Minun laitumeni lampaat

Osa 4

Esipuhe
Kulissien maailma
Sillä ei ole, niinkuin ihminen näkee...
Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut
Vanhurskaan rukous voi paljon, kun se on harras
Kielellä me kiitämme Herraa... kiroamme ihmisiä...
näin ei saa olla, veljeni... sisareni...

Kuuliaisuuden siunaus

Esipuhe

"Sillä ei se ole juutalainen, joka vain ulkonaisesti on juutalainen, eikä ympärileikkaus se, joka ulkonaisesti lihassa tapahtuu;

vaan se on juutalainen, joka sisällisesti on juutalainen, ja oikea ympärileikkaus on sydämen ympärileikkaus Hengessä, ei kirjaimessa; ja hän saa kiitoksensa, ei ihmisiltä, vaan Jumalalta." Room. 2: 28- 29

"Älköön teidän kaunistuksenne olko ulkonaista, ei hiusten palmikoimista eikä kultien ympärillenne ripustamista eikä koreihin vaatteisiin pukeutumista,

vaan se olkoon salassa oleva sydämen ihminen, hiljaisen ja rauhaisan hengen katoamattomuudessa; tämä on Jumalan silmissä kallis." 1. Piet. 3: 3- 4

Elämä on täynnä kulisseja. Niitä on kaikkialla, vaikka emme useinkaan tiedosta sitä. Me emme tiedosta kulissien olemassaoloa, jos meillä ei ole sitä mieltä, mikä oli Herralla Jeesuksella Kristuksella. Hän tunsi ihmisen läpikotaisin, sillä Sana sanoo Hänestä: "Mutta Jeesus itse ei uskonut itseänsä heille, sentähden että hän tunsi kaikki eikä tarvinnut kenenkään todistusta ihmisestä, sillä hän tiesi itse, mitä ihmisessä on" (Joh. 2: 24- 25). Ulkonaiset asiat ovat erikoisesti tässä ajassa saaneet niin suuren merkityksen ihmisten elämässä, että useimmilta jää havaitsematta kaiken sisällinen merkitys, olkoon se sitten maallista tai hengellistä. Ulkonainen on saanut sellaisen vallan jopa niinkutsuttujen aitojen uskovaisten piirissä, että käsite "sydämen ihminen" on suorastaan tuntematon käsite useimmille. Ihminen on kiinnittänyt katseensa ja huomionsa kaikkeen näkyvään ja silmin havaittavaan, niin ettei hän enää tunne sen paremmin itsensä todellista sisintä, saati sitten jonkun toisen kanssamatkaajan sisäisintä olemusta. Tuomio ja arvostelu lausutaan niin negatiivisessa kuin positiivisessa mielessä inhimillisten aistien perusteella, silmän havainnon ja korvan kuulon mukaisesti.

Kukaan meistä ei kuitenkaan saavuta jotakin Jumalan edessä näiden kriteerien perusteella, vaan aivan pelastushistorian alusta lähtien Jumala on itse perustanut kaiken siihen, mitä HÄN näkee meissä ja meidän elämässämme. "Älä katso hänen näköänsä... Sillä ei ole, niinkuin ihminen näkee: ihminen näkee ulkomuodon, mutta Herra näkee sydämen" (1. Sam. 16: 7). Henkensä kautta Hän suorittaa tutkimuksen jokaisessa ihmisessä, eikä mikään ole Hänelle salattua. Saman Henkensä kautta Hän ilmoittaa meille kaiken tarpeellisen hengellistä elämäämme varten: "Mutta meille Jumala on sen ilmoittanut Henkensä kautta, sillä Henki tutkii kaikki, Jumalan syvyydetkin. Sillä kuka tietää, mitä ihmisessä on, paitsi ihmisen henki, joka hänessä on? Samoin ei myös kukaan tiedä, mitä Jumalassa on, paitsi Jumalan Henki." (1. Kor. 2). Me siis tarvitsemme Jumalan Henkeä niin hyvin Hänen tuntemiseensa, kuin myöskin itsemme tuntemiseen, koettelemiseen. "Hengellinen ihminen sitä vastoin tutkistelee kaiken...Mutta meillä on Kristuksen mieli."

Me elämme vakavimmassa ajassa koko ihmiskunnan historiassa. Raamatun lopunaikaa koskeva profetia käy täytäntöönsä lähes jokapäiväisten havaintojen perusteella. Kaikki näkemämme ja kuulemamme puhuu Kristuksen tulemuksen pikaisuudesta. Eikö silloin ole mitä suurimmassa määrin viimeinen aika todelliselle ja vakavalle itsetutkistelulle enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin? Jumala luotaa elämäämme ja sisimpäämme Henkensä kautta, asettaen sormensa tiettyihin paikkoihin. Mutta mitä me teemme tämän tapahtuessa? Onko meidän sisimmässämme Kristuksen mieli, niin että me suoritamme omalta osaltamme tutkistelua niin sisimpämme kuin ulkonaisenkin elämämme suhteen? Kukaan toinen ihminen ei voi tehdä tätä meidän puolestamme, emmekä myöskään me voi tehdä sitä jonkun toisen elämässä, sillä tämä on NÄIN SANOO HERRA edelläolevien sanankohtien perusteella.

Kulissit, ulkonaiset asiat, ovat saaneet järkyttävässä määrin ihmiset, uskovaisetkin, kiinnittämään huomionsa vääriin asioihin. Itse asioiden olemus on jäänyt toiselle sijalle, vähempiarvoiset seikat nousseet pinnalle. Siksi on mahdollista kuulla veljien ja sisarten suusta ilmaisu: "Minun mielestäni kaikki on hyvin; kaikki vaikuttaa olevan kunnossa!" Olemmeko me täydellisesti unohtaneet, että tämä aika, jossa me nyt elämme, on Laodikean penseyden aikakausi? Uskovaiset eivät ole kylmiä, sillä uususkonnollisuus nostaa päätänsä ennennäkemättömällä tavalla, niin että kirkollisissa piireissä suosiota saaneet aamurukouspiirit pääsevät päivän televisiouutisten pääotsikoiden joukkoon. Uskonnolliset asiat ja ohjelmat ovat lisääntyneet uskomattomalla tavalla, samoin aikakauslehdet antavat entistä enemmän palstatilaa julkisten henkilöiden kääntymyskertomuksille sekä uskonnollisille ilmaisuille. Poliitikot ja jopa presidenttiehdokkaat osallistuvat kansallisiin rukoustapahtumiin, iskelmätähdet ja julkisuuden henkilöt esiintyvät "jumalallisia" lahjoja omaavina, antaen ymmärtää välittävänsä parantumista ja hengellistä voimaa. On muotia käydä kaatumassa yhä useamman "erikoisen voiman" omaavan julistajan kokouksessa. Mutta siitä huolimatta hengellistä ymmärrystä ja jumalallista erottamisen kykyä omaava tarkkailija voi havaita kaiken jäävän sellaiselle tasolle, mikä ei aikaansaa todellista muutosta ihmisen sisimmässä, niin että tämä todella voitaisiin katsoa palavaksi, jumalallisesta tulesta hehkuvaksi uskovaiseksi Sanan aidon merkityksen mukaisesti. Jumalan mittapuun mukaan kaikki on siis, ei kylmää, ei palavaa, eli Jumalan Henki huutaa kaiken tämän keskellä: "Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä palava; oi jospa olisit kylmä tai palava! Mutta nyt, koska olet penseä, etkä ole palava etkä kylmä..." (Ilm. 3: 15- 16).

Tämän kirjan kirjoittajalle on täydellisesti käsittämätöntä se, että monet lähipiirinkin ystävät omaavat niin sinisilmäisen käsityksen kaikesta ympärillämme tapah-tuvasta. Ovatko kulissit todella niin taidollisesti laadittuja ja asetettuja, että todellisuus jää piiloon niiden taakse? Olem-meko todella niin suuresti rikastuneet ja kaiken puutteen ulkopuolella, omissa silmissämme, ettemme ollenkaan käsi-tä sitä, missä tilassa olemme, missä tilassa on seurakunta, Kristuksen ruumis? Eikö juuri nyt ole aika mitä hartaimmin pyytää Jumalalta silmävoidetta, niin että näkisimme todelli-suuden, todellisuuden niin itsemme kuin seurakunnankin kohdalla? Jumalallisen silmävoiteen tarkoitus ei ole saada meitä vain näkemään mahdollinen vääryys ja negatiiviset asiat ja sitten lausumaan tuomio toisten ja ehkä itsenkin ylle, vaan Jumalan Henki lähestyy meitä tässä ajassa varoittaen ja nuhdellen, JOTTA ASIAT KORJATTAISIIN ENNENKUIN ON LIIAN MYÖHÄ! Jumalan mielen mukainen murhe johtaa parannukseen!

Tässä ajassa meille on julistettu Jumalallinen ilosanoma, uloskutsumisen sanoma kaikesta sellaisesta, mikä ei kestä Kaikkivaltiaan Jumalan edessä. Meille on julistettu sanoma Baabelista lähtemiseksi, jotta me todella voisimme olla Jumalan poikia ja tyttäriä, ja että HÄN voisi käytännössä, todellisuudessa samaistua meidän, seurakuntansa kanssa, mahtavassa Hengen liikehdinnässä tässä lopunajassa. Mutta kaikelle tälle on ehtonsa, vaatimuksensa. Ilosanoma ei sisällä ainoastaan lupauksia ja puhetta kaikesta meidän mielestämme hyvästä ja meille sopivasta, vaan niinkuin on aina ollut, niin on tässäkin ajassa, eikä missään vajavaisessa määrin: Ilosanomaan sisältyy saarna parannuksesta ja suunnanmuutoksesta, väärän korjaamisesta. Tämän Laodikean ajanjakson keskellä, kulissien ja ulkonaisen jumalanpalveluksen keskellä, kuuluu entistä voimakkaampana taivaallinen ääni: "Kaikkia niitä, joita minä pidän rakkaina, minä nuhtelen ja kuritan; ahkeroitse siis ja tee parannus" (Ilm. 4: 19).

Jumalan Henki liikkuu keskellämme, mutta missä ja miten Hänet ja Hänen läsnäolonsa voidaan havaita? Missä Hän vaikuttaa, mitä Hän tekee? Millä tavoin Hän tutkii meitä, missä voimme kokea Hänen puhuttelunsa ja ojennuksensa? Miten meitä valmistetaan suurta ylöstempaamista varten? Sitenkö, kuten eräs veli joitakin vuosia sitten ilmaisi ajatuksensa: "Minä haluaisin Jumalalta sellaisen lahjan, että voisin nähdä ihmisten sisimpään ja voisin julkisesti kuuluttaa kaikki heidän väärät asiansa!"? Näinkö Jumala toimisi? Ei, ei milloinkaan! Tuomio on yhä vielä Hänen käsissänsä ja yksin HÄN näkee ihmisen sydämeen! Jos meidän halumme on asettua toinen toisemme tuomariksi ja väärien asioiden julkistajaksi, olemme omien pyyteiden ja väärähenkisyyden tiellä. ME emme ole milloinkaan oleva siinä asemassa, että ME suorittaisimme erottelun vuohien ja lampaiden välillä, hyvien ja pahojen välillä, vaan enkelit ovat tekevä sen ilman meidän vaikutustamme ja apuamme. Mutta siitä huolimatta on keskellämme Ääni, joka kehottaa itsetutkisteluun ja parannukseen kunkin omassa elämässä. On myöskin olemassa Voima, joka suorittaa kaiken tarvittavan leikkaamisen ja ojentamisen, tutkimisen ja tuomion. Mikä se on, missä se on? "Sillä Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija; eikä mikään luotu ole HÄNELLE näkymätön, vaan kaikki on alastonta ja paljastettua HÄNEN silmäinsä edessä, jolle meidän on tehtävä tili" (Hebr. 4: 12- 13).

"Henki tutkii kaikki, Jumalan syvyydetkin... Hengellinen ihminen... tutkistelee kaiken..." Jumala antaa valintansa mukaisesti valituille välikappaleillensa kyvyn nähdä enemmän kuin mitä yleisesti voidaan nähdä. Hän ei anna tätä näkemisen lahjaa toisten tuomitsemista varten, vaan Hän suo sen tietyille palvelijoillensa Hänen seurakuntaansa varten, sen valmistautumista varten, rakentumista varten. Jonkun on nähtävä enemmän, ymmärrettävä enemmän, vaikka tiedon lisääminen merkitseekin tuskan lisäämistä, vastuun lisäämistä. Muurilla seisovan vartijan on omattava näkevät silmät, kuulevat korvat. Vartijan on havaittava vihollisen lähestyminen jo kaukaa, nähtävä pensaiden lävitse ja kuultava pieninkin vihollisen liikahdus. Vartijan tehtävä on varoittaa, puhaltaa pasuunaan, antaa hälytys. Tässä ajassa hälytys on puhallettu lukemattomia kertoja, mutta onko kansa käsittänyt mistä on kysymys? Jos vihollinen on sellaisessa määrin päässyt tunkeutumaan linnoitettuun kaupunkiin ikäänkuin Troijan hevosen naamioinnin sisällä, niin onko vika silloin vartijassa vaiko kansassa, joka ei ole käsittänyt varoituksen merkitystä?

Vihollinen on leirissä, veli ja sisar! Se on vain naamioitunut, mennyt kulissien ja hurskaan ulkokuoren taakse! Kaikki ei ole hyvin, kaikki ei ole kunnossa! Kristuksen ruumis, seurakunta, on vakavammassa tilassa kuin mitä kukaan on valmis uskomaan ja näkemään! Kunpa Herra soisi minulle viisauden ja voiman paljastaa vihollisen toiminta sellaisella tavalla, että hurskaat kulissit kaatuvat, ja jokainen on valmis repimään maahan kaiken ulkonaisen hengellisyyden ja uskonnollisuuden, jonka taakse kätkeytyy paljon sellaista, mikä ei kestä Kaikkinäkevien Silmien edessä.

Nämä sivut sisältävät asioita, jotka ehkä eivät miellytä inhimillistä mieltä ja luontoa, vaan aikaansaavat mahdollisesti torjuviakin reaktioita. Mutta jos tietyt kohdat tuntuvatkin teennäisiltä ja kaukaisilta, eivät ne kuitenkaan ole sitä. Rakkauteni läheisiäni kohtaan estää kirjoittamasta asioista sellaisena kuin ne ilmenevät meidän keskuudessamme, mutta siitä huolimatta on tässä kirjoituskokonaisuudessa tuskin yhtään täysin keksittyä asiaa. Jokainen kertomus, jokainen kuvaus, tuo julki niitä asioita, joihin Jumalan Henki haluaa painaa sormensa, joiden kohdalla Hän odottaa meidän vihdoinkin tekevän parannuksen, ojentautuvan. Ehkä vertauskuvallinen esitystapa menee joidenkin käsityksen ylitse, mutta ymmärtäväinen lukija voi nähdä asioita, joita hän ei mahdollisesti koskaan aikaisemmin ole tullut ajatelleeksi. Todellisuus ei ole sitä mitä me haluamme nähdä, hurskaita kulisseja, ulkonaista kauneutta ja rikkautta, vaan todellisuus on se, mitä kaiken takana on, mitä on sisimmässä. "Salassa oleva sydämen ihminen, hiljaisen ja rauhaisan hengen katoamattomuudessa; tämä on Jumalan silmissä kallis." (1. Piet. 3: 4).

Kulissien maailma

Ilta oli todella kaunis. Viereiseltä järveltä henkäili lempeä, kesäinen tuuli, tuoden mukanaan tuon niin tutun leyhäyksen, jota ei oikeastaan mitenkään osannut määritellä. Se oli vain veden läheisyyden, kesän tuoksu. Muutama lokki kierteli vielä rannan läheisyydessä, mutta muuten järvi oli jo rauhoittunut; päivällä niin lukuisat ulapalla risteilleet veneet olivat nyt rannoilla, ja ihmiset olivat rientäneet ilta-askareisiinsa tai huvituksiinsa.

Niin, Johanneksella oli jonkinlainen kesäloman tapainen varsinaisen kesän ollessa nyt jo ohitse. Hän todella iloitsi siitä, että ilma oli niin kesäinen, vaikka normaalisti tähän aikaan oli huomattavasti viileämpää. Mikä ylipäätänsä oli enää normaalia? Useat vuoriston laskettelukeskuksista oli suljettu säiden muututtua niin merkittävällä tavalla, ettei lunta ollut juuri minään vuonna tarpeeksi. Kesä oli tosin kesä niinkuin ennenkin, mutta yleensä ottaen lämpötilat olivat entisen ajattelutavan mukaisesti aivan sekaisin.

Johannes istui rantakiveyksellä suuren venelaiturin kärjessä. Aivan tässä vesirajassa veden tuoksu ei ollut niin lumoava kuin kauempana rannalla. Muutama kuollut kalakin kellui öljyisessä vedessä; rantaan ajautunut levä mätäni kivikossa. Tämä oli siis hänen kesälomansa, vihdoinkin! Mutta mikä häntä oikein vaivasi, kun hän jo nyt ajatteli loman loppumista ja kotiin paluuta? Miksi hän ei voinut todella tuntea olevansa lomalla, vaikka ilma oli niin kaunis, maisema henkeäsalpaava? Kaukaiset vuoret kuvastuivat ilta-auringon loisteessa kuin satumaana, ja kullanpunertavat pilvet reunustivat laskevaa tulipalloa. Jumala oli todella luonut kauniin maan ihmislasten asua! Mutta jokin ei ollut siten kuin olisi pitänyt olla. Johanneksen sydän oli ahdistunut, tuskainen, kaikesta tästä kauneudesta huolimatta. Hän oli rauhaton, levoton. Hän kaipasi todellista Jumalan läsnäolon tuntua, todellista taivaallista kosketusta.

Hän ei olisi ollut nyt täällä, niin kaukana kotoa, ellei Klausin perhe olisi välttämättä halunnut häntä ja Mariaa mukaansa. Eivät he olisikaan mahtuneet tuon perheen maastoautoon, mutta nyt oli Klaus vuokrannut kylän autokorjaamolta pikkubussin, johon oli mahdutettu vielä Ann-Marien sisaren tyttären kaksi rasavilliä pikkupoikaa. Klausilla ja hänen vaimollansa oli jonkinlainen maanviljelijöille tarkoitettu seminaari tässä kaupungissa, ja veljellisessä rakkaudessa he olivat ottaneet niin loman tarpeessa olevan Johanneksen mukaansa. Kuka todella oli jonkin tarpeessa, Johannesko loman, vaiko tämä hurskas perhe lapsenvahdin tarpeessa? Maria oli pyytänyt töistä yhden ylimääräisen lomapäivän, niin että tämä rentoutusmatka oli mahdollinen. Koko päivän he olivat kierrelleet kaupunkia viiden lapsen kanssa, ja olihan se itseasiassa ollut todella mukavaa, sillä heidän omat lapsensa olivat jo niin vanhoja, etteivät olleet kuuleviin korviinsa ottaneet mahdollisuutta päästä pienelle lomamatkalle.

Nyt istui Johannes tässä rantakiveyksellä syvissä mietteissänsä. Muu joukko vetelehti rantakahvilan terassilla odotellen Klausin ja Ann-Marien saapumista. He olivat kaikki menossa huvittelemaan "oikein toden teolla!" Tässä kaupungissa oli tivoli, eikä mikään pieni sellainen. Sinne meneminen oli sisällytetty ohjelmaan jo viikkoja sitten matkaa suunniteltaessa, sillä lapsille se oli oikeastaan ainoa tekijä, mikä oli saanut heidät lähtemään mukaan tälle matkalle.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun Johannes meni tivoliin lasten kanssa. Olihan hänkin aikanaan ollut pieni ja kaivannut kaikkea sitä, mitä lapsi ylipäätänsä kaipaa. Mutta jo siihen aikaan hän oli ollut jonkun mielestä hyvin erikoinen lapsi, sillä hän ei oikein osannut asennoitua mihinkään huvitteluun siten kuin olisi pitänyt. Vuoristorata oli todella jotakin ihmeellistä, hurjaa, mutta enemmän kuin huimasti kiitävät vaunut ja ihmisten kirkuna, kiinnitti hänen huomiotansa itse ratarakennelma. Oliko se kyllin vahvasti tehty, kestikö se vuosikautisen hurjastelun itseasiassa niin raskaalla junalla? Miten oli järjestetty vaunujen pysyminen kiinni kiskoissa? Millainen laitteisto nosti junan ylös mäkeä silloin kun ei vielä ollut kyllin vauhtia? Millä tavoin oli järjestetty turvapuomien lukitus? Kaikki asioita, joille tuskin kukaan muu soi huomiotansa kaiken tämän huumaavan ja kiehtovan musiikin ja värikkäiden lamppujen loisteessa!

Useat uskovaiset Johanneksen lähipiirissä olisivat tuhahtaneet paheksuvasti, jos olisivat tienneet hänen menevän tuohon maallisten riemujen paikkaan, vaikka se tapahtuikin lasten tähden. Mutta mitä hän ylipäätänsä enää välitti kaikesta arvostelusta, tyhmästä jahkailusta, josta ei ollut kenellekään mitään hyötyä, vaan mikä päinvastoin hajotti seurakunnan yhteyttä ja toi entistä suurempaa ristiriitaa veljien ja sisarten keskuuteen? Miksi ei jokainen saanut oman omantuntonsa mukaisesti tehdä mitä halusi, jos se ei kerran ollut ristiriidassa Jumalan Sanan kanssa? Hänen sydämensä ei ollut pienimmässäkään määrin kiintynyt näihin asioihin, ja itseasiassa jo nyt tänne asti kantautuva musiikki ei tehnyt häneen mitään vaikutusta. Mutta lapset halusivat sinne, ja ilman häntä moni laite olisi jäänyt kokematta, sillä nimenomaan ne laitteet kiinnostivat, mihin ei alle kymmenvuotias saanut mennä yksin. Klausin vaimon sisarenlapset olivat tosin melkoisia hulivilejä, mutta Johanneksen seurassa nämä viihtyivät, koska tämä itsekin oli niin lapsellinen, niinkuin Ann-Marie hymyillen tokaisi lähtöpäivänä.

Koko alue oli aidattu räikeillä seinämillä, joihin oli maalattu kaikkea mahdollista kukkasista käärmeisiin ja vedenneidoista dinosauruksiin. Ei ollut vielä läheskään pimeätä, ja valonheittimet ja värilliset lamput menettivät vielä toistaiseksi loisteensa luonnon valaistuksessa. Lapset alkoivat tulla kärsimättömiksi, sillä seminaarilaisia ei vain kuulunut. Niinkuin aina, niin nytkin Johannes tarkkaili ohitse rientäviä ihmisiä. Nämä eivät mitenkään vastanneet sitä kuvaa, mikä hänellä oli ollut tivoliin menijöistä. Loppujen lopuksi näiden ihmisten joukossa oli hyvin vähän lapsia, sillä tässäkin oli yksi tämän ajan suuntauksen merkki: tivolissa oli anniskeluoikeudet, niin että suuri määrä sinne rientävistä oli nuorisoa ja aikuista väkeä. Osa ihmisistä oli pohjustanut itseänsä jo kotona, joten ohi rientävissä voitiin havaita sellaista hilpeyttä, mikä syntyy ainoastaan päihdyttävien aineiden vaikutuksesta.

Johannes seurasi ihmisten kasvoja, nuoria kasvoja, vanhempia kasvoja. Niistä kuvastui tietynlainen odotus, ilo, riemukin. Nuoret parit pitivät toisiansa kädestä kiinni, vapautuneemmat puristivat toisiansa kainaloonsa sellaisella tavalla, että kulku oli silminnähden vaikeata. Mitä nämä ihmiset todella ajattelivat, mitä heidän mielessänsä liikkui? Aidan takaa kantautui kirkunaa kummitusjunasta, vuoristoradan vaunut näkyivät hetken niiden noustessa radan huippukohtiin, kyydissä olevat huusivat teeskennellystä kauhusta, ja kadulla kulkevat nyökkäilivät ja hymyilivät hyväksyvästi. Sinne hekin olivat menossa, viettämään riemukasta aikaa, rentoutumaan, vapautumaan.

Vihdoinkin saapuivat odotetut seminaarilaiset hengästyneinä ja hikisinä, anteeksipyydellen ja selitellen. Klaus maksoi sisäänpääsymaksut kaikkien puolesta, ja jokaiselle lapselle ostettiin koko illan passi, jolla sai käyttää kaikkia laitteita niin paljon kuin halusi. Mutta kuka vanhemmista henkilöistä uhrautuisi menemään lasten mukana niihin kieputuksiin, mihin tarvittiin saattaja? Asia ei tahtonut millään ratketa, niin että lopulta tehtiin niinkuin Johannes ehdotti: ostettiin kaksi aikuisten passia, ja kunkin laitteen kohdalla ratkaistaisiin sitten kuka passeja käyttäisi.

Vieläkään ei ollut täysin pimeätä, ja Johannes ei voinut alkuunkaan käsittää näiden ihmisten ylitsepursuavia tunteita. Kaikkialla oli viimeisimmän tekniikan mukaisia lavasteita ja kulisseja, niin että Ann-Marie jo nyt, ennenkuin aurinko oli kunnolla ehtinyt laskea, huudahti kerran toisensa perään: "Katsokaa, katsokaa, kuinka aidolta tuo näyttää, katsokaa, katsokaa, voi kauheata, onko se oikea?" Johannes oli yhä vielä sama Johannes, joka vuosikymmeniä sitten oli ensimmäisiä kertoja käynyt tällaisessa paikassa. Hän ei kyennyt näkemään mitään oikeata, mitään aitoa, vaan ilta-auringon viimeisten säteiden valossa kaikki näytti hänen silmissänsä hyvin keinotekoiselta ja tylsältä. Jos hän olisi saanut olla tekemässä näitä lavasteita, olisi hän tehnyt monen asian aivan toisin. Nyt pilasivat huolittelemattomat yksityiskohdat monen kummajaisen muuten niin aidon vaikutelman. Kaikki oli niin ilmiselvästi ihmistekoista, että se kiusasi Johannesta.

Oli jo tullut täysi pimeys. Ilma oli suloisen lämpöinen, hyväilevä, aivan kuten joskus keskikesällä, ja nyt tunnettavat tuoksut tulivat maalta päin, ympäröiviltä rinteiltä, sillä aurinko oli juuri laskenut. Tunnelma tiivistyi entisestään tivolialueella, ja nyt oli Klausin ja Ann-Marien suureksi riemuksi tapahtunut iloinen jälleennäkeminen. Tivolissa oli myöskin aivan naapurikylältä uskovainen tuttavaperhe, jota ei oltu tavattu sitten aikoihin. Eiväthän nämäkään olisi tänne tulleet, elleivät lapset niin kovasti olisi inttäneet viikosta toiseen! Kyllä, kyllä jokainen ymmärsi, ettei uskovainen tällaiseen paikkaan muuten tulisi!

Johannes ei missään tapauksessa kyennyt menemään karuselliin tai vastaavaan, sillä hänellä oli kaikkea muuta kuin lentäjän pää. Mutta vuoristoradan ja muutaman muun hullunvärkin hänenkin päänsä kesti, niin että hän ajoi näitä muutamaa laitetta vuoronperään kunkin lapsen kanssa. Suurimman osan aikaa hän tyytyi katselemaan muiden ilonpitoa ja tarkkailemaan näiden kasvoja ja olemusta. Miksi hänestä olikaan luotu tällainen, tarkkailija, tutkija, jonkun mielestä kummastelija? Ei hän tehnyt sitä uteliaisuuttaan, ei pahuuttaan; se vain oli jotakin hänen olemuksessansa. Mitä ajattelivat nämä riemukasilmeiset, onnelliselta vaikuttavat ihmiset? Niin, hän ei niinkään halunnut analysoida heidän ilmeitänsä, vaan häntä kiinnosti enemmänkin se, mitä näiden ihmisten sisimmässä liikkui, tapahtui, mitä he ajattelivat, mitä he tunsivat. Osa joukosta oli selvästi päihtynyttä, osa vain musiikin ja metelin ja laitteiden huumaamaa.

Ann-Marie ei lakannut hokemasta tuota jo iänikuiselta tuntuvaa lausettansa: "Katsokaa, kuinka oikean näköinen tuo on; hyi kauhea, sehän näyttää ihan oikealta!" Hän oli koko olemuksellansa mukana tässä iloisessa hyörinässä, ja tavallaan Johannes soikin sen hänelle. Eipä ollut tuon sisaren elämässä liiemmälti iloa ja onnellisuutta, sen tiesi tämä tarkkailija, sillä häneltä ei voinut jäädä huomaamatta moni sellainen asia, mitä useampi seurakuntalainen ei lainkaan pannut merkille. Ei ollut yksi kerta se, kun Johannes oli tullut jotakin asiaa toimittamaan Klausin talolle, ja avoimesta ikkunasta oli kantautunut kiihkeä sanaharkka. Mutta kun Johannes sitten oli koputtanut ovelle, oli sisäänastumisen toivotuksen jälkeen Klaus istunut tuvan penkillä punakoin kasvoin, Ann-Marie takanansa seisten ja pörröistä miehensä tukkaa sivellen. Kumpikin oli ollut kuin ei mitään olisi tapahtunut, ja vaimo oli miestänsä rajusti rutistaen rientänyt hellan ääreen kahvia keittämään. Niin, kulissit olivat äärettömän tärkeät kaikessa teatterissa, niin saleissa kuin yksittäisten uskovaisten keittiöissäkin!

