin uhrasivat ja antoivat omastansa, mutta ikäänkuin varustettuna leimalla: Käytä tämä raha mieluummin Jumalan valtakunnan työhön, ei yksityiseen rahantarpeeseen! Jos sinulla on henkilökohtaisia menoja, niin, no mikäs siinä, tarvitsethan sinäkin rahaa, mutta... Puivan härän suuta ei tukittu, mutta elettiinhän nyt nykyaikaa: olihan keksitty kumi, tuo joustava, kimmoisa aine, josta valmistettiin renkaita. Niin, Johanneksen turvan ympäri ei oltu vedetty köyttä, vaan tuollainen kaunis, punainen kuminauha, joka ei estänyt avaamasta suuta, mutta kuitenkin aiheutti sen, ettei sitä tehnyt mieli avata kovin usein, se kun kuminauhan johdosta aiheutti melkoista tuskaa.

Ihmiset uhrasivat, vai uhrasivatko? Uskaltaisiko Johannes tuoda julki totuutta tässä asiassa näille ihmisille? Toki hän oli kiitollinen jokaisesta, joka taloudellisesti tuki tätä työtä, mutta rohkenisiko hän milloinkaan kertoa näille ihmisille totuutta? Aika oli niin erikoinen, ja ihmiset olivat tottuneet tiettyihin kaavamaisiin ajattelutapoihin. Uskaltaisiko Johannes sanoa näille ystävillensä, veljillensä ja sisarillensa, ettei kymmenysten maksaminen ollut mitään uhraamista? Pystyisikö hän selittämään suu hämmästyksestä auki tuijottaville seurakuntalaisillensa, etteivät kymmenykset todellakaan olleet mikään uhri, vaan ainoastaan sen Jumalalle antaminen, mikä missään vaiheessa ei edes kuulunut heille. Jokainen todellinen uskovainen oli velvollinen maksamaan kymmenyksensä jo Vanhan Testamentin aikaan, mutta siitä huolimatta he saapuivat määräajoin temppeliin uhrataksensa kuka karitsansa, kuka härkänsä, kuka kyyhkysensä. Kukaan heistä ei voinut sanoa Herralle: "Minä olen maksanut kymmenykseni, mitä Sinä vielä odotat minulta!"

Kysymys ei ollut tänä päivänä lainkaan siitä, etteivätkö ihmiset olisi tietäneet näitä asioita. Mutta oli enemmänkin kysymys siitä, että ihmiset pyrkivät pakenemaan asioita, joita he eivät kokeneet miellyttäviksi. On totta se, että moni seurakuntalainen oli taloudellisissa vaikeuksissa, oli sairautta, oli työttömyyttä, oli kaikenlaista mahdollista. Mutta sekö olisi oikeutus Jumalan selvän käskyn laiminlyömiselle, jopa melkein koko elämän ajan? Tässäkin kohden Jumalan Sana tuo jokaisen uskovaisen eteen selvän vastauksen, jonka ohitse ei pääse sen paremmin ylä- kuin alakauttakaan, ei oikealta eikä vasemmalta. "Täyttäkää nyt siis tekonne, niin että, yhtä alttiisti kuin olitte sen päättäneet, sen myös täyttäisitte, VAROJENNE MUKAAN. Sillä jos on alttiutta, niin se on otollinen sen mukaan, kuin on varoja, eikä sen mukaan kuin niitä ei ole" (2. Kor. 8: 11- 12).

Johannesta suorastaan kauhistutti kaiken tämän ajatteleminen, saati sitten siitä puhuminen. Nämä ihmisethän olivat hänen läheisiänsä, veljiä ja sisaria. Mutta jos hän elämänsä loppuun asti vaikenisi kaikista näistä asioista, niin eikö hän joutuisi syynalaiseksi? Jos seurakunta oli ikäänkuin kirouksella kirottu sen johdosta, että se riisti Jumalalta kymmenyksissä... eikä yksin kymmenyksissä, vaan myöskin antimissa, niin vaikeneminenko oli ratkaisu kaikkeen? Jos Malakian kirjan kirous oli seurakunnan yllä, niin mikä sen poistaisi? Seurakunta ei ainoastaan riistänyt Jumalalta, vaan myöskin sorti palkkalaista palkanmaksussa (Mal. 3: 5), niin ettei elonkorjuuaikana kaikki sujunut Jumalan odottamalla tavalla. Jos tässä olisikin ollut kaikki, niin eikö mitä voimakkaimmalla tavalla puhunut viimeisten hetkien läsnäolosta se, että nyt palvelijat löivät toista sellaisella säälimättömyydellä, ettei takana voinut olla mikään muu ajatus kuin toisen kuolemaan saattaminen?

Miten tämä kaikki oli mahdollista Jumalan Sanan julistuksesta huolimatta? Ihmiset eivät maksaneet kymmenyksiänsä, saati sitten antaneet antimia, eivät uhranneet, vaan kaiken lisäksi löivät jumalattomalla kädellä. Eikö kukaan lukenut Malakian kirjaa, jossa puhutaan ilmiselvästi meidän ajastamme: "Ja minä lähestyn teitä pitääkseni tuomion ja tulen kiiruusti todistajaksi velhoja ja avionrikkojia ja väärinvannojia vastaan, ja niitä vastaan, jotka sortavat palkkalaista palkanmaksussa, leskeä ja orpoa ja vääntävät vääräksi muukalaisen asian eivätkä pelkää minua, sanoo Herra Sebaot" (3: 5).

Kuinka moni vannoikaan tässä ajassa tietävänsä jonkun toisen jumalanlapsen asioista, todistaen jotakin sellaista, mikä ei lainkaan pitänyt paikkaansa! Kuinka moni väänsikään vääräksi muukalaisen asian, saati sitten oman veljensä asian, unohtaen täysin sen, että jo kymmenen käskyä antaessansa Herra Jumala sanoi: "Älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi!" Näiden asioiden vääryys oli jossakin vaiheessa käsitetty, mutta nyt elettiin viimeisiä hetkiä tämänkaltaisen ihmiskunnan historian puitteissa. Kun Herra on ottanut pois omansa, on tämän maan päällä eläminen oleva suoranainen maan päällinen helvetti.

Johannes ei milloinkaan ollut halunnut rajoittua uskossansa niihin ihmisiin, jotka jo olivat tulleet mukaan toimintaan tai jotka tunnustivat uskovansa Jumalan koko Sanan. Aina hän oli uskonut, että vielä ovat monet tuleva mukaan, mutta aivan viime aikoina hän oli joutunut kyselemään itseltänsä, olivatko hänen odotuksensa täysin väärät. Entä jos tänään olisikin jo viimeinen kutsuttu, mitä jos ei enää tulisikaan enempää mukaan? Jos ei tänään, niin ehkä jo huomenna? Oli todellakin aivan Euroopan rajojen sisällä maita, joissa todellinen Jumalan Sana puhtaana totuutena ei ollut juuri ollenkaan esillä. Oli toki valtiokirkkoja ja uskonnollisuutta, mutta ei koko Sanaan uskomista.

Hän oli vieraillut esimerkiksi Pohjoismaissa useamman kerran, ja joka kerta hän oli joutunut ihmettelemään sitä, kuinka harvat todellisuudessa olivat käsittäneet sen, mistä tässä ajassa on kysymys. Aikoinaan Norjassa oli ollut hyvinkin suuressa määrin uskovaisia, jotka kuitenkin jo vuosia sitten olivat jakautuneet mitä erilaisimpiin ryhmiin, niin että tällä hetkellä voitiin sanoa, ettei juuri kukaan puhunut toisensa kanssa. Samoin oli Ruotsinkin kohdalla, joskin tässä maassa oli vähemmän niitä, jotka väittivät uskovansa koko Sanan. Niin, kummassakaan maassa ei ollut sen maan kansalaisena yhtä ainoata veljeä tai sisarta, joka olisi ollut halukas pitämään yhteyttä Johanneksen kanssa.

Yksi suuri kysymysmerkki Johanneksen sydämessä ja mielessä oli Tanska, missä hän ei tuntenut yhtä ainoatakaan uskovaista, joka olisi koko sydämestänsä lähtenyt ulos kirkkokunnista Sanan suoralle tielle. Tämä kaikki pani ajattelemaan sitä, että oltiinko jo niin lopussa, ettei joistakin maista olisi ketään todella valittua, vaan kaikki noiden kansojen valitut olisivat tuleva muilta aikakausilta? Oliko todella niin, että Sana oli pian julistettu todistukseksi kaikille kansoille, ja koska se oli hyljätty, olisivat valitut tuleva vain niiden joukosta, jotka olivat jo nukkuneet pois? Kysymyksiä, joihin yksin Herra saattoi antaa vastauksensa.

Jumala oli Sanansa kautta puhunut tässä ajassa niin pitkän aikaa ja sellaisella selvyydellä, ettei kenelläkään olisi luullut olevan mitään avoimia kysymyksiä jokapäiväisen uskonelämän suhteen. Mutta mitä sitten nämä ihmiset ajattelivat mielessänsä; mikä sai heidät toimimaan siten kuin toimivat, suhtautumaan hengellisiin asioihin siten kuin suhtautuivat?

"Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty; mutta joka ne tunnustaa ja hylkää, se saa armon." (Snl. 28: 13). Jo Johannes Kastaja julisti: "Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle!" (Matt. 3: 2). Yksi käsittämättömimmistä piirteistä Johanneksen elämässä oli se, kuinka vähän ihmiset olivat valmiit vastaanottamaan ojennusta. Etenkin vieraillessansa veljensä luona Suomessa, oli hän joutunut toteamaan tämän maan olevan tässä suhteessa ensisijalla. Tämä veli oli suorastaan epätoivoinen kaiken sen keskellä, mihin ihmisten asenteet hänet olivat saattaneet. Nämä ihmiset eivät yksinkertaisesti halunneet kuulla mitään sellaista, mikä olisi voitu luokitella ojennukseksi tai nuhteeksi.

Johanneksen mieleen tuli yhä uudelleen tuo lähes näyksi luokiteltava kokemus, missä ihmiset toivat julki halunsa kuulla uutta, mutta eivät tienneet lainkaan mitä tehdä vanhalla:

Johannekselle alkoivat tulla jälleen taivaalliset, hengelliset näyt. Maalliset esikuvat toivat hänen silmiensä eteen jotakin sellaista, mikä sai hänet kesken ruokapöydässä istumisen melkein purskahtamaan itkuun. Oli aika peseytyä, puhdistautua, taivaallista hääjuhlaa varten. Mutta mitä teki morsian tässä ajassa, miten hän käyttäytyi? Morsian tiesi, että tuli tehdä valmisteluja, peseytyä, puhdistautua, pukeutua hääpukuun, peseytyä Sanan kylvyssä. Mutta miksi oli niin vähän vaahtoa, miksi niin vähän likaa irtosi? Näytti todellakin siltä, että halutessaan tietää kaikki salaisuudet ja kaiken jumalallisen, seurakunnalla ei ollutkaan aikaa muuhun kuin uuden kuulemiseen ja uuden tietämiseen! Kuka peseytyi, kuka puhdistautui? Halutessansa tietää enemmän ja enemmän, oli kuin seurakuntalaiset olisivat yhä enemmän ja enemmän varastoineet pesuainetta kotiinsa. Päivästä toiseen kerättiin valkaisuaineita, pesupulvereita ja saippuoita, ja pian kaapit olivat pullollaan hygieniatuotteita, tuoksuvia deodorantteja ja hyväntuoksuisia hajusteita. Kuukaudesta toiseen kierrettiin kaupoissa ja ostettiin uusia ja erilaisia merkkejä ja laatuja. Seurakunta valmistautui juhlaansa hankkimalla kotinsa täyteen pesuaineita, ja kaikki mahdolliset säiliöt täytettiin vedellä. Pesuaineesta ja vedestä ei ollut puutetta missään, ja kukin kerskasi omalla varastollaan, joka näytti suuremmalta ja paremmalta kuin naapurin varasto.

Jokaisen uskovaisen talouden täyttivät siis nyt nämä varastot, mutta siitä huolimatta alkoi itsekukin haista entistä enemmän, ja jokaisen vaatteet olivat päivästä toiseen likaisemmat ja haisevammat. Kasvot alkoivat olla kuin nokisutareilla, ja vaikka itsekukin tottui omaan hajuunsa, oli lemu sietämätön siellä, missä enemmän seurakuntalaisia oli koolla. Lika oli pinttynyt kiinni itsekunkin vaatteisiin ja ihoon, ja hiukset olivat kuin likamöykky kunkin pään päällä, niin että seurakunnankokoukset aiheuttivat sanoinkuvaamatonta pahoinvointia ulkopuolisille ja niille harvoille, jotka olivat peseytyneet. Johannes koki seisovansa puhujanlavalla ja huutavansa täyttä kurkkua: "Peseytykää, peseytykää, puhdistautukaa, puhdistautukaa!" Seurakunta huusi hänelle yhteen ääneen, niin että koko rakennus tärisi: "Anna meidän olla, niinkuin olemme, meistä tuntuu hyvältä!" Uudelleen Johannes huusi: "Katsokaa peiliin ja nähkää millaisia olette! Peskää vaatteenne, peseytykää Sanan kylvyssä, sillä Herra tulee pian!" Ja kuorossa kuului jälleen vastaus: "Me emme halua kuulla tuollaista, kerro meille lisää erilaisista pesuaineista! Me haluamme lisää pesuainetta!"

Johannes alkoi vapista koko ruumiiltansa ja huusi jälleen koko sydämensä tuskassa: "Teillä on kaikilla kotinne täynnä pesuainetta ja varastot täynnä vettä! Miksi te ette peseydy, miksi te ette pese vaatteitanne, kohta on liian myöhä! Ylkä tulee, menkää häntä vastaan, mutta tuollaisessa kunnossa te ette voi tehdä sitä!" Kuinka irvokas tämä kuva olikaan, mutta kuinka elävä ja todellinen se oli kaikesta huolimatta!

Jos näin oli tässä ajassa, oltiin mitä selvimmin myöhäisemmässä hetkessä kuin mitä moni osasi kuvitellakaan. Kuinka ihmiset ylipäätänsä saattoivat ajatella selviävänsä sellaisella asenteella hengellisessä elämässänsä? Ihmiset eivät ilmiselvästi osanneet katua juuri mitään siitä, mitä tekivät. Asioita ei korjattu, ei ojentauduttu, vaan kaikki väärä ikäänkuin peitettiin. Mitä kukin käytti tähän peittämiseen, se vaihteli melkoisesti, mutta oli kuitenkin joitakin yhteisiäkin piirteitä. Yksi keino oli peittää kaikki puheella. Mutta mitä on sellainen puhe, millä peitetään jotakin väärää, kuolettavaa, poistettavaksi määrättyä?

Paavali-veljemme kirjoittaa Timoteukselle: "...ja heidän puheensa jäytää ympäristöään niinkuin syöpä..." (2. Tim. 2: 17). Hän jopa nimeltä mainitsee tällaiset henkilöt.

Ann-Marien yksi sisko oli yksinhuoltaja Zürichissä, kuten jo olemme kuulleet eräässä kertomuksessamme. Hänen elämänsä oli ollut todella kovaa, ja nyt kouluttaes-sansa poikaansa, suureksi osaksi Klausin ja Ann-Marien takaaman lainan turvin, hän alkoi kaivata elämäänsä jonkinlaista lohtua. Niinpä hän alkoi käydä paikallisessa seurakunnassa, kirkollisessa, mutta kuitenkin lämmin-henkisessä pienryhmässä, lähiöseurakunnassa. Siellä hän tapasi Heinrich-nimisen, ystävällisen, ymmärtäväisen, osaaottavaisen uskovaisen miehen, joka alkoi saatella häntä kotiin näistä kokouksista. Jonkin ajan kuluttua heidän välillensä alkoi muodostua vakavaksi otettava suhde; mikä sen parempaa ja onnellisempaa!

Mies oli suhteellisen omillaan toimeen tuleva, pikku virkamies, joka kovasti piti tästä uskovaisesta Kristina- sisaresta. Niinpä näytti suuresti siltä, että sisaren onni kääntyy paremmaksi ja hän saa isän lapsellensa. Arvostelua herättävää saattaa olla se, että jonkin ajan kuluttua Heinrich alkoi jäädä viikonloppuisin yöksi saatettavansa luokse; viikollahan ei ollut edes kokouksia ja Kristinan oli mentävä raskaaseen työhönsä keskustan lihakauppaan jo kello kuudeksi.

Elämässä on monia vääryyksiä, epäoikeudenmukaisuuksia, ainakin ihmisnäkökulmasta katsoen. Ihminen ei näytäkään olevan oman onnensa seppä, vaan kohtalo, niinkuin moni sitä kutsuu, tuo hänen elämäänsä tavattoman määrän sellaista, mikä ei häntä miellytäkään. Heinrichin pitäessä Kristinaa hyvänä lakanoiden välissä, alkoi tämä syksyllä tuntea jonkinlaista kipua vasemman rintansa alla. Kipu ei ollut kova, tai ei oikeastaan varsinaisesti kipukaan, vaan kummallinen tunne siitä, että siellä oli jotakin ylimääräistä, jonkin verran arkaa. Mieltä alkoi vaivata kumma pelko, mutta ajatellen viimeinkin löytämäänsä onnea hän ei yksinkertaisesti halunnut uskoa kysymyksen olevan jostakin vakavasta. Sen täytyi olla jonkinlainen rasvamyhkyrä, joka kyllä häviäisi tämän rakkauden ilmapiirissä. Kuukautisten kanssa sillä ei voinut olla mitään tekemistä, sillä ne häneltä olivat lakanneet jo vuosia sitten.

Joulun lähestyessä kivun tunne tuli selvemmäksi, ja varovaisesti puristaessa hän tunsi sormissansa selvästi peukalonpäätä suuremman myhkyrän. Hän taisteli mielensä kanssa joulun ylitse, ja vasta tammikuun kymmenennen päivän jälkeen hän rohkeni tilata ajan samalla kadulla vastaanottoansa pitävältä yksityislääkäriltä. He olivat tavanneet usein kadulla ja lähiseudun kaupoissa, joten Kristina tiesi miehen laskuttavan häntä kohtuullisen lempeästi.

Vastaanottohuoneessa hän hoki mielessänsä yhä uudelleen ja uudelleen, ettei hänellä ollut mitään syytä huoleen, sillä eihän uskovaista voinut kohdata mikään paha asia; tosin hänen elämänsä oli ollut täynnänsä pahoja ja ikäviä vastoinkäymisiä. Eikö nyt jo ollut loppu kaikelle sellaiselle? Kyllä, siitä hän oli varma!

Lääkäri ei tarvinnut paljon aikaa voidaksensa lausua julki mielipiteensä. Ilmiselvä kasvain, jonka laatu mitä pikimmin tuli todeta koepalan ottamisella. Leikkaus tuskin oli vältettävissä, koska kasvaimeen liittyi kipukin. Kristinan mieli kamppaili hänen istuessansa tämän säälivästi katsovan miehen edessä. "Mutta, mutta, minä en halua mitään leikkausta. Minä pelkään pelkkää ajatustakin. Ja mitä sanoisi miesystäväni, jos hän saisi tietää asiasta! Varmastikin hylkäisi minut! Vai voitaisiinko kasvain poistaa ilman suurempaa leikkausta? Ei kai vain..."

Lääkäri armahti silminnähden pelokasta potilastansa sanomalla: "Nopea toimenpide saattaa pelastaa rinnan, mutta koska olette antanut tilanteen kehittyä näin pitkälle, ettekä tullut luokseni heti myhkyrän huomattuanne, on tilanne varmistettava röntgenkuvauksella."

Kristina sai lähetteen lähisairaalaan, missä hänen vastusteluistansa huolimatta häneltä leikattiin koepala kasvaimesta. Muutaman päivän kuluttua hän sai mukaansa kirjekuoressa niin röntgenkuvat erikoislääkärin lausunnolla varustettuna, kuin myöskin selonteon kasvaimen laadusta. Sen sijaan että olisi mennyt kuoren kanssa lääkärinsä luokse, hän sulkeutui työpäivän jälkeen ompelukomeroonsa ja repi kuoren auki.

Hän ei ymmärtänyt läheskään joka sanaa, mutta tuska sisimmässänsä hän sai selville niin paljon, noudettuaan lääkärikirjan lähikirjastosta, että hänen kasvaimensa oli pahanlaatuinen, mutta vasta siinä vaiheessa, että pikainen leikkaus mitä todennäköisimmin riittäisi pysäyttämään taudin kehityksen, sillä minkäänlaisia jälkiä etäispesäkkeistä ei ollut nähtävissä.

Hän soitti jo illalla kauppiaallensa, että oli sairas, eikä voisi tulla töihin ennenkuin seuraavalla viikolla. Vai voisiko hän nyt pitää rästissä olevat lomapäivänsä, niin että hän saattaisi matkustaa sisarensa luokse Hopeajärvelle?

Niinpä hän seuraavana aamuna, valvotun yön jälkeen, nousi junaan keskusrautatieasemalla.

Nyt alkoi se kehitys, mikä sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Johanneksen selkäpiitä, eikä hän enää lainkaan ajatellut vain Kristina-sisarta, vaan koko seurakuntaa pienimmästä suurimpaan, niin miehiä kuin naisiakin.

Kristinan olisi tullut mennä diagnoosin kanssa oman lääkärinsä luokse, ja hän olisi aivan varmasti saanut leikkauspaikan mahdollisesti jo seuraavien päivien aikana. Hänessä oleva vika, sairaus, oli todettu mitä suurimmalla tarkkuudella, paikallistettu, asiantuntijoiden yhteisen tutkimuksen perusteella, mutta hoitoon menemisen sijasta hän lähti sisarensa perheen luokse!

Oi seurakunta, oi sinä kansa, joka kutsut itseäsi Jumalan kansaksi, minne sinä menet, kun taivaallinen röntgen Pyhän Hengen kautta läpivalaisee sinut ja ilmoittaa löytämänsä viat ja pahalaatuiset, sinuun kuulumattomat kasvannaiset? Kun Sana puhuttelee sinua, läpivalaisten sinut täydellisesti, asettaen terävistäkin terävimmän miekan siihen paikkaan, mistä sen tulee leikata... mitä sinä silloin teet? Hypähdätkö sinä pois siinä hetkessä tuon terävän terän tieltä, kauhistuen pelkkää ajatustakin siitä, että se leikkaisi sinusta pois jotakin? Etkö sinä käsitä, että se leikkaa pois vain jotakin vierasta, sinuun kuulumatonta, ajan mittaan kuoleman tuovaa?

Kristina oli omin silmin nähnyt asiantuntijoiden lausunnon sairaudestansa, mutta nyt hän halusi paeta todellisuutta. Hän ei yksinkertaisesti halunnut uskoa kaikkea todeksi. Hän oli uskovainen, hän uskoi jumalalliseen parantumiseen, mutta hän ei yksinkertaisesti osannut valita tätä tietä, ehkä osaksi siitäkään syystä, ettei edes sisaren perhe hänen tuntemuksiensa mukaan pitänyt sitä kovinkaan tähän aikaan kuuluvaisena. Niin, nämä vapaat ihmiset korostivat Sanan merkitystä siinä määrin, ettei sairaiden parantuminen ollut lainkaan tärkeä asia tässä ajassa. Sitä hän ihmetteli, eikä varmastikaan syyttä. Ihmetteli sitä moni muukin, vaikkei aina tuonutkaan julki.

On totta, ettei sairaiden parantumista voida nostaa ensimmäiselle sijalle, sillä sananjulistus todellakin on ensimmäinen ja tärkein seurakunnan keskuudessa, mutta se ei mitenkään poista toisen tärkeyttä. Järjestys on vain osattava säilyttää.

Niinpä muutaman tunnin junamatkan aikana Kristinalla oli aikaa miettiä elämäänsä ja elämän vääryyttä. Nyt kun hän kerrankin oli löytänyt miehen jota saattoi rakastaa, ja joka varmastikin rakasti myöskin häntä, tulee sitten tällainen asia! Kyllä se on niin, niin väärin!

Kristinan suhtautuminen tällaiseen asiaan ei ole mitenkään tuomittava, ja se tulee ymmärtää. Me itsekukin joudumme vastaavien asioiden kanssa kasvokkain. Pahinta kaikessa on se, että me olemme kadottaneet kyvyn tuntea toisen kanssa, kärsiä toisen kanssa, kantaa toisten kuormia. Niinpä kenenkään ei tule tuhahtaa Kristinan ehkä mielettömille ajatuksille ja toiminnoille, sillä kenen vika on se, että hän oli sellainen? Eikö juuri seurakunta niin kotikaupungissa kuin Hopeajärvelläkin ollut myötävaikuttamassa hänen ajatuksiinsa ja asenteisiinsa? Jos ei kukaan ohjannut häntä järkevällä tavalla, asettautunut hänen asemaansa, tullut alas korokkeeltansa, niin miksi syyttää häntä?

Jälleennäkemisen riemu oli suuri Ann-Marien odottaessa alemman laakson rautatieasemalla. Ja jo nyt oli Kristinan mielessä syntynyt tietynlainen ajatuskaavio, joka johti siihen mihin johti. Jo lähtiessänsä kotikaupungistansa hän oli tehnyt mitä suurimman virheen ja väärän ratkaisun. Jokainen päivänkin viivytys oli oleva kohtalokas. Miksi hän ei siis tällaisen virhepäätelmän jälkeen tekisi muitakin vastaavia ratkaisuja? Hän täysin halusi sulkea mielestänsä ammatti-ihmisten lausunnot, ja koska hän ei nyt perustanut elämäänsä todellisuuteen, ajautui hän ainoaan mahdolliseen suuntaan: epätodellisuuden niin kiehtovaan, mutta vaaralliseen maailmaan. Hän pyrki kieltämään vaikeutensa, kieltämään ahdistuksensa. Mutta se ei ole aina helppoa, ja siihen tarvitaan apua. Ja mistä se löytyykään sen paremmin kuin enemmän tai vähemmän hurskaiden ihmisten luota; etenkin kun kertoo asiat omalla, väritetyllä, typistetyllä, salailevalla tavallansa!

Miksi hän nyt saattoi tulla kylään rakkaan sisarensa luokse? Eikö hänellä ollut töitä? Niin, ei ainakaan aluksi tullut antaa mielikuvituksen laukata liian kauaksi. No jaa, hän oli työskennellyt niin kauan ja oli suorastaan ylirasittunut. Ihan rinnasta pisti, kun oli niin kova kiire ollut päällä. Ja ikäänkuin vakuudeksi hän veti syvään henkeä ja voihkaisi. Alku oli hyvä. Ketä ei pistäisi rinnasta kun on kovassa stressissä? Hän alkoi uskoa kaiken olevan vain burnouttia, "böörnauttia".

Luonnollisestikin koko Klausin perhe keskittyi nyt tämän rakkaan vaimon sisaren hoivaamiseen, ja niinpä melkoisesti miesystäväänsä kaipaava Kristina oli kuin piispa pappilassa. Kyllä, joka päivä hänen tuli soittaa Heinrichille, jonka hänenkin olisi tultava täällä käymään. Hei, eikö tämä voisi tulla hakemaan Kristinan sitten seuraavana viikonloppuna kun tämän vapaa loppuisi? Koko perhe riemuitsi tästä ajatuksesta ja uuden sukulaisen ensinäkemisestä.

Kuinka usein olikaan Johanneksen sisimmässä myllertänyt tuo ajatus, että monet, todella monet uskovaiset aivan hänenkin lähipiirissänsä ikäänkuin puhuivat pois vaikeutensa, käsittämättä itsekään mitä käytännössä tekevät. Kun kohdattiin jotakin epämiellyttävää tai oltiin itse tehty jotakin sopimatonta, ei asiaa haluttu ottaa sellaisenansa, todella tapahtuneena, vaan anteeksipyytämisen ja katumisen sijasta puhuttiin jotakin asian vierestä ja sen ympäriltä, kunnes kaikki näytti aivan erilaiselta kuin mitä todellisuudessa oli tapahtunut.