"Voi kauheata, kun minä säikähdin!" kuului jälleen sieltä suunnalta minne Ann-Marie oli mennyt. Tässä tivolissa oli kaikkialla, niin polkujen varrella kuin lähes jokaisessa puussakin, jonkinlaisia hirviöitä ja nukkeja ja alkukantaisia matelijoita. Nyt tämä herkästi syttyvä nainen oli melkein törmännyt pienen puron ylittävän sillan takana jonkinlaiseen menninkäiseen, jonka silmät kiiluivat pimeässä. "Hyi sentään, hah, hah, sehän on ihan oikean näköinen!" Johannes mietti salaa mielessänsä, että mistä tämä sisar niin tarkasti saattoi tietää sen olevan oikean näköisen. Ei ollut ainakaan Johannes koskaan nähnyt oikeata sellaista, eikä halunnut milloinkaan nähdäkään! Jossakin mielessä tätä sisarta alkoi nyt kiusata se, kuinka muita nauratti hänen helposti ansaan menemisensä, ja niin tämä päätti seuraavalla kerralla ottaa aivan toisen otteen säikähdykseensä.

Tämä tivoli oli toisaalta, puutteistansa huolimatta, nyt pimeydessä yllättävän rikassisältöinen. Tämä johtui nimenomaan siitä, että paikalla ollut metsä oli jätetty paikoillensa kaikkialla siellä, missä laitteet eivät välttämättä olleet vaatineet sen kaatamista. Paikalla olleita suuria kivenlohkareita ja melkoista kalliota oli keinotekoisesti laajennettu, niin että koko alue oli kuin suuri labyrintti. Paikoitellen valaistus oli jätetty hyvin niukaksi, niin että siirryttäessä laitteelta toiselle jouduttiin kulkemaan näiden pimeiden alueiden lävitse, jotka olivat suorastaan pullollaan kaikenlaista "kauhua".

Alue oli melkein kierretty kertaalleen, kun lapset keksivät nurkkauksen, missä ei vielä oltu käyty. Täällä oli melkoisen hämärää, ja lähes jokaisen puun juurella ja jokaisen kiven takana vaani jonkinlainen kummajainen, joista monet liikkuivat valokennojen vaikutuksesta aina kun joku tuli lähelle. Ann-Marieta alkoi toden teolla pelottaa, ja hän ei halunnut enää kirkua kauhusta siitä yksinkertaisesta syystä, että hänelle oli jo naurettu kyllin monta kertaa. Edettäessä kohti takana siintävää kieputuslaitetta, seisoi yhtäkkiä Ann-Marien edessä harmaapartainen, pieni menninkäinen, joka oli sytyttämässä piippuansa. Nyt ajatteli päättäväinen sisar hetkensä tulleen, ja rohkeutensa kooten hän tempaisi vieressänsä tepastelevan lapsen kädestä lähes täyden virvoitusjuomapullon ja ruiskaisi siitä kuohuvan vanan ukon parralle ja juuri sytytetylle piipulle huutaen: "Senkin ukonkäppärä, piippu vie sinulta hengen!"

Koko seurue seurasi mykistyneenä Ann-Marien heihin päin kääntyneitä riemastuneita kasvoja. Tuskin oli koskaan Johannes nähnyt niin voitonriemuista ilmettä tällä sisarella. Mutta miksi ei kukaan nauranut, miksi ei kukaan osoittanut suosiotansa sisarelle tämän uroteon johdosta? Kaikki olivat ennemminkin kauhun lamaannuttamia, ja osa lapsista näytti siltä kuin olisivat halunneet juosta karkuun. Johanneksenkin kurkkua kuivasi, ja tietynlainen kauhu kiiri hänenkin selkäpiitänsä pitkin. Hän vain tuijottamalla tuijotti sinne, minne sisar oli tyhjentänyt lapsen limonadipullon. Lopulta Ann-Mariekin käänsi päänsä, kun hänen takaansa kuului hämmästynyttä vihaa puuskuva ääni: "Mitä ihmettä rouva oikein tarkoittaa? Mitä pahaa minä olen tehnyt, kun pitää ihminen tällaisella tavalla tuhria?" Ei huutanut nyt sisar hämmästyneenä: "Voi kuinka oikean näköinen! Hah, hah!" Ei, sanaakaan hän ei saanut suustansa, joka oli levähtänyt niin ammolleen, että lepakko olisi siitä voinut sisään lentää.

Tämä menninkäinen oli niin aidon näköinen ja niin todellinen, ettei se ollutkaan mikään menninkäinen, vaan yli yhdeksänkymmentä vuotias sveitsiläinen ukkeli pitkine partoineen ja vanhanaikaisine pukuineen. Tälle tapahtumalle naurettiin, naurettiin lähes henkihieveriin asti, mutta ei vielä juuri nyt. Ensin piti sovitella tämä hirvittävä erehdys, selittää, selittää ja selittää. Ja maksaa niin ukkelin puvun pesemisestä kuin tämän taksimatkasta hotelliin.

Niin, kun on kyllin jäljitelmiä, kyllin keinotekoista, sotkeuntuu jossakin vaiheessa todellinen epätodellisen kanssa. Vaikka tämä tapahtuma oli ratkiriemullinen ja koomisuudessaan vertaansa vailla oleva, alkoi Johanneksen sisimmässä jälleen kerran puhua hiljainen ääni. Hän ei ollut tullut tänne tivoliin tarkoituksetta, sillä nyt hänen eteensä avautuivat niin laajat ja syvälliset hengelliset kuvat, että hän mielessänsä alkoi pitää saarnaa ihmiselämän lavasteista ja kulisseista, vääristä kuvitelmista ja erehdyksistä.

Nyt hän alkoi ymmärtää elämänsä eri tapahtumia ja niitä asenteita, jotka jo lapsesta pitäen olivat vallinneet hänen olemuksessansa. Toki hänkin halusi rentoutua, iloita iloitsevien kanssa, mutta hän ei voinut mitään sille, mitä häneen jo lapsesta lähtien oli laitettu. Hän oli aina ollut erilainen kuin muut. Hän ei olisi halunnut olla sitä, mutta niin vain oli. Ja mikä oli se tekijä, mikä sai hänet tuntemaan itsensä niin muista poikkeavaksi? Ikäänkuin jo synnyinlahjaksi hänelle oli annettu kyky nähdä asioiden lävitse, itse asioiden olemukseen. Vaikka kulissit ja esiriput olisivat olleet kuinka taidokkaita ja kauniita, olivat ne vain jotakin tehtyä hänelle. Juuri siitä syystä ajoittaiset vierailut, joskin harvat, joissakin teattereissa olivat olleet hänelle pitkästyttäviä ja turhauttavia. Mikään ei ollut aitoa, eivät sen paremmin lavasteet kuin eivät ihmisetkään korokkeella. Kaikki oli tehtyä, näyteltyä, esitettyä.

Tämä koko tivoli oli hämäystä, petosta, illuusiota, kuvitelmaa. Mikään ei ollut oikeata, mikään ei ollut aitoa, lukuunottamatta tuota pientä miehenkäppyrää, joka huvittavaa kyllä, ei suurestikaan poikennut muista huvipuiston olennoista. Mutta eivätkö kaikki ihmiset sittenkin tienneet, ettei täällä mikään ollut aitoa? Eivätkö ihmiset vain suggeroineet itsensä hetkeksi voidaksensa nauttia tästä keinotekoisesta maailmasta? Hämmästyttävää kyllä, monet tuntuivat koko olemuksellansa elävän tässä mielikuvituksellisessa maailmassa. Myöskin nämä uskonsisaret- ja veljet. Muuten niin jörrikkä Klauskin oli kuin omassa elementissään kaikkien näiden muovisten ja peltisten häkkyröiden ja olentojen keskellä. Oliko siinä mitään pahaa, sillä huomenna he olisivat jo kotimatkalla kohti Hopeajärven pikkukaupunkia, kohti todellisuutta, arkielämää? Niin, kehitys oli kulkenut kulkuaan, ja nyt oli heidänkin kylänsä muuttunut kaupungiksi.

Ei, ei todellakaan ollut pahaa siinä, jos ihmiset, uskovaisetkin, hetkeksi irrottautuivat arkielämästä ja rentoutuivat, olivat onnellisia maallisistakin asioista. Eipähän täällä huvipuistossa käyty kuin korkeintaan kerran tai pari kymmenessä vuodessa, lasten toivomuksesta, joten ei voinut kukaan sanoa, että uskovaiset ihmiset olisivat kiinnittäneet sydämensä maallisiin riemuihin. Mutta jokin Johanneksen sydämessä oli tullut todella murheelliseksi. Jotakin pahaa oli kaikessa tässä siitäkin huolimatta! Oliko se paha täällä tivolissa, näissä laitteissa ja peikoissa ja vedenneidoissa? Ei, mutta siitä huolimatta Johanneksen mielen täytti sanoinkuvaamaton murhe ja masennus. Yhtäkkiä katosi karusellien posetiivimusiikki, vuoristoradan jylinä, ihmisten nauru ja viereisen pelihallin automaattien ratina ja piipitys. Johannes ei enää ollut huvipuistossa, koko sen seudun suurimmassa tivolissa. Hänen ruumiinsa tosin nojasi lemmenjoen kaiteeseen, mutta hän ei nähnyt jokea pitkin lipuvia joutsenveneitä, ei niissä istuvia lemmenpareja. Hän itki, itki katkeraa itkua, sillä hän näki jotakin sellaista, mitä hän ei milloinkaan elämänsä aikana ollut tajunnut sellaisella yli-inhimillisellä, koko olemuksen valtaavalla voimalla. Hän ajatteli Jumalan seurakuntaa, sitä joukkoa, joka tässä ajassa piti itseänsä Kristuksen Morsiamena, valmiina kohtaamaan piakkoin saapuva Ylkänsä.

Voi, nämä lavasteet ja keinotekoiset eläimet ja kukkaset ja valaistukset eivät olleet mitään sen rinnalla, mitä seurakunnassa oli tapahtunut ja tapahtui edelleenkin! "Voi, kuinka oikealta ne näyttävätkään!" Ann-Marien huudahdukset kaikuivat Johanneksen korvissa, mutta nyt ne puhuivat jostakin aivan muusta kuin mitä täällä huvipuistossa oli nähtävissä ja kuultavissa. Niin, kuinka oikealta ja aidolta vaikuttikaan moni asia seurakunnan keskuudessa, mutta siitä huolimatta aika oli näyttänyt toteen, ettei moni asia sittenkään ollut sitä, minä useampi oli sitä pitänyt, joskus jopa Johanneskin, kaikista epäilyksistänsä huolimatta. Kuinka moni saarnaaja olikaan tullut ja mennyt, puhunut palavasti, opettanut, rakentanut seurakuntaa, mutta siitä huolimatta hedelmä olikin ollut aivan jotakin muuta kuin mitä siihen aikaan oli pystytty käsittämään. Oli uskottu Hengen vaikuttaneen, vieneen seurakuntaa syvemmälle, oli koettu riemullisia hetkiä hallelujan ja aamenen kaikuessa, mutta nyt todellisuus oli tuonut esiin asian oikean laidan. Niin, päällisin puolin, yhdeksänkymmentä yhdeksän prosenttisesti, oli julistus ollut oikeata, mutta kaikessa oli siitä huolimatta ollut tuo yksi pieni, mitättömän tuntuinen prosentti, mikä ei ollutkaan aivan aitoa, todellista, Jumalan Sanan mukaista. Kansa oli kulkenut tämän virran, Hengen vaikutuksen, niinkuin oli uskottu, mukana, mutta jälkeenpäin, joskus vuosienkin kuluttua, oli jouduttu toteamaan, että lähes kaikki tuo yhdeksänkymmentä yhdeksän prosenttia oli kadonnut ihmisten muistista ja mielistä, mutta tuo mitätön yksi prosentti oli vallannut ihmisten olemuksen sellaisella voimalla, ettei sitä kukaan kyennyt käsittämään.

Niin, ihmiselämä on hyvin kummallinen, käsittämätön. Tivoli ei olekaan vain jossakin rannikon suurkaupungissa, vaan se on usein siellä, missä tulisi olla todellisen Jumalan pelon ja vavistuksen Hänen Sanansa edessä. Miten saattoi olla mahdollista, että seurakuntaelämästä oli tullut sellaista sirkusta? Tätä Johannes ei milloinkaan elämänsä aikana tulisi käsittämään. Hänen mieleensä palasi yhä uudelleen tuo hänen unensa Klausin sikarapakosta ja siinä rypevistä seurakuntalaisista. Hän oli kertonut siitä harvoille valituille veljillensä ja sisarillensa, eivätkä kaikki olleet lainkaan käsittäneet sen merkitystä. "Sehän oli aivan hullu uni!", oli usean kanta asiaan. Mutta todellisuudessa ääni Johanneksen sisimmässä vakuutti hänelle, ettei tuo uni vastannut missään suhteessa kaiken sen älyttömyyttä ja suoranaista hulluutta, mitä seurakunnan keskuuteen oli tullut. "Vähäinenkin hapatus hapattaa koko taikinan." Kuinka tarkkaan olikaan kaikki tiedetty jo Jumalan Sanassa! Ei ollut mitään merkitystä sillä, kuinka todellista ja oikeaa julistus oli päällisin puolin. Pienikin hapatus, väärä korostus, Sanasta pois ottaminen, siihen lisääminen, inhimillinen ajatus, riitti hapattamaan kaiken. Kaikki oikea, hyvä, jäi toiselle sijalle, ja tuo pieni hapatus oli se mikä tarttui kuulijoiden korvaan ja mieleen. Järjetöntä, mieletöntä, mutta kuitenkin niin totta!

Johannes ei voinut olla ajattelematta erikoisesti niitä julistajia, joiden ilmestymisen aikoihin jo kuului seurakunnan keskuudessa tunnustus: "Tämä veli saarnaa niin aidosti ja melkein sitä, mitä tälle ajalle on tarkoitettu." Tuskin juuri kukaan kiinnitti sen paremmin huomiota tähän itse lausumaansa tai toisen suusta kuulemaansa arvioon. Mutta todelliselle jumalanlapselle ja paimensielulle jo yksi sana tässä ilmaisussa kertoi koko asian luonteen ja ominaisuuden. Yksi ainoa sana! Saivarteluako, pikkumaisuuttako? Ei, vaan Jumalan Henki! "Melkein!" Kuinka pelottava sana seurakuntaelämän kohdalla! Kuinka pelottava sana ajatellen valmistautumista, ehtimistä siihen, mikä on tärkeintä ihmisen elämässä!

"Melkein!" Jo vanha sanonta kuului, että "melkeistä" puuttuu puolet. Tämä viisaus päti normaalien, tavallisten ihmisten keskuudessa, mutta mikä oli vikana uskovaisilla? Johannes muisti erittäin hyvin sen, kuinka monta kertaa hän oli "melkein" ehtinyt joko junaan tai linja-autoon. Hän muisti sen ikävän tunteen, mitä oli kokenut katsellessansa etäisyyteen katoavia, illan viimeisen bussin takavaloja. Nyt hän oli myöhästynyt vain kaksikymmentä sekuntia, hän oli melkein ehtinyt, mutta joutui jäämään yöksi laakson kaupunkiin. Hän ei ollut myöhästynyt paljon, mutta muutamakin kymmentä sekuntia riitti, sillä auto oli jo ehtinyt niin kauaksi pysäkistä, ettei heiluttaminen auttanut. Kuinka hirvittävä sana uskovaisen elämässä! "Melkein!" Hänen olisi pitänyt päästä kotiin, sillä hän oli jo kauan ollut matkoilla, mutta nyt oli juna saapunut vain muutaman minuuttia myöhässä asemalle, eikä hän ollut ajatellut olevan niin kiire. Hän oli mennyt ostamaan pientä haukattavaa, ja sitten vilkaistuaan aseman kelloon hän oli juossut henkihieverissä, sydämen hakatessa hurjasti ja kuin viimeisillänsä, mutta hän oli myöhästynyt! Hän oli melkein ehtinyt, mutta mitä hyödytti tuo melkein? Hän jäi yöksi laaksoon! Kuinka hirvittävä ajatus! Oli tapahtuma, johon oli ehdittävä ajoissa, eikä melkein! Hän, niinkuin koko seurakuntakin, odotti tuota hetkeä; siitä oli puhuttu vuosikausia, sitä varten oli valmistauduttu, mutta mitä jos hän tai muutkin ehtisivät siihen mukaan vain melkein?

Juuri sinä yönä, istuessansa unta saamattomana halvan hotellihuoneen ikkunan ääressä, katsellen taivaalla kumottavaa kuuta, hän oli suorastaan kauhuissaan ajatellut tuota piankin koittavaa hetkeä. Hän oli nyt myöhästynyt, vaikkakin oli "melkein" ehtinyt. Hän oli makkarasämpylän tähden kadottanut viimeisen mahdollisuutensa ehtiä kotiin rakkaidensa luokse. Hän oli nyt täällä, sanoinkuvaamattoman yksinäisyyden tunteen valtaamana, vieraassa paikassa, yössä. Tämä tunne ei varmastikaan vetänyt missään suhteessa vertaa sille, mitä kaikki tänne jäävät uskovaiset olisivat kerran kokeva huomatessaan, että he ovat myöhästyneet tuosta pilvestä, joka vei valvovat ja palavat veljet ja sisaret yläilmoihin kohtaamaan Herransa. He olisivat jääneet yöhön, kauhistuttavaan ihmiskunnan yöhön, missä ei ole mitään todellista lohtua! He olivat "melkein" saavuttaneet sen, mitä olivat mahdollisesti koko ikänsä odottaneet, turhaan, turhaan, sillä he olivat vain "melkein" ehtineet mukaan.

Kuinka kauhistuttava sana tuo "melkein" olikaan Johannekselle juuri tällä hetkellä! Täällä huvipuistossa kaikki oli Ann-Marien todistuksen mukaan melkein kuin oikeata, mutta kuinka kauhistuttavalta kuulostikaan niin lukemattomista suista kuuluva todistus siitä, että seurakunnassa kaikki oli "melkein" niinkuin piti olla, julistettiin "melkein" niinkuin tuli julistaa, oltiin "melkein" sitä, mitä pitikin olla. Mikä sai uskovaiset tyytymään ja uskomaan kaikkeen tähän, minkä ylle olisi voitu suurilla, taivaan korkuisilla kirjaimilla kirjoittaa "MELKEIN"? Mikä sai ihmiset täällä huvipuistossa kokemaan niin aidontuntuista iloa ja onnea?"Kulissit, rekvisiitta, esiriput, kaikki keinotekoinen!" Mikä sai ihmiset seurakunnassa kokemaan kaikki ne tunteet, aidotkin tunteet, mikä sai seurakunnan vuodesta toiseen tyytymään siihen tilaan missä se juuri nyt oli? "Kulissit, rekvisiitta, esiriput, kaikki keinotekoinen!"

Oliko Johannes hullu, oliko hän mieletön ajatellessaan tätä kaikkea, ja vielä uskoessaan, että se oli Jumalan Henki hänessä, joka sai hänet tuntemaan siten, näkemään siten? Käsittikö kukaan muu, mitä todella tapahtui veljien ja sisarten keskuudessa? Käsittikö kukaan muu, kuinka valtava määrä kulisseja todellisuudessa sisältyi seurakunnan elämään? Käsittikö kukaan, kuinka paljon teatteria ja näyttelemistä ja esirippuja oli seurakunnan ja sen jäsenten elämässä? Kuka oli luonnollinen, kuka oli aito? Jos jo ihmiset olivat sellaisen näyttelemisvimman kourissa, niin miten oli kaiken muun suhteen?

Tätä teatteria ja kulisseja oli kodeissa, sitä oli työpaikoilla, sitä oli seurakunnassa, sitä oli kaikkialla, missä oli uskovaisia ihmisiä. Sitä ei ollut ainoastaan ulkopuolisessa maailmassa, vaan sitä oli jokaisessa kodissa, niin Johanneksen kuin kaikkien muidenkin. Ihmiset olivat kaikkea muuta kuin aitoja, todellisia. Jokin Johanneksen sisimmässä huusi tuskaisella äänellä: "Missä ovat todelliset uskovaiset, ne ihmiset, joista Jumalan Sana puhui: 'Älköön teidän kaunistuksenne olko ulkonaista... vaan se olkoon salassa oleva sydämen ihminen, hiljaisen ja rauhaisan hengen katoamattomuudessa; tämä on Jumalan silmissä kallis'."?

Mitä merkitsi kaikki tämä ulkonainen, mikä oli saanut päällimmäisen sijan seurakunnan elämässä? Mitä kätkeytyi kaiken sen taakse? Johannes ei voinut olla ajattelematta jo lapsuudessansa kokemaansa pettymystä kaiken ulkonaisen viehätyksen suhteen. Hän oli vieraillut omaistensa kanssa sen hetken kuuluisimmassa teatterinäytännössä, ja väliajalla, kun oli pieni poikanen, oli hän uteliaisuudessansa lähtenyt vaeltelemaan pitkin teatterin tiloja. Hän oli ollut suorastaan lumoutunut kaikesta siitä säihkeestä ja loisteesta ja paukkeesta, mikä oli vallinnut koko näytöksen ensimmäisen osan aikana. Tämä satulinna oli suorastaan lumoava, ja kaikki satuolennot olivat jotakin ylimaallista. Mutta nyt tämän pikkuisen askeleet johtivat kohti näyttämön ovea, josta juuri oli mennyt sisään joku avustajista. Luoden vielä lumoutuneen silmäyksen tuohon säihkyvään kuninkaanlinnaan, astui tämä nuorimies näyttämölle, ja millainen pettymys olikaan nähdä kaikki se, mitä tuolla kulissien takana paljastui! Putkia, lautoja, naruja! Koko linnaa ei ollut olemassakaan! Se oli vain pelkkä seinä, taidokkaasti kasaan laitettu, mutta vain seinä, pelkkä seinä!

Johannes ei voinut olla ajattelematta noita alkuaikojen amerikkalaisia pikkukaupunkeja, joissa mahtavien julkisivujen takaa löytyi ainoastaan tavallisia ja pikkuruisia hökkeleitä. Eikö tämä ollut juuri sitä, mistä tänäänkin oli kysymys? Oli ulkonaista, oli kauneutta, oli loistetta, kuin satulinnojen hohtoa, mutta mitä oli kaiken takana? Mitä oli Klausin loisteliaan ja uuden ja puhtoisen rakennuksen sisäpuolella? Mitä oli muiden talojen sisällä? Ulkonaisesti hyvinvoivia ihmisiä, siistejä koteja, siistejä pihoja. Mutta mitä oli kussakin talossa sisällä? Millaiset ihmiset siellä asuivat?

Niin, vaimot olivat alamaisia, hyviä miehillensä. Seurakunnan tilaisuuksissa ja niiden jälkeisissä kahvihetkissä, vanhemmistoveljien luona, kodeissa, vaimot pitäytyivät lujasti kiinni miestensä kainaloihin, hymyilivät, kantoivat kahvipöydästä pullaa ja kaatoivat lisää kahvia miestensä kuppeihin; miehet hymyilivät, nauroivat, laskivat leikkiä, auttoivat takin vaimojensa ylle, tukivat näitä rappukäytävissä, avasivat auton oven. Niin, Ann-Mariekin oli alamainen, tottelevainen miehellensä. Mies ei sitä aina käsittänyt, niin tyhmä kuin oli, ja niin vaimo aina joskus joutui tarttumaan miestänsä kurkusta tai kauluksesta kiinni, roikkuen lyhyempänä tästä kiinni varpaisillaan ja huutaen niin että kaikki naapurit kuulivat: "Etkö sinä tyhmä rontti käsitä, että minä olen sinulle niin alamainen kuin vain voin olla?!" Ja Klaus nyökytteli niin että Ann-Marie vuoroin oli varpaillaan, vuoroin kantapäillään. Greta oli niin alamainen kuin vain voi miehellensä Thomasille. Eikä heillä särkynyt jokainen olohuoneen ikkuna kuin vain kerran heidän elämänsä aikana, kun jostakin kummallisesta syystä lähes jokainen irrallinen esine löytyi lasinsirpaleiden keskeltä taloa ympäröivältä nurmikolta. Greta oli alamainen, niin alamainen kuin vain voi olla, lähtien aina erimielisyyksien puhjettua sisarensa luokse Bodenseelle. Niin, miehensä Thomas sai olla perheenpäänä ja hallita kotonansa niin paljon kuin halusi!

Niin, näille asioille naurettiin ja niitä pidettiin mitättöminä, perhe-elämään kuuluvina asioina. Mutta kuinka kauan uskovaiset perheet saattoivat elää tässä harhaluulemuksessa? Jumala oli puhunut tässä ajassa mitä selvimmällä tavalla kaikesta perheeseenkin liittyvästä, naisen ja miehen keskinäisestä asemasta, mutta mitä kätkettiinkään kaikkien kulissien ja rekvisiitan taakse? Mitä kätkettiin kaiken kohteliaisuuden ja ystävällisyyden taakse seurakunnan kokouksissa ja kahvitilaisuuksissa? Jos uskovaisten läsnäollessa oltiin alttiita palvelemaan ja kantamaan kahvia siihen pöytään, missä rakas aviopuoliso istui, niin miten sitten kotona kuului ankara käsky: "Ota itse kaapista mitä tarvitset! Minä en ole mikään palvelija, joka koko ajan kantaa kaiken eteesi!" Jos kokousten jälkeen roikuttiin toisen kainalossa tai hihassa kiinni, niin miten sitten koko kotimatkalla ei puhuttu halaistua sanaa toiselle, ja kotona kumpikin kuin vältteli toisen kosketusta? Ja kaikesta tästä huolimatta uskottiin olevan aito Jumalan lapsi, Jumalan rakkaudella ja Pyhällä Hengellä täytetty, valmis kohtaamaan pilvissä saapuva Herra yläilmoissa?

Tätä kaikkea ei Johannes saattanut käsittää. Ei hän toki tarkoittanut sitä, että kaikki perheasiat olisi tullut kuuluttaa koko seurakunnalle. Ei, ei missään tapauksessa ei! Mutta eivätkö nämä ihmiset lainkaan käsittäneet, kuinka ulkokultaisia he olivat kantaessaan kahvia ja pikkuleipiä ja hymyillessään aina kun tiesivät jonkun katselevan? Kukaan ei olisi pannut merkille sitä, jos jokainen olisi itse noutanut kahvinsa ja pikkuleipänsä, ja kakkupalansa. Mutta nyt luotiin mielikuvaa: "Katsokaa, kuinka hyvin meillä menee! Katsokaa, kuinka hyvä vaimo minä olen tälle miehelle! Katsokaa, kuinka huomaavainen mies minä olen vaimoani kohtaan!" Tämäkö kestäisi Kaikkivaltiaan Jumalan tulisilmien edessä, Hänen Sanansa edessä, joka on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija?

"Ja minä annan heille yhden sydämen ja yhden tien, niin että he pelkäävät minua kaiken elinaikansa, ja niin heidän käy hyvin ja heidän lastensa heidän jälkeensä" (Jer. 32: 39)

Talvi on jälleen kerran tulossa. Viimeisimmätkin lehdet ovat tuulen ja pakkasen voimasta irronneet puista, niin että Johanneksen pihalta näkee esteettä kylälle asti. Niin, kesä on vain muisto kaikkine miellyttävine sekä ikävine kokemuksineen. Vaikka Johannekselle kesä on ollut täynnä ahdistusta ja vaikeuksia, on hänen mielensä siitä huolimatta haikea, kaivaten auringon lämpöä ja luonnon tuoksua. Hän rakastaa kesää enemmän kuin mitään muuta vuodenaikaa, ja hän on mielessänsä varma siitä, että tulevassa, tuonpuoleisessa elämässä, olisi oleva pelkkää kesää ja lämpöä. Vaikka jokaisella vuodenajalla on oma merkityksensä luonnon kulun kannalta, niin siitä huolimatta Johannes uskoo kaiken tämän olevan tarkoitetun vain tätä aikaa varten. Pian olisi koittava iankaikkisuus, jossa ei olisi mitään eilistä eikä huomista, ei päiviä, ei kuukausia, ei vuosia, ei tulevaa eikä menneisyyttä. Olisi oleva vain iloa ja onnea, lämpöä ja rakkautta, sillä kaikki kyyneleet on silloin jo kuivattu pois, eikä menneestä ole edes muistoa. Ei olisi enää oleva yötä eikä sen tuomaa pelkoa, ei tarvitsisi illalla sytyttää valoja, eikä auringonkaan tarvitsisi enää nousta, sillä Herra Jumala olisi oleva valona kaikille omillensa (Ilm. 22: 5).

Niin, maapallon pyöriminen, kiertäminen auringon ympäri, on sidottu aikaan. Vuodenajat, kesä, syksy, talvi, kevät, ovat kaikki sidotut aikaan, joka itseasiassa on jokaisen inhimillisen olennon pahin vihollinen. Jokainen uusi vuodenaika, jokainen lumentulo, merkitsee niin paljon ajallisen siirtymistä menneisyyteen ainaisesti, peruuttamattomasti. Jokainen syksy merkitsee niin paljon kuolemaa, niin paljon kuihtumista. Syksy ulvovine tuulinen ja yöpakkasineen on kuin portti kuolemaan, talveen. Siksikö mieli niin helposti tulee apeaksi, surulliseksi? Kaikki elämä luonnossa ikäänkuin katoaa puiden nesteiden mukana, niiden painuessa alas juuriin. Mutta tässä juuri onkin se suuri jumalallinen järjestys ja viisaus tässä maallisessa olotilassa. Elämä ei todellisuudessa katoakaan, vaan se menee piiloon, näkymättömiin. Elämä tämän maan päällä on riippuvainen entisen kuolemasta. Uusi ei voi elää ilman vanhan kuolemaa. Tällainen on laki, jonka on säätänyt jumalallinen viisaus.