Kristina-sisarta todellakin pidettiin rakkaudellisesti hyvänä kaikin mahdollisin tavoin. Joka päivä Ann-Marie kävi kaupoissa ostamassa parasta mahdollista pöytään pantavaa, ja rakkaan sisaren ei hetkeäkään tarvinnut tuntea yksinäisyyttä tai ohjelman puutetta. Noiden päivien aikana kierrettiin kaikki nähtävyydet niin lähistöllä kuin kauempanakin, ja autuuden ja hyvänolon tunne voitti aikaisemmin mieltä kalvaneen pelon ja ahdistuksen. Niin, kuinka hyvä Jumala hänellä olikaan, joka järjesti tällaisen tilaisuuden lepoon ja rentoutumiseen!

Käsi pyrki vaistomaisesti sivelemään rinnan alla tuntuvaa muhkuraa, vastoin kaikkea tietoista tahtoa ja asian kieltämistä. Sisaren perheen huomatessa tämän ikäänkuin pakkoliikkeen, meni puhe luonnostaankin kaikenlaisiin sairauksiin, mitkä saattoivat kohdata uskovaisiakin ihmisiä. Millainen oli tuo kipu rakkaan sisaren rinnassa? Tuntuiko se koko rinnan alueella, tuntuiko se erikoisesti syvään hengitettäessä? Muistivathan he hyvin sen, kuinka äidillä vuosia sitten oli ollut käsittämättömiä ahdistuksen hetkiä, koko pallean ollessa kovana kuin kivi. Niin, olihan se selvinnyt sitten jonkin ajan kuluttua, ja kaikki oli korjaantunut, kun Ann-Marie oli lakannut ahmimasta niitä alennuspikkuleipiä, mitä Klaus oli ostanut tutulta kauppiaalta. Olivathan ne toki haiskahtaneet hiukan oudolta, ja kaikki olivat aluksi ihmetelleet kummallista jälkimakua, mikä säilyi suussa ja röyhtäyksissä pitkänkin ajan kuluttua niiden nauttimisesta. Muu perhe oli parin päivän yritysten jälkeen lopettanut näiden "herkkupalojen" nauttimisen, mutta taloudellinen Ann-Marie oli päättänyt, ettei näin edullisia ja riittoisia keksejä tule heittää menemään.

Niin, Ann-Marie taloudellisuudessansa kärsi useamman kuukauden ajan kovista vaivoista, käyttämättä normaalia ymmärrystänsä. Olisihan toki hänelle tullut sanoa jotakin senkin seikan, että Klaus oli ostanut tämän jättimäärän keksejä kauppiaalta, joka juuri oli saanut autolastin niitä myytäväksi eläinten rehuksi.

Johannes ei voinut olla ajattematta samalla sitä, mistä hän aikoinaan oli kirjoittanut kirjeessä veljellensä:

Mieleeni tulee tässä yhteydessä vielä yksi todella huvittava tapaus aivan omalta kylältämme. Täällä asuu yllättävän monia perheitä, jotka ovat sukua toisillensa, vaikka osa heistä on mahdollisesti suurenkin osan elämäänsä asunut jossakin muualla, mutta jotka sitten jossakin vaiheessa ovat palanneet synnyinseudullensa. Franzilla on tällä kylällä kaksi veljeä, joista toinen on Karl, josta varmasti olen sinulle jo kertonutkin. Hän on naimisissa kuivanlaihan naisen, sisaren kanssa, joka jatkuvasti saarnaa askeettisen ruokavalion puolesta. Ymmärrettävästi Karlkin on kuin rautakanki, koska ei kotona saa milloinkaan kunnon ruokaa. Joskus tulee pakostakin ajatelleeksi, että miten samassa suvussa voi olla niin täydellisesti toisistaan poikkeavia ihmisiä. Franz on mitä tasapainoisin ja tervehenkisin uskovainen, todellinen sydäntä ilahduttava persoona. Mutta ei siinä kyllin, että hänellä on Karl-veli... hänellä on myöskin veli, joka lyö jossakin suhteessa laudalta kaikki tuntemamme henkilöt ja erikoisuudet niin tällä kylällä kuin lähiseuduillakin.

Franz pitää vaimonsa, tyttärensä ja tämän miehen kanssa kylän tunnetuinta majoitus- ja ravintolakiinteistöä. Tämä on siitä asti kun Franz paluumuuttajana osti tuon kuolinpesän, ollut mitä suurin loukkauksen aihe hänen tälle ilmeisen fanaattiselle Egon-veljellensä.

Minä olen aina silloin tällöin vieraillut tuossa perheessä, vaikkakin täytyy tunnustaa, että se on ollut melkoinen koettelemus joka kerta. Muistan kuinka eräänä keväisenä päivänä olimme Klausin kanssa korjanneet hänen aittansa kaatumaisillaan olevan etukatoksen, ja palkkioksi saimme kunniamaininnan ansaitsevan aterian. Kuinka ollakaan, päivän ollessa todella lämpöisen, oli minulla todella kova jano. Niinpä kaadoin useaan otteeseen lasini täyteen pöydällä olevasta kotikaljakarahvista. Hetken kuluttua silmissäni tapahtui selvä muutos, ja tunsin erikoisen hyvänolontunteen valtaavan ensin pääni ja vähitellen koko ruumiini. "Oh hoh, taitaa nousta juoma päähän!", totesin kuin leikilläni. Sitä minun ei kuitenkaan olisi tullut sanoa. Egon oli kaataa lautasensa, kun hän kiivaasti ryhdistäytyi ja huusi: "Lasten aikana ei puhuta tuollaista! Meidän kodissamme ei ole milloinkaan ollut alkoholijuomia, eikä tule milloinkaan olemaankaan. Minä haluan olla Jumalan nasiiri ja perheeni on sitä kokonaisuudessansa. En milloinkaan elämässäni ole nauttinut pisaraakaan, en pisaraakaan, kuuletko sinä, en pisaraakaan alkoholia sen jälkeen kun tulin uskoon! Jos veljeni Franz leikkii näiden asioiden kanssa, on se hänen asiansa, enkä milloinkaan ole astuva jalallanikaan hänen kotiinsa, joka on tuon kirotun kapakan yhteydessä. Phyi, phyi, millainen jumalaton veli minulla onkaan, vaikka kulkee uskovaisen nimellä! Phyi!"

Minua aivan kauhistutti nähdä kuinka auringonsäteiden valossa suoranainen sylkipisaroiden vana levisi hänen lautasellensa ja pitkin pöytää. "Alkoholi on kirottu asia, enkä halua olla missään tekemisissä sen kanssa. Kirotut olkoot kaikki liköörikaramellitkin, millä paholainen viettelee viattomia lapsia alkoholin pauloihin! Haulikolla pamautan jokaista, joka rohkenee tipankin tuoda tuota edes tontilleni! Johannes, Johannes, sinäkin leikit tuon aineen kanssa ja puhut tuollaisia asioita, mitkä eivät edes sovi uskovaisen suuhun; sinäkin olet olevinasi saarnamies! Vaimoni on rakkaudella laittanut teille hienon aterian, ja sinä julkenet palkita kaiken tuollaisella käytöksellä! Mene ulos, jos ei kelpaa se, mitä tämä talo tarjoaa! Tuo on kotikaljaa, jossa ei ole pisaraakaan alkoholia, ja se on siunattu juoma, sillä me olemme sen joka kerta siunanneet, kun se on ruokapöytään nostettu! Sen on vaimoni siunatuin käsin valmistanut! Halleluja, halleluja, halleluja! Siunattu juoma!"

Minun todellakin teki mieleni lähteä siinä paikassa ulos ovesta, mutta Franzin tähden maltoin mieleni. Mutta ei edes Franzin läsnäolo olisi saanut minua vaikenemaan siitä sydämen kyllyydestä, mikä nyt purkautui suuni kautta. Ääneni aivan vapisi kun pakotin kasvoni maireeseen hymyyn ja kysyin: "Rakas sisareni, niinkuin käsitän, olette te koko perheenä nauttineet tätä 'siunattua' juomaa' jo lähes kahdenkymmenen vuoden ajan, koska ette halua tulla osalliseksi siitä kirouksesta, jonka jo pisarakin alkoholia tuo jokaisen ylle. Ehkä on parasta että Mariakin alkaa valmistaa sitä, niin että voisitko antaa minulle sen teko-ohjeet? Mitä sinä oikein laitat siihen?

Tiesin olevani jossakin määrin inhottava, sillä tiesin tarkoin mitä tulisin kuulemaan. Sisar ilahtui silminnähden tajuamatta alkuunkaan kysymykseni todellista luonnetta. "Rakas veljeni, ilomielin annan sinulle ohjeet! Olen jo usein ajatellutkin sitä tavatessani Marian kylällä. (He eivät olleet koskaan käyneet meillä, koska tiesivät kellarissamme olevan viiniä ja olutta!) Sen valmistaminen on yksinkertaisin asia maailmassa! Se on oikein Jumalan lahja meille uskovaisille, jotka haluamme elää puhtaasti ja Jumalan nasiireina!" Egon vahvisti kaiken huutamalla jälleen aamentansa ja hallelujaansa. "Lapset pitävät makeasta, niin että olemme panneet siihen paljon sokeria, ja sokerista he saavat niin paljon ravintoa, että heidän poskensa oikein punottavat kun he juovat sitä. Kaupasta saa valmista mallasuutetta, jossa ei ole tippaakaan alkoholia (niinkuin itse uutteessa joskus olisi sitä ollut!); vettä ja aivan tavallista hiivaa aina sen mukaan kuinka suuren annoksen tekee. Koko paketin jos laittaa, kuohuu kaikki helposti astian reunan yli, mutta kyllä kaiken oppii nopeasti annostelemaan!"

Tuskin olen milloinkaan kokenut jotakin sellaista huumaavaa ja suorastaan fanaattista, räjähtävää, ratkiriemullista tunnetta koko elämäni aikana. Kaiken tämän ylettömän hurskauden ja fanaattisuuden keskellä minutkin valtasi fanaattisuus, melkein repeäminen!

Ei ollut mikään ihme, jos lastenkin posket olivat hehkuneet punaisina ja "terveyden merkkinä", sillä tämä hurskas "nasiiriperhe" oli nauttinut itse sitä käsittämättä lähes parinkymmenen vuoden ajan jotakin sellaista, mikä heidän uskomuksensa mukaan toi kirouksen ihmisen ylle. He valmistivat kotonansa, rukouksin ja hartain mielin juomaa, "tavallisella hiivalla", mikä joskus varmastikin ylitti alkoholiprosenteissa sen juoman, mitä heidän mukaansa jumalattomat joivat veljen ravintolassa. Ei ollut väliä sillä, mitä hiivaa käytettiin, viinihiivaa, oluthiivaa, tavallista hiivaa; kun vain sokeria oli tarpeeksi, muodostui alkoholia sen mukaisesti. Niinpä oli perheessä sun toisessa todettu, että kellariin unohtuneet makeat simat olivat joskus muuttuneet todellisiksi "shampanjoiksi".

Ihmiset siis uskoivat elävänsä hurskaasti, Jumalalle kelpaavasti, kieltäytyessänsä tietyistä asioista. Mutta kuinka moni tämän perheen tavoin elikään tietynlaista itsevalittua jumalanpalvelusta, rikkoen huomaamattansa juuri niissä kohden, missä uskoivat tekevänsä aivan erikoisen palveluksen Herrallensa, tuomiten muut. Puhuttiin hurskaasti, ohitse todellisen asian.

Niinpä nytkin puhuttiin Kristina-sisaren sairaudesta, tai paremminkin sairastamisesta, sillä todellisuudessa ei puhuttu lainkaan siitä, mikä oli todellisuus hänen elämässänsä. Johtuivatkohan nyt hänen kipunsa jostakin väärästä ruoka-aineesta? Ei kai vain juuri nautittu ateria ollut sisältänyt jotakin hänelle sopimatonta? Ei, eihän toki, vatsassa tuntui todella hyvältä.

Sisar siveli vatsaansa ja hymyili onnellisena. Vaivahan alkoi olla ohitse, kiitos näin suurenmoisen hyvänäpidon! Ei, ei todellakaan, vatsassa ei ollut minkäänlaista pahanolon tunnetta. Eikä palleassakaan! Kiitos Herralle, tässä oli asia, josta tuli kiittää Herraa. Olikohan tapahtunut oikein ihmeparaneminen, halleluja, ylihuomisessa kokouksessa sisaren tuli kertoa siitä seurakunnalle! Halleluja! Koko perhe oli vaikutettu, ja niinpä rukoiltiin todella pitkään ja hartaasti, kiittäen Herraa, joka oli vastannut heidän rukouksiinsa.

Kristina ensialkuun suorastaan kauhistui Klausin esitystä. Sehän olisi valheellista! Mutta toisaalta... eikö todellakin ikävä tunne, joka oli vallannut matkalla tänne koko ruumiin, ollutkin väistynyt näiden kerrassaan ihanien päivien aikana! Niinpä vaistomaisesti hänenkin suustansa tuli yhä uudelleen ja uudelleen halleluja hyvälle Herralle, joka niin piti huolen omistansa.

Seurakunta iloitsi nähdessänsä Kristina-sisaren, ja kokouksen jälkeen pidettävässä kahvitilaisuudessa itsekukin oli kiinnostunut kuulemaan tästä Herran ihmetyöstä. Kristina kertoi ja kertoi, puhui ja puhui, kuulijoiden osoittaessa myötätuntoansa ja kiitollisuuttansa tällaisen ihmeen tapahtumisen johdosta. Kummallisesta syystä käsi ei enää mennytkään rinnan alla vieläkin selvästi tuntuvalle muhkuralle, vaan käsi sipaisi kerta toisensa jälkeen vatsaa ja palleaa, hymyn karehtiessa onnellisen sisaren kasvoilla.

Oli todellakin saavuttu kummalliseen, käsittämättömään aikaan, jossa ihmiset olivat kadottaneet todellisuudentajunsa ja kosketuksensa käytännön elämään. Johannesta aivan puistatti hänen ajatellessansa tätä esimerkkiä Kristina-sisaresta, sillä siinä tuli mitä suurimmassa määrin esiin se, mitä tämän ajan seurakunnan keskuudessa tapahtui vuodesta toiseen. Kiitettiin Herraa kaikesta sellaisesta, mikä itseasiassa ei ollutkaan todellisen kiitoksen aihe, rukoiltiin sellaisen puolesta, mitä ei itseasiassa ollutkaan, peitettiin sellaista, mikä olisi tullut paljastaa, tunnustaa, minkä puolesta olisi tullut rukoilla mitä hartaimmin. Mutta ei, nyt kaikki ikävät, väärät, kuolemaa tuovat asiat kätkettiin ylettömän puhumisen taakse, haluten unohtaa ne, ikäänkuin ne katoaisivat unohtamisen johdosta.

Kristinan käsi ei mennytkään sinne, minne sen todellisuudessa olisi tullut mennä. Hän kantoi itsessänsä kirjaimellisesti ja konkreettisesti vierasta elämää, kuolemaa. Paholainen halusi tappaa hänet tämän häneen asettamansa vieraan elämän, väärän elämän avulla. Mutta sen sijaan että olisi antanut poistaa sen, hän kipujen ja mahdollisen häpeän pelon johdosta alkoi koko olemuksellansa peittää, kätkeä tuota hirvittävää asiaa. Kuinka selvä kuva tämä olikaan siitä, kuinka monet uskovaiset halusivat peittää rikkomuksensa ja paholaisen heidän elämäänsä tuomat asiat jos milläkin asialla, puheella, huomion kiinnittämisellä sinne, missä ei ollut mitään korjattavaa, peitettävää.

Kuinka kauan olisi kaiken tämän jatkaminen oleva mahdollista? Kuinka kauan Kristina-sisar voisi peittämisellä selvitä vaivastansa?

Niinkuin kaikki tässä maailmassa on ajallista, hetkellistä, niin huomasi Kristinakin jälleen kaikkien noiden ihanien hetkien olevan vain muistoa kaapiessansa lihanjätteitä lihasahan pöydältä ja terän ohjaimista. Arki oli jälleen koittanut, ja oli vaikea pitää ajatuksia pois ikävistä asioista.

Matkalla kotiin joku tervehti takanapäin ja tarttui häntä varovaisesti hihasta, ja kääntyessänsä katsomaan, näki hän lääkärinsä hymyilevät ja ystävälliset kasvot. Mitä hänelle kuului? Hyväähän hänelle kuului, toki. Mutta yhtäkkiä hänelle hymyilevät kasvot saivat vakavammat piirteet ja hänelle esitettiin kysymys, mitä hän ei ollut lainkaan valmistautunut kuulemaan: Miten oli kokeiden laita? Eikö hän ollut vielä saanut tutkimustuloksia, sillä olihan asia kiireinen? Olivatko paperit jääneet makaamaan jonkun kanslistin tai apulaisen pöydälle?

Kristina tunsi veren pakenevan kasvoiltansa. Mitä hän nyt sanoisi tälle ystävällisen huolestuneelle lähimmäiselle? Toki, toki, hän oli saanut paperit juuri eilen, mutta ei ollut ehtinyt tulemaan lääkärin luokse. Mutta kyllä hän ensi tilassa tulisi... Hän suorastaan pakeni paikalta juoksujalkaa.

Kun hän ei seuraavanakaan päivänä ollut ottanut yhteyttä lääkäriinsä, soitti tämä hänelle työpaikalle juuri ennen sulkemisaikaa. Mikä tuota lääkäriä oikein vaivasi? Miksi hänen täytyi niin puuttua toisten ihmisten asioihin? Oliko nyt ollut tarpeen soitella pitkin sairaaloita ja ilmoitella hänelle, että hän oli saanut paperit jo lähes kaksi viikkoa sitten? Rakas ystävä! Mikä rakas ystävä hän oli tuolle lääkärille? "Rakas ystävä, te ette nyt käsitä lainkaan, kuinka vakava on sairaalassa tehty raportti. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä voidaan odottaa vain pahimmanlaatuisia tuloksia, ellette ensitilassa anna leikata itseänne! Onhan teillä niin suloinen poikakin, ajatelkaa häntä!"

Kristina tuohtui toden teolla. Eihän mikään laki tässä maassa vaatinut häntä alistumaan mihinkään sellaiseen, mitä hän ei tahtonut! Kehtasi lääkäri vielä postissakin muutaman päivän kuluttua lähettää hänelle ajanvarauksen. Hän ei menisi, ei menisi! Hän luottaisi siihen, mitä niin monet uskonystävät hänelle olivat vakuuttaneet Hopeajärvellä. Jumala oli parantanut hänet ikävästä tunteesta vatsanseudulla, ja sillä selvä!

Kuinka järkyttävää onkaan se, kuinka joissakin tilanteissa ihmiset kadottavat täysin normaalin ajattelun. Sisaremme luokkaantui mitä katkerimmin henkilöön, jonka tehtävä tässä elämässä oli auttaa kärsiviä lähimmäisiänsä; mahdollisuuksiensa mukaan poistaa ahdistusta tuottavat asiat. Mutta eikö tämä ollut mitä selvin kuva siitä, mitä seurakunnassakin tapahtui? Oli aika puhdistautua, valmistautua Herran tulemukseen. Oli aika panna pois kaikki ylimääräiset painolastit, kaikki maahan sitova, että muutettu ylösnousemusruumis voisi kohota kohti yläilmoissa saapuvaa Herraa Jeesusta. Mutta kuinka moni todellakin loukkaantui saarnamiesten julistuksensa kautta asettaessa Sanan veitsen juuri sinne, missä olivat nuo kätketyt salaisuudet, kuoleman idut tai jopa kasvannaiset?

Heinrich oli todella rakastunut Kristinaan, ja he kokivat mitä suloisimpia yhdessäolon hetkiä. Mutta miksi ei sisar enää antanut silitellä itseänsä entisellä tavalla? Miksi hän nyt oli mieltynyt pitämään rintaliivejänsä alas käärittyinä sängyssäkin? Jonkin aikaa kaikki sujui näinkin, mutta huomattuaan kuinka hänen sulhastansa (he olivat kihlautuneet jo muutama viikko sitten) vaivasi tämä "järjestely", keksi hän mielestänsä hyvän ratkaisun. Hän liimasi isokokoisen laastarin kipeään kohtaan ja kertoi olleensa lääkärissä. Niin, kysymys oli vain aivan viattomasta luomenpoistosta!

Heinrich yritti parhaansa mukaan muistella, mutta ei voinut saada minkäänlaista mielikuvaa jostakin tuolla paikalla olleesta luomesta, joka vielä olisi ollut tulehtunut. No, mitäpä tuosta, kaipa hän ei vain ollut huomannut sitä. Mieltä oli vain alkanut suuresti kaivertaa se, etteivät he olleet käyneet vihillä, ja nyt seurakuntalaisetkin varmasti alkoivat jo huomata, ettei hän monena yönä ollut kotonansa.

Kevät tuli suurella voimalla, ja ilmassa tuoksuivat havupuut ja ketojen kukkaset. Mutta kasvua ei tapahtunut vain luonnossa, vaan nyt Kristina sai todeta myhkyrän suurenevan aivan toden teolla. Kipukin alkoi tuntua entistä selvempänä, ja niinpä ei enää mikään laastari pystynyt peittämään sitä, mikä hänen rintansa alla kypsyi kypsymistään. Heidän oli tarkoitus mennä naimisiin muutaman viikon kuluttua, mutta mitä ajattelisi rakastava mies naisesta, jolla oli tuollainen jo uloskinpäin näkyvä myhkyrä rinnassansa?

Laastarin oli jotenkuten saattanut käsittää, mutta nyt tapahtui jotakin sellaista, mitä jonkun mielikuvituskaan ei pystyisi aikaansaamaan. Eräänä päivänä asiaa kyllin pohdittuaan Kristina istuutui ompelukomeroonsa ja virkkasi mitä kaunisvärisimmän ja suloisimmalta näyttävän, ikäänkuin pienen patalapun tai neulatyynyn. Hän valitsi siihen kauneimmat ja pehmeimmät lankansa, ja tuloksena oli niin kaunis lappunen, että sitä olisi ihaillut jokainen sen nähnyt.

Kun Heinrich seuraavan kerran oli rakastettunsa luona, sai hän kokea jotakin ennennäkemätöntä ja -kuulumatonta. Sängyssä makasi odottavasti mitä onnellisimman näköinen nainen, tuo kaunis lappunen kaksipuolisella teipillä liimattuna vasemman rinnan alle. Voidaan kuvitella, mitä miehen sisimmässä liikkui. Sensijaan että olisi asettunut rakkaansa vierelle sänkyyn, istuutui hän vuoteen reunalle mitä surullisin ja huolestunein ilme kasvoillansa. Tähän asti hän oli ollut typerääkin typerämpi, sokeaakin sokeampi. Hän ei ollut kuitenkaan tyhmä, ilman tervettä järkeä. Nyt oli selitysten aika, nyt oli aika paljastaa salaisuudet.

Sinä iltana itkivät molemmat, lohduttomasti, loputtomasti. Kumpikin käsitti nyt elämän todellisuuden tavalla, mitä ei kenellekään soisi tapahtuvan. He olivat aikuisia ihmisiä ja tiesivät, mistä oli kysymys.

Kristina röntgenkuvattiin heti seuraavana aamuna, ja jo seuraavan päivän iltana hänet lähetettiin kotiin. Mitään ei ollut tehtävissä, sillä kasvain oli tunkeutunut lonkeroillaan jo niin lähelle sydäntä, ettei ollut mitään mahdollisuutta pysäyttää sen etenemistä.

Heinrich käsitti asian peruuttamattomuuden, mutta halusi kuitenkin keskustella lääkäreiden kanssa. Otettiin esiin aikaisemmat röntgenkuvat ja lausunnot, joista mitä selvimmin kävi ilmi, että jos leikkaus olisi suoritettu ajallansa, olisi siitä tuskin ollut mitään silminnähtävää haittavaikutusta sen paremmin Kristinan terveydelle kuin ei myöskään ulkonäolle.

Jo alkukesästä Kristina alkoi laihtua silminnähden, ja kasvoista katosi kaikki väri. Hän oli aina pelännyt kipua ja tuskaa, paeten sitä kaikin mahdollisin tavoin; siksi hän oli kieltäytynyt leikkauksestakin! Mutta se, mitä nyt seurasi, on liian kauhistuttavaa kuvattavaksi tai kerrottavaksi. Vastoin lääkäreiden olettamusta Kristina eli vielä syksylläkin. Sen sijaan että heti alkuunsa olisi tyrehdyttänyt sydämen toiminnan, oli syöpä kiertänyt lonkeronsa paksujen verisuonten ympäri jatkaen kulkuansa lähes kaikkialle sisaren yläruumiissa. Koko "Jumalan parantama vatsanseutu" muuttui muhkuraiseksi, epäinhimillisen näköiseksi, aivan kuten jollakin tieteistarujen hirviöllä. Kivut olivat aivan hirvittävät, niin että sisaremme tuskanhuudot kaikuivat kerta toisensa jälkeen sairaalan eristysosaston käytävillä.

Aivan kuten Ilsenkin kohdalla joutui nyt pakostakin kysymään: "Miksi ei hyvä, rakastava Jumala ollut puuttunut asioihin? Miksi ei Jumala saattanut kaikkea tapahtumaan toisin? Miksi, miksi, miksi Jumala salli kaiken tapahtua? Miksi nyt oli aivan liian myöhäistä?" Niin, eikö Jumala ollut antanut varoittaa Ilseä mitä moninaisimmin tavoin vuosien saatossa? Eikö Jumala ollut puhunut ja kehottanut, yrittänyt muuttaa Ilsen tietä? Mutta oliko Ilse tahtonut Jumalan tavalla, sillä tavoin kuin mitä Hän palvelijoidensa kautta oli puhunut, olkoon tämä sitten ollut Johannes tai joku muu, vaikkapa hänen oma miehensä Reinhold? Mutta hän uskoi mieluummin sitä, mikä oli helpompaa, kivuttomampaa, helpommin vaikean asian ohitse vievää. Hetken riemun ja helpotuksen jälkeen Ilse oli saanut tuntea tulleensa petetyksi, katkerasti petetyksi. Eikö juuri saman kokenut nyt Kristina, joskin eri muodossa?

Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy (Hebr. 11: 1). Mutta se usko mistä Pyhä Kirja puhuu, ei olekaan aina sitä, mitä ihmiset sen mieltävät olevan. Paavalikin oli uskonut palvelevansa isiensä Jumalaa, mutta joutui toteamaan, että se mitä hän oli pitänyt uskona, olikin luulemista.

...että heidän kerran on kuoleminen...

Ei milloinkaan aikaisemmin elämässänsä ollut Johannes kokenut jotakin sellaista, mikä nyt oli tullut hänen elämäänsä joitakin päiviä sitten. Lukemattomia kertoja viimeisten lähes parinkymmenen vuoden aikana hän olisi niin mielellänsä kaiken kärsimyksen ja ahdistuksen keskellä nukkunut pois tästä maailmasta ollaksensa Herransa kanssa. Oliko tämä halu jotakin rikollista, väärää, vaikeuksien pakenemista? Eikö Paavalikin huokaissut raskautettuna, että halu hänellä olisi täältä eritä, mutta kanssamatkaajiensa tähden hänen oli vielä oltava tämän maan päällä tässä ruumiissa?

Miksi hänen ajatuksensa yhä uudelleen ja uudelleen palasivat tuohon hänen kokemukseensa Myllylammella, missä hänet kirjaimellisesti ja sananmukaisesti rakas veli ja ystävä oli tallannut pohjattomalta tuntuvaan mutaan ja liejuun, ajatellen vain omaa pelastustansa ja etuansa? Miksi ylipäätänsä kaikki tällainen kohtasi häntä, vaikka hänen ainoa ajatuksensa ja tarkoituksensa oli auttaa jokaista mahdollisuuksiensa mukaan? Miksi kaikki hänen elämässänsä näytti päättyvän jonkinlaiseen tappiotilaan, missä autettava oli selvinnyt kunnialla ja yleistä hyväksyntää saavalla lopputuloksella, mutta hän itse auttajana oli saanut kokea tulleensa merkityksi sillä häpeällä ja moitteella, minkä itse asiassa olisi tullut kohdata autettavaa, joka hänet oli saattanut sille paikalle, useimmiten vastoin hänen omaa tahtoaan ja tarkoitustansa? Miten ylipäätänsä oli mahdollista, että osat vaihtuivat tällaisella tavalla?