Ihminen luonnostaan rakastaa elämää ja pitäytyy siihen kiinni kaikesta voimastansa, edellyttäen että hänellä on terve sielu terveessä ruumiissa. Jos jompi kumpi, tai kummatkin, ovat sairaita, saattaa ihminen tulla toisenlaisiinkin ajatuksiin. Mutta normaali ihminen haluaa elää niin vanhaksi kuin mahdollista, niin onnellisena kuin vain on mahdollista. Hän toivoo uuden päivän koittavan, jos mahdollista, onnellisempana ja parempana. "Jos mahdollista" - niin, aika ja siinä eläminen on sidottu niin moneen sellaiseen tekijään, että ihminen vähäisen olemassaolonsa aikana huokailee raskautettuna, sillä mikään ei tunnu olevan hänen hallittavissansa; kaikki on mahdollista, niin hyvä kuin pahakin, ja jostakin kummallisesta syystä viimeksimainittu tuntuu rosvona hyörivän kaiken ylöpuolella.

Ihminen siis, ennenkaikkea Luojastansa ja Herrastansa vieraantumisensa johdosta, haluaisi kaiken sujuvan hyvin ilman minkäänlaisia kielteisiä tekijöitä. Hän haluaisi sulkea olotilansa ulkopuolelle kaikki ne seikat ja olosuhteet, mitkä eivät häntä miellytä. Useimmiten se ei häneltä onnistu, ja niinpä hän joko joutuu myöntämään tappionsa, tai sitten hän alkaa elää mielikuvituksellisessa, tarkoituksellisen kieltämisen maailmassa. Hän kadottaa todellisuudentajunsa ja elää joko menneisyyden ihanteellisissa olosuhteissa, tai ruusuisissa tulevaisuudenkuvissa. Hän on kuin pitaalinen mies tunkkaisessa luolassansa, muista eristäytyneenä, nähden unta hallitsijan palatsista ja silkkilakanoista, hiiren pureskellessa mitään tuntematonta, ainoata jäljellä olevaa varvasta.

Tällainen ei ole ainoastaan Jumalasta vieraantunut ihminen, vaan ikävä kyllä moni taivastietä matkaavakin on antautunut kaikkialla vallitsevan kylmyyden johdosta samankaltaisiin tunnelmiin. Tämän hetken ihminen, niin jumalaton kuin Jumalan nimeen vannovakin, ei enää näytä jaksavan katsella todellisuutta silmiin, vaan kääntää katseensa johonkin sellaiseen, mikä ruokkii mielikuvituksen pohjattomia ulottuvaisuuksia. Ihminen haluaa omistaa kaiken hyvän, kokea kaiken hyvän, maksamatta siitä mitään, menettämättä mitään. Hän haluaa tuntea itsensä menestyksekkääksi, onnelliseksi, vaikka olisi kuinka epäonnistunut, kuinka onneton. Hän ei halua antaa mitään, hän haluaa ammentaa pohjattomasti, loputtomasti, siitä onnen sammosta, missä itsekukin kokee sen olevan. Hän ei ajattele muita, hän ajattelee itseänsä. Hän työntää kätensä syvälle siihen pussiin, missä uskoo olevan leipää, rahaa, hyvinvointia, välittämättä siitä onko pussi yhteistä vaiko jonkun yksityisomaisuutta. Kun toinen käsi kourii pussissa, työntää toinen pois muita sinne ojentautuvia.

Nyt ollaan tultu aikaan, missä tuskin on pussia, jonne ei joutuisi työntämään koko kättänsä yltettyäksensä pohjaan asti. Mitä vähemmän jaettavaa, sitä lukuisampia ovat ottajat. Niin, Johannes huokaa sisimmässänsä. Tällaista aikaa ei ole milloinkaan ollut, eikä tule varmastikaan olemaan, sillä nyt toteutuu kirjaimellisesti viimeisinkin Raamatun lopunaikaa koskeva profetia. "Miksi Johanneksen osaksi pitikään tulla tässä ajassa eläminen?" Kuka tämän kysymyksen jälleen kerran kuiskaa hänen sisimpäänsä? Sisältääkö se jotakin positiivista, myönteistä, vai onko se osa vaikeuksia pakenemisen halusta?

Juuri tänään Johannes kävi jälleen kerran sairaalassa vanhaa sukulaistansa saattamassa. Tämä ei yksinänsä olisi osannut löytää sen paremmin oikeata linja-autoa kuin ei oikeata osastoakaan tuossa niin suuressa piirikunnallisessa sairaalassa. Niin, tämän niin rakkaan sukulaisen aivan silmissä tapahtuva vanheneminen ja haurastuminenko oli se seikka, mikä hänet tänään sai tuntemaan itsensä niin avuttomaksi ja surulliseksi? Ihminen on melkoisen tunteeton kaikkea vanhenemista ja heikkoutta kohtaan siihen asti, kun se sattuu omalle kohdalle tai jonkun läheisen kohdalle. Niin kauan kuin kaikki näyttää sujuvan hyvin ja jokapäiväisen tottumuksen mukaisesti, ihminen tuskin ajattelee muuta kuin ajallista onnea ja turvallisuutta. Mutta kun aivan ilmiselvästi alkaa koittaa se vaihe elämässä, jolloin tuntuu luontevammalta käydä lähes päivittäin kastelemassa kalmiston kukkasia edesmenneiden omaisten haudoilla, kuin rientäminen tämän ajan huvituksiin, alkaa itsekukin edes jossakin määrin ajatella tuonpuoleisia.

Johannes huokaa raskautettuna. Katse kiertelee nyt niin paljaan tuntuisessa maisemassa, sillä puut on kuin riisuttu vehmaisesta puvustansa, joka kesän aikana suojasi heidän talonsa uteliaiden katseilta. Kuinka turvallisen tunnun olivatkaan niin pensaat kuin puutkin antaneet koko perheelle, joka ajoittain oli rusketuttanut itseänsä pihamaalla lähes ilkosillaan. Tämä on heidän oma elinpiirinsä, turvallinen, suojattu. Mutta nyt lumipeitteen kasvaessa pihamaalla käsittää Johannes kaiken inhimillisen ajattelun virheellisyyden ja mielettömyyden. Nyt kaikki on riisuttua ja paljasta, eikä voisi ajatellakaan edes piharakennukseen menemistä ilman asianmukaista puetusta. Niin maantieltä kuin naapuristakin käsin voi nyt nähdä aivan heidän kotiovellensa asti.

Niin, syksy riisuu luonnon, säälimättömästi, armottomasti. Talvi viimeistelee sen vaikutuksen pukemalla sen hyytävään, kaiken peittävään lumimassaan. Jostakin syystä tämä saa inhimillisen olennon tuntemaan pienuutensa ja heikkoutensa. Ihminen pelkää ajatusta riisuutumisesta, menettämisestä, kylmyyden tuntemisesta. Hän ei haluaisi riisuutua, hän ei haluaisi luopua mistään saavuttamastansa.

Mitä lie Paavali ajatellut, mitä kokenut aikanansa, kun hän kirjoitti näistä asioista? Toki oli ajoittain Jerusalemissakin lunta, mutta ei varmastikaan sellaisia määriä kuin täällä Johanneksen kotimaassa, eikä ainakaan niin pitkää aikaa. Mutta jotakin samankaltaista hän oli sydämellensä saanut, sillä miten hän muuten olisi kirjoittanut?: "Sillä me, jotka olemme tässä majassa, huokaamme raskautettuina, koska emme tahdo riisuutua, vaan pukeutua, että elämä nielisi sen, mikä on kuolevaista" (2. Kor. 5).

Ihmisen on todella vaikea suuntautua sen mukaisesti, mitä ei voida luonnollisilla aisteilla havaita. Uskovainenkin ihminen, vaikkakin uskossa odottaa parempaa, tulevaa, joutuu usein epäilysten ja negatiivisten tunteiden valtaan. Hän unohtaa kerta toisensa perään, ettei usko ole tunteita eikä olosuhteista kiinni, vaan se on luja luottamus siihen mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. Jos ihminen on todella uskovainen, ei hänen uskonsa katoa näinä heikkouden hetkinä, vaan hän ainoastaan antaa tunteiden talven peittää kätketyn elämän, joka sykkii lupausten maan povessa. Aivan niinkuin puut näyttävät kuolleilta ja ilman toivoa olevilta, on kuitenkin niiden elinneste juurissa, suojassa pakkaselta ja hyytävältä viimalta, odottaen vain jälleen kerran auringon keväistä valoa ja voimaa.

Ihminen ei haluaisi riisuutua, hän haluaisi pukeutua. Ja jos hän haluaisikin riisuutua, haluaisi hän nähdä valmiina odottamassa sen uuden puvun, johon hän voisi pukeutua heti entisen valahdettua pois päältänsä. Mutta juuri tähän sisältyykin ihmisen suurin vaikeus, sillä se uusi, mihin hänet Jumala tahtoo pukea, onkin jotakin sellaista, mitä ei voida meille juuri nyt esitellä. Meille on vain annettu jotakin sen vakuudeksi, ettemme tule jäämään alastomiksi: "Mutta se, joka on valmistanut meidät juuri tähän, on Jumala, joka on antanut meille Hengen vakuudeksi. Sentähden me olemme turvallisella mielellä..." (2. Kor. 5).

Kuinka mielellänsä haluaisikaan Johannes nähdä jotakin siitä, mikä häntäkin odottaa, mutta hiljainen ääni hänen sisimmässään vakuuttaa hänelle yhä uudelleen ja uudelleen, että näin on parempi. "...sillä me vaellamme uskossa emmekä näkemisessä." Niin, Johannes joutuu jälleen kerran myöntämään, että jumalallinen Viisaus on parempi kuin hänen parhainkaan ymmärryksensä. Kuinka usein onkaan hänelle tullut ajatus siitä, että hän varmastikin kestäisi paljon paremmin kaikki niin nykyiset kuin tulevatkin koettelemukset, jos hän saisi luoda vaikkapa kuinkakin pienen silmäyksen tulevaan. Mutta jokin hänessä tyrmää tämän halun alkuunsa. Tai ei nyt oikeastaan sitä kokonaan, sillä onhan mahdollista nähdä jotakin, kokea jotakin jo tässä ajassa. Mutta inhimilliset aistit eivät riitä tämän kokemiseen ja oikealla tavalla käsittämiseen. Ja mikä pahinta, ja syy siihen, miksi Johannes itse aikanaan vakuutti Herrallensa olevansa tyytyväinen ilman mitään tallaisia kokemuksia: hän tunsi lukemattoman määrän ihmisiä, jotka väittivät nähneensä jotakin, kokeneensa jotakin, ja jotka sitten lähes poikkeuksetta lepäsivät tässä kokemassansa ja jäivät makaamaan jonnekin tien varteen itsetyytyväisinä, kilvoitteluun kyllästyneinä.

Johannes tietää, ettei hän jaksaisi odottaa tulevaa, jos jo nyt saisi todella käsittää mitä se merkitsee. Jumalalla on oma tarkoituksensa kaikessa siinä, mitä Hän on suunnitellut omillensa. Jo Vanhassa Testamentissa annettiin lupaus: "Ei ole ikiajoista kuultu, ei ole korviin tullut, ei ole silmä nähnyt muuta Jumalaa, paitsi sinut, joka senkaltaista tekisi häntä odottavalle" (Jes. 64: 4). Varmastikin oli Paavalilla tämä sanankohta mielessänsä hänen kirjoittaessansa: "...mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mikä ei ole ihmisen sydämeen noussut ja minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat" (1. Kor. 2).

Johannesta alkaa väsyttää, mutta jostakin syystä hän ei kuitenkaan haluaisi mennä vielä nukkumaan. Kaikki muut ovat jo vuoteissansa ja nukkuvat tietämättöminä tämän maailman menosta. "Mutta meille Jumala on sen ilmoittanut Henkensä kautta..." Niin, tämä aika on vaellettava uskossa, eikä näkemisessä. Johannes ei voi olla ajattelematta sitä hengellistä suuntausta, joka yhä enemmän saa valtaa tässä ajassa. Ihmiset uskovat vakavissaan näkevänsä ja kokevansa jotakin sellaista, mitä Jumala ei kuitenkaan ole milloinkaan luvannut näyttää tässä ajassa ihmiselle. Toki herätysten aikaan ihmisillä oli monenlaisia näkyjä tulevasta elämästä ja tuonpuoleisesta, mutta siihen aikaan ihmiset etsivät Jumalaa todella vakavalla sydämellä. Mutta tässä ajassa ihmiset haluavat saada kaiken kuin ilmaiseksi, ilman luopumista omista pyyteistä ja haluista. Millaisia näkyjä ja ilmestyksiä saa ihminen, joka viis veisaa Jumalan Sanasta tai Hänen tahdostansa?

"Ja minä annan heille yhden sydämen ja yhden tien, niin että he pelkäävät minua kaiken elinaikansa, ja niin heidän käy hyvin ja heidän lastensa heidän jälkeensä" (Jer. 32: 39).

Sillä ei ole, niinkuin
ihminen näkee...

1. Sam. 16:7

Johannes oli ajoittain hyvin, hyvin murheellinen. Hän ei oikein itsekään käsittänyt mistä kaikki johtui. Hän vain yksinkertaisesti tunsi olonsa todella surkeaksi, ja jossakin mielessä hän ei näinä kaikkein surkeimpina hetkinä nähnyt mitään valonpilkahdusta elämänsä taivaalla. Tähän surkeuteen ei kuitenkaan kuulunut se puoli Johanneksen elämää, mikä koski jumalallisia asioita. Hänen sisäinen ihmisensä jaksoi katsoa niihin lupauksiin ja siihen todellisuuteen, mitä hänen Isänsä oli hänelle lahjoittanut.

Elämän todellinen tragedia ainakin Johanneksen elämässä oli siinä, että hänet oli luotu joksikin täysin vastakkaiseksi kaikelle sille, minkä keskellä hän joutui elämään. Hän olisi mielellänsä halunnut muuttua olosuhteita ja ympärillä vallitsevia tekijöitä vastaavaksi, mutta tiesi kaiken tämän toivomisen olevan turhaa. Hän ei yksinkertaisesti voinut tehdä sellaisia kompromisseja elämänsä kanssa. Oliko hänen kutsumuksensa todellakin määrä sitoa hänet kaiken sellaisen keskelle, mikä ei missään suhteessa tyydyttänyt hänen todellista minäänsä, todellista olemustansa? Oliko tässä hänen elämänsä Saatanan enkeli, joka oli pantu rusikoimaan häntä, ettei hän ylpistyisi? Oliko kaiken todella tarpeen mennä niin pitkälle kuin se meni, sillä hän ei tuntenut ainoastaan ylpeytensä kadonneen, vaan jossakin määrin hän ajoittain jo pelkäsi koko persoonallisuutensa hajoavan kaiken ahdistavan keskellä.

Kuinka usein olikaan hän sanonut Jumalallensa ja joillekin ystävillensäkin, että nyt hänen mittansa oli täysi; hän ei kestäisi enää mitään lisä-tuskaa. Aivan yhtä usein hän kuitenkin oli joutunut toteamaan, että sittenkin hän oli kulkenut kaikkien noiden kestämättömiltäkin tuntuneiden ahdistusten lävitse. Itse hän tunsi monessa suhteessa menneensä rikki näissä koettelemuksissa, mutta mikä oli sydämen Tuntijan arvio, sen tiesi vain yksin Hän.

Enemmän kuin mitään muuta elämässänsä, kaipasi Johannes itsellensä jonkinlaista sydänystävää. Hän tosin tiesi kutsumuksensa auttamattomasti merkitsevän sitä, että hän koko elämänsä ajan olisi tietyssä suhteessa oleva yksi yksinäisimmistä ihmisistä tämän maan päällä, sillä se oli jokaisen todellisen jumalanpalvelijan osa. Mutta kaikesta huolimatta hän ei voinut olla ajattelematta sitä, että olihan Paavalillakin Timoteus, ja tällä taas, jos ei ketään muuta, niin ainakin Paavali. Ei, tämä ajattelutapa teki hänet entistäkin surullisemmaksi, sillä näillä kahdella aidolla jumalanpalvelijalla oli hyvin harvoin mahdollisuus olla yhdessä ja iloita toistensa näkemisestä. Eihän Johannes ollut lainkaan niin suuri jumalanmies, että hänen olisi tarvinnut kokea sellaista yksinäisyyttä? Miksi hänen piti kokea kaikki se, mitä hänen yllensä kaadettiin, kumottiin, laitettiin? Jumala salli tiettyjä asioita, asetti ihmisen ylle vastuuta, mutta vain ihminen kaatoi jotakin, kumosi jotakin. Niin, jotakin hänelle oli mitä ilmeisimmin uskottu Ylhäältä, sillä miksi vihollinen muuten olisi sellaisella voimalla hyökännyt hänen kimppuunsa niin totaalisella ja tuhoavalla tavalla? Ehkä hänen palvelustehtävänsä ei sittenkään ollut aivan niin pienimerkityksinen, kuin mitä hän usein oli taipuvainen ajattelemaan; ehkä liiallisessakin vaatimattomuudessa.

Johannes ei ajoittain pitänyt itseänsä yhtään minään, ja joskus hän kuin hätkähtäen heräsi huomaamaan hautovansa ajatuksia, jotka totisesti eivät miellyttäneet hänen Taivaallista Isäänsä. Hän toki sai, ja hänen tulikin nähdä oman itsensä mitättömyys ja avuttomuus, mutta kenelläkään uskovaisella, on hän sitten tavallinen riviuskovainen tai jumalanpalvelija, ei ole oikeutta aliarvioida sitä, mitä häneen on Ylhäältä laitettu. Jokainen Jumalan aidosti kokenut käsitti tämän kaksijakoisuuden, mutta joillekin ihmisille näytti olevan suorastaan mahdotonta sen ymmärtäminen. Jos joku puhui Jumalasta ja hengellisistä asioista suurella varmuudella, katsottiin hänet helposti ylpeäksi ja itsevarmaksi. Tietynlainen epävarmuus ja epäröinti oli kristikunnan historian aikana ikäänkuin hyväksytty osaksi hengellistä vaellusta nöyryydessä ja alhaisuudessa, käsittämättä sitä, että se itseasiassa oli mitä suurinta epäuskoa ja epäluottamusta Jumalan Sanaa ja Hänen lupauksiansa kohtaan.

Tämä inhimillisen ja jumalallisen asuminen samassa majassa, inhimillisessä ruumiissa, oli yksi tekijöistä, minkä Kaikkivaltias Viisaus jo alusta alkaen oli hyväksi nähnyt. Kuinka moninainen olikaan tämä vuoro- ja vastavaikutus ihmisen ja ihmiskunnan elämässä! Moni uskolle täysin vieras saattoi esiintyä todellisena uskon sankarina, kun taas sisimmässänsä aitoa uskoa ja Jumalan rakkautta kantava jumalanlapsi saatettiin leimata täysin jumalattomaksi ja vääräksi. Inhimillinen mieli punnitsi asioita omalta kannaltansa, Jumalasta entistä enemmän vieraantuvana.

Todellinen alkukristillinen valo oli kadonnut ensimmäisen vuosituhannen alkupuolella ja loisti uudelleen vasta nyt toisen vuosituhannen lopulla. Mutta niin paljon oli todella joutunut kadoksiin, niin paljon oli muuttunut, niin paljon sekoitettu erilaisten käsitysten kanssa, että kauan sai etsiä ihmistä, jolla olisi ollut aito ja alkuperäinen uskonnäkemys. Kaikki puhuivat Raamatusta, kaikki puhuivat Jumalasta ja Jeesuksesta Kristuksesta, mutta kuka todella oli sukulaissuhteessa, aidossa kanssakäymisessä Hänen kanssansa, johon jokaisessa tilanteessa vedottiin? Ihmisille oli tärkeintä päteä kristittynä, uskovaisena, tunnustautua Jumalaan, mutta keneen Jumala sitten voi todella tunnustautua? Jos ihminen kielsi todellisen Hengen voiman omilla teoillansa, jotka olivat ristiriidassa Sanan todistuksen kanssa, niin kuinka sitten olisi Jumala voinut samaistua tällaisen ihmisen kanssa?

Jumalallinen kutsumus ja armo oli tullut Johanneksen osaksi tässä viimeisessä ajassa. Mutta kuinka kouriin tuntuvalla tavalla saikaan Johannes tuntea niin ruumiissansa kuin hengessänsäkin tämän totuuden: joka tietoa lisää, se tuskaa lisää. Ajoittain hän todella oli kateellinen esimerkiksi Harald-veljelle, joka oli saanut jonkinasteisen aivovamman synnytyksessä. Vaikka häntä kuinka paljon tahansa pilkattiin ja ivattin, hän ei ollut siitä tietävinäänkään - kun ei todella ymmärtänyt mitä muut tarkoittivat. Hän vain hymyili ja nauroi, oli iloinen ja kuulutti kovalla äänellä kaikille vastaantuleville: "Jeesus rakastaa Haraldia, Jeesus on hyvä Haraldille! Rakastatko sinä Jeesusta? Jeesus rakastaa sinua!" Niin, inhimillisesti katsoen tämä veli oli raukka ja surkimus, jonka isää ja äitiä sääliteltiin, kun nämä joutuivat omalta osaltaan ihmisten salaisen ivan ja halveksinnan kohteeksi: "Mitkähän kromosomit olivat vialla tuossa suvussa, kun tuollaisia jälkeläisiä tuli?" Mutta Johannes tiesi, että nämä ihmiset, niin Harald kuin hänen vanhempansakin, olivat Jumalan silmissä paljon korkeammalla tasolla kuin yksikään heitä halveksien katsova "todellinen terve uskovainen". Niin, Johannes ei olisi halunnut nähdä kaikkea sitä, mitä näki, kuulla kaikkea sitä, mitä kuuli, ymmärtää kaikkea sitä, mitä ymmärsi. Hän olisi halunnut olla enemmän Haraldin kaltainen, autuaan tietämätön tästä pahasta ja turmeltuneesta maailmasta itsetyytyväisine ja ahnaine ja riitaisine ihmisineen.

Johannes oli usein istunut Haraldin kanssa ja keskustellut hengellisistä asioista. Vaikka useimmat pitivät tätä kädet heiluen kulkevaa, päätään nyökyttelevää veljeä vajaaälyisenä ja tyhmänä, ei Johannes voinut yhtyä näihin mielipiteisiin. Vaikka Harald ei käsittänytkään kaikkea sellaisella monipuolisuudella kuin muut uskovaiset, oli hänen lapsenomaisessa uskossansa ja rehellisyydessänsä, aitoudessansa, jotakin sellaista, mikä löi laudalta jokaisen vanhemmistoveljen perheineen, itseasiassa melkein jokaisen Hopeajärven seurakunnassa kokouksissa istuvan. Hän oli todella sitä mitä oli, aidosti, vilpittömästi!

Joinakin hetkinä Johannes ihmetteli tämän veljen kanssa kokemaansa. Istuessansa siinä seurakunnan penkissä tai puistikon nurmikolla ja kuunnellessansa veljen puhetta, joutui Johannes usein tilille itsensä kanssa. Hän koki tässä muiden halveksimassa ja alaspäin katsomassa jumalanlapsessa jotakin sellaista pyhyyttä ja puhtautta, mitä hän ei voinut kuvitella olevan kenessäkään muussa kuin omassa Herrassansa. Todella, katsoessansa puhelevan useinkin kyyneleisiin silmiin, tunsi hän luovansa silmäyksen jonnekin kaukaisuuteen, ikuisuuteen, aidon ja todellisen Rakkauden maailmaan, niin, hän koki katsovansa silmiin Herraansa Jeesusta Kristusta.

Oi, noina hetkinä Johanneksen koko olemus suli! Miksi, miksi, eivät tämän ajan uskovaiset voineet käsittää, mitä merkitsee uskovaisten yhteys, todellinen rakkaus, toinen toisensa kunnioittaminen? Miksi eivät ihmiset voineet nähdä Jumalan kuvaa toisessa maan matkaajassa? Heidän kaikkien oli tarkoitus viettää iankaikkisuutensa samassa Kodissa, samassa taivaassa; miksi ei sitten suhtauduttu aivan toisella tapaa veljeen ja sisareen? Niin, ainoa vastaus kaikkeen tähän oli se, etteivät useimmat uskovaisista sittenkään tunteneet oman Isänsä todellisia ajatuksia ja todellista Rakkautta lapsiansa kohtaan. Useimmat olivat kuin tuhlaajapojan vanhempi veli, joka mitä suurimmalla kovuudella toi julki ajatuksiansa turhuuksissa vaeltaneesta veljestänsä. Ja kenelle hän toi julki ajatuksensa? Isällensä! Hän ei tuntenut omaa Isäänsä, oman Isänsä todellista luonnetta!

Nämä hetket Haraldin kanssa olivat tehneet suuren vaikutuksen Johannekseen, ja hän todella konkreettisesti käsitti, mitä Herramme tarkoitti ylistäessänsä Isää siitä, että Hän on kätkenyt hengelliset asiat viisailta ja ymmärtäväisiltä, ja paljastanut ne lapsenmielisille. Joka ei pystynyt arvostamaan Haraldia ja hänen tapaisiansa ihmisiä, ei pystynyt näkemään sitä, mitä Jumala tässä ajassa, juuri tällä hetkellä teki ihmisten sydämissä, niiden sydämissä, jotka kaikista ulkonaisista tekijöistä huolimatta luottivat Jumalan armoon ja lupausten toteutumiseen ajallansa. Liian moni seurakunnan keskuudessa oli viisas ja ymmärtäväinen - omissa silmissänsä.

Seurakunnan tila tässä ajassa oli todella murheellinen, ja useimmat niin lupaavasti aloittaneet olivat ajautuneet tiepuoleen tai suistuneet kokonaan pois totuuden vuoristotieltä. Rotkot ja kivikot tien varrella olivat täynnänsä itsevalitun jumalanpalveluksen valinneiden vaalenevia luurankoja. Niin, tällä tiellä ei voinut ajaa itse valitulla nopeudella, itse valitulla tavalla. Aivan kuten lähes viikottain joku suistui vuoriston kapealta tieltä autonsa kanssa, aivan samoin suistuivat tieltä kaikki ne, jotka hengellisessä ylpeydessänsä ajattelivat voivansa oikaista mutkat matkallansa ja ehtiä perille ennen muita. Kuinka moni tuli ajatelleeksi sitä, että todellisen seurakunnan jokaisen jäsenen on tarkoitus samanaikaisesti nousta ylös pilvissä Herraansa vastaan? Kuinka mieletöntä, kuinka järjetöntä, mutta juuri nyt viettivät Karitsan hääateriaa jo lukemattomat "hengellisesti valaistut" ja "täydellisen rakkauden" saavuttaneet "veljet ja sisaret". Niin, tämä ateria olisi jäävä heidän ainoaksensa, sillä todelliseen Ateriaan, Jumalan ajalla, he eivät olisi osallistuva.

Kaikkein suurin ristiriita Johanneksen sisimmässä oli se, että hengessänsä hän täydellisesti ymmärsi ja tunsi jokaista soluansa myöten, millainen todellisen uskovaisen tulisi olla, millainen tulisi jo nyt jokaisen veljen ja sisaren olla, jokaisen miehen ja vaimon, jokaisen perheen. Sana todisti siitä sellaisella selvyydellä, ettei itseasiassa ollut enää mitään kysyttävää näiden asioiden suhteen. Jumala oli puhunut niin selväkielisesti kuin vain ajatella saattaa, mutta kuka oli kuunnellut, kuka oli ymmärtänyt? Voitiin todellakin esittää kysymys, niinkuin Filippus hoviherralle: "Ymmärrätkö myös, mitä luet?" (Apt. 8).

Johannekselle ei ainoastaan Sana todistanut näistä asioista, vaan niinkuin on jo julkituotu, saattoi hän aivan käytännössä kokea jotakin siitä, mitä on todellinen uskovaisuus, todellinen veljellinen rakkaus. Kaiken surullisuuden ja murheen keskellä oli joitakin veljiä ja sisaria, joiden silmissä ja olemuksessa Johannes koki tuntevansa kuin virran lailla Jeesuksen Kristuksen olemuksen ja Hengen. Pelkkä katse riitti, muutama sana, muutama hetki; tässä oli todellinen veli, todellinen sisar, Jumalalle kiitos, edes muutama!

Ei ollut kysymys lainkaan siitä, että Johannes olisi ilkeämielisesti lajitellut ihmisiä, tuominnut veljiänsä ja sisariansa. Ei, hän koko sydämestänsä toivoi jokaisen olevan niinkuin nämä muutamat, joissa Jumalan Rakkaus, Jeesuksen Kristuksen olemus, todella tuli julki. Mitä hän voittaisi siinä, jos saisi tuntea olevansa parempi kuin joku toinen? Ei, hänen todellinen ilonsa oli siinä, että hän näki Jumalan Rakkauden tulevan julki veljissänsä ja sisarissansa, sillä sehän oli juuri se, mihin tässä ajassa tuli pyrkiä. Voitto yksilön kohdalla oli voitto koko seurakunnalle, ilo jokaiselle. Jokainen taakse jäävä tai ontuva oli murhe koko seurakunnalle!

Johannes ei milloinkaan ollut oppinut esittämään jotakin sellaista, mitä hän ei ollut. Hän oli liian suora ja rehellinen, ja siksi hän sai kärsiä nahoissansa tästä avoimmuudestansa. Näin oli useammankin ystävän todistuksen mukaisesti. Mutta oliko siinä jotakin väärää? Eikö ollut kylliksi sellaisia ihmisiä, jotka esittivät jotakin, olivat kuin näyttelijät teatterissa, teennäisiä, epätodellisia?