Nyt näin monen vuoden jälkeen Johannes oli pakotettu näkemään se tosiasia, että lukemattomat veljet ja sisaret, joita hän oli pitänyt todellisina ystävinänsä ja luotettuinansa, olivat todellisuudessa käyttäneet häntä hyväksensä jonkin sellaisen saavuttamisessa, mikä ei itseasiassa kuulunut heille lainkaan; niinkuin ei Johanneksenkaan palvelustehtävän piiriin. Klausilta olivat loppuneet rakennusaineet rahan puutteen johdosta, ja hän piti maailman luonnollisimpana asiana sitä, että hän saattoi viedä veljensä purkamaan hyljättyä myllyrakennusta; eihän se voinut enää kuulua kenellekään. Näinkin voidaan ajatella, jos ei ylipäätänsä haluta ajatella.

Tapaus johti lopulta siihen, että Johannes luuli viimeisen hetkensä koittavan, ja hän valmistautui kuolemaan veljensä rauta-anturoiden mutaan painamana. Odottaessansa mudan tunkeutumista suuhunsa hänen mielessänsä pyörivät monenlaiset ajatukset, ja jollakin tapaa hän tunsi eräänlaista mielihyvää sen johdosta, että nyt kaikki surkeus ja ahdistus olisi hänen kohdaltansa ohitse. Miksi ei todellakin hän, jonka kaikki olivat hyljänneet, jättäneet Herransa haltuun, miksi hän ei todellakin voisi nyt nukkua pois tästä petollisesta ja rauhattomasta maailmasta?

Johannes oli todellakin saanut kylliksensä kaikesta siitä vihan kampanjasta, joka oli kohdistettu häntä vastaan, joskaan ei niin näkyvällä tavalla. Ehkä juuri siinä piili kaiken murheellisuus ja tuskan todellinen piikki? Jos vihamielisyys ja pahanpuhuminen olisivat tapahtuneet avoimesti ja selvästi, ei se olisi satuttanut lainkaan niin kovasti, mutta nyt kaikki tuli mitä läheisimpienkin veljien ja sisarten kautta ikäänkuin pienen pienen puukon isku selkään. Juuri tuon puukon pienuus ja sen aiheuttamat lähes näkymättömät haavat olivat yksi syy siihen, miksi ei sen paremmin iskijä kuin ei tapahtumaa seuraavatkaan havainneet mitään seuraamuksia, ehkä vain Johanneksen tuskaisen ilmeen tai huudon. Ei, ei todellakaan ollut sopivaa hänen huutaa, ilmaista tuskaansa, sillä sehän olisi johtanut asian tarkempaan tutkisteluun ja mahdolliseen häpeään sen yllä, joka iskun oli suorittanut.

Kaikki oli Johannekselle niin käsittämätöntä, että hän ei tiennyt mitä ajatella. Iskut tulivat juuri sieltä, mistä niiden ei milloinkaan olisi odottanut tulevan; mistä hän ei niitä olisi odottanut. Mitä taas tuli kaikkeen siihen, mitä hän kotonansa joutui kokemaan, sitä ei kukaan ollut valmis uskomaan. Hän kärsi asioista, jotka eivät painaneet ehdottomasti yhtään mitään tarkkailijoiden vaakakupissa; ei, vaan päinvastoin hän oli syyllinen, kaiken aiheuttaja, oman typeryytensä uhri. Kuka sellaista miestä säälisi, joka ei ymmärrä miten kohdella omaa perhettänsä?

Ei siis ollut ihme, että kaiken tämän pohjattoman yksinäisyytensä keskellä Johannes kaipasi päästä Herran luokse, pois kaiken häntä ympäröivän pahan tukahduttavasta ilmapiiristä. Ei hän ollut lainkaan kyllin vanha tunteaksensa tällä tavoin ikänsä puolesta; myöskään hän ei ollut siinä määrin sairas, että olisi halunnut elämänsä päättyvän. Mutta hän oli monessa suhteessa halukas kuolemaan, sillä hän ei nähnyt elämällänsä mitään sellaista tarkoitusta, kuin mitä hänen sisimmässänsä oleva kaipaus odotti. Toki oli hänelle Jumalan valtakunta ja Hänen asiansa tärkeät, mutta hänet oli hyljätty yksinäisyyteen sellaisella tavalla, ettei hän ajoittain jaksanut nähdä kaiken ylitse siihen, mikä on jumalallista. Häneltä todellakin oli katoamassa elämänilo, elämän voima. Mikä ylipäätänsä puhui sen puolesta, että hänen aamuisin oli noustava ylös ja yritettävä hymyillä vaimollensa ja lapsillensa? Jokaisella oli omat kiireensä, omat tärkeät asiansa. Hän oli olemassa kaikkia rakkaitansa varten, omaisiansa varten, uskonystäviänsäkin varten siinä suhteessa, että nämä saivat mitä odottivat, mutta kuka oli todella olemassa häntä varten?

Maria oli kiireisempi kuin milloinkaan heidän aikaisemman avioelämänsä aikana. Tukkuliikkeen kevätkiireet olivat ennennäkemättömän ahdistavat ja voimavaroja nielevät. Vaimo tuli ja meni, nukkui yönsä levottomasti ylirasittuneena, nousi aamulla melkein yhtä väsyneenä kuin illalla nukkumaan käydessänsä. Puolin ja toisin yritettiin hymyillä, naurahtaakin silloin tällöin. Maria oli onneksi eräässä suhteessa toisenlainen kuin Erika, joka kovissa kiireissänsä oli niin kokonaisvaltainen, ettei edes ajatellut Oton kanssa olemista. Niin, Johannes ja Maria olivat yhdessä sen verran usein, ettei sen suhteen ollut valittamista, mutta ajattelevana ja tuntevana miehenä Johannes ei voinut olla panematta merkille sitä, ettei Maria ollut kaikessa mukana sellaisella tavalla kuin olisi pitänyt. Ajatukset olivat aivan jossakin muualla kuin valkoisilla lakanoilla. Maria suunnitteli, pohdiskeli, laskeskeli, silitellen miestänsä parhaansa mukaan. Hän halusi osallistua miehensä elämään, olla tälle hyvä, mutta ei voinut mitään sille, että kevätvaraston täydellistäminen oli koko ajan mielessä.

Ihmisten vaikeudet ovat asia, mistä ei voida tehdä mitään yleisluokitusta. Mikä on toiselle yhdentekevää ja merkityksetöntä, toiselle se voi olla musertavan raskasta. Me ihmiset olemme niin tavattoman erilaisia. Kuinka usein olikaan Johannes seurannut ihmisten keskusteluja, missä nämä olivat puineet elämän eri puitteita, hyvässä tarkoituksessa löytää ratkaisuja kärsiville lähimmäisillensä. Itsestään selvää on, että näiden keskustelujen keskipiste oli avioliittoasioissa, sillä vaikka sitä ei avoimesti tunnustettukaan, löysi jokainen asianhaara lähtöpisteensä sieltä, missä miehen kyljestä poistettiin yksi tarkemmin ajattelematta merkityksettömältä tuntuva luunpalanen.

Johannes oli mies, joka ilmiselvästi oli luotu avioon; hän ei voinut kuvitellakaan olevansa yksin. Jo nuoruudessansa hän oli tuntenut voimakkaasti miehiset voimansa, jotka mahdollisesti olivat perua isän puolelta. Hän ei milloinkaan ollut mikään hurmuripoika tai hameenhelmojen perässä juoksija, mutta hänelle oli itsestään selvää se, että hänen oli löydettävä itsellensä vaimo. Kuinka hartaasti hän olikaan rukoillut, että Taivaallinen Isä antaisi hänelle hyvän vaimon. Mutta niinkuin tuntuu yleensä ottaen olevan elämässä, eivät kaikki tällaiset nuoruuden rukoukset, pyynnöt, toteudukaan, vaan suurempi viisaus sallii ihmislasten tehdä ratkaisuja ja valintoja, jotka johtavat rauhan sataman sijasta myrskyisille meren ulapoille. Niin, jokainen todellinen uskovainen tarvitsee koetuksensa ja ristinsä; niin ristinsä, ah ristinsä, joka alussa näytti suloiselta, herttaiselta, luotettavalta, ei lainkaan ristiltä.

Johannes oli taisteluissa, mutta siinä suhteessa hän ei ollut yksin. Hän oli nuoruudessansa valinnut Ristin tien, kaidan Tien, ja nyt oli tullut aikuisuuden aika, aika kannettavaksi tulemisen sijasta jonkin sellaisen kantamiseen, mitä hän ei ollut parhaimmissa kuvitelmissansakaan pystynyt odottamaan. Ehkä hänen tiensä olisi monessakin suhteessa ollut helpompi, jos hän olisi ollut tavallinen riviuskovainen niinkuin kaikki muut hänen kylällänsä. Mutta hänen yllensä, hänen sisimpäänsä, oli laskettu jotakin sellaista, mikä ei suonut hänen elää normaalia, tavallista ihmisten elämää. Hän oli syntynyt sellaiseen perheeseen, missä Isä raskaalla kädellä kuritti omiansa.

Tähän asti hän oli puhunut kuolemasta ja tästä elämästä siirtymisestä kuten kaikki muutkin uskovaiset, sillä olihan se aivan luonnollinen ajatus jokaiselle Herraa odottavalle. Hän oli julkituonut halunsa Herran luokse menemiseen, sillä hän todellakin oli saanut kylliksensä kaikesta panettelusta ja hyljeksinnästä. Jos hänet olisi hyljätty ainoastaan sananjulistajana, ei se ehkä olisi koskenut niinkään kovasti, mutta kaikki oli johtanut siihen, että käytännössä hänet oli hyljätty myöskin Jumalan lapsena, osana suurta perhettä. Todella harvoin järjestyi tilaisuus hänen osallistumisellensa kokoukseen veljien ja sisarten kanssa, sillä häntä oudoksuttiin useimmissa piireissä. Hän oli liian järkähtämätön näkemyksissänsä, opetuksessansa, mitä hän kaikesta huolimatta harjoitti hyljätyksi tulemisestansa huolimatta. Hän oli liian ahdasmielinen, liian iloton. Kun toiset veljet ja sisaret jo nauttivat Karitsan hääaterian riemuista, iloiten ja ylistäen Herraa siitä, että he jo nyt olivat Kristuksen vaimo, kokeneet kaiken täyttymyksen, kieltäytyi tämä osallistumasta tähän iloon. Hänellä olisi vielä aikaa nauttia näistä asioista Herran saapuessa! Mutta eikö hän käsittänyt lainkaan, että Herra oli jo tullut ja oli omiensa keskellä?! "Halleluja, Johannes, paruusia, Herran läsnäolo, on saapunut keskellemme!"

Ei, Johannes ei voinut huudahtaa hallelujaa, vaan päinvastoin sai mitä suurimman paheksunnan ennen niin läheisiltä uskonystäviltänsä. Eikö hänen olisi tullut pitää suunsa kiinni ja pysyä poissa kirjoituskoneensa äärestä? Miksi hänen pitikään lausua niin jyrkkä tuomionsa toisten ilon ylle? Ei, Johannes ei ollut toivottu henkilö heidän keskuudessansa, eikä myöskään muualla, missä uskottiin johonkin aivan erikoiseen.

Niin, Johannes oli puhunut kuolemisesta ja poisnukkumisesta lukuisia kertoja, mutta nyt viime päivien aikana hän oli joutunut todella vakavasti miettimään kaikkea, sillä ensialkuun öisin, sitten myöskin muina vuorokauden aikoina, hän aivan kuin yllättäen joutui kokemaan sellaista, mitä ei vielä milloinkaan elämänsä aikana ollut kokenut. Ei milloinkaan aikaisemmin hän ollut kokenut kuoleman läheisyyttä sellaisella tavalla, niin pysäyttävällä, ehdottomalla tavalla. Ei, hän ei tiennyt olevansa sairas siten, että olisi sen johdosta voinut odottaa äkillistä poismenoansa. Jo todettu sairaus oli kiusallinen ja vaati jatkuvaa hoitoa ja lääkärissä käymistä, mutta sen ei pitänyt olla missään suhteessa kuolemaan johtava. Kyljessä tosin oli erikoinen paikka, ilmeisesti venähtänyt lihas, tuskin muuta. Mutta hän ei voinut mitään sille, että hän nyt päivittäin joutui ajattelemaan kuolemaa, poismenoa. Olisiko hän itse kokeva sen piankin, vaiko joku sukulainen tai tuttava? Itseänsäkö varten hän sitä ajatteli, vaiko vain sentähden, että oli sananpalvelija?

Niin, tuo ajatus ei ollut ikäänkuin vain ajatus, vaan jotakin enemmän. Oliko se aavistus, oliko se erikoinen tuntemus, mutta jos milloinkaan niin nyt hän koki ja tunsi ikäänkuin koko ruumiillansa ihmisen heikkouden, vajavaisuuden, ajallisuuden. Yhtäkkiä arvoasetelmat hänen elämässänsä olivat saaneet aivan uuden valaisun. Toki oli Henki hänen sisimmässänsä tehnyt työtänsä vuosikymmenien ajan, mutta nyt oli alkanut jokin aivan erikoislaatuinen ja -merkityksinen vaihe hänen elämässänsä. Olisiko Herra nyt vihdoinkin tekevä jotakin erikoista, jotakin siitä, mitä Hän oli luvannut tehdä Seurakuntansa keskuudessa viimeisinä aikoina?

Johannes oli pannut koko elämänsä likoon iäisyysasioiden tähden, joskin omasta mielestänsä hyvin vajavaisella ja puutteellisella, joskus laiskaltakin tuntuvalla tavalla. Mutta kun hän nyt tarkkaili mennyttä elämäänsä ja ennenkaikkea nykyistä taloudellista tilaansa, joutui hän toteamaan olevansa ainakin jossakin määrin Jumalan palvelija, sillä hänessä jos kenessä oli toteutunut jo nuoruudessa kuulemansa seurakunnan rukous. Tämä seurakunta oli rukoillut Herraa: "Rakas Jumala, pidä Sinä huoli siitä, että meidän saarnaajamme pysyy nöyränä, niin me pidämme huolen siitä, että hän pysyy köyhänä." Ei, ei hän ollut katkera, ei hän katunut yhtäkään päivää Herran palveluksessa, vaikka monta kertaa olikin ollut halukas lopettamaan; niin, nytkin hän olisi lopettanut minä hetkenä tahansa, jos olisi saanut kuulla Herransa vapauttavan äänen: "No niin, poikaseni, Minulla on nyt eräs toinen, joka jatkaa tehtävääsi, pidä sinä nyt rauhalliset eläkepäivät siihen asti kun Minä tulen noutamaan sinut muiden ohella Taivaalliselle hääaterialle." Kuinka mielellään Johannes olisikaan kuullut nämä sanat, mutta hän tiesi kaiken tallaisen toivomisen, saati sitten odottamisen, aivan turhaksi. Näitä sanoja hän ei milloinkaan olisi kuuleva, sillä ilmiselvästi hänen leponsa ja eläkepäivänsä oli siirretty tuolle puolelle ajan rajan.

Tämä tunne kuoleman läheisyydestä, lähes kosketuksesta, oli nyt muuttanut koko hänen ajattelunsa. Ei, kaikesta huolimatta, hän ei halunnutkaan vielä kuolla! Ei hän toki pelännyt kuolemaa, mutta hän oli ihminen niinkuin jokainen muukin. Pian lähes viidenkymmenen vuoden ajan hän oli elänyt elämäänsä tämän maan päällä inhimillisenä olentona, tottuneena elämään. Vaikka kuolema jonakin hetkenä tulee jokaisen ihmisen kohdalle, on ihminen siitä huolimatta suuntautunut elämän mukaan. Kuoleman sijasta ihminen odottaa nousevansa vuoteestansa uuteen päivään; aamusta aamuun. Tottumus on valtava, voimakas, hallitseva voima, joka ottaa ihmisen omaksensa sellaisella tavalla, ettei sitä juuri kukaan käsitä eikä huomaa. Ilmeisesti vain todella uskovaiset ihmiset viedään sille paikalle, missä he aivan käytännössä joutuvat tiedostamaan jotakin sellaista, mikä kaikilta muilta säästyy viimeiselle, ehkä liian myöhäiselle hetkelle.

Ihminen kun oli, koki Johannes ympärillänsä tapahtuvat asiat normaalin inhimillisellä, koskettavalla tavalla. Hän oli jo tottunut näkemään maailman sellaisena kuin se oli tässä viimeisessä ajassa. Mikään ei tuntunut olevan uutta tai odottamatonta, sillä olihan Sana jo vuosituhansia sitten sanonut, miten tulee olemaan. Mutta oli yksi asia, mihin Johannes ei voinut tottua, vaikka kuinka olisi tahtonut tai yrittänyt. Kaikki oli hyväksyttävissä ja siedettävissä ulkopuolella, maailmassa, ympärillä olevien ihmisten elämässä ja keskuudessa, mutta, mutta... Johanneksen sisimmän särki päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän sen toteaminen, että maailman vaikutus yhä enemmän ja enemmän tuli hänen omaan kotiinsa, hänen kaikkeinpyhimpäänsä.

Maria oli aina ollut kiireinen omissa asioissansa, ollen monessa suhteessa enemmän virkanainen kuin perheenemäntä. Talon ostamisen jälkeen hän oli ottanut työnsä tuossa suuressa, maan laajimpaan ketjuun kuuluvassa tukkuliikkeessä, missä hän oli kohonnut vanhemman osastonjohtajan virkaan. Hänelle tuo asema oli niin merkittävä, että joskus Johanneksella kulkivat kylmät väreet selkäpiitä pitkin. Hänellä oli seurakunnan paimenen sydän aviomiehen sydämen ohella, ehkä vielä voimakkaampana kuin monella muulla. Olivat toki lähes kaikki hänen tuntemansa naiset samanlaisia, ylöspäin pyrkiviä, tahtoen mahdollisimman hyvin hoitaa virkansa. Niin, hän ei ajatellut nyt yleensä naisia, vaan seurakunnan veljien vaimoja. Oli toki kotirouviakin, siivoojattaria, myyjättäriä, tavallisia naisihmisiä, jotka jossakin elämänsä vaiheessa olivat tulleet uskoon ja perustaneet perheen miehensä kanssa. Mutta erikoisen sijan Johanneksen sydämessä saivat nämä aviovaimot, jotka olivat näissä johtavissa asemissa, kuten Erikakin, Oton vaimo.

Tässä oli yksi suuri vaikeus näiden ihmisten ja perheiden kohdalla. Otto ei ollut käytännöllisesti katsoen mitään, vain koulunsa kesken lopettanut, hyväntahtoinen, lempeäluonteinen, lihavuuteen taipuvainen miehenköriläs, joka ei ilmeisestikään, ainakaan Erikan mielestä, milloinkaan tullut aikuiseksi. Toista oli Erika, suhteellisen korkeasti koulutettu, ahkerasti opintonsa päättänyt uskovainen vaimo, joka oli suorastaan pakotettu, omien sanojensa mukaan, katsomaan että perheellä ylipäätänsä on leipää pöytään pantavaksi. Niinpä Erika oli ponnistellut eteenpäin, nousten tavallisesta osastonhoitajasta suuren yrityksen johtokunnan jäseneksi ja osastopäälliköksi; niin, olipa hän tavallaan osakaskin yrityksessä. Tämä viimeksi mainittu seikka juuri sai hänet ponnistelemaan ennennäkemättömällä tavalla firman pitämiseksi tulvivan laman aaltojen yläpuolella.

Jos Erika oli koulutettu ja tietoinen asemastansa, oli sitä omalla tavallansa Mariakin. Joskus Johannes kuitenkin rohkeni ajatella, että nämä molemmat naiset ainakin jossakin suhteessa olivat saavuttaneet asemansa ja itsetietoisuutensa nimenomaan sen johdosta, ainakin osaksi, että heidän mitättömän koulutuksen omaavat miehensä olivat luoneet heille ikäänkuin ponnahduslaudan jonkin enemmän yrittämiseen, kuin mitä heidän miehensä olivat. Näin ei toki olisi tullut ajatella, ei missään tapauksessa, saati sitten edes parhaimmalle tuttavalle lausua sitä julki.

Kerran oli Johannes saanut aivan kouriintuntuvan esimerkin, minkä pohjalta hän rohkeni ajatella tällä tavoin. Otto oli hiljattain laittanut uuden leipomon, sillä he olivat muuttaneet paikkakunnalla. Erika oli juuri ollut eräänlaisella liikkeenjohtamiskurssilla ja oli täynnä uusia ideoita, ja miksei myöskin todella varteenotettavia perustavaa laatua olevia liikeviisauksia. Otto taas ei ollut mikään liikemies, vaikka tätä ammattia harjoittikin. Johannesta suuresti kiusasi se, kuinka Erika Marialle kertoi kaikenlaista hauskaa Oton yrityksistä ja epäonnistumisista. Eräässä vaiheessa veliparka oli melkein konkurssitilassa, olihan luonnollisesti heillä aviosopimus, niin ettei miehen taloudellinen tilanne voinut kaataa vaimon mahdollisuuksia työelämässä.

Sinä päivänä oli hyvin kylmä ilma, ja Johannes halusi istua hetken sisällä kylän kodikkaimmassa baarissa, missä pöydät oli erotettu toisistansa amerikkalaismallisesti matalilla seinänpätkillä. Istuessansa hampurilaisensa ääressä hän totesi muutaman naisihmisen saapuvan selkänsä takana olevan pöydän ääreen. Luonnollisestikaan ei kumminkaan puolin ollut mahdollista nähdä ylitse, mutta äänistä veli huomasi pian istuvansa seläkkäin Erikan kanssa, joka äänekkäästi selitti työpäivänsä kokemuksia Brunhildelle. Heillä oli ollut joku erikoinen tapaus firmassa, se oli selvää, ja voitonriemuisena Erika selitti, kuinka hän oli pelastanut tuhansia, jollei sitten kymmeniä tuhansia markkoja oikeilla johtopäätöksillänsä. "Nyt juodaan kahvit ja syödään parhaat mahdolliset leivokset tämän kunniaksi! Minä olen vain aika tyttö, jota ei kyllä petetä! Kuule, minä ymmärrän jotakin liikeasioista, mitä taas ei voida sanoa Otosta. Se on sellainen surkimus näissä asioissa, että joskus oikein pahaa tekee. Minä en ole varmaankaan kertonut sinulle siitä, kuinka Otto teki aivan väärät päätelmät yhden tukkuliikkeen edustajan yllyttämänä, niin että nyt leipomo on melkein konkurssissa. Olin minäkin siellä paikalla, ja heti käsitin, että nyt Ottoa retkutetaan pahemman kerran. Hih, hih."

Toisella puolella oli melkoisen pitkä hiljaisuus, ja hetken kuluttua kuului jälleen Erikan ääni. "Mikä sinulla oikein on, sisar hyvä, mitä sinä katsot minua niin kummallisesti?" Hetken kuluttua kuului Brunhilden hyvin hämmästynyt ääni: "Kuule, etkö sinä sitten varoittanut miestäsi, jos kerran olit paikalla?" "Pyh, mitä minulle kuuluu se, jos hän ei tiedä mitä tulee tehdä. Oppiihan sitten vastaisuudessa olemaan varovaisempi!"

Johanneksen sisimmässä jokin voi pahoin, todella pahoin. Näinkö todella saattoi olla uskovaisen miehen ja naisen välillä? Näin pitkällekö jo oltiin tultu? Oliko naisilla niin suuri pätemisen tarve, että he hymysuin seurasivat miestensä erehdyksiä, puuttumatta millään tavoin asiaan? No, ei se sittenkään ollut niin kaukaista tai outoa, sillä olihan hän itsekin kokenut jotakin vastaavaa. Kuinka monessa asiassa olisikaan Maria aikoinaan voinut auttaa ja neuvoa häntä, mutta ei jostakin syystä ollut tehnyt sitä. Maria oli ikäänkuin pahoilla mielin seurannut sitä, kuinka hän oli oppinut niin monia asioita kirjekurssien ja itseopiskelun kautta, kun hän itse taas oli joutunut istumaan erilaisten oppilaitosten penkeillä vuosikausia. Minkä oppimiseen Marialta oli mennyt vuosia, sen Johannes oli omaksunut vuodessa tai mahdollisesti vajaassakin. Kuinka monta kertaa Johannes olisikaan halunnut Marian neuvovan häntä asioissa, missä tämä oli parempi, mutta tämä oli kieltäytynyt aivan kummallisella tavalla.

Niin, tämä maailma oli aivan käsittämätön. Oliko missään enää jälkeäkään Jumalan tarkoittamasta perhe-elämästä, toinen toisensa kunnioittamisesta ja arvostamisesta, jos uskovaisissakin perheissä jouduttiin kokemaan tällaista?

Johannes kyllä ymmärsi sen, että tässä ajassa naisten ei useinkaan ollut mahdollista jäädä kotiin. Yleisesti hyväksyttiin jo nykyään se, että uskovaisen perheen vaimo meni töihin. Heidänkin perheessänsä se oli välttämättömyys, sillä ilman Marian perheeseen tuomaa rahaa he eivät olisi kyenneet elämään normaalia ihmisten elämää. Samoin oli mahdollisesti Oton ja Erikankin suhteen, mutta jokin ei ollut aivan kohdallaan juuri minkään perheen kohdalla. Jumalan Sana sanoi, että tuli etsiä ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttansa ja myöskin nimenomaan lopunajalla varoa sitä, etteivät elatuksen murheet raskauta sydäntä. Mutta nyt kehitys usean perheen kohdalla näytti todella huolestuttavalta, sillä työasiat tuntuivat ohittavan uskonasiat sellaisella tavalla, että Johanneksen sisimmässä jokin huusi suurella ja tuskaisella äänellä.

Oliko se nimenomaan tuo kuoleman läheisyyden, ehdottomuuden tuntemus, mikä sai hänet kokemaan tämän tuskan niin voimallisena? Eikö kukaan toinen tuntenut tätä hänen ahdistustansa ja tuskaansa? Uskoivatko kaikki elävänsä ikuisesti tämän maan päällä, ilman huolta huomisesta, sielun elämän jatkuvuudesta? Johanneksen tehtävä oli huolehtia ihmisten ikuisuusasioista, kehottaa, opettaa, auttaa. Mutta nyt hänet oli tyrmätty hyvin voimakkaalla tavalla, pyritty vaientamaan hänet? Eivätkö ihmiset tajunneet, missä ajassa nyt elettiin? Eivätkö ihmiset, uskonveljet ja sisaret käsittäneet, että Herran tulemus on niin lähellä? Miksi jokaiselle tuntui olevan tärkeintä maallinen työ ja toimeentulo? Olivathan ne toki tärkeitä, mutta arvoasettelussa täytyi olla jotakin perusteellisen virheellistä.

Kuka voi punnita sen tuskan, mitä Johannes tunsi seuratessansa veljiensä ja sisartensa elämää, ponnistelua tässä kiireisessä, pahassa ajassa? Vuosikaudet oli saarnattu, opetettu, kehotettu, ja sitä enemmän ihmiset tuntuivat nukkuvan unohduksen peitteidensä alla. Yhä useammin sai Johannes kuulla yhden ja toisen suusta sanat: "Tästä ei sitten puhuta, annetaan tämän asian olla rauhassa!" Kuitenkin näiden rakkaiden ihmisten olemukseen oli tullut jotakin peljättävää, ahdistavaa, ei ehkä kenen tahansa silmissä, mutta paimensielun silmien edessä. Nämä veljet ja sisaret muuttuivat aivan silmissä! Maalliset asiat saivat yhä enemmän sijaa vieden voimavarat ja ajan. Miksi ei yksinkertaisesti antaa kaiken mennä menoansa? Miksi ei jättää kaikkea Herran käsiin? Ei, sitä ei Johannes voinut, sillä jokin hänen sisimmässänsä oli alkanut huutaa päivittäin ja hetkittäin yhä voimakkaammalla ja tuskaisemmalla äänellä. Herra, Herra, katso seurakuntasi puoleen, armahda meitä, armahda meitä!