Uskovainen tässä ajassa oli hyvin kummallinen. Hän ikäänkuin katsoi ansioksensa sen, ettei tehnyt jotakin pahaa. Hän mielellänsä luetteli, tajuamatta sitä itse ollenkaan, Jeesuksen ajan fariseusten tapaan, mitä hän ei tehnyt pahaa, ja mitä hän teki hyvää. Lukiessansa lehdestä lisääntyvästä rikollisuudesta, hän myhäillen ajatteli itseänsä ja perhettänsä, joka vaelsi kristillisten normien mukaisesti, ei varastanut, ei rikkonut lakia vastaan. Hän oli hyvä ihminen, hyvä uskovainen, kun ei tehnyt kaikkea sitä, mitä muut tekivät. Hän saattoi hurskaasti kohottaa katseensa niin kotona kuin seurakunnassakin kohti taivasta, kiittää Jumalaa siitä, ettei häntä oltu tehty sellaiseksi kuin muut, rikolliset ja pahat ihmiset.

Ihminen oli todellakin kummallinen. Hän ei tajunnut mitä ajatteli ja mitä teki. Hän oli ikäänkuin ansioluetteloa itsellensä kirjoittava varastonhoitaja, joka luetteli kaikki ne tilanteet, jolloin hänelle olisi ollut mahdollista varastaa jotakin liikkeen varastosta, mutta ei ollut tehnyt sitä! Hän oli ansioitunut, pelastanut kymmenien tuhansien omaisuuden omistajalle, kun ei ollut varastanut mitään! Miksi sitten ei kukaan huolinut häntä palvelukseensa? Sitä hän ei käsittänyt!

Niin, tämän ajan uskovainen saattoi tehdä vaikka kuinka pitkän luettelon siitä, mitä hän ei ollut tehnyt, mutta mitä hän sitten todellisuudessa oli tehnyt siitä, mitä Jumala odotti hänen tekevän? Miksi hän koko ajan teki luetteloa siitä, mitä hän ei saanut tehdä ja mitä hän ei ollut tehnytkään, mutta ei kiinnittänyt mitään huomiota siihen, mitä hänen todella olisi tullut tehdä?

Todella harvalla oli käsitys siitä, mitä uskovaisena eläminen todella merkitsee. Kysymys ei ollut lainkaan siitä, etteikö asiasta olisi opetettu, ei, julistus oli sisältänyt kaiken jumaliseen ja kristilliseen elämään kuuluvan, mutta jokin seikka oli estänyt kuulijoita ottamasta vaarin siitä mitä oli julistettu. Ja tässä oli todella suuri murhe niin monen jumalanpalvelijan ja julistajan mielessä. Oli luonnollista, että kutsutut ja lähetetyt palvelijat odottivat tuloksia työstänsä, sillä käsittiväthän he, etteivät olleet liikkeellä oman asiansa puolesta. Mutta mitä ihmiset todella ajattelivat, mitä odottivat?

Kuinka usein olikaan Johannes tilillä itsensä kanssa sen johdosta, että hänen sisimmässänsä oli sellainen kaipaus saada nähdä Jumalan Sanan toteutuvan seurakunnan keskuudessa. Kun julistettu kerta toisensa jälkeen jätettiin omaan arvoonsa, tuntui siltä kuin kaikki olisi ollut turhaa. Eivätkö ihmiset käsittäneet, kuinka vaarallista oli hylätä Sana ja Sanan julistaja? Eivätkö he käsittäneet, että he joutuivat väistämättä sille tielle kuin Bileamkin? Meitä varoitetaan mitä vakavimmin Bileamin tiestä. Hän tiesi Jumalan tahdon, Jumala puhui hänen kanssansa, mutta siitä huolimatta hän uudelleen meni saman asian kanssa Jumalan eteen kysyen Hänen tahtoansa toistamiseen, vaikka tarkoin tiesi, ettei Hän puhu mitään sellaista, mitä Hän ei todella tarkoittaisi. Kun Bileam kyllin kauan intti vastaan, antoi Jumala hänelle vastauksen, joka sitten miellytti Bileamia siinä määrin, että tämä lähti matkalle. Mutta Jumala mieltymisen sijasta vihastui häneen, sillä hän ei halunnut pysyä Jumalan ensimmäisessä, hyvässä tahdossa.

Johannesta kauhistutti tämä, sillä hän saattoi nähdä seurakunnan ja ystäväpiirinsäkin keskuudessa monia asioita, jotka vuosia sitten jo oli nähty oikeassa valossansa, mutta siitä huolimatta tänään kuljettiin eteenpäin vastoin kaikkea sitä, mitä oli kuultu. Kun ei ollutkaan tullut mitään tuomiota, tuli ei ollut langennut alas taivaasta, uskottiin kaiken olevan hyvin, mutta ei käsitetty lainkaan sitä, että oltiin lähtemässä, tai jo kulkemassa Bilemin tietä.

Yksi vakavimmista asioista koski nimenomaan perhe-elämää, avioliittoa. Ihmiset pyrkivät peittämään ajatuksensa Johannekselta, mutta ajoittain hän kuitenkin selvästi pystyi näkemään ulkokuoren lävitse. Ei voinut olla huomaamatta, kuinka paljon vaimot pitivät miehiänsä järjestyksessä, nuhdellen näitä jokaisessa mahdollisessa tilanteessa, missä vain tuli esiin se seikka, että naisen tulisi olla kuuliainen miestänsä kohtaan. Joskus Johannes ei voinut olla uskomatta korviansa ja silmiänsä; niin kylässä kuin kotonansakin. Jokainen näistä naisihmisistä tiesi tarkalleen, mitä tässä ajassa oli julistettu, mutta siitä huolimatta... siitä huolimatta...

Kaiken peittivät kulissit, esiriput. Ihmiset toivat itsestänsä julki parhaat piirteet ja huomaamattansa kehuivat itseänsä sellaisella tavalla, että Johanneksen sisimmässä väänsi. Ihmiset peittivät todellisen olemuksensa kuka milläkin ulkonaisella, hurskaalla asialla. Niin, mikään kuva ei tuonut julki nykyistä tilannetta paremmin kuin tuo kauhistuttava tapaus Ann-Marien sisaren kohdalla. Hänellä oli tappava tauti, jonka jokainen tiesi olevan kuolemaksi, mutta hän tietoisesti, tarkoituksella, pyrki peittämään, salaamaan sen. Hänen puolestansa rukoiltiin, häntä pyrittiin auttamaan, mutta kuinka olisi voitu rukoilla hartaasti, kuinka olisi voitu auttaa sellaisella tavalla, että asiaan olisi tullut muutos, sillä koko ajan puhuttiin jostakin sellaisesta, millä ei ollut mitään tekemistä todellisen asian kanssa. Koko ajan rukoiltiin sellaisen vaivan puolesta, mitä ei todellisuudessa ollutkaan. Kuolema jatkoi työtään sisaressa, kauniiden ja rakkaudellisten sanojen ja rukousten saattelemana.

Kristina peitti, kun ei enää muuta keksinyt, ulospäinkin näkyvän kasvaimen kauniilla, itse valmistamallansa lappusella. Hän halusi salata vaivansa, kuolettavan tautinsa, uskoen olevansa turvassa niin kauan kuin ei kukaan tietäisi siitä, niin kauan kuin se olisi peitossa. Johannesta puistatti. Juuri näin oli seurakunnan niin monen jäsenen ja perheen kohdalla. Puhuttiin kaikesta muusta kuin siitä, mistä todella olisi tullut puhua. Peitettiin todellinen hätä ja todellinen kuolemaa tuova asia jollakin sellaisella, mikä vei huomion pois siitä.

Johannes ei ollut pitkään aikaan tavannut ystäväänsä Ottoa. Voitiin oikeutetusti kysyä, että mikseivät nämä kaksi veljeä olleet enempää toistensa kanssa tekemisissä, kun niin hyvin ymmärsivät toisiansa. Mutta jokaisella on omat murheensa, omat koettelemuksensa. Jokaisella on oma ristin tiensä kuljettavanansa. Otolla oli toden teolla alkanut ristin tie, kärsimyksen tie. Ulkonaisesti kaikki oli hyvin, eikä juuri kukaan hänen seurakuntansa jäsenistä osannut oikein edes aavistaa jotakin olevan kypsymässä, sillä vaikuttihan tuo perhe suhteellisen onnelliselta.

Perheestä saatava onnellinen kuva perustui siihen, että tämänkin perheen yllä oli sellaiset kulissit, joiden lävitse ei voinut nähdä mitään. Nähtiin vain se, mitä näihin kulisseihin oli kiinnitetty, mitä niihin oli maalattu. Tai lähinnä, mitä Erika niihin suurella siveltimellään taiteili.

Otolla ja Erikalla ei oikeastaan ollut milloinkaan mennyt todella hyvin. Mistä tämä kaikki johtui, sitä ei kukaan ihminen ollut kykenevä sanomaan. Seurusteluaikanansa he olivat olleet niin rakastuneita kuin kaksi ihmistä vain voi olla. Kumpikin olivat uskovaisia, kummankin sisimmässä paloi halu palvella Herraa koko elämänsä ajan. Otto halusi tulla saarnaajaksi, sillä olihan hän jo nyt kirkon nuorten keskuudessa kadehdittavan puhetaitoinen mies.

Nämä nuoret kulkivat paljon yhdessä, ja kumpikin halusi mahdollisimman pian päästä naimisiin. Mutta ensin piti Erikan valmistua oppilaitoksestansa ja saada ammattinsa. Otto ei tullut ollenkaan panneeksi merkille, millaisella innolla hänen morsiamensa suhtautui opintoihinsa, niin että olisi jossakin mielessä voitu sanoa, jos olisi ollut näkevät silmät, kuulevat korvat, että tämä oli pannut koko sielunsa tulevaan uraansa.

Mutta Erika oli suloisin olento, mitä maa saattoi päällään kantaa; näin ajatteli Otto. Tämä nainen oli hänelle kaikki kaikessa, niin että jo seurusteluaikana hän oli hartaasti huokaissut sydämessänsä Jumalan puoleen: "Anna minulle vaimoksi tämä nainen!" Kun Erika sitten toden teolla oli osoittanut kiintymystänsä Ottoon, ei tämä oikein ollut osannut uskoa todeksi kokemaansa onnea. Kukaan hänen tuttavapiiristänsä ei olisi uskonut, että tämä useiden veljien mielenkiinnon kohde voisi tyytyä sellaiseen hissukkaan kuin Otto oli. Niinpä veljeä olikin useampaan otteeseen tyynnytelty ja rauhoiteltu ajatuksella: "Kuule Otto, sellainen sisar kuin Erika ei voi ajatellakaan sinua." Olisi voitu kuulla, jos se olisi ääneen lausuttu, jatko tälle lauseelle: "Kuule Otto, etkö sinä yhtään tajua, millainen surkimus sinä olet! Mitä sinä oikein kuvittelet itsestäsi, kun luulet saavasi tuollaisen naisen itsellesi?"

Mutta vastoin kaikkien odotusta oli Erika eräänä iltana voimallisesti puristautunut Ottoa vasten ja antanut tälle ensimmäisen suudelman. Mistä tämä äkillinen hellyyden osoitus johtui, sitä ei Otto pystynyt selittämään, eikä toisaalta välittänytkään. Pääasia oli se, mitä nyt tapahtui. Hän oli onnensa kukkuloilla, hän liiteli vuorten ylitse. Mutta nyt, kun elettiin tätä aikaa, hänen muistonsa tuottivat todella suurta tuskaa. Hän oli uskonut saavansa hyvän, uskollisen, luotettavan vaimon, joka seisoisi hänen rinnallansa niin myötä- kuin vastamäessäkin. Hän oli koko nuoruutensa ajan rukoillut itsellensä vaimoa, jota voisi rakastaa koko sydämestänsä - ja tulla itsekin rakastetuksi. Mutta mikä tässä elämässä oli vikana? Hän oli tuohon aikaan nähnyt vain enkeleitä, suloisia, rakastettavia enkeleitä, joista Erika oli yli kaiken. Mutta mistä ihmeestä sitten tulivat ne pahat noita-akat, jotka lausuivat pelkkiä loitsuja rakkaiden miestensä ylle? Mikä saattoi muuttaa valkeat enkelit mustiksi, tulta syökseviksi lohikäärmeiksi?

Todella hurskaat saattoivat huokaisten ja paheksuen tokaista: "Mitä tämä tällainen puhe oikein on? Eihän tällaista todellisuudessa tapahdu! Ja jos tapahtuu, niin ei ainakaan uskovaisten ihmisten kohdalla." Niin, hurskaus ei salli tällaisten asioiden olemassaoloa, mutta onko kysymys siitä mitä me sallimme ja mitä emme? Ilman meidän lupaamme ja sallimustamme täytyy todeta se tosiasia, että nimenomaan uskovaisten kohdalla lähes kaikki näyttää olevan mahdollista; nimenomaan siitä syystä, että sielunvihollinen hyökkää juuri niitä vastaan, jotka haluavat palvella Jumalaa.

Niin, miksi sitten ihmiset muuttuvat pienessä hetkessä joksikin muuksi, kuin mitä he olivat aikaisemmin? Miksi suloinen, herttainen, sydänjuuriansa myöten rakastunut sisar ykskaks onkin kuin pääsiäissatujen ilkeä noita, joka langettaa taikansa rakkaan miehen ylle? Niin, miksi ei Otto tänään voinut muistaa juuri minkään Erikassa näkemänsä piirteen olleen tuohon aikaan hänessä - tuohon aikaan, kun he olivat olleet niin rakastuneita? Niin, tämä Erika ei ollut se Erika, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin, siitä ei päässyt mihinkään sen paremmin ihmisten kuin ei Jumalankaan edessä. Ja juuri tähän kätkeytyy mitä suurin tragedia niin uskovaisten kuin tavallistenkin ihmisten keskuudessa. Miksi ihmiset eivät pysy sellaisina kuin he olivat ennen, vai olivatko he todellisuudessa jotakin aivan muuta kuin mitä me näimme, halusimme nähdä, tai mitä meille esitettiin? Oliko se, mihin me ihastuimme, mitä me joskus suorastaan jumaloimme, vain jotakin ulkonaista, pinnallista, kulissia?

Otto ei tuohon aikaan voinut kuvitellakaan sellaista, että Erikassa olisi ollut jotakin teennäistä. Vai oliko hän vain rakkauden sokaisema? Eikö hän kyennyt näkemään todellisuutta, vaan ainoastaan sen, mitä hän halusi nähdä? Tätä oli Otto pyöritellyt mielessänsä vuodesta toiseen, pääsemättä varmuuteen. Tai kyllä hän oikeastaan oli varma, tai niin varma kuin voi olla, että Erika todella oli ollut jotakin muuta tuolloin. Mutta jos näin oli, niin mikä sitten oli hänet muuttanut? Oliko kummallakin ollut vääriä odotuksia, vääriä luuloja yhdessäolosta, avioliiton rauhaisesta satamasta? Mitä ihmeen tietä vihollinen oli päässyt heidän rauhanmajaansa?

Ihmisen elämässä on asioita, joiden pohtimisessa hän voisi kuluttaa koko elämänsä. Joku voisi todeta, ja toteaakin, että miksei antaa kaiken olla siten kuin se on? Uskovaisen ihmisen tulee kulkea eteenpäin Jumalan avulla ja luottaa Hänen siunauksiinsa. Eli siis... vaikeudet, pahimmatkin, voitetaan lujalla uskolla ja luottamuksella. Ei kulu hetkeäkään, kun jo voidaan huutaa hallelujaa, kiitos Herralle, kaikki vaikeudet ovat ratkenneet! Niin, tämä on juuri se, mitä ystävät niin toiveikkaasti ja luottamuksellisesti vakuuttivat Jobille, joka istui tuhkaläjässään paiseitaan kaapien.

Johannes tunsi uskovaisia, jotka vuosikausia, jopa voitaisiin sanoa, vuosikymmeniä, olivat olleet taisteluissansa, eikä Jumalan apu ainakaan ihmisten odottamalla tavalla tullut heidän kohdallensa. Nämä veljet ja sisaret olivat menneet naimisiin hyvässä uskossa, luottaen tulevaisuuteensa, mutta siitä huolimatta heidän elämäänsä oli tullut asioita, jotka olivat vahvempia, väkevämpiä kuin he itse ja heidän voimansa. Jos ihmisellä täytyy olla jokin seikka, joka toimii saatanan enkelinä hänen elämässänsä, niin mikä olisikaan sen sopivampi, tuskallisempi ja nöyryyttävämpi kuin jokin sellainen asia, mikä liittyy hänen avioliittoonsa! Onhan tämä alue, mikä on tarkoitettu kahden ihmisen välille, luottamuksellinen, ulkopuolisilta salassa pidettävä yksityisalue. Likapyykki, jos sellaista on, tai kun sellaista on, on pestävä kotona, poissa muiden ihmisten silmistä.

Johannes ei voinut olla ajattelematta näitä asioita, jotka olivat todella niin kipeitä monelle. Yksinomaan se seikka, että tässä ajassa yleensä ottaen seurakunta ei tuntunut olevan kypsä tai täysikasvuinen voidaksensa suhtautua avioliittoasioihin aikuisen tavalla, vaan pyrki kaikissa suhteissa tekemään avioliiton vaikeuksista syntikysymyksen, syyllisyyskysymyksen, teki näistä asioista suoranaisen maanpäällisen helvetin niin monelle ihmiselle. Ei itseasiassa kysytty, mitä voitaisiin tehdä näiden ihmisten auttamiseksi, vaan oikeastaan ensi kuulemalta, asiaan sen enempää paneutumatta, annettiin ymmärtää, että kaikki vaikeudet johtuivat vain heikosta vaelluksesta, luottamuksen puutteesta Jumalaa kohtaan. Ja koska nainen tässä ajassa ei enää ole alistettu, ei edes tasavertainen, vaan itseasiassa eräänlainen jumalatar, voitiin selvästi todeta lähes kaikissa tapauksissa, että miestä pidettiin syyllisenä kaikkeen avioliitossa vikaan menevään. Niin, naista palvottiin, naista hoivattiin, häntä arvostettiin, teki hän oikeastaan mitä tahansa; kuka uskoisi naisen voivan tehdä jotakin pahaa?

Johannes ihmetteli tätä asennetta seurakunnan keskuudessa. Kuinka usein olikaan tullut julki, että nimenomaan veljet, nuoresta vanhaan, hyvin erikoisella tavalla huomioivat etenkin saarnaajien vaimot, uskoen näiden olevan aivan erikoisessa asemassa seurakunnan keskuudessa. Veljiä kutsuttiin tuskin minnekään ilman että vaimoja olisi suorastaan vaadittu tulemaan mukaan. Jos kuultiin, että jonkun saarnaajan vaimo oli sairaana, työn uuvuttamana, esitettiin ajatus siitä, että tämän olisi matkustettava yksin lomalle johonkin perheeseen vuorille. Sinänsä kaunis ajatus, mutta Johannesta suuresti ihmetytti se seikka, että tuskin kenellekään näiden vaimojen aviopuolisoista oli tarjottu samanlaista mahdollisuutta. Miksi sitä niin avokätisesti tarjottiin vaimoille? Olipa Johanneskin kokenut sen, kuinka jo oli sovittu hänen matkustamisensa talvilomalle, päivämäärätkin oli lyöty lukkoon, mutta sitten yhtäkkiä olikin matkan ehdoksi tehty se, että vaimon pitää tulla mukaan. Lomamatka oli lyhennetty, päivämäärät muutettu, niin että Maria töidensä johdosta oli kykenevä tulemaan mukaan.

Kaikessa ei pintapuolisesti tarkastellen ollut mitään vikaa, mutta jokin Johanneksen sisimmässä huokasi raskaasti. Tokihan oli oikein, että vaimot pääsivät mukaan sinne, minne heidän miehensäkin menivät. Toki, toki! Mutta hyvin suuressa määrin kaikessa tässä oli jotakin perusteellisesti vialla. Ja tämä vika ei ollut vain jotakin rajoitettua, vaan se oli jotakin sellaista, mikä oli ulottanut lonkeronsa kaikkialle, lävitse koko maailman, seurakunnankin. Niin, tämä oli aika, jossa naiset lähes joka suhteessa olivat ratkaisun paikalla, kaiken päätöksenteon ja suunnittelemisen keskipisteitä, myönnettiin se sitten tai ei. Tämän saattoi aivan kirjaimellisesti nähdä siellä, missä uskovaiset olivat tulleet suoranaisen fanaattisiksi: sisaret olivat ne, jotka päättivät kaikesta, toimivat ensimmäisenä seurakunnan asioissa, olivat päällimmäisenä esittämässä mitä tulee tehdä, ja jos tuntui siltä, ettei heitä kuulla, olivat he valmiit jopa hyppäämään tuolille, jotta heidän äänensä kantaisi kauemmaksi. Ja miksi ei näin seurakunnassa, ulkopuolella kirkkokuntienkin, kun kerran valtionkirkoissa naiset nousivat saarnastuoliin ja alttarille, vaikka Jumalan Sana täydellisesti kieltää sen. "Minun kansani käskijät ovat lapsia, ja naiset sitä hallitsevat!" (Jes. 3: 12).

Johannes tiesi, ettei tällaisia asioita edes olisi saanut ajatella, saati sitten julkilausua, mutta voitaisiinko vaieta sellaisesta, mikä itseasiassa on yksi perussyy seurakunnan vaikeuksiin? Jos mies ja nainen, aviopuolisot omalta puoleltaan, eivät ota omaa paikkaansa seurakunnassa, Jumalan valtakunnassa, niin kuinka voidaan odottaa, että Jumala todella siunaisi ja antaisi voimansa langeta uskovaistensa keskuuteen, samaistuen näiden kanssa?

Tähän tilanteeseen ei oltu päädytty äkkinäisesti, yllättäen, vaan oli kysymys vuosikausien kehityksestä. Asiat oli hyvinkin suuressa määrin tiedostettu jo vuosia sitten, mutta ristiriitatilanteiden johdosta sopivalla tavalla sivuutettu kuin jonakin merkityksettömänä asiana. Oli syy sitten mikä tahansa, mutta aina oli löydetty jotakin asian ohittamiseksi; syyllinen oli ollut kuka tahansa, mutta ei asianomainen. Niin, käytännössä jokainen katsoi oikeudeksensa tehdä melkein mitä tahansa, sillä aina kun nämä asiat tulivat esiin, otettiin vertailukohdaksi edellinen tilanne, jossa jo oli tehty kompromisseja. Nyt tehtiin niitä lisää, luoden perusta seuraavalle kerralle. Taas kerran soviteltiin, pyöristeltiin kulmia, ja katsopas vain, oltiin tultu tilanteeseen, jossa nyt oltiin, niin että Erikakin saattoi tokaista Otolle kerran toisensa perään: "On parasta kun et sano minulle yhtään mitään negatiivista! Minä en yksinkertaisesti halua kuulla minkäänlaista ojentamista sinun puoleltasi!"

Otto oli kertonut tästä veljillensä, jotka hyvin vähätellen olivat suhtautuneet hänen kertomaansa; hehän olivat jo tottuneet kuulemaan kaiken tämän omien vaimojensa suusta. He olivat alistuneet siihen, kun ei ollut muutakaan mahdollisuutta, niinkuin he antoivat ymmärtää. He halusivat nukkua yönsä vaimonsa vieressä, ja joskus siirtyä vaimonkin sängynpuoliskolle. Miksi siis rikkoa tätä harmoniaa, sopusointua? Uskoivatko veljet todella kaikkeen siihen, mitä he väittivät, sitä mietti niin Otto kuin Johanneskin toden teolla. Niin, tämä oli vaikea aika, ja jokainen halusi saada, jos ei ollut mahdollista saada koko pitkoa, niin ainakin muutaman siivun siitä. Kompromissit näyttivät olevan ainoa vaihtoehto, ja jos omatunto joskus kolkutti, sai sen erinomaisesti vaikenemaan vaihtamalla muutaman ajatuksen veljen kanssa... tai turvautumalla tietynlaiseen pivilinnoissa leijailemiseen, totuuden kieltämiseen. Mutta kysyikö enää kukaan mitä Jumalalla oli sanottavana tähän asiaan?

Erika oli joskus hiukan säikähtänyt sanomaansa, mutta ei kulunut aikaakaan kun hän jo tunsi vahvistuneensa uudelleen, sillä sisaret seisoivat näissä asioissa hänen rinnallansa koko leveydeltänsä. Mutta mistä he ottivat mallin käytöksellensä, mitä he pitivät mittapuunansa? He lukivat suuren määrän kirjoja, aikakauslehtiä, katsoivat televisiosta rakkaustarinoita jne, mitä ei voida suoranaisesti tuomita, koska niinhän kaikki tässä maailmassa tekivät. Mutta käsittivätkö he ollenkaan, etteivät he uskovaisena voineet ottaa esikuvaksensa jotakin sellaista, mitä he näkivät televisiossa, lehdissä, tai kirjoissa?

Tässä juuri oli vaikeus tämän ajan uskovaisten keskuudessa. Tässä maailmassa ei ollut missään nähtävissä mallia sen paremmin uskovaisen naisen kuin ei miehenkään käytökselle. Mallia ei voinut ottaa edes naapurin esikuvallisesta perheestä, sillä eiväthän nämä edes olleet uskovaisia. Jos nämä ihmiset elivät maailman tavalla, niin kuinka sitten sisaret niin antaumuksellisesti kertoivat kaikesta siitä, mitä naapurin rouva oli tehnyt lomallansa, kaupungissa, mitä tämä oli ostanut, miten tämä pukeutui jne? Jos tämä leikkasi hiuksensa lyhyeksi, olivat sisaret ilman muuta eri mieltä tämän kanssa, sillä kielsihän Sana naista leikkaamasta hiuksiansa lyhyeksi. Mutta kuinka usein tapahtuikaan sisarten vieraillessa toistensa luona, että joku otti sakset keittiön seinältä ja antoi ne sisarensa käteen sanoen: "Minulla on niin paljon kaksihaaraisia hiuksia, ja muutenkin tukkani on aivan liian pitkä pestäväksi. Leikkaa takaa pois niin paljon että se ulottuu tähän asti"; kurottaen kädellänsä merkiksi selkäänsä.

Niin, jos naisen hiusten latvat todella menivät "kauhistuttavaan kuntoon", niinkuin nämä sisaret väittivät, niin oliko ylipäätänsä tarpeen leikata niin paljon? Johannes ei olisi uskaltanut neuvoa ketään leikkaamaan edes latvoja, mutta mitä hän olisi voinut tehdä tässä tilanteessa, kun sisaret itse päättivät mitä he saavat tehdä ja mitä ei?

Erika oli useaan otteeseen suorastaan iskenyt sakset Oton käteen ja vaatimalla vaatinut tätä leikkaamaan hiuksensa tasaisiksi takaa. Ottoa oli kauhistuttanut, mutta hän ei ollut uskaltanut vastustaa, vaikka oli aluksi halunnut kieltäytyä koko arveluttavasta toimenpiteestä.

Niin, tämä oli polttava kysymys Oton mielessä kuukaudesta toiseen ja vuodesta toiseen: kuinka pitkälti oli mahdollista tehdä suorastaan pakottavissa tilanteissa kompromisseja avioelämän suhteen? Missä oli raja kaikelle tälle? Mihin asti Jumala katsoi kaikkea läpi sormiensa, ymmärtäen ihmisen heikkoutta, missä oli raja, jonka ylittäminen aikaansaisi Jumalan mielen pahoittamisen?

Itseasiassa kaikki avioliittoa koskeva on tuotu Jumalan Sanassa esiin niin selvästi, ettei käytännöllisesti katsoen pitäisi olla mitään kysymyksiä. Mutta ajan henki ja vallitsevat käsitykset olivat niin voimakkaina kaikkialla, ettei juuri kenelläkään uskovaisella ollut enää todellista käsitystä siitä, mikä oli Jumalan hyvä ja täydellinen tahto, ja mikä Hänen sallimustansa ja toissijaista tahtoansa. Oli ajauduttu todella vaaralliselle jäätikölle, ja jossakin olisi oleva rotkon reuna! Jumala armahtakoon seurakuntaansa, huokaisi Otto, ennenkuin on mahdotonta välttää pudotus!

Totuuden puhuja oli todellakin kauhistus tässä ajassa. Mutta käsittivätkö ihmiset ollenkaan sitä, ettei Jumalan tahto ja suunnitelma ollut yhtään riippuvainen siitä, otettiinko julistajan Sana vastaan vai ei? Jumalan Sana pysyy iankaikkisesti, vaikka ihmiset keksisivät minkälaisia puolusteluja ja verukkeita tahansa. Julistajan vaientaminen ei missään suhteessa parantanut kuulijan asemaa, vaan aivan päinvastoin: ihmisen ylle tuli tuomio sen johdosta, että hän ei ollut ottanut vaarin päivästänsä ja sen sanomasta!

Samoin uskokin,
jos sillä ei ole tekoja,
on itsessään kuollut

Jaak. 2: 17

Ihmiselämässä suurin petos on se, jos hän kuvittelee selviävänsä ilman Jumalaa, Luojaansa. Toiseksi suurin petos on mennä naimisiin, luvata rakastaa toista elämänsä loppuun asti, ja sitten peräytyä kesken avioliiton. Jumala on tarkoittanut kahden ihmisen liiton elinikäiseksi, vaikka kaikki ei aina menekään odotusten mukaisesti. Kaikkivaltias Ymmärrys on nähnyt jo ennalta sen mahdollisuuden, että aviopuolisot eivät voi jatkaa yhdessä sen johdosta, että kumpikin on asettanut elämällensä täysin erilaiset päämäärät. Jos toinen on uskovainen, ja toinen ei ole halukas elämään hänen kanssansa, antaa Sana eroamisen mahdollisuuden. "Sillä mistä tiedät, vaimo, voitko pelastaa miehesi? Tai mistä tiedät, mies, voitko pelastaa vaimosi?" (1. Kor. 7).