On helppo sijoittaa kaikki tämä tuska ja vastuunkantaminen Herralle, joka taivaasta katselee ja seuraa kaikkea. Mutta kuinka moni on tullut ajatelleeksi sitä, mitä Paavali Pyhän Hengen vaikutuksesta kirjoitutti muistiin meitäkin varten: "Ottakaa siis itsestänne vaari ja kaikesta laumasta, johon Pyhä Henki on teidät pannut kaitsijoiksi, paimentamaan Herran seurakuntaa, jonka hän omalla verellänsä on itselleen ansainnut" (Apt. 20: 28). Tämä meidän Ylimmäinen Paimenemme ei siis hallitsekaan kaikkea ylhäältä, korkeudesta käsin, vaan Henkensä kautta Hän on meidän keskellämme, valittujen ihmispaimentensa sisimmässä. Tätä tuskaa ei kanneta yksinomaan ylhäällä, vaan myöskin alhaalla, siellä, missä julmat sudet pyrkivät raatelemaan laumaa. Oi seurakunta, milloin käsität asemasi Hänen laitumensa lampaina, joiden tulee asettua yhteen, yhteiseen rintamaan kaikkea pahaa vastaan! Kuinka kauan sinä näykit ja puret sitä kättä, joka on asetettu paimentamaan sinua? Kuinka kauan pakenet Paimentasi juoksemalla pois niiden luota, jotka on asetettu paimentamaan sinua, suojelemaan sinua?

Kuinka olisikaan Johannes toivonut, ettei hänen olisi tarvinnut olla niin tunteellinen, tuntevainen? Mutta hän ei voinut mitään sille, mitä oli. Hän ei voinut mitään sille, miksi hänet oli luotu, mitä häneen oli asetettu. Mutta miksi eivät ihmiset käsittäneet, ettei hän itse puhunut, opettanut, vaan toi julki sitä, mitä ylhäältä hänen sydämellensä asetettiin? Miksi ihmiset työnsivät hänet ja hänen julkituomansa pois luotansa kuin jonkin pahan? Niin, miksi, hän kysyi yhä uudelleen miksi? Eikö juuri sama tehty hänen Herrallensakin, joka voimassansa vaelsi tämän maan päällä? Niin, ei kaikkea tätä tehtykään hänelle, vaan Hänelle, joka oli hänessä!

Kuinka raskaalta tuntuikaan päivittäin seurata sitä, kuinka hänen oma perheensä oli kaikkien maailman huolien riepoteltavana. Lapset olivat jo nyt melkein aikuisia, mutteivat kuitenkaan uskovaisia, kuten seurakuntalaiset paheksuen totesivat. Saarnaajan lapsia, eivätkä ole uskossa! Kuinka murheellisena ajattelikaan Johannes niitä hetkiä, kun hän erikoisten vierailujen aikana oli kantanut lapsensa käsivarsillansa kokoushuoneen alttarille siunaamista varten. Niin, hän oli luovuttanut molemmat lapsensa Herralle, mutta ei ollut saanut kokea sitä iloa ja riemua, minkä olisi tuottanut heidän antautumisensa Herralle. Kuinka raskaasti joutuikaan hän käymään tuomiolle itsensä ja elämänsä kanssa, miettien sitä, mikä olisi tullut tehdä toisin ja mitä olisi tullut jättää tekemättä. Hän käsitti tämän tuskan tietynlaisen turhuuden, sillä jokainenhan joutui läpikäymään sen muodossa tai toisessa. Ei ihminen voinut päättää sitä, milloin joku jättäytyi Herralle, vaikka oli kysymys omista lapsista. Mutta kaikesta huolimatta Johannes kävi tätä tilintekoa joskus jopa päivittäin. Hän ei voinut olla ajattelematta niitä vuosia, kun lapset olivat vielä viattomia, avuttomia kiharapäitä, kirmaillen horjuen pitkin pihanurmikkoa.

Se oli ollut riemun ja onnen aikaa, äitiyden ja isyyden kultahetkiä. Mutta nyt olivat vuodet kuluneet, ja pian poika olisi voimassa ja koossa ylittävä isänsä. Tytär oli onneksi jonkinverran sulkeutunut, tyytyen viettämään suurimman osan illoistaan kotonaan tai tyttökavereiden luona. Siinä ainakin oli syytä kiitollisuuteen, kun ajatteli joidenkin uskovaisten lapsia, jotka suorastaan olivat joutuneet pahoille teille jo ennen kahdettakymmenettä ikävuottaan. Eipä ollut Hanskaan paha poika, joskin isää erikoisesti murehdutti tämän kiivasluontoisuus ja kärsimättömyys. Tuntui kauhistuttavalta kuulla aikanaan niin suloisen ja pienen lapsen aikuiseksi kasvaneesta suusta kirousten tulvaa, kun jokin asia ei sujunut odotetulla tavalla. Kaikkeen tähän tietysti tottui, oliko se hyvä vai paha, sitäkin Johannes usein mietti.

Mitä tahansa poika tekikin pahaa tai osoitti huonoa luonnetta joissakin asioissa, siitä isä pyrki jatkuvasti ottamaan syytä itsellensä. Oliko lapsi juuri tuollainen siitä syystä, että oli joutunut todistajaksi niin lukemattomille isän ja äidin välisille riidoille? Oliko kaikki loppujen lopuksi Johanneksen syytä, kun ei ollut kärsivällisempi niin kiivasluontoisen Marian kanssa. Monta riitaa olisi vältetty, jos hän olisi osannut vaieta ja poistua paikalta. Olihan Marian suku tunnettu riitaisuudestansa ja kovista sanoistansa. Olisiko pitänyt antaa periksi, myöntyä? Mutta toisaalta perheen päänä Johanneksen tuli olla vastuussa vaimonsa tekemisistä, sillä jos hän olisi aina vaiennut, niin eikö hän olisi tullut syynalaiseksi? Missä kulki raja kaiken välillä, sitä tuskin pystyi sanomaan kukaan.

Kuinka usein olivatkaan lapsiparat kauhusta pyörein silmin seuranneet leikkimökistänsä tai raollaan olevasta ovesta vanhempien puhetulvaa ja suoranaista karjumista! Tapahtuihan sellaista toki ajoittain kaikkialla, mutta että uskovaisissa perheissä, omassa kodissa! Kaikkea tätä ei Johannes voinut antaa itsellensä anteeksi, vaikka tiesikin useimpien riitojen alkaneen vaimon luulevaisuudesta tai mielikuvituksesta. Onneksi sentään heillä ei oltu päädytty siihen, mitä oli tapahtunut Reinholdille ja Ilselle!

Kuinka vihollinen osasikaan sotkea kaiken ja tehdä riidan aivan tyhjänpäiväisistä asioista! Ajatellessaan tuntemiensa perheiden asioita Johannes tuli todella surullliseksi. Liian myöhään oli Ilsekin käsittänyt, ettei hänen ja Reinholdin välillä ollut todellisuudessa tapahtunut mitään niin vakavaa, että seurauksena oli se mitä oli. Ilse oli vain luullut, luullut ja luullut. Mielikuvitus oli tullut terveen järjen sijalle, ja hänen tiensä oli johtanut vieraan miehen syliin, hurskaassa uskomuksessa jostakin paremmasta; luulemisessa jostakin sellaisesta, mikä tulee vain yhden kohdalle kymmenestä miljoonasta. Tämä vieras mies ei ollutkaan sitä mitä antoi ymmärtää olevansa. Hän oli uskovainen kiireestä kantapäähän, saarnamies koko sielultansa, mutta siitä huolimatta jälkeenpäin tarkastellen huijari läpikotaisin. Tiedostiko hän sitä itse, sen pystyy vain Jumala sanomaan, mutta hänen elämänsä, joka sekin oli alkanut pienestä ja suloisesta lapsenpalleroisesta, oli jo nyt johtanut ainakin kahden naisen rappioon.

Aluksi Reinhold oli yrittänyt antaa anteeksi, ottaen Ilsen kotiin tämän seikkailun jälkeen, mutta tahtomattaan hän joutui kokemaan suoranaista inhoa tätä ennen niin rakastamaansa naista kohtaan. Vaikka asiaa olisi tarkastellut miten päin tahansa, ei miesparka löytänyt minkäänlaista sisäistä ratkaisua asiaan. Tämä nainen oli hänen lastensa äiti, mutta jotakin oli rikkoutunut sellaisella tavalla kummankin sisimmässä, että he muutaman päivän kuluessa joutuivat toteamaan olevansa täysin vieraat toisellensa. Tämä oli jotakin suorastaan kauhistuttavaa, sillä ulkonaisesti kumpikin oli entisensä, joskin ryppyisempi ja laihtuneempi, mutta jotakin oli kadonnut ikuisiksi ajoiksi. Jumalan anteeksiantamuksella ei ollut mitään tekemistä tämän asian kanssa, sillä Jumalan Sana jo teki tyhjäksi kaikki yritykset. Oliko Sana julma, oliko Jumala ymmärtämätön? Ei, vaan Hän on aina ollut Kaikkitietävä, ja siksi Hän saattoi jo ennalta antaa kirjoittaa Sanaansa nämä asiat. Hän tiesi, ettei kukaan todellinen uskovainen mies voisi ottaa luoksensa takaisin naista, joka oli elänyt aviollisesti jonkun toisen kanssa. (5. Moos. 24: 1- 4).

Näinä muutamien yhteisten päivien aikana Ilse oli vielä pystynyt jonkinlaiseen keskusteluun, mutta tuossa lohduttomassa ilmapiirissä hänen sisimmässänsä oli saanut viimeisen töytäisyn se kehityskulku, joka oli odotettavissakin. Jos hän olisi valinnut elämän jatkamisen Kurtin kanssa, tietoisuudessa tämän piankin tapahtuvasta kyllästymisestä, hän ehkä olisi säilyttänyt jonkinlaisen elämänkipinän huonona, yleisenä naisena, mutta hänen äidinvaistonsa ja jokin entiseen elämään liittyvä tunne johtivat hänet loputtomaan kyselemisen karuselliin, mistä ei ainakaan sillä hetkellä tuntunut olevan mitään ulospääsyä. "Miksi, miksi, miksi? Miksi tein sen, miksi lähdin? Miksi, miksi, miksi? Miksi ei hyvä Jumala estänyt minua tekemästä sitä? Miksi ei Jumala puuttunut asioihin? Miksi, miksi, miksi? Miksi ei Jumala, miksi ei Jumala...?"

Jumala oli toki puuttunut asioihin, varoittanut, kehottanut, opastanut, pyrkinyt auttamaan. Mutta Ilse oli ottanut kaiken vain joko Johanneksen tai jonkun hurskaan sisaren inhimillisenä näkökantana. Ilse oli lukemattomien valintojen edessä, tehden ensin yhden, sitten toisen, ja vähitellen yhä useamman virheellisen ratkaisun. Kun on tehnyt saman virheen kyllin usein, ei se tunnukaan enää virheeltä!

Johannes ajatteli usein sitä, että jos seurakunnissa olisi ollut toisenlainen tilanne ja suhtautuminen ihmisten vaikeuksiin, olisi varmastikin säästytty monenlaisilta ahdistuksilta. Jos Ilsellä olisi koko ajan ollut mahdollisuus oikeanlaiseen sielunhoitoon, olisi hän voinut purkaa taakkojansa sisarillensa, mutta tietynlainen luottamuksen puute oli johtanut siihen, että itsekukin esitti jonkinlaista teatteria, ollen jotakin muuta kuin mitä todellisuudessa oli. Ja kenelle uskalsi ylipäätänsä puhua mitään, kun niin monet puhuivat rippisalaisuudet eteenpäin, jopa vahingoniloisina?

Tietynlainen kirous oli seurakunnan yllä. Oli käsittämätöntä se, kuinka seurakunta oli hyljännyt ensin Reinholdin ja sitten Ilsen. Ilse tunsi itsensä yksinäisimmäksi ihmiseksi maailmassa, sillä hänen toiveensa olivat romahtaneet ja pettymyksen mittaa saattoi tuskin kukaan arvioida. Oma vikansa, oli helppo sanoa, mutta kuka olisi kykenevä heittämään ensimmäisellä kivellä? Oli häpeä seurakunnalle se, että Ilse vietiin suoraan kotoansa yli sadan kilometrin päähän psykiatriselle klinikalle, sillä hän oli kadottanut täysin mielenrauhansa.

Saatana tuo uskovaisten eteen lukemattoman määrän houkutuksia, ja juuri avioliiton vaikeudet johtavat usein siihen, että näihin houkutuksiin on niin helppo langeta. Kenen loppujenlopuksi on syy, sitä on turha pohtiakaan. Ei ole mitään suurempaa petosta uskovaisen elämässä kuin se, että mennään naimisiin ja hetken kuluttua annetaan ymmärtää, ettei halutakaan elää annettujen lupausten mukaisesti. Ilse oli luvannut rakastaa miestänsä kuolemaansa asti, mutta kuviteltu miehen uskottomuus oli johtanut katastrofaalisiin seuraamuksiin, vaikka siihen vaadittiinkin niin monen vuoden kehitys.

Tässä juuri on kauhistuttavin piirre näissä asioissa. Todellisuudessa ei ole mitään tapahtunut, mutta toinen osapuoli pitää kiinni uskomuksestaan tai luulostansa. Jos ei ajoissa olla valmiita luopumaan siitä, ojentautumaan, pyytämään anteeksi, saattaa seurauksena olla ketjureaktio, missä edellinen luulemus toimii pohjana seuraavalle, ja taas seuraava seuraavalle. Syntyy kokonainen luulemusten ja kuvitelmien maailma, joka ajan myötä muuttuu "todellisuudeksi", mikä syrjäyttää elämän tosiasiat. Ilse oli loukkaantunut Reinholdin uskottomuuden johdosta, mitä ei milloinkaan ollut tapahtunut. Loukkaantunut katsoi oikeudeksensa hyvityksen saamisen, mutta millä tavalla hän sen saikaan! Reinholdin kuviteltu rikkomus johti tämän vaimon vieraan miehen syliin.

Kurt oli mitä ihastuttavin nuorehko saarnamies. Mutta kuka olisi tällaisissa tilanteissa tavannut ihmisiä, jotka eivät olisi ihastuttavia? Ilse ei milloinkaan elämässänsä ollut ollut niin ihastuttava kuin tavatessansa Kurtin ensimmäistä kertaa. Kurt oli yksinäinen, joten hän oli mitä hurmaavin ja houkuttelevin mies, mitä Ilse oli kohdannut. Niin, tarvitsee sitten yksinäinen isä äidin lapsillensa tai eronnut nainen isän lohduksensa, jokainen panee parastansa, esiintyy eduksensa, ylittäen itsensä. Eikö tätä kaikkea oltu nähty jo vuosien ajan? Kaikki esiintyivät eduksensa seurakunnan kokouksissa, niin miehet kuin naisetkin. Kaikki olivat hyviä, seurallisia, kohteliaita, huomaavaisia, mukaan lukien kaikki hyvät ominaisuudet. Mitä itsekukin sitten oli kotonansa tai miehensä ja vaimonsa seurassa, se on kokonaan toinen luku ihmiskunnan historiassa.

Kuinka tarvittiinkaan Jumalan puuttumista asioihin!

Miksi ruoho todellakin näytti niin usein vihreämmältä aidan toisella puolella! Ehkä se joskus oli sitäkin, mutta todella hyvin harvoin. Suurimmaksi osaksi tämä kaikki oli sielunvihollisen luomaa harhakuvaa, mihin hyvin moni lankesi, kuka enemmän, kuka vähemmän kohtalokkain seuraamuksin.

Jumalan armo riitti ja peitti rikkomukset, mutta oli tapauksia, joissa ei edes Jumalan armo riittänyt korjaamaan aikaansaatua pahaa. Tämä armo tosin vallitsi Jumalan ja ihmisen välillä, mutta se ei auttanut kahden eri henkilön välillä, jos oli tapahtunut jotakin peruuttamatonta. Kuinka paljolta oltaisiinkaan säästytty, jos olisi hiukankin tehty laskelmia ja varauduttu seuraamuksiin. Ihminen on ajallinen, ainutkertainen, niin myöskin avioliitto.

Ihminen vietti aivan liian paljon aikaa huvittelupaikoissa, mukavissa olosuhteissa, ollen noudattamatta Sanan kehoitusta, että parempi on mennä surutaloon kuin ilotaloon. Ihminen ajatteli aivan liian vähän tuonpuoleisia asioita, kuolemaa, tästä elämästä lähtemistä. Oli niin luonnollista ja totunnaista odottaa kuoleman tulevan joskus vanhuudessa, joskus hamassa tulevaisuudessa. Mutta kuinka usein se saapuikaan aivan odottamatta, yllättäen. Se saattoi tulla siellä, missä sitä ei lainkaan olisi osannut odottaa. Yhtäkkiä katkesi suoni aivoissa kesken matematiikan tuntia; hautaan kannettiin elämänsä kukoistuksessa oleva seitsemäntoistavuotias nuori mies, jolla oli edessänsä lupaava ura urheilijana. Kaksikymmentäkaksivuotias nuori, kaunis kotirouva istuu puutarhassa auringon paistaessa kauniisti. Mies on asianajaja lähikaupungissa, kuuluisa jo nuorella iällänsä, koko seudun arvostama köyhien puolustaja. Vaimo soittaa kesken työpäivän ilmoittaaksensa, että ampiainen on pistänyt häntä korvan viereen. Seuraavana aamuna hän kuolee käsittämättömään tulehdukseen, joka lamaannuttaa sydämen. Kukaan ei osaa selittää miten se on mahdollista.

Ihminen tulee alastomana, parkuvana, tähän maailmaan, yksin, avuttomana. Hän ei ole sen kummemmassa tilassa lähtiessänsä täältä. Ei auta yhtään se, kuka hän on tai mitä hän on. Hän lähtee yksin, ilman äitiä, ilman isää, ilman että kukaan voisi saattaa hänet toiselle puolelle. Ainoa lohtu on tietoisuus Jumalan armosta, mutta onko ihminen todella valmis? Kuolema ei muuta mitään, ei korjaa mitään. Se ei tee jumalattomasta uskovaista, ei uskovaisesta jumalatonta. Ihminen ratkaisee tämän elämän aikana suuntansa, ja kuolema on ainoastaan lautturi tästä elämästä tuonpuoleiseen. Kukaan ei tiedä, milloin tuo lautta saapuu itsekunkin luokse.

Kaikkea tätä ajatellessansa Johanneksen mielen valtasi todellinen murhe. Kuinka vähän välittivätkään ihmiset tuonpuoleisesta! Jopa uskovaiset olivat tuudittautuneet tietynlaiseen rauhallisuuteen, jolla ei kuitenkaan ollut minkäänlaista raamatullista pohjaa. Uskottiin oltavan valmis, kun kävi säännöllisesti seurakunnassa, luki Raamattua ja harjoitti jonkinlaista hyväntekeväisyyttä. Mutta riittikö tämä kaikki Jumalan kaikkinäkevien silmien edessä?

Kun kesää ei oikein ollutkaan

"...ja ne, jotka tätä maailmaa hyödyksensä käyttävät, niinkuin eivät sitä käyttäisi, sillä tämän maailman muoto on katoamassa."

"...sillä tämä maailma nykyisessä muodossansa kulkee häviötänsä (tuhoansa) kohden" (Saksankielinen Mengen käännös). 1. Kor. 7: 31

Sinä vuonna ei ollut kunnollista kesää ollenkaan, vaan lämpötila pysyi normaalia alhaisempana, niin että rahaa tuova turisti ei saanut innoitusta matkalle lähtöön. Mitä ihmiset sitten tekivätkin kesälomansa aikana, mutta Hopeajärven kylälle ei kyllä eksynyt monikaan matkailija entisten kesien tapaan. Pettymys oli melkoinen yrittäjien keskuudessa, sillä kuluneen talven aikana askarrellut tai tilatut tavarat makasivat liikkeiden hyllyillä. Nekin harvat ostavat turistit, jotka eksyivät tiskien ääreen, valitsivat kaikkein halvimmat matkamuistot ja lahjaesineet. Kaupaksi kävivät erikoistarjouksiksi ja houkuttimiksi tarkoitetut tuotteet, joden myynnistä ei jäänyt juuri mitään kauppiaalle. Jokainen asiakas tuntui vain säästävän säästämästä päästyään.

Mikään ei todellisuudessa ollut siten kuin ennen. Kuinka usein saikaan kuulla sanonnan: "Tällaista ei ole tapahtunut sitten viimeisten viidenkymmen vuoden; tällaista rajuilmaa ei ole ollut miesmuistiin; tällaista tapahtui viimeksi sata vuotta sitten." Nyt tuntuivat kaikki tällaiset mullistavat tapahtumat osuvan yhden ainoan vuoden ajalle. Tämän maailman muoto oli todella muuttumassa!

Johannes ei oikein tiennyt mitä ajatella kaikesta ympärillä tapahtuvasta. Tämä kesä oli ollut hänelle, ja miksei myöskin koko perheelle, vaikeinta aikaa koko elämän aikana. Päivästä toiseen hän oli noussut aikaisin aamulla auttaaksensa lapset kylän torille vihanneskauppaansa harjoittamaan. Äiti oli työttömänä, eli pakkolomalla koko kesän ajan. Ja koska hän ei ollut ainoa väliinputoaja, vallitsi ammattiliiton toimistossa sellainen ruuhka, ettei pitkään aikaan ollut toivoakaan jonkinlaisten korvausten saamisesta. Niinpä oli suorastaan pakko suunnattomasta väsymyksestä ja tympääntymisestä huolimatta laittautua kylän torille aamuvarhaisella, kun useimmat ihmiset vielä nukkuivat vuoteissansa.

Nyt kesä oli jälleen kerran auttamattomasti ohitse, tuo niin omituinen ja erikoinen kesä, jota ei oikein tuntunut olleenkaan. Mutta toisaalta ei ollut normaalia syyskesääkään, tai syksyä. Ikäänkuin kaikki olisi kulkenut eteenpäin hurjaa vauhtia, niin että välistä tuntui jääneen pois kaikkea sellaista, mitä normaalisti oli ollut menneinä vuosina, menneessä elämässä. Mikään ei ollut siten kuin ennen, ei ainakaan Johanneksen sisäisen tuntemuksen perusteella. Mitä muut ajattelivat, sillä ei ollut suurtakaan merkitystä suorastaan kuolemaan asti väsyneelle saarnamiehelle; niin, mikä saarnamies hän oikein oli? Oliko hän mikään saarnaaja, Jumalanvaltakunnan työntekijä, sillä koko kesänsä hän oli viettänyt oman tai naapurikylien toreilla yrittäen epätoivoisesti saada myydyksi suurella vaivalla viljeltyjä tuotteita? Mikä hän oikein oli? Syyttävät ajatukset tahtoivat vallata mielen, sillä ikäänkuin ilkeänä säteilynä hän tunsi joidenkin odottavalla mielellä olevien ihmisten toruvat tunteet, jotka satojakin kilometrejä kantautuivat häntä polttamaan. Miksi hän ei luottanut Herraan, niinkuin hurskaat henget olivat hänelle sormea nostaen painottaneet? Miksi hän oli mennyt torille, eikä ahkeroinut Jumalan valtakunnan asioissa?

Johannes oli tehnyt kaiken voitavansa selviytyäkseen laskuistansa, mutta oli tullut niin monta odottamatonta rahanmenoa, että ilman varsinaista velantekoa hän oli taloudessansa mennyt miinuksen puolelle pelottavan summan edestä. Eläminen oli kallista, etenkin kun hänellä ei ollut omia tuloja nimeksikään. Ja nyt koko kesän ahkeroimisen jälkeen hän joutui toteamaan, ettei kaikesta vaivannäöstä huolimatta perheen taloudellinen tilanne ollut korjaantunut juuri miksikään. Ihmiset eivät yksinkertaisesti olleet kiinnostuneita hänen pöytänsä tuotteista, oli sitten myymässä itse isäntä tai lapset odottavin ja vetoavin katsein. Ei, ei ja ei! Kylän myymälät ja tavaratalot tarjosivat samoja tuotteita niin halvalla, ettei Johanneksen ollut mitään järkeä myydä siihen hintaan. Ja kun esitti kielteisen kantansa kauheasti tinkivälle hienostorouvalle, ei myöskään tullut perheen niin tuiki tärkeästi tarvitsemaa kotimaan valuuttaa!

Koko kesä oli siis mennyt, ja kirjanpito osoitti myynnin pudonneen katastrofaalisella tavalla edellisestä kesästä, mikä sekin oli ollut säälittävän huono. Oliko siis ihme, jos Johannes entistä enemmän koki maallisen elämänsä tarkoituksettomuuden ja turhanpäiväisyyden? Hän tunsi itsensä niin hyljätyksi, niin hyljätyksi, ettei sitä saattanut sanoiksi pukea.

Ei, ei toki Jumala ollut häntä hyljännyt, vaikka ajoittain vihollinen hänelle sitäkin yritti vakuuttaa. Mutta kaikki inhimillinen tuntui olevan häntä vastaan. Hän oli niin yksinäinen kuin vain joku voi yksinäinen olla. Miten se saattoi olla mahdollista, sillä olihan hänellä vaimonsa ja lapsensa, olihan hänellä joitakin sukulaisiakin? Mutta kaikesta huolimatta ihminen voi olla yksinäinen, murheellinen. Usein onkin niin, että suurinta yksinäisyyttä tunnetaan siellä, missä on paljon ihmisiä, suuressa väkijoukossa. Pahin yksinäisyys ei ole yksin olemista, kaukana muista olemista. Kuluttavinta ja masentavinta on se, kun ihmisten keskellä tuntee tulevansa laiminlyödyksi, hyljeksityksi, huomiota vaille jätetyksi.

Menneiden vuosien taakat ja nyt tämän kesän entistä suurempaa taloudellista ahdinkoa tuottanut yrittäminen olivat koetelleet koko perhettä sellaisessa määrin, ettei kukaan tahtonut löytää oikeanlaista henkireikää, minne puuhkaista kaikki pettymyksensä ja masennuksensa. Niinpä Johannes enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin, parhaansa yritettyään, sai tuntea olevansa perheen kaiken negatiivisen latauksen purkauksen kohteena. Oli oikeastaan virhe nousta aamulla samanaikaisesti muun perheen kanssa, sillä levottoman nukkumisen jälkeen, pahanolon lainehtiessa turrassa ruumiissa, tuntui sietämättömältä kuunnella toisten ärtynyttä ja hermostunutta sanailua.

Mikään ei ollut todella huonosti, epätoivoista, ahdistavaa sillä tavoin kuin oli monien kohdalla tässä ajassa. Leipää oli joka päiväksi, vaikkakin joskus vanhaa. Oli katto pään päällä. Oli vaatteet mihin pukeutua, oli jälleen äidilläkin työpaikka. Poika oli saanut työpaikan läheisestä valimosta, tytär opiskeli kansanopistossa, käyden kotona vain viikonloppuisin. Ja mikä parasta ja turvallisinta, tämä perhe uskoi Jumalaan, oli varma osallisuudestansa kaikkeen jumalalliseen. Juuri siitä syystäkö Johannes koki sellaista sisäistä tuskaa kuunnellessansa vaimonsa ja poikansa ahdistavaa negatiivisten tunteiden esiintuomista? Miten olisi käyvä heidän silloin, kun todelliset vaikeudet tulisivat, todellinen tuska, todellinen murhe? Miten he olisivat kestävä kaiken lävitse, jos jo nyt vain jokapäiväisiksi ja luonnollisiksi luokiteltavat asiat saivat ihmiset tällaisella tavalla pois tolaltaan?

Elatuksen murheiden ei tullut raskauttaa uskovaisia, mutta nyt Johanneksen oma vaimo eli päivästä toiseen ja viikosta viikkoon, kuukaudesta ja vuodesta toiseen ikäänkuin ei elämässä olisi ollut muuta kuin työ, työ ja työ. Toki työ oli välttämätön ja tärkeä asia elämässä, mutta minkään ei tullut hallita uskovaista ihmistä, minkään ei tullut saada ylivaltaa. Perhe ei todellakaan käsittänyt hitustakaan siitä, mitä Johannes kävi sisimmässänsä lävitse kaiken tämän keskellä. Jumalan Valtakunta ja Hänen asiansa olivat tulleet hänen sisimmässänsä nyt joksikin sellaiseksi, mitä ne eivät vielä milloinkaan aikaisemmin olleet hänelle. Hän ei kyennyt näyttämään sitä läheisillensä, ja tuskin oli ketään uskonystävää, jolle hän olisi sitä voinut julki tuoda, sillä nimenomaan tänä kesänä kaikki näyttivät hyljänneen hänet.

Mikä oli saanut kaiken tämän muutoksen aikaan tässä elämäänsä niin kyllästyneessä saarnamiehessä? Olihan hän aina kokenut olevansa muukalainen tämän maan päällä, valmis menemään Herransa luokse? Mitä oli tässä päivässä niin erikoista ja erilaista? Mikä sai hänen sisimmässänsä kerran toisensa perään soimaan vanhan tutun laulun sanat, kulki hän sitten lähiseudun pelloilla tai läheisillä vuorenrinteillä? "Täällä kuljen niinkuin vieras muukalainen päällä maan, tuolla puolen tumman virran on mun kotimaani vaan, ken vain hengessä on nähnyt Herran Jerusalemin, ymmärtää voi kaipuun taivaan kotihin. Herran halvat matkamiehet ystäviksi valitsin, maksakoon se mitä, vain, mä tahdon taivaan kotihin. Vaikka maa tää kuinka kaunis oisi kukkaverhossaan, Herran luona ihanampi on kuin täällä konsanaan." Niin, ei hän muistanut miten laulu kokonaisuudessaan meni, mutta nämä sanat toistuivat jatkuvasti hänen mielessänsä, aivan kuin hänestä itsestänsä riippumatta.

Hänen totisesti teki mieli paeta kaikkea kokemaansa. Ulkonaisesti hänellä tosin oli hyvin moneen muuhun verrattuna, mutta hänen sielunsa ei saanut tyydytysta siitä elämästä, mikä hänelle tarjottiin. Mitä hyödytti kaikki tämä ulkonainen, maallinen, kun sielu huusi ikäväänsä ja tuskaansa päivästä toiseen? Hän oli kaikesta sydämestänsä jumalanpalvelija, vaikka hän ei sitä aina ollut pystynyt käsittämään ja tiedostamaan, etenkin kun hän sai kokea kuin seisovansa tuon yhden ainoan profeetan tavoin kymmeniä ja satoja muita profeettoja vastaan, jotka kaikki mielestänsä olivat oikeassa. Oliko Jumala vihainen hänelle hänen epäuskonsa johdosta? Katsoiko Jumala karsaasti tätä julistajaa, joka ajoittain epäili omaa asemaansa Herransa edessä, tämän palvelijana?

Totisesti, tänä päivänä hän käsitti enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin, mitä hänen veljensä Paavali oli tuntenut tuodessansa julki sydämensä kaipauksen: "Halu minulla on täältä eritä ja olla Herran kanssa..." Johannes olisi halunnut eritä tästä maailmasta, mutta jotakin kummallista oli alkanut tapahtua hänelle, niin ettei hän sittenkään ollut varma siitä, halusiko hän sitä juuri nyt. Uskovat puhuvat yleisesti ja hyvin kevytmielisesti kuolemasta ja Herran luokse menemisestä, ikäänkuin se olisi yksinkertaisin asia maailmassa. Kuitenkin se merkitsee jotakin sellaista, mikä ei peruuttamattomuudessansa ja tietynlaisessa kovuudessansa olekaan sitä, mitä monet elämänsä ajattelemattomina hetkinä siltä odottavat.

Vaikka ihminen onkin uskovainen, sisältää kuolema jotakin pelottavaa, kaikesta huolimatta. Merkitseehän se aivan toiseen maailmaan siirtymistä, kaikesta huolimatta tuntemattomaan, ennen kokemattomaan, täydellisesti tälle ruumiille ja olemukselle käsittämättömään ja uuteen. Nyt Johannes kyseli mielessänsä, kokiko kukaan muu näitä asioita siten kuin mihin hänet oli ikäänkuin pakotettu ilman hänen vaikutustansa ja tahtoansa. Jos kokivat, niin eikö kaikki olisi tänä päivänä aivan toisin?

Se oli sanoinkuvaamaton tunne, tuntemus, kokemus, joka toistui joskus useammankin kerran päivässä ja usein yöllä, kivun herättäessä hänet kesken niin tarpeellista lepoa. Hän ikäänkuin kosketti kuolemaa, tuonpuoleista, tuntematonta, sitä, mitä yksikään ihmissilmä ei ole sellaisenansa nähnyt, mitä korva ei ole kuullut, mikä ei ole tullut kenenkään ajatuksiin. Pahinta kaikessa oli se, että hän näki ja tunsi niin lyhyen matkan päähän, niin rajoitetusti. Hän tunsi vain ihmiselämän lyhyyden, vajavaisuuden, haurauden. Kuolema ei ollutkaan niin kaukana kuin mitä hän aina oli ajatellut kaikkien muiden ihmisten tavoin. Kuolema, tästä elämästä erkaneminen, ei ollutkaan jossakin vanhuudessa, jossakin onnettomuudessa, sairaudessa. Se ei ollut sairaalassa, se ei ollut kadulla, se ei ollut missään kaukaisuudessa, ei tuntien, ei päivien, ei viikkojen eikä kuukausien, ei edes vuosien päässä. Se oli niin lähellä, että se tuntui olevan kuin kerroksittain Johanneksen ruumiin ja elämän yllä.

Kuinka väärä käsitys hänellä ja useimmilla ihmisillä olikaan ollut kuolemasta, tästä elämästä lähtemisestä! Oli väärää luottamusta, itsepetosta, ajatella sen olevan jossakin muualla kuin siellä, missä se todella oli. Hänen nimeänsä ei tultaisi jonakin päivänä kaivertamaan hautakiveen, vaan se oli jo kaiverrettuna Jumalan kaikkitietäväisyydessä. Jokainen hänen elämänsä hetki oli Jumalan ennaltatietämisen perusteella merkitty muistiin, ja kaikkein vakavinta siinä oli se, ettei hän itse tiennyt milloin tuo olematon raja tämän ja tuonpuoleisen elämän välillä ylittyisi hänen kohdallansa. Kuolema ei ollut jossakin tulevaisuudessa, kaukaisuudessa, vaan ojentaessansa kättänsä poimimaan sieniä syksyisessä metsässä, hän ikäänkuin tunsi ojentautuvansa ylitse ajan rajan.

Ei, hän ei joutunut paniikkiin, hän ei täyttänyt jokaista hetkeänsä näillä ajatuksilla, mutta Jumalan Henki ikäänkuin konkreettisella tavalla oli alkanut puhua hänelle ihmisen elämänlangan hauraudesta, ehkä hyvinkin odottamattomasta kotiinkutsusta. Ehkä juuri tästä syystä hänellä oli sellainen hätä niin sukulaisistansa kuin vaimostansa ja lapsistansakin? Miten ihmiset saattoivat päivästä toiseen kiiruhtaa sellaisella tavalla, äreinä, niin helposti tulistuneina, ollenkaan antamatta näiden Johannesta niin koskettavien asioiden puhutella itseänsä? Kaipa kaikki oli vain niin suurta Jumalan armoa, ettei näitä tuntemuksia päässyt jokainen tuntemaan?

Kuinka mieletöntä olikaan kaiken tämän Johanneksen tunteman keskellä katsella ihmisten kauheaa kiirettä ja maallisissa asioissa rientämistä! Nyt kun talossa oli tehty melkoisen suuri remontti sen jälkeen kun oli todettu vanhojen seinälevyjen aiheuttavan oireita lähes koko perheelle, oli Johannes ihmetellyt entistä enemmän tuntemuksiansa. Hänelle Jumalan valtakunta ja hänen työnsä siinä oli koko hänen elämänsä, vaikka usein ei siltä näyttänytkään. Hänen salainen haaveensa oli, että nyt remontin yhteydessä hänen työnsä huomioitaisiin kerrankin aivan eri tavalla kuin aikaisemmin, mutta kaikki muu kauniiseen kotiin ja viihtyvyyteen vaikuttava tuntui olevan päällimmäisin asia niin Marialle kuin lapsillekin. Perheen mukavuus oli tärkeintä, ja Johannes ei voinut kaiken keskellä mitään sille ajatukselle, mikä jatkuvasti toistui hänen mielessänsä, vaikka hän pyrkikin painamaan sen taka-alalle. Hänen täytyi jälleen kerran todella tarkoin suunnitella kaiken työhönsä tarvitseman sijoittaminen tähän remontoituun kotiin, sillä kaikki muu mahdutettiin ensin; sitten vasta hänen tavaransa. Niin, miksi yhä uudelleen soi hänen sisimmässänsä: "Kylläpä Jumala ja minä olemme todella pieniä, kun me mahdumme niin pieneen tilaan!"

Tämä tuntemus ei todellisuudessa kohdistunut niinkään suurena syytöksenä perhettä kohtaan, vaan se toi julki sen asenteen, mikä ihmisillä yleensä tässä ajassa oli kaikkea hengellistä toimintaa kohtaan. Siis sellaista hengellistä toimintaa kohtaan, mikä todella oli jumalallista, ei yleisesti ja julkisuuden hyväksymää. Kukaan profeetta ei ole suosittu omalla maallansa, sen Johannes sai tuta mitä konkreettisimmalla tavalla.

Kaikesta kokemastansa huolimatta Johannes tunsi sellaista syvällistä, joskin kaukaista sisäistä onnellisuutta, mitä hän ei ollut aikaisemmin kokenut. Ulkonaisesti hänet oli ajettu tilaan, missä hän Paavali-veljensä tavoin huokaili poispääsyä tästä elämästä, ollaksensa Herran kanssa. Aivan konkreettisesti, ilman minkäänlaista ulkokultaisuutta ja hurskastelua, hän saattoi todeta Otto-veljellensä tämän kertoessa omista murheistansa: "Minulla ei ole mitään tämän maan päällä, minkätähden haluaisin täällä olla. Koko maailma on tullut hulluksi. Minä haluaisin olla Herran kanssa! Ainoastaan Jumalan seurakunnan tähden näen jotakin järkeä täällä viipymiseen!" Siitä huolimatta jokin syvällä hänen sisimmässänsä vakuutti hänelle, että kaikessa tässä oli oma hyvä puolensa, jumalallinen tarkoituksensa. Häntä irrotettiin tästä maailmasta, rakkaudesta siihen ja sen menoon. Niin, hän tunsi olevansa kuin kotkanpoikanen pesässä, jonka yllä suuri ja mahtava kotkaemo leyhytti siipiänsä sellaisella voimalla, että pesästä oli lentänyt jokainen mukava, pehmittävä höyhen ja villansuikale. Jäljellä olivat vain piikikkäät pesän runkoainekset, jotka eivät suoneet hänelle minkäänlaista mukavuutta tai lepomahdollisuutta.

Totisesti, kaikki tämä puhui siitä, että suuri Taivaallinen Isämme oli levittänyt suuret kotkansiipensä puhaltaaksensa pois kaiken maallisen mukavuuden ja turhuuden. Oli aika kotkanpoikasten jättää tämä maallinen pesänsä ja nousta uskonsiivillänsä korkeuteen, kohti pian palaavaa Herraansa!

Niin, kaikesta siitä, mistä Johannes kärsi ja oli nyrpeissään, siitä hänen todellisuudessa olisi tullut olla kiitollinen. Mutta kuka voi mitata sellaisen jumalanpalvelijan tuskaa, joka joka hetki tuntee sisimmässänsä kutsumuksensa, mutta jota kaikin mahdollisin tavoin estellään suorittamasta tehtäväänsä? Niin, juuri ne ihmiset, jotka ovat kaikkein tärkeimpiä elämässä, olivat vain omien kiireidensä ja oman tärkeysjärjestyksensä mukaisissa puuhissa, suoden tuskin mitään todellista mielenkiintoa sitä kohtaan, mikä kuitenkin oli kaikkien maallisten arvoasteikkojen yläpuolella. Niin, jos nämä ihmiset eivät suoneet Johannekselle sitä tunnetta oman elämänsä merkityksellisyydestä, niin kuinka sitä sitten olisivat suoneet jotkut kaukaisemmat ihmiset? Johannes oli niin yksinäinen, niin yksinäinen kuin vain joku voi olla! Mutta oliko juuri tässäkin niin suuri kätketty siunaus, ettei Johannes sitä nyt saattanut käsittää? Eikö hän ollut juuri sillä tiellä, mikä jokaisen todellisen Jumalanpalvelijan täytyy kulkea, luottaaksensa yksin Herraansa ja Taivaalliseen Isäänsä?

Kuka todella olisi voinut käsittää Johanneksen tuntemuksia kaiken tämän keskellä? Hänellä ei todellisuudessa ollut ketään ihmistä, johon hän olisi voinut tukeutua hengellisissä asioissa, sillä hänen asemansa Herransa edessä ei sallinut sitä hänelle. Kaikesta kieltämisestä ja hylkäämisestä huolimatta hänellä oli itsensä Kaikkivaltiaan Jumalan antama tehtävä, joka hänen oli suoritettava vaikka mitä tapahtuisi. Hän kantoi ristiänsä veren valuessa silmiin, kirveltävän hien tehostaessa vaikutusta. Kuinka hänelle olisikaan voinut tapahtua toisin kuin Herrallensa? Elävämmin kuin milloinkaan aikaisemmin hän tajusi käyvänsä lävitse juuri niitä asioita, mitä Hänen Herransa oli kokenut tämän maan päällä, mikä oli kohdannut niin Paavalia kuin muitakin Herran palvelijoita.

Lukemattomia kertoja hän oli lukenut ja saarnoissansakin siteerannut kohtaa, jossa sanotaan, että ketuillakin on luolansa ja linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole minne päänsä kallistaa. Nyt tämä sanankohta puhui Johannekselle jostakin paljon syvällisemmästä kuin mitä hän koskaan aikaisemmin oli tullut ajatelleeksi. Hänellä ei ollut omaa kotia, ei omaa taloa, ei juurikaan ystäviä, joiden luokse hän olisi ollut tervetullut. Mutta tässä ei ollut niinkään se, mikä sai hänet tuntemaan Herransa tavoin, vaan kaikki perustui johonkin vieläkin syvällisempään. Sana kertoo siitä, kuinka aterioitaessa yksi opetuslapsista oli nojannut päätänsä Herraamme vasten. Ja juuri tässä se oli. Jos Johanneksella ei ollut ketään, joka todella käytännössä olisi seisonut hänen rinnallansa, niin tämä oli mitä syvällisin kokemus siitä, mitä meidän Herramme oli joutunut läpikäymään maallisen vaelluksensa aikana. Kuka olisi kaikesta huolimatta ollut sen yksinäisempi kuin Hän! Jos Johanneksella ei ollut rintaa jota vasten olisi voinut itkeä, etsiä lohtua, ymmärrystä, tukea, niin ei sitä edes siinäkään määrin mitä Johannekselta puuttui, ollut meidän Herrallamme. Kuinka yksinäiseksi Hänen täytyikään tuntea itsensä! Millainen murhe olikaan Hänen sisimmässänsä, Hänen katsellessansa Jerusalemia Paimenen rakkaus sydämessänsä. Ei, nämä olivat Hänen kansaansa, Hänen omiansa, mutta he eivät halunneet Häntä, he eivät halunneet tulla Hänen kokoamiksensa. Oi, oi, Johanneksen sydän oli pakahtua, ja kyyneleet valuivat virtanaan hänen poskiansa pitkin. Oi, kuinka hän kokikaan Jumalan armon, pohjattoman armon, rakkauden, joka oli tuossa niin vaatimattomassa Miehessä, jota ihmiset eivät minään pitäneet, mutta joka kuitenkin kantoi kaikki meidän syntimme ristinpuulle Golgatalla!

Oi, Johannes ei ollutkaan niin yksinäinen, sillä hän tunsi nyt iankaikkisen rakkauden, iankaikkiset käsivarret ympärillänsä! Oi, mikä olikaan sen autuaampaa ja onnellisempaa, armollisempaa, kuin tulla osalliseksi Herransa kärsimyksistä, päästä ymmärtämään Hänen yksinäisyyttänsä, Hänen tarvettansa läheisyydestä, vastarakkaudesta niiden puolelta, joiden puolesta Hän oli tehnyt niin paljon, antanut kaikkensa, rajoituksetta. Oi millaisen rakkauden tulisikaan vallita seurakunnan keskuudessa kaiken tämän näkemisen johdosta?! Missä, missä oli tuo rakkaus seurakunnan keskuudessa? Kuinka kauan sen julkituleminen antoi odottaa itseänsä? Oi, Johanneksen sydän itki, iloitsi, itki. Kuka voi ymmärtää näitä niin päällekkäisiä tunteita? Oi kuinka hän odottikaan näkevänsä jumalallisen Rakkauden tulevan julki seurakunnan keskuudessa! Mutta nyt oli nähtävissä vain negatiivisia asioita, väärinymmärrystä, vihaa, katkeruutta, kateutta, kaikkea sitä, mikä kuuluu lihan tekoihin, ei hengen hedelmiin.

Kuka voi käsittää sitä, mitä Johanneksen sisimmässä liikkui kaikkien näiden asioiden myllertäessä siellä samanaikaisesti? Hän tunsi ajoittain itsensä niin huonoksi ihmiseksi, ettei halunnut edes peiliin katsoa. Jouduttuaan tahtomattaan törmäämään suureen peiliin jossakin tavaratalossa tai katukäytävällä näyteikkunaan katsoessansa, hänen teki mieli kääntää päänsä pois. Mitä hänelle oli oikein tapahtumassa? Miksi nämä niin ristiriitaiset tunteet? Oliko hän jo liian kauan antanut ihmisten masentaa itseänsä? Oliko hän liian kauan kuunnellut ihmisten mielipiteitä kaiken sen suhteen, mitä hän oli tehnyt? Mikä oli todellisuus, todellisuus jopa sen kuolemantunteen edessä, mikä hänet pysäytti niin usein kuin seinään? Ei, ei edes tuon tuntemuksen edessä hän pienimmässäkään määrin kokenut tarvitsevansa ottaa takaisin jotakin saarnaamaansa, kirjoittamaansa. Ei, ei hän ollut itse kirjoittanut, itse puhunut. Hän oli, näin jälkeenpäin ajatellen, saanut kokea todella ihmeellistä ja jumalallista johdatusta niin monen vuoden ajan, niin monissa asioissa, vaikka ikävät asiat olivatkin saaneet peittää lähes kaiken jumalallisen tuntemuksen. Täytyihän hänelläkin olla saatanan enkelinsä, joka rusikoi häntä säälimättömästi, ettei hän pääsisi ylpeilemään!

Niin, kaikessa vajavaisuudessansa, riittämättömyydessänsä, Johannes tunsi sanoinkuvaamatonta kiitollisuutta sen armon johdosta, mistä hän oli tullut osalliseksi tässä myöhäisessä maailman hetkessä. Jumala oli todella ollut hänelle armollinen, niin armollinen, että hänen olisi tullut tuntea aivan toisella tavalla. Hän sai nähdä, hän sai kuulla jotakin sellaista, mitä profeetatkaan ja suuret jumalanmiehet eivät menneisyydessä olleet saaneet kokea. Hänen Taivaallinen Isänsä, suuri Jumala, Aabrahamin, Jaakobin ja muiden hengellisten esi-isiensä Jumala ei ollut häneltäkään salannut tahtoansa ja sitä, mitä Hän oli tekevä. Mikä Jumalan armo olikaan se, että hän jokaiseen Jumalan Sanaan saattoi sanoa Aamen! Kuinka suurta armoa olikaan se, että saattoi kokea voivansa kulkea jokaisen saarnan hengellisen annin mukana, tuntea tulevansa jatkuvasti Hengen puhuttelemaksi!"

Ihmiset näkivät hänessä vain kaikkea arvosteltavaa, hyljeksittävää, pahaa. Hän oli todellakin, niinkuin veljensä Paavali joutui toteamaan, kaiken kansan tunkio, kaikkien tunteenpurkausten kohde, jolta odotettiin aivan ylimaallista kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyttä. Siinä olikin juuri kaiken tuskallisuus ja ahdistavuus. Ihminen, jokaista säiettä myöten, mutta kuitenkin samalla jumalallinen astia, jossa säilytettiin jotakin sellaista, mitä ihminen itse ei osannut sen paremmin pyytää kuin käsittääkään.

Aabrahamin, Minun ystäväni siemen

Lähes joka aamu oli ollut pakkasta, mutta nyt oli useampi lämpöaste. Johannes oli lähtenyt ulkoiluttamaan perheen koiraa. Kuinka mielellänsä hän olisikaan nukkunut vielä muutaman tunnin, sillä olihan nyt sunnuntai. Muu perhe nukkui vielä raskaasti, ja Johannes oli joutunut kuin sukkasillaan hiipimään ulos, ettei kukaan perheenjäsen olisi havahtunut unestansa. Mikä siinä oikein oli, kun hän ei juuri minään aamuna saanut nukuttua riittävän pitkään? Jonkinlainen väsymyksen sekainen pahaolo oli jälleen melkein päivittäistä, vaikka hänen sairautensa piti nyt olla hyvässä hoidossa. Mistä kaikki oikein johtui? Oliko tämä vuosi ollut kaikenkaikkiaan liian raskas henkisesti, niin että nyt kaikki purkautui myöskin ruumiillisena pahoinvointina?

Yleensä ottaen olisi saattanut olla mahdollista uudelleen nukahtaminen, mutta oli yksi seikka, joka kertakaikkisesti katkaisi unen. Aina kun heräsi, ei olisi saanut ryhtyä ajattelemaan yhtään mitään; jos antoi ajatuksille sijaa, oli kuin nämä ajatukset olisivat pyyhkäisseet kaiken unen niin kauaksi, ettei sitä enää voinut saavuttaa.

Jos Johannesta olisi kohdeltu toisella lailla, suhtauduttu häneen toisin kuin nyt, olisi hän itseasiassa ollut iloinen jokaisesta heräämisestänsä, sillä todellisuudessa kaikki hänen untansa häiritsevät ajatukset olivat mitä kallisarvoisimpia ja jumalallisesti tärkeitä. Kuinka usein nuo ajatukset olivatkaan kuin pieni vuoristopuro, joka hetkessä muuttui suureksi, pauhaavaksi koskeksi! Johanneksen sielua virvoitettiin, balsamia vuodatettiin hänen haavoihinsa! Mutta olivatko kaikki nämä siunaukset, taivaalliset kosketukset, ainoastaan häntä varten? Oliko kaikki vain sitä varten, että se väsyneen matkamiehen ikuiseen uneen nukahtaessa häipyisi hänen mukanansa tuonpuoleiseen, ilman että kukaan toinen tämän ajan matkaaja pääsisi osalliseksi näistä jumalallisista puhutteluista?

Johannes ei voinut mitään sille, että nämä asiat hänen sisimmässänsä olivat todellakin kuin jokin suuri koski, vastaus niin hänen kuin monen muunkin kaipaukseen. Syvyys todellakin huusi syvyydelle, ja syvyys vastasi. Mutta kun Johannes oli kirjoittanut näistä asioista kiertokirjeissänsä ja kirjasissansa, oli hän törmännyt aivan sanoinkuvaamattoman käsittämättömään ja itsepintaiseen vastustukseen. Eikö häntä uskottu, epäiltiinkö häntä vain jonkinlaiseksi hurskastelijaksi, joka kirjoitti jostakin sellaisesta, mitä kukaan ei uskonut hänen kokeneen? Olivatko nämä asiat todellakin niin vieraita hänen uskonystävillensä, veljillensä ja sisarillensa? Eikö hän ollut kirjoittanut niin itsestäänselvistä asioista, että jokaisen olisi tullut iloita siitä mitä sai luettavaksensa?

Jumalan Sana oli tullut aivan viime aikoina entistä elävämmäksi Johannekselle. Näytti kuitenkin vallitsevan aivan kummallinen, inhimilliselle ihmiselle käsittämätön elämän laki, että mitä enemmän Sana eli tämän yksinkertaisen jumalanpalvelijan sisimmässä, sitä pienemmäksi hän tunsi itsensä tämän ajan keskellä. Olivatko nämä tekijät ainoastaan hänen sisimmässänsä, vai oliko vaikutusta silläkin, että hän tunsi tulevansa mitä murheellisimmalla tavalla hyljätyksi niiden taholta, joiden olisi tullut vastaanottaa hänet mitä suurimmalla ilolla? Juuri tänä aamuna hänen täytyi ajatella Herraansa, joka tuli tämän maan päälle. Hän oli itse Kaikkivaltias Jumala liharuumiiseen tulleena, mutta siitä huolimatta Hänestä sanotaan, että Hän tuli omiensa luokse, mutta nämä eivät ottaneet Häntä vastaan. Oliko siis sittenkään niin outoa se, jos Johannes tai ainakin hänen opetuksensa oli hyljätty jonakin sellaisena, mikä ei sopinut tämän ajan hurskaiden kuvioihin?

Mitkä ajatukset olivat tänä aamuna katkaisseet tämän aamukasteisella metsäpolulla astelevan, itsensä niin yksinäiseksi tuntevan miehen unen? Muutamaa päivää sitten hän oli vieraillut rakkaan ystävänsä luona yli tuhannen kilometrin päässä. Illalla oli keskusteltu pitkään kaikesta niin seurakuntaan kuin omaankin elämään liittyvästä, ja puheeksi oli tullut myöskin eräänlainen mielikuva, jonka kumpikin käsitti jossitteluksi, mutta mikä kuitenkin oli yksi totuuksista heidänkin elämässänsä. Miten olisi ollut, jos he olisivat tehneet aivan toisenlaisia valintoja elämässänsä? Mitä he olisivat tänään, missä he olisivat?

Johannes ei oikeastaan koskaan ollut tuntenut olevansa jotakin erikoista, eikä hänellä milloinkaan ollut ollut halua joksikin todella suureksi tulemisesta, sillä häntä oli johdatettu sellaisia elämän polkuja, missä tämä kaipaus oli täysin tukahdutettu. Toisaalta taas hän olisi koko ajan kaivannut jotakin hieman toisenlaista, hiukan ihmisystävällisempää, lohdullisempaa. Muutamalla sanalla sanottuna: hän olisi halunnut olla... hän ei olisi halunnut olla niin yksinäinen! Mikä ihmeellinen kehä häntä oikein ympäröikään, ettei hän oikein koskaan ollut saanut todellisia ystäviä, vaikka niin suuresti olisi näitä kaivannut? Hän oli aina tehnyt kaiken ymmärtämänsä löytääksensä edes jonkinlaista toverihenkeä, ymmärtämistä, hyväksymistä, yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Mutta mikä hänessä oikein oli vialla jo aivan lapsesta lähtien? Miksi kaikki ikäänkuin vierastivat häntä, vaikka hän ei tiennyt tehneensä mitään väärää, mitään outoa? Mitä ihmettä hänessä oikein oli, etteivät toiset lapset tai myöhemmällä iällä koulutoverit voineet vastaanottaa häntä joukkoonsa samanvertaisena? Miksi hän aina oli ollut ikäänkuin outo tyyppi kaikkien keskuudessa?