Jos ihmisillä on täysin eriävät mielipiteet ja tavoitteen asettelut elämässänsä, johtaa se sellaisiin ristiriitoihin, jotka jossakin vaiheessa yhteistä elämää aikaansaavat "maanpäällisen helvetin", jossa kumpikaan ei kykene elämään tyydyttävää elämää. On mahdotonta toteuttaa Sanan selvää kehoitusta: "Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne!" Kunnioitus perustuu toisen ihmisen arvostamiseen, hänen olemassaolonsa, persoonallisuutensa, elämän näkemiseen jonakin sellaisena, mihin voidaan katsoa ikäänkuin ylöspäin. Mutta jos, ei niinkään ihmisten luonteet, vaan asenteet, ovat täysin toisistansa poikkeavat, tulee usein mahdottomaksi arvostaa sitä, minkä toinen mahdollisesti näkee tärkeimmäksi asiaksi elämässään. Kunnioittamisen sijasta pääseekin valloilleen halveksiva, hylkäävä tunne, joka ajan kuluessa saattaa johtaa ulkonaiseenkin väkivaltaan.

Niin kauan kuin kaikki pysyy henkisellä, näkymättämällä tasolla, ei asian merkitystä osata nähdä sellaisena kuin se todella on. Monelle onnistuu suoranaisesta halveksinnasta huolimatta elämän jatkaminen tietynlaisten hurskaiden kulissien takana, mutta ihmisluonteen heikkoudesta johtuen seuraa aina jonkinlainen purkautumisen vaihe, jolloin kaikki tulee esiin näkyvällä, konkreettisella tavalla. Ihmiset ovat tähän asti jotenkuten sietäneet toisiansa, mutta nyt on tietty raja ylitetty, niin että sisäinen paine purkautuu ulos, joskus tuhoisellakin tavalla. Juuri tästä syystä Sana jättää eron mahdollisuuden uskovaisen ja uskosta osattoman välille.

Mutta miten on, onko vaikeuksia ainoastaan uskovaisen ja uskosta osattoman välillä, vai onko mahdollista, että kahden uskovaisen nimellä kulkevan välit ovat aivan yhtä huonot? Voiko kaksi uskovaista tuntea niin eri lailla, että tulee kysymykseen jopa avioero? Vai tulisiko kysymys esittää: Voiko kaksi todella uskovaista tuntea niin eri tavalla, että heille tulee kysymys siitä, voivatko he jatkaa yhdessä? Nyt ei olekaan niin, että nämä kaksi kysymystä koskisivat samaa asiaa, vaan ne ovat kaksi täysin eri kysymystä! Ensimmäiseen kysymykseen voidaan vastata niin Sanan kuin kokemuksenkin perusteella: kyllä! Toiseen kysymykseen taas voidaan Sanoa jumalallisella arvovallalla: Ei missään tapauksessa!

"...jos jollakin veljellä on vaimo, joka ei usko..."

"...samoin älköön vaimokaan, jos hänellä on mies, joka ei usko"

Perinteinen kristillisyys on tottunut lukemaan Raamattua aivan omalla tavallansa, enimmäkseen kirjaimeen pitäytyen, toisaalta taas selittäen kaiken vallitsevan oppisuuntauksen mukaisesti, joskus suurellakin tunteella ja herkkyydellä, riippuen kulloisenkin ajan hengestä ja tottumuksesta. Jos tänä päivänä kysyisi lähes keneltä tahansa, mitä nämä sanankohdat merkitsevät, saataisiin aina samasisältöinen vastaus. Mahdollisesti jonkin äärimmäisliikkeen edustaja rajaisi uskon omaan piiriinsä, mutta yleisesti ottaen katsottaisiin olevan kysymyksen Jeesukseen uskomisesta. Ajatellen tämän hetken kristillisiä länsimaita ja niissä vallitsevia uskomuksia, niin kuka voitaisiin enää luokitella tuohon kastiin: "ei uskovainen"? Niinpä siis on saanut vallan käsitys, ettei uskovaisuudessa ole mitään eroa, vaan ihmisten tulee pysyä yhdessä elämänsä loppuun asti, kun ovat kerran sen toisillensa luvanneet, uskovaisia kun ovat.

Lähes kaikki Johanneksen tuntemat piirit pitivät kiinni tästä ajatuksesta. Ero oli kauhistuttava, uskovaiselle sopimaton asia! Sitä vastaan ei Johannes voinut väittää mitään, sillä sehän oli totta. Hän oli aivan samaa mieltä tässä suhteessa. Mutta kuinka paljon kauhistuttavia asioita, odottamattomia asioita tulikaan uskovaisen ylle ilman hänen omaa tahtoansa ja tarkoitustansa! Kukaan todellinen uskovainen ei halunnut erota, ei mistään hinnasta! Mutta tässä juuri onkin tämän kysymyksen ydin: uskovaisuutta on niin monenlaista! On olemassa todellisia uskovaisia, on "uskovaisia", on uskosta osattomia, jotka kaikesta huolimatta kulkevat uskovaisen nimen alla. Koskivatko nyt Sanan vaatimukset ja lupaukset kaikkia näitä ryhmiä, vaiko vain jotakin tai joitakin niistä?

Lydian mies oli ollut Johanneksen hyvä ystävä aikanaan. Silloin oli Johannes katsonut tähän ylöspäin, ikäänkuin palvoen tätä esimerkillisenä uskovaisena, joka oli kykenevä johtamaan häntäkin syvemmälle Sanan totuuksiin. Itseasiassa hän oli oppinut tältä todella paljon, vaikkakin oli myöhäisemmässä vaiheessa todennut, että hänet itsensä hyväksyttiin vain siitä syystä, että hän täytti tietynlaisen paikkansa ihailijana, alamaisena, nostaen esiin toisen asemaa "suurena hengellisenä johtajana". Johannes oli tuleva elämänsä aikana toteamaan, että tämä oli enemmänkin "hengellisen elämän laki" kuin jokin poikkeus siitä. Yli yhdeksäänkymmeneen prosenttiin hengellistä elämää sisältyi se totuus, mistä Paavali kirjoittaa: "Heillä on intoa teidän hyväksenne, mutta ei oikeata; vaan he tahtovat eristää teidät, että teillä olisi intoa heidän hyväksensä." (Gal. 4: 17).

Tämä veli oli siis uskovainen jokaista säiettänsä myöten, edustaen siinä hetkessä kaikkea sitä hengellistä hyvää, mitä Johannes saattoi nähdä sen ajan valossa. Tässä yhteydessä tulee jo erottaa se, mitä joku edustaapuheensa ja opetuksensa kautta, ja se mitä hän elämänsä kautta todistaa. Juuri tästä puhui meidän Herramme maanpäällisen vaelluksensa aikana: "Mooseksen istuimella istuvat... sentähden kaikki, mitä he sanovat teille, se tehkää ja pitäkää; mutta heidän tekojensa mukaan älkää tehkö, sillä he sanovat, mutta eivät tee..." (Matt. 23). Kuinka moni todellakin rakasti ensimmäistä sijaa ja etummaisia istuimia kokouspaikoilla ja mieltyi siihen, että häntä tervehdittiin jonakin enempänä kuin kaikki muut (jakeet 6- 7).

Todellinen jumalanlapsi on kiitollinen jokaisesta toisesta kanssamatkaajasta, riippumatta inhimillisistä heikkouksista ja puutteista; onhan jokainen niiden alainen, näkee sitä sitten tai ei. Johannes oli kiitollinen tästäkin veljestä, mutta päästyään hengellisessä kasvussansa eteenpäin, jäi tämä veli taka-alalle siitä yksinkertaisesta syystä, että suvun vaikutus oli todella murskaavan voimakas; mitä suku ei hyväksynyt hengellisellä alueella, se ei tullut kysymykseenkään.

Hengellisessä elämässä ei ole niinkään vaarallista jälkeen jääminen kuin taaksepäin astuminen. Itsekukin meistä on jossakin elämänsä vaiheessa joutunut toteamaan oman heikkoutensa, ja ollut suorastaan pakotettu huomaamaan, että on jäänyt jälkeen siitä, mitä hänen Herransa olisi häneltä odottanut. Näin on tietyssä määrin oltava jokaisen kohdalla, että inhimillinen heikkous tulisi julki jumalallisen Viisauden toteen näyttämiseksi: "Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta!" (Room. 7).

Niin, Paavalikin joutui toteamaan, ettei hänessä, hänen lihassansa, asunut mitään hyvää, ja hän teki sitä pahaa, mitä ei tahtonut, mutta hänellä ei ollut voimaa hyvän toteuttamiseen. Niinpä ihminen ajoittain saa kokea jääneensä jälkeen, mutta tämän asian tullessa hänen tietoisuuteensa hän sitäkin suuremmalla innolla pyrkii kuromaan umpeen toisten etumatkan; Jumalan armon avulla. Mutta mikä on todella pahaa ja vaarallista on se, jos ei ainoastaan jää jälkeen, vaan alkaa astella takaisin päin! "Sillä jos minä uudestaan rakennan sen, minkä olen hajottanut maahan, osoitan minä olevani lain rikkoja" (Gal. 2: 18).

Lydian mies oli hajottanut sillat takaansa, antaen jokaisen ymmärtää, että todellisen uskovaisen tie vie ulos kaikista kirkkokunnista ja kirkoista. Mikään uskonto tai kirkollisuus ei voisi sulkea sisäänsä uskovaisen suurta Jumalaa! Tällaisena hän tuli Johanneksen seurakunnan keskuuteen ottaen vastaan kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen. Miksi tämä veli todella tuli mukaan heidän joukkoonsa? Näkikö hän todella jotakin jumalallista, todellista hengellistä kasvua, vai tuliko hän vain siitä yhdestä syystä? Vastoin Johanneksen vakavaa varoitusta hän vei vihille Lydia-sisaren, joka tuskin sillä hetkellä käsitti kuka hän itse on. Niin, ei ollut Lydia-sisar ainoa, joka joskus elämänsä vaiheessa kärsi henkisistä häiriöistä.

Nyt meni siis naimisiin kaksi uskovaista ihmistä, jonkun arvion mukaan kaksi todella uskovaista ihmistä. Heillä oli siis kaikki ajateltavissa olevat mahdollisuudet hyvään ja rakkaudelliseen yhteiselämään Jumalan avulla, Jumalan armon varassa. Vai oliko? Voisiko heillä olla mitään vaikeuksia, sillä olivathan kummatkin uskovaisia? Vai olivatko? Ei kestänyt aikaakaan, kun henkisestä häiriöstänsä tointunut sisar käsitti mihin oli joutunut. Hänet oli viety vihille tilassa, jossa hän ei ollut oma itsensä, eli ei ollut täysissä sielun ja ruumiin voimissa.

Useammatkin psykologian tuntijat ovat sitä mieltä, että periaatteessa lähes jokaisella ihmisellä on mahdollisuus tulla toimeen toisen ihmisen kanssa, jos vain on halua siihen; kuitenkin tietyin edellytyksin. Miksi eivät siis nämäkin kaksi voisi löytää mahdollisuuden mielekkäälle yhteiselämälle?

Mutta kaikki ei ole aivan niin yksinkertaista kuin voitaisiin sinisilmäisesti ajatella. Puhuessamme Lydiasta ja hänen miehestänsä, puhumme todellisuudessa ihmisistä, jotka monessa suhteessa sopivat esimerkiksi niistä vaikeuksista, mitkä voivat kohdata uskovaisiakin. Kuka tietää todellisuuden, kuka on oikeassa, kuka on väärässä? Jumala yksin tietää sen, ja siksi voimmekin puhua ainoastaan siitä, mitä voidaan päätellä kaikesta julkisuuteen kantautuvasta. Kuinka paljon voidaan luottaa siihen, mitä Lydia kertoo, ja kuinka paljon siihen, mitä hänen miehensä kertoo? Se ei ole nyt lainkaan tärkeätä, sillä emme tahdo tutkistella asioita siltä tasolta. Vaikka mainitaankin nimi Lydia tai hänen miehensä, ei enää puhuta heistä vaan yleensä uskovaisista perheistä. Kaikki voidaan ajatella kääntäenkin, sillä usein tilanne on päinvastainen; nainen käyttäytyy niinkuin esimerkkitapauksemme mies, mies niinkuin nainen.

Niin, Lydian mies, jolle emme anna näissä kertomuksissa nimeä, tuli Johanneksen uskovaispiiriin antaen ymmärtää, että hän on käsittänyt mistä tässä ajassa on kysymys, ja jokainen aivan luonnostaan ajatteli, että nyt oli tullut uusi veli tähän pieneen joukkoon. Vaikka tämä ei ollutkaan välittänyt silloisen saarnaajan, Johanneksen, varoituksesta viedä vihille naista, joka oli selvässä mielenhäiriössä, uskottiin kaiken siitä huolimatta korjautuvan Jumalan armosta. Mutta pian saatiin huomata, ettei mies lainkaan osallistunut seurakunnan kokouksiin, vaan jäi aina kotiin, ollen jopa vielä pahoillaan siitä, että vaimo edelleenkin kävi jumalanpalveluksissa.

Seurakunnassa alkoi toden teolla kuohua, kun sisaret ja jotkut veljetkin pääsivät tietämään, että Lydia kärsi kovasti vasta hiljakkoin alkaneesta suhteestansa. Asiaa pyrittiin vähättelemään parhaan mukaan, ja kaiken ajateltiin olevan "naisten hömpötyksiä". Eihän uskovaisessa perheessä voinut kerta kaikkiaan olla vaikeuksia! Yleensä sisaret pitivät toistensa puolta sellaisella tavalla, että joskus Johannesta kauhistutti. Mutta nyt oli tämän sisaren kohdalla erikoislaatuinen ja käsittämätön poikkeus. Jos veljet eivät yhtään käsittäneet jollakin voivan olla niin vaikeata, eivät sisaret sitäkään vertaa voineet hyväksyä Lydian huokailua ja esirukouspyyntöjä. Mikä nyt aiheutti tällaisen poikkeuksen yleensä ottaen niin lujassa rintamassa? Yksi syy luonnollisestikin oli se, että tämä sisar näytti koko sydämestänsä seisovan Johanneksen palvelustehtävän rinnalla, ja yksinkertaisuudessansa, vaiko rehellisyydessänsä, tämä toi julki ajatuksensa sellaisella selvyydellä, mihin kukaan ei vielä ollut "syyllistynyt". Nyt elettiin aikaa, jolloin kaikki tuli pitää tietynlaisen epävarmuuden ja epäilyksen alla, eihän voinut luottaa keneenkään muuhun kuin omaan itseensä, tai omaan mieheensä ja vaimoonsa!

Mutta mikä todella oli se seikka, etteivät sisaret nyt asettuneetkaan yhdessä rukoilemaan ja pitämään tämän Lydia-sisaren puolta? Lydia ei ollut uskottava! Ei voinut olla uskottava sisar, joka kärsi sellaisen miehen kanssa! Oli tosin tullut jo kaikkien tietoisuuteen, että tämä mies oli alkanut ottaa askeleita taaksepäin, tuoden selvästi julki katumuksensa sen suhteen, että oli käynyt kasteella Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen. Myöskin tiesivät seurakuntalaiset, että tämä mies antoi ymmärtää vaimonsa olevan "saatanasta", samoin kun sen opetuksen, mitä tässä seurakunnassa harjoitettiin. Nämä asiat tiedettiin, mutta uskottiin kuitenkin parasta tuosta veljestä. Ei, Lydiassa täytyi olla jotakin vialla, kun ei tullut toimeen tällaisen veljen kanssa! Kaikki todella rakastivat tätä veljeä, ja kummallista kyllä, eivät aviomiehetkään tässä tapauksessa olleet yhtään mustasukkaisia vaimojansa kohtaan, jotka niin ylistäen puhuivat tämän Lydian miehen komeudesta ja aivan ihanasta lauluäänestä.

Niin, niin, Lydian miestä ihailtiin tässä seurakunnassa, jossa uskottiin niinkuin Raamattu sanoo, kannesta kanteen. Alkuaikoina saatiin silloin tällöin kuulla seurakunnassa tämän veljen laulua, joka sai kyyneleet tulemaan sisarien silmiin; veljet kallistivat päätänsä liikutettuina. Tässä veljessä oli jotakin karismaa, viehätystä, jonka uskottiin tulevan sisältäkin päin.

Lydia alkoi jo vieraantua miehestänsä siinä määrin, että seurakuntalaisia tämä rupesi vaivaamaan. Eihän sellainen sopinut sisarelle, joka oli naimisissa tällaisen veljen kanssa! Etenkin kun seurakunnan veljet niin usein kävivät metsällä tämän ystävällisesti esiintyvän miehen kanssa. Ja tässä kohden tultiin konkreettisesti siihen, mitä Johannes ei saattanut käsittää tämän ajan seurakunnassa. Lydiaa alettiin silminnähden vierastaa, kun taas hänen miehensä jatkuvasti omasi paikan seurakuntalaisten sydämissä. Ei auttanut Lydian tuoda julki tunteitansa kenellekään veljelle eikä sisarelle, muutamaa harvaa lukuunottamatta. Häntä ei yksinkertaisesti uskottu, päinvastoin häntä alettiin pitää syyllisenä koko avioliittotragediaan. Jos hän olisi käyttäytynyt toisin, niinkuin todellisen uskovaisen sisaren ja vaimon tulee käyttäytyä, niin mies olisi varmastikin ollut toisenlainen, sikäli kuin tätä muuttumista olisi tarvittu. Eikö Lydia valittanut aivan turhia? Mieshän oli kerrassaan ihastuttava jokaisen seurakuntalaisen silmissä!

Johannes ihmetteli, ihmetteli, ihmetteli ihmettelemästä päästyään. Kun Lydia itkien ja kyyneleitään pyyhkien kertoi elämästänsä ja kokemastansa tuskasta, ei hän löytänyt vastakaikua. Klausin yhtenä seurakunnan johtavista veljistä olisi tullut kantaa kuormaa kaikkien laumansa jäsenten kanssa, mutta hänellä oli suoranainen vaikeus kaiken tämän keskellä: hän niin piti Lydian miehestä, tämän kanssa metsästämisestä. Mutta entä hänen vastuunsa Herran tulen vaalijana, seurakunnan kaitsijana? Hän uskoi koko sydämestänsä, että kaste Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen on ehdoton edellytys kuuliaiselle Herran seuraamiselle. Muistipa Johannes Klausin saarnanneenkin tästä aiheesta. "Joka ei ole kastettu Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen, ei ole todellisuudessa ollenkaan kastettu, koska kastetta ei ole suoritettu Jumalan Sanan mukaisesti! Tämä kaste velvoittaa sen vastaanottavan elämänsä loppuun asti kunnioittamaan Jumalan Sanaa ja vaalimaan sitä sydämellänsä kalleimpana aarteena. Joka kieltää kasteensa, heittäen Jeesuksen Kristuksen nimen yltänsä, kieltää samalla Herransa, eikä kuulu todellisten jumalanlasten joukkoon."

Niin, Klaus oli selvästi tuonut julki kantansa, johon koko seurakunta oli yhtynyt. Että nyt tämä Lydian mies oli suorasanaisesti antanut ymmärtää katuvansa sitä, että hänet tässä piirissä oli kastettu tuohon Nimeen, niin... niin... Tässä kohden teki Klaus sen, mitä niin moni muukin seurakuntalainen tässä ajassa teki, vastoin kaikkea järkeä ja hengellistä ymmärrystä. Hän lopetti ajatuksen kesken, kieltäytyen ajattelemasta eteenpäin! Häntä ei tuo ajatus miellyttänyt alkuunkaan, ja niinpä hän ohitti sen alkamalla ajattelemaan jotakin aivan muuta, puhumaan jostakin aivan muusta. Hän tarvitsi metsälle mukavan kumppanin, ja sitä oli Lydian mies. Kummallista kyllä, joskus hän itsekin hiljaisina hetkinänsä ihmetteli sitä, että häntä ei yhtenä seurakunnan palavimmista julistajista lainkaan vaivannut se, että Lydian mies niin selvästi toi julki ajatuksensa: "Tämän joukon opetus oli Saatanasta!"

Ulkonainen määräsi seurakunnan keskuudessa niin paljon, että sydämen viisautta omaava ja kaikkien kulissien lävitse näkevä sydän oli pysähtyä. Uskottiin enemmän sellaista, joka jopa tuomitsi koko seurakunnan opetuksen, koska oli inhimillisesti niin viehättävä, kuin todellisen sydämen uskon omaavaa vaimoa. Kuka voisi sen käsittää?

Seurakunta alkoi tämän tapauksen johdosta jakaantua erilaisiin leireihin, vaikka niistä aina oli varoitettu. Joka puhui ystävällisesti Johanneksen kanssa, oli jo aikaisemminkin katsottu eräänlaiseksi petturiksi seurakunnan keskuudessa, ja nyt kun Lydian tiedettiin vierailevan tämän perheessä joidenkin muiden seurakuntalaisten ohella, kohdistettiin kaikki se kaunaisuus ja tunteiden negatiivisuus, mitä kaikesta huolimatta ei rohjettu tuoda esiin Johanneksen edessä, Lydiaan.

Nyt joku saattaa sanoa, ettei tällaista ole olemassakaan. Seurakunnan keskuudessa ei voi tapahtua sellaista, ei kerta kaikkiaan! Ja tässäkin oli yksi niistä piirteistä, mitkä tekivät tämän ajan seurakunnan aivan erikoislaatuiseksi: ihmiset sanoivat itse jotakin, ja uskoivat sen sitten! Ihmiset uskoivat sen, mitä he olivat onnistuneet sopivalla painokkuudella sanomaan, piti se sitten yhtä Sanan kanssa, tai ei. Luotettavin sana oli oma sana, ja siihen oli parasta pitäytyä, oli se sitten käytännössä totta tai ei. Niinpä ei kyseessä olevia asioita ollut olemassakaan, sellaista ei tapahtunutkaan, ja niin kaikki voivat jatkaa hurskasta vaellustansa turvallisesti eteenpäin.

Suuri jumalanmies oli sanonut, että aivan lopun ajalla koko maailma on oleva kuin hullujenhuone. Voidaanko Johannesta osoittaa syyttävällä sormella, jos hän nyt epäili aivan viimeisten päivien olevan käsillä, sillä ihmiset käyttäytyivät todellakin kuin olisivat olleet ilman minkäänlaista järkevää ajattelua. Ei hän nyt ajatellut niinkään tavallisia, uskosta välittämättömiä ihmisiä, vaan uskovaisia. Tavalliset kyläläiset näyttivät vielä aivan käytännön psykologian lakien mukaan käsittävän syyn ja seurauksen lain, mutta uskovaisten keskuudessa vallitsi sellainen käsitysten ja ajatusten vapaus, ettei suorastaan missään tuntunut olevan järkeä laisinkaan.

Kärsivä, hyljeksitty ihminen oli siis tässä ajassa jätetty seurakunnan ulkopuolelle, todelliseen yksinäisyyten sanan varsinaisessa merkityksessä. Oliko siis ihme, jos esimerkiksi Lydian ajatukset alkoivat kiertää ympyrää? Päivästä toiseen hän etsi syytä itsestänsä, sillä hänethän oli syylliseksi julistettu aivan yksimielisesti. Ihmisten silmiä ei ollut avannut edes se, että mies oli liittynyt katoliseen kirkkoon toimien siellä erinäisten piirien vetäjänä. Niin, olihan mies tosin hyvin suuressa määrin kääntynyt kulkemaan takaisinpäin, rakennellen uudelleen siltoja tuohon Baabelin kirkkoon, mutta... mutta... Harvempi sen rohkeni julki lausua, mutta jos joku ihminen tällaisella tavalla kääntyy sitä vastaan, minkä on vuosikausia uskonut ja mistä on todistanut... mikä voisi saada miehen tekemään sellaista? Niin, jos vaimo ei todella ole vaimo miehellensä, kaikesta huolimatta kuuliainen ja alamainen, niin onko ihme jos mies tekee vaikka mitä?

Niinkuin useimmiten tapahtuu tällaisissa tapauksissa, käänsi yleisen hyväksynnän saanut itselleen myönnetyllä vapaudella ja oikeutuksella lapset itsensä puolelle. Äiti oli tyhmä, typerääkin typerämpi! Jos lapset isältä kuulemansa mukaisesti kuuluttivat sen äidille päin naamaa, ei isä tarttunut vitsaan tai vyöhön, vaan nauroi tyytyväisenä ja osoitti suosiotansa lapsille. Isän oikeudentaju hyväksyi kaiken tämän, niinkuin senkin, että hän muutti kaiken äidin sanomisen joksikin muuksi. Hän vapautti lapset kaikista niistä tehtävistä ja velvollisuuksista, mitä äiti heille oli asettanut. "Teidän ei tarvitse välittää mitään siitä, mitä äiti sanoo, tehkää vain se mitä minä sanon!" Seurakuntalaiset eivät uskoneet tällaista tapahtuvan, eihän se ollut mahdollista. Olivathan he itse niin sanoneet!

"...jos mies ei usko... jos vaimo ei usko..." Jos Jumala oman viisautensa mukaisesti oli tarkoittanut kaksi ihmistä elämään yhdessä, niin olivatko nämä kaksi sidotut toisiinsa elämänsä loppuun (tai sen lopettamiseen) asti, vaikka toinen tekisi mitä tahansa? Oliko mitään apua tällaiselle avioparille? Oliko mitään toivoa? Ei ainakaan ihmisten mielestä, sillä jos Jumala soisikin uskovaisen eroavan uskosta osattomasta, niin eivät toki uskovaiset halunneet suoda sitä mahdollisuutta, sillä tulihan uskovaisen omalla vaelluksellansa kääntää tottelemattoman sydän uskon puoleen. Ja nyt, kun molemmat olivat uskovaisia, oman todistuksensa mukaisesti, niin ero ei tullut kysymykseenkään. Jos Lydia lähtisi, olisi hän auttamattomasti huora, huora, huora...

Jos seurakunta oli jossakin erinomainen ja taitava, niin ainakin tuomion lausumisessa sen ylle, jota se piti syyllisenä. Seurakunnan tehtävähän oli löytää syyllinen, eikö vain? Seurakunnan tehtävähän oli pitää huoli puhtaan Jumalan Sanan säilymisestä seurakunnan keskuudessa; eikö vain? Niin, seurakunta uskoi vaalivansa Jumalan Sanan totuutta ja Jumalan rakkautta, mutta kukahan oikein oli itsekunkin sydämen valtaistuimella esittämässä ajatuksiansa syyllisyydestä? Jos useiden seurakuntalaisten ulkonaiseen olemukseen oli tullut jotakin synkkää, niin mahtoikohan se olla jonkinlainen heijastus siitä tummasta hahmosta, joka niin voimallisesti sai äänensä kuulumaan jumalankansan keskellä? Johannes ei mitenkään, ei mistään hinnasta, voinut uskoa, että nyt kuuluva arvostelun ja tuomion henki olisi ollut peräisin Valkeuden Herrasta.

Kaikki siis olivat uskovaisia, kaikki lukivat Raamattua, kaikki puhuivat Jumalasta ja Hänen lapseudestansa, ja ainakaan vapaissa piireissä ei kaihdettu eikä arasteltu Herran Jeesuksen Kristuksen nimen käyttämistä. Mutta jos kaikki muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta olivat uskovaisia, tässä läntisessä kristillisessä maailmassa, niin miksi eivät asiat olleet aivan toisin? Miksi ei Jumalan rakkaus tullut julki jokapäiväisessä elämässä, sillä tulihan sen vallita uskovaisten keskuudessa, jopa vihamiehiäkin kohtaan?

Johannes tunsi suoranaisesti tekevänsä väkivaltaa yleiselle uskomukselle, mutta hän ei todellakaan uskonut tällaiseen uskovaisuuteen. Kirjaimen mukaan saattoi kuka tahansa olla uskovainen, mutta onko itseasiassa mitään merkitystä sillä, jos joku pitää itseänsä uskovaisena, mutta ei kuitenkaan Jumala? Kuka Jumalan silmissä on uskovainen? Mistä löydämme vastauksen tähän kysymykseen? Kuka olisi hyvä tuttava paikkakunnan katolisen kirkon papin kanssa, niin että voisi kysyä tältä? Tai kenellä olisi rohkeus mennä kysymään sitä reformoidun kirkon kirkkoherralta? Tai voitaisiinko saada oikea vastaus naapuripaikkakunnan suurimman helluntaiseurakunnan saarnaajalta? Kuka kertoisi luotettavalla tavalla, että kuka todellisuudessa on Jumalan silmissä uskovainen?

Johannes tiesi, että jokainen vastauksen antava eri kirkkokunnissa toisi julki tavallaan samanlaisen, mutta kuitenkin toisistaan poikkeavan vastauksen. Jokainen sanoisi, että Jumalaan uskova on uskovainen, mutta toki jokainen näistä papeista tai saarnaajista antaisi ainakin kuin vihaillen tietää, että todellisimmat uskovaiset luonnollisestikin ovat heidän omassa seurakunnassansa, totta kai!

Johannes tiesi olevan vain yhden paikan, mistä saisi oikean vastauksen. Heidän omasta seurakunnastansako? Kyllä, kyllä! Ainakin Klausin mukaan, Thomasin mukaan, ja monen muunkin mukaan. Mutta tähänkään ei Johannes ollut tyytyväinen. Ei todellakaan ole kuin yksi paikka, mistä saa tyydyttävän ja oikean vastauksen: Jumalalta itseltään! Mutta kuka voisi nousta niin korkealle, että voisi puhutella Jumalaa ja kysyä Häneltä? Ei, se ei todellakaan ollut tarpeen, sillä Jumalan vastaus oli vielä tänäkin päivänä Hänen Pyhässä Sanassansa!

Lydia hyljättiin Jumalan lapsena, koska hän ei täyttänyt seurakunnan odotuksia. Avioliittovaikeuksia ei ollut olemassakaan, kuten tiedämme jo: itsekukin oli tämän asian ääneen lausunut, ja tämä toteamus oli niin helppo uskoa, koska se oli tullut omasta suusta. Vaikka todellisuudessa oli kieltänyt kaiken sen, mikä tälle ryhmälle oli tärkeintä kristityn vaelluksessa, sai tämä Lydian mies säilyttää oman asemansa uskovaisten sydämissä, ihanan lauluäänensä ja ulkonaisen viehätyksensä johdosta. Hän todisti uskostansa, johti nuorisokuoroa ja varttuneempienkin kuoroa, joka lauloi sunnuntaimessuissa. Hän suuteli seremonioiden mukaisesti pyhiä esineitä ja vierailevan piispan kättä tämän lausuessa kiitoksensa aivan ihastuttavasta Mariaa ylistävästä kuorosta.

Johanneksen sisimmässä alkoivat tätä ajatellessa soida Pyhän Kirjan sanat: "Sillä ei se ole juutalainen, joka vain ulkonaisesti on juutalainen, eikä ympärileikkaus se, joka ulkonaisesti lihassa tapahtuu; vaan se on juutalainen, joka sisällisesti on juutalainen, ja oikea ympärileikkaus on sydämen ympärileikkaus Hengessä, ei kirjaimessa; ja hän saa kiitoksensa, ei ihmisiltä, vaan Jumalalta" (Room. 2: 28- 29). Aivankuin samassa hengenvedossa tulivat hänen mieleensä sanat: "Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut" (Jaak. 2: 17).

Tässä ajassa ihmisiä tuntui kiinnostavan pääasiassa se, että he saivat nauttia toisten uskovaisten hyväksymisestä. Ja tähän riittivät ulkonaiset asiat, ulkonainen, hyvä vaellus ja näennäinen jumalanpalvelus. Mutta miksi oli Johanneksen sisimmässä viimeisten vuosien aikana niin päällimmäisenä muutamien muiden sanankohtien ohella soinut lakkaamatta ajatus: "Sydämen ihminen". Sana sanoo Jaakob 3: 13: "Kuka on viisas ja ymmärtäväinen teidän joukossanne? Tuokoon hän näkyviin tekonsa hyvällä vaelluksellaan viisauden sävyisyydessä."

Ihmiset olivat yleensä ottaen mielestänsä viisaita ja ymmärtäväisiä, mutta varmastikin väärällä tavalla. On kahdenlaista viisautta ja ymmärrystä, jotka jokaisen tulisi erottaa toisistaan. Jaakobin kirjeen kohta kysyy kuka on viisas ja ymmärtäväinen. Onko Herramme sitten väärässä, kun Hän Matt. 11 ylistää Isää siitä, että Hän on salannut hengelliset asiat viisailta ja ymmärtäväisiltä? Inhimilliselle mielelle tässä kohden on niin sanoina kuin käytännössäkin ristiriita, ja juuri siitä johtuen ei käsitetä lainkaan, mistä todellisessa hengellisessä elämässä on kysymys.

Johannes tuli tätä ajatellessansa todella murheelliseksi, sillä oli niin harvoja, joilla oli edes jonkinlainen käsitys siitä, mitä aitoon uskovaisen elämään todella kuului. Vallitseva kristillisyys tuskin toi julki mitään siitä, mikä on Herran todellinen ja täydellinen tahto. Ihmiset eivät kerta kaikkisesti ymmärtäneet, mitä käytännön uskonelämä piti sisällään, sillä Jumalan pelko ja kunnioitus Häntä ja Hänen Sanaansa ja Hänen palvelijoitansa kohtaan näytti tyystin kadonneen. Asioihin olisi tuleva muutos, totisesti, mutta tästä ajatuksesta ei Johannes voinut iloita siten kuin olisi halunnut. Olisi tuleva, mahdollisesti piankin se hetki, jolloin Jumalan pelko palaisi takaisin todellisten uskovaisten keskuuteen, mutta millaisella tavalla! Ihminen ei opi mitenkään muuten, kuin vain kovan kautta. Jos lopussa olisi oleva niinkuin alussakin, niin olisi Ananiaan ja Safiiran kohtalo toistuva tämän viimeisimmänkin seurakunnan keskuudessa!

Koska ihmisiltä puuttui todellinen, sisäinen, Herran tuntemus ja pelko, eivät he olleet viisaita Sanan mukaisesti, sillä Herran pelko on viisauden alku. Ihmiset yrittivät ulkonaisesti olla jumalisia ja hurskaita, täyttää Jumalan tahdon määrätyistä asioista kieltäytymisellä ja nuhteettomasti vaeltamalla. Mutta jos kaikki ei tapahtunut sisäisen ihmisen muutoksen johdosta, vaan ennemminkin ihmisille kelpaamisen tähden, tietynlaisen itsetyytyväisyyden saavuttamiseksi, helvetin välttämiseksi, niin oliko siitä mitään hyötyä? Ihminen etsi kiitosta ihmisiltä, mutta kuka todella etsi kiitosta Jumalalta? Tämän ajan todelliselle, ylöstemmattavaksi tarkoitetulle uskovaiselle, oli esikuvana se, mitä Eenokille tapahtui. Hän vaelsi Jumalan yhteydessä, eikä häntä sitten yhtäkkiä enää ollutkaan, sillä Jumala oli ottanut hänet pois. (1. Moos. 5). Uusi Testamentti antaa hänestä todistuksen: "Uskon kautta otettiin Eenok pois, näkemättä kuolemaa, 'eikä häntä enää ollut, koska Jumala oli ottanut hänet pois'. Sillä ennen poisottamistaan hän oli saanut todistuksen, että hän oli otollinen Jumalalle." (Hebr. 11: 5).

Oi millaista Hengen puhetta kaikki tämä olikaan Johannekselle! "Saa kiitoksensa, ei ihmisiltä, vaan Jumalalta!" Oi, mitä merkitystä on sillä, mitä ihmiset sanovat ja ajattelevat, näkevät maallisessa vaeltajassa! Inhimillinen, väärä mieli, on aina näkevä kaikkea negatiivista, ja moitteen sijaa on löytyvä loppuun asti, vaikka ihminen tekisi kaikkensa vaeltaaksensa oikein Jumalan edessä. Eenok, ylöstempaamisemme esikuva, sai jo ennen poisottamistaan todistuksen siitä, että hän oli Jumalalle otollinen. Hänelle ei ollut tärkeätä ihmisten mielen mukaan eläminen, eikä hän etsinyt ihmisten suosiota niinkuin ei Paavalikaan, joka Galatalaiskirjeen ensimmäisessä luvussa niin selvästi tuo julki, ettei hänen julistamansa Evankeliumi ole ihmisten mukaista. Samaan Evankeliumin julistukseen kuuluu myöskin avioliittoon sisältyvät asiat, joten nekään eivät voi olla ihmisen mielen mukaisia, niin että tämä voisi oman mielisuosionsa mukaan päättää mikä on oikein ja mikä väärin.

Ja juuri siihen, että ihminen oman mielensä mukaisesti päätti raamatullisista asioista, oman viisautensa ja ymmärryksensä mukaisesti, perustui kaikki se, mitä niin Johannes kuin Ottokin saivat nähdä ja kokea. Sen sijaan että ihmiset olisivat avioliitoissansa päätyneet rauhansatamaan ja suloiseen rinnakkaiseloon, olivat he päätyneet hyvin suuressa määrin siihen, mistä puhuu Jaakob: "Kuka on viisas ja ymmärtäväinen...? Mutta jos teillä on katkera kiivaus ja riitaisuus sydämessänne, niin älkää kerskatko älkääkä valhetelko totuutta vastaan. Tämä ei ole se viisaus, joka ylhäältä tulee, vaan se on maallista, sielullista, riivaajien viisautta. Sillä missä kiivaus ja riitaisuus on, siellä on epäjärjestys ja kaikkinainen paha meno." (3).

"Sydämen ihminen!" Mitä Herra haluaisi olevan uskovaisen ihmisen sydämessä? Ei toki katkeraa kiivautta ja riitaisuutta! Kaikki tällainen on kauhistus Jumalalle ja murehduttaa Hänen Henkensä, jos ei heti niin ennemmin tai myöhemmin. Siksi vakava kehotus: "Älkää saattako murheelliseksi Jumalan Pyhää Henkeä... Kaikki katkeruus ja kiivastus ja viha ja huuto ja herjaus, kaikki pahuus olkoon kaukana teistä!" (Ef. 4).

Nainen on heikompi astia Sanan todistuksen mukaisesti. Antaako se hänelle oikeuksia tiettyjen sanankohtien tietoiseen ja jatkuvaan rikkomiseen? Jos Jumalan Sana sanoo, että me voimme murehduttaa Hänen Pyhän Henkensä edellä mainituilla asioilla, niin eikö meidän tulisi suhtautua mitä vakavimmin tähän varoitukseen: "Kaikki katkeruus ja kiivastus ja viha ja huuto jne olkoon kaukana teistä!" Siksikö, että on heikompi astia, nainen, sisar, niin usein turvautuu ainoaan mielestänsä jäljellä olevaan keinoon: hän huutaa niin kovaa ja niin paljon kuin jaksaa, eikä näe sitä yhtään pahaksi asiaksi. Hän ei näe, mutta miten näkee Jumala? Mitä tekevät itseasiassa sisaret, kun puolustelevat lajitoverinsa huutamista miehellensä? He eivät käsitä mitä tekevät, sen paremmin kuin ei sekään, joka huutaa mielestänsä oikeutetusti.

Kaikkien näiden asioiden siis, ei tulisi, vaan täytyy olla kaukana todellisesta uskovaisesta. Sillä todellisen uskovaisen tulee, ei tulisi, olla mitä suloisin olento maan päällä ja kaikkien ihmisten keskellä, ei ihmismielipiteen, vaan Jumalan Sanan mukaisesti: "Olkaa sen sijaan toisianne kohtaan ystävällisiä, hyväsydämisiä, anteeksiantavaisia toinen toisellenne, niinkuin Jumalakin on Kristuksessa teille anteeksi antanut!" (Ef. 4: 32). Esimerkiksi anteeksiantamukselle ei oteta ketään henkilöä, ei ketään uskonsankaria, vaan Jumalan Sanan kehotus ottaa aina esikuvaksi itse Rakkauden Jumalan: "Sillä jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa, niin teidän taivaallinen Isänne myös antaa teille anteeksi, mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne." (Matt. 6).

Anteeksiantaminen ei ole sama asia kuin jonkin kielteisen tai väärän asian hyväksyminen. Ihmisen tulee antaa anteeksi kaikissa tilanteissa, mutta ei kuitenkaan julistaa väärää oikeaksi. Tässä kohden on suuri vaikeus seurakunnan keskuudessa, ja etenkin avioliitoissa. Se, että pyydetään anteeksi, ei tee vääryyttä oikeudellisuudeksi! Anteeksiantaminen on yhtä kuin se, ettei lueta toiselle hänen rikkomustansa erottavana tekijänä. Aviopuoliso voi antaa toiselle anteeksi rajattomasti, Jumalallisessa rakkaudessa, mutta siitä huolimatta rikkoneen osapuolen on mitä kohtalokkainta uskoa, että asia on selvä sillä hetkellä, kun mies tai vaimo sanoo: "Minä annan anteeksi!" Ehkä juuri tästä syystä ollaan ajauduttu siihen tilaan, mihin seurakunta ja sen keskuudessa olevat avioliitot ovat ajautuneet. Ihmiset, aviopuolisot, antavat anteeksi toisilleen, mutta ikäänkuin irrallaan Jumalasta. Olemmeko me täysin unohtaneet, että avioliitto on esikuva Kristuksen ja Morsiamen välisestä suhteesta? Rikkomus aviopuolisoa kohtaan on samalla rikkomus Jumalaa kohtaan, ja anteeksipyynnön ja sovituksen tulee kohdistua aviopuolison lisäksi myöskin Jumalaan! Mies on, Jumalan säätämyksen mukaisesti, vaimon pää, täysin riippumatta siitä tunnustetaanko se vai ei!

Ei voida kyllin usein toistaa sitä ajatusta, että rikkoessansa miestänsä vastaan, nainen aina rikkoo Kristusta vastaan, myönnetään se tai ei. Todellinen rakkaus ja todellinen yhteys niin seurakunnassa kuin avioliitossakin perustuu sisäisen ihmisen uudistumiseen, muuttumiseen, ei ulkonaiseen esiintymiseen, olkoon se kuinka hurskaalta kalskahtavaa tahansa. Ihmisellä ei ole enää päätösvaltaa itsensä suhteen, jos hän on päättänyt Jeesusta Kristusta seurata. Hän ei ole enää vapaa, vaan niinkuin Paavalikin kirjoittaa: "Niin kehoitan siis minä, joka olen vankina Herrassa, teitä vaeltamaan, niinkuin saamanne kutsumuksen arvo vaatii, kaikessa nöyryydessä ja hiljaisuudessa ja pitkämielisyydessä kärsien toinen toistanne rakkaudessa ja pyrkien säilyttämään hengen yhteyden rauhan yhdyssiteellä..." (Ef. 4: 1- 3).

Edellämainittu sanankohta pätee yhtä hyvin avioliittoon kuin seurakuntaankin. Uskovaisten avioelämässä ei voi olla todellista yhteyttä ilman tiettyjä sisäisiä edellytyksiä. Tuskin on kukaan tullut ajatelleeksi, että Uudessa Testamentissa esiintyy sana "sydän" tai "sydämellisyys" 185 kertaa. Kaikki todellinen tapahtuu sydämessä, ei päässä. Todellinen viisaus ja ymmärrys, joka tulee julki hyvässä vaelluksessa, perustuu sisäiseen ihmiseen, joka saa kiitoksensa Jumalalta, ei ihmisiltä. Niin kauan kuin on katkeruutta ja riitaisuutta, huutoa, ei ihmisen sydäntä vielä hallitse oikea herra. Jos ihminen, mies tai vaimo, vuodesta toiseen sallii itsellensä oikeuden rikkoa selvää Jumalan Sanaa kohtaan, puolustellen huutamistansa ja puolisonsa haukkumista, valehtelee hän totuutta vastaan. Hänen ymmärryksensä asioiden suhteen ei ole Sanan mukaista, Hengen mukaista, vaan maallista, riivaajien viisautta. Mutta kuka todellisuudessa haluaa olla osallinen sellaisesta?

Miksi avioliitoissa on niin paljon kiivautta ja riitaisuutta? Kuinka kauan me rohkenemme valhetella totuutta vastaan? Kuinka kauan me voimme vihoitella niitä sananpalvelijoita vastaan, jotka kertovat meille totuuden? Miksi tänäkin päivänä vielä joudutaan Paavalin tavoin toteamaan: "Onko minusta siis tullut teidän vihamiehenne sentähden, että minä puhun teille totuuden?" (Gal. 4: 16).

Tietyssä määrin jokaista ihmistä hallitsee inhimillisyys loppuun asti, niinkuin Paavali kuvaa roomalaiskirjeen 7. luvussa. Mutta meidän tulee Hengellä kuolettaa lihan teot. Jos sisar vuodesta toiseen joutuu toteamaan, että hän toistuvasti huutaa miehelleen vihan hengessä, kiivaudessa, on hänen aivan turha vedota inhimillisyyteen ja Jumalan anteeksiantamukseen. Samaa toki tekevät miehetkin. Mutta jos näin on jatkuvasti jonkun ihmisen kohdalla, ei hän vielä ole todella uudestisyntynyt oikealla tavalla, vaikka kuinka uskottelisi sitä itsellensä. Hänen sydämensä valtaistuimella hallitsee vielä maallinen viisaus, ymmärrys, joka sallii kaiken tällaisen. Mutta niinkuin luimme jo Pyhästä Sanasta, on kaikki tämä peräisin riivaajista.

Todellisen uudestisyntymisen kautta, sydämen ympärileikkaamisen kautta, sisäisen ihmisen uudistumisen kautta, tulee ihmisen elämään niin sisäisesti kuin ulkonaisestikin kaikki se, mitä Jumala häneltä odottaa ja suoranaisesti vaatii. Silloin voidaan tällaisen ihmisen kohdalla nähdä jotakin aivan muuta kuin mitä ennen tätä muutosta oli havaittavissa: "Mutta ylhäältä tuleva viisaus on ensiksikin puhdas, sitten rauhaista, lempeä, taipuisa, täynnä laupeutta ja hyviä hedelmiä, se ei epäile, ei teeskentele. Vanhurskauden hedelmä kylvetään rauhassa rauhan tekijöille" (Jaak. 3: 17- 18).

"Ylhäältä tuleva viisaus!" Ei ihmisen oma viisaus! Siksi siis Herramme saattoi ylistää Taivaallista Isää sanoen, että nämä asiat on salattu viisailta ja ymmärtäväisiltä, ja ilmoitettu lapsenmielisille, niille, jotka ovat valmiita oppimaan, muuttumaan, ottamaan vastaan ylhäältä tulevan viisauden! Joka haluaa korjata vanhurskauden hedelmää, hänen täytyy olla valmis rauhan tekemiseen!

Jumalan Sana ei ole luvannut, vaikka niin yleisesti uskotellaankin, jotakin lepokotia tai rauhansatamaa sen paremmin perheeseen kuin ei yksilönkään elämään. Vaikeuksia on kaikkialla, sillä inhimillinen mieli on jatkuvassa sotatilassa Hengen kanssa. Siksi Herramme joutui kertomaan meille totuuden: "Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan. Sillä minä olen tullut 'nostamaan pojan riitaan isäänsä vastaan ja tyttären äitiänsä vastaan ja miniän anoppiansa vastaan; ja ihmisen vihamiehiksi tulevat hänen omat perhekuntalaisensa'." (Matt. 10: 34- 36). Nämä Herramme sanat ovat suora lainaus Vanhasta Testamentista, Miikan kirjasta (7: 6). Edellisessä jakeessa sanotaan: "Älkää uskoko ystävää, älkää luottako uskottuun; vaimolta, joka sylissäsi lepää, varo suusi ovet."

Erikoislaatuinen on myöskin Herramme ilmaisu Luuk. 14: 26: "Joka tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän ei voi olla minun opetuslapseni." Johannes joutui aivan pidättämään henkeään lukiessansa tämän ajatuksen. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin tullut ajatelleeksi tämän ilmaisun syvyyttä ja todellista merkitystä. "Älkää uskoko ystävää...vaimolta, joka sylissäsi lepää, varo suusi ovet... ihmisen vihamiehiksi tulevat hänen omat perhekuntalaisensa." Kuinka kiitollinen Johannes olikaan Hengen ilmestyksestä, Hengen opetuksesta. Milloinkaan aikaisemmin hän ei ollut nähnyt tätä asiayhteyttä, ja kuinka täydellisesti se olikaan sopusoinnussa koko Sanan ja Sanoman kanssa!

Seurakunta oli siis täydellisen väärässä ajatellessaan ja julistaessaan, ettei uskovaisten avioliitoissa voinut olla vaikeuksia. Herra oli tullut tuomaan sisäisen rauhan kaikille omillensa, jotka todella uskovat Häneen, mutta ulkonaisesti tämä sisäinen rauha aikaansai miekan lailla ristiriitoja ja suoranaista sotaa, mutta ei omalta puoleltansa, vaan vastapuoli oli syyllinen tähän sodanjulistukseen. Ihmisen jäsenissä taisteli lihallisuus hengellisyyttä vastaan!

Tämä oli todellakin aika, jossa sai varoa mitä puhui, myös kotonakin.

Rakkauden Herraa Jeesusta Kristusta kohtaan tulee olla niin suuri, että rakkaus maallisia omaisia vastaan on kuin vihaa sen rinnalla. Kuinka väärä olikaan tämän ajan arvojen asettelu kaiken tämän rinnalla! Olosuhteet ja laiminlyöty Sanan kehotus ja nuhtelu olivat johtaneet siihen, että ihminen miellytti enemmän toisia ihmisiä kuin Jumalaa. Mutta miten oli sen todistuksen suhteen, että ihminen on Jumalalle otollinen?

Vanhurskaan rukous voi paljon,
kun se on harras

Veljeni Herrassa!

Kiitos sinulle kirjeestäsi, ja mitä runsaimmat rauhantoivotukset Herran Jeesuksen Kristuksen Nimessä.

On juuri ollut pääsiäinen, ilon ja ylösnousemuksen juhla, syvän murheen ja ristiinnaulitsemisen juhla. Kuinka moninaiset ovatkaan Herran tiet; samanaikaisesti aivan toisilleen vastakkaiset asiat inhimillisesti katsoen, mutta jumalallisesti nähden mitä ihanin sopusointu niin hengellisesti kuin luonnossakin. Ei ole merkityksetön se tosiasia, että pääsiäinen sijoittuu juuri kevääseen, jolloin kaikki elämä herää luonnossa. Herra tekee jotakin uutta niin luonnossa kuin meissä ihmisissäkin, jotka itseasiassa olemme osa luontoa.

Kuinka kaipaammekaan kesää, niin hengellisesti kuin maallisestikin! Kaipaamme sitä hetkeä, jolloin iankaikkinen täydellisesti poistaa maallisen ja ajallisen, sillä ajalliseen sisältyy aina tuskaa ja ahdistusta parhaissakin olosuhteissa. Kuinka ihanaksi ja hyväksi Jumala onkaan tarkoittanut ihmiselle antamansa, mutta vihollinen on vääristellyt kaiken. Mutta yhtä varmasti kuin ylösnousemus on tapahtunut, ja Jerusalemissa on tyhjä hauta, aivan yhtä varmasti on koittava hetki, jolloin todellinen vanhurskaus on hallitseva maan päällä, ja kaikki kyyneleet kuivataan pois meidän silmistämme, Yksikään kyynel, jonka olemme vuodattaneet Herran edessä, ei ole valunut hukkaan, vaan ne ovat kuin koottuina kristallimaljaan Herran edessä.

Rakas veljeni, inhimillinen lohtu ei auta paljonkaan, mutta olen iloinen luottamuksestasi minua kohtaan ja veljeydestämme. Tässä ajassa on todella harvinaista, että kaksi ihmistä voi uskoutua toisilleen luottaen Herran apuun. Jo kirjeenvaihtomme alussa olemme tehneet toisillemme selväksi sen, ettemme missään kohden ajattele voivamme auttaa toinen toistamme inhimillisesti, vaan kaikessa luotamme siihen, että Herra itse on antava vastaukset kysymyksiimme, ovat ne sitten mitä laatua tahansa.

Sinä tiedät, että käsitän ahdistuksesi, ei vain sanoin tai ymmärryksellä, vaan sydämellänikin - samoin tiedän sinun kokevan kaiken minua kohtaavan aivan kuin itseesi sattuneena. Tästä luottamuksesta ja rakkaudesta saamme kiittää yksinomaan Herraamme, joka on antanut sydämeemme uskon Häneen.

Niinkuin itse mainitsit kirjeessäsi, on todella surullista se, ettei nykyään voi luottaa juuri keneenkään, ja siinä mielessä on totta mitä usein sanotaan: "Kerro kaikki vain Jeesukselle! Ei kenellekään ihmiselle!" Asia sisältää huomattavan totuuden, sillä sanoohan Raamattukin: "Älkää uskoko ystävää, älkää luottako uskottuun; vaimolta, joka sylissäsi lepää, varo suusi ovet" (Miika 7: 5). Minä uskon tämän sanankohdan tarkoittavan nimenomaan viimeisiä aikoja, joissa me juuri nyt elämme. Kuitenkin meidän tulisi kantaa toistemme kuormia ja auttaa toinen toistamme parhaamme mukaan. Herra Jeesus itse on asettanut meidät myöskin sielunhoitajiksi toinen toisellemme.

On todella hurskasta sanoa jokaisessa tilanteessa: "Kyllä Herra auttaa, rukoile ainoastaan! Kiitos Herralle! Rukoile, rukoile!" Mutta onkohan todellisuudessa kuitenkin kysymys siitä, että me pakenemme vastuutamme toisesta ihmisestä, veljestämme ja sisarestamme, jättämällä kaiken "Herran huomaan"? Herra on luvannut auttaa meitä joka tilanteessa, mutta Hän ei ole milloinkaan sanonut millä tavoin Hän auttaa. Hänen tiensä ovat niin erilaiset verrattuina meidän teihimme. Ja mikä on Herran tapa auttaa? Kun itse olemme hädässä, katsomme hyvin mielellämme veljemme ja sisaremme puoleen, ja odotamme rohkaisun ja lohdutuksen sanoja ja tekojakin. Meille on itsestään selvää veljen ja sisaren lähestyminen meitä kohti ahdingon ja tuskan hetkellä, mutta kun me itse näemme veljen tai sisaren olevan ahdingossa, sanomme vain hurskaassa vanhurskaudessamme: "Mene asiasi kanssa Herran eteen, kerro tuskasi Hänelle, kyllä Hän auttaa!"

Kuinka ristiriitaisia me ihmiset olemmekaan loppuun asti! Ajatelkaamme vain Jobia, joka itseasiassa menetti kaiken. Eikä kysymys ollut ainoastaan jonkin taloudellisen menettämisestä, vaan vihollinen iski myöskin koko hänen ruumiiseensa. Kaiken muun ihminen luovuttaa itseasiassa mielellään, jos vain tietää säästyvänsä ruumiilliselta tuskalta, mutta kun ahdistus kohtaa ihmistä kuin sisältä käsin, synkkenee koko taivas. Kun sitten tällaisella hetkellä astuu esiin joukko "ystäviä" esitelminensä ja mielipiteinensä, on malja jo ylitsevuotavainen. Löytynee tuskin yhtään ihmistä maan päältä, joka ei olisi valmis kertomaan mielipiteitänsä ja ajatuksiansa ja siten lohduttamaan, mutta löytyneekö ketään, joka todella voi ymmärtää ja rakastaa jumalallisella Rakkaudella? Ahdistunut ihminen ei niinkään halua kuulla sanoja ja ajatuksia, kuin purkaa sydäntänsä ja kertoa tilastansa. Miksi koko maailma on tulossa hullujenhuoneeksi? Miksi ihmisten hermopaine on käymässä kestämättömäksi? Miksi itsemurhat lisääntyvät? Yksi syy siihen on se, että luottamus ja todellinen Rakkaus on kylmennyt, ja siten kukaan ei uskalla uskoutua ja purkaa taakkojansa yhteisesti kannettavaksi.

Uskovainenkin on vain ihminen. Meissä on loppuun asti inhimillinen ja jumalallinen puoli - kaksijakoisuus, joka joskus tuntuu kestämättömältä ristiriidalta - toisaalta täydellinen, toisaalta niin onnettoman avuton ja puutteellinen. Jumala pitää huolen jumalallisesta puolesta, mutta niinkuin meidän itsemme täytyy lusikoida tai haarukoida ruoka suuhumme ja juoda juomamme voidaksemme elää, samoin meidän myöskin olisi pidettävä huoli muista tarpeistamme.

Haluaisimme usein olla ylen vanhurskaita - ainakin toisten silmissä. Niinkuin itse jo totesimme, olemme valmiita ottamaan kaikkea hyvää lähimmäisiltämme Jumalan lahjana, mutta muut passitamme "Jumalan eteen rukoilemaan ja odottamaan Häneltä vastausta". Jos menemme itseemme, joudumme pakostakin myöntämään, että Jumalan apu ei aina tule meille sillä tavoin kuin itse sitä odotamme ja ajattelemme. Olkaamme todella rehellisiä: Kuinka usein odotammekaan Jumalan apua niihin ikäviin asioihin, jotka meitä vaivaavat, ja miksei myöskin hyviin asioihin? Mutta onko Jumala ottanut kaiken vastattavakseen? Onko meille jäänyt mitään tekemistä tai vastuuta? Usein tuntuu joitakin uskovaisia kuunnellessa, ikäänkuin he vain makaisivat verkkokeinussa Jumalan paratiisissa, ja kaarneet kantaisivat heille ruokaa ja juotavaa, ja enkeli kävisi tuon tuostakin kääntämässä heitä kyljeltä toiselle makuuhaavojen estämiseksi. Olkoon jokaisella oma käsityksensä näistä asioista, mutta tosiasiaksi jää se, että Jumala on jättänyt meille tässä elämässä monia asioita, jotka meidän täytyy itse hoitaa, joissa meidän täytyy itse auttaa itseämme!

Yksi asia, jossa me tarvitsemme apua, on se hetki, jolloin tunnemme omien voimiemme loppuvan. On varmastikin itsestään selvää, että jokainen todellinen uskovainen rukoilee ja etsii Herralta apua ja usein saakin sen. Toisaalta taas on asioita, joissa apu tuntuu viipyvän tai sitten valtaa neuvottomuus: Voinko odottaa kaikkea Herralta, vai odottaako Herra minun itseni tekevän jotakin? Tällaisessa tilanteessa on korvaamaton apu saada kertoa vaikeuksistansa todelliselle ystävälle. Apu ei niinkään ole siinä, että odotettaisiin vastausta kaikkiin kysymyksiin tai lopullista ratkaisua, vaan monta kertaa apu on jo siinä, että sai kertoa tuskistansa ja purkaa joskus niin sotkuiseltakin tuntuvaa ajatusten vyyhteä.