Johannes kyllä tiesi jo nyt mistä kaikki johtui, mutta silti oli mielenkiintoista leikitellä näillä asioilla, aivan kuten jonkinlaisella kuvakuutiolelulla. Hänen elämänsä jokaisella hetkellä ja vaiheella oli, niin varmasti kuin Jumala oli olemassa, oma merkityksensä niin yksilöllisesti kuin seurakuntaakin ajatellen. Kuinka ihmeellisellä tavalla hänen hyvä Taivaallinen Isänsä olikaan kaiken johdattanut ja säätänyt! Totuuden tunnustaaksensa Johannes joutui myöntämään, että hänen elämänsä oli täynnä asioita, mitkä hän olisi, jos päätösvalta olisi ollut hänellä, järjestänyt täysin toisella tavalla. Oli lukematon määrä asioita, mitkä eivät miellyttäneet häntä. Mutta eivätkö nimenomaan nämä asiat olleet se tekijä, mikä loppujenlopuksi kuitenkin oli vienyt hänet siihen, missä hän juuri nyt oli? Eikö kaikki se, mikä häntä oli nöyryyttänyt ja rikkonut inhimillistä kovuutta ja itsepintaisuutta, ollut juuri sen suuren ja jumalallisen viisauden julkituleminen, mikä saattoi asettaa jotakin tuonpuoleista tämän ajan matkaajaan?

Niin, jos Johanneksen elämä olisi kulkenut toisenlaisia polkuja, niin olisiko hän tänään siinä missä oli? Jos kaikki olisi mennyt hyvin, ja hän olisi ollut täynnä kunnianhimoa ja halua jonkin suuren saavuttamiseen tässä elämässä, niin missä hän oikeastaan olisi juuri nyt? Niin, hän olisi saattanut olla vaikkapa Honolulussa, viis veisaten siitä, mitä sielulle kuuluu, saati sitten jollekin seurakunnalle! Niin, mihin hän olisi tuntenut tarvitsevansa Jumalaa, jos hän olisi ottanut ohjat omiin käsiinsä?

Häntä ei oikeastaan koskaan oltu pidetty yhtään minään, ilmeisesti juuri siitä asenteesta johtuen, mikä hänellä oli ollut kuin synnyinlahjana. Tai ei se oikeastaan ollut asennekaan, vaan se oli jotakin koko hänen olemuksessansa. Jos tätä ei olisi ollut, hän ei varmastikaan missään suhteessa olisi jäänyt varjoon kaikkien tämän maailman suurten keskuudessa, ei ainakaan omassa maassansa. Nyt heidän maassansa olisivat pian vaalit, ja maa olisi saava uuden johtajan. Mutta miten saattoikaan olla mahdollista, että koko käynnissä oleva vaalitouhu oli kuin yhtä suurta farssia! Totuuden nimessä täytyi sanoa, ettei yksikään ehdokkaista omannut sitä, mitä todelliselta maan johtajalta vaaditaan. Joko nämä olivat äärimmäisen lapsellisia ja haavoittuvia, tai sitten äärimmäisen omahyväisiä ja itsekeskeisiä. Jos joku ilmiselvästi alkoi erottua selvän etumatkansa johdosta suosiossa, alettiin heti kaivella esiin jotakin sellaista, millä hänet saataisiin tahrattua. Millainen maan hallitsija tulisikaan miehestä, joka ei pystynyt rehtiin vaalikampanjaan? Mutta tällainen oli tämän ajan henki, sitä ei kukaan voinut pysäyttää.

Oliko ystävä sanonut sen vain leikillään, vai oliko siinä jonkinverran ironiaa Johannesta kohtaan, joka ehkä liiaksi puhui itsestänsä? Yksi ehdokkaista oli leimattu liian lihavaksi, jolla tästä johtuen olisi kohtuuttoman suuri riskitekijä maan hallitsijana. Niinpä tämä ystävä totesi: "Miksipä et sinä asettuisi ehdokkaaksi. Sinä et ole liian lihava?" No niin, olihan juuri puhuttu siitä, mitä kumpikin voisi olla, jos ei olisi sitä mitä on. Ja nimenomaan tänä aamuna tämä keskustelu oli tullut Johanneksen mieleen juuri hänen herättyänsä. Niin, voisiko joku keksiä hullumpaa ajatusta, että hänestä maan hallitsija? Häntä kun ei hyväksytty edes sen pienen joukon saarnaajaksi, joka tavallaan oli kaikkien tämän maailman arvostusten ulkopuolella! Jos hän olisi seurannut oman mielensä kuvia, jonkintasoisena uskovaisena, olisi hän hyvinkin saattanut olla jonkinlainen maansa "Billy Graham", saarnaten jotakin politiikan ja uskonnon ja inhimillisen hyväksymisen etsimisen sekoitusta. Mutta ei sentään kuitenkaan presidentti?

Mutta mikä oli se hiljainen ääni, joka tänä aamuna oli keskeyttänyt hänen unensa? Mitä oli se ääni tarkoittanut, kuiskutellessansa hänen sisimmässänsä? "Etkö sinä todellisuudessa ole paljon merkittävämpi henkilö kuin joku presidentti?" Niin, mitäpä voisi Johannes tuohon sanoa? Itsessänsä hän ei ollut yhtään mitään, niinkuin ei todellisuudessa kukaan toinenkaan ihminen kaikesta maallisesta arvostuksestansa huolimatta. Mitä merkitystä oli jollakin suurmiehellä, jos hän koko elämänsä eli jumalankieltäjänä ja johti muitakin ihmisiä samaan? Ihmisten tekemä arvoasteikko ei merkitse mitään Jumalan silmissä, joka sanoo: "Katso, kansakunnat ovat kuin pisara vesisangon uurteessa, ovat kuin tomuhiukkanen vaa'assa. Katso, merensaaret hän nostaa kuin hiekkajyvän... Kaikki kansakunnat ovat niinkuin ei mitään hänen edessään, ne ovat hänelle kuin olematon ja tyhjä." (Jes. 40: 15- 17). Niin, mitä ovatkaan ihmiset ilman Jumalaa, ilman toivoa? Mitä merkitystä on kokonaisilla kansakunnilla, jos ne kieltävät alkuperänsä, Jumalansa, Luojansa?

Niin, tänä aamuna Johanneksen sielua virvoitettiin aivan erikoisella tavalla. Jossakin määrin hän ei milloinkaan elämänsä aikana ollut kokenut sellaista masennusta ja elämän turhuuden tuntemista kuin juuri nyt. Ehkä juuri siitä syystä hän tarvitsi sitäkin suurempaa taivaallista lohdutusta ja puolestapuhumista. Kukapa hänen maallisista ystävistänsä ja tuttavistansa olisi puhunut hänen puolestansa, lohduttanut häntä jumalallisella tavalla? Miksi kaikkien tarvitsi jatkuvasti tuoda esiin asioita, jotka painoivat häntä alas, saivat hänet tuntemaan syyllisyyttä, sanoinkuvaamatonta taakkaa asioista, joita hän ei itseasiassa lainkaan ollut ansainnut selkäänsä? Miksi niin moni ikäänkuin rautavahvisteisin kengin seisoi hänen harteillaan pysyäkseen itse turvallisesti sen liejun yläpuolella, mihin Johannesta poljettiin yhä syvemmälle ja syvemmälle. Niin, kaikella tällä oli tietty rajansa, mittansa määrä. Nyt Johannes oli jo niin syvällä, ettei hän syvemmälle voinut painua, mutta hänen jalkansa olivat löytäneet allensa aikakausien kallion, vuosituhansien sileäksi hioman perustuksen, jolla hänen jalkansa lepäsivät. Niin, lieju oli inhottavaa, kylmää, mutta siitä huolimatta se oli niin sakeata, että se tuki siinä seisovan vakaaseen pystyasentoon. Jos mitään muuta ei ollutkaan jäljellä, jatkuivat Johanneksen elintoiminnot kaikesta huolimatta, sillä pää oli vielä kaiken yläpuolella, niin että hän saattoi hengittää pysyäksensä elossa. Hän kannatteli ystäväänsä, muta ja lieju piti hänet pystyssä ja häntä itseänsä kannatteli kallio, luja, iankaikkinen Kallio.

Kuinka paljon tällaisia asioita olikaan hänen elämässänsä ollut, ja kuinka usein hän olisikaan halunnut huutaa apua, odottaa sääliä ja ymmärrystä kanssamatkaajiltansa, mutta säästääksensä nämä häpeältä hän oli joutunut vaikenemaan suurtenkin tuskien keskellä. Kuka todellakaan olisi voinut käsittää hänen tuskiansa, ahdistuksiansa? Kuka todella voi käsittää, mitä hänen sisimmässänsä liikkui sinne asetetun jumalallisen siemenen johdosta?

"Joka tietoa lisää, se tuskaa lisää." Koskaan aikaisemman elämänsä aikana Johannes ei ollut voinut käsittää kaiken tämän viisauden syvyyttä ja todellista merkitystä. Hänellä ei ollut mitään kerskaamista itsessänsä, sillä kaikki mitä hänellä todellisuudessa oli jotakin hyvää, sen hänen Isänsä oli häneen asettanut, sillä mikään siitä ei ollut lähtöisin hänestä itsestänsä. Olisi ollut suorastaan mieletöntä, järjetöntä, kerskata ihmisten edessä näistä asioista, sillä mitä voi ihminen itse vaikuttaa syntymäänsä, olkoon sitten kysymys inhimillisestä, maallisesta syntymästä, tai jumalallisesta, Hengen vaikuttamasta syntymästä. Jos hän jostakin saattoi kerskata, niin eikö se ollut Hän, joka hänet oli tähän elämään tuonut, häneen oman iankaikkisen elämänsä laittanut? Niin, hänellä oli kerskaamisen aihetta; Hänellä oli suuri, Taivaallinen Isä, joka Herrassamme Jeesuksessa Kristuksessa oli paljastanut itsensä ja tullut meidän kaltaiseksemme, niin että me voimme tulla Hänen kaltaiseksensa!

"Katso, kansakunnat ovat kuin pisara vesisangon uurteessa, ovat kuin tomuhiukkanen vaa'assa!" Jumala saattoi kääntää kasvonsa kokonaisten kansakuntien puolesta, kun nämä jumalattomuudessansa hylkäsivät Hänet ja Hänen Sanansa. Mutta siitä huolimatta äärettömässä rakkaudessansa Hän kaikkien näiden kielteisten massojen joukosta valitsi, ennaltanäki, itsellensä ne, joiden kautta Hän saattoi vaikuttaa tämän maan päällä. Mitä erikoista oli Aabrahamissa, josta tuli kaikkien Israelilaisten esi-isä? Mitä erikoista Jumala hänessä näki, sillä eikö hän ollut jumalattoman maan kansalainen? Mitä Stefanus todisti hänestä? "Miehet, veljet ja isät, kuulkaa! Kirkkauden Jumala ilmestyi meidän isällemme Aabrahamille hänen ollessaan Mesopotamiassa..." Miksi Jumala valitsi juuri Aabrahamin, miksi ei jotakuta toista?

Mitä on pisara vesisangon uurteessa? Mitä arvoa sillä on, mitä merkitystä sillä on? Mitä merkitystä on tomuhiukkasella vaa'assa? Mitä merkitystä on sillä, mikä on suuriarvoista ihmisten silmissä, jos Jumalan vaaka näyttää jotakin aivan muuta? Jos tämä koskee kokonaisia kansakuntia, niin mitä merkitystä on suurellakaan joukolla merkittäviä ihmisiä, jos he eivät halua tietää mitään Jumalasta ja Hänen teistänsä? "Kaikki kansakunnat ovat niinkuin ei mitään hänen edessään, ne ovat kuin olematon ja tyhjä." Siitä huolimatta kerrotaan ihmisistä, joille Kirkkauden Jumala ilmestyi suuressa rakkaudessansa. Kuinka voisi ihmismieli mitata sitä, asettaa oikeaan arvoonsa? "Minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, ja armahdan, ketä armahdan." (Room. 9: 15). Kuka voisi arvostella Jumalaa Hänen neuvopäätöksissänsä?

"Mutta sinä Israel, minun palvelijani, sinä Jaakob, jonka minä olen valinnut, Aabrahamin, minun ystäväni, siemen, jonka minä olen ottanut maan ääristä ja kutsunut maan kaukaisimmilta periltä, jolle minä sanoin: 'Sinä olet minun palvelijani, sinut minä olen valinnut enkä sinua halpana pitänyt..." (Jes. 41: 8- 9).

"Tietäkää siis, että ne, jotka uskoon perustautuvat, ovat Aabrahamin lapsia. Mutta jos te olette Kristuksen omat, niin te siis olette Aabrahamin siementä, perillisiä lupauksen mukaan." (Gal. 3: 7, 29).

Halleluja! Kaiken tämän inhimillisen masennuksen ja alaspainamisen keskellä Johanneksen sisimmässä oli nyt syntynyt jotakin aivan uutta ja todellista, niin todellista, ettei hän sitä ollut koskaan aikaisemmin kokenut. Kuinka sokea hän olikaan ollut kaiken keskellä! Miksi hän ei ollut sitä selvemmin käsittänyt? Hän oli aina tiennyt nämä asiat, sillä olihan niistä saarnattu vuosikausien ajan, mutta nyt vasta hän todella sisäisesti käsitti, että hän aivan kirjaimellisesti oli Aabrahamin jälkeläinen, todellista sukua tälle. "Jeesuksen Kristuksen, Daavidin pojan, Aabrahamin pojan, syntykirja..." (Matt. 1: 1). Halleluja, halleluja! Johannes, hän, joka ei mitään ollut tämän maailman ihmisten silmissä, hänkin sisältyi tähän jumalalliseen syntykirjaan, sillä koska hän oli Kristuksen oma, oli myöskin hän Aabrahamin siementä jumalallisen syntymänsä perusteella! Jos hän ei ollut mitään ihmisten silmissä, oli kuitenkin Eräs, jonka silmissä hän oli merkityksellinen ja tärkeä. Ja tässä juuri oli suurin vaikeus hänen elämässänsä tällä nimenomaisella hetkellä. Toisella puolella masennus, heikkous, ihmisten pilkka ja alaspainaminen, teräsvahvikkeiset saappaat hänen harteillaan, mutaa ja liejua kaulaan asti, pääkin kuin muodoton möhkäle mudan peitossa, toisaalla taas tietoisuus jostakin ylimaallisesta, ylitse kaiken inhimillisen ulottuvasta paremmasta elämästä. Mitä merkitystä oli sillä, mitä ihmiset hänestä ajattelivat, minä häntä pitivät? Merkitystä oli sillä, minä hän itse itseään piti, tai paremminkin, mitä hän hyväksyi elämässänsä todellisuudeksi: katsoiko hän mutaan ja liejuun, selässänsä takoviin rautasaappaisiin, vai luottiko hän siihen Kallioon, joka hänen jalkojensa alla esti häntä painumasta taakkojen alla pohjattomaan mutaan? Ei, nyt hän oli saavuttanut laakson pohjan vaelluksensa aikana. Alemmaksi hän ei voinut painua tuhoutumatta. Siispä ainoa tie kulki nyt ylöspäin, ja ylöspäin kulkemiselle ainoa edellytys ja mahdollisuus oli sen näkeminen, mitä hän todellisuudessa oli. Nyt hän saattoi ymmärtää, mitä Jeesus tarkoitti sanoessansa: "En minä enää sano teitä palvelijoiksi, sillä palvelija ei tiedä, mitä hänen herransa tekee; vaan ystäviksi minä sanon teitä, sillä minä olen ilmoittanut teille kaikki, mitä minä olen kuullut Isältäni." (Joh. 15: 15).

Eikö tämä ole juuri sitä samaa, mistä luemme jo 1. Moos. 18: 17: "Ja Herra sanoi: 'Salaisinko minä Aabrahamilta, mitä olen tekevä?" "Aabraham, teidän isänne, riemuitsi siitä, että hän oli näkevä minun päiväni; ja hän näki sen ja iloitsi." (Joh. 8: 56). Vanhan Testamentin Herra on Uuden Testamentin Herra Jeesus Kristus, näkymättömän Jumalan kuva ihmiskunnan keskuudessa.

Kuinka Johannesta olikaan aina siunannut tuo ajatus ystävävyydesta itse Herran kanssa, mutta nyt hän vasta alkoi todella käsittää mistä siinä oli kysymys. Palvelija ei tiedä mitä hänen herransa tekee, mutta ystävälle kerrotaan kaikki, salaisuudetkin. Eikö juuri tässä ajassa todelliselle seurakunnalle ollutkin paljastettu Jumalan Sana sellaisella tavalla kuin ei milloinkaan aikaisemmin? Voisiko Herra salata tämänkään ajan ystäviltänsä, mitä Hän on tekevä?

Aabraham ei varmastikaan ulkonaisesti poikennut aikalaisistansa. Hän oli Seemin sukua, jonka kautta jumalallinen valinta yhdisti ensimmäisen ihmisen sen Ihmisen kanssa, jonka kautta ihmiskunta sovitettiin Jumalan kanssa. Jumalalle ei ollut mitään merkitystä sillä, mitä muille kansoille tapahtui, sen rinnalla miten Häntä kiinnosti ystävänsä Aabraham. Sen siunauksen kautta, mikä lepäsi Aabrahamin yllä, olisivat kaikki sukukunnat maan päällä tuleva siunatuiksi. Hänen elämästänsä ei kerrota kovinkaan paljoa. Mainitaan kuitenkin, niin Vanhassa kuin Uudessakin Testamentissa, että hän Jumalan puheen uskoen lähti maastansa ja suvustansa mennen siihen maahan, jonka Herra oli hänelle osoittanut (1. Moos. 12; Apt. 7: 4). Hän osoitti uskonsa Jumalan lupauksiin sillä, että oli valmis uhraamaan ainokaisen poikansa. Hän oli ihminen kuten me kaikki, vajavainen. Kahteen eri otteeseen hän joutui vaikeuksiin vaimonsa Saarain tähden, peljätessänsä itsellensä tapahtuvan jotakin, kun vieraan maan kansalaiset näkisivät tämän kauneuden. (1. Moos. 12, 1. Moos. 20).

Vaikka Aabraham oli niin suurimerkityksinen pelastushistoriallisesti, ei hänestä kerrota sen enempää sankarillista tai erikoista. Ja juuri tässä kohden joutui Johannes jälleen kerran ajattelemaan jotakin todella syvällistä, jumalallista. Kuinka moni tässä ajassa ylipäätänsä käsitti, mistä oli kysymys? Käsittivätkö edes hänen läheisimmät veljensä? Aabrahamin ei tarvinnut tehdä jotakin hyvin erikoista, suurimittaista, mutta siitä huolimatta hän oli Herran ystävä. Millä ystävyys ansaitaan, aikaansaadaan? Mitä ystävyys merkitsee? "Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi!" Hänen ja Jumalan välillä vallitsi keskinäinen luottamus. Hän oli Jumalan ystävä!

Miten sitten on tässä ajassa? Perustuuko ystävyys Herran ja Hänen omiensa kanssa johonkin muuhun? Onko ystävyys kiinni jostakin suorituksesta, päivittäisestä ponnistelusta sen saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi? Eikö ystävyys enää perustukaan luottamukseen, keskinäiseen rakkauteen?

Oi kuinka Johanneksesta tuntuikaan samanaikaisesti sekä hyvältä että pahalta! Hän tunsi niin konkreettisesti, kuinka Herra osoitti hänelle rakkauttansa ja ystävyyttänsä, jota ei voinut ostaa tai ansaita, vaan joka perustui johonkin aivan muuhun. Mutta miten oli hänen uskonystäviensä suhteen? Miksi hän ei kelvannut heille, miksi hän ei tuntenut kokevansa juuri mitään siitä luottamuksen osoituksesta, mitä itse Herra osoitti hänelle? Hänet hyväksyttiin ystäväksi ja veljeksi, jos hän täytti tietyt odotukset, tietyt vaatimukset. Jos hän pystyi antamaan veljillensä ja sisarillensa kaiken sen, mitä nämä häneltä odottivat, oli hän jossakin määrin ystävä. Mutta miksi ei ystävää kaivattu sen enempää? Paavalikin toi kaipauksensa julki: "Mutta kun meidät nyt, veljet, on hetkeksi aikaa erotettu teistä, ulkonaisesti, ei sydämeltä, niin on meille tullut yhä suurempi halu päästä näkemään teidän kasvojanne. Sentähden olemme tahtoneet tulla teidän tykönne, minä, Paavali, puolestani, en vain kerran, vaan kahdestikin, mutta saatana on meidät estänyt."(1. Tess. 2: 17- 18).

Kuinka Johannesta siunasikaan se ajatus, että Aabraham oli Jumalalle ja jokaiselle todelliselle uskovaiselle tärkeä ilman mitään erikoisia saavutuksia tai suorituksia. Hänen olemassaolonsa oli tärkeä Jumalalle, ei niinkään se, mitä hänen olisi tullut tehdä uskon lisäksi. Paavali kaipasi saada nähdä veljiensä ja sisartensa kasvot, heidät itsensä heidän itsensä tähden. Kuka on yhä vielä tänäänkin se, joka haluaa estää jumalanlapsia kohtaamasta toisensa tällä tasolla? "...mutta saatana on meidät estänyt."

Jokaisen todellisen jumalanlapsen olemassaolo on tärkeä ilman mitään erikoisia suorituksia, sillä hänhän on Kristuksen oma, Hänen kauttansa Aabrahamin siementä. Jo maallisessa mielessä meidän tulisi nähdä se, kuinka jokaisessa perheessä sen jäsenet hyväksytään ja vastaanotetaan sellaisinansa, siitä yksinkertaisesta syystä, että he kuuluvat perheeseen. On useimmiten aivan samantekevää mitä he tekevät, miten he käyttäytyvät, sillä veri on vettä sakeampaa. Sukulaisuus katsoo kaikkien virheiden, merkittävienkin ohitse, haluamatta nähdä niitä. Jos ulkopuoliset pitävät jotakuta aivan yhteiskuntaan sopimattomana, pitävät omaiset tämän puolta ja saattavat ehkä sanoa: "Hän on hiukan erikoinen, erikoinen luonne, siinä kaikki." Jos jo maallinen järjestys ja luonne pitää tällaisella tavalla niiden puolta, jotka kuuluvat omaan perheeseen, sukuun, niin kuinka sitten tulisikaan olla niiden joukossa, jotka pitävät itseänsä Jumalan perheenä! Jos maallinen perhe katsoo kaikkien virheiden ja puutteiden ohitse, niin miten tulisikaan olla uskovaisten keskuudessa! Jos maallinen perhe puolustaa ja arvostaa omiansa, niin miten tulisikaan olla Jumalan perheen keskuudessa!

Itseasiassa kaikkien näiden asioiden puuttuminen seurakunnan keskuudesta oli jotakin sellaista, mitä Johannes ei mitenkään saattanut käsittää tai hyväksyä. Hän vain yksinkertaisesti joutui toteamaan tämän tosiasian. Miten voi olla mahdollista, ettei toinen toisensa kunnioittaminen toteutunut juuri millään tasolla, vaan oli ainoastaan panettelua, pahan puhumista, toisen alaspainamista, toisen kustannuksella itsensä korottamista, toisen halveksintaa?

Johannes ei voinut olla ajattelematta Jumalan rakkautta ja huolenpitoa, mutta miten Hänen lapsensa saattoivat olla niin erilaisia kuin Isänsä? Miten lapsilta saattoivat puuttua kaikki nämä hyvät ominaisuudet, mitä Isällä oli? Eivätkö nämä lapset olleetkaan aitoja lapsia, vaan ottolapsia, vai eivätkö he tunteneet Isäänsä? Eivätkö nämä lapset käsittäneet, mitä merkitsi se, mitä Hän oli sanonut jo Jaakobille: "...sinut Minä olen valinnut enkä sinua halpana pitänyt"?

Kuinka usein olikaan Johannnes saanut tuntea itsensä halvaksi eikä minkään arvoiseksi! Miksi hän sai tuntea itsensä kuin tunkioksi, kaikkien negatiivisten tunteiden kohteeksi? Miksi hänen yllensä sälytettiin kaikkien ihmisten väärät ja kielteiset asiat? Miksi hän ei ollut ainoa, jota tällä tavoin kohdeltiin? Omalla kohdallansa hän olisi sen ymmärtänytkin, mutta että lähes kaikki hänen tuntemansa aidot jumalanlapset saivat kokea saman, missä sitten olivatkin! Mutta, mutta... eikö juuri tässä ollutkin mitä suurimman opin paikka niin Johannekselle kuin kaikille muillekin aidoille jumalanlapsille? Missä loppujen lopuksi oli luvattu jotakin toisten ihmisten taholta? Missä sanankohdassa oli luvattu ymmärrystä ja huolenpitoa ihmisten taholta? Kuka oli antanut kaikki mitä ihanimmat ja suurimmat lupaukset, minne tuli katsoa, mistä odottaa kaikkea tätä? "Sinä olet minun palvelijani, sinut minä olen valinnut, enkä sinua halpana pitänyt..." Näin sanoi itse Herra Jaakobille, Aabrahamin siemenelle, joka on yksi meidän sukulaisistamme. Ketä meidän sitten tulee kuulla, ketä tuli Johanneksen kuulla? "...älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssasi; älä arkana pälyile, sillä minä olen sinun Jumalasi; minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vanhurskauteni oikealla kädellä." (Jes. 41: 10). Oi, Johannes riemuitsi sisimmässänsä! Miksi hän ei ollut aikaisemmin käsittänyt tätä kaikkea? Nämä lupaukset koskivat häntä mitä suurimmassa määrin, sillä olihan hän juuri sitä sukua, jolle kaikki tämä oli puhuttu! Miksi hän oli niin arkaillut ihmisiä, kun nämä olivat hyökänneet häntä vastaan? Olisihan hänen tullut käsittää kutsumuksensa, tärkeytensä Sille, joka oli hänet kutsunut ja lähettänyt, katsonut arvolliseksi elämään juuri tässä ajassa, jossa Jumalan viimeiset lupaukset toteutuivat aivan silmien edessä. Hän oli valinnut Voittajan puolen, miksi siis surkeilla ja arkailla!

Johannes käsitti kaiken tämän keskellä oman voimattomuutensa ja avuttomuutensa. Hän ei voinut käsittää niitä ihmisiä, jotka puhuivat Jumalan läheisyydestä ja voimasta. Nämä ihmiset riemuitsivat ja iloitsivat, melkein tanssivat, mutta mihin sukuun he todellisuudessa kuuluivat? Hänen esi-isänsä Aabraham oli myöskin kohdannut Herran Hänen pyhyydessänsä, mutta hänen kokemuksensa oli jotakin aivan toista kuin näiden tämän ajan ihmisten. Hänestä annettiin todistus: "Ja Aabraham uskoi Herraa, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi" (1. Moos. 15: 6). Kuinka moni ajatteleekaan virheellisesti, että tämä sanottiin hänestä vasta sen jälkeen kun hän oli "uhrannut" Iisakin? Hän vasta sai lupauksen, ja sen johdosta Herra vei hänet ulos ja sanoi: "Katso taivaalle ja lue tähden, jos ne taidat lukea... niin paljon on sinulla oleva jälkeläisiä." Aabraham uskoi tämän mitä Herra sanoi, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi. Hän uhrasi Herralle tuoden Hänen eteensä kaiken sen, mitä Tämä hänelle oli sanonut. Herran pyhyys oli tuossa paikassa, ja sanotaan: "Kun aurinko oli laskemaisillaan, valtasi raskas uni Abramin, ja katso, kauhu ja suuri pimeys valtasi hänet." Heti senjälkeen Herra puhui hänen kanssansa jälleen.

Miten oli Jaakobin suhteen hänen tullessansa hyvin lähelle Jumalaa? "Silloin Jaakob heräsi unestansa ja sanoi: 'Herra on totisesti tässä paikassa, enkä minä sitä tiennyt.' Ja pelko valtasi hänet, ja hän sanoi: 'Kuinka peljättävä onkaan tämä paikka! Tässä on varmasti Jumalan huone ja taivaan portti." (1. Moos. 28: 16- 17). Miten oli Mooseksen suhteen hänen kohdatessansa Herran palavassa pensaassa? Missä oli iloitseminen ja riemuitseminen? Miten oli Elian suhteen, kun Herra soi hänen nähdä itsensä, takaapäin? Eikö hänen ollut kätkeydyttävä kallion onkaloon?

Missä oli todellakin kunnioitus ja jumalanpelko tämän ajan seurakunnan keskuudessa? Mitä kokivat todellisuudessa nämä ihmiset, jotka aivan ilmiselvästi olivat tottelemattomia Jumalan Sanaa ja selvää käskyä vastaan, mutta siitä huolimatta tunsivat suurta iloa ja riemua Herrassa?

Mitä lähemmäksi Herraa Johannes tunsi pääsevänsä, sitä suuremmassa määrin hän joutui kokemaan kunnioittavaa pelkoa tämän ilmestyksen edessä. Toki hän tunsi erikoislaatuista turvallisuuden tunnetta, mutta myöskin tavatonta vastuuta. Millainen vastuu hänellä olikaan kaiken sen johdosta, mitä hänelle tässä ajassa oli uskottu ja paljastettu! Jos hän tällaisella tavalla sai tuntea tulevansa johdetuksi niin lähelle Herraansa, niin millaisella tavalla sen olisikaan tullut tulla julki hänen elämässänsä?

Ihmiset eivät todellakaan käsittäneet, mistä on kysymys. Toki tuli iloita Herrassa, ylistää Häntä, mutta kaikelle tälle niinkuin muullekin jumalanvaltakunnassa on tietyt edellytyksensä. Ihmisessä on täytynyt tapahtua jotakin todellista, ennenkuin hän koko sydämestänsä voi kiittää Herraa. Seurakunnan tehtävä on kuin yhdestä suusta tuoda kiitos kaikesta Jumalallensa, mutta voiko Jumala olla läsnä mieltymyksensä kautta sellaisessa seurakunnan kokouksessa, missä Häntä ei todellisuudessa ole asetettu ensimmäiselle sijalle?

Johannes oli kautta koko elämänsä yrittänyt käsittää tiettyjä asioita ilman että olisi todella päässyt selvyyteen niistä. Nyt hän jälleen kerran joutui toden teolla pohtimaan sitä, miten voisi toteuttaa kaiken keskellä Jumalan tahdon. Koska hänen ympäristönsä ei käsittänyt hänen kutsumuksensa ja tehtävänsä todellista merkitystä, oli hänen löydettävä tiensä kaiken tämän keskellä. Mutta missä kulki raja kaiken oikean ja väärän välillä? Mihin asti saattoi tehdä kompromisseja loukkaamatta Herraa? Häntä pelotti todella ajatus saman tuomion kuulemisesta, minkä Aadam aikoinaan oli joutunut yllensä ottamaan: "Koska kuulit vaimoasi..." Ei hän yksinomaan ajatellut Mariaa, vaan yleensäkin veljiänsä ja sisariansa. Oliko hän jo nyt kuinkakin suuresti syyllinen Herransa edessä, sillä olihan hän antanut tietynlaisten mielipideilmaisujen niin suuresti vaikuttaa elämäänsä. Kun jopa läheisimmätkin veljet ja sisaret olivat julkituoneet kielteisiä ajatuksia, joskin aivan käsittämättömistä syistä, oli hän pitempiäkin aikoja ollut ikäänkuin lamaannuksissa. Olivatko hänen sydämensä tuntemukset todella niin vääriä, että kaikki aikaansai ainoastaan vastustavia ajatuksia ja torjuntaa?

Johannes oli tuskin kertaakaan astunut puhujanlavalle tietäen mitä tulisi sanomaan. Häntä oli aina suorastaan kauhistuttanut se, kuinka laulu toisensa perään laulettiin, ja pian koittaisi hänen vuoronsa astua esiin. Ja mitä lähemmäksi hänen vuoronsa tuli, sitä suuremmaksi hän usein tunsi halun paeta paikalta. Jos hän hetki sitten oli tuntenut jonkinlaisen vireen joidenkin ajatusten suhteen, niin oli nyt kaikki kuin poispyyhkäisty. Ja kun viimeisen laulun viimeisiä säkeitä laulettiin, oli tietynlainen tuskanhiki hänen ihollansa. Miksi eivät laulut olisi voineet jatkua, miksi ei olisi ollut vielä yhtä todistusta, miksi ei vielä yksi veli olisi voinut astua esiin?

Ensimmäiset sanat olivat tulleet kuin pakotettuina, mutta hetken kuluttua hän oli tuntenut ihmeellistä johdatusta, ja sanat alkoivat tulla kuin itsestään. Toki hän oli etukäteen ottanut esiin joitakin sanankohtia, mutta se mitä hän nyt puhui, tuli kuin jostakin syvältä hänen sisimmästänsä, niin ettei hän sitä itsekään voinut käsittää. Hän puhui jostakin sellaisesta, mitä hän ei milloinkaan aikaisemmin ollut tullut ajatelleeksi, ja aivan erikoiset yhteydet avautuivat sellaisten sanankohtien välillä, mitä hän ei milloinkaan aikaisemmin ollut havainnut. Tämä toi pyhän pelon hänen yllensä, sillä hän käsitti, että nyt ei puhunut hän, vaan Henki hänen kauttansa, vaikkakin inhimillisen astian heikkouden leimaamana.

Ihmiset olivat jokaisessa kokouksessa, poikkeuksetta, huutaneet aamenensa ja hallelujansa, ja Johannes oli uskonut ihmisten vastaanottaneen julistetun. Olihan se niin itsestään selvä ajatus, sillä käsittihän hän puheen tulleen ylhäältä. Tietyllä tavalla jokaisen kokouksen lopussa hän tunsi valtavaa väsymystä ja tietynlaista masennusta. Vaikka hän toisaalta oli tuntenut Jumalan Hengen puhuvan, oli hän jatkuvasti tässä vaiheessa tuntenut esittäneensä kaiken niin vajavaisella tavalla, että useimmiten hän olisi heti halunnut jättää huoneen. Mutta ihmiset olivat olleet ystävällisiä ja puhuneet hänelle hymyillen. Mutta olivatko ihmiset todella käsittäneet? Ilmeisestikin kyllä, mutta vaikutus tuntui usein jääneen hyvin lyhytaikaiseksi, sillä kahvia juotaessa kokouksen päätteeksi puheet menivät aina alueille, mitkä ikäänkuin veivät pois suuren osan siitä siunauksesta, minkä kokous oli tuonut.

Ihmiset olivat todellakin kuulleet valtavan paljon, mutta kaikesta huolimatta tuntui puuttuvan todellinen rehellisyys ja vilpittömyys. Ihmiset toki silminnähden nauttivat kokouksista, mutta käsittivätkö he todella mitä julkituotu merkitsi nimenomaan heille kuulijoina? Kuinka usein olikaan Johannes joutunut ajattelemaan sitä, mitä Herra sanoi Hesekielin kautta 33. luku:

"Ja sinä, ihmislapsi! Sinun kansasi lapset puhuvat sinusta seinänvierustoilla ja talojen ovilla ja sanovat keskenään, toinen toisellensa, näin: 'Lähtekää kuulemaan, millainen sana nyt on tullut Herralta'.

He tulevat sinun luoksesi joukoittain, istuvat edessäsi minun kansanani ja kuuntelevat sinun sanojasi, mutta he eivät tee niitten mukaan, sillä he osoittavat rakkautta suullansa, mutta heidän sydämensä kulkee väärän voiton perässä.

Ja katso, sinä olet heille kuin rakkauslaulu, kauniisti laulettu ja hyvin soitettu: he sanojasi kyllä kuuntelevat, mutta eivät tee niitten mukaan.

Mutta kun se toteutuu - ja katso, se toteutuu - silloin he tulevat tietämään, että heidän keskuudessansa on ollut profeetta."

Maasta olet sinä tullut...

Ihmiselämä sisältää paljon sellaisia asioita, joita emme tämän olemassaolon aikana pääse käsittämään. Silti ei mikään todelliselle uskovaiselle tapahtuva ole ilman merkitystä, sillä tapahtuuhan hänelle kaikki hänen parhaaksensa, niinkuin jokaiselle Jumalaa rakastavalle.

Johannes ei voinut mitään sille, että hänen täytyi niin paljon ajatella kuolemaa ja tästä elämästä pois lähtemistä. Ihminen on tottumuksensa vanki hyvin suuressa määrin, ja juuri siitä syystä jonkin sellaisen ajatteleminen, mikä ei kuulu jokapäiväiseen elämään, siihen, mitä hänen maalliseen vaellukseensa sisältyy, tarvitseekin kimmokkeensa jostakin ylimääräisestä, ulkopuolisesta.

Johannes oli ihminen kuten kaikki muutkin, ja elämän jatkuminen entisen kaltaisena oli mitä luonnollisin odotus ja ajatus hänellekin. Jos hänessä ei olisi ollut mitään muista poikkeavaa tekijää, olisi hän kulkenut läpi elämänsä kuten kaikki muutkin, ajatellen vain ajallisia, odottaen uuden päivän mukanaan tuomaa toivoa. Ihmiselle, tottumuksen voimasta, eläminen oli luonnollisin asia, vaikkakin joka päivä lehdissä oli mahdollisesti jonkun hänenkin tuntemansa ihmisen kuolinilmoitus. Mutta ihminen aivan kuin luonnostaan pakeni kuoleman ajatusta, tahtoen niin pian kuin mahdollista ohittaa sen jonakin vastenmielisenä ja kaukaisena. Mutta oliko se todella niin kaukaista, mitä hän halusi ajatella sen olevan?

Johannesta olivat tänä kesänä aivan erikoisella tavalla puhutelleet jokirannassa jatkuvina asukkaina olleet heinäsorsat. Hän oli niin itsekäs ja maallinen, joidenkin hengellisten tuttaviensa mielestä, että hän oli aikanaan ostanut pienen, jalaksilla olevan työmaakopin, minkä hän maanomistajan luvalla ja kohtuullista korvausta vastaan oli sijoittanut aivan lomakylän reunalle, joessa olevan pienen lahden pohjukkaan. Siellä hän vietti monet yönsä ja iltansa seuraillen noiden luontokappaleiden touhuilua.

Alkukesästä monet sorsapareista saivat poikueen, kuka suuremman, kuka pienemmän. Koko Johanneksen perhe laskeskeli poikasten määriä, ja mitä suurempi poikue saapui rantaan äitinsä perässä, sitä mahtavampi ja ilahduttavampi vaikutus sillä oli niin Johannekseen kuin muihinkin. Kun sitten sama sorsaperhe saapui rantaan läheisten viikkojen aikana, tuotti suoranaista murhetta sen toteaminen, että tuskin oli poikuetta, josta ei olisi kadonnut joitakin sorsalapsia. Kyllä ihminen on kummallinen otus! Noiden sorsalasten katoaminen, ilmiselvä saalistajan kynsiin joutuminen, kosketti perhettä enemmän kuin jonkun koko kylän tunteman ihmisen kuolema. Yksi sorsanalku sai enemmän myötätuntoa ja surua osaksensa kuin jossakin kehitysmaassa sattunut suuri onnettomuus tai luonnonmullistus!

Erikoisesti niinä iltoina ja aamuina, kuin Johannes istui yksiksensä mökkinsä edessä, aivan rannan tuntumassa, koki hän hyvin erikoislaatuista puhuttelua. Seuratessansa jo melko suuriksi varttuneiden poikasten syömätouhuja rantavedessä, vaipui hän mitä syvällisimpiin ajatuksiin. Niin, niin kauan kuin hän saattoi muistaa, oli tässä rannassa ollut sorsia. Niitä oli ruokittu rakkaudella ja lämmöllä, ja sitten syksyn tullen suurin osa niistä oli ammuttu ja nautittu kyläläisten ruokapöydissä. Jälleen kerran ei ollut pitkää aikaa siihen, kun nämäkin suloiset, pohjamudasta ravintoansa pyllistelevät sorsanpoikaset olisivat varttuneet emonsa kokoiseksi ja tulisivat kokemaan elämänsä ennenaikaisen lopun armottomien haulien lävistäessä niiden hennon ruumiin.

Johannes tuli jollakin tavoin sanoinkuvaamattoman murheelliseksi. Eikö tämä juuri ollut kaiken luonnon kohtalo, osa, ihminen mukaan lukien. Lukemattomat sukupolvet olivat eläneet ennen hänen aikaansa, mutta mitä oli näistä ihmisistä jäljellä? Missä he olivat, missä olivat heidän aikaansaannoksensa? Jos näitä sorsia ei ammuttaisi, olisi jokainen niistä kuitenkin eräänä päivänä saavuttava äärikohtansa, pienen sydänlihaksen väsyessä pumppaamaan verta pieneen ruumiiseen, yksinkertaisiin aivoihin. Niin, kaikki luotu oli tarkoitettu kuolemaan, tulemaan maaksi jälleen, jotta taas kerran yksi sukupolvi voisi tulla sen tilalle. Tämä oli luonnon laki, jota ihminen ei parhaalla tahdollansakaan pystynyt muuttamaan, niin vastenmielinen kuin se hänelle olikin.

Niin, niin, Johannes, Johannes, eräänä päivänä sinustakaan ei ole oleva jäljellä yhtään mitään. Sinäkin tulet maaksi jälleen, jos Herran tulemus viipyy ja sinä et tässä ruumiissa koe Jeesuksen saapumista pilvissä. Kuolema, tämän ruumiin vanheneminen, siinä olevan inhimillisen elämän päätepisteeseensä tuleminen, on jotakin niin peruuttamatonta ja varmaa, kuin ei mikään muu tässä maailmassa. Kuinka tärkeätä onkaan siitä syystä löytää yhteys Luojaan, iankaikkisen Elämän Antajaan! Kun kerran on kysymys niin peruuttamattomasta, kohtalokkaasta asiasta, onko silloin väärin ajatella tämän elämän päättymistä, tuonpuoleiseen menemistä? Onko mikään asia tärkeämpi tämän maan matkaajalle, onko mikään muu merkityksellisempää kuin varmuuden hankkiminen siitä, että on osallinen siitä ainoasta iankaikkisesta elämästä, mikä on yksinomaan Jumalassa?

Niin rakkaita kuin kaikki edesmenneet sukulaiset olivatkin olleet Johannekselle, olivat nämä kaikki peruuttamattomasti poissa. Johannes tiesi kaiken puheen sielunvaelluksesta olevan vain Saatanan juoni, millä tämä tuuditti ihmiset väärään turvallisuuden ja toivon tunteeseen. Ei yksikään tästä elämästä pois mennyt olisi palaava takaisin, kokeva uudesti syntymistä jonakin toisena ihmisenä tai luontokappaleena. Jokainen olisi iankaikkisesti oleva poissa tästä elämästä. Kuinka toisaalta kauhistuttava, mutta toisaalta lumoava sana olikaan tuo "iankaikkisuus"! Kuinka hirvittävä ja peruuttamaton se onkaan niille, jotka eivät ole mitään Jumalasta välittäneet tämän elämänsä aikana, ja jotka sitten joutuvat kokemaan sen heidän sielunsa jättäessä maallisen asuinsijansa! Mitään ei voida ottaa takaisin, mitään ei voida peruuttaa! Silloin on myöhäistä pyytää anteeksi tai antaa anteeksi. Kaikki on silloin myöhäistä, iankaikkisesti, iankaikkisesti!

Oi, kunpa ihmiset voisivat käsittää tämän kaiken merkityksen! Jos ihminen todella ymmärtäisi elämänsä langan haurauden, sen, ettei kuolema sittenkään ole niin kaukana hänestä, niin eikö hän eläisi jokaisen elämänsä päivän aivan toisella tapaa kuin ilman tätä tietoisuutta? Eikö elämä jokaiselle ihmiselle olisi silloin paljon helpompaa, onnellisempaa? Mutta miksi ihminen sitten petti itseänsä ja toisia tällaisella tapaa? Miksi ihminen niin vähän halusi ajatella ajallisuuttansa, elämänsä lyhyyttä ja sen turhuutta ilman Jumalaa? Ehkä oli vielä moniakin vuosia jäljellä itsekullekin, mutta kuinka nopeasti kulkikaan aika juuri nyt tässä maailmanhetkessä! Tuntui todellakin usein siltä, että melkein jokainen päivä oli perjantai, jolloin perhe viikon töiden päättymisestä helpottuneena huokaisten istuutui illalliselle, odottaen saunan lämpiämistä. Myöskin tuntui siltä, kuin ei olisi ollutkaan muita päiviä kuin maanantai, jolloin jälleen kerran piti nousta aikaisin ja rientää leivän hankintaan. Tätäkö tarkoitti se, että päivät viimeisinä aikoina lyhennettäisiin?

Niin, mitä oli ihmiselämä ilman Jumalaa ja tuonpuoleista tarkoitusta? Mitä hyötyä oli elämästä ilman sen Antajaa ja Lahjoittajaa, erossa Hänestä? Itseasiassa millään muulla ei ollut todellista jatkuvuutta ja merkitystä kuin sen tarkoituksen täyttämisessä, minkä Jumala oli iankaikkisessa viisaudessansa asettanut ihmistä varten. Johannes eli tässä hetkessä eikä tiennyt lainkaan milloin hänen sydämensä mahdollisesti hyvinkin äkillisesti pysähtyisi ikäänkuin sanoen: "Minä olen väsynyt tähän kaikkeen, en jaksa pitää sinua jatkuvassa liikkeessä. Nyt on sinun aikasi mennä isiesi luokse."

Kun Johanneksen isoäiti oli haudattu useita vuosia sitten, oli hänellä ollut erikoinen kokemus, joka voimallisella tavalla puhui tämän elämän vajavaisuudesta ja lyhyydestä. Hautajaisista oli kulunut jo useampi päivä kun murheellinen matkamies oli suunnannut askeleensa tuohon kalmistoon, jossa kaikkien hänen edesmenneitten omaistensa maalliset tomumajat lepäsivät maan sisässä. Hän ei tiennyt näistä juuri mitään muuta kuin sen, mitä vanhoista valokuvista oli nähnyt. Kaikki olivat ikäänkuin vaipuneet unholaan, sillä niin kauan oli jo heidän poismenostansa. Mutta nyt istuutuessansa viereisen haudan reunuskivelle isoäitinsä hiljattain umpeenluodun haudan äärellä, hän vaipui syviin ajatuksiin. Niin, tämä isoäiti oli ollut hänelle todella rakas ja läheinen, ja nyt hän oli poissa, milloinkaan palaamatta tähän elämään. Yhdestä asiasta Johannes kuitenkin oli ikuisesti kiitollinen Herrallensa: Hän oli lapsenomaisessa rukouksessansa pyytänyt, ettei tätä rakasta ihmistä otettaisi pois ennenkuin hän olisi siinä iässä, että pystyisi ymmärtämään sen. Hän oli tullut uskoon, ja vajavaisella ja huonolla tavalla yrittänyt todistaa kotonakin Herrastansa. Mitä kaikesta tästä oli ymmärretty, sen olisi vasta iankaikkisuus paljastava.

Istuessansa siinä illan hämärässä hän vaistomaisesti otti käteensä kourallisen hiekkaa, antaen sen valua sormiensa välitse. Totisesti, ihminen oli ajallinen, hänen elämänsä tämän maan päällä oli kuin sormien välitse valuva hiekka. Kun käsi oli tyhjä, ei ihmistä enää ollut. Hän oli mennyt pois, samaa tietä kuin lukemattomat ennen häntä. Niin, tämä oli jokaisen ihmisen osa, kohtalo. Kukaan ei voinut elää tämän maan päällä iankaikkisesti. Kuinka kauheata se loppujen lopuksi olisikaan, jos ihminen tällaisenansa eläisi ikuisesti, tässä ruumiissansa! Pelkkä ajatuskin kauhistutti sitä pohdiskelevaa. Ei, tämä Jumalan säätämä tie oli sittenkin paras. Kunhan vain matkaaja olisi valmis kohtaamaan elämänsä Antajan.

Niin, tähän oli haudattu vuosikymmeniä sitten Johanneksen isoisä, joka oli kuollut jo kauan ennen Johanneksen syntymää. Nyt kaivinkoneen kauha oli tehnyt samaan paikkaan sijan iankaikkisuuteen siirtyneelle aviopuolisolle, niin että mahdollisesti tämän leposija oli täsmälleen samassa paikassa kuin edesmenneen puolisonsa. Mikä oli tämän isoäidin kohtalo, sitä ei kukaan nyt enää voisi muuttaa. Mutta Johannes tiesi ainakin, että tämä sairaalassa hidasta ja tuskallista kuolemaansa tehdessänsä oli jatkuvasti huutanut Jumalan avun puoleen ahdistuksensa keskellä. Kuinka huono todistaja Johannes olikaan ollut! Mutta niin paljon hän oli rukoillut tämän rakkaansa puolesta, että hän halusi uskoa kaikkea parasta. Kuinka usein hän olikaan nähnyt unta siitä, ettei tämä ollutkaan kuollut, vaan eli yhä vielä, joskaan ei tämän maan päällä.

Ilta hämärtyy entisestään ja yhä uudelleen Johannes kouraisee kätensä täyteen hiekkaa kummun reunasta; hänen on pakko ajatella kuolemaa, iankaikkisuutta, elämän lyhyyttä ja epävarmuutta. Yhtäkkiä hän havaitsee käteensä jääneen jotakin hiekan seasta, jotakin, mikä ei mahdu sormien välitse. Yllänsä kaartuvan suuren kuusen oksien raoista tulee kyllin valoa, jotta hän voi nähdä kädessänsä olevan ruskehtavan, noin peukalonpään kokoisen esineen. Kivi se ei voi olla, sillä se on liian kevyt kiveksi, ja sen muoto ei ole ollenkaan sellainen kuin kiveltä voidaan odottaa. Kylmät väreet kulkevat hänen selkäpiitänsä pitkin kun hän käsittää mitä pitää kädessänsä. Se on ilmiselvästi ihmisen luun palanen, ja ikäänkuin se polttaisi hänen kättänsä hän viskaa sen kummulla olevien havujen sekaan.

Kummalliset väristykset kulkevat koko hänen ruumiinsa lävitse vielä hänen kävellessänsä pitkin pimenevää pääkäytävää. Hän ei ollut elämänsä aikana nähnyt isoisäänsä, joka jo ennen hänen syntymäänsä oli saatettu haudan poveen. Mutta nyt hän ilmiselvästi oli pitänyt kädessänsä jotakin sellaista, mikä oli ollut osa hänen maallista tomumajaansa. Mikä olet sinä ihminen, että Jumala ylipäätänsä sinua ajattelisi? Todellakin, ihmiselämä on kuin savu, joka hetkisen näkyy ja sitten haihtuu. Ihminen on kuin ruoho, kuin kukkanen, joka tänään kukoistaa ja huomenna jo on kuihtunut.

Nämä asiat puhuttivat Johannesta hänen istuessansa nyt tämän lahden rannalla. Sukupolvi toisensa perästä oli ehkä istunut samalla paikalla, tuhannet ja tuhannet linnut ja kalat ja matelijat olivat viettäneet lyhyen hetkensä tällä paikalla, muuttuen jälleen maaksi, joka uudelleen tuotti ravintoa tuleville sukupolville. Ihminen todellakin oli maasta, ja kuinka vavahduttava olikaan ajatus siitä, että luonnossa mikään ei todellisuudessa hävinnyt, kadonnut, vaan entisten aikojen olentojen kuolema merkitsi elämää tuleville polville. Mikään ei todellisuudessa kadonnut tämän maan päältä, ei siirtynyt avaruuteen tai toiseen ulottuvuuteen, vaan ihminen aivan käytännössä asteli edesmenneiden sukupolvien multien päällä. Se, mitä ihminen söi, olisi tuskin mennyt hänen kurkustansa alas, jos hän olisi tajunnut kaiken sen sisältämän aineksen. Niin karkealta ja sopimattomalta kuin se tuntuikin ajatuksena, söi ihminen elämänsä aikana suuren määrän sellaista ravintoa, missä oli ainesosasia menneiden aikojen niin ihmisten kuin eläintenkin tomumajoista.

Ei yksikään Johanneksen sukulaisista ollut saavuttanut jotakin erikoista elämänsä aikana, niin että tulevat sukupolvet tulisivat muistelemaan heitä jonakin merkityksellisenä. Ei ollut jäänyt isoisästä sen paremmin kuin ei isoäidistäkään muuta kuin rakkaudellinen muisto ja tietysti maallinen elämä, jonka he Jumalan välikappaleina olivat antaneet jälkeläisillensä.

Mitä ihmisestä loppujen lopuksi jää tämän maan päälle? Mitä ovat itseasiassa jotkut pyramidit tai suuret muistomerkit, sillä niiden pystyttäjistä tai niistä, joiden kunniaa niiden tulee kuluttaa, tiedetään loppujen lopuksi hyvin vähän. Mitä merkitystä on todellisuudessa tämän ajan ihmiselle kaikilla suurilla monumenteilla menneisyydestä, jos ne kertovat vain ihmisen omasta viisaudesta tai kyvystä saavuttaa jotakin? Missä ovat kaikki niiden pystyttäjät, missä on heidän merkityksensä? Jos historiankirjat ovatkin merkinneet joitakin asioita ylös heistä, niin mitä on kirjoitettuna Jumalan iankaikkiseen kirjaan? Mitä Jumala kirjoittaa muistiin meistä? "Silloin myös Herraa pelkääväiset puhuvat toinen toisensa kanssa, ja Herra tarkkaa ja kuulee; ja muistokirja kirjoitetaan hänen edessänsä niiden hyväksi, jotka Herraa pelkäävät ja hänen nimensä kunniassa pitävät" (Mal. 3: 16).

Mikä onkaan sen tärkeämpää tämänkään ajan ihmiselle kuin tietää se, mihin Jumala kiinnittää huomionsa meidän elämässämme! Jos me todella tajuamme mistä meidän elämässämme on kysymys, muuttuu moni asia ratkaisevalla tavalla. Kukaan meistä ei halua kuulua siihen joukkoon, joka vasta viimeisellä tuomiolla kutsutaan esiin, vaikka moni silloin heräävistä saakin kuulla hyviä uutisia. Me haluamme olla osallisia ensimmäiseen ylösnousemukseen, joka tapahtuu Herramme saapuessa yläilmoissa noutamaan kotiin Morsiamensa. Mutta siitä, mitä noille sieluille sanotaan ihmiskunnan historian aivan lopussa, me voimme päätellä mitä tärkeimpiä asioita siitä, mikä Jumalalle on merkityksellistä. "Ja minä näin suuren, valkean valtaistuimen ja sillä istuvaisen, jonka kasvoja maa ja taivas pakenivat, eikä niille sijaa löytynyt. Ja minä näin kuolleet, suuret ja pienet, seisomassa valtaistuimen edessä, ja kirjat avattiin; ja avattiin toinen kirja, joka on elämän kirja; ja kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli kirjoitettu, tekojensa mukaan" (Ilm. 20: 11-12).

"Tekojensa mukaan!" "Sillä Ihmisen Poika on tuleva Isänsä kirkkaudessa enkeliensä kanssa, ja silloin hän maksaa kullekin hänen tekojensa mukaan" (Matt. 16: 27). Tällä valkoisen tuomioistuimen tuomiolla kootaan kaikki kuolleet valtaistuimen eteen. Matt. 25:

31. Mutta kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan ja kaikki enkelit hänen kanssaan, silloin hän istuu kirkkautensa valtaistuimelle.

32. Ja hänen eteensä kootaan kaikki kansat, ja hän erottaa toiset toisista, niinkuin paimen erottaa lampaat vuohista.

33. Ja hän asettaa lampaat oikealle puolelleen, mutta vuohet vasemmalle.

34. Silloin Kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: 'Tulkaa, minun Isäni siunatut, ja omistakaa se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta asti.

35. Sillä minun oli nälkä, ja te annoitte minulle syödä; minun oli jano, ja te annoitte minulle juoda; minä olin outo, ja te otitte minut huoneeseenne;

36. minä olin alaston, ja te vaatetitte minut; minä sairastin, ja te kävitte minua katsomassa; minä olin vankeudessa, ja te tulitte minun tyköni.'

37. Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle sanoen: 'Herra, milloin me näimme sinut nälkäisenä ja ruokimme sinua, tai janoisena ja annoimme sinulle juoda?