Usein kieltäydymme edes kuuntelemasta, koska olemme sitä mieltä, että on kysymys niin yksityisluontoisista asioista, joissa emme pysty sanomaan sitä tai tätä. Tällaiseen ajatteluun sisältyy totuuden jyvänen, mutta vielä suurempi totuus sisältyy siihen, että julkilausutut ajatukset, nimenomaan Herran edessä, saavat aivan yllättäen valon Ylhäältä, ilman että kuuntelevan osapuolen tarvitsee sanoa tai tehdä mitään. Vaikeuksiaan purkava pystyy usein paljon paremmin kokoamaan ajatuksensa ja luomaan ehyen kuvan todellisuudesta puhuessaan ajatuksensa julki toisen läsnäollessa. Sopivissa kohden voi toinen valottaa erinäisiä kohtia uudesta näkökulmasta, mikä usein onkin hyvin toivottavaa ja suureksi avuksi. Juuri tämä on sitä monipuolisuutta Jumalan valtakunnassa, mitä me tarvitsemme - ottaa oppia toinen toisemme kokemuksista; ei kuin lusikalla syöttäen toista: "Suu auki, tämä on juuri sitä, mitä sinä tarvitset!" Ei, vaan ikäänkuin kattaen pöytää erilaisilla asioilla, joista toinen saa vapaasta halustaan tarpeensa mukaan poimia juuri sen, mikä täydentää kuin "puuttuvan palan palapelissä".

Jos joku sanoo, ettei uskovaisen tarvitse keskustella kenenkään kanssa asioistansa, vaan ainoastaan rukoilla ja puhua kaikesta Herralle, on hän vain osittain oikeassa. Todennäköisesti hän ei ole vielä itse joutunut kokemaan mitään Herran koulussa ja on säästynyt tuskilta ja ahdistuksilta tänän astisessa elämässänsä, tai sitten hän kieltää tuskansa ja vaivansa luullen siten läpäisevänsä koetuksen. Vain harvalla on niin paljon voimaa ja kestävyyttä, että pystyy tietoisella kieltämisellä ohittamaan vaikeutensa, ainakin mitä tulee erilaisiin ihmissuhteisiin.

Jumalan Sana ei anna meille selviä ohjeitä yksityiskohtaisissa asioissa, mutta monissa asioissa voitaneen sanoa Paavalin tavoin: "Vaan minä sanon ajatukseni niinkuin se, joka on Herralta saanut sen laupeuden, että hän on luotettava" (1. Kor. 7: 25). Minä uskon, ettei meidän milloinkaan tule kertoa toisille, ei kenellekään, asioita aviopuolisoiden välisistä luottamuksellisista asioista. Esimerkkinä mainittakoon kaikki se, mikä liittyy sukupuolielämään ja intiimiin yhdessäoloon. Minulta on silloin tällöin kysytty, mitä mies ja nainen, siis aviopuolisot, voivat keskenänsä tehdä sukupuolielämän alueella, toisinsanoen makuuhuoneessa. Eräs veli kertoi, että hänen vaimonsa oli uskoutunut eräälle sisarelle ja kertonut miehensä kanssa, tai sanottakoon: miehensä toivomuksesta, suoritettujen asioiden laadusta ja kysynyt, onko sellainen sallittua tai oikein. Tähän sisar oli sanonut: "Kaikki, mitä kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä keskenänsä tekevät yhteisestä sopimuksesta, loukkaamatta omaatuntoaan, on oikein." Mielestäni hänen vastauksensa on lyhyt ja oikea ja juuri sopivalla tavalla muotoiltu. Siinä kohden, missä Raamattu vaikenee, tulee meidänkin vaieta. Juuri tällä alueella ratkaisu on jätetty aviopuolisoille, eikä kenelläkään ihmisellä ole oikeutta puuttua avioparin yksityiselämään.

Tuon veljen vaimo sai siis oikean vastauksen, mutta oliko oikein, että hän yksityiskohtaisesti kertoi hänen ja miehensä välisistä asioista? Minun mielipiteeni on, että hän teki todella suuren virheen, mikä on sanomaton loukkaus miestä kohtaan. Tuo veli kuitenkin antoi asian anteeksi, mutta sen jälkeen yhteys tuohon "sielunhoitaja-sisaren" perheeseen katkesi. Me olemme vain ihmisiä, ja tuon vaimon kertomat asiat määrätyssä tilanteessa, saadessaan vielä lisä-ärsykkeen, johtivat siihen, että luottamus miestä kohtaan horjui näiden luottamuksellisesti kerrottujen asioiden johdosta. Meidän on siis todella tarkattava, mitä me puhumme ja kenelle. Jos tarvitsemme vastausta tällä alueella oleviin asioihin tai kyselemme niiden oikeutusta, on meidän etsittävä vastaus omakohtaisesti jostakin muualta.

Rakas veljeni, itse kysymyksesi jäivät nyt vastaamatta, sillä tällä kirjeellä on muutenkin jo pituutta ja minun on hoidettava joitakin asioita. Koska kuitenkin ymmärrän asiasi tärkeyden, jatkan heti huomenna suoraan kysymyksistäsi. Kaikkea hyvää sinulle ja muista aina: Mitkään olosuhteet tai tapahtumat eivät voi pisaraakaan muuttaa siitä tosiasiasta, että olet Jumalan lapsi, tuntui sitten miltä tuntui. Itse asiassa tunteilla ei ole mitään tekemistä meidän todellisen uskomme kanssa.

Kielellä me kiitämme Herraa...
kiroamme ihmisiä...
näin ei saa olla, veljeni... sisareni...

Jaak. 3: 9- 10

Rakas veljeni Herrassa

Kiitos sinulle kirjeestäsi. Syksy lähenee kovaa vauhtia, ja ruska on alkanut voimalla värjätä lehtipuita. Kesä on auttamattomasti ohitse. Kuinka usein olemmekaan todenneet rakkautemme kesää kohtaan, mutta osaisimmeko todella arvostaa kesää, jos ei olisi syksyä ja talvea?

Mikään tämän maan päällä ei oikein tunnu miellyttävän sisäistä ihmistä. Aika ei ole hyvä, eikä missään suhteessa ole odotettavissa mitään ulkonaista parantumista. Kunpa pian koittaisi iankaikkinen kesä!

Ymmärrän täysin masennuksesi syyn. Kenelläkään todellisella uskovaisella ei ole helppoa tässä ajassa. Sielunvihollinen tietää menettäneensä meidät iankaikkisiksi ajoiksi, ja pitää sentähden suurta vihaa meitä kohtaan. Miksi Jumala sallii sen, ei ole meidän asiamme käsittää. Herra on nähnyt kaiken tämän hyväksi, ja meidän osamme on löytää sisäinen tyydytys Hänessä kaikkien ahdistustemme keskellä.

Todellisuudessa olemme autuaallisessa tilassa, jos tämän maailman viehätys on kadottanut otteensa meistä, ja mielemme tekisi olla jo Herran luona. Mutta meillä on vielä jotakin tehtävää tämän maan päällä; jotakin, mitä kukaan muu ei voi suorittaa. Vaikka tällä hetkellä näyttäisi vallitsevan suuri pimeys kaikkialla siellä, missä odottaisi kirkkaan valon loistavan, saamme olla varmoja siitä, että Jumalan Valo on loistava kirkkaana niiden keskellä, jotka koko sydämestänsä rakastavat Herran Jeesuksen Kristuksen ilmestymistä.

Uskon, että tunnemme täysin samalla tavalla katsellessamme sitä fanaattisuutta, joka on päässyt vallalle niin monen ihmisen kohdalla. Kun Sanaa tälle ajalle ensimmäistä kertaa julistettiin ja levitettiin kirjasina noin viisitoista vuotta sitten (tämä kirjoitus on kirjoitettu noin vuonna 1986), oli meillä kaikilla se käsitys, että kaikki tulisi toteutumaan pienessä hetkessä, ja meidät temmattaisiin pois. Kuitenkin kului vuosi toisensa jälkeen, eikä toteutunut se, mitä odotettiin. Mitä me itseasiassa odotimme? Todellinen luottamus Jumalaa ja Hänen Sanaansa kohtaan ei voi johtaa pettymykseen. Pettymykseen voi johtaa ainoastaan vääränlainen luottamus. Odotuksissa täytyi siis olla jotakin vikaa.

Kun katselen kristillistä piiriä tänä päivänä, uskallan yhä vielä väittää, että samat väärät odotukset ovat saaneet entistäkin mittavammat suhteet. Me katselemme ulkonaisia ja näkyviä asioita ja odotamme jotakin sellaista, mille ei ole sisäisiä edellytyksiä. Sen sijaan että uskossa katselisimme näkymättömiä ja odottaisimme Herran Jeesuksen ilmestymistä, olemme me alkaneet rakentaa jonkinlaista maanpäällistä hengellistä valtakuntaa, jossa vallitsevat maallishengelliset lait. Ulkonainen on se, mikä määrää kaiken luotettavuuden ja arvon. Missä suhteessa todellisuudessa poikkeamme siitä farisealaisuudesta, joka vallitsi Jeesuksen päivinä?

Vuosikausia olemme kuulleet Jumalan Sanasta niin monien julistajien suun kautta, ettei meidän tule huokailla veljiä tai sisaria vastaan. Hengellisten silmiemme ja korviemme eteen on selvästi tuotu Jumalan tahto sen suhteen, ettei meidän tule puhua pahaa toisistamme, ja Henki on selvästi osoittanut meille, kuinka vahingollista on puhua toinen toisesta asioita, jotka sitten muuttuvat kärpäsestä härkäseksi, koska meillä ei ole kykyä nähdä sydämeen voidaksemme tuomita oikein. Milloin voimme käsittää lopullisesti sen, että kaiken tuomion ja arvostelun takana on valheen isän perkeleen henki? Veljien syyttäjä on yhä vielä sama, mutta voi sitä, joka tässä ajassa antautuu hänen käyttöönsä ja antaa suunsa välikappaleeksi veljien syyttelyyn ja siten tahraa koko Ruumiin!

Tämän ajan Jumalan kansan on vallannut outo käsitys sen suhteen, mitä yksilön tulee tehdä, ja mitä Jumalan tulee tehdä yksilössä. Alkuseurakunnassa oli täysin selvä käsitys siitä, mikä uskovaisen osuus on seurakunnassa, ja mitä tulee henkilökohtaiseen uskonelämään ja kilvoitteluun, mutta tänään tuntuu vallitsevan sellainen käsitys, että Jumala tekee ja vaikuttaa kaiken, ja uskovainen voi automaattisesti antaa suustansa tulla ulos kaiken mitä mieleen tulee - vaikuttaahan Jumala kaiken. Tekoja ohjaa vaisto, ja lähes kaikki on sallittua, onhan saavutettu eräänlainen hengellinen täydellisyyden tila, jossa hengen vapaus vallitsee. Itsekuri on vanhentunut käsite, eikä koske tämän ajan seurakuntaa, jolla on tieto oikeasta, täydellinen tieto.(?)

Raamatusta voimme lukea eräästä maaherrasta, jolla oli hyvin tarkka tieto "tästä tiestä", ja eräänä päivänä hän vaimonsa kanssa kuunteli Paavalin puhetta uskosta Jeesukseen Kristukseen. Hänen reaktionsa kuulemansa suhteen on yksi tunnetuimmista ajatuksista, mitä Raamatusta on jäänyt uskovaisten mieleen. Hän oli jumalaton maaherra, jonka hyvin voi kuvitella sanovan jotakin sellaista ja suhtautuvan sillä tavoin. Mutta miten on mahdollista, että tässä ajassa uskovaiset, jotka tunnustautuvat Sanaan, jotka ovat sanojensa mukaan Jumalan valittuja ja erikoisen valaisun saaneita, reagoivat samalla tavalla kuin jumalaton maaherra? Ei voi olla mahdollista, saatat sanoa. Mutta totuus on se, että se on mahdollista.

Onko julistuksessa ja opetuksessa ollut vikaa, vai mistä kaikki on saanut alkunsa? Vallalle on päässyt varmuus ja vakaumus sen suhteen, että kaikki on kunnossa ja vapaus on lippuna kaiken yllä. Jumalan erikoiskansa, joka on saavuttanut tilan, jossa ei tehdä muuta kuin levätään hyvän omantunnon päällä. Onko kaikki todella kunnossa? Miten on, jos joku saarnaa itsensähillitsemisestä, itsensä kurittamisesta, hengellisestä kilvoittelusta ja kasvamisesta? Saako tämän ajan jumalankansalle saarnata jotakin sellaista? Miten siihen suhtaudutaan?

"Mutta kun Paavali puhui vanhurskaudesta ja itsensähillitsemisestä ja tulevasta tuomiosta, peljästyi Feeliks ja sanoi: 'Mene tällä haavaa pois, mutta kun minulle sopii, kutsutan sinut taas'." (Apt. 24).

Maaherra kuunteli kaikkea mielellään, mutta oli joitakin asioita, jotka saivat hänet viittaamaan kädellään ja pyytämään Paavalia vaikenemaan. Miten on tänä päivänä, jolloin ihmiset korvasyyhyynsä haalivat itsellensä opettajia? Kaikkea muuta olemme kuulleet mielellämme, mutta kun tulee kysymys todella henkilökohtaisista asioista ja henkilökohtaisesta uskosta - miten on silloin, olemmeko valmiit vastaanottamaan kaiken sillekin alueelle kuuluvan julistuksen? Miten on mahdollista, että tuntuu siltä, että tämän ajan uskovaiset kauhistuvat, jos heille puhuu jotakin itsensä hillitsemisestä ja kielen aisoissa pitämisestä?

Me elämme ajassa, jossa veli ei opeta veljeänsä, ja jossa me kaikki tulemme Herran opettamiksi. Emme siis voi ryhtyä antamaan mitään yksityisopetusta ja ottaa esiin yksityiskohtaisia tapauksia, mutta koska tuntuu olevan vallalla käsittämätön väärinymmärrys joidenkin asioiden kohdalla, olen pakotettu tuomaan esiin joitakin käytännön esimerkkejä.

Mitä on itsensähillitseminen? Onko sillä tänä päivänä jotakin tekemistä uskovaisen kanssa? Raamattuhan sanoo, että viimeisinä päivinä on oleva vaikeita aikoja, ja ihmiset ovat oleva itserakkaita, ylpeitä, hillittömiä jne. Olemmeko niin täydellisen avuttomia tässä ajassa, että Jumalan on hillittävä meidät, ja itsehillintä on lopetettu vanhanaikaisena? Olemmeko tilassa, jossa voimme unohtaa kaiken kilvoittelun? Vai onko kilvoittelulla mitään tekemistä itsehillinnän kanssa? Olemmeko niin pyhiä, ettei ole mitään hillittävää? Kuka on hillitty ja kuka on hillitön?

Mitä kaikkea sitten sisältyy ajatukseen itsensähillitsemisestä? Kysymys on raamatullinen, ja siten siihen ei kukaan ihminen voi antaa tyhjentävää vastausta, mutta tarkastelkaamme sitä joillakin alueilla. Onko meillä syytä itsevarmuuteen ja luottamukseen sen perustan suhteen, jolla seisomme näillä alueilla? Olemmeko todella siinä tilassa, että meidät voidaan ylöstemmata? Ovatko asiamme kunnossa? Riittääkö se, että mielestämme olemme täydellisiä ja vertaamme itseämme muiden ihmisten epäonnistumisten epäluotettavaan mittapuuhun, joka antaa itsellemme pettävän illuusion jostakin suuremmasta ja paremmasta, mikä kuitenkin Sanan peilin edessä osoittautuu petokseksi?

Tutkimme nyt muutamia alueita Sanan pohjalta, ja todetkaamme itsekukin kohdallamme, voimmeko Feeliksin tavoin heilauttaa kättämme ja sanoa: "Nämä asiat eivät koske meitä, me olemme niiden ylpuolella. Puhu mieluummin joistakin hyvistä asioista, ja jos haluamme joskus kuulla ojentamista, niin kutsutamme sinut sitten kun meille sopii!" Onko meillä rohkeutta kääntää selkämme Jumalan Sanalle millään alueella?

"Veljet, älkööt aivan monet teistä pyrkikö opettajiksi, sillä te tiedätte, että me saamme sitä kovemman tuomion. Sillä monessa kohden me kaikki hairahdumme. Jos joku ei hairahdu puheessa, niin hän on täydellinen mies ja kykenee hillitsemään -(tässä on nyt tuo sana, joka tuottaa meille suuria vaikeuksia käsittää mitä se merkitsee, ja ehkä vieläkin suurempia vaikeuksia toteuttaa se) myös koko ruumiinsa. Kun panemme suitset hevosten suuhun, että ne meitä tottelisivat, niin voimme ohjata niiden koko ruumiin. Katso, laivatkin, vaikka ovat niin suuria ja tuimain tuulten kuljetettavia, ohjataan varsin pienellä peräsimellä, minne perämiehen mieli tekee.

Samoin myös kieli..."

Kuin suitset hevosella ja laivan peräsin... Pieniä esineitä itse ohjattavaan nähden, mutta vaikutuskyvyltään erittäin suuria. Samoin myös kieli on pieni jäsen ja voi kuitenkin kerskata suurista asioista. Katso, kuinka pieni tuli, ja kuinka suuren metsän se sytyttää!

Jumalan kansan keskellä vihollinen on tehnyt suurta tuhoa ja saanut vaikutusvaltaa niin veljien kuin sisartenkin keskuudessa. Oletko koskaan todella pysähtynyt miettimään, miten kaikki on tapahtunut? Mitä vihollinen on tehnyt? Miten vihollinen on toiminut? Mikä on hänen toimintatapansa alusta alkaen? Onko hän muuttunut tai muuttanut keinojansa? Mitä ovat vaikeudet pienessä piirissämme, niiden keskellä, jotka kuin muodostavat "perusjoukon"? Mitä ovat vaikeudet yleisemmin ottaen? Mistä ne ovat tulleet? Onko joku puristanut kätensä nyrkkiin ja lyönyt jotakuta? Onko joku laittanut jalkansa toisen eteen siten, että tämä on kaatunut kovaan katuun satuttaen itsensä? Onko joku uhannut aseella jotakuta ja jopa ampunut tätä? Mitä itseasiassa on tehty ja tehdään, kun tuho on niin totaalinen?

Itseasiassa kaikki, mitä on tehty, ja mikä on riittänyt tuomaan tuhon aikaan, on se, mitä suulla ja kielellä on julkituotu! Mikä on vaikeus? "Kuulehan, se ja se veli teki sitä ja sitä ja ajattelee sillä ja sillä tavalla." "Oletko kuullut mitä siellä ja siellä tapahtui?" "Tiedätkö, että se ja se sisar sanoi niin, ja eräs veli sanoi näin?" Onko kukaan itseasiassa tehnyt mitään sellaista väärää, mikä todellisuudessa riittäisi aiheeksi sekaannukselle? Minä olen tänä päivänä yhtä vakuuttunut kuin kaksikymmentä vuotta sitten siitä, että itseasiassa kukaan ei ole tehnyt milloinkaan meidän keskuudessamme sellaista, mikä olisi antanut aiheen sekaannuksen syntymiselle. Mutta me olemme kielellämme tehneet syntiä ja teemme yhä edelleen. Me olemme puhuneet asiat ja yhteydet, veljet ja sisaret rikki omalla kielellämme ja omilla mielipiteillämme kysymättä Herran mielipidettä ja jättämättä tuomiota Hänelle, joka yksin näkee sydämeen ja tietää totuuden. Kuinka kauan jatkamme tällä tiellä? Jos kielemme synti vetää tuomion yllemme, on yhdentekevää olemmeko mielestämme morsiusjoukossa vai maailman laajoissa riveissä - tuomio on väärien puheidemme yllä ja on eräänä päivänä tuleva näkyvällä tavalla yllemme, ellemme tee parannusta.

"Miksi en mene kokouksiin? Koska olen kuullut sitä ja tätä tuosta veljestä." Miksi ei ole todellista yhteyttä? Koska on sanottu sitä ja tätä? Jumala armahtakoon meitä! Mihin Sanan kohtiin perustamme tällaisen käytöksemme? Missä on näkymme Ristiinnaulitusta, joka kantoi meidän kaikkien syntimme? Mitä merkitsee Jeesuksen Kristuksen risti meille? Petämmekö vain itseämme uskottelemalla kaiken olevan kunnossa? Mitä kertoo todellisuus ja käytäntö uskostamme? Mikä on veljemme ja sisaremme todistus elämästämme?

Mitä hyödyttää kantaa hurskasta naamiota, jos elämämme ei pidä yhtä Sanan kanssa? Mitä haluamme kuulla saarnattavan? Jumalan lahjoista ja siunauksista? Mitä hyödyttää istua kokouksissa vuodesta toiseen ja kuulla Jumalan Sanaa, jos emme pysty hillitsemään kieltämme? Tähän antaa vastauksen, tyhjentävän vastauksen, Jumalan Sana. Uskotko, mitä minä sanon nyt? Sitä en sano minä, vaan Jumala itse. "Jos joku luulee olevansa jumalanpalvelija... (emmekö väitä olevamme Jumalan palvelijoita, uloskutsuttuja kaikesta sekaannuksesta, Jumalan valittuja, rakkaita?) ...mutta ei hillitse kieltään, vaan pettää sydämensä, niin hänen jumalanpalveluksensa on turha!" (Jaak. 1: 26).

"Turhaan he palvelevat Minua..." Turhaan, turhaan, turhaan! Ei mitään hyötyä, ei mitään merkitystä! "Minä olen morsiussielu, tämä ei koske minua!" Älä valhettele itsellesi ja muille! Jos et hillitse kieltäsi, on jumalanpalveluksesi turha, olet kuka tahansa, joka tuomitset tai teet jotakin muuta. Jumala ei katso henkilöön, eikä meidänkään tule tehdä sitä.

"...ja heidän puheensa jäytää ympäristöään niinkuin syöpä..." Mikä on syöpä? Vieras elämä, vieras solu, joka kasvaa ja leviää, elää omaa elämäänsä syöden tervettä elämää ja kudosta, johtaen ennenaikaiseen kuolemaan tavattomien kärsimysten kautta. Mikä on sen pelottavampi sairaus kuin syöpä? Jumalan Sana vertaa epätervettä puhetta syöpään. Missä tilassa olemme todellisuudessa, jos puheemme eivät ole siunaukseksi veljellemme ja sisarellemme, vaan päinvastoin tuovat kuolemaa kaikkialle, missä liikumme? Kuka on milloinkaan nähnyt huhua, kuka on milloinkaan nähnyt huhun kulkevan kadulla? Ei kukaan! Mutta voimme nähdä rakkaita veljiä ja sisaria, jotka kielensä kautta levittävät myrkkyä ympäristöönsä, ja siitä huolimatta pitävät itseänsä todellisina kristittyinä. Kieli on pieni jäsen, mutta sytyttää suuren tulen.

Jumalan Henki tässä ajassa haluaa koota Kristukselle Morsiamen. Todellisen yhteyden perusta on Herran Jeesuksen Kristuksen ylivaltiudessa, Hengen yhteydessä. Kuinka tuo yhteys voisi syntyä näissä olosuhteissa, jokaisen vetäessä eri suuntaan ja korostaessa jotakin tiettyä asiaa? Jos milloinkaan, niin juuri nyt toteutuu se, että tietyt ihmiset haluavat eristää opetuslapsia omaan seuraajapiiriinsä. Uusi ryhmä toisensa jälkeen syntyy, ja kaikki väittävät olevansa Hengen johdatuksessa ja kulkevat aina vain kauemmaksi toisistansa. Pyhä Henki kokoaa, ja ihmiset hajoittavat niin paljon kuin ehtivät. Milloin todella heräämme huomaamaan mielettömyytemme? Näin ei voi jatkua! Meidän on nähtävä Pyhän Hengen liikehdintä keskuudessamme, tai pian on liian myöhäistä ja joudumme toteamaan, että olemme murehduttaneet Jumalan Pyhän Hengen ja olemme luopion asemassa. Jokainen asia, joka eristää veljiä ja sisaria toisistansa, on perkeleestä. On vain yksi Henki, joka on Pyhä Henki. On olemassa hurskaita henkiä, uskonnollisia henkiä, valkeuden enkeleitä, kirkkaita valoja, loisteliaissa vaatteissa, kauneutta ylimaallista, mutta mikään niistä ei ole Jumalan Pyhä Henki, vaan ne ovat kaikki eksyttäviä henkiä, pimeyden henkiä, riivaajahenkiä syvyydestä.

Minne on kadonnut luottamus veljien keskuudesta? Mikä on särkenyt yhteyden? Mikä on vienyt luottamuksen? Pahat puheet, kuiskuttelut, panettelevat kielet, veljien syyttäjät, huhut, kuullut asiat. Kuka on ollut paikalla ja nähnyt, todella kuullut? Kuka on uskollinen ja totinen todistaja? Kuka voi kertoa, mitä todella on tapahtunut, ja onko ylipäätänsä tapahtunut mitään? Onko mahdollisesti niin, että tuntui siltä, että asia oli niin, arveltiin niin, otaksuttiin niin, oletettiin niin, näytti siltä että... ja kuitenkin kaikki kerrotaan totena! Mitä Jeesus olisi tehnyt siinä tilanteessa? Tiedämme tarkoin, mitä joku veli tai sisar teki ja sanoi, mutta mitä Herra Jeesus olisi tehnyt ja sanonut?

Minä olen varma Herrassa siitä, että yhtään ainoata mainemurhaa tai panettelua ei olisi lähtenyt liikkeelle, jos olisi kysytty: Mitä Herra Jeesus tekisi tässä tilanteessa? Mitä minä teen ja sanon, mitä sinä teet ja sanot? Kysymmekö koskaan, mitä Jeesus tekisi? Miksi emme kysy sitä? Siksi, että tiedämme sataprosenttisesti Hänen kantansa asiaan, mutta emme välitä siitä! Panettelu ja pahan puhuminen on meille niin tärkeätä, että se itseasiassa on meille elinehto - elämämme tuntuu tyhjältä, ellei kielemme saa kalkattaa. Mitä ajattelevat sisaret? Mistä he puhuisivat, elleivät saisi hampaissansa jauhaa Maijan vaatetusta tai Liisan hiuksia tai Eevan ostoksia tai Kaarinan puheita tai Lainan miestä tai saarnaajan autoa? Mikä olisi tärkeämpää kuin tuoda julki mielipiteensä veljestä tai sisaresta, hyvää tarkoittaen tietysti, hyvää tarkoittaen, ilman muuta! "En sano tätä mitenkään pahalla, mutta täytyyhän sinunkin tietää että..." "Minä rakastan sitä veljeä, mutta minun täytyy sanoa..." Mitä meidän täytyy sanoa? Miksi meidän täytyy sanoa? Mikä saa meidät sanomaan jotakin, mitä ei itseasiassa tulisi sanoa lainkaan? Mikä on ihminen, joka tekee jotakin sellaista, mitä ei itse hallitse? Me kutsumme heitä riivatuiksi. Jos me vuodesta toiseen puhumme asioista, joista meidän ei tulisi puhua, niin mitä me olemme? Mikä on henki meidän yllämme?

Minä olen varma Herrassa myöskin eräästä toisesta asiasta. Olen varma siitä, että heti kun olemme aikeissa sanoa jotakin sopimatonta, on sisimmässämme hiljainen Ääni, joka kuiskaa: "Älä sano sitä!" Kun kuulemme jotakin väärää, sanoo tuo sama hiljainen Ääni: "Sano, ettet halua kuulla enempää!" Puhunko totta? Oletko kuullut tuon Äänen? Me kaikki olemme kuulleet sen Äänen lukemattomia kertoja, mutta kuulemmeko vielä? Olemmeko rikkoneet tuota Ääntä vastaan niin usein, että se on murheellisena vaiennut tai jopa poistunut kokonaan?

Kuuliaisuuden siunaus

Rakas veljeni Herrassa!

Haluan nyt jatkaa eilisestä aiheesta ja sopimuksemme mukaan vältän turhia toivotuksia ja mitä kuuluu- kysymyksiä. Itseasiassahan jo kirjeestäsi käy ilmi mitä sinulle kuuluu, ja tässä tilanteessa ei ole tärkeätä se, mitä minulle kuuluu - tiedäthän joka tapauksessa, että tunteemme ja tuntemuksemme vaihtelevat, mutta se usko, joka kerta kaikkiaan on pyhille annettu, ei voi muuttua miksikään aikojen pauhussa.

Olemme useaan otteeseen keskustelleet avioliittoasioista ja todenneet, että on kysymys yhdestä arkaluontoisimmista asioista ihmisen elämässä. Moni pitää avioliittoansa ja siihen liittyviä asioita niin pyhinä, ettei milloinkaan uskalla vaihtaa edes ajatuksia näistä asioista - ei edes parhaan ystävänsä kanssa. Mutta todettakoon vielä kerran se tosiasia, että me olemme ainoastaan ihmisiä, ja sen mukainen on myöskin avioliittomme; kahden ihmisen liitto. Joskus tilanne saattaa kehittyä niin pitkälle, että aviopuolisot eivät jostain syytä kykene enää vaihtamaan ajatuksia, ja siten ajautuvat lähes täydelliseen umpikujaan - kumpikaan ei puhu vaikeuksistansa toisellensa, ja koska avioliittoa pidetään niin pyhänä, ei asioista hiiskuta kenellekään. Moni ei kestä tätä ahdistunutta ja sulkeutunutta tilaa. Jotkut ottavat kieltävän asenteen ja ikäänkuin pakenevat kaikkea tietoisesti tai tiedostamatta, sulkien tietyt tapahtumat ja ajatukset ulos muististansa ja ajatuksistansa, ja saattavat jopa ulkopuolisille vakuuttaa liittonsa onnellisuutta. Kuitenkin hetkellisen hymyn ja optimistisuuden sisälle kätkeytyy kestämätön ja kuluttava tuska.