38. Ja milloin me näimme sinut outona ja otimme sinut huoneeseemme, tai alastonna ja vaatetimme sinut?

39. Ja milloin me näimme sinun sairastavan tai olevan vankeudessa ja tulimme sinun tykösi?'

40. Niin Kuningas vastaa ja sanoo heille: 'Totisesti minä sanon teille: kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle'.

41. Sitten hän myös sanoo vasemmalla puolellaan oleville: 'Menkää pois minun tyköäni, te kirotut, siihen iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleillensä.

42. Sillä minun oli nälkä, ja te ette antaneet minulle syödä; minun oli jano, ja te ette antaneet minulle juoda;

43. minä olin outo, ja te ette ottaneet minua huoneeseenne; minä olin alaston, ja te ette vaatettaneet minua; sairaana ja vankeudessa, ja te ette käyneet minua katsomassa.'

44. Silloin hekin vastaavat sanoen: 'Herra, milloin me näimme sinut nälkäisenä tai janoisena tai outona tai alastonna tai sairaana tai vankeudessa, emmekä sinua palvelleet?'

45. Silloin hän vastaa heille ja sanoi: 'Totisesti minä sanon teille: kaiken, minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle'.

46. Ja nämä menevät pois iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään."

Samasta aiheesta puhuu Matt.10: 40- 42.

Mitä siis Jumalan kirjoihin on kirjoitettu? Meidän suuret saavutuksemme, muistomerkkimme, jotka olemme pystyttäneet joko itsemme tai kunnioituksemme kohteelle? Tästä aiheesta voitaisiin kirjoittaa suuri määrä kirjoja, mutta jos meillä on hiukkanenkaan hengellistä ymmärrystä Jumalallisten asioiden suhteen, näemme kaikkien näiden jakeiden sisällön yhdessä lauseessa: Meidät tuomitaan ennemmin tai myöhemmin sen mukaisesti, mitä me olemme tehneet toinen toisellemme! Eikö juuri tästä syystä itse Herramme sanonut: "Sentähden, kaikki, mitä te tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää myös te samoin heille; sillä tämä on laki ja profeetat" (Matt. 7: 12). Eikö juuri siitä syystä ole kirjoitettu meillekin tässä ajassa: "Älkää olko kenellekään mitään velkaa, muuta kuin että toisianne rakastatte; sillä joka toistansa rakastaa, se on lain täyttänyt..." (Room. 13).

Ei siis ole lainkaan kysymys siitä, mitä suurin osa ihmiskuntaa erheellisesti uskoo. Tässä viimeisessä ajassa meille on julistettu Jumalan viimeinen sanoma seurakunnallensa, eivätkä ihmiset ole nähneet itseasiallista tarkoitusperää, vaan ovat korottaneet arvoon arvaamattomaan välikappaleen ja takertuneet vain tietoon, joka ei ketään hyödytä, vaan ainoastaan paisuttaa. Ovatko uskovaiset missään muussa ajassa olleet niin pahoja ja välinpitämättömiä toisiansa kohtaan? Onko Herran Jeesuksen Kristuksen ruumis missään muussa ajassa ollut niin sisäisesti sairas kuin mitä se on juuri nyt? Onko missään muussa ajassa uskovainen jättänyt itsensä koettelematta sellaisella tavalla kuin juuri nyt? Eikö tässä ole mitä suurin syy siihen, että meidän joukossamme on niin paljon heikkoja ja sairaita, ja moni on nukkunut pois? Uskovainen ihminen on ravinnut itseänsä, ajatellut omaa parastansa lähimmäisensä kustannuksella, erottamatta Herran ruumista muusta. 1. Kor. 11.

Mitä on Johannes itse jättävä tämän maan päälle? Mitä on hänestä kirjoitettu ylhäällä, tai mitä hänestä tullaan kirjoittamaan tulevina päivinä ja hetkinä? Onko tieto Herran tahdon suhteen ratkaiseva, vaiko sen toteuttaminen? Kuinka usein toistikaan Herramme saman ajatuksen: "Jos te tämän tiedätte, niin olette autuaat, jos te sen teette." (Joh. 13: 17).

Ei ole lainkaan yhdentekevää mitä me teemme toinen toisellemme, ja yhtään sen vähäisempää ei ole se, mitä me jätämme tekemättä toinen toisellemme. Tämä on paha aika, jossa jumalattomat ja Herran tahdon suhteen täysin välinpitämättömät ihmiset menevät yhä pidemmälle jumalattomuudessansa, ajatellen vain itseänsä. Mutta mitä enemmän niinsanottu maailma kulkee omia teitänsä, sitä suuremmassa määrin tulisi jumalallisen rakkauden saada sijaa todellisten uskovaisten keskuudessa.

On aivan käsittämätöntä se, mistä ylipäätänsä seurakunta on saanut sen käsityksen, ettei ole niinkään tärkeätä ja merkityksellistä se, mitä kukin yksilönä tekee. Mutta käsitämmekö me, mitä merkitsee olla osa samaa ruumista? Eikö juuri sentähden sanota, että jos yksi jäsen kärsii, silloin kärsii koko ruumis. Jos yksi iloitsee, iloitsee koko ruumis. Jos yksi jäsen saa kunniaa, on ilo yhteinen.

Aivan niinkuin jokaisella ruumiin osan toiminnolla on vaikutus koko ruumiiseen, aivan samoin ei jää mikään yksilön tekemä ilman vaikutusta kokonaisseurakunnassa. Kukaan ei voi todeta joidenkin sisarten tavoin, heidän tehdessänsä aivan mielettömiä asioita: "Tästä ei sitten puhuta!" Juuri siitä syystä, että niin monista asioista on vaiettu, on vihollinen saanut sellaisen vallan seurakunnan keskuudessa. Kaikella, mitä me teemme, on vaikutuksensa seurakuntaan, aivan niinkuin perheessä jokaisen jäsenen tekemiset vaikuttavat kaikkien elämään.

Ehkä järkyttävin esimerkki on sisaremme Zürichin lihakaupasta. Joku saattaa olla sitä mieltä, että kunkin ihmisen sairaudet ovat hänen oma asiansa, mutta tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Hän itsekin ajatteli koko asian olevan hänen yksityisellä sektorillansa, ja niinpä hän saattoi suhtautua ystävällismieliseen tohtoriin sellaisella torjuvaisuudella; kysymyshän oli hänen asiastansa, ja yksin hänen! Mutta ajatteliko hän ajoissa lainkaan sitä, mitä peruuttamattomia seurauksia hänen väärästä päätöksestänsä oli hänen läheisillensä? Mitä merkitsi hänen välinpitämättömyytensä jo yksinomaan hänen ainokaiselle lapsellensa, opiskelijapojallensa? Jos hän olisi ajoissa mennyt hoitoon, olisi hänellä mahdollisesti ollut jopa vuosikymmeniäkin elinaikaa, mutta nyt itkevä, yksinäisyyteen valmistautumaton lapsi kantoi äitinsä arkkua ennenaikaiseen hautaan!

Mitä merkitsi Kristinan ratkaisu hänen sulhasellensa? Oliko asia yksin hänen yksityisellä puolellansa? Ajatteliko hän missään vaiheessa sairautensa alkuaikoina mitä kaikki tulisi merkitsemään sille miehelle, joka rakasti häntä ylitse kaikkien muiden ihmisten? Ajatteliko hän yhtään sitä, mitä tulisi merkitsemään tälle huolehtivaiselle miehelle se, että tämä kuukausikaupalla joutui kuulemaan hänen tuskaista voihkintaansa sairaalassa, ja loppujen lopuksi viikkoja kestävää tuskanhuutoa eristysosastolla? Hän, joka oli niin suuresti pelännyt kaikenlaista kipua, makasi loputtomalta tuntuvan ajan sellaisissa tuskissa, ettei ihmismieli sitä pysty mieltämään! Tämä on kuitenkin elämän laki, ja jos ihminen ei siihen mukaudu, joutuu hän vastaamaan seuraamuksista. Mutta ei ainoastaan hän, vaan hän saattaa läheisensä ja ystävänsä tilanteeseen, johon nämä eivät lainkaan ole ansainneet joutua. Ei siis ole yksityisasioita!

Kuinka usein olikaan Ilse tokaissut aviokriisinsä keskellä hämmästyneille vanhemmistoveljille tai sisarillensa: "Tämä on minun yksityisasiani! Se ei kuulu kenellekään muulle!" Kuitenkin oli kysymys asioista, jotka sotkivat koko seurakunnan elämää vuosien ajan, ja loppujen lopuksi johtivat hänen sielunelämänsä täydelliseen tuhoon; hän päätyi mielisairaalan suljettuun huoneeseen. Oliko se hänen yksityisasiansa? Entä hänen perheensä, miehensä ja kaksi mitä suloisinta lasta? Miten oli heidän tulevaisuutensa suhteen? Käsittikö hän mielensä sekavuuden keskellä lainkaan sitä, millaista ahdistusta koki hänen miehensä, ilmeisesti elämänsä loppuun asti? Käsittikö hän sitä, mitä merkitsi hänen rakkaille lapsillensa se, ettei heillä ollutkaan enää äitiä, sillä Reinhold tuskin olisi kykenevä solmimaan uutta avioliittoa kaiken kokemansa jälkeen.

Se, mitä me usein pidämme yksityisenä asianamme, ei olekaan sitä.

Tottumuksen väkevä voima

Aivan uuden asuntomme lähelle valmistuu parastaikaa yksi maamme perusväylistä, koko maan lävitse kulkeva valtatie. Tietöitä ja vesistön ylittävää Suomen suurinta siltaa on tehty vuosien ajan, ja nyt osa tuosta tiestä avattiin aamulla liikenteelle. Entinen, huomattavasti heikompitasoinen, tie oli suljettu puomein ja varustettu ajokieltomerkein. Voidaan sanoa, että punakeltaiset merkit tukkivat tien kahdessa kohtaa entistä tietä sellaisella tavalla, että olisi luullut olevan luonnollista, että autoilijat olisivat valinneet automaattisesti vapaan, uuden väylän. Asiasta oli kirjoitettu lehdissäkin jo päiviä aikaisemmin. Siitä huolimatta oli todella mielenkiintoista seurata autoilijoiden käyttäytymistä tänä aamuna.

Seisoskelin melkoisen tovin toisen, etelästä päin tulevan liikenteen sulkevan puomin luona, seuraten paikalla olevan tielaitoksen miehen heilumista suuren vadin kokoisen ajokieltomerkin kanssa. Vaikka tie oli selvästi katkaistu, niin että ainoa vaihtoehto oli ajaa suoraan, ajoi puomien raosta suuri määrä autoja, tuskin huomioiden miestä, joka hohtavassa haalarissansa heilutti ajokieltomerkkiä. Nämä autoilijat olivat vuosikausien ajan tottuneet ajamaan tätä reittiä, ja heistä oli ilmeisestikin mahdotonta ajatella jotakin muuta. Kaiken tämän seuraaminen tuntui suorastaan koomiselta, kun läpi hurauttaneet autot sitten kuitenkin käännytettiin toisessa risteyksessä takaisin. "Miten ihmeessä nämä henkilöt ovat saaneet ajokorttinsa?", totesi liikennettä ohjaava mies. Niin, miten oli mahdollista se, että aikuiset, täysikasvuiset ihmiset, ohjasivat autonsa keulan niin kapeaan rakoon, että ajoneuvo tuskin mahtui menemään siitä? Oliko tottumuksen voima todellakin niin suuri, ettei mikään tuntunut estävän heitä valitsemasta yhä edelleen sitä vaihtoehtoa, joka ei missään tapauksessa tullut kysymykseen jo pelkästään muun liikenteen turvallisuuden kannalta? Sisimmässäni alkoi jälleen kerran puhua tuo hiljainen, lempeä ääni, joka niin monta kertaa on johtanut pieneltä vaikuttaneesta ulkonaisesta asiasta mitä suurimpiin hengellisiin syvyyksiin.

Niin, ihmetyksellä ei ollut rajoja kun seurasi tätä näytelmää elävästä elämästä. Mitä ihmiset oikein ajattelivat, mitä heidän mielessänsä liikkui? Ajattelivatko he loppujen lopuksi mitään, olivatko he lainkaan tietoisia siitä, minne olivat menossa, mitä olivat tekemässä? Oliko kaikki heidän mielenkiintonsa jossakin lähikaupungissa tapahtuvissa asioissa, vai olivatko he vielä kunnolla heränneetkään tähän päivään? Niin, hetken kuluttua en enää ajatellutkaan näitä autojensa kanssa järjettömästi eteneviä ihmisiä, vaan meitä, tämän ajan uskovaisia.

Jumala yksin tietää, millaisella murheella päivittäin ajattelen kaikkea sitä, mitä keskuudessamme on tapahtunut ja tapahtuu tänäkin päivänä. Ajattelen sitä vuosikymmenistä työsarkaa tämän tälle ajalle paljastetun Sanan parissa, mistä olemme olleet osallisia niin monen vuoden ajan. Jos tätä uutta tietä kaupunkimme lävitse on valmistettu ja suunniteltu monen vuoden ajan, sitä pidemmän aikaa on Jumalan Henki keskuudessamme rakentanut ja halunnut johtaa todellista Jumalan kansaa uudelle, elävälle Tielle, joka on mitä suurimmalla selvyydella merkitty meidän eteemme. Niin, miksi vielä tänäänkin niin monet hurauttelevat kuin kiitävällä hevosella kieltomerkkien ja puomien lävitse vanhoille, käytöstä poistetuille väylille, ikäänkuin riemusta kiljaisten pysähtymismerkkiä näyttäville sananpalvelijoille: "Ei! Hevosilla me tahdomme kiitää! Nopean selässä me tahdomme ratsastaa!" (Jes. 30: 16).

Me olemme menneiden vuosien aikana jo useampaan otteeseen todenneet sen, että meillä kaikilla oli aivan toisenlaiset odotukset kaiken sen tapahtumisen suhteen, mitä meille oli julistettu Jumalan Sanasta. Itse julistettu asia ei sen paremmin kokonaisuutenansa kuin ei yksityiskohdiltaankaan luvannut niitä asioita sellaisella tavalla, kuin mitä me itsekukin mielessämme ajattelimme ja odotimme tapahtuvaksi. Jumalan tahdon mukainen tie ja suunta tuotiin kasvojemme eteen ennennäkemättömällä tavalla, mutta nyt näin monen vuoden kokemuksen perusteella voidaan nähdä meiltä puuttuneen jotakin todella oleellista ja elintärkeätä. Me emme ottaneet vaarin siitä, mitä Herramme jo aikoinaan antoi julistaa Israelin kansalle profeetta Jesajan kautta: "Sillä näin sanoo Herra, Herra, Israelin Pyhä: Kääntymällä ja pysymällä hiljaa te pelastutte, rauhallisuus ja luottamus on teidän väkevyytenne..." (Jes. 30: 15).

Me elämme todella vaikeassa ajassa, jossa itsekutakin, ennenkaikkea todellista Jumalan lasta, ahdistetaan kaikilta suunnilta. Ei ole ihme se, jos yksi sun toinenkin on etsinyt apua hätäänsä, apua, joka tulisi hänen osaksensa mahdollisimman pian, sillä kuka todellakaan haluaisi olla ahdingossa päivääkään pidempään! Mutta mistä me olemme apuamme etsineet, mihin ovat odotuksemme suuntautuneet? Tuohon aikaan Israelin kansa alkoi neuvotella Egyptin kanssa apua saadakseen. Heidän ratsukoidensa tie johti Egyptiin, takaisin sinne, mistä kansa aikanaan oli paennut Jumalan väkevän käden johtamana ja suojaamana.

Jos mikä on tarpeen tänä päivänä ja tässä ajassa, on se, mistä Jaakob kirjoittaa kirjeessänsä: "Niin olkaa kärsivällisiä, veljet, Herran tulemukseen asti." Mihin asti? Siihenkö asti, kun meitä kohtaa jokin vastoinkäyminen? Siihenkö asti, kun kaikki menee hyvin, rahat riittävät elämiseen, veljet ja sisaret suhtautuvat meihin kunnioittaen, maailma jättää meidät kutakuinkin rauhaan? Siihenkö asti kun pysymme terveenä, kun kaikki tapahtuu odotustemme mukaisesti? Ei, ei, ja ei! Siihen asti kunnes Herra tulee! Meitä kehotetaan toimimaan kuten peltomies, joka kärsivällisesti odottaa maan kallista hedelmää. Ei hän päivästä toiseen juokse peltonsa laidalle, odottaen hetkenä minä tahansa sadon olevan valmiin. Ei, hänen on kärsivällisesti muokattava maa keväällä, kylvettävä siemenensä, annettava sen muhia kosteassa kevätmullassa, kuolla, voidakseen nousta uuteen elämään, tuottaaksensa ehkä jopa satakertaisen hedelmän.

Meitä kehotetaan myöskin ottamaan kaikessa ahdistuksessamme ja vaivankestämisessämme esikuvaksemme profeetat ja ennenkaikkea Job, joka kärsivällisesti kulki kaikkien häntä kohdanneiden tuskien lävitse. Olemme useampaan kertaan kuulleet myöskin sen, että alku ei ole lainkaan niin tärkeä kuin loppu. Se, mikä meille on tärkeintä, ei huipennu jonnekin maallisen matkamme alkupäähän, ei sen keskipaikkeillekaan, vaan aivan sen loppuun. "...ja lopun, jonka Herra antaa, te olette nähneet. Sillä Herra on laupias ja armahtavainen."

Me olemme vielä uskonelämän kilparadalla, keskellä elämämme juoksua. Mutta tässä juoksussa on noudatettava sääntöjä, kilpailtava rehdisti. Kärsivällisyys on mitä suurimmasta merkityksestä tässä juoksussa, kilvassa, jossa voittaja kruunataan vasta lopussa, ei kesken kamppailua. Kysymys ei ole mistään pienestä asiasta, vaan koko meidän iankaikkisesta autuudestamme. Sentähden Sana kehottaa meitä johonkin sellaiseen, mikä tällä hetkellä tuntuu monelle olevan puheenaihe, josta mieluiten tulisi vaieta. "Mutta jokainen kilpailija noudattaa itsensähillitsemistä kaikessa..." (1. Kor. 9: 25). Kärsivällisyys, itsensähillitseminen... Asioita, joita joudumme opettelemaan koko elämämme ajan.

Niinkuin nuo aamuiset autoilijat, niin monet meidänkin keskuudessamme ovat halunneet ohittaa kaiken kuulemansa ja näkemänsä, tahtoen noudattaa vain itsevalitsemaansa suuntaa. Kuinka murheellinen täytyykään Herramme olla seuratessaan kaikkea tapahtuvaa. Hän on valmistanut, asettanut meidän eteemme uuden, hohtavan, selvän tien, mutta mitä tekevät ihmiset siitä huolimatta? Heillä on kiire omien tavoitteidensa saavuttamiseen, ja kaiken he tahtovat aikaansaada omalla tavallansa, kuuntelematta kehoittavaa, varoittavaa ääntä.

"Kääntymällä ja pysymällä hiljaa te pelastutte, rauhallisuus ja luottamus on teidän väkevyytenne..." (Jes. 30: 15). Oi, eikö juuri tässä myöhäisessä hetkessä Jumalan Henki huuda meille tätä samaa varoittavaa ja rakkaudellista viestiä? Tahdommeko me kuulla tämän lempeän ja rakastavan äänen ja noudattaa sitä? Emme kai halua lukeutua niihin, jotka tuona aikana murehduttivat Herran Jumalan mielen, niin että Hän joutui sanomaan: "Mutta te ette tahtoneet, vaan sanoitte: 'Ei! Hevosilla me tahdomme kiitää... nopean selässä me tahdomme ratsastaa!"

Miten tämä kaikki on mahdollista? Miten saattoi Israelin kansa tuona aikana olla niin ajattelematon ja muistamaton sen suhteen, mitä Herra oli sille tehnyt ja mitä se oli saanut kokea suoranaisena Jumalan ilmestyksenä ja julkitulemisena? "...rauhallisuus ja luottamus on teidän väkevyytenne!" Kansa ei käsittänyt mitä se todella merkitsi, miksi Herra kehotti olemaan hiljaa ja seuraamaan mitä tulee tapahtumaan. Kansa ei käsittänyt mistä uskonelämässä todellisuudessa oli kysymys. Se ei käsittänyt, mikä on sen osuus kaikessa, ja mikä käytännössä jää Jumalan osuudeksi. Kansalla oli kiire kaiken luvatun saavuttamiseen, kaiken sen kokemiseen, mistä sananpalvelijat olivat puhuneet Jumalan käskystä. Kansako kaiken aikaansaisi jonkin tekemänsä kautta? Kansako oli ensimmäisellä sijalla kaikessa pelastussuunnitelmaan liittyvässä? "Ratsuilla tahdomme kiitää!" Ei käsittänyt kansa, että Jumalan työ ei tapahdu sotaväellä ja voimalla, vaan Hänen Hengellänsä!

Vielä tänä päivänä kaikuu Herran Hengen ääni seurakunnalle tässä pimenevässä hetkessä, jossa käydään viimeistä ja ratkaisevaa taistelua: "Älkää peljätkö; pysykää paikoillanne, niin te näette, minkä pelastuksen Herra tänä päivänä antaa teille... Herra sotii teidän puolestanne, ja te olkaa hiljaa!" (2. Moos. 14: 13- 14). Halleluja! Ylistys Herralle! Käsitä Jumalan kansa, käsitä vihdoinkin, että tässä ajassa Herra itse sotii kansansa puolesta, käyttäen Sanansa terävää ja lävitsetunkevaa miekkaa. "Herra sotii teidän puolestanne, ja te olkaa hiljaa!" Nyt ei ole aika kansan puhua, esittää omaansa, olla äänessä, vaan nyt on aika, jolloin Herran yksin tulee saada puheenvuoro. Miten Hän sen saa? Kun Hän saa puhua meille Henkensä ja Sanansa kautta, kun me laitamme käden suullemme ja toteamme Jobin tavoin: "Panen käden suulleni; kerran minä olen puhunut, enkä enää mitään virka, kahdesti, enkä enää sitä tee." (Job. 39: 37).

Me jokainen tahdomme saavuttaa päämäärän. Tuskin kukaan uskovainen haluaisi jäädä matkan varrelle. Mutta miten päämäärä saavutetaan, miten päästään perille? Mikä, kuka aikaansaa sen?

Tässä ajassa vallitsee monenlaista käytäntöä ja käsitystä sen suhteen, mikä on oikein. Tämä on suorastaan käsittämätöntä ajatellen sitä, millaisella selvyydellä Herra on puhunut meille tässä ajassa. Toisaalta kielletään palvelustehtävät seurakunnan keskuudessa täydellisesti, ja kuitenkin toisaalta itsekukin pyrkii johtajaksi ja jumalallisen tahdon täytäntöönpanijaksi. Mutta käsitämmekö lainkaan, mistä on todella kysymys? Mikä on ihmisen tehtävä ja osuus, ja mikä on Jumalan itsellensä ikuisiksi ajoiksi varaama osuus ja tehtävä. Onko joku ihminen omine ponnisteluinensa kykenevä saattamaan Jumalan tahdon tapahtumaan seurakuntansa kohdalla? Voiko joku ihminen ottaa itsellensä niin suuren aseman seurakunnan keskuudessa, että kaikkien katseet kääntyvät häneen ja tuovat julki kiitollisuutensa ja kunnioituksensa maallista välikappaletta kohtaan? Kuka tekee mitäkin? "Niin sinun kansasi Herra, kulkee perille, kulkee perille se kansa, jonka olet itsellesi hankkinut. SINÄ VIET HEIDÄT PERILLE..." (2. Moos. 15: 16- 17).

Vaikka Jumala käyttääkin inhimillisiä välikappaleita toteuttaaksensa tahtonsa maan päällä, ei Hän milloinkaan ole luvannut inhimillistä kunniaa ja mainetta palvelijoillensa. Hän on todella tarkka joistakin asioista, ja yksi niistä on se, että Hän ei anna kunniaansa toiselle; ei, vaikka tämä olisi kuinka suuri jumalanmies. Kunpa todella voisimme käsittää sen, ettei meillä itsellämme ole mitään ansiota siihen, mitä meille tässä ajassa tapahtuu. Mistä me voisimme kerskata? Mistä saattoi Paavali kerskata? Siitäkö, että oli suuri jumalanmies? Oliko hän etsinyt Jumalaa? Kyllä, omalla tavallansa, mutta hänkin oli saman sanankohdan totuuden alainen, kuten me kaikki: "Miten siis on? Olemmeko me parempia? Emme suinkaan... 'Ei ole ketään vanhurskasta, ei anoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään...'" (Room. 3: 9- 12).

Paavali ei etsinyt Jumalaa, vaan Jumala etsi häntä. Hänen kohtaamisensa Herransa kanssa tapahtui sellaisissa olosuhteissa, että koko loppuelämänsä ajan se kalvoi hänen mieltänsä. Hän oli Jumalan vihollinen, Herran seurakunnan vihollinen, ja tuhosi sitä, kun Tulipatsas asettui hänen tiellensä. Ei siis ole mikään ihme, että Johannes sattoi kirjoittaa: "Niin he sanoivat hänelle: 'Mitä meidän pitää tekemän, että me Jumalan tekoja tekisimme?' Jeesus vastasi ja sanoi heille: Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt." (Joh. 6: 29).

Mitä me tahdomme tehdä tänä päivänä miellyttääksemme Jumalaa? Mitä me tahdomme tehdä nostaaksemme itsemme esiin hiukan hurskaampana kuin joku toinen? Mitä ovat Jumalan teot tänä päivänä? Jumalan Henki on yhä vielä sama Henki, jonka tehtävänä on kirkastaa Herra Jeesus Kristus ja siten vastauskin on yhä vielä sama: "Se on Jumalan teko, että te uskotte Häneen, jonka Jumala on lähettänyt!" Missä on sijaa kerskaukselle, missä sijaa pöyhkeilylle, puoluemielelle, ylpeydelle, jos jopa uskommekin on Jumalan tekoa, Hänen vaikuttamaansa?

Ensimmäisen tulemuksen sanansaattaja tuli Elian hengessä ja voimassa, mutta julisti opetuslapsillensa avoimesti ja rehellisesti: "Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta!" (Joh. 3: 27). Missä on siis kerskaaminen, itsekorostus? Jos ihmisellä näyttää olevan jotakin hyvää, todellista, aitoa hengellisyyttä ja Jumalan mielenmukaista olemusta, niin onko se kerskaamisen aihe? Mistä kaikki on peräisin? "Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta, ei vaihteen varjoa. Tahtonsa mukaisesti hän synnytti meidät totuuden sanalla, ollaksemme hänen luotujensa esikoiset." (Jaak. 1: 18).

Vastaavanlaisia sanankohtia voisimme tuoda esiin suuren joukon. Eikö meille ole jo selvinnyt se, ettei meistä itsestämme lähde mitään hyvää? Kaikki, mikä on mainitsemisen arvoista meidän elämässämme, on lähtöisin ylhäältä, Häneltä, joka on runsas antaja armonsa mukaisesti.

Jos ajattelemme yksinomaan Herraamme, joka Filippiläiskirjeen todistuksen mukaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tullen ihmisten kaltaiseksi, nöyryyttäen itsensä kaiken Häntä kohdanneen alle, niin kuinka me saatamme ajatella ansainneemme jonkinlaisen erikoisaseman seurakunnan keskuudessa jonkin hyvän tekomme tai ansiomme johdosta? Herramme oli esikuvana kaikessa, eläen itse kaiken sen, mistä Hän puhui ja saarnasi muille. Niinpä sanotaan Hänestä myöskin: "...niin hän, joka oli rakastanut omiansa, jotka maailmassa olivat, osoitti heille rakkautta loppuun asti." (Joh. 13: 1). Kuinka ihana, ihmeellinen rakkaus, joka kestää vielä tänäkin päivänä, loppuun asti, niitä kohtaan, jotka ovat maailmassa, jotka ovat todella Hänen omiansa. Mutta miten on meidän rakkautemme suhteen, kestääkö se loppuun asti, Herran tulemukseen asti. Onko meissä Herran rakkaus, jolla voimme rakastaa toisia Hänen ruumiinsa jäseniä?