Suurimmassa osassa avioliittoja voidaan todeta, että ulkopuolisten silmissä kaikki näyttää yleensä hyvältä, ja harvoin esimerkiksi uskovaisten perheiden kohdalla voidaan millään tavoin edes ounastella aviollisten vaikeuksien olemassaoloa. Miksi näin? Eikö uskovaisilla perheillä sitten ole vaikeuksia? Onko uskovainen perhe kaikkien aviollisten ristiriitojen ulkopuolella, koska mitään ei ole ulkonaisesti havaittavissa? Minä uskallan väittää, ettei ole olemassa yhtään ainoata avioliittoa, jossa ei olisi jonkinlaisia vaikeuksia. Uskovaisessa perheessä saattaa usein olla vielä suurempia vaikeuksia kuin tavallisten ihmisten avioliitoissa, koska sielunvihollinen on nimenomaan uskovaisten kimpussa. Miksi sitten emme tiedä näistä vaikeuksista?

On aivan oikein, että emme tiedä perheiden sisäisistä asioista, sillä kuka haluaisi liata oman pesänsä? Kuka haluaisi pestä likapyykkinsä kaikkien nähden? Meidän ei todellakaan tule julkistaa avioliittomme asioita kaikkien kuultavaksi. Juuri tästä syystä monet joutuvat vaikeuksiensa keskellä suorastaan epätoivoon ja ajattelevat olevansa poikkeuksellisia ja äärimmäisen epäonnistuneita liitossansa ja elämässänsä. Ei edes uskalleta pyytää esirukousta.

On aina osattava erottaa julkiset ja seurakunnan kokoukset toisistansa. Julkisissa kokouksissa tulee aina välttää ristiriitaisia asioita, ja niinpä yleensä kaikissa seurakunnissa puhutaan eri tavalla seurakunnan sisäisissä kokouksissa kuin julkisissa kokouksissa. Joskus vaikeuksissa oleva henkilö tuntee pakottavan tarpeen pyytää esirukousta ja tuoda esiin asian vakavuuden. Tällaisessa tilassa oleva ihminen tuntee usein olevansa, ja saattaa aivan todellisuudessakin olla, kuoleman ja elämän rajoilla. Hänelle on tullut ratkaisun hetki, halusi hän sitä tai ei. Toiset seurakuntalaiset eivät useinkaan tiedosta asioiden vakavuutta, ja useinhan pyydetään esirukousta niin pieniin kuin suuriinkin asioihin. Pienet asiat ja suuremmat asiat viedään Herran eteen ja jätetään ne Hänelle. Mutta jos on kysymys esimerkiksi jonkin avioparin vaikeuksista, ei voida katsoa pelkän kokouksissa tapahtuvan yhdenkertaisen rukouksen tuovan ratkaisua, vaan kysymys on todellisesta rukoustaistelusta tuon avioparin puolesta.

Kun vaikeudet alkavat olla sitä luokkaa, että koko perhe kärsii, ja ristiriitaisuudet tuottavat selviä oireita niin vanhemmissa kuin lapsissakin, on todella aika koko seurakunnan kantaa asia Herran eteen. Useimmiten hävetään tunnustaa, että on vaikeuksia. Olisihan niin hienoa, että kaikki voisivat katsoa ylöspäin omaan perheeseen ja kunnioittaa sitä. Näin voidaan ehkä ajatella maallisesta perheestä, mutta henkilökohtaisesti kunnioitan suuresti henkilöitä, jotka avoimesti voivat sanoa: "Rakkaat veljet ja sisaret, ulkonaisesti näyttää siltä, että meillä menee hienosti, mutta todellisuudessa olemme suurissa vaikeuksissa, ja olemme todenneet, että emme voi itse itseämme auttaa. Meillä on todella suuria vaikeuksia, ja pyydämme seurakuntaa rukoilemaan meidän puolestamme.

Tietysti meidän tulee nähdä ero muodollisen ja todellisen seurakunnan välillä, ja jos on kysymys todella suuresta seurakunnasta, on parasta että tällaiset rukouspyynnöt esitetään sellaisessa ryhmässä, pienemmässä joukossa, joka todella voi kantaa toistenkin kuormia. Joku saattaa sanoa: "Eikö riitä se, että sanotaan vain: 'Pyydän rukousta itseni ja vaimoni puolesta?' Tarvitseeko sanoa enempää?" Monen ei todellakaan tarvitse sanoa enempää, sillä heidän uskonsa tarttuu kiinni lupaukseen. Mutta on olemassa ihmisiä, jotka tarvitsevat enemmän. Kun aviolliset vaikeudet saavuttavat määrätyn pisteen, ovat ihmiset jo henkisesti ja hengellisesti niin loppuun kuluneet ja revityt, etteivät he enää jaksa yksin uskoa, vaan he tarvitsevat muidenkin uskon avuksensa. Totuus on se, että jos joku vain sanoo: "Muistakaa minun ja meidän perhettämme!", niin me koko sydämestämme rukoilemme heidän puolestansa kokouksessa ja unohdamme koko asian sen jälkeen. Vaikeuksissa oleva tietää sen, ja siksi hän ikäänkuin haluaa varmistua siitä, että ystävät todella ottavat asian omaksensa. Kuinka tärkeätä onkaan ahdistuksessa olevalle, että hän saa tuntea toisten tuen!

Me olemme niin kaavoittuneet omaan hurskaaseen muodollisuuteemme määrätyissä asioissa, että esimerkisi jonkun veljen tunnustaessa, että hänen perheensä on hajoamisen partaalla ja tarvitsee todella esirukousta, saattaa tilanne johtaa siihen, että hänet seurakunnan keskellä ja läsnäollessa panetellaan kelvottomaksi aviomieheksi ja annetaan ymmärtää, että kaikki syy on hänessä. Kysymyksessä on siis ilmeistäkin selvemmin niin arka asia, että haluamattaankin jotkut henkilöt säikähtävät ja samaistavat itsensä kyseiseen tapaukseen, ja koska on heidän mielestänsä kysymys niin häpeällisestä tapauksesta, tarttuvat he ensimmäiseksi kiveen ja huutavat: 'Näin ei voi olla, valhetta, valhetta!' Mutta miten on, jos voisimme nähdä heidän avioliittonsa verhon taakse? Mitä sieltä paljastuisikaan? Kumpaa kyseiset henkilöt todella kauhistuvat -toisten vaiko omaa tilaansa? Kuinka usein me heijastammekaan omat vaikeutemme toisiin ja siten pääsemme tuomitsemaan heidät, sen sijaan että menisimme itseemme ja näkisimme oman tilamme?

Eräs veli sanoi julkisesti kokouksessa: "Jos meidän perheessämme tulee riitaa, on se aina minun syyni!" Jos tilanne on todella näin, on vain syytä sääliä tuota veljeä. Jo Jumalan Sanan mukaan on nainen heikompi astia, ja Sana kehoittaa miehiä elämään vaimonsa kanssa sen mukaisesti. Joissakin tilanteissa saattavat roolit vaihtua, niin että miehestä tuleekin heikompi astia. Suonet anteeksi tämän hiukan ironisen suhtautumiseni tuon veljen sanoihin, mutta mielestäni ne eivät ole lainkaan asiallisest eivätkä Jumalan Sanan mukaiset.

Meidän on aivan turhaa yrittää olla ritarillisia ja "naisten puolustajia" viimeiseen hengenvetoon asti. Sanat: "Jos meillä on riitaa, on se aina minun syyni", kalskahtavat noin äkkinäisesti hyvin ritarillisilta ja jaloilta, mutta jokainen, joka vähänkään tuntee elämää tietää, että jokainen on taipuvainen riitelemään ja erehtymään. Jokaisessa perheessä on jonkinlaisia riitoja tai "riitoja", muodossa tai toisessa. Riita voi olla äänekäs, tai se voi myös olla äänetön. Usein juuri äänetön riitaisuus on vielä pahempaa kuin äänekäs, sillä äänetön riita usein erehdyksellisesti nähdään hurskaudeksi.

Vanha sanonta, ettei kukaan voi riidellä yksiksensä, vaan siinä tarvitaan aina kaksi, on aina hyväksytty todeksi. Minä olen monesti epäillyt sen todenperäisyyttä ainakin siltä kannalta, että molempien tarvitsisi riidellä. Tietysti riita tarvitsee kohteen, mutta eikö totuus ole usein se, että yksi ihminen riittää riitelemään? Kaikki kunnia naisille ja en halua mitenkään aliarvostaa heitä, mutta miten on kun naapurissa riidellään? Kenen ääni kuuluu päällimmäisenä tai ainoana paksunkin seinän lävitse? Johtuneeko se äänen korkeudesta, että naisen ääni kuuluu niin selvästi ja miehen ääntä ei kuulu lainkaan? Hukkuuko miehen ääni seinäeristeisiin, kun taas naisen ääni terävämpänä ja korkeampana tunkee lujimmankin betonin lävitse? Sanotaan: "Naapurissa riidellään. Kuunnelkaapa!" Ja jokainen sana painuu lujasti mieleen. Kenen syytä on kaikki kuullun perusteella?

Ei voida kieltää, että myöskin mies voi huutaa. Yleensä kuitenkin miehellä on kyky nähdä asiat paremmin omissa lokeroissaan, kun taas nainen on niin kokonaisvaltainen, että ristiriitatilanteessa hän ei pysty erottamaan asioita toisistansa miehen tavoin. Todellinen nainen, uskovainen nainen, sisar, uskoo jokaisen Sanan Raamatusta ja siten myöskin tunnustaa avoimesti Jumalan ja ihmisten edessä, että hän on heikompi astia. Nainen, joka epäilee Sanaa, antaa käärmeen yhä uudelleen ja uudelleen kuiskata korvaansa: "Onko Jumala todella sanonut, että nainen on heikompi astia? Onko Jumala todella sanonut, että naisen tulee olla kuuliainen ja alamainen miehellensä?"

Kuinka vaikeata onkaan elää Jumalan Sanan mukaisesti tässä ajassa, jossa kaikkien tiedotusvälineiden ja megafonien kautta kuulutetaan: "tasa-arvoisuus, tasa-arvoisuus!" Todellisuudessa Jumalan Sanan mukainen naisen kuuliaisuus ei johda mihinkään alistetussa asemassa olemiseen, vaan Jumalan säätämän miehen ja naisen erilaisuuden asettamiseen niille kuuluville paikoillensa, olotilaan, jossa kumpikin voi saavuttaa täydellisen tyytyväisyyden ja siunauksen.

Jos todella otamme kaiken Kirjoitusten mukaisesti, joudumme kyllä toteamaan, ettei todellisessa uskovaisessa perheessä voi riidellä. Rakas veljeni, niinkuin olemme todenneet keskinäisessä ajatustenvaihdossamme, on olemassa Herran tahdon täydellinen tie ja Jumalan sallimuksen tie. Jokainen meistä haluaisi kulkea Herran täydellisessä tahdossa, ja useissa asioissa me uskomme kulkevamme siinä. Mutta on asioita, joissa olemme aiheellisestikin epävarmoja asemastamme Jumalan Sanassa. Yksi näistä asioista varmastikin on aviollinen elämä ja miehen ja naisen välinen suhde.

Meidän on ehdottomasti erotettava toisistansa vallitseva käytäntö ja Jumalan säätämä tila, jossa miehen ja naisen uskovaisina tulee olla. Uskosta osaton ihminen ei välitä Jumalasta eikä Hänen Sanastansa -kuinka siis voitaisiin asettaa hänet niiden velvollisuuksien alle, mitä Jumala omiltansa odottaa? Jumalan Sana puhuu nimenomaan uskovaisille ja pyhille.

Paratiisissa käärme tuli Eevan luokse ja sanoi: "Onko Jumala todella sanonut?" Käärme ei siis lähestynyt Aadamia, vaan Eevaa, naista. Vihollinen halusi saada Eevan kiinnostumaan asiasta, josta Jumala oli antanut selvän käskynsä: "Sinä et saa tehdä sitä!" Nyt käärme halusi sanoa: "Tarkoittaneekohan Jumala nyt aivan sellaista? Eiköhän asia ole tulkittavissa jotenkin toisin? Minä selitän sinulle, miten asia todella on. Kuuntelepas nyt, eihän Jumala sitä niin tarkoittanut, vaan..."

Me itsekukin ymmärrämme hyvin Eevan lankeemuksen, ja sanomme tänään haluavamme toimia viisaammin. Mitä tulee raamatullisiin perustotuuksiin, vallitsee mielessämme syvä vakuuttuneisuus niiden paikkansapitävyydestä, ja olemme milloin tahansa valmiita vastaamaan uskomme perustuksista. Mutta, rakas veljeni, on olemassa eräs alue, mikä minua on vuosikausia ihmetyttänyt ja askarruttanut. Me haluamme miellyttää Jumalaa ja kuulua siihen joukkoon, joka tekee kaiken Hänen tahtonsa mukaisesti. Me haluamme kuulua Kristuksen Morsiameen, joka on joka suhteessa tahraton ja rypytön, ja pitää jokaisen Jumalan Sanan, jättämättä mitään pois. Mutta on olemassa alue, mikä saa minut huokaamaan yhä uudelleen ja uudelleen Herran puoleen: "Oi Herra, kuinka kauan meidän tulee odottaa, että tämäkin asia toteutuisi meidän elämässämme? Se on perusosa Sanasta Sinun Seurakunnallesi!"

Mitä tulee oppiin Jumaluudesta ja kasteesta ja seurakuntaan liittyvistä asioista, vallitsee tuskin minkäänlaista epäselvyyttä tai epävarmuutta uskovaisten keskuudessa niiden suhteen. Mutta entä sitten, kun luemme Raamatusta miehen ja naisen välisestä suhteesta; suhteesta aviomiehen ja -naisen välillä? Kaikki muut Sanan kohdat tuntuvat voivan toteutua elämässä, mutta tässä on jotakin, minkä kohdalla on suuri kysymysmerkki. Kysymys ei ole jostakin inhimillisestä mielipiteestä, sinun tai minun. Kysymys on Jumalan Sanasta, muuttumattomasta, iankaikkisesta Sanasta, josta emme saa ottaa pois mitään eikä lisätä siihen, jos todella aiomme päästä Herran luokse.

Paavalia on pidetty naistenvihaajana samoinkuin kaikkia suuria jumalanmiehiä, jotka ovat rohjenneet nostaa esiin tätä Jumalan Sanan puolta. Kuinka arka alue tämä onkaan tänä päivänä, kun kautta maailman etsitään naisille oikeuksia ja tasa-arvoisuutta! Meidän tehtävämme ei ole puuttua maailman ihmisten tasa-arvoisuusasioihin, vaan me puhumme Jumalan maailman, Jumalan valtakunnan säädöksistä ja laeista. Mitä tekemistä meillä olisi esimerkiksi Austraalian valtion lakien kanssa, jos asumme Suomessa? Samoin jos olemme Jumalan valtakunnan kansalaisia, niin mitä tekemistä meillä olisi inhimillisten näkökohtien kanssa, jotka ovat suoranaisessa ristiriidassa Jumalan Sanan kanssa? Meitä ei kiinnosta se, mitä jollakin ihmisellä on sanottavana, vaan ainoa todellisen mielenkiintomme kohde on Jumalan Sana, jossa Hänen tahtonsa on tehty meille tiettäväksi.

Kukaan todellinen Jumalan lapsi ei halveksi naista jonakin alempiarvoisena, eikä kukaan todellinen mies pidä vaimoansa kynnysmattona. Mutta totuuden nimessä täytyy todeta, että tässä ajassa naisesta on tehty jumala, jota kumartavat niin suuret kuin pienetkin, eikä näin ole ainoastaan maailmassa, vaan sama henki näyttää hiipineen seurakuntiinkin siinä määrin, että tänään ei ole juuri minkäänlaista käsitystä siitä, mikä on Jumalan tahto aviomiehen ja aviovaimon suhteen. Vallitsee tietynlainen "ritarillisuus", joka johtaa siihen, että moni on valmis heittämään vanhurskautensa puhtaan valkoisen viitan kuralätäkköön naisen edessä, jotta tämä voisi astella "puhtain jaloin" esteiden ylitse. Missä on todellinen jumalanpelko tänä päivänä? Kuka enää ajattelee sitä, mitä Jumala on sanonut?

Totuuden puhujaa ei ole milloinkaan rakastettu laajoissa piireissä, ja jos nimenomaan on kysymys tältä alueelta, joutuvat mielet todella liikutuksiin ja kuohuksiin. "Miksi et opeta meitä vastaanottamaan Jumalan voimaa ja siunauksia? Miksi et saarnaa meille Jumalan lupauksista? Me haluamme Jumalan voiman elämäämme!"

Suuri jumalanmies on sanonut: "Jos jonkun miehen tai naisen elämässä on vihollisen voima kätkettynä jonnekin, eikä ihminen tunnusta sitä, voidaan tällaisen ihmisen ylle vuodattaa kaikki maailman öljyt ja rukoilla ja huutaa hänen puolestansa ääni käheäksi elämän loppuun asti, mutta jollei tuo vihollisen voima tule tunnustetuksi, ei mikään voi auttaa tuota henkilöä." Kuinka vakavia sanoja nämä ovatkaan, mutta kuinka totta ne ovatkaan Jumalan Sanan mukaisesti! Kuinka Jumala todella voisi siunata jotakin, mihin kätkeytyy vääryyttä?

Jumala haluaa meidän uskonrakennuksemme kestävän kaikissa säissä ja olosuhteissa. Jokin väärä asia on kuin suunnaton kivi perustuksen alla, jota routa liikuttaa, ja hajottaa sitten koko rakennuksen. Mitä hyödyttää vankinkaan ja kaunein rakennus, jos tuollainen kivi on olemassa! On kysymys voimista, jotka pystyvät hajottamaan lujimmankin rakennuksen, jos kaikki ei ole piirustusten mukaan rakennettu.

Jos vihollinen milloinkaan on kuiskutellut samoja sanoja, kuin mitä hän Eevalle kuiskutteli, niin nyt on se aika, jossa hän yhä uudelleen sanoo: "Onko Jumala todella sanonut?" Eikä tämä kaikki tunnu jäävän enää mihinkään kuiskutuksiin, vaan siitä on ikäänkuin tullut pasuunan ääni: "ONKO JUMALA TODELLA SANONUT?" Mitä sitten sanonut? "Mehän uskomme koko Jumalan Sanan! Me pitäydymme jokaiseen Jumalan Sanaan! Ei meillä ole mitään epäselvyyttä Hänen tahtonsa suhteen!" Hyvä on, katsokaamme!

"Oppikoon nainen hiljaisuudessa, kaikin puolin alistuvaisena; mutta minä en salli, että vaimo opettaa, enkä että hän vallitsee miestänsä, vaan eläköön hän hiljaisuudessa. Sillä Aadam luotiin ensin, sitten Eeva; eikä Aadamia petetty, vaan nainen petettiin ja joutui rikkomukseen." (1. Tim. 2).

Onko Jumala todella sanonut? Onko Jumala todella sanonut? Voisiko Jumala todella tarkoittaa jotakin tällaista? Eikö tämä ole jotakin mennyttä aikaa varten? "Veli hyvä, vaikene jo toki! Tämä asia tulee ymmärtää aivan määrätyllä tavalla! Anna asian olla!"

Onko Jumala todella sanonut? Eikö Raamattu ole Jumalan Sana? Eivätkö nämä sanat ole 1. Tim. 2: 11- 14?

1. Kor. 14: 33- 38 Paavali puhuu samoista asioista ja sanoo lopussa: "Jos joku luulee olevansa profeetta tai hengellinen, niin tietäköön, että mitä minä kirjoitan teille, se on Herran käsky!"

1. Kor.7: 25 Paavali sanoi: "Vaan minä sanon ajatukseni niinkuin se, joka on Herralta saanut sen laupeuden, että hän on luotettava." Mutta tässä kohden Paavali korostaen tuo esiin: "Se on Herran käsky!"

1. Kor. 7 Paavali kehoituksen omaisesti tuo esiin asioita Jumalan antamassa viisaudessa ja jättää itsekunkin ratkaistavaksi mitä tekee. Mutta sanojen:"Se on Herran käsky!" tulisi tuoda todellisen jumalanpelon meidän sydämiimme ja meidän tulisi nähdä, että on kysymys asiasta, jossa ei enää ole kysymys meidän mielipiteistämme tai ratkaisuistamme, vaan Jumala itse on ratkaissut meidän puolestamme miten asian tulee olla.

Aviollisissa ja naista koskevissa asioissa olemme niin suuressa määrin tunteiden vallassa, että meidän on usein vaikea nähdä jumalallisia tosiasioita tunteidemme keskeltä. Kuinka usein saavatkaan tunteemme ratkaista Jumalan Sanan sijasta! Ja kuinka paljon siunauksia pidätteleviä pilviä se tuokaan uskonelämämme taivaalle! Me huudamme Herra, Herra, ja Hän joutuu toistamiseen sanomaan meille: "Miksi te huudatte Minulle Herra, Herra, ettekä tee mitä Minä käsken teidän tehdä?"

Suurin asia, mitä ihminen voi kokea ja vastaanottaa, on pelastus Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa ja Hänen henkilökohtainen tuntemisensa. Seuraavaksi suurin asia on avioliitto. Jumala näkee sen suuren merkityksen, ja siksi Hän ei ole myöskään jättänyt tätä aluetta Sanansa ulkopuolelle, vaan on antanut selvät ohjeet kummallekin sukupuolelle.

Me toivomme Jumalan siunauksia, mutta jos me olemme tottelemattomia yhdellä elämämme alueella jatkuvasti, niin kuinka Hän todella voisi siunata meitä? Avioliitto on kuva Kristuksen ja Seurakunnan välisestä suhteesta, ja siksi juuri avioliiton merkitys on suuri (Ef. 5: 25- 33). Nimenomaan vaimon suhde mieheensä kuvaa seurakunnan suhdetta Kristukseen! Aivan niin! Aviovaimon suhtautuminen miestänsä kohtaan on esikuva seurakunnan suhteesta Kristukseen!

Rakas veljeni, jos rehellisesti ja avoimesti asetumme tämän Jumalan Sanan peilin eteen, niin millaisen kuvan avioliittomme antavat hengellisestä tilastamme? Kuka kestää sen edessä?

Ei ole niinkään kysymys meidän onnistumises-tamme elämässä tällä alueella, tai epäonnistumises-tam-me, vaan suhtautumisestamme Jumalan Sanaa kohtaan! Kuka ylipäätänsä haluaa lukea tai kuulla nämä Sanat, jotka koskevat perhe-elämää? Kuinka monet ovat-kaan valmiit jättämään ne kokonaan omaan arvoonsa ja siitä huolimatta voivat vakuuttaa noudattavansa kaikessa Jumalan Sanaa? Kumpi on suurempi ja ratkaisevampi elä-mässämme; rakkaus vaimoomme vai rakkautemme Juma-laan ja Hänen Sanaansa?

"Vaimot, olkaa omille miehillenne alamaiset niinkuin Herralle; sillä mies on vaimon pää, niinkuin myöskin Kristus on seurakunnan pää, hän, ruumiin vapahtaja. Mutta niinkuin seurakunta on Kristukselle alamainen, niin olkoot vaimotkin miehillensä kaikessa alamaiset." (Ef. 5: 22- 24).

Itse asiassa nämä kaikki raamatunkohdat eivät tarvitse mitään selittelyjä. Jumalan puhe on selvää ja kirkasta.

Useimmat vaimot sanovat lähes poikkeuksetta: "Missä kohden en muka olisi miehelleni alamainen? Minä haluan totella miestäni ja rakastaa häntä." Kysymys ei tässä kohden, niinkuin ei muussakaan uskonelämässämme ole niinkään yksittäisistä teoista tai tapahtumista, vaan sydämen asenteesta. Mitä hyödyttävät kauniit eleet, ellei koko sydän ole niissä mukana? Varmastikin jokainen voi luetella pitkän litanian asioita, joita hän kuuliaisuudessa suorittaa, mutta Jumala näkee mitä sydämessä on.

Rakas veljeni, kysyit viime kirjeessäsi, mitä mieltä olen siitä, kun vaimosi suutuksissaan sanoi sinulle: "Sinä et ymmärrä meidän asioistamme yhtään mitään! Sinä olet tyhmä!" Nämä ovat hyvin normaaleja sanoja, joita ihmiset kiihdyksissään sanovat. Maailman ihmisten keskuudessa se on normaalia, mutta jos uskovainen nainen sanoo näin miehellensä, ei hän käsitä sanojensa merkitystä ja niiden seurauksia. Inhimillisesti ne loukkaavat meitä, mutta ei ole niinkään suurta merkitystä sillä, mitä me ajattelemme niistä, vaan mitä Jumala ajattelee niistä. Ilman Jumalan Sanan peiliä emme näe niiden vakavuutta, mutta kun asetamme kaiken Jumalan Sanan valoon, muuttuu moni asia hyvin vakavaksi.

Rakas veljeni, en sano näitä asioita sinun vaimosi mielessäni, vaan puhun nyt meistä kaikista. Itsekukin meistä on saanut kuulla vastaavaa. "Sinä olet tyhmä. Sinä et ymmärrä mitään!" Kenelle nämä sanat todellisuudessa ovat osoitetut? Ottakaamme tarkasteltavaksemme edelläoleva sanankohta. "...että Kristus on jokaisen miehen pää ja että mies on vaimon pää..." Mitä tarkoittavat tämän sanan valossa vaimon sanat: "Sinä olet tyhmä, et ymmärrä mitään!" Yhtä hyvin vaimo voisi sanoa: "Hah, hah, haa! Sinä et ole kelvollinen minulle pääksi! Minä en tarvitse noin tyhmää päätä, painu tiehesi! Sinä et ymmärrä niin paljon kuin minä ymmärrän, ja itse asiassa Kristus ei käsitä mitään, kun laittaa tuollaisen miehen minulle pääksi!" Nainen ei tällaisilla sanoilla kiellä ainoastaan miestänsä, vaan myös Kristuksen! "Veli, nyt sinä liioittelet!"

Minä voin tänä päivänä kutsua Kaikkivaltiaan Jumalan todistajakseni, että tämä on Kirjoitusten mukaan, ja siten se on NÄIN SANOO HERRA! Kuinka kauan me leikittelemme asioilla, jotka ovat kuolemanvakavia ja tallaamme maahan Jumalan Sanan tietoisesti? "Sillä jos me tahallamme teemme syntiä, päästyämme totuuden tuntoon, niin ei ole enää uhria meidän syntiemme edestä" (Hebr. 10: 26). Kukaan ei voi sanoa, ettei hän olisi kuullut tästä asiasta tai itse lukenut sitä Sanasta. Kysymys ei ole ainoastaan parista sanankohdasta, vaan monesta kymmenestä jakeesta, jotka kaikki yksimielisesti tuovat esiin saman asian.

Kunpa todella ymmärtäisimme, että mitä nainen sanoo miehellensä, sen hän sanoo kuin Kristukselle. Jokaiselle on selvää, että nainen, joka sanoo Herrallensa: "Herra Jeesus, Sinä olet tyhmä, etkä ymmärrä mitään minun parhaastani", on tiellä turmioon. Kuinka vaikea tämä asia sitten on itsekullekin, mutta Jumala ei esitä meille mitään sellaista, mikä ei olisi meille siunaukseksi. Kuuliaisuus Sanaa kohtaan on aina koituva siunaukseksi, tuntui inhimillisesti sitten miltä tahansa.

Kuinka moni mies toteaakaan hurskaasti: "Eihän Jumala voinut Saarallekaan tehdä mitään, vaikka tämä valehteli suoraan Jumalalle, koska hän oli Aabrahamin vaimo! Kyllä Jumala minun tähteni suojelee minun vaimoanikin!" Oletko koskaan ajatellut, veli, että sinä ymmärrät suojella vaimoasi Jumalan vihalta, mutta oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että samalla jätät vaimosi vihollisen valtaan? Eikö sinun pikemminkin tulisi suojella vaimoasi sielunviholliselta, eikä Jumalalta?

Rakas veljeni, nämä sanat eivät niinkään olleet tarkoitetut sinulle, vaan innoituksessani halusin esittää kysymyksen niille, jotka näkevät enemmänkin Jumalan sallivan tahdon, kuin todellisen ja täydellisen tahdon. Minä tiedän sinun haluavan noudattaa Jumalan Sanaa tässäkin kohden, ja näen huolesi vaimosi johdosta. Lohdutukseksi haluaisin sanoa sinulle, että tärkeintä kohdallanne on se, että Jumala näkee vilpittömän halusi saattaa elämänne tältäkin kohden Jumalan Sanan mukaiseksi. Vihollisen ote on usein niin salakavala ja huomaamaton, että sitä on vaikea todeta tai osoittaa olemassaolevaksi. Saatana tietää avioliiton merkityksen ja tietää sen olevan perustan todelliselle seurakuntaelämälle. Jos hän saa avioliiton tuhotuksi, tai sille rajalle, tietää hän saavuttaneensa suuren voiton itse seurakunnasta, sillä Kristuksessa ei ole miestä ilman vaimoa eikä vaimoa ilman miestä. Taas olemme niin kaksijakoisessa asiassa kuin olla saattaa -täydellinen yhteys ja rakkaus aviopuolisoiden välillä olosuhteista huolimatta, ja toisaalta naisen asema kaikin tavoin kuuliaisena ja alistuvaisena, minkä kieltäjänä naisesta tulee itseasiassa avionrikkoja; ehkä ei ulkonaisesti, mutta sydämeltään.

Rakas veljeni, aikaa rientää ja minun on jälleen kerran keskeytettävä. Tutki näitä sanankohtia ja niiden alaviittauksia. Kuinka monta asiaa noudatammekaan jo muutaman sanankohdan perusteella, ja tässä on todellisuudessa kysymys, joka vie meidät luomishistorian alkuun.

Herra sinua runsaasti siunatkoon